raportteja 76 H E L S I N K I 2 0 1 1 HYVINVOINTIA TYÖSTÄxxx Kuinka työelämää voi kehittääxxx kestävällä tavalla?xxx Tuomo Alasoini
Tuomo Alasoini Hyvinvointia työstä Kuinka työelämää voi kehittää kestävällä tavalla? Helsinki 2011
Sisällysluettelo Esipuhe... 6 1 Johdanto... 7 Työelämän huonontuminen: totta vai tarua?... 7 Tuottavuuskasvu on tärkeää muttei yksin riitä... 9 Väestö ikääntyy ja työvoiman tarjonta supistuu... 11 Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä: työn tuottavuus... 13 Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä: työelämän laatu... 16 Tavoitteena laadullisesti kestävä tuottavuuskasvu... 19 Teoksen sisältö... 20 2 Työelämän kehittäminen toimintana...23 Erilaiset sääntelymuodot työelämän kehittämisessä... 23 Millaisen tiedon varassa työelämän kehittämisessä toimitaan?... 25 Suunnittelutieto... 26 Prosessitieto... 30 Levittämistieto... 34 Työelämän kehittämisen osapuolet: laajennettu triple helix... 38 Työelämän kehittäminen Suomessa: kohti suomalaista mallia... 40 3 Työelämän kehittämisen teemoja...45 Työprosessit kuntoon yhteistyönä... 45 Prosessijohtaminen ohjaavana periaatteena... 46 Prosessijohtamista käytännössä: tehokkaampaa rikostutkintaa... 48 Millaisilla välineillä?... 50 Oppivat tiimiorganisaatiot... 52 Tiimityön valtavirtaistuminen... 53 Tiimiorganisaation oppimisesta... 56 Miten kannattaa edetä?... 58 Kohti tulevaisuuden tiimityötä... 59 Dialoginen esimiestyö... 60 Työ laajenee ja sen rajat hämärtyvät... 61 Uudenlaisten työn tukirakenteiden tarve... 63 Työn vaatimusten ja työn tukirakenteiden väliset ristiriidat... 66 Työyhteisön kitkat ja rajapinnat... 67 Työkonferenssimenetelmä... 69 Muutoslaboratoriomenetelmä... 70 Tulevaisuusdialogi... 72
4 Tutkimusperustainen soveltava teatteri... 73 Hiljaiset signaalit -menetelmä... 74 Henkilöstön työkyky kivijalkana... 75 Monipuolisempaan näkemykseen työkyvystä... 75 Esimerkki kokonaisvaltaisesta ikäjohtamisesta: HKR-Tekniikan ikäohjelma... 76 Työkykykysymykset osana työorganisaatioiden muutosstrategioita... 78 Toiminnan häiriöt työkykykysymyksenä... 80 Organisaatioiden välinen verkostoituminen ja kumppanuus... 81 Kumppanuus ja mihin sitä tarvitaan?... 82 Kumppanuus mahdollisuutena... 83 Kumppanuutta julkisella sektorilla ja yli sektorirajojen... 86 Kuinka rakentaa kumppanuutta?... 88 4 Työelämän kehittämisen vaikuttavuus ja sen arviointi...90 Viitekehys vaikuttavuuden tarkastelemiseen... 90 Millaisia tuloksia työelämän ohjelmallisella kehittämisellä on saavutettu?... 94 Ensimmäisen asteen tulokset... 95 Toisen asteen tulokset... 95 Generatiiviset tulokset... 98 Infrastruktuuriin kohdistuvat tulokset...101 Ohjelma- ja policy-oppiminen...101 Oppimisverkostot: uusi keino vahvistaa generatiivisia tuloksia...103 Vuorovaikutusfoorumit ja yhteiskehittely oppimisverkoston. ydintoimintana...104 Kriittisiä edellytyksiä oppimisverkostojen toiminnalle...106 Kokemuksia oppimisverkostoista käytännössä...107 5 Innovatiivinen osallistava työorganisaatio...113 Kuinka tärkeitä ovat organisatoriset innovaatiot?...113 Uusi tapa oppia ja tuottaa innovaatioita: osallistava innovaatiotoiminta...114 Osallistava innovaatiotoiminta: työelämän laadun paranemisen uusi mahdollisuus...120 Haasteita työelämän kehittämisen suomalaiselle mallille...122 Tuottavuus ja työelämän laatu...123 Toimintatapojen kehittäminen...124 Paikalliset oppimisprosessit...125 Johdon ja henkilöstön yhteistoiminta...126 Tutkimuksen ja kehittämisen vuorovaikutus...126 Laajennettu triple helix...127 Erilaiset toimialat ja työpaikat kohteena...128
5 6 Suomen työelämän laatu eurooppalaisessa vertailussa...130 Vertailussa käytettävä metodologia ja aineisto...130 Vertailun tulokset...132 Oppiminen ja kehittyminen työssä...132 Vaikutusmahdollisuudet työssä...133 Työn terveellisyys ja turvallisuus...134 Sosiaaliset suhteet työssä...134 Työn tuottama tarpeentyydytys...135 Työelämän laadun kokonaistarkastelu...136 Mitä vertailu kertoo?...138 7 Yhteenveto: pienistä puroista valtavirraksi?...140 Lähteet...144 Käsitehakemisto...156
Esipuhe Tämä teos etsii vastausta kysymykseen, kuinka työelämää voidaan kehittää kestävällä tavalla. Kestävä tapa viittaa siihen, että työn tuottavuus ja työelämän laatu paranevat toteutettavien toimenpiteiden myötä samanaikaisesti ja vielä toisiaan tukevalla tavalla. Teoksen lähtökohtana on näkemys, jonka mukaan hyvä työelämän laatu on jatkossa Suomelle entistä tärkeämpi menestystekijä myös taloudellisessa mielessä. Tätä näkemystä teoksessa perustellaan tarkemmin. Teoksessa esiin tuotavat tulokset ja näkökohdat perustuvat sekä Suomessa vuosina 1996 2010 toteutettujen työelämän kehittämisohjelmien (TYKE 1996 2003 ja Tykes 2004 10) kokemuksiin että laajaan työelämän tutkimusta ja kehittämistä käsittelevän kirjallisuuden läpikäyntiin. Osa teoksen teksteistä on ilmestynyt jo aiemmin osana erilaisia raportteja, artikkeleja tai muita julkaistuja kirjoituksia. Kirjoittaja on hyödyntänyt monia esitettäviä näkemyksiä jo aiemmin myös osana eri tilaisuuksissa pidettyjä esitelmiä. Teos on eräänlainen yhteenveto siitä kehittämistyöstä, jota työelämän kehittämisohjelmien kautta Suomessa on viime vuosina toteutettu. Tykes-ohjelman johtoryhmä on jo aiemmin julkaissut loppuraporttinsa, minkä lisäksi ohjelmasta on julkaistu ulkoinen arviointitutkimus. Tämä teos ei käy enää läpi sen enempää johtoryhmän kuin arvioinnin tehneiden tutkijoidenkaan jo esittämiä näkemyksiä ohjelmasta. Lopussa on käsitehakemisto, joka toivon mukaan auttaa lukijaa pääsemään paremmin kiinni teoksessa hyödynnettyyn (ja osin myös kirjoittajan itse kehittelemään) työelämän tutkimuksen ja kehittämisen sanastoon. Kirjoittaja kiittää erityisesti Tykes-ohjelman projektitiimin jäseniä sekä ohjelman johto- ja asiantuntijaryhmässä työskennelleitä henkilöitä hyvästä ja hedelmällisestä yhteistyöstä, joka on toiminut tärkeänä virikkeenä myös teoksessa esitettäville näkemyksille. Kirjoittaja kiittää erikseen Tiina Lifländeriä avusta teoksen valmistumisessa, Paula Heiängiä teoksen taitosta ja Lauri Voutilaista teoksen kansikuvasta. Vastuu teoksen sisällöstä on kuitenkin vain kirjoittajalla. Helsingissä toukokuussa 2011 Tuomo Alasoini
1 Johdanto Työelämän huonontuminen: totta vai tarua? Seuraamalla Suomessa julkisuudessa käytävää keskustelua muodostuu helposti sellainen käsitys, etteivät ihmiset voi työssä nykyään hyvin. Tällainen näkemys on suurella osalla suomalaisia monien viimeaikaisten tutkimusten mukaan. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn arvo- ja asennetutkimusten mukaan yli 80 prosenttia suomalaisista on jo 1990-luvun puolivälistä alkaen uskonut, että suomalaisilla työpaikoilla työskennellään nykyisin ylikierroksilla ja niin kovan paineen alla, että monet ihmiset palavat ennenaikaisesti loppuun (Haavisto & Kiljunen 2011). Tämänsuuntaisen näkemyksen Suomen työelämän lohduttomasta tilasta jakavat myös monet tutkijat. Yksi heistä on Juha Siltala, joka teoksessaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia kuvaa asiaa monin esimerkein (Siltala 2004). Hänen mukaansa työn vaihtosuhde on kääntynyt suomalaisten suuren enemmistön kannalta viime vuosina kielteiseen suuntaan. Työn vaihtosuhteella hän viittaa siihen, paljonko ja millaisilla ehdoilla ihmisen täytyy tehdä työtä hankkiakseen itselleen riittävän taloudellisen elintason, vapaa-ajan ja vapaa-ajalla tarvittavat voimavarat. Työoloja kartoittaneet tilastollisesti edustavat haastattelu- ja kyselytutkimukset eivät kuitenkaan anna yhtä lohdutonta kuvaa Suomen työelämän tilasta. Aikasarjatietoa työelämän muutoksista sisältävät Tilastokeskuksen työolotutkimukset (Lehto & Sutela 2008), työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrit (Ylöstalo & Jukka 2011) tai Työterveyslaitoksen Työ- ja terveys Suomessa -tutkimukset (Kauppinen ym. 2010) eivät osoita selviä trendejä suuntaan tai toiseen suomalaisten työtään ja työolojaan koskevissa näkemyksissä. Näiden tutkimusten mukaan ihmisten näkemykset esimerkiksi työnsä sisältämistä vaikutusmahdollisuuksista tai työnsä fyysisestä ja henkisestä kuormittavuudesta ovat muuttuneet viime vuosina jopa hämmästyttävän vähän huolimatta samanaikaisista muutoksista elinkeino-, ammatti- ja koulutusrakenteessa. Väitettä, jonka mukaan monet ihmiset eivät voi työssä nykyään hyvin, ei voi kuitenkaan tyrmätä näin yksioikoisesti. Siltalan teos on ollut Suomessa myyntimenestys. Tämä kertoo siitä, että hänen näkemyksillään ja hänen teokseensa kokoamillaan ihmisten suoranaisilla kauhukertomuksilla työstään on kaikupohjaa. Näkemys työelämän huonontumisesta näyttäisi resonoivan hyvin yhteen suuren ihmisjoukon omien kokemusten kanssa.
8 Miksei julkisessa keskustelussa näinkin vahvasti esiintyvä näkemys työelämän huonontumisesta näy tilastollisesti edustavien työolotutkimusten tuloksissa selvemmin? Mahdollisia selityksiä tähän on monia. Yksi mahdollisuus on, että ihmisten alttius tarkastella työtään kriittisesti ja tuoda esiin työtä koskevia kriittisiä näkemyksiä on kasvanut. Tämä johtuu ihmisten koulutustason noususta, ammattien toimihenkilöistymisestä ja yhteiskunnan keskiluokkaistumisesta. Työlle ja sen sisällölle on asetettu aiempaa suurempia odotuksia, mutta työelämä ei vastaa niihin riittävästi. Ihmisten kasvanutta pettymystä työelämän muutosta kohtaan kuvaa myös EVAn arvo- ja asennetutkimus. Sen mukaan niiden suomalaisten osuus, jotka uskovat töiden tulevan itsenäisemmiksi, kiinnostavammiksi ja henkisesti palkitsevammiksi, on viime vuosina vähentynyt selvästi (Haavisto 2010). Työelämän huonontumisesta eivät puhu eniten Siltalankaan kirjassa perinteisten työntekijäammattien edustajat, vaan koulutetummat toimihenkilötehtävissä olevat. On myös mahdollista, etteivät olemassa olevat tutkimukset ole kovin herkkiä havaitsemaan sellaisia muutoksia, jotka nykyajan työelämässä synnyttävät ihmisissä käsityksiä työelämän huonontumisesta. Työoloja kartoittavien tutkimusten kysymyksenasettelu on saanut alkunsa teollisen ajan työelämän ongelmien selvittämisestä. Nämä ongelmat olivat usein konkreettisia ja helposti havaittavia. Esimerkkejä tällaisista ongelmista ovat yksipuolisen toistotyön ergonomiset ja psykologiset haitat, työhön sisältyvän sosiaalisen vuorovaikutuksen puute tai vähäiset kehittymis- ja vaikutusmahdollisuudet tayloristisesti tai byrokraattisesti organisoidussa työssä. Työskentelyn massatuotannossa ja byrokraattisissa organisaatioissa katsottiin suorastaan edistävän sosiaalista vieraantumista. Yhä useampi tekee kuitenkin nykyään tieto- tai ajattelutyötä. Siinä ongelmana voivat olla päinvastoin kuin edellä pikemminkin työn monimuotoisuus ja rajattomuus, huomioitavan informaation ja vuorovaikutuksen runsaus, ohjaavien rutiinien puute ja suoranainen vahvan sitoutumisen pakko. Tieto- ja ajattelutyöhön sisältyviä ihmisen hyvinvoinnin kannalta kriittisiä piirteitä tunnetaan edelleen puutteellisesti eivätkä perinteiset työolotutkimukset tavoita niitä välttämättä riittävän hyvin. Kolmas mahdollisuus on, ettei keskustelussa työelämän huonontumisesta olekaan kyse varsinaisesti työolojen muutoksesta. Siltala katsoo kirjassaan, että työelämän pelisäännöt ovat muuttuneet ihmisten kannalta epäedullisemmiksi ja tämän yhtenä piirteenä on työolojen huonontuminen. Siltalan käyttämä todistusaineisto jälkimmäisen muutoksen todentamiseksi ei ole kuitenkaan kovin vakuuttavaa eivätkä tähän viittaa edellä mainittujen työoloja kartoittaneiden tutkimusten tuloksetkaan. Entäpä, jos ihmisten näkemykset työelämän huonontumisesta eivät
9 liitykään muutoksiin työoloissa, vaan työelämän yleisempien pelisääntöjen muutoksiin? Talouden globalisaatio ja siitä aiheutuva kansainvälisen työnjaon muutos heijastuu monin tavoin työnantajan ja työntekijän väliseen suhteeseen. Yritykset ovat alkaneet ohentaa henkilöstöön kohdistuvia velvoitteitaan, ja ihmiset ovat alkaneet kokea lisääntyvässä määrin yleistä epävarmuutta, turvattomuutta ja luottamuksen puutetta. On mahdollista, että käsitys työelämän huonontumisesta liittyykin enemmän tästä aiheutuvaan ahdistukseen kuin varsinaisiin muutoksiin työoloissa. Oli miten oli. Tämän teoksen keskeinen kiinnostuksen kohde ei ole kysymys siitä, onko työelämä Suomessa huonontunut vai ei. Tätä tärkeämpää on kysyä, miksei työelämä ole Suomessa parantunut sillä tavalla, että se tukisi nykyistä vahvemmin ihmisten hyvinvointia, ja mitä voitaisiin tehdä, jotta se jatkossa muuttuisi tähän suuntaan. On mielenkiintoista, ettei suomalaisessa keskustelussa työelämän muutoksesta kysymystä ole juuri koskaan esitetty näin päin. Tämä on kuitenkin yksi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden ydinkysymyksiä. Tätä näkemystä perustellaan tarkemmin seuraavaksi. Tuottavuuskasvu on tärkeää muttei yksin riitä Kansakunnan taloudellista hyvinvointia voidaan kuvata oheisen kaavan mukaisesti kolmen tekijän työn tuottavuuden, keskimääräisen työajan ja työhön osallistumisen tulona: Elintaso = bruttokansantuote (bkt) / väestö = bkt / työtunnit (työn tuottavuus) x työtunnit / työlliset (keskimääräinen työaika) x työlliset / väestö (työhön osallistuminen) Ei ole realistista otaksua, että keskimääräiset työajat joustaisivat Suomessa tulevaisuudessa helposti ylöspäin. Tämä johtuu siitä, että ihmiset arvostavat yhä enemmän vapaa-aikaa. Myös osa-aikatyötä tekevien osuus on Suomessa vähäinen, mikä rajoittaa mahdollisuuksia lisätä työaikojen keskimääräistä pituutta tätä kautta. Taloudellisen hyvinvoinnin säilyminen riippuu siten ennen kaikkea työn tuottavuudesta ja väestön työhön osallistumisasteesta. Jalava ja Pohjola (2004) ovat esittäneet, että koska lähivuosina työpanoksen määrä ei voi Suomessa ikärakenteen muutoksen johdosta enää kasvaa, elintason nousu riippuu käytännössä työn tuottavuuden kasvusta. Heidän mukaansa esimerkiksi jo puolen prosenttiyksikön lisäys työn tuottavuuden vuotuisessa kasvu-
10 vauhdissa nykyisestä tuottaisi muutamassa vuodessa korkeamman elintason kuin 100 000 uuden työpaikan syntyminen. Työn tuottavuuskasvun lähteitä ovat investoinnit henkiseen pääomaan, investoinnit koneisiin, laitteisiin ja infrastruktuuriin sekä teknologinen kehitys kuten uusien tuotteiden, palvelujen ja toimintatapojen omaksuminen. Jalava ja Pohjola katsovat, että talouden tietovaltaistuessa teknologian merkitys tuottavuuskasvun ja tätä kautta koko talouskasvun lähteenä korostuu entisestään. Avainasemassa ovat tieto- ja viestintäteknologiat (IC-teknologiat) ja niiden mahdollistamat uudenlaiset toimintatavat. Osa tuottavuuskasvusta syntyy olemassa olevien työpaikkojen tuottavuuden parantumisesta. Osa taas syntyy ns. luovan tuhon kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että joka vuosi kannattamattomia työpaikkoja katoaa ja niiden tilalle tulee uusia, paremmin kannattavia. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäminen ja uudistaminen edellyttää riittävää talouskasvua, jonka moottorina on jatkossa tuottavuuskasvua edistävä teknologinen kehitys. Työhön osallistumisaste on kuitenkin myös jatkossa toinen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen tukipilari. Tätä voidaan perustella kahdesta näkökulmasta. Vaikka jo suhteellisen vähäisen tuntuisilla parannuksilla tuottavuuskasvuun voidaan saada aikaan merkittäviä vaikutuksia elintasoon, ei ole itsestään selvää, että esimerkiksi Jalavan ja Pohjalan mainitsema puolen prosenttiyksikön jatkuva lisäys työn tuottavuuden vuotuisessa kasvuvauhdissa on helposti saavutettavissa. Vaikka työn tuottavuus voikin (ainakin periaatteessa) kasvaa rajatta, olisi melkoista riskipeliä luottaa siihen, että talouskasvu voidaan jatkossa turvata yksin tuottavuuskasvun kautta. Tuottavuuskasvun pysyvää vauhdittumista on tuskin mahdollista saada aikaan ilman teknisiä innovaatioita täydentäviä liikkeenjohdollisia, organisatorisia ja muita sosiaalisia innovaatioita. Toinen perustelu liittyy siihen, että korkea työhön osallistumisaste on jo sellaisenaan hyvinvointiyhteiskuntaa legitimoiva tekijä. Jos jatkossa keskitytään yksipuolisesti tuottavuuskasvuun hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi, mikä takaisi sen, että entistä korkeatuottoisemmissa työtehtävissä oleva entistä pienempi työllisten joukko olisi enää valmis kustantamaan yhteiskunnan takaamat kattavat ja edulliset hyvinvointipalvelut koko väestölle? Ilman riittävää tuottavuuskasvua hyvinvointiyhteiskunnan taloudellinen perusta on uhattuna, kuten Jalava ja Pohjola osoittavat. Yksipuolisen tuottavuuskasvustrategian ongelmana on kuitenkin uhka siitä, että hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset murenevat sisältä päin. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi ja uudistamiseksi tarvitaan tästä syystä jatkossakin strategiaa, jossa nopeaan tuottavuuskasvuun yhdistyy riittävän monen aktiivinen osallistuminen työelämään.
11 Seuraavaan taulukkoon (1.1) on koottu yhteen näkemys siitä, missä määrin edellä mainitun kolmen osatekijän (työn tuottavuus, työajat, työhön osallistuminen) kautta on jatkossa mahdollista vaikuttaa taloudelliseen hyvinvointiin Suomessa. Taulukon sisältöä täsmennetään seuraavissa jaksoissa vielä tarkemmin. Taulukko 1.1. Mahdollisuudet lisätä taloudellista hyvinvointia Suomessa eri osatekijöiden kautta. Osatekijä Mahdollisuudet Lisäkommentti Työn tuottavuus Erittäin suuret: kasvavat yhä jatkossa, kun talous tietovaltaistuu, jolloin tuottavuus voi kasvaa (ainakin periaatteessa) rajatta Työn tuottavuuskasvu on hidastunut viime vuosina. Talouden palveluvaltaistuminen voi hidastaa kasvun mahdollisuuksia jatkossa. Ei yksin takaa hyvinvointiyhteiskunnan. perustan säilymistä. Työajat Eivät kovin suuret Ihmiset eivät halua pidentää työ-. aikojaan (pikemminkin päinvastoin) ja osa-aikatyö on Suomessa vähäistä. Työhön osallistuminen Suuret: ykköskysymys on työurien jatkaminen. pidempään Muita tärkeitä kysymyksiä ovat. työttömyyden alentaminen,. mahdollisuus sovittaa työtä ja. muuta elämää yhteen, nuorten. integroituminen työelämään ja. osaajien maahanmuutto. Väestö ikääntyy ja työvoiman tarjonta supistuu Työvoiman määrän kehitystä Suomessa voidaan ennakoida melko luotettavasti ja tarkasti. Tilastokeskuksen tekemien työvoimakehityksen pitkän aikavälin analyysien mukaan työelämästä poistuu vuosien 2000 15 välisenä aikana noin miljoona henkeä. Tämä vastaa lähes puolta vuoden 2000 työllisten määrästä (Työministeriö 2003). Työmarkkinoilta poistuva ikäluokka alkoi ylittää kooltaan työmarkkinoille tulevan ikäluokan koon 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä. Ikäluokkien vuotuinen kokoero vaihtelee ennusteiden mukaan tästä eteenpäin 2020-luvun lopulle asti 10 000:n ja runsaan 15 000 hengen välillä. Työmarkkinoiden käytössä olevan työvoiman määrän kehitys ei riipu mekaanisesti vain työmarkkinoille tulevien ja sieltä poistuvien ikäluokkien suuruuksista. Siihen vaikuttavat myös mm. työttömyyden, työssä olevien työkyvyn ja työmotivaation, eläkkeelle siirtymisen ajoituksen, opiskeluaikojen pituuden sekä maahanmuuton ja maastamuuton kehitys. On ennakoitavissa, että työvoiman määrä vähenee Suomessa joka tapauksessa 2030-luvulle asti. Kyseessä on pitkäaikainen
12 ja perustavaa laatua oleva käänne, sillä 1940-luvulta asti aina 2000-luvun alkuun työmarkkinoille tulevien ikäluokkien koko on ylittänyt sieltä poistuvien koon. Samansuuntaisia väestöllisiä muutoksissa on odotettavissa muissakin kehittyneissä teollisuusmaissa. Suomessa väestörakenteen muutoksesta johtuva työvoiman tarjonnan supistuminen on kuitenkin lähivuosina kansainvälisestikin poikkeuksellisen voimakasta. Väestörakenteen muutoksen voimakkuutta kuvaa hyvin se, että vielä vuonna 2010 EU-maiden keskitasoa edullisempi vanhushuoltosuhde (vähintään 65-vuotiaiden määrän suhde 15 64-vuotiaisiin) muuttuu kymmenessä vuodessa EU-maiden epäedullisimmaksi. Se myös pysyy ennusteiden mukaan epäedullisimpana lähes koko 2020-luvun. Vasta vuonna 2040 Suomen vanhushuoltosuhde on taas EU-maiden keskiarvoa edullisempi (kuva 1.1). Muutos on Suomen kannalta vieläkin dramaattisempi, jos vertailukohteeksi otetaan monet Euroopan ulkopuoliset ns. kehittyvät teollisuusmaat. 50 45 40 35 30 25 20 15 10 5 0 2000 2005 2010 2015 2020 2025 2030 2035 2040 Suomi EU25 Kuva 1.1. Vanhushuoltosuhteen kehitys Suomessa ja EU 25 -maissa vuosina 2000 40. (Lähde: www.euphix.org); Vanhushuoltosuhde = 100 x (vähintään 65-vuotiaat/15 64-vuotiaat) Keskeinen kysymys Suomen uudessa työmarkkinatilanteessa, jossa työvoiman tarjonta ja työpanos uhkaa kääntyä laskuun moniksi vuosiksi, on, kuinka huolehtia hyvinvointiyhteiskunnan säilymisestä ja uudistumisesta. Kuten edellä tuotiin esiin, tämä edellyttää nopeaa tuottavuuskasvua yhdistettynä korkeaan työhön osallistumisasteeseen. Seuraavassa tarkastellaan erikseen kumpaankin tavoitteeseen liittyvää problematiikkaa.
13 Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä: työn tuottavuus Työn tuottavuuden kasvu on ollut Suomessa ja erityisesti Suomen teollisuudessa viime vuosikymmeninä kansainvälisesti verraten nopeaa. Teollisuuden osalta Suomi tavoitti 2000-luvun alkuvuosina jo Yhdysvaltojen tason. Sen sijaan kansantalouden kaikki sektorit huomioon ottaen Suomi on suotuisasta kasvusta huolimatta edelleen selvästi jäljessä Yhdysvaltoja. Tämä johtuu teollisuuden ulkopuolisten, lähinnä palveluvaltaisten sektoreiden alemmasta tuottavuuden tasosta ja julkisen sektorin suuremmasta koosta Suomessa (Maliranta 2009). Yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että Suomen suotuisa tuottavuuskasvu erityisesti 1990-luvulta alkaen on ollut vain muutaman toimialan varassa. Näistä tärkein on ollut ICT-sektori, jonka merkitys edelleen korostui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. ICT-sektorilla tarkoitetaan tässä sähkö- ja elektroniikkateollisuuden, teleliikenteen ja tietojenkäsittelypalvelujen muodostamaa kokonaisuutta. ICT-sektorin osuus tuottavuuden kokonaiskasvusta on Matti Pohjolan (2009) mukaan ollut viime vuosina jopa puolet. Sen sijaan monilla perinteisillä teollisuudenaloilla ja varsinkin palveluvaltaisilla aloilla kasvu on ollut selvästi hitaampaa. Epätasaisen kasvuvauhdin ohella toinen huolestuttava kehitystrendi on työn tuottavuuden kasvuvauhdin hidastuminen viime vuosina. Tilastokeskuksen tuottavuuskatsauksen mukaan työn tuottavuuden vuotuinen kasvu on trendimäisesti hidastunut Suomessa erityisesti 1990-luvun alkuvuosien jälkeen huolimatta siitä, että teollisuudessa kasvu on säilynyt edelleen suhteellisen nopeana (kuva 1.2). Kun koko kansantaloudessa kasvuvauhti ajanjaksolla 1976 95 oli yli kolme prosenttia, on se tästä eteenpäin ollut keskimäärin runsaan kahden prosentin tasolla. 8 6 4 2 0 1976 89 1990 94 1995 99 2000 04 2005 08 Teollisuus Koko kansantalous Kuva 1.2. Työn tuottavuuden vuotuinen kasvuvauhti Suomen teollisuudessa ja koko kansantaloudessa vuosina 1976 2008, %. (Lähde: Pasanen 2010)
14 On epävarmaa ja jopa epätodennäköistä, että samat alat kuin viime vuosina voisivat toimia myös jatkossa Suomen tuottavuuskasvun vetureina. Kestävä tuottavuuskasvu pitkällä aikavälillä edellyttää suotuisaa kasvua nykyistä laajemmalla rintamalla ja mahdollisesti joidenkin aivan uusien tuottavuuskasvun vetureiden syntymistä. Monissa näkemyksissä on korostettu erityisesti palvelusektorin toimialojen mahdollisuuksia. Näiden aikaan saama osuus tuottavuuskasvusta on ollut Suomessa viime vuosina hämmästyttävän pieni moniin muihin teollisuusmaihin verrattuna. Nykyinen tilanne on Suomelle samanaikaisesti sekä uhka että mahdollisuus. Uhka se on siksi, että tulevaisuudessa tuottavuuskasvu perustuu todennäköisesti entistä enemmän juuri palveluinnovaatioihin; tosin palveluinnovaatioita syntyy palvelusektorin ohella myös teollisuudessa, jossa tuottavuuskasvu on ollut jo valmiiksi nopeampaa. Mahdollisuutena sitä voi pitää siksi, että potentiaali hakea tuottavuuskasvua tätä kautta on Suomessa edelleen suuri. Samoin on puhuttu ns. luovista aloista Suomen uutena mahdollisena talous- ja tuottavuuskasvun kärkenä. Luovilla aloilla liiketoiminta perustuu laajalti aineettoman omaisuuden kaupalliseen hyödyntämiseen. Haasteena ei ole kuitenkaan vain tuottavuuskasvun pitkän aikavälin hidastumisen pysäyttäminen vaan tuottavuuskasvun vauhdittaminen siten, että sen avulla voitaisiin kompensoida alenevasta työpanoksesta aiheutuva uhkaamassa oleva talouskasvun hidastuminen. Suomen tuottavuuskasvua ja sen edellytyksiä monipuolisesti analysoineen Pohjolan (2008) mukaan suuri osa viime vuosien tuottavuuskasvusta on tullut maassamme uusiin tieto- ja viestintäteknologioihin perustuvien tuotteiden valmistuksesta. Sen sijaan uutta teknologiaa sisältävän pääoman käytössä muilla toimialoilla ja uutta teknologiaa hyödyntävien uudenlaisten toimintatapojen käyttöön otossa on Suomessa onnistuttu toistaiseksi huonommin. Pohjolan mukaan tätä kautta aikaan saatava tieto- ja viestintäteknologioihin perustuva tuottavuuden kasvupotentiaali on Suomessa vielä suurelta osalta saavuttamatta. Teknisten innovaatioiden vaikutukset tuottavuus- ja talouskasvuun ovat kautta teollisen ajan historian perustuneet näitä tukevien samanaikaisten liikkeenjohdollisten ja organisatoristen sekä muiden sosiaalisten innovaatioiden väliseen vuorovaikutukseen. Nykyiseen tieto- ja viestintäteknologioihin perustuvaan murrokseen verrattavissa olevia teknologisia murroksia ovat viimeisen runsaan 200 vuoden aikana olleet vesivoimaan ja höyryvoimaan perustuneet teollisuuden ja liikenteen mekanisoinnit, teollisuuden, liikenteen ja kotitalouksien sähköistyminen sekä ennen 1900-luvun puoliväliä käynnistynyt liikenteen ja talouden motorisointi. Viimeksi mainittu murros synnytti varsinaisen teollisen massatuotannon, jonka symboliksi nousi teollinen liukuhihna (Freeman & Louçã 2001). Tällaiset teknologiset murrokset siinä vaiheessa, kun uusiin teknisiin mahdollisuuksiin
15 yhdistyy sopivia liikkeenjohdollisia ja organisatorisia uudistuksia ovat synnyttäneet maailmantaloudessa pitkiä talouden kasvun aaltoja. Pitkien aaltojen mikrorakennetta tutkinut Carlota Perez (2002) on esittänyt, että aaltojen sisällä voidaan nähdä historiallisesti toistuvia säännönmukaisuuksia. Hänen mukaansa uusiin teknisiin mahdollisuuksiin sisältyvä kasvupotentiaali syntyy vasta tätä edeltäneen luovan tuhon jälkeen. Luovan tuhon saa aikaan uusiin teknisiin mahdollisuuksiin kohdistuvista epärealistisista odotuksista aiheutuva taloudellinen kriisi. Vasta sen seurauksena syntyy tyypillisesti sellaisia liikkeenjohdollisia ja organisatorisia innovaatioita, jotka luovat edellytykset uusia teknisiä ratkaisuja hyödyntävälle vakaammalle ja pitkäjänteisemmälle kasvulle. Voidaan siis ajatella, että myös kehittyneeseen IC-teknologiaan perustuvat merkittävimmät tuottavuushyödyt syntyvät vasta sitten, kun yritykset ovat oppineet mm. johtamistaan, toimintaprosessejaan, työn organisointiaan ja henkilöstönsä osaamista kehittämällä soveltamaan teknologiaa riittävän hyvin. Tällaisen oppimisprosessin nopeutta ei voi kuitenkaan ennustaa suoraan IC-teknologian kehittyneisyyden pohjalta vaan siihen vaikuttavat yhteiskunnan erilaiset institutionaaliset rakenteet. Tällaisia ovat esimerkiksi tuotemarkkinoiden sääntely, rahoitusjärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja työmarkkinajärjestelmä. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka suurimman tuottavuushyödyn erilaisista teknisistä läpimurroista ovat korjanneet muut kuin ne yritykset tai kansakunnat, jotka ovat olleet edelläkävijöitä varsinaisessa uuden teknologian kehittämisen vaiheessa. Tästä syystä eräät taloustieteilijät kuten Lundvall ja Johnson (1994) ovat todenneet, että meneillään olevassa teknologisessa murroksessa kilpailukyisen talouden olennainen piirre on pikemminkin kyky oppia kuin tietovaltaisuus sellaisenaan. Ajatuksen oppivasta taloudesta tulisikin heidän näkemyksensä mukaisesti ohjata yhteiskunnallista päätöksentekoa talouden tietovaltaisuuden merkitystä korostavan näkemyksen sijasta. Oppivaa taloutta voidaan luonnehtia erityisesti seuraavanlaisilla piirteillä: Oppivalle taloudelle on ominaista nopea muutos, jossa vanhaa osaamista muuttuu tarpeettomaksi ja uudelle osaamiselle on jatkuvasti kysyntää. Oppiva talous hyödyntää uutta IC-teknologiaa, mutta olennaista ei ole sen mahdollistama informaation käsittelyn tehostuminen vaan sen edesauttama tietämyksen kasvu. Kolmantena piirteenä on, ettei oppiva talous perustu niinkään korkean teknologian huippuyritysten tai korkeasti koulutettujen yksilöiden osaamisen varaan vaan siihen, että yritykset ja yksilöt kykenevät laajasti oppimaan ja uudistumaan. Ajatus oppivasta taloudesta voidaan erityisesti viimeksi mainitun piirteensä myötä nähdä myös sosiaalista koheesiota yhteiskunnassa edistävänä strategiana. Tällainen näkemys on lähtökohtana myös tässä teoksessa.
16 Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä: työelämän laatu Ikärakenteen muutoksen seurauksena uhkaamassa olevaan työpanoksen pienenemiseen voidaan vaikuttaa monen eri tekijän kautta, kuten edellä tuotiin esiin. Työoloihin vaikuttamalla voidaan pyrkiä vaikuttamaan erityisesti siihen, kuinka pitkään ihmiset jaksavat ja jatkavat työelämässä. Työuran loppupään pidentäminen on talouskasvun edellytysten kannalta tärkeämpää kuin alkupään varhentaminen. Tämä johtuu erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin, talouden muuttuessa tietovaltaisemmaksi ei ole realistista, että nuorten keskimääräisiä koulutusaikoja voitaisiin olennaisesti lyhentää. Tuottavuuden kasvattamiseksi tarvitaan jatkossa todennäköisesti yhtä suurempia investointeja henkiseen pääomaan, mikä lisää paineita pikemminkin toiseen suuntaan. Toiseksi, loppupäässä aikaan saatavien pidennysten positiiviset vaikutukset ovat merkittävämpiä, koska kyse on selvästi suuremmista ikäluokista. Kyselytutkimukset osoittavat, että työelämän laadulliset ominaisuudet, jotka liittyvät työilmapiiriin, työympäristöön, työaikoihin, johtamiseen ja työn sisältöön kuten haasteellisuuteen ja vaikutusmahdollisuuksiin, ovat selvästi tärkeimpiä motivaatiotekijöitä ihmisten jatkamiselle työelämässä nykyistä pidempään (Ilmarinen 2006; TNS Gallup Oy 2007; Tuominen ym. 2005). Suomi on saanut viime vuosina myönteistä kansainvälistä julkisuutta keskimääräisen eläkkeelle siirtymisiän ja vanhimpien ikäryhmien työllisyysasteen nousun myötä. Suomen työllisyysasteen nousu 2000-luvun alkuvuosina (+3,9 %-yksikköä) oli suurin piirtein EU-maiden keskitasoa, mutta 55 64-vuotiaiden osalta (+14,9 %-yksikköä) selvästi korkeampi (taulukko 1.2). EU 15 -maista Suomea enemmän tämänikäisten työllisyysaste nousi vuosina 2000 08 ainoastaan Saksassa (+16,2 %-yksikköä), jossa lukuihin on vaikuttanut myös entisen Itä-Saksan alueen kohentunut tilanne. Samalla Suomi on kuronut selvästi kiinni aiempaa hyvin suurta eroaan muihin Pohjoismaihin ja saavuttanut vuonna 2008 Norjan tason 55 64-vuotiaiden työllisyysasteessa. Taulukko 1.2. Työllisyysaste ja sen muutos Suomessa ja EU-alueella vuosina 2000 08. (Lähde: European Commission 2009) Ikäryhmä (vuosia) Työllisyysaste 2000 (%) Työllisyysaste 2008 (%) Muutos (%-yksikköä) Suomi 15 64 67,2 71,1 +3,9 55 64 41,6 56,5 +14,9 EU 15 15 64 63,4 67,3 +3,9 55 64 37,8 47,4 +9,6 EU 27 15 64 62,2 65,9 +3,7 55 64 36,9 45,6 +8,7
17 On vaikea arvioida yksiselitteisesti, mitkä kaikki tekijät ovat vaikuttaneet iäkkäimpien työllisyysasteen poikkeuksellisen suotuisaan kehitykseen Suomessa 2000-luvun alkuvuosina ja mikä on ollut esimerkiksi yhteiskunnan aktiivisemman ikäpolitiikan ja joustavuutta lisänneen vuoden 2005 eläkeuudistuksen merkitys. Yleisen suotuisan työllisyyskehityksen ohella yhtenä tekijänä on voinut olla myös uusien 55 64-vuotiaiden ryhmään kuuluvien aiempia vastaavia ryhmiä korkeampi koulutus. Kestävimpänä keinona edistää ihmisten jaksamista ja jatkamista työelämässä nykyistä pidempään on kuitenkin vaikuttaminen työoloihin. Kuten jo edellä viitattiin, avainkysymys ei ole se, onko työelämä muuttunut huonompaan suuntaan vai ei, vaan se, miten työelämä voisi muuttua sillä tavalla parempaan suuntaan, että se tukisi vahvemmin ihmisten hyvinvointia sekä tätä kautta työssä jaksamista ja jatkamista. Edellä todettiin myös, että työoloja kartoittaneiden tutkimusten mukaan tällaista käännettä Suomessa ei ole havaittavissa. Voidaanko Suomen työoloista kuitenkin löytää joitain sellaisia piirteitä, jotka tukisivat ihmisten hyvinvointia työssä jo nykyisellään muita teollisuusmaita vahvemmin? Työolojen laatua vertailevien kansainvälisten tutkimusten tulosten tulkinta on vaikeampaa kuin esimerkiksi tuottavuuskasvua koskevien vertailujen. Työolojen osalta vertailujen perustana ovat tyypillisesti ihmisten subjektiiviset näkemykset eivätkä valmiit tilastoaineistot, joihin toki niihinkin sisältyy omia ongelmiaan. Työoloja tai ylipäätään työelämän tilaa ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta on myös vaikea mitata yhdellä ainoalla tunnusluvulla. Työelämän laatu on moniulotteinen käsite. Edellytyksiä EU-maiden keskinäiseen vertailuun antaa Dublinissa sijaitsevan Euroopan työ- ja elinolojen kehittämissäätiön viiden vuoden välein uusittava työolotutkimus. Yhden mielenkiintoisen näkökulman eurooppalaisessa työolotutkimuksessa tarjoaa kysymys siitä, kuinka suuria vaatimuksia työ yhtäältä asettaa ihmisille työskentelyn nopeuden, aikataulujen tiukkuuden ja ylipäätään työsuorituksiin käytettävissä olevan ajan osalta sekä toisaalta kuinka suuria vaikutusmahdollisuuksia ihmisillä on työssään. Suomi erottuu muiden Pohjoismaiden kanssa selvästi omaksi ryhmäkseen, jossa työn suuri voimaperäisyys yhdistyy hyviin vaikutusmahdollisuuksiin (Parent-Thirion ym. 2007, 59 60). Tämä viittaa siihen, että Suomessa ihmisillä on työssään muihin EU-maihin verrattuna keskimääräistä enemmän päätösvaltaa mutta samalla myös vastuuta. Työolotutkimus osoittaa muutenkin, että EU-maiden kesken on merkittäviä eroja työorganisaatioiden rakenteellisissa piirteissä. Näitä eroja on tarkasteltu perusteellisemmin vuoden 2005 työolotutkimuksen aineistoista tehdyssä yksityiskohtaisessa analyysissa (Valeyre ym. 2009). Siinä
18 erotettiin monimuuttujamenetelmien avulla neljä erilaista työn organisointimuotoa kuvaavaa tyyppiä. Näitä kutsuttiin tutkimuksessa itseohjautuvasti oppivaksi (discretionary learning), kevyeksi (lean), tayloristiseksi ja perinteiseksi organisointimuodoksi. Neljä maata, joissa työorganisaatioita oli uudistettu aktiivisimmin viime vuosina, olivat kyseisessä tutkimuksessa Ruotsi, Tanska, Suomi ja Alankomaat. Suomelle oli näihin verrattuna kuitenkin ominaista kevyen organisointimuodon laajempi ja vastaavasti itseohjautuvasti oppivan muodon suppeampi leviäminen. Suomessa työorganisaatioiden uudistumisen yhteydessä korostuneita kehityssuuntia ovat olleet työn kognitiivisten vaatimusten kasvu, laatukriteerien tiukkeneminen sekä tiimityön ja työkierron runsaus; muissa aktiivisimman uudistamisen maissa taas Suomea enemmän työn lisääntyvä itseohjautuvuus, vaihtelevuus ja monipuolisuus. Mielenkiintoinen erityispiirre neljän analyysissa erotellun työn organisointimuodon maakohtaisissa jakaumissa on, ettei Suomi muistuttanut sen perusteella suinkaan eniten muita Pohjoismaita, vaan Viroa, jossa jakauma on liki samanlainen kuin Suomessa (kuva 1.3). 70 60 50 40 30 20 10 0 Suomi Ruotsi Tanska A-maat Viro EU 27 Itseohjautuvasti oppiva Kevyt Tayloristinen Perinteinen Kuva 1.3. Erilaisten työn organisointimuotojen leviäminen Suomessa ja EU-alueella vuonna 2005, %. (Lähde: Valeyre ym. 2009, 22) Sekä itseohjautuvasti oppiva että kevyt työn organisointimuoto eroavat tayloristisesta työn organisoinnista tarjoamalla ihmisille enemmän mahdollisuuksia työssä oppimiseen ja koko organisaation osaamisen kehittymiseen. Kevyen työn organisointimuodon leviäminen voi kuitenkin synnyttää pitkällä aikavälillä myös
19 ongelmia Suomen kaltaisessa maassa, jossa väestö ikääntyy kansainvälisesti verraten nopeasti lähivuosien aikana. Kevyeen työn organisointimuotoon sisältyy toiseen pääasialliseen uudistamisstrategiaan, itseohjautuvasti oppivaan organisaatioon, verrattuna enemmän työelämän laadun riskitekijöitä. Nämä liittyvät mm. työn suurempaan henkiseen kuormittavuuteen ja fyysisiin työolosuhdehaittoihin (Valeyre ym. 2009, 33 35). Ne voivat heikentää ihmisten edellytyksiä jaksaa ja jatkaa työssä riittävän pitkään ja vaikeuttaa tätä kautta tavoitteena olevaa keskimääräisen eläkkeelle siirtymisiän nousua supistuvan työvoiman tarjonnan oloissa. Tavoitteena laadullisesti kestävä tuottavuuskasvu Erityisen tärkeitä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen ja uudistumisen kannalta ovat keinot, joiden avulla voidaan tukea samanaikaisesti talouskasvun molempia pitkän aikavälin perusedellytyksiä työhön osallistumista ja työn tuottavuuden kasvua. Ratkaisuja, joilla työelämää uudistamalla voidaan parantaa työn tuottavuutta ja työelämän laatua sekä tätä kautta edellytyksiä ihmisten pysymiselle työelämässä pidempään, kutsutaan tässä teoksessa työelämäinnovaatioiksi. Tällä tavalla aikaan saatavaa tuottavuuskasvua kutsutaan puolestaan laadullisesti kestäväksi tuottavuuskasvuksi. Laadullisesti kestävä tuottavuuskasvu merkitsee koko kansantalouden tasolla, että tuottavuuden kasvua annettuna vuonna (N) edistäneet keinot ovat sellaisia, joilla voidaan otaksua olevan talouskasvua edistäviä heijastusvaikutuksia myös tulevina vuosina (N+1, N+2, N+3 jne.). Positiiviset heijastusvaikutukset syntyvät siitä, että tuottavuutta parannetaan työelämän laatua tukevalla tavalla. Työelämän laadun paraneminen vahvistaa ihmisten yksilöllisiä ja työyhteisöllisiä voimavaroja edesauttaen heidän mahdollisuuksiaan pysyä työelämässä pidemmälläkin aikavälillä, so. vahvistaen talouskasvun toista pääkomponenttia eli työhön osallistumisastetta. Työelämän laadun paraneminen näkyy esimerkiksi parempina oppimis- ja kehittymismahdollisuuksina työssä, työhön sisältyvien vaikutusmahdollisuuksien lisääntymisenä, työhyvinvoinnin kasvuna tai koko työyhteisön sosiaalisen toimivuuden vahvistumisena. Tuottavuuden kasvattaminen koko kansantalouden tasolla ei tarkoita sitä, että yksittäisen yrityksen (tai työorganisaation) tasolla kehittämisen kohteena tarvitsee olla ensisijaisesti suoritteiden ja niiden aikaan saamiseksi tarvittavien resurssien välisen suhteen kasvattaminen. Väitteeseen liittyy kolme tärkeää näkökohtaa. Näistä ensimmäinen on, että parannuksilla, jotka kohdistuvat esimerkiksi tuotteiden ja palvelujen laatuun, asiakasjoustavuuteen tai toiminnan sujuvuuteen kuten tuotannon käyntiasteeseen, vaihto-omaisuuden kiertonopeuteen tai tuotteiden ja