Jyrki Lohi. Väinö Hämäläinen Taidemaalarin elämä

1 Jyrki Lohi Väinö Hämäläinen Taidemaalarin elämä Taideteosvalokuvat Harri Silander Kirjan taitto ja ulkoasu Markus Itkonen Kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005 Kirjaa saa SKS:n kirjakaupasta Maariankatu 3, puh. 020 113 1216 tai kirjakaupoista ainakin tilaamalla. Seuraavassa runsas kolmannes kirjan tekstistä ja se sisältää Väinö Hämäläisen (1876 1940) vaiheet vuoden 1905 paikkeille. Kirjaversiossa on 60 värikuvaa taiteilijan teoksista sekä runsaasti mustavalkoisia kuvia. Kirjassa on myös lopussa lähdetiedot ja viitteet. Nettiversion sisällys JOHDANNOKSI... 2 LAPSUUDEN KOTI JA PERHE... 3 SUKUTAUSTA... 6 HÄMÄLÄISET SAVON TAKAMAILLA... 6 LAURI HÄMÄLÄINEN SAVUPIRTISTÄ SÄÄTYLÄISEKSI... 7 KOULUVUODET...10 ALBERT GEBHARD HÄMÄLÄISEN PERHEESEEN...14 SUOMALAINEN YLIOPPILAS...19 MUSIIKKI, ARKKITEHTUURI VAI KUVATAIDE...22 TAIDEOPINNOT ATENEUMISSA...28

2 PARIISI JA MAAILMANNÄYTTELYN ILMAPIIRI...32 TAAS TUHAT VUOTTA...35 TAITEILIJA KOTIMAAN MAISEMISSA...37 HÄMEESSÄ JA UUKUNIEMELLÄ...37 KUIVAJÄRVEN TORPASSA...37 SORTAVALAN MYLLYKYLÄSSÄ JA LOPELLA...39 ITALIASSA RENESSANSSIMESTARIEN JÄLJILLÄ...45 ASEMA TAITEILIJANA VAHVISTUU...50 PERHEEN PERUSTAMINEN...54 Johdannoksi Hohtavia talvimaisemia. Rauhallisesti virtaavaa vettä. Kosken vaikuttavia kuohuja. Auringon välkettä järven pinnalla. Lapsia leikkimässä kesäisellä hiekkarannalla. Kansanihmisiä arkiaskareissaan. Siinä välähdyksiä taidemaalari Väinö Hämäläisen (1876 1940) aiheista, jotka 1900 luvun alkuvuosikymmeninä tekivät hänet taiteilijana tunnetuksi ja rakastetuksi taidetta seuraavalla yleisölle ja taidetta ostaville kodeille. Vielä useammat tunsivat hänet piirtäjänä ja kuvittajana. Väinö Hämäläinen ei ollut kansan syvistä riveistä ponnistanut taiteilija. Hän syntyi kulttuurikotiin, taiteilijakotiin, jossa taide kuitenkin ilmeni musiikkina. Musiikkitaiteilijaksi Hämäläinen itsekin aikoi, mutta tietyt sattumukset muuttivat urasuunnitelmat. Musiikki säilyi kuitenkin niin voimakkaana harrastuksena, että sitä voi luonnehtia hänelle välttämättömyydeksi. Väinö Hämäläisen kerrotaan sanoneen, että hän on syntynyt liian myöhään. Hän tarkoitti sitä, että häntä kymmenkunta vuotta vanhempien taiteilijoiden joukko jätti varjoonsa nuorempansa. Eero Järnefelt, Akseli Gallen Kallela ja Pekka Halonen olivat 1860 luvulla syntyneitä, ja Hämäläisen aloittaessa taiteilijauransa he olivat jo voimalla murtautuneet yleiseen tietoisuuteen. Näiden kultakauden mestareiden varjosta Hämäläinen kärsi koko uransa ajan, varsinkin kun hän aihevalinnoissaan ja aiheen käsittelytavassaan muistutti sekä Järnefeltiä että Halosta. Toisaalta Väinö Hämäläinen oli persoonaltaan liian konservatiivinen, jotta hän olisi voinut tempautua selkeästi mukaan taiteen moderneihin virtoihin. Väinö Hämäläinen ei kehittänyt selkeää omaperäistä tyyliä, joskin hänen teoksensa taiteentuntijalle erottuvat hämäläismäisinä tiettyine persoonallisine piirteineen. Väinö Hämäläinen ei juossut muotivirtausten perässä, joskaan hän ei täysin niitä jättänyt huomiotta. Joidenkin kokeiluiden jälkeen hän kuitenkin aina palasi omalle tielleen.

3 Väinö Hämäläisestä voi sanoa kahdessakin mielessä, että hän oli kodin maalari. Ensiksikin hän viihtyi kodissa ja perhepiirissä, otti sieltä ja lähiympäristöstä aiheitaan. Hänen lapsikuvansa tulkitsivat lasten maailmaa osuvasti ja herkästi. Toisaalta Hämäläinen oli koko uransa taidemaalari, jonka teoksia mielellään hankittiin koteihin. Hän oli taiteilijana helppotajuinen, helposti lähestyttävä ja ennen kaikkea hänet koettiin suomalaisen luonnon taitavaksi tulkiksi. Samalla hän oli teknisesti taitava ja täysipainoinen taiteilija. Väinö Hämäläisen taiteilijasieluun tunkeutuminen on ongelmallista. Häneltä on säilynyt varsin vähän kirjallista aineistoa. Säilyneissä kirjeissään taiteilija kertoo etupäässä arkipäivän asioista. Hän ei juuri kirjoita maalauksistaan puhumattakaan, että hän selittäisi tai tulkitsisi niitä. Tämä tulkinta ja selittäminen jää hänen teoksiensa katsojille ja tutkijoille. Hämäläinen oli luonteeltaan vaatimaton ja suora. Hän ei pitänyt meteliä itsestään, vaan antoi teostensa puhua puolestaan. Toisaalta, jos ne huomattiin ja niitä kiitettiin, se toi hänelle tyydytystä. Lapsuuden koti ja perhe Väinö Hämäläinen syntyi Helsingissä urkuri Lauri Hämäläisen ja Emma Kekonin vanhimpana lapsena 15.7.1876. Perhe oli hyvin toimeentuleva. Isä kuului ensimmäisen polven suomalaiskansalliseen sivistyneistöön ja oli Vanhan kirkon urkuri ja monipuolinen musiikkimies. Äiti oli pappiskodissa varttunut ja miestään 20 vuotta nuorempi. Kasteessa poika sai nimet Väinö Aleksanteri. Väinö oli sen ajan suosituimpia nimiä ja heijasteli perheen kuulumista suomalais kansalliseen sivistyneistöön. Tuskinpa Aleksanteri nimen valintakaan oli sattumanvarainen. Elettiinhän Aleksanteri II:n aikaa, ja keisari suuriruhtinaan suopeus Suomea kohtaan oli tullut monin tavoin ilmi. Perhe kasvoi ja siihen syntyi vielä kolme tytärtä: Siviä 1877, Hilja 1879 ja Armi 1885. Hämäläisille syntyi myös kaksi poikaa. Heistä toinen, 1882 syntynyt, kuoli 9 kuukauden ikäisenä ja toinen, 1884 syntynyt poika noin puolivuotiaana. Aikakauden suuri lapsikuolleisuus vaati veronsa myös hyvin toimeentulevassa Hämäläisen perheessä. Hämäläisen perhe asui Wladimirinkatu (nyk. Kalevankatu) 17:ssä. Asunto oli hankittu, kun perheeseen odotettiin esikoista. Tontilla oli ollut tulipalo, joka oli tuhonnut rakennuksia. Jäljelle oli jäänyt pikku pykninki neljän huoneen, kyökin ja lämpimän tampurin kanssa. Lauri Hämäläinen osti tämän tontin ja talon vuoden 1876 alussa. Tontin tuhojen vuoksi kauppahinta oli alhainen, 15 500 markkaa, mikä vastasi hyväpalkkaisen virkamiehen 3 4 vuoden vuosipalkkaa. Urkurin taloudellinen asema oli vahva. Auttavaisena hän oli lainannut rahaa ystävilleen ja tuttavilleen, mutta joutui talokaupan takia perimään lainoja takaisin. Iso on summa että näin hetikohta hankkia, saas nähdä mistä se tulee. Olen kaikillen velkamiehilleni kirjoittanut ankaroita kirjeitä että toukokuun aikana laittasivat rahat. Johan sekin nousisi kaheksaan tuhanteen jos kaikki maksaisivat.

4 Hämäläisten Wladimirinkadun kodin lähinaapureissa asui runsaasti kulttuurihenkilöitä. Asessori Alfred Blomstedt asui perheineen naapuritalossa. Alfred Blomstedtin pojista Väinö soitti viulua. Hänestä tuli myöhemmin taidemaalari. Wladimirinkatu 21:ssa asui Fredrik Pacius, ja samassa talossa antoi musiikinopetusta Martin Wegelius. Lauri Hämäläisen monet toimet jättivät lasten huoltamis ja kasvattamisvastuun Emmalle. Kuten säätyläisperheessä oli tavallista, kodissa oli palveluskuntaa. Väinö poika eli varhaislapsuuden ilmeisen terveenä. Täällä olemme eläneet tervennä ja ei ole mitään erinomaista tapahtunut. Väinökin on niin vaurastunut, kirjoitti Lauri Hämäläinen veljelleen keväällä 1877. Lapsia pidettiin kurissa, eikä vitsaakaan tottelemattomuudesta säästetty. Emma Hämäläisellä oli tapana kurittomuuden jälkeen ilmoittaa, että tästä tulee illalla vitsaa. Lapset toivoivat, että illan tullen äiti olisi asian unohtanut tai leppynyt. Mutta eipäs vain. Illalla kuritettiin, kun oli kerran luvattu. Joskus joutui Väinökin pitelemään nuorempaa sisartaan Hiljaa kiinni, jotta äidin antama kuritus onnistuisi. Ja se harmitti tyttöä enemmän kuin selkäsauna. Tuskin lastenkasvatusmenetelmät kuitenkaan poikkesivat aikakauden yleisistä tavoista. Lasten keskinäiset välit olivat yleensä hyvät. Armi nuorimpana kyllä muistaa saaneensa osakseen kiusoittelua. Hän on muistellut Väinön kulkeneen huoneessa kädet levällään hokien: Pusu, pusu, pusu. Joskus annoin, joskus en, toteaa Armi muistelmissaan. Väinö kertoi 9 vuotta nuoremmalle sisarelleen satuja ja oli hyvä keksimään niitä. Perheen lapset saivat jo nuorena totutella seuraelämään. Kotona kävi vieraita, ja Hämäläisiä kutsuttiin vieraisille. Lasten muistiin jäi erityisesti läheinen tuttavuussuhde leipomo ja kahvilayrittäjä Fredrik Ekbergin perheeseen. Hämäläisten vanhimmat lapsetkin kutsuttiin silloin tällöin hienoille päivällisille Ekbergien kotiin Aleksanterinkadulle. Siellä edeskäyvät tarjoilivat frakeissa valkoiset käsineet käsissään. Väinö pääsi 10 12 vuotiaana isänsä kanssa oopperaesityksiin. Helsingissä oli alkanut 1873 Suomalaisen teatterin yhteydessä myös oopperatoiminta. Lauri Hämäläinen oli suuri oopperan ystävä. Hän joutui aluksi käymään esityksissä yksin, koska Emma rouvan uskonnollinen vakaumus ei sallinut teatterissa tai oopperassa käyntejä. Konserteissa hän kyllä kävi mielellään. Ooppera ei taloudellisista syitä pystynyt toimimaan Helsingissä kovin pitkään, mutta yksityisin voimin esitettiin oopperoita silloin tällöin. Oskar Merikanto tuli Lauri Hämäläisen oppilaaksi 9 vuotiaana. Pian opettaja oppilassuhde muuttui niin kiinteäksi, että Oskar poika oli lähes päivittäin Hämäläisten kodissa. Merikanto oli keskeyttänyt oppikoulun kuudennella luokalla ja tähtäsi täysillä musiikkimiehen uralle. Lauri Hämäläinen tunnisti nuorukaisen lahjakkuuden ja teki paljon auttaakseen parasta oppilastaan. Hän järjesti rahankeräyksen ja sai siten hankituksi Merikannolle pianon. Maksuja hän ei opetuksestaan Oskarilta perinyt. Toisaalta Oskar saattoi pian myös olla avuksi opettajalleen ja toimia hänen sijaisenaan urkujensoittajana jumalanpalveluksissa. Merikannon asema Hämäläisillä lähenteli perheenjäsenen asemaa, ja hän seurasi useana kesänä isäntäväkeään kesälomamatkoille Rautalammille. Hämäläisten perhevalokuvassa hän oli myös mukana. Oskar Merikanto piti Lauri Hämäläistä henkisenä isänään ja muisteli häntä myöhemmin suurella rakkaudella. Oskar oli kahdeksan vuotta Väinöä vanhempi, eikä leikki tai toveruussuhdetta syntynyt. Kuitenkin Merikanto viihtyi hyvin Hämäläisten lasten parissa, ja Väinö saattoi nähdä hänessä eräänlaisen isonveljen hahmon. Merikannon asemaa perheessä kuvaa sekin,

5 että kun nuorin lapsi Armi syntyi, 17 vuotiaasta Oskarista tuli Armin kummi. Kun Merikanto lähti Saksaan opiskelemaan, Lauri Hämäläinen lainasi hänelle huomattavan summan, 2000 markkaa. Lauri Hämäläinen ryhtyi monien toimiensa lisäksi rakennushankkeisiin. Hän rakennutti asuintalonsa tontille kivitalon, joka valmistui 1881. Muutaman vuoden kuluttua hän myi koko tontin rakennuksineen sievoisella voitolla ja ryhtyi miettimään vielä muhkeamman talon rakentamista. Vuosina 1884 1887 perhe asui vuokralla parissakin paikassa, muun muassa Bulevardilla. Urkuri osti sitten Helsingin kaupungilta tontin Yrjönkatu 2:sta vajaan 10 000 markan kauppahinnalla. Suunnittelijaksi palkattiin nuori aloitteleva arkkitehti Selim A. Lindqvist, joka vuosikymmenen kuluessa kohosi maamme arkkitehtikunnan huippujoukkoon. Lindqvist teki tässä uransa ensimmäisessä rakennuskohteessa yhteistyötä ammattikunnassaan arvostetun rakennusmestari Elia Heikelin kanssa. Hämäläisen perhe muutti Yrjönkadun tonttia vastapäätä olevaan taloon vuokralle. Yrjönkatu 1 oli kaksikerroksinen puutalo, jonka ensimmäinen kerros oli Hämäläisten käytössä. Sieltä saattoi hyvin valvoa vastapäisen tontin rakennushanketta. Arkkitehti Selim A. Lindqvist suunnitteli tontille nelikerroksisen uusrenessanssitalon, jossa jokaisessa kerroksessa oli kaksi suurta huoneistoa. Kunkin huoneiston pinta ala lähenteli 200 neliömetriä. Niissä oli erityisen upeat kadunpuoleiset, noin 40 neliömetrin suuruiset kulmahuoneet. Rakennuksessa oli myös pohjakerros, jossa aputilojen lisäksi oli yksi asuinhuoneisto. Rakennustyöt alkoivat vuoden 1888 alussa. Yrjönkadun ja Ratakadun kulma sai yhtenäisen asun, koska pian alettiin rakentaa myös Ratakadun puolelle Lindqvistin suunnittelemaa taloa. Se sulautui niin Hämäläisen taloon, että talojen rajakohtaa oli vaikea havaita. Myöhemmin 1970 luvulla rakennuksien sisätilat yhdistettiin, ja ne ovat nykyisin toimistokäytössä. Lauri Hämäläinen oli kotoisin Savosta Rautalammilta. Hän hankki 1875 omistukseensa syntymäpitäjänsä kirkonkylän kupeesta Koskipään pienen tilan rakennuksineen. Paikka oli Konneveden suuntaan kulkevan maantien varrella ja siinä oli suurehko maantien suuntainen päärakennus ja kaksi muuta rakennusta. Niistä toisessa oli vähän aikaa toiminut paikallinen tulitikkutehdas. Pihapiiriä elävöitti vuolas puro, jossa talon kohdalla oli pieni koski. Koskipää hankittiin kesänviettopaikaksi. Lauri Hämäläinen oli kaiken aikaa pitänyt tiiviitä suhteita kotipaikkakuntaansa, vanhempiinsa ja muihin siellä oleviin sukulaisiinsa. Kesänvietto Rautalammilla oli jokavuotista. Matkanteko sinne vei aikaa ja oli hankalaa pienten lasten takia. Junalla päästiin vain Lahteen asti, missä siirryttiin sisävesilaivaan, jolla matkaa tehtiin Vesijärveä ja Päijännettä pitkin Jyväskylään. Siellä oli talvisäilössä perheen häälahjaksi saamat vaunut, joilla matka jatkui. Matkalla yövyttiin sukulaisissa tai majataloissa. Veräjäportteja oli lukemattomia, ja portinavaajapojille ja tytöille annettiin pikkurahaa. Matkan loppuvaiheessa Rautalammilla poikettiin Pirkkalan taloon, jossa Laurin vanhemmat ja veljen perhe elivät. Laurin isä, Johan Gabriel Hämäläinen kuoli 1881 ja äiti Anna Leena 1888. Siten Väinö saattoi liittää varhaisiin lapsuudenmuistoihinsa isoisänsä ja vielä selvemmin kauemmin eläneen isoäitinsä. Matka Rautalammille tuli paljon helpommaksi vuodesta 1889 lähtien, jolloin Savon rata valmistui. Suonenjoen rautatieasemalta Rautalammille kertyi matkaa runsaat 20 kilometriä. Koskipäässä lomaillessaan Lauri Hämäläinen soitti aamuisin tunnin viulua pitääkseen yllä soittotekniikkaansa. Kesäpaikassa oli myös piano, jolla musisoitiin usein. Laurin ja Emman

6 harrastuksiin kuului myös pieni puutarha. Kätevänä sepän poikana Lauri Hämäläinen valmisti puutarhaan suihkukaivon ja altaan, joka sai vetensä pihan poikki virtaavasta purosta. Sitä käytettiin lähinnä sunnuntaisin. Se näkyi viereiselle maantielle, missä ohikulkeva kirkkoväki pysähtyi sitä ihailemaan. Laurin veli Matti Lohi oli valittu Rautalammin kirkonkylän kansakoulun opettajaksi 1877. Kansakoulu, jossa Matti perheineen myös asui, oli lähellä Koskipäätä, ja veljekset olivatkin paljon yhdessä. Molemmat olivat innokkaita shakinpelaajia ja saattoivat viettää pitkiä aikoja pelilautansa äärellä. Koskipäähän kutsuttiin myös vieraita. Kuten ainakin herrasväen kutsuilla miespuolisille vieraille tarjottiin boolia tavallisesti isännän tekemää ja naisille viiniä. Seurustelun lomassa Rautalammin seurapiiriväki sai kuulla korkeatasoista musiikkia. Lauri Hämäläinen soitti viululla konserttikappaleita Emma rouvan säestäessä pianolla. Välillä isäntä innostui taitavasti improvisoimaan eli fantiseeraamaan pianolla. Myös kesäjuhlilla paikkakunnan väki ja kesävieraat tapasivat toisiaan. Rautalammin kirkkoon saatiin pitkän odotuksen jälkeen urut. Sunnuntaina 9.9.1877 urut vihittiin käyttöön Hämäläisen soittaessa. Kansaa oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet suureen kirkkoon. Hämäläisen perheen lapset puuhasivat kesäisin Rautalammilla omiaan. Heillä oli seuraa toisistaan, mutta he löysivät sieltä myös leikkitovereita. Matti Lohella oli useitakin tyttäriä, jotka olivat suunnilleen samanikäisiä kuin Hämäläisten lapset. Opettajan pojat olivat kuitenkin selvästi nuorempia. Väinön sisaret tutustuivat ja ystävystyivät kanttori Aapeli Hytösen tyttäriin. Lähipiirissä ei ollut Väinön ikäisiä leikkitovereiksi sