VALOJUOVA. Tämän lehden teema - historia

VALOJUOVA VALOJUOVA 6.12.2011 Lapin Ilmatorjuntarykmentin joukko-osastolehti 2/2011 Tämän lehden teema - historia Näin ilmatorjunta tuli Lappiin Lapin ilmapuolustus kylmässä sodassa vuoteen 1990 asti IT-miehet noottikriisissä Saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä

Tässä lehdessä: Päätoimittajan kynästä 3 Komentajan katsaus 4 Lapin Ilmatorjuntakillan puheenjohtajan tervehdys 5 Näin ilmatorjunta tuli Lappiin 6 Lapin ilmapuolustus kylmässä sodassa 14 vuoteen 1990 asti IT-miehet noottikriisissä 20 Saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä 22 Henkilöstöasiat 26 Rovaniemi-viikko 28 Itsenäisyyspäivän tunnelmia 30 Aliupseerikurssi 1/11 32 - Sotilaspoliisilinja - Ohjuslinja - Tulenjohto- ja tykkilinja Lapin Ilmatorjuntarykmentin ja Lapin Ilmatorjuntakillan lehti Osoite: Lapin Ilmatorjuntarykmentti Someroharjuntie, 96960 ROVANIEMI puh. 0299 800 Kotisivut: www.puolustusvoimat.fi/lapitr Sähköposti: kirjaamo.lapinilmatorjuntarykmentti@mil.fi Toimituskunta: päätoimittaja, everstiluutnantti Mikko Mäntynen yliluutnantti Niko Hämäläinen, tiedotussihteeri Jaana Vienola Taitto: tiedotussihteeri Jaana Vienola Kuvat: erikseen mainitut ja Jaana Vienola Aliupseerikurssin linjakuvat: Fotox Rovaniemi Painosmäärä: 750 kpl, Juvenes Yhtiöt Oy 11. vuosikerta Kansikuva: Ilmatorjuntarykkiryhmä tuliasemassa Kiestingissä syyskuussa 1941. 40 mm Bofors-kanuunan tulinopeus oli 120 laukausta minuutissa ja tehokas ampumaetäisyys noin 2000 metriä. Tuli aloitettiin kuitenkin yleisesti 3000-4000 metristä. (SA-kuva) Kuva oikealla: Talvisodan alkaessa Pohjois-Suomessa ei ollut yhtään varsinaista ilmatorjunta-asetta. Niiden puuttuessa ilmatorjuntaan oli käytävä jalkaväen asein. Kuva on Kemijärveltä v 1940 (SA-kuva)

VALOJUOVA 6.12.2011 Päätoimittajan kynästä Arvoisat Valojuovalehden lukijat Tällä hetkellä meitä rykmenttiläisiä askarruttaa tuleva puolustusvoimauudistus. Yksi keskeinen osa uudistusta on viestintä. Puolustusvoimain komentaja on sekä omalle väelle että julkisuudessa käynyt perusteellisesti läpi muutoksen syyt ja tarpeen. Keskeinen sanoma on ollut: tehtävät ja resurssit eivät ole tasapainossa. organisaatiota ja toimintatapoja on muutettava, jotta kykenemme taloudellisten resurssien puitteissa vastaamaan tulevaisuudessakin meille annettuun tehtävään - isänmaan puolustamiseen. Viestintä on ja pitää olla luonteeltaan kaksisuuntaista. Johdon on välitettävä tietoa henkilöstölle mahdollisimman reaaliaikaisesti ja mielellään ennakoivasti. Toisaalta henkilöstön tuntemuksia on kuunneltava ja kysymyksiin vastattava käytännönläheisesti. Henkilökohtainen kontakti henkilöstöön on välttämätöntä. Lisäksi on huomioitava ympäröivä yhteiskunta. Tammikuun loppupuolella puolustusvoimat jättää puolustusministeriölle esityksensä puolustusvoimauudistuksesta. Valtion johto tekee päätökset. Toisin sanoen, ensi vuoden aikana kuulemme ja näemme minkälainen muutos on ja kuinka se meitä koskettaa. Lapin Ilmatorjuntarykmentin viestinnän tavoitteena on pitää oma henkilöstö ja ympäröivä yhteiskunta tietoisena muutoksen vaikutuksista. Viime vuosina Valojuovalehden teemoina ovat muun muassa olleet varusmiesten, reserviläisten ja palkatun henkilöstön koulutus, rykmentin historia ja nykyisyys, yhteistoiminta sekä isot yhteiset tapahtumat. Puolustusvoimauudistukseen liittyviä esityksiä ja päätöksiä odotellessa on hyvä palata ajassa taaksepäin. Tämän lehden teemana on historia. Käsittelyn painopisteenä on ilmapuolustus Pohjois-Suomessa viime sotien ajasta 1980 luvun loppuun saakka. Näkökulma on ilmatorjuntapainotteinen. Viime sotien ajan ilmatorjunnasta Lapissa kirjoittaa Lapin Ilmatorjuntarykmentin ensimmäinen komentaja ye-eversti (EVP) Seppo Lehto. Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston komentajana vuosina 1982-1986 ja Ilmatorjunnan tarkastajana vuosina 1988-1996 toiminut ye-eversti (EVP) Ahti Lappi on laatinut artikkelin aiheesta Lapin ilmapuolustus kylmässä sodassa. Edelliseen liittyen ylikersantti (res) Pentti Ruuhonen muistelee omakohtaisia kokemuksia varusmiespalveluksesta ilmatorjuntajoukoissa noottikriisin aikaan. Lisäksi majuri (EVP) Eero Pajula kertoo Rovaniemen Norvajärvelle sijoitetun saksalaisten sotilaiden hautausmaan historiasta ja nykytilasta. Valoisaa mieltä kaamoksen keskelle toivottaen, Mikko Mäntynen everstiluutnantti esikuntapäällikkö

Komentajan katsaus Vuonna 2012 sopeuttavia toimia rahoituksen riittävyyden varmistamiseksi joudutaan jatkamaan. Hallinnollisten menojen säästöjä jatketaan, harjoituskäytäntöjä muutetaan ja toiminnan volyymia vähennetään. Lapin Ilmatorjuntarykmentille annetut tehtävät ja velvoitteet ovat kuitenkin tasapainossa annettuihin resursseihin nähden. Hyvät Valojuovan lukijat. Vuoden 2012 toiminnan ja resurssien suunnittelu on saatu päätökseen ja toimintakäsky valmistunut. Vahvistus käytössä olevista resursseista saatiin tänä vuonna hieman tavanomaista myöhemmin. Puolustusvoimien joutuessa sopeuttamaan toimintaansa kehysleikkausten vuoksi resurssien kohdentaminen on ollut entistä haastavampaa. Toiminnan volyymi laskee koko puolustusvoimissa. Mutta siitä huolimatta, että ensi vuonna toiminnasta ja puolustusmateriaalihankinnoista joudutaan tinkimään, on asevelvollisten koulutukseen löydetty vielä resursseja. Varusmieskoulutuksessa päästään 25 sotaharjoitusperusteiseen maastovuorokauteen kuusi kuukautta palvelevien osalta. Kertausharjoituksissa koulutetaan 2000 reserviläistä. On itsestään selvää, etteivät edellä kuvatut resurssit ole riittävät, mutta näillä pyritään takaamaan asevelvollisten koulutuksen kohtalalainen laatu ennen puolustusvoimauudistuksen tasapainottavaa vaikutusta. Positiivisena asiana on kuitenkin se, että ylemmät johtoportaat ovat poistaneet joukko-osastoilta myös velvoitteita. Näin ollen annettujen tehtävien ja resurssien voidaan tältä osin todeta olevan tasapainossa. Toki lopulliset resurssit tulevat ensi vuoden alussa talousarvion toimeenpanoasiakirjassa, mutta näkyvissä ei ole sellaisia uhkia, jotka muuttaisivat nyt vahvistettuja kehyksiä. Joukko-osaston omat harjoitukset sekä valtakunnallinen ilmatorjuntaharjoitus kyetään toteuttamaan. Joukkotuotannossa harjoitustoiminnasta on poistettu alueelliset taisteluharjoitukset. Tällä on vaikutuksia joukon sodan ajan suorituskykyyn erityisesti taistelutekniikan ja yhteistoiminnan osalta, mutta joukot kyetään kuitenkin kouluttamaan. Reserviläisten koulutusvelvoitteita rykmentillä ei juuri ole. Tarvetta toki olisi. Palkatun henkilöstön osaamisen kehittäminen kyetään toteuttamaan lähes suunnitellusti. Asevelvollisuusasiat kyetään hoitamaan kuten tähän asti. Operatiivinen suunnittelukierros on käytännössä kohta saatettu päätökseen, eikä sinne ole tarve suunnata resursseja. Varuskunnalliset huoltopalvelut kyetään toteuttamaan vuoden 2011 tasolla. Kunnossapitovelkaa ei siirry jatkovuosille. Crotalen modernisointi on lähes valmis ja käsikirjat valmistelussa. Soittotoiminta ja muu maanpuolustustyö kyetään toteuttamaan kuten kuluvana vuonna. Surkutteluun ei siis ole syytä, mutta säästäväisyyden ja kustannustehokkuuden tulee jatkua. Puolustusvoimien esitys puolustusvoimauudistuksen sisällöstä tammikuun loppuun mennessä - kevät on odotuksen aikaa. Puolustusvoimat tulee jättämään oman esityksensä puolustusvoimauudistuksen sisällöstä tammikuun loppuun mennessä. Puolustusvoimien tahto on, että valtiojohdon ohjaus uudistuksen toteuttamiseksi saataisiin vuoden 2012 alkupuoliskolla ennen kesää. Tällöin jäisi riittävästi aikaa uudistuksen yksityiskohtaiselle suunnittelulle ja toteutukselle. Kaikille puolustusvoimissa palveleville kevät on siis odotuksen aikaa. On itsestään selvää, että varmaan jokainen meistä miettii mikä tulee olemaan puolustusvoimien esityksen sisältö. Erilaisia mielenkiintoisia tornihuhuja liikkuu koko ajan. Jokainenhan meistä osaa miettiä ja maalailla erilaisia vaihtoehtoja. Kuunnellaan kuitenkin virallisten tahojen antamia tietoja, eikä hevosmiesten tietotoimiston uutisia. Oikea tieto auttaa vähentämään väärinkäsityksiä ja siten vääriä johtopäätöksiä. Viestinnän tehtävänä on jakaa oikeaa tietoa ja korjata väärinkäsityksiä. Lopuksi haluan kiittää koko Lapin Ilmatorjuntarykmentin henkilökuntaa ja sidosryhmiä kuluneesta vuodesta. Toiminta on niukkojen resurssien aikana ollut säästäväistä ja kustannustehokasta. Rykmentille asetetut tavoitteet tullaan pääosin saavuttamaan. Uskotaan siihen, että puolustusvoimauudistuksella kyetään palauttamaan toiminnan taso koko puolustusvoimissa ja lähivuosina toteutettavista sopeuttamistoimista päästään. Toivotan kaikille hyvää alkavaa vuotta. Lapin Ilmatorjuntarykmentin komentaja Eversti Ari Grönroos

VALOJUOVA 6.12.2011 Lapin Ilmatorjuntakillan puheenjohtajan tervehdys Puolustuksesta pidetään huolta myös tulevaisuudessa Maailmanlaajuinen talouskriisi on varjostanut Suomenkin taloutta jo useamman vuoden. Tämä näkyy konkreettisesti siinä, että valtion velkamäärä kasvaa alkavana vuonna ainakin seitsemällä miljardilla eurolla. Kokonaisvelka ylittää pian 80 miljardia euroa. Pelkkiä velan korkojakin joudutaan maksamaan jo reilusti yli kaksi miljardia vuodessa eli kohta lähes yhtä paljon kuin maanpuolustukseen käytetään. Suomessa on huolestuneina seurattu Etelä-Euroopan maiden pyristelyä ylivelkaantumisen kourissa. Liian pian olisimme myös itse samojen ongelmien edessä, jos meilläkin velkaantumisen annettaisiin jatkua. Siksi Suomen on ollut pakko lähteä karsimaan menojaan. Säästöpaine on valitettavasti ensimmäisenä osunut puolustusvoimiin, eikä sotaväen määrärahojen kurjaan tilanteeseen tuo lohtua tieto siitä, että pian kaikki muutkin valtion menot joutuvat aivan samanlaisen paineen kohteeksi. Välttyminen menoleikkauksilta edellyttäisi ennätysmäistä talouskasvua useamman vuoden ajan, eikä sellaista maailman talousuutisista päätellen liene valitettavasti tulossa. Lapissa näkymät pohjoisen luonnonrikkauksien keskellä näyttävät keskimääräistä paremmilta, mutta ainakaan vielä Lapin voimat eivät riitä nostamaan koko Suomea pois velkaantumisen uralta. Vuoden 2009 turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa maanpuolustuksen määrärahoihin linjattiin kustannuskehitystä vastaavat indeksitarkistukset ja kaksi prosenttia päälle. Nyt tämä niin sanottu superindeksi on enää vain muisto. Tilalle on annettu mittavat säästövelvoitteet. Kun kaiken lisäksi jalkaväkimiinat tullaan lähivuosina hävittämään, moni kantaa jo aivan aiheellisesti huolta siitä, miten oma uskottava puolustus näissä olosuhteissa toteutetaan. Puolustusvoimain komentaja Ari Puheloinen totesi marraskuun alussa maanpuolustuskurssin avajaisissa, että tulevan puolustusvoimauudistuksen päämääränä on rakenne, jossa optimaalisesti hyödynnetään eri-ikäinen reservin henkilöstö sekä eri-ikäinen materiaali, tavoitteena kustannustehokas, tasapainoinen kokonaisuus, joka on olosuhteisiimme ja voimavaroihimme sopeutettu ja kykenevä maan sotilaalliseen puolustukseen turvallisuusympäristöön suhteutetulla uskottavalla tavalla. Lähivuosina puolustusvoimissa siis modernisoidaan toimintatapoja ja uusitaan kalustoa. Itse olen sitä mieltä, että modernisointi olisi onnistunut varmasti paremmin vakaan määrärahakehityksen vallitessa, mutta maailmantalouden karahdettua kiville, joudutaan uudistus nyt tekemään niukkuutta jakaen. Lapin Ilmatorjuntakillan näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on se, miten ilmapuolustusta puolustuksemme keihäänkärkenä kehitetään. Tämän lehden sivuilta voimme lukea siitä mielenkiintoisesta historiasta, miten ilmatorjunnastamme ja ilmapuolustuksemme kokonaisuudesta on muodostunut keskeinen osa kykyämme torjua ja ennaltaehkäistä maahamme kohdistuvia uhkia. Suomi on pysynyt kansainvälisestikin verraten hyvin mukana ilmapuolustuksen kehityksessä ja tämän vahvan kehityksen - jonka keskiössä Rovaniemi tukikohta- ja varuskuntakaupunkina on - soisi jatkuvan positiivisena myös tulevaisuudessa. Viime vuosien toteutuneet ja tuleviksi vuosiksi suunnitellut kalustohankinnat täyttävät ilmapuolustuksen osalta hyvin olennaiset laadulliset vaatimukset. Tärkeintä on nyt huolehtia, että hyvälle kalustolle koulutetaan tarvittava määrä osaavaa reserviä, jota taitojen ylläpitämiseksi pystytään myös riittävästi kutsumaan kertausharjoituksiin. Tämän koulutuksen antamiseen Rovaniemen puitteet ovat mitä parhaimmat. Puolustusvoimauudistus tehdään todella haastavien reunaehtojen vallitessa. Ensimmäisiä avauksia uudistuksista nähdään jo alkuvuodesta. Valmistelun johtotähtenä ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin puolustuskyvyn turvaaminen. Heikki Autto kansanedustaja, Lapin Ilmatorjuntakillan puheenjohtaja

Näin ilmatorjunta tuli Lappiin Teksti: eversti Seppo Lehto Lähteet ja kuvat: Pohjois-Suomen Ilmatorjunta 1939-1989 ja F19:n kronikka, Greger Falk Ilmatorjuntatykistön syntymäpäiväksi luetaan meillä heinäkuun 1. päivä 1925, joten talvisodan syttyessä vuonna 1939, ilmatorjunta oli nuori aselaji. Ennen tulikastetta se oli kuluneiden 14 vuoden aikana kasvanut rannikkotykistön kapitulanttikoulun kurssilaisista ensin osaksi kenttätykistöä ja vihdoin 1930-luvulla omaksi aselajiksi. Lappiin ilmatorjuntaa saatiin vasta vuonna 1939 talvisodan jo alettua. Kuvassa ruotsalaisen raskaan ilmatorjuntapatterin 75 mm Bofors-kanuuna asemissa Torniossa.

VALOJUOVA 6.12.2011 Talvisodan kynnyksell ä Talvisodan alkaessa ilmatorjuntatykkikalustoa oli täysin riittämätön määrä, eikä henkilöstöäkään ollut juuri koulutettu. Suunnitelmia melko suuristakin kalustohankinnoista oli kyllä tehty, mutta niitä ei ollut ehditty toteuttaa. Kun vielä Pohjois-Suomi oli 1930-luvun puolustussuunnitelmissa sivusuunnan asemassa, oli selvää, ettei ilmatorjunta-aseita riittäisi Lapin kohteiden suojaksi. Tämä oli myös tosiasia. Kun ilmatorjuntajoukot 6.10.1939 käskettiin suojajoukkokokoonpanoon, kalusto riitti vain 10 raskaan ja kolmen kevyen patterin sekä kahden ilmatorjuntakonekiväärikomppanian ja 16 -joukkueen perustamiseen. Ne kaikki ryhmitettiin kenttäarmeijan suojaksi ja kotialueelle Tampere-Joensuu tasan eteläpuolelle. Operatiivisissa puolustussuunnitelmissa Joensuusta pohjoiseen olevia rajojamme oli määrä puolustaa vain kuudella erillispataljoonalla ja parilla erillisyksiköllä, joiden kokoonpanoihin ei kuulunut ainoatakaan ilmatorjunta-asetta. Puna-armeijan hyökkäysvoima pohjoisessa oli suuri yllätys sodanjohdollemme. Neuvostoliiton maajoukkojen ylivoima Lapissa oli valtava ja sitä lisäsi vielä ilmavoimat. Talvisodan alkaessa Pohjois-Suomen rintamalla arvioidaan toimineen noin 200 viholliskonetta, joiden toimintasäde kattoi koko Pohjois-Suomen alueen. Heti talvisodan ensimmäisen päivän 30.11.1939 tilannetiedotuksessa todettiin viholliskoneiden pommittaneen Petsamossa Parkkinan satamaa ja autokolonnaa. Myös Kemijärveä ja Kittilää pommitettiin. Vastaansa pommikoneet saivat vain jalkaväkiaseiden tulta. Täysin valmistautumattomia ei kuitenkaan oltu. Ilmauhka otettiin vakavasti huomioon Pohjois-Suomessa, mutta käyttöön saatiin aluksi vain jalkaväkiaseita. Esimerkiksi Rovaniemellä oli rautatiesiltojen läheisyyteen asetettu pari konekivääriä ilmatorjuntajalustoille ja näillä tilapäisaseilla saatiin aikaan yksi konepudotuskin. E n s i m m ä i n e n i l m ato r j u n tayk s i k kö L appiin Kun alkuhämmennyksestä oli nopeasti toivottu, jaettiin Pohjois-Suomi 11.12.1939 kahdeksi vastuualueeksi perustamalla kenraalimajuri Walleniuksen johtama Lapin Ryhmä, jolle alistettiin Petsamon ja Sallan suunnilla taistelevat joukot. Sen esikunta sijoitettiin Rovaniemelle. Lapin Ryhmän ilmatorjuntakomentajaksi määrättiin luutnantti Nils Korpijaakko. Hän oli ilmatorjuntakoulutuksen saanut reserviupseeri. Kaksi päivää Lapin Ryhmän perustamisen jälkeen Lappi sai myös ensimmäiset ilmatorjunta-aseet kaksi 40 mm Bofors-tykkiä numeroiltaan 160 ja 161. Ne tulivat Kemiin. Veitsiluoto Oy:n kanssa oli jo joulukuussa 1938 tehty sopimus puolustusministeriön kanssa 40 mm ilmatorjuntatykkien ja ilmatorjuntakonekiväärien saamisesta tehdasalueen suojaksi ja yhtiö oli myöntänyt näiden hankkimiseen 2 670 000 markkaa. Lapin Ryhmän ilmatorjuntakomentaja luutnantti Nils Korpijaakko

Pohjois-Suomen ensimmäisen ilmatorjuntayksikön, 52. Kevyen Ilmatorjuntajaoksen johtaja vänrikki Toivo Siren luutnanttina kesällä 1941 sekä jaoksen henkilöstöä Veitsiluodossa huhtikuussa 1940. Vihdoinkin 13.12.1940 Kemin Lautiosaaren sillan kupeessa oli asemissa kaksitykkinen 40 mm Bofors-tykeillä varustettu 52. Kevyt Ilmatorjuntajaos. Talvisodan jälkeen tehdyssä jaoksen toimintakertomuksessa jaoksen johtaja, vänrikki res Toivo Siren kirjoittaa tulleensa Kemiin marraskuun 16. päivänä. Jaoksen vahvuus oli tuolloin 15 miestä, jotka kaikki komennettiin välittömästi Riihimäelle saamaan ilmatorjuntakoulutusta. Kurssin päätyttyä haettiin Valtion Kivääritehtaalta Jyväskylästä 40 mm tykit, ja lähdettiin kohti Kemiä, jonne saavuttiin 12. ja 13. päivän välisenä yönä. Seuraavana päivänä tykit ajettiin asemiin, kuten edellä on todettu. Jaokselle määrättiin heti täydennysmiehistöä siinä määrin, että vuoden loppuun mennessä jaoksen vahvuus oli kasvanut 53 mieheen (1 ups+4 au+48 m) ja se jäi jaoksen vahvuudeksi koko talvisodan ajaksi. Ensimmäisenä tehtävänä tulivalmiuden säilyttämisen lisäksi oli kouluttaa uudet miehet ilmatorjuntatehtäviin, sillä kenelläkään heistä ei ollut aikaisempaa kokemusta asiassa. Kemissä ei onneksi ollut vuoden loppuun mennessä ilmahälytyksiä, joten koulutustehtävä ehdittiin hoitaa kunnolla. Kaksi 40 mm Bofors-tykkiä suojasi Veitsiluotoa sotien ajan.

VALOJUOVA 6.12.2011 Ruotsalaiset vapaaehtoiset ilmatorjuntayksiköt saapuivat Lappiin alkuvuodesta 1940. Kuvassa ilmatorjuntakomppanian 4. joukkueen miehistöä. Jaoksen johtaja vänrikki Bertil Hallenberg eturivissä äärimmäisenä oikealla. Ruotsalaiset vapaaehtoiset L appia puolustamassa Talvisota sytytti ruotsalaisissa halun auttaa Suomea. Ruotsiin perustettiinkin 4.12.1939 Suomenkomitea, joka yhteistyössä suomalaisten kanssa ryhtyi kokoamaan vapaaehtoisjoukkoa lähetettäväksi Suomeen. Svenska Frivilligkåren (SFK) kasvoi kaikkiaan yli 8 000 miehen vahvuiseksi käsittäen kolme vahvennettua jalkaväkipataljoonaa, lentorykmentin F 19, ilmatorjuntakomppanian ja raskaan ilmatorjuntapatterin. SFK:n joukoilla Lapin ilmapuolustus vahveni oleellisesti. Lentorykmentti F 19:llä oli lentokalustona neljä Hawker Hart -rynnäkkökonetta ja 12 Gloster Gladiator -hävittäjää. Koneet saapuivat Suomeen 10.1.1940. Tukikohtahenkilöstöä oli tullut Suomeen jo vuodenvaihteesta lähtien valmistelemaan lentokaluston vastaanottoa. Päätukikohta perustettiin Kemin Veitsiluotoon ja etutukikohdat muun muassa Rovaniemen Olkkajärvelle ja Kemijärvelle. Lentorykmentin tehtävänä oli tiedustelu, rynnäköinti ja suurten asutuskeskusten suojaaminen. Päätoimintasuunta oli Kemijärvi Salla. Lentorykmenttiä johti majuri Hugo Beckhammer ja se käsitti kaikkiaan noin 270 miestä sekä yllämainitut 16 konetta. Ensimmäinen taistelutehtävä annettiin rykmentille 12.1.1940, jolloin sen käskettiin tehdä rynnäkköjä Märkäjärven Sallan suunnan viholliskohteisiin. Kaikki 16 konetta lähtivät Kemistä tehtävää suorittamaan. Ne tankattiin menomatkalla Olkkajärvellä, jolloin neljä Gladiator-konetta irrotettiin vihollisen pommikoneiden torjuntaan. Muut jatkoivat kohti itää ja hyökkäsivät Märkäjärvellä olleita kohteita vastaan. Tulikasteessa kolme venäläistä konetta ja useita muita kohteita tuhottiin maassa ja yksi vihollisen hävittäjä ammuttiin alas, mutta omilta tappioiltakaan ei vältytty. F19 menetti tulikasteessaan kolme sen neljästä Hart-rynnäkkökoneesta. Se oli kova isku ja johti siihen, että rynnäkkötehtävistä luovuttiin lähes täysin ja keskityttiin hävittäjätorjuntatehtäviin Kemin-Tornion, Oulun ja Rovaniemen alueilla. Lentorykmentti F19 suoritti kaikkiaan 35 pommitushyökkäyksen torjuntaa ampuen alas yhdeksän viholliskonetta. Omia koneita menetettiin taistelutilanteissa neljä, koelennolla yksi ja maassa yksi. Ilmatorjuntakomppaniaan kuului aluksi neljä, sittemmin kuusi joukkuetta, joilla kullakin oli aseistuksena kaksi 40 mm Bofors-tykkiä. Sen päällikkönä toimi luutnantti Per Frumerie. Noin puolet komppanian miehistöstä oli saanut ilmatorjuntakoulutuksen. Raskaan ilmatorjuntapatterin aseistuksena oli neljä 75 mm Bofors-tykkiä ja tulenjohtolaite. Patterin päällikkönä toimi kapteeni Ture Mark. Patterin vahvuus oli 168 miestä, joista vain murto-osa oli saanut ilmatorjuntakoulutuksen. Molempien yksiköiden päälliköt vierailivat Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston kutsumina Suomessa syksyllä 1988. Muistellessaan 50 vuoden takaisia tapahtumia Per Frumerie kertoi : Ruotsissa oli yleinen mielipide, että Suomea oli autettava jollakin tavalla. Asuin siihen aikaan Karlsborgissa ja kun vapaaehtoisjoukko perustettiin, ilmoittauduin heti monen muun kanssa vapaaehtoiseksi. Oli päätetty, että Suomeen lähetettävään joukkoon kuuluisi ilmatorjuntakomp-

pania, jossa olisi neljä joukkuetta. Yksikön tuli olla valmiina tammikuun 1940 alussa. Suomeen siirtyminen alkoi vuoden vaihteessa ja itse saavuin Suomeen uudenvuodenpäivänä 1940. Kokoonnuimme Tornioon rekisteröitäväksi ja saimme siellä varusteet. Sieltä matkasimme Kemiin, jonne tykit oli rautateitse kuljetettu. Kemin asemalla oli satoja vaunuja peräkkäin ja meidän tykkimme jossakin keskivaiheilla. Ensimmäinen yö kului vaunujen edestakaisessa siirtelyssä ja aamuun mennessä olimme saaneet kolmen jaoksen tykit ulos vaunuista. Muutaman päivän kuluttua saimme Kemissä loputkin tykit käyttöömme. Sitten saimme ensimmäisen tehtävän suojata rautatieasemaa, rautatiesiltaa ja F19:n lentotukikohtaa Veitsiluodossa. Torjuntavalmiina olimme 9.1.1940 alkaen. Myöhemmin joukkueiden määrä kasvoi kahdella kun Haaparannassa Tornionjoen ylittävää rautatiesiltaa suojannut joukkue liitettiin komppaniaan 5. Joukkueeksi. Kuudes joukkue perustettiin vasta 2.3. Kemissä. Ilmatorjuntakomppanian pääosa oli Kemissä helmikuun puoliväliin saakka. Aika kului koulutuksessa ja linnoitustöissä. Tulitoimintaa ei ollut kertaakaan, sillä vihollisen lentotoiminta ei Sallan suunnalla ulottunut Rovaniemeä lännemmäksi. Ture Mark kertoi puolestaan ilmatorjuntapatterin perustamisesta: Ruotsissa kaikki olivat innostuneita auttamaan Suomea. Joulun aikoihin tuli ajankohtaiseksi sellaisten tykkien tarve, joilla voitaisiin tulittaa korkealla lentäviä pommikoneita. Ryhtyessäni Tukholmassa kokoamaan joukkoani totesin minulla olevan vain yksi, korkeintaan kaksi koulutettua miestä tykkiä kohti. Siinä tilanteessa päätin ottaa yksikkööni täydennykseksi vain reippaita miehiä, joita oli vapaaehtoistoimistossa paljon. Myöhemmin saatoin todeta heidän täyttäneen paikkansa hyvin. Kalusto oli koossa Tukholmassa, mutta ajoneuvoja ei ollut. Kun ne saatiin käyttöön, niin vapaaehtoisyksikkömme oli viimein valmis siirtymään Suomeen taistelutehtäviin. Tornioon saavuimme helmikuun 3. päivänä. Ensimmäise t pudotukse t Ilmatorjuntakomppanian 4. Joukkue siirrettiin 12.1. Olkkajärvelle ja sieltä edelleen 20.1. Sallan Hirvasvaaraan suojaamaan toista F19:n etutukikohtaa. Siellä joukkue sai myös tulikasteensa. Joukkueen johtaja, vänrikki Bertil Hallenberg vieraili hänkin syyskuussa 1988 Rovaniemellä ja muisteli tapahtumia seuraavaan tapaan: Olkkajärvelle vihollinen ei hyökännyt kertaakaan sinä aikana kun olimme siellä. Hirvasvaaraan siirryimme 19./20.1. yöllä ja siellä saimme 26.1. tulikasteemme. Ensimmäisessä hyökkäyksessä tuli kaksi SB 2 konetta peräkkäin etelän suunnasta. Avasimme tulen ja saimme myös kaksi osumaa. Koneista sinkoilevat metalliosat näyttivät kuin ilotulitus olisi ollut käynnissä. Näimme myös toisen koneista menettävän korkeutta ja uskoimme sen tuhoutuvan. Saimmekin siitä vahvistuksen muutaman päivän kuluttua, kun saimme siitä ilmoituksen suomalaiselta partiolta, joka oli löytänyt tuhoutuneen koneen jäännökset. Muutamaa tuntia myöhemmin tuli kuusi SB 2 konetta kahdessa kolmen koneen muodostelmassa. Koneet lensivät ylitsemme, kääntyivät ja lähestyivät etelästä, mutta pommittivat meistä etelään ollutta kylää. Parin tunnin kuluttua tuli vielä kaksi pommikonetta reilun kahden kilometrin korkeudessa. Ne pudottivat viisi pommia, joista kaksi putosi suutareina noin 50 m päähän tykeistämme. Koneet kääntyivät ja hyökkäsivät uudelleen pudottaen lisää pommeja ja ampuen myös konekivääreillään. Lähimmät pommit putosivat nyt noin 500 metrin päähän meistä. Myöhemminkin tuli ylitsemme pommituslentoja, mutta niin korkealla, ettei tykkitulemme yltänyt niihin. Tammikuun lopulla siirryimme suojaamaan lentotukikohtaa Kemijärven jäälle kuutisen kilometriä keskustasta etelään. Siellä saimme taas 19.2. viholliskoneita ampumaetäisyydelle. Kolme I-15 hävittäjää oli palaamassa tukikohtaansa lähelle Märkäjärveä ja lensivät vinosti asemiemme yli. Avasimme tulen etäisyyden ollessa 2 600 metriä ja onnella sekä taidolla ensimmäiset laukaukset osuivat johtajakoneeseen, joka välittömästi alkoi pudota kuin haavan lehti. Jaokseni oli niin riemuissaan, että emme lainkaan tajunneet, että kaksi muutakin hävittäjää olisi ollut tulitusetäisyydellä. Pohjanhovissa asustaneet ruotsalaistoimittajat tekivät asiasta etusivun artikkelit ruotsalaislehtiin ristien koneen Mustaksi Paholaiseksi. Kerrottiin koneen hyökänneen maanteillä kulkevien naisten ja lasten kimppuun, mutta todellisuudessa kyse oli rohkeita matalahyökkäyksiä tehneestä taitavasta lentäjästä. Helmikuun 20. päivä siirryimme Kemijärvelle, missä olimme asemissa kukkulalla rautatieaseman länsipuolella. Kemijärvellä ilmahyökkäyksiä oli usein. Sama tapahtumasarja toistui päivä päivältä. Aamupäivällä tuli laivue (6 8 kpl) pommikoneita ja niistä noin kilometrin verran sivussa yksinäinen kone, jota kutsuimme politrukkikoneeksi. Sama toistui iltapäivällä. Koneet tulivat aina etelän suunnasta noin 3 000 4 000 metrin korkeudessa, joten en koskaan päässyt avaamaan tulta niitä vastaan. Hallenbergin joukkueen lisäksi Kemijärvelle siirtyi myös komppanian komentopaikka ja 19.2. myös 1. Joukkue. Muut kolme joukkuetta suojasivat SFK:n jalkaväkiosien keski- 10

VALOJUOVA 6.12.2011 tysmarsseja Kemin Tornion ja Rovaniemen alueilla. Kun joukot oli siirretty rintamalle, siirrettiin 2. Joukkue Petsamon rintamalle sekä 3. ja 5. Joukkue Sallan rintamalle. Petsamon suuntaan siirretyn joukkueen johtaja Uno Engström kertoi kirjeitse olleensa joukkueineen aluksi Kemissä, mutta saaneensa 27.2. käskyn siirtyä Rovaniemen ja Ivalon kautta Nautsiin, missä piti olla viimeistään29.2. Siellä joukkue tultaisiin alistamaan kapteeni Pennaselle. Marssi oli pitkä ja erittäin vaikea kovassa pakkasessa. Ivalon eteläpuolella joukkue joutui pommituksen kohteeksi, mutta selvisi tappioitta perille ryhmittyen tuliasemaan Nellimiin. Osasto Pennasen saama ilmatorjuntasuoja yllätti vihollishävittäjät. Kun hävittäjät päivän valjettua hyökkäsivät Nellimin kohteita vastaan, joukkue ampui heti alas kaksi hävittäjää. Maaliskuun 9. päivänä, kun yhdeksän konen laivue pommitti Osasto Pennasen asemia, joukkueen torjuntatuli pudotti johtokoneen ja kolme päivää myöhemmin joukkue pudotti vielä yhden pommittajan. Rovaniemen ilmator junta Vaikka Rovaniemi oli tärkeä liikenteen solmukohta, se oli talvisodan alussa toista kuukautta vailla ilmatorjuntasuojaa. Ruotsalaisten vapaaehtoisten tulo Kemiin antoi vihdoin mahdollisuuden irrottaa siellä ollut vänrikki Sirenin 52. KvIt- Jaos suojaamaan Rovaniemen kohteita. Jaos tuli Rovaniemen asemalle 7.1. aamulla ja ryhmittyi välittömästi Koivusaareen Laineen selälle. Asemat linnoitettiin viipymättä tekemällä hiekkasäkeistä suojavallit tykkien ympärille. Tulikasteensa jaos sai 14.1., jolloin kaksi vihollispommikonetta lensi kauppalan ylitse noin 1 000 metrin korkeudessa. Näkyvyys oli kuitenkin heikko, eikä tulituksessa saatu osumia. Tammikuun kuluessa kauppalassa annettiin useita ilmahälytyksiä, mutta viholliskoneita ei ilmaantunut näköpiiriin. Tammikuun viimeisenä päivänä annettiin taas ilmahälytys ja pian oli kauppalan yllä kolme laivuetta (kaikkiaan 26 SB-pommikonetta), jotka kolmena aaltona pudottivat arviolta 200-300 pommia, joista noin puolet oli palopommeja. Kohteina olivat rautatiesillat ja kauppalan keskusta yhden laivueen pommittaessa myös ilmatorjuntajaoksen asemia. Ilmatorjuntajaos avasi heti torjuntatulen ja ampui 168 kranaattia kohti viholliskoneita, mutta tuli ei yltänyt 5 000 metrin korkeudelta pommittaviin koneisiin. Pommituksessa sai surmansa 16 henkilöä ja 56 haavoittui, osa vaikeasti, sekä 15 taloa tuhoutui tai vaurioitui. Rautatiesiltaan osui kolme pommia ja se vioittui hieman. Tuhot olisivat varmasti olleet paljon suuremmat, ellei ilmatorjuntaa olisi ollut ja vihollispommittajat olisivat 11

voineet rauhassa pommittaa kivääritulen kantaman yläpuolelta eli noin 1 000 metrin korkeudelta. Seuraavana päivänä sama toistui, nyt viitenä aaltona 43 pommittajan voimalla. Pommituskorkeus oli jälleen 4 000-5 000 metriä ja pommeja pudotettiin arviolta nelisensataa. Ilmatorjuntajaos tulitti taas koko hyökkäyksen ajan käyttäen nyt 182 kranaattia. Tällä kertaa jaos oli kahden laivueen pommituskohde, mutta ei kärsinyt tappioita. Pommituksen jälkeen jaoksen miehet laskivat ympärillään olevan kolmisenkymmentä suutariksi jäänyttä 50 tai 100 kg pommia. Lentorykmentti 19:n hävittäjät osallistuivat myös torjuntaan ampuen alas kaksi pommittajaa. Ilmatorjuntajaoksen johtaja Toivo Siren muisteli Rovaniemen pommituksia heinäkuussa 1989 näin: Kemissä emme ampuneet laukaustakaan. Tulikasteen saimme Rovaniemellä. Olimme asemissa Lainaan saaressa. Venäläisiä tuli kolme laivuetta. Saatuaan tulta vastaansa, ne alkoivat pommittaa meitä. Kukaan ei haavoittunut, vaikka lähin pommi tuli parinkymmenen metrin päähän teltoista, joissa ylimääräinen miehistö oli suojassa. Miehet olivat hyviä. Kukaan ei pudonnut pukilta, vaikka ensimmäisen kerran ammuttiin. Minä vähättelin tätä ensimmäistä taisteluamme, kun emme saaneet yhtään konetta alas, mutta rovaniemeläiset olivat tyytyväisiä, kun venäläiset yrittivät häätää meitä sieltä saaresta ja kauppala jäi näin vähemmälle. Kun ruotsalaiset vapaaehtoiset ilmatorjuntajoukot olivat tulleet, saimme lähteä takaisin Kemiin. Ruotsalaisten tulosta Rovaniemelle saimme muuten tietää vasta sitten, kun viholliskoneita tuli päälle ja ilmatorjuntatulta rupesi tulemaan muualtakin. Kemissä emme sitten enää joutuneet taisteluihin. Sirenin mainitsemat ruotsalaiset ilmatorjuntayksiköt siirrettiin Rovaniemelle helmikuun puolivälissä. Kapteeni Ture Markin raskas patteri, joka helmikuun 3. päivänä oli saapunut Tornioon ja ollut siellä pari viikkoa koulutuksessa, sai 16.2. käskyn siirtyä Rovaniemelle. Tästä Ture Mark: Moottorimarssi Rovaniemelle tapahtui 17.2. aamuhämärissä. Päätien käyttö oli kielletty ja kapeita sivuteitä ajaessamme sattui useita ojaan ajoja. Raskaiden tykkien saaminen jälleen tien päälle oli vaivalloista ja vei aikaa, Perille kuitenkin päästiin. Onneksi saimme marssirivistön eteen poliisipartion oppaaksi eikä tullut eksymisiä. Rovaniemellä menimme asemiin kauppalan koillispuolelle. Ryhmityimme siten, että neljä tykkiämme oli neliön muodossa noin 100 m välein. Keskellä oli tulenjohtolaite ja etäisyysmittari. Tykkejä piti lämmittää yötä päivää, kun pyrimme pitämään niiden lämpötilan noin 15 asteessa. Ensimmäinen ilmahyökkäys tuli 21.2. Viholliskoneiden lentokorkeus oli 4 000 metriä. Tulenavaus onnistui vain kahdella tykillä eikä tuottanut tulosta. Tulenjohtolaitekin meni heti epäkuntoon. Raskaan patterin taisteluasema sijaitsi Saarenkylässä ns. Pallarin haassa nykyisen Rivitien ja Lankkutien risteyksessä, sen länsipuolella. Siitä alueen halki kulkevan tien nimi Patteritie. Päivää aikaisemmin ilmatorjuntakomppanian 5. Joukkue oli jo ryhmittynyt eteläisemmän rautatiesillan suojaksi, joten kauppalaa ja Kemijoen rautatiesiltoja suoja- Hävittäjä rullaamassa starttiin vihollista vastaan. Rynnäkkökone lähdössä. 12

VALOJUOVA 6.12.2011 si nyt kolme yksikköä aseistuksenaan neljä 75 mm ja neljä 40 mm Bofors-kanuunaa. Yhteistoiminta ja tiedonkulku ei vielä sujunut lainkaan. Vaikka molempien ruotsalaisyksiköiden johtajat olivat käyneet ilmoittautumassa Rovaniemen Ilmapuolustusaluekeskuksessa (IPAK), heillä ei ollut tietoa suomalaisjaoksesta, eikä sillä vastaavasti ollut mitään tietoa ruotsalaisyksiköiden tulosta. Myös hävittäjien ja ilmatorjunnan yhteistoiminnassa oli paljon opittavaa. IPAK sai yhteydet Olkkajärvelle kuntoon vasta talvisodan viimeisinä päivinä. Helmikuun 22. päivänä Rovaniemi oli jälleen ankarien pommitusten kohteena. Pommituskorkeus oli edelleen suuri, eikä osumia saatu, vaikka kaikki ilmatorjuntayksiköt aloittivat heti torjuntatulen. Pian tämän jälkeen Rovaniemen ilmatorjuntasuoja jäi pelkästään Ture Markin raskaan patterin varaan. Se avasi tulen vielä 29.2., 2.3. ja 10.3., mutta pudotuksia ei tullut. Patteri siirrettiin 12.3. Kemijärvelle. Rovaniemellä ollessaan se oli avannut tulen viidesti ja käyttänyt torjuntatuleen 112 laukausta. Vaikka Rovaniemellä olleet ilmatorjuntayksiköt eivät saaneet pudotuksia, ne täyttivät hyvin ilmatorjunnan perimmäisen tehtävän suojata kohdetta. Ne pakottivat vihollisen pommikoneet pysymään korkealla 4 000 5 000 metrin korkeudessa, mikä taas heikensi pommitustarkkuutta. Talvisodan viimeisenä päivänä, 13.3. Rovaniemeä pommitettiin aamupäivän kuluessa vielä kahdesti. Kauppala oli jäänyt ihmeellistä kyllä jälleen ilman ilmatorjuntasuojaa, kun kaikki yksiköt oli siirretty sieltä pois. Ensimmäinen viiden koneen pommitus tapahtui korkealta, mutta kun ilmatorjuntatulta ei tullut enää koneita vastaan, tapahtui tuntia myöhemmin uusi pommitus jo matalammalta. Pommit myös osuivat vaurioittaen 17 taloa. Lopuksi Vihollisen raju ylivoima ja alkurynnistys Pohjois-Suomessa oli yllätys, johon ei ollut varauduttu. Suomen sodanjohto reagoi kuitenkin nopeasti tilanteeseen ja tilanne saatiin hallintaan. Kaamosajan pimeys ja talven pakkaset suosivat myös puolustajaa. Vihollisen ilmatoiminta jäi vähäiseksi ja pakkanen piti huolen siitä, että vähäisetkin pommitukset suurelta osalta epäonnistuivat pommien jäädessä usein suutareiksi sytyttimien jäädyttyä matkalla maahan. Onneksi näin oli, sillä ilmatorjunta-aseita ei kerta kaikkiaan pystytty irrottamaan pohjoiseen riittävästi. Lapin ilmapuolustus oli talvisodassa ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon SFK.n varassa. Vähäiselläkin ilmatorjunnalla on merkityksensä, sillä se pakottaa hyökkääjän välttämään ilmatorjunnalla suojattua kohteita tai toimimaan hyökkääjälle epäedullisista toimintakorkeuksista. Lapissa talvisodan aikana toimineet ilmatorjuntayksiköt täyttivät hyvin tehtävänsä, samoin Lentorykmentti F19. Talvisota osoitti, että myös Lapissa tarvitaan ilmatorjuntaa. Eversti Seppo Lehto Sotilasura: Kadettikurssi 50 1963-1966 Kapteenikurssi 1972 Sotakorkeakoulu 1975-1977 Opetusupseeri Taistelukoulussa 1977-1982 Sotakorkeakoulun opettaja 1982-1985 Helsingin Ilmatorjuntarykmentin esikuntapäällikkö 1985-1986 Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston komentaja 1986-1988 Lapin Ilmatorjuntarykmentin komentaja 1989-1990 Pääesikunnan ilmatorjuntatoimiston päällikkö 1990-1991 Kirjat: Pohjois-Suomen ilmatorjunta 1939 1989 Ilmatorjuntamuseo 50 vuotta 1961 2011 13

Lapin ilmapuolustus kylmässä sodassa vuoteen 1990 asti Teksti: eversti Ahti Lappi Toisen maailmansodan aikana paljastui, kuinka tärkeä strateginen merkitys Pohjoiskalotin alueella oli. Sodan aikana Murmanskin satama oli elintärkeä Neuvostoliitolle, Petsamon nikkeli taas Saksalle. Saksan ja Neuvostoliiton välillä käytiin pohjoisessa kiivaita taisteluja, varsinkin ilmassa. Molemmat osapuolet menettivät yli 1000 konetta. Murmanskin ilmatorjunta oli eräs sodan tehokkaimmista. Puna-armeija eteni teiden suunnissa Ivaloon ja pohjoisempana pitkälle Norjan alueelle. Sodan jälkeen Suomi menetti Petsamonkin Neuvostoliitolle. Oli oikeastaan outoa ettei Puna-armeija miehittänyt koko pohjoisinta Lappia ja ettei Neuvostoliitto vaatinut sitä itselleen mikäpä sen olisi estänyt? Uhk akuva: ylilentoja ja atomipomme ja uurvaltablokkien välistä ns. kylmää sotaa ei julistettu, se vain alkoi vuosina 1946-1948. Pohjoiskalotin alueella NATO (1949) ja Neuvostoliitto olivat napit vastakkain Kylmän sodan kiihtyminen aiheutti suurvaltaliittoutumille tarpeen saada tarkempia tietoja vastapuolen sotilaallisesta kehityksestä. Amerikkalaiset suorittivat uhkarohkeitakin tiedustelulentoja Neuvostoliiton rajan tuntumassa, ja aina silloin tällöin tapahtui välikohtauksia ilmassa. Neuvostoliitto puolestaan pyrki kehittämään ilmapuolustustaan ilmatilan loukkausten estämiseksi. USA käytti 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella kuvaus- ja elektroniseen tiedusteluun monia eri konetyyppejä. Raskaista pommikoneista tehtiin tiedustelukonemuunnoksia (RB-29, RB-36, RB-47), jolloin ne voitiin varustaa isoilla optisilla kuvauslaitteilla ja elektronisella kuuntelukalustolla. Neuvostoliiton rajan tuntumassa suoritettiin tiedustelulentoja erikoisvarustelluilla koneilla, mistä seurasi välikohtauksia. Vuosina 1950-1960 sattui ilmassa ainakin 10 konfliktia, joissa kuoli 75 amerikkalaista sotilasta. Ylilentoja havaittiin Suomessakin, mutta heikko ilmavalvontamme ei mahdollistanut edes kaikkien korkealla lentävien nopeiden koneiden havaitsemista saati tunnistamista. Vuosina 1945-1949 kirjattiin 145 lentokoneen luvatonta rajanylitystä. Näistä 120 tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton rajalla, 15 Ruotsin rajalla, viisi Norjan rajalla ja viisi Porkkalan vuokra-alueen rajalla. Vuosina 1950-1959 kirjattiin 194 lentokoneiden ja helikoptereiden luvatonta rajanylitystä, joista 104 tapahtui itärajalla, 41 pohjoisrajalla Lapissa ja 30 länsirajalla. Lentotoiminta itärajalla oli vilkkainta vuosina 1952-1954. Osa sotilaskoneista lensi jopa 100-200 km Suomen ilmatilassa, eräät lensivät koko Suomen alueen yli esteettä. Voimasuhteet Pohjoiskalotin alueella kylmän sodan aikana (1980) Myös Ruotsin ilmavoimien koneet suorittivat vuosina 1946-1952 aktiivisesti tiedustelulentoja Neuvostoliiton rajan tuntumassa, jopa rajan sisäpuolellakin. Muun muassa 25.9.1949 ruotsalainen Spitfire (S 31) teki edestakaisen tiedustelulennon Suomen yli Kantalahteen saaden neuvostohävittäjät peräänsä. Suomen ilmatilan koskemattomuutta ei erityisen hyvin kunnioitettu, koska sitä ei pystytty kunnolla valvomaan eikä puolustamaan. Ilmapuolustus ei 1950-luvulla ollut teknillisesti ajan tasalla. Suurin uhka Suomen puolueettomuusasemalle 1950-1960- luvulla oli se, että amerikkalaisten strategisten atomipommittajien lyhimmät ja vähiten uhanalaiset lentoreitit Moskovaan ja Leningradiin kulkivat Suomen ilmatilan kautta. Pommituslentoja olisi tietysti voinut tapahtua myös toisin päin: idästä länteen. Tämä seikka vaikutti myös konkreettisesti Suomen ensimmäisen it-ohjushankinnan epäonnistumiseen. 14

