Parantajan sanat ja taivaalliset voiteet

Kielen kärjestä ja juurista Ulla Piela Parantajan sanat ja taivaalliset voiteet P arannusloitsut ovat rituaalista kommunikaatiota yliluonnollisen kanssa. Niiden avulla loitsija koki saavansa hallintaansa sairauden aiheuttaneen ilmiön, poistamaan sen ihmisestä ja palauttamaan sinne, mistä hän arveli sen tulleenkin. Yhtä tärkeätä loitsijalle oli saada kontakti auttaviin olentoihin, Jumalaan, Neitsyt Mariaan ja muihin yliluonnollisiin olentoihin. Sanan maaginen voima siirsi myös parantamisessa käytetyille voideaineksille, kuten maidolle, suolalle, paloviinalla ja tervalle, merkityksiä, jotka tehostivat niiden vaikutusta. P Mehiläinen tuo voiteita Kalevalan Lemminkäisen äiti on iskostunut suomalaisten tajuntaan Akseli Gallen-Kallelan kuvaamana (1897). Teoksessa äiti istuu Tuonelan joen rannalla poikansa ruumiin ääressä kasvot ylöspäin kääntyneenä. Hänen intensiivinen ja apua anova katseensa on kiinnittynyt taivaalta alaspäin suuntautuviin auringonsäteisiin ja mehiläiseen. Kalevalassa on Lemminkäisen kuolemasta ja henkiin heräämisestä kertovassa jaksossa mukana suomalaisista parannusloitsuista tuttu aihelma, jossa mehiläinen lähetetään hakemaan parantavaa voidetta,»mettä» tai»simaa» jostakin muualta kuin tästä maailmasta, yleensä»yhdeksän meren takaa». Kalevalassa mehiläisen tuomat voiteet auttoivat: Lemminkäinen heräsi eloon. Mehiläinen on olennoitunut suomalaisessa riittiperinteeseen, taikoihin ja loitsuihin perustuvassa kansanlääkinnässä luonnonhaltijan kaltaiseksi lääkitsijäksi. Parantaja lähetti sen loitsussaan voiteidenhakumatkalle silloin, kun hoidettavana oli jokin ruumiillinen vamma: ihottuma, ruhje, haava, paleltuma, palovamma, eläimen purema tai nyrjähdys. Loitsu luettiin myös synnytyskivuissa sekä useissa lastentaudeissa, joita hoidettiin kylvettämällä. Sen vuoksi se liitettiinkin usein raudan, tulen, puun, pistoksen, pakkasen ja käärmeen syntyloitsuihin sekä verensulku-, kylvetys- ja synnytysloitsuihin. Myös metsästäjät esittivät siitä katkelmia sivellessään ansaan tai pyydykseen jotakin eläintä houkuttelevaa ainetta. Suomalais-karjalaisen riittiparannuksen yksi peruskäsityksistä oli, että ilman loitsua voide on tehoton. Voiteiden Parannusloitsujen kuvaamaa luontoa hallitsevat yliluonnolliset olennot. Maaninkalainen tietäjä Pekka Rissanen ostaa Tuovilanlahdessa Mustan lähteen haltijalta vettä ja vuolee maksuksi hopeaa. Kuva: Ahti Rytkönen 1927. Museovirasto. Duodecim 2007;122:2880 8

2881

tuli olla»luetut» eli»katsotut». Loitsu luettiin sekä voidetta valmistettaessa että hierottaessa sitä parannettavaan kohtaan tai eläintä houkuttelevaksi tarkoitettuun pyydykseen. Simana Sissonen (1786 1848) oli kuuluisa runonlaulaja Ilomantsin Mekrijärveltä. Runonkerääjät tallensivat häneltä useita kymmeniä eeppisiä runoja ja loitsuja. Vuonna 1845 Sissonen lievitti»raudan vihoja» 226-säkeisellä Raudan syntyloitsulla, jonka loppupuolella hän pyysi mehiläistä apuun: 2882 Mehiläinen, hiien lintu, lennä tuonne, kunne käsken: yheksän meren ylitse, yli puolen kymmenettä, saarehen selällisehen, luotohon merellisehen, jossa voi etta tehään, missä mettä keitetään. Tuopas tuolta voitehia, kasta siipesi simahan, toinen siipesi metehen, sulkasi sulahan voihen, kanna Jesuksen etehen. Jo tulla tuhuttelevi, käyä kääkäröittelevi kuusi on kuppia eessä, seitsemän selän takana, sata on sarvia otsassa, tuhat purston tutkamessa: kussa mettä, kussa vettä, kussa voietta hyveä. Koettele, Jesus, kielelläsi, Maaria, sulalla suulla, onkos niitä voitehia, joill on ennen Luoja voittu ja voittu Jumalan poika, katsottuna Kaikkivalta, pirulaisen pistettyä, pahan vallan vaivattua. Ei oo niitä voitehia, joill on ennen Luoja voittu ja voittu Jumalan poika, katsottuna Kaikkivalta, näm on käärmehen kähyä, sisiliuskun siemeniä. (Suomen Kansan Vanhat Runot VII 3 462. Ilomantsi. Europaeus, G n. 671. 1845.) Tämän jälkeen Sissonen toistaa samat säkeet kaksi kertaa. Vihdoin hän on kuitenkin tyytyväinen mehiläisen tuomiin voiteisiin: Näm on niitä voitehia, joill on ennen Luoja voittu ja voittu Jumalan poika, katsottuna Kaikkivalta, pirulaisen pistettyä, pahan vallan vaivattua. Sissosen loitsussa vuorottelevat mehiläiselle osoitetut avunpyynnöt, sen toimista kertovat jaksot, Jeesukselle ja Neitsyt Marialle osoitetut kehotukset, tilannetta kuvaavat toteamukset ja voiteiden arviointi. Loitsussa mehiläinen sukkuloi tämän maailman ja jonkin toisen maailman välillä. Tuota toista maailmaa, luotoa ja saarta, asuttavat Sissosen loitsussa Jeesus ja Neitsyt Maria, ja siellä keitetään niitä voiteita, joilla aikojen alussa parannettiin Jumalan pojasta pirun tekemä haava. Kalevalamittaisessa runokulttuurissa laulajat ja loitsijat mielsivät runoyhteyden mukaan samankaltaisesti kuvatun paikan joko tuonpuoleiseksi, tautihaltioiden ja vainajien asuinsijaksi tai»taivaaksi», auttavien jumalien ja haltijoiden asuttamaksi maailmaksi. Parannusloitsuissa»taivas» käsitteellistyy kuitenkin terveyden lähteeksi ja metaforaksi (Piela 2006). Simanan kolmivaiheinen loitsu kuvaa myös hänen mahdollisesti parannusriitissään suorittamia toimia: ehkä hän sekoitti voiteensa kolmesta eri aineesta, maisteli sitä ja siveli sitä kolmesti parannettavaansa. Loitsu mehiläisestä voiteen tuojana tunnettiin kaikkialla Suomessa ja Karjalassa, jossa tautien ja vaivojen parantaminen perustui syrjäkylillä vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin riittiperinteeseen taikoineen ja loitsuineen. Runonkerää- U. Piela

jät tallensivat loitsusta erilaisia versioita sadoittain 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Teoksessa Suomen Kansan Vanhat Runot (1908 1948) siitä on julkaistu yli 600 muistiinpanoa, eniten Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta Vienaa ja Inkeriä myöten. Tohmajärveläinen seppä Juhana Riikonen esitti vuonna 1891 loitsusta toisenlaisen version kuin Simana Sissonen: Neissyt Moarii emonen, rakas äiti armainen, tuo tulla tyhyttellöö, käyväh hyöpyröittellöö sata sarvii ohassa, tuhat muuta muskuloo: Kuss on mettä, kussa vettä, kussa voijetta hyvvee. Ota sulka sulalta moalta, höyhen moalta lämpimältä, voija alta, voijja peältä, keskii kivuttomaks, aivan tuntumattomaks! Mist ol liikkuna lihhoo, siihe liittele lihhoo, mist on kalvo katkennunna, siihe kalvo solomiile, veä peälle lemmenleht, kulta lummen luikauta! (Suomen Kansan Vanhat Runot VII 4 Tohmajärvi. Hakulinen n. 50. 1891.) Loitsut rituaalisena kommunikaationa Parantajan sanat ja taivaalliset voiteet Arkistoihimme on lähes 200 vuoden aikana tallennettu mittavat määrät tietoa kansanomaisesta lääkintätaidosta. Aineistoista vanhimpia ovat juuri kalevalamittaiset parannusloitsut, joita on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon kymmeniä tuhansia. Sitäkin laajempi on kansanlääkinnällisen muistitiedon aineisto, joka sisältää tietoja kansanomaisista parannusmenetelmistä, tautiopista ja parantajista. Terveydenhoitoa, sairauksia ja niiden parantamista ja ehkäisemistä selvittäviä aineistoja on kertynyt myös lukuisten kyselyiden, keruukilpailuiden sekä ammattikunta- ja elämäkertakeruiden avulla. Kansanlääkinnässä on kysymys ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa sanallisesti ja sanattomasti tuottamasta terveydenhoitoon liittyvien tapojen, uskomusten ja merkitysten kentästä. Siksi sitä voidaan tarkastella kommunikatiivisena järjestelmänä, joka synnyttää omanlaisensa sosiaalisen ja kulttuurisen maailman merkityksineen. Merkitykset syntyvät riitissä puheen, taikatapojen, parantamispaikkoja ja -ajankohtia koskevien valintojen, ruumiillisten kosketusten ja eleiden sekä kotipiiristä löydettävien, parantaviksi ymmärrettyjen esineiden ja aineksien kokonaisuudesta. Loitsujen tuntemus oli agraariyhteisöissä aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka varsin yleistä, jokamiehen perinnettä. Loitsuilla torjuttiin ja parannettiin tauteja ja turvattiin elinkeino-onni eli menestyksellinen maanviljely, karjanhoito, metsästys ja kalastus. Lisäksi niitä käytettiin mitä erilaisimmissa sosiaalisissa tilanteissa ja jokapäiväisen elämän askareissa. Parannusloitsut ovat riittirunoja, joilla loitsija uskoi saavansa hallintaansa sairauden aiheuttaneen ilmiön, esimerkiksi luontoon paikannetun yliluonnollisen olennon, pahantahtoisen ihmisen tai maailman alkuaikojen tuhoisan tapahtuman. Riitissä pyrittiin selvittämään taudin alkuperä, poistamaan se ihmisestä ja palauttamaan sinne, mistä sen oli arveltu tulleenkin. Yhtä tärkeätä loitsijalle oli saada kontakti auttaviin olentoihin, Jumalaan, Neitsyt Mariaan ja muihin yliluonnollisiin olentoihin, kuten mehiläiseen (esim. Siikala 1992, Tarkka 2005). Parannusriitin ydin on usko sanan ja teon konkreettiseen vaikuttavuuteen, jolloin sen merkitys on erilainen kuin arki- 2883

Useat Karjalasta tallennetut parannusriitit perustuvat käsityksiin ruumiin ja luonnon maagisesta vuorovaikutuksesta. Periaatteen»sieltä parannus, mistä tautikin» mukaan vaiva on parannettavissa samoilla aineksilla, joista se on tullutkin. Outi-niminen tietäjä parantaa maasta tarttunutta maahista tytön jalasta vuonna 1920 Suojärven Kuikkaniemessä. Tietäjä ammensi vettä korvoon, kaivoi puukolla maata kolmesta kohdasta ja paineli sillä tytön jalkaa, jota tämä piteli vuoroin kolmella liikkumattomalla kivellä. Painelemisen jälkeen tietäjä kaatoi veden kuoppiin ja painoi maan takaisin paikoilleen haudaten samalla vaivan aiheuttajan. Kuva elokuvasta Häidenvietto Karjalan runomailla (1921), Kalevalaseuran kokoelmat. 2884 sessa puheessa tai toiminnassa. Uskottiin, että sanassa itsessään oli maagista voimaa, väkeä. Kun riitissä sana ja teko kohdennettiin tiettyyn asiaan, niiden ymmärrettiin tuottavan kohteensa, mutta ei todellisuuden peilikuvana vaan symbolisesti. Loitsimisessa on kysymys rituaalisesta kommunikaatiosta yliluonnollisen todellisuuden kanssa. Tällaisessa kommunikaatiossa yliluonnollisille ja abstrakteille ilmiöille tai ilmiöille, joita ei voi välittömästi havaita tai ymmärtää kuten sairauksille ja parantaville aineksille annetaan kansanomaisessa ajattelussa usein metaforinen selitys. Metaforat ovat jonkin asian kokemista ja ymmärtämistä toisen asian ehdoilla: sellaisina ne saattavat kaksi eri käsitepiiriin kuuluvaa asiaa toistensa yhteyteen. Ne ovat olennainen osa kieltä, ja ne vaikuttavat ihmisen tapaan käsitteellistää kokemuksiaan (Lakoff ja Johnson 1980). Kun esimerkiksi kuuluisa kiteeläinen tietäjä Olli Timonen paransi vuonna 1894»raudan jälkeä», hän luki seuraavanlaisen katkelman Mehiläinen tuo voiteita -loitsusta: U. Piela

Mehiläinen moasta nousi, lenti kuun kehiä myöten, päivän päärmiä(kin) pitkin, lenti Luojan kellari(h)in, kammari(h)in kaikkivallan. Sieltä toi mettä noukassa(n)sa, simoo siipe(n)sä nenässä, voiti piältä, voiti alta, kerta keskeä sipa(i)si, piältä teki terveheksi, keskeä kivuttomaksi. sia käsitteitä, vaikuttaa niiden hyväksymiseen tai hylkäämiseen aina myös ihmisen subjektiivinen fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokemus. Arkistoihin tallennetut tuhannet kuvaukset kuitenkin todistavat, että riittiparannus on saanut aikaan tuntemuksen parantumisesta vaikeissakin taudeissa ja tuonut lievitystä kipuihin (Piela 2005). (Suomen Kansan Vanhat Runot VII 3 401. Kitee. Lönnbohm n. 1356-57. 1894.) Runonkerääjän kysyttyä, mitä aineita Timonen käytti loitsiessaan»raudan jälkeä», oli vastaus seuraavanlainen:»otetaan pihkalastu (kun on jälttä syöty siitä ennen). Pannaan vanhaa itraa vatiin, siihen luetaan, astiaan poltetaan se voide. Sillä pyyhitään raudan haavaa». (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto, Lönnbohm 1894, 1376.) Loitsussaan Timonen ei siis kerro sivelevänsä haavaan pihkalastuista ja rasvasta polttamaansa voidetta, vaan mehiläisen Luojan kellarista hakemaa mettä. Timonen antaa käyttämälleen voiteelle metaforisen, parantavaa voimaa tehostavan merkityksen. 1800-luvulla agraarisessa Suomessa parannusriitin yhteydessä esitetyn loitsun tuottamiseen vaikuttivat mm. alueen kansanlääkinnällinen riitti- ja loitsuperinne, riitin kulttuurinen malli, parantaja ja parannettava sekä yhteisön käsitykset terveydestä, sairaudesta ja parantamisesta. Yhteisöllisesti jaetuista käsityksistä, uskomuksista ja hyväksytyistä toimintatavoista huolimatta parantajan rooli oli keskeinen: riitin merkitys muodostui lopulta niistä merkityksistä, jotka parantaja antoi taioilleen, toimilleen ja loitsuilleen. Vaikka terveys, sairaus ja parantaminen ovatkin kulttuurisidonnaisia ja sopimuksenvarai- Parantajan sanat ja taivaalliset voiteet Mehiläinen ja Neitsyt Maria Mehiläisestä kertovan aihelman on arveltu tulleen Suomeen katolisen uskonnon mukana Länsi-Euroopasta, ehkä Saksasta 1400- tai 1500-luvulla. Mehiläishoito ja mehiläiseen liittyvä uskomusperinne on ollut yleistä germaanisten kansojen ohella myös suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Mordvalaisilla, tšeremisseillä ja votjakeilla oli runsaasti mehiläistarhoja hunajan ja vahan tuottamiseksi. Hunajasta valmistettua mesijuomaa nautittiin erityisesti rituaaleissa, joissa pyrittiin kontaktiin pyhien olentojen ja tuonpuoleista asuttavien vainajien kanssa. Muinaisessa Egyptissä ja antiikin aikana hunajaa käytettiin myös vainajien balsamoinnissa ja muumioimisessa. Myös vaha kynttilöiden valmistusaineena sai merkityksiä, jotka liittyvät tuonpuoleiseen, jumaliin ja suvun vainajiin. Mehiläiseen meteen, hunajaan ja vahaan liittyy siis runsaasti tuonpuoleiseen viittaavia uskomuksia (Haavio 1928, Harva 1942, Wunderlich 1983). Loitsun yleisyyttä Suomen itäisillä alueilla ja Karjalassa selittänevätkin osittain mehiläisen tuonpuoleiseen liittävät käsitykset mutta myös katolisen ja ortodoksisen kulttuurin Neitsyt Mariaan ja sairaiden voiteluun liittyvä perinne. Sekä mehiläisen että Neitsyt Marian puoleen käännyttiin parannusriiteissä voideltaessa erityisesti ulkoisista vammoista tai synnytyksessä kivuista kärsivää. Loitsustossa 2885

niihin liitetäänkin avuntuojina samankaltaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Kumpaakin pyydetään lentämään»yhdeksän meren ylitse, merta puolen kymmenettä» ja tuomaan sieltä»tänne» voiteita. Kumpikin kuvataan myös»tuhatnisäiseksi» maidonkantajaksi, joka tuo parantavaa mettä tai maitoa pienissä»voidekupeissa». Maitoa lypsävä ja kantava Maria on tulkittu vanhan äitijumalattaren kristilliseksi muunnelmaksi; sinänsä käsitys Marian maidon parantavasta voimasta on suosittu kristillinen aihelma mm. legendoissa. Neitsyt Mariasta kertovia motiiveja on loitsuissa ja rukouksissa satoja. Ne ovat osittain esikristillisiä, Marian nimiin siirrettyä perinnettä, osittain yleiskristillistä kulkutavaraa. Maria-aihetta pidetään pääosin keskiaikaisen roomalaiskatolisen kulttuurin itäisessä periferiassa säilyneenä muistona (Timonen 1990). Selitystä mehiläisen joutumisesta voiteiden noutajaksi loitsuissa voi hakea myös sen omista ominaisuuksista. Loitsuissa kuvattu mehiläinen näyttää olevan laajalle levinnyt hunajamehiläinen (Apis mellifera), kellanruskea mesipistiäisten heimoon lukeutuva yhteiskuntahyönteinen, joka kerää kukkien mettä ja siitepölyä toukkiensa ravinnoksi. Mehiläishoitoa on harrastettu Suomessa 1800-luvulta alkaen, menestyksellisemmin maan eteläosissa. Loitsun eri versioissa mehiläinen lentää»yhdeksän meren ylitse» tai»otavaisen olkapäille, päiväsen päälaelle», jotka kuvaavat sen loistavaa lentotaitoa. Mehiläinenhän ilmaisee hyvän mesilähteen tanssikielen avulla, jossa liikkeen nopeus ja suunta kertovat mesipaikan etäisyyden pesästä sekä sen suunnan aurinkoon nähden. Loitsussa mehiläistä pyydetään kastamaan»siipensä simahan». Kielikuva vastaa tietoamme siitä, että siitepöly tarttuu mehiläisen karvapeitteeseen. Edelleen mehiläinen kuvataan loitsun eri versioissa olennoksi, jolla on edessä ja takana»mettä, vettä ja voidetta» sisältäviä kuppeja. Todellisuudessa se kampaa karvapeitteeseen tarttuneen siitepölyn takaruumiissa olevaan siitepölyvasuun, loitsuissa»kuppeihin». Usein loitsussa mainitaan myös voiteen keittäminen: metaforisesti ilmaistuna»mettä keitetään» mehiläispesän lukuisissa pienissä kennoissa (Pekkarinen 1985). Voiteen taivaallinen alkuperä 1800-luvun alkupuolella eläneiden loitsijoiden mielikuvissa ja parannusriitissä mehiläinen ja Neitsyt Maria siirsivät ominaisuuksia toisilleen. Loitsuteksteissä kumpikin voi lentää merien ylitse, maailman ja taivaan rajalle, jossa kansanomaisten käsitysten mukaan myös muuttolinnut talvehtivat. Mehiläisellä onkin loitsussa linnun ominaisuuksia: se lentää kuin lintu (huomiota herättävä lento- ja suunnistustaito), ruokkii jälkeläisiään kuin lintu (vie mettä ja siitepölyä toukille) ja asuu pesässä kuin lintu. Sitä pyydetään myös kastamaan siipensä ja sulkansa meteen; Neitsyt Mariaa taas pyydetään sivelemään kipuja sulalla. Linnun sulka onkin ollut parantajien suosima väline voiteen sivelyssä. Maan ja taivaan rajalle linnut opastaa linnunrata eli maitorata, joka on mielletty kalevalamittaisissa runoissa valtavaksi kosmiseksi puuksi, isoksi tammeksi. Ison tammen runossa puu kasvaa taivaaseen saakka, niin suureksi, että se estää päivän paistamasta: on ikuinen yö. Monen yrityksen jälkeen puu saadaan kaadetuksi myyttisen, merestä nousevan peukalonkokoisen miehen avulla, minkä jälkeen parantaja voi tehdä voidetta tämän taivaallisen, maitorataa kuvaavan puun lastuista. Parannusriitissä esitetty kertomus mehiläisestä, jolla on Neitsyt Marian ja linnun ominaisuuksia, on kertomus taivaasta haettavista parantavista voiteista. 2886 U. Piela

Parantavan voiteen taivaallisesta alkuperästä kertoi loitsussaan myös Arhippa Perttunen Vienan Karjalan Latvajärveltä. Hän oli eräs kuuluisimmista, Elias Lönnrotinkin tapaamista runonlaulajista. Parantaessaan verenvuotoa Arhippa lähetti ensin mehiläisen matkalle ja totesi sitten näin: Tuolta voie vuotuo, sima tilkka tippuo kuun luota, lomasta päivän, taivon tähtien takoa, otavaisen olkapäitse; siell on voitehet vakaset, katsimet alinomaiset, siell on mettä mielehistä, siell on voietta vakasta noille rauan ratkomille, terän kielen heittimille. (Suomen Kansan Vanhat Runot I 4 168. Latvajärvi. Lönnrot AII 6 n. 92. 1834.) Kansanlääkinnässä erilaisista aineksista tehdyt voiteet olivat useimmiten kokemusperäisesti hyväksi koettuja. Vaikka Arhippa olisi todellisuudessa valmistanut voiteensa koskesta haetusta vedestä, tienhaarassa kasvaneen puun pihkalastuista, tervasta ja tuhkasta, uskottiin, että parannusloitsujen ansiosta sanaan itseensä liittyvästä maagisesta voimasta siihen siirtyi taivaan parantavaa voimaa. Vasta taivaaseen viittaavat kieli- ja mielikuvat takasivat voiteen tehon. Ne saattoivat metaforisesti»täällä» elävät parantajan ja parannettavan ja»täällä» tehdyn voiteen taivaan kanssa vuorovaikutukseen. Kivun lievittäminen erilaisten voiteiden ja hauteiden avulla on yksi kansanlääkinnän perusasioita. Voiteen aineksina käytettiin miltei kaikkea, mitä kotipiiristä löytyi, kuten vettä, maitoa, voita, suolaa, etikkaa, paloviinaa, talia, tervaa, tuhkaa, hiekkaa, omia tai kotieläinten eritteitä, eläinten rasvoja tai näiden sekoituksia. Elias Lönnrot luettelee teoksessaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839) useita»helposti maallaki» kodeista löytyviä, lääkkeeksi kelpaavia aineksia. Edellä mainittujen lisäksi niitä ovat humala, hunaja, hiiva, katajanmarjat, kaura-, peruna- ja ohrajauhot, kerma, kirnupiimä, koivunlehti, kynsilaukka, peruna, retikka ja sipuli, pellavansiemen ja tärpätti. Mainitseepa hän myös tupakan, rikin, rommin ja ruudinkin. Koska parantavaksi ymmärrettyjen voiteiden raaka-aineet ja niille annetut merkitykset vaihtelivat, on parantava voide käsitteenä sopimuksenvarainen, muuttuva kulttuurinen konstruktio. Kun»maallisista» aineksista valmistetut voiteet, hauteet ja muut parantaviksi ymmärretyt lääkkeet käsitteellistetään erilaisin kieli- ja mielikuvin»taivaallisiksi», saadaan myös nykykuluttajat uskomaan varauksetta niiden tehokkuuteen. Tätä keinoa, sanan maagista voimaa, on valtava lääke- ja kosmetiikkateollisuuteen liittyvä mainonta käyttänyt aina taidokkaasti hyväkseen. Vaikka kosmetiikkamainonnassa käytetyt mielikuvat eivät johdattelekaan»taivaaseen», niin»elämän eliksiireistä» näyttää kuitenkin olevan kysymys. Ne lupaavat meille sileää, syväpuhdasta ja luonnollisen kosteaa ikuista nuoruutta. Arkistolähteet Lönnbohm OAF. 1894: 1376. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto. Parantajan sanat ja taivaalliset voiteet 2887

Kirjallisuutta Haavio M. Vanhojen runojemme maailmankäsityksistä. Kalevalaseuran vuosikirja 8. Porvoo: WSOY 1928. Harva U. Mordvalaisten muinaisusko. Suomen suvun uskonnot VI. Porvoo: WSOY 1942, s. 145 7. Lakoff G, Johnson M. Metaphors we live by. Chicago/London: The University of Chicago Press 1980, s. 3, 117 8. Lönnrot E. Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839). Kirjassa: Majamaa R. toim. Elias Lönnrot. Valitut teokset 4. Ohjeita ja runoelmia. Helsinki: SKS, s. 183, 199. Piela U. Parantajan rituaalinen kosketus. Kirjassa Huttunen S, Nuolijärvi P, toim. Tahdon sanoa. Kirjoituksia kielen ja perinteen voimasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1035. Helsinki: SKS 2005, s. 11, 28 30. Piela U. Luonto ja muuttuvat maailman kansanlääkinnässä. Kirjassa: Helsti H, Stark L, Tuomaala S toim. Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860 1960. Helsinki: SKS 2006, s. 314. Pekkarinen A. Mesipistiäiset. Suomen eläimet. Hyönteiset. Espoo: Weilin & Göös 1985, s. 301 5. Siikala AL. Suomalainen šamanismi mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 565. Helsinki: SKS 1992, s. 83 6. Suomen Kansan Vanhat Runot I-XIV. Helsinki: SKS 1908 1948. Tarkka L. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921. Helsinki: SKS 2005, s. 87 92. Timonen S. Karjalan naisen Maria-eepos. Kirjassa: Hakamies P, toim. Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 92. Joensuu: Joensuun yliopisto 1990, s. 113. Wunderlich HG. The secret of Crete. London: Athes 1983, s. 199 212, 279 85. Ulla Piela, FM, toiminnanjohtaja ulla.piela@kalevalaseura.fi Kalevalaseura Mariankatu 7 C 00100 Helsinki 2888