VALOJUOVA 6.12.2011 4.6.2011 Täytet tä Pohjois- Suomen sotilaalliseen t yhjiöön Suomen ilmapuolustus oli sodan jälkeen heikossa kunnossa, kalusto oli vuosikausia samaa kuin jatkosodassa, uutta ilmatorjunta- ja hävittäjäkalustoa ei saatu hankituksi. Ei ollut rahaa. Puolustusvoimain komentaja, jalkaväenkenraali Aarne Sihvo totesi jo vuonna 1949, että ilmapuolustuksesta tulee atomipommittajien ylilentouhan takia kriittinen kysymys. Pohjois-Suomessa ei ollut yhtään joukko-osastoa, Oulu oli pohjoisin varuskunta. Ilmavoimien lähin joukko Amerikkalaisten atomipommittajien reitit Moskovaan ja Leningradiin kulkivat Suomen yli. USAF:n atomipommittajien päätukikohtia oli Grönlannissa (Thule) ja Britanniassa. NATO valmistautui suorittamaan lentoja ydinasein varustetuilla koneilla myös Islannista (Keflavik) ja Norjan lentotukikohdista (mm. Stavanger, Flesland, Bodö). Ydinasemateriaalia (ilman ydinkärkiä) varastoitiin Norjaan ja niitä valmistauduttiin sodan puhjetessa käyttämään ennalta tiedusteltuihin maaleihin Neuvostoliitossa, Itä-Saksassa, Baltian maissa, Puolassa ja Suomessa. Yhdysvallat olisi toteuttanut ennalta ehkäisevän iskun pienin taktisin ydinasein reaktiona huomiolle, että uhkaamassa on suurehko neuvostoblokin hyökkäys Yhdysvaltoja tai sen liittolaisia vastaan. Suomen alue olisi ollut uhanalainen, jos Neuvostoliitto olisi päässyt tai pyrkinyt sinne tavalla tai toisella. Suomen puolustuskykyyn suurvaltaa vastaan ei oikein uskottu. Ydinasemaaliluettelossa oli 19 paikkakuntaa ympäri Suomea. Pohjois-Suomessa maaleja olivat Rovaniemi, Kittilä, Sodankylä ja Ivalo. Neljään kohteeseen (Helsinki, Rovaniemi, Kemi, Ivalo) oli suunniteltu kaksi atomipommia. Varsinaisia maaleja olivat lentokentät, mutta myös liikenneyhteydet. Kaukosen kylässä sijainnut vuonna 1952 valmistunut silta Kittilässä oli eräs maaleista. Pommitusten tarkoituksena oli lentokenttien käytön estäminen ja länteen (Norjaan) johtavien tieyhteyksien katkaiseminen erityisesti Lapissa. Monilla maalialueilla oli myös varuskuntia, joten nekin olisi samalla lamautettu. NATOn atomipommittajien maaliluettelossa oli 19 paikkakuntaa Suomessa. 15

oli Luonetjärvellä, ilmatorjunnan ensin Naarajärvellä, sitten Kokkolassa. Tähän tilanteeseen tuli vähäinen muutos, kun Pohjanmaan Jääkäripataljoona siirtyi Sodankylään (1964), pataljoonassahan oli jopa ilmatorjuntajoukkue Ilmapuolustus Lapissa parani vasta 25 vuoden kuluttua sodan päättymisestä, kun Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteristo (1970) ja Hämeen Lennosto (1973) siirtyivät Rovaniemelle. Pohjois-Suomen ilmapuolustusta pyrittiin kyllä kehittämään myös ilmatorjunnan osalta jo aikaisemmin. 1960- luvun alussa vireillä olleen (ja melkein toteutuneenkin) ilmatorjuntaohjushankinnan suunnitelmiin sisältyi ohjusyksiköitä myös Pohjois-Suomeen. Strategisesti tärkeiden Lapin alueiden, Rovaniemen, Ivalon ja Kittilän suojaksi suunniteltiin yhtä ohjuspatteria kuhunkin. Sijoittelu viittaa pikemminkin perinteiseen suojaamistehtävään kuin ylilentojen torjumiseen. USA kuitenkin esti hankinnan toteuttamisen, koska ohjukset olisivat uhanneet amerikkalaisten atomipommittajien ylilentoja. Näin ollen myös Helsinki jäi ilman ohjussuojausta vuosikausiksi. Lisää ohjuksia Pohjois-Suomeen Huoli Lapin ilmapuolustuksesta tuli taas ajankohtaiseksi, kun amerikkalaiset ottivat 1970-luvun lopulla käyttöön strategiset risteilyohjukset. Neuvostoliiton 1960-luvulla alkanut voimakas ilmatorjuntaohjusten kehitys oli tehnyt atomipommittajien käytön mahdottomaksi, joten tilalle tulivat ballistiset kauko-ohjukset ja risteilyohjukset. Kolmas parlamentaarinen puolustuskomitea (III PPK) totesi mietinnössään 1981, että Suomen pohjoisimmat osat sijaitsevat suurvaltaliittojen välissä ja suurvaltojen ydinasetasapainon kannalta ratkaisevan tärkeän alueen välittömässä naapuruudessa. Lappi oli sotilaspoliittisesti merkittävä avainalue, missä erityisesti ilmatila ja tiestö saattaisivat muodostua hyökkäysteiksi suurvaltojen välisessä selkkauksessa (kuva 5). Naapurimaitten kannalta oli tärkeätä, ettei Suomen aluetta voida käyttää niitä vastaan suuntautuvien ilmasotatoimien tukialueena. Uhkan torjumiseksi III PPK esitti seuraavaa: Jotta ilmatilan.loukkausten torjunta olisi mahdollista koko valtakunnan alueella, tarvitaan ohjusilmatorjuntaa niillä maan pohjoisilla reuna-alueilla, jonne hävittäjätorjunta ei ehdi Hävittäjätorjuntaa tulee voida täydentää siirrettävin ilmatorjuntaohjuksin erityisesti maan pohjoisilla reuna-alueilla tilanteen niin vaatiessa. Risteilyohjusten torjuntamenetelmien kehittyessä tulee valvonta- ja torjuntajärjestelmiämme täydentää tarpeellisin ja mahdollisuuksiemme sallimin osin. Ohjushankintasuunnitelmissa oli 1960-luvulla ajateltu kolme ohjuspatteria myös Pohjois-Suomeen. Lappi ja sen ilmatila olivat kylmän sodan aikana strategisesti uhanalaisia. 16

VALOJUOVA 6.12.2011 Vuonna 1981 oli jo saatu käyttöön ensimmäiset lähitorjuntaohjukset (Strela-2M, 1978) ja aluetorjuntaohjukset (S- 125M1, 1979). Rovaniemellekin oli saatu olkapääohjuksia. III PPK:n esityksen taustalla olikin ajatus käyttää jo hankittuja ohjuksia tarvittaessa risteilyohjusten torjuntaan pohjoisimmassa Lapissa ja muuallakin. Tarkoitus oli kuitenkin myös hankkia lisää ohjuskalustoa Pohjois-Suomeen. Pääesikunnan pitkän tähtäyksen kehittämissuunnitelmaan (PTS 1978) oli vuosille 1987 1996 ajoitettu neljän aluetorjuntaohjuspatterin, kahden teknillisen patterin ja 144 ohjuksen lisähankinta kustannusarvion ollessa 132 Mmk (nykyrahassa 67,8 M ). III PPK:lle tehtiin esitys (1980) kahden ohjuspatteriston hankinnasta hinta-arvion ollessa 520 Mmk (223 M ). Pohjois-Suomen ilmapuolustuksen korostuessa päätettiin lisätä Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston ohjusvalmiuksia. Taka-ajatuksena oli YYA-sopimuksen soveltaminenkin, jos Suomelta olisi kriisitilanteessa vaadittu kykyä nopeasti lisätä ohjusyksiköiden määrää. Puolustusvoimain komentaja teki heinäkuussa 1982 päätöksen alueilmatorjuntaohjusyksiköiden käytöstä Pohjois-Suomessa ja valmiuden luomiseksi ohjuskaluston hankkimiseksi ja sijoittamiseksi pysyvästi pohjoiseen. Päätöksen suuntaviivat olivat seuraavat: - Laaditaan suunnitelma alueilmatorjuntaohjusyksiköiden siirrosta etelästä pohjoiseen ja niiden käytöstä Pohjois-Suomessa. - Ryhdytään kouluttamaan Pohjois-Suomen Sotilasläänin ilmatorjuntajoukko-osastojen (RovItPsto, OulItPsto) kantahenkilökuntaa sekä varusmiehiä ItOhj 79-kaluston reserviksi. - Ryhdytään ilmatorjunnan tarkastajan johdolla suunnittelemaan ja valmistelemaan pitkällä tähtäyksellä aluetorjuntaohjusyksiköiden hankkimista ja sijoittamista pysyvästi Pohjois-Suomeen. Tätä varten lisätään tarvittaessa henkilöstön määrää ja hankitaan lisätiloja ohjuskalustolle. Päätöksen perusteluissa todettiin, että sodanuhkatilanteessa tarvittaisiin ylilentojen torjuntaan Pohjois-Lapissa (Ivalo Utsjoki) 3 4 alueilmatorjuntaohjuspatteria, 3 4 automaattipatteria ja lähi-ilmatorjuntaohjuspattereita. Sotatilanteessa yksiköt siirrettäisiin Pohjois-Suomen tärkeiden kohteiden suojaksi Rovaniemelle, Ouluun ja Kemiin. Pitkän tähtäyksen suunnitelmiin esitettiin kolmen alueilmatorjuntaohjusyksikön (ItOhj 79) lisähankintaa. Näkökohtana esitettiin, että uudemman ohjuskaluston (SA-10, SA-11, SA-12) hankinta parantaisi suorituskykyä ja vähentäisi henkilöstön tarvetta. Uudet ohjusyksiköt ehdotettiin liitettäväksi Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston kokoonpanoon. Lisähankinta olikin alustavasti mukana SNTL:n kaupan suunnitelmissa v. 1986 1990. Se ei kuitenkaan toteutunut. Myös ilmapuolustuksen koordinaatioelin (IPK-74) teki mietinnössään (1983) esityksen ilmatorjuntaohjuskaluston kehittämistavoitteista. Tarvittavaksi aluetorjuntaohjusyksiköiden määräksi arvioitiin 4 5, joista voitaisiin muodostaa kaksi sodan ajan patteristoa. Toinen niistä olisi ollut Pohjois-Suomessa. Suunnitelmissa ohjuspat teristo Rovaniemelle Ilmatorjuntaohjusprojektiryhmä (ITOP-76) kaavaili keväällä 1984 ilmatorjuntajoukko-osastojen rauhan ajan organisaation vahventamista. Perusajatuksena oli, että Hyrylässä ja Rovaniemellä olisi ilmatorjuntarykmentit, joissa kummassakin olisi kaksi ohjuspatteria (ohjuspatteristo). Tämä malli viittasi jo Oulun ja Rovaniemen Ilmatorjuntapatteristojen yhdistämiseen, kuten myöhemmin tapahtuikin. Ilmatorjuntapatteristoissa Turussa ja Kouvolassa olisi kummassakin yksi ohjuspatteri. Kaavailu toteutui vain osittain, koska aluetorjuntaohjuskalustoa ei saatukaan lisää. Pääesikunta antoi 11.5.1984 käskyn ItOhj 79:n lisähenkilöstön kouluttamisesta Pohjois-Suomessa. Käsky toteutettiin tuottamalla Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston ammattisotilaista talvella 1984 1985 yhden ItOhj 79 -patterin runkohenkilöstö, jota voitaisiin tarvittaessa käyttää mahdollisen lisäkaluston miehittämiseen. Kaaderihenkilöstön koulutus oli avainkysymys, koska se vei aikaa vähintään kolme kuukautta. Reserviä syntyi varusmieskoulutuksessa koko ajan lisää, joten miehistö ei ollut ongelma. Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston ohjusmiehet saivat tulikasteensa ohjusammunnoissa Lohtajalla huhtikuussa 1985. Ensimmäinen ItOhj 79 -reserviläisyksikkö osallistui ohjusammuntoihin samalla leirillä. Valmiutta oli saatu aikaan. Ylilentojen torjuntaharjoitus Lapissa Suomen ilmatilan luvattoman käytön estäminen ja puolueettomuusvartiointi asetti omia vaatimuksia myös aluetorjuntaohjusten operatiiviselle käytölle. Oli mahdollista, että suurvaltaliittoutumien välisessä kriisissä loukattaisiin Suomen ilmatilaa puolin tai toisin, joten puolueettomuusvartiointi voisi olla hyvinkin välttämätöntä. Päälaen alue Lapissa on niin kapea, etteivät omat hävittäjät ehtineet edes Ivalon kentältä torjumaan nopeita poikittaisia ylilentoja. Kaikkien lentojen absoluuttinen torjuminen ilmatorjuntaohjuksilla oli epärealistista, mutta kysymys oli jonkinlaisesta lipun näytöstä aralla alueella. Ideana oli, että lähitorjuntaohjuksilla hoidettaisiin matalatorjunta ja aluetorjuntaohjuksilla keski- ja korkeatorjunta (kuva 6). Marraskuussa 1984 järjestettiin Helsingin Ilmatorjuntarykmentin ja Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston yhteinen Kaamos -ohjusharjoitus Lapissa. Tarkoituksena oli testata aluetorjuntaohjuspatterin 1300 kilometrin pituista keskityssiirtoa Pohjois-Suomeen ja sen toimintaa ylilentojen torjunnassa päälaen alueella (Kaamanen). Samalla koulutettiin Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston omaa henkilökuntaa ohjuspatterin johtajatehtäviin. Lapin Lennosto osallistui harjoitukseen suorittamalla ilmavalvontaa sekä maali- ja torjuntalentoja. Ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmän toimintaa testattiin myös, ja sitä varten oli Kaamasen tutka-asemalle sijoitettu taistelunjohtoryhmä. Helsingin Ilmatorjuntarykmentin ohjusmiehet muodostivat ohjuspatterin rungon, jota täydennettiin Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston miehillä. Ohjuspatterin pääkalusto 17

Ilmatorjuntaohjusten ryhmitysmalli 1980-luvulta ylilentojen torjunnassa. kuljetettiin junalla Järvenpäästä Misiin, mistä ohjuspatteri siirtyi moottorimarssilla Kaamaseen vanhalle saksalaisten lentokentälle. Kaamasessa harjoiteltiin luvattomien ylilentojen torjumista puolueettomuuden suojaamistilanteessa. Tällöin kyseinen alue olisi julistettu kansainvälisellä tiedotteella vaaralliseksi lentokieltoalueeksi. Sijoittamalla ilmatorjuntayksiköitä tasaisin välein hyviin tuliasemiin tunturimaastossa ylilentojen torjuminen oli mahdollista. Sadan kilometrin levyiselle vyöhykkeelle olisi tarvittu kolme ohjuspatteria (ItOhj 79). Nyt testattiin vain yhdellä patterilla torjunnan teknillistä suoritusta ja etsittiin maalinosoitustutkille useampiakin hyviä mittausasemia. Maalilentojen avulla torjuntakyky voitiin todentaa. Kaamasesta suoritettiin öinen moottorimarssi Rovaniemelle ja ryhmitettiin ohjuspatteri taisteluasemiin Someroharjuun, missä harjoiteltiin lentotukikohdan, kasarmialueen ja Rovaniemen kaupungin suojaamista ilmahyökkäyksiltä sodan ajan tilanteessa. Ohjuspatteri oli liitetty ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmään ilmatorjuntarykmentin johtokeskuksen välityksellä. Osa Lapin Lennoston koneista oli vihollisia, osa omia. Osoitti erinomaista ilmatilanteen hallintaa, ettei harjoituksen aikana tiettävästi kertaakaan olisi tulitettu omaa konetta. Järjestelmä osoitti harjoituksessa myös erinomaisen joka sään kykynsä. Vaikeissa olosuhteissa toteutettu harjoitus oli opettavainen ja vaiherikas. Mielenkiintoinen sattuma oli, että Kaamos - harjoitus järjestettiin vain reilu kuukausi ennen Inarinjärven risteilyohjusvälikohtausta. Harjoitusta mainostettiin tarkoituksellisesti myös tiedotusvälineille, jotka sen hyvin huomioivatkin. Lapin Kansa ja Ruotuväki tekivät harjoituksesta näyttäviä artikkeleita. Voimannäyttö oli huomattu myös valtakunnan rajojen ulkopuolella. Harjoituksen tulok set esiteltiin puolustusvoimain komentajalle, kenraali Jaakko Valtaselle ja ylipäällikölle, presidentti Mauno Koivistolle. Risteilyohjusten torjuntaa ohjuksilla NATO:n laukaisemien risteilyohjusten todennäköiset reitit saattoivat suuntautua Suomen ilmatilan kautta Leningradiin ja Murmanskiin. Reitit olivat pääpiirtein samat kuin atomipommittajien aikakaudella. Matalalla lentävien risteilyohjusten havaitsemista ja torjumista eri keinoilla tutkittiin innokkaasti. Pääesikuntaan perustettiin vuonna 1980 erityinen korkean tason risteilyohjustyöryhmä, jonka tehtävänä oli tutkia asiaa (kirjoittaja oli toimikunnan sihteeri). Ydinasesektorin asiantuntijana ryhmässä toimi professori Jorma K. Miettinen. Risteilyohjus ei ilmatorjunnan maalina sinänsä ollut (eikä ole) erityisen vaikea, kunhan sen lentoreitti sattui kulkemaan ilmatorjunta-asemien ylitse. Torjunta oli mahdollista kaikilla ilmatorjunta-aseilla, mutta parhaiten erilaisilla ohjuksilla. Niitä vain tarvittiin paljon, koska lentoreittejä ei voinut täysin ennakoida. Pahin uhka kohdistui Ylä-Lapin alueelle, missä ylilentoja ei ehditty torjua hävittäjätorjunnalla. Risteilyohjusten, miehittämättömien koneiden (RPV) ja taisteluhelikopterien torjunta edellytti parempaa matalavalvontakykyä ja joka sään torjuntakykyä. Tätä varten tarvittiin lisää ilmatorjuntaohjuksia ja johtokeskuskalustoa tutkineen. Olkapääohjusten (Igla-1) ja ilmatorjunnan tulenkäytön johtamisjärjestelmän (Joke 87) hankinta paransikin tilannetta 1980-luvun loppupuolella. Risteilyohjusten matalatorjunta oli rajoitetusti mahdollista muodostamalla sulkuvyöhykkeitä, joissa olisi mukana johtokeskuksia (tutkia) sekä ammus- ja ohjusyksiköitä. Resurssit eivät kuitenkaan riittäneet torjuntaan joka paikkaan. Risteilyohjusten torjuminen lähitorjuntaohjuksilla oli teknillisesti täysin mahdollista valoisalla, jopa rajoitetusti pimeälläkin, vaikka pimeätähtäimien puute heikensi torjuntakykyä. Ilmatorjuntaohjusten avulla voitiin muodostaa torjuntavyöhyke, jossa ohjusryhmät olivat linjaryhmityksessä kahden kolmen kilometrin välein. Tällöin yhdellä olkapääohjus- 18

VALOJUOVA 6.12.2011 patterilla voitiin puolustaa jopa 30 kilometrin levyistä sektoria. Korkeammalla lentävien muiden maalien torjuntaan tarvittiin aluetorjuntaohjusyksiköitä. Elokuussa 1984 järjestettiin Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston ja Lapin Lennoston yhteinen Ristipisto -harjoitus, jossa kokeiltiin empiirisesti risteilyohjusten torjuntaa. Risteilyohjuksia jäljiteltiin Hawk-koneilla päivällä ja yöllä. Ennakkovaroitus maaleista annettiin tutka- ja aisti-ilmavalvontatietojen perusteella. Tähystysasemat ja tutka oli sijoitettu torjuntavyöhykkeen etupuolelle, jotta ennakkovaroitus saataisiin ajoissa. Ohjusryhmillä oli kenttäharjoituslaitteet, joilla voitiin jäljitellä Strelan hakupään lukittumista maaliin, mikä on onnistuneen ammunnan reunaehto. Yölennoilla havaittiin myös, että koneen silhuetti tai suihkuputki näkyivät pimeässä, jolloin ampujan oli helppo saada kone tähtäimiin ja hakupää lukittumaan maaliin. Yli 70 % maaleista saatiin tällä menetelmällä torjuttua, joten se vaikutti hyvin toimivalta. Tätä taktiikkaa sovellettiin sitten myös operatiivisessa suunnittelussa. Mielenkiintoinen risteilyohjuskysymykseen liittynyt sattuma oli ns. Inarin ohjuskriisi joulukuussa 1984, juuri kun Rovaniemellä oli harjoiteltu risteilyohjusten torjuntametodia. Kysymyksessähän ei ollut risteilyohjus, vaan deaktivoitu merimaaliohjus SS-N-3, jota käytettiin ilmamaalina. Se vaan karkasi hallinnasta naapurin puolelle Sinänsä mitätön tapaus herätti suurta huomiota ja sai aikaan sen, että ilmapuolustukseen kiinnitettiin enemmän huomiota. Positiivista oli, että Suomen ilmavalvonta oli kuitenkin havainnut venäläisen maaliohjuksen. Eri asia oli, ettei oikean risteilyohjuksen ylilennon torjuminen syvässä rauhan tilassa ollut mahdollista meidän resursseillamme. Eikä monessa muussakaan maassa. Siksi se olikin ongelma. Lisää ohjuksia Rovaniemelle Vuonna 1986 hankittiin uusia olkapääohjuksia (Igla-1), joiden pääkoulutuspaikaksi tuli Rovaniemi. Ohjuksilla oli mahdollista suojata tehokkaasti maavoimien joukkoja edullisissa maasto-oloissa. Ohjusten käyttöä myös Lapin Rajavartioston sissitoiminnassa suunniteltiin; eiväthän sissit pysy hengissä puuttomalla tunturialueella ilman jotain kättä pitempää. Olkapääohjuksilla on juuri sissitoiminnassa (mm. Vietnam, Afganistan) pudotettu alas satoja helikoptereita ja lentokoneita. On valitettava puute, ettei Rovaniemelle ole koskaan saatu pitemmän kantaman korkeatorjuntakykyistä ilmatorjuntaohjuskalustoa, kuten suunniteltiin. Vuonna 1988 käynnistettiin jokasään torjuntaan kykenevän kohdetorjuntaohjuskaluston hankinta, jonka tuloksena saatiin 1990-luvun alussa käyttöön Crotale NG, luokkansa uusin ase. Rovaniemestä tuli senkin pääkoulutuspaikka. Vastuiden kasvaminen johti myös Oulun ja Rovaniemen Ilmatorjuntapatteristojen yhdistämiseen - syntyi Lapin Ilmatorjuntarykmentti. Se olisi voinut syntyä jo paljon aikaisemmin, jos kaikki edellä kerrotut suunnitelmat olisivat toteutuneet. Kylmän sodan katsotaan päättyneen 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto hajosi. Sodat eivät kuitenkaan loppuneet, niitä on käyty jopa Euroopassa, ja käydään jatkuvasti. Ilmatorjunnan merkitys on korostunut erityisesti alivoimaisella puolella. Ilmatorjuntaohjuksilla voidaan ilma-alivoimaa tasoittaa. Kuten edellä kerrottiin, niitä ei meillä ole koskaan ollut tarvittavaa määrää. Eversti Ahti Lappi Sotilasura: Kadettikurssi 48 1961-1963, Ilmatorjunnan kapteenikurssi 12 1968-1969 Sotakorkeakoulu 1971-1973 YPK 1981, YJK 1991 Ilmatorjuntaopin opettaja Sotakorkeakoulussa 1973-1979 Toimistoesiupseeri Pääesikunnan ilmatorjuntatoimistossa ja operatiivisella osastolla 1979-1982 Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston komentaja 1982-1986, Pääesikunnan ilmatorjuntatoimiston päällikkö 1987-1988 Ilmatorjunnan tarkastaja 1988-1996 Julkaisutoiminta: Ilmatorjunnan taisteluohjesääntö I (1980) käsikirjoitus. Kirjat Ilmatorjunta ilmasodassa 1794-1945 (2000), Ilmatorjunta kylmässä sodassa (2003) Viipurin ilmatorjunta 1944 (2008) ja Ilmatorjuntaohjukset Suomen puolustuksessa (2009). Suomen Sotatieteellisen Seuran aikakauskirjan Tiede ja Ase -toimituskunnan jäsen 1978-1982. Päätoimittajana Ilmatorjunnan vuosikirja 1977-1978, Ilmatorjuntamiehen Opas 1979, Kylmän sodan upseerit (2001), Helsingin ilmapuolustuksen torjuntavoitto 1944 (co/pertti Alanen, 2004), Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917-2000 (2005). Suomen Sotilas -lehden toimituskunnan jäsen 2005 -. Käsikirjoittajana ilmatorjunnan osalta Talvisota 1939-1940 -CD -projektissa (Sotamuseo 1999), Suomen Sodat 1939-1945 -DVD-projektissa (2000-2004), Helsingin ilmatorjuntavoitto 1944 -DVD-projektissa (2003 2006), Puolustusvoimien multimediaopetusohjelmahankkeessa (ilmatorjunnan historia) 2007 2009. Artikkeleita eri julkaisuihin: Yön yli päivään, Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925 1990 (1989), Helsingin Reserviupseerien Ilmatorjuntakerhon 50-vuotisjulkaisu Procul et Alte (1997), Jatkosodan tiellä (2004), Sotatoimet 1939-1945, Suomen sotien kulku kartoin (2004, ruotsiksi 2008), Jatkosodan pikkujättiläinen (2005), Viipuri 1944 (2007), Vuosaaren satama ja ympäristö (2008), Sotakorkeakoulu suomalaisen sotataidon kehittäjänä (2009), Ympyröiltä upseeriksi, RUK 90 vuotta 1920-2010 (2010). Satoja artikkeleita on syntynyt vuodesta 1969 alkaen myös vuosikirjoihin, maanpuolustuslehtiin ja sanomalehtiin (Tiede ja Ase, SAL, Kylkirauta, Ilmatorjunta/upseeri, Suomen Sotilas, Oltermanni, Reservin Sanomat, Rannikonpuolustaja, Lapin Nuija, yms). Muita ansioita: Sotilasaikakauslehden vuoden kirjoittaja 1985 (UL), Vuoden ilmatorjuntaupseeri 1986, (ItUY), Helsingin Kadettipiirin vuoden puhuja 2008. 19

IT-miehet noottikriisissä Vuonna 1961, eli 50 vuotta sitten tätä muistellessa, elettiin suurvaltojen välillä todella jännittynyttä tilannetta. Ydinaseita oli moninkertainen määrä toistensa tuhoamiseen. Naton ja Varsovan liiton joukot olivat vastakkain rautaesiripun molemmin puolin. Berliinin muuria alettiin rakentaa. Kuuban ohjuskriisi oli vähällä johtaa aseelliseen väliintuloon ja vakoilukone U2 ammutttiin alas. Lentäjä Gary Power onneksi selviytyi hengissä ja pääsi myöhennin kotiinsa, kun suhteet taas normalisoituivat. Teksti: Pentti Ruuhonen ylikersantti Kuvat: Pentti Ruuhosen kotialbumista S uomen ja Neuvostoliiton välillä oli voimassa YYAsopimus (ystävyys, yhteistyö ja avunanto) ja tämän sotilaalliseen artiklaan vedoten naapuri lähetti lokakuun viimeisenä päivänä nootin, jossa ehdotettiin tai vaadittiin neuvotteluja. Neuvostoliiton kannalta luoteisraja, toista tuhatta kilometriä pitkä maa-alue oli varsin heikosti varmistettu. Täytyy muistaa, että Norja oli ja on edelleen Naton jäsen ja siihen aikaan sotilasliitolla oli varsin paljon siellä voimaa. Suomen puolustus oli sodan jälkeisessä taloudellisessa tilanteessa jätetty käytännössä vuoden 1945 tasolle. Varsinkin kalustohankinnat olivat suorastaan retuperällä. It-kalustona oli 88 mm RMB, 40 mm Bofors, 20 mm BSW ja kotimainen 2 x 20 mm VKT. Käsiaseena oli kiväärit m 91 ja m 39, konepistoolit Suomi, Sten ja m 44. Puolustustahto oli kyllä kiitettävä, käytännössä ikäluokasta koulutettiin 100 %. Minulla on edelleen se kuva, että kantahenkilökunnan koulutus oli varsin hyvällä tasolla. Täytyy lisäksi muistaa, että osa porukasta oli sodan kokeneita miehiä. 20 Marraskuun alussa 1961 tilanne varusmiesten osalta oli se, että helmikuussa palvelukseen astuneet ryhmänjohtajat olivat kouluttamassa lokakuun alokkaita, kesäkuun tykkimiehet olivat jo varsin pitkälle koulutettuja. Kokelaita muistaakseni odoteltiin Haminasta. Kantahenkilökunnan määrä oli varsin pieni, patterin päällikkö ja varapäällikkö kadettiupseereita, jaosjohtajina varapäällikkö, ylikersantti ja kersantti. Varsinainen noottikriisi PohmItPsto:ssa alkoi marraskuun alkupäivien yönä. Olin alokaspatterissa ryhmänjohtaja ja meillä oli 1.Patterin toimiston vieressä neljän miehen tupa. Loput ryhmyreistä olivat toisessa kerroksessa 2.Patterin tiloissa. Normaaliin harjoitushälytykseen verrattuna herätys keskellä yötä oli meidän osalta hiljainen, muu patteri sai jatkaa uniaan toistaiseksi. Tässä vaiheessa jo aavisteltiin jotain vakavampaa, olimme seuranneet uutisia jonkin verran, mutta tuskin meistä kukaan arvasi, että joutuisimme mukaan kriisiin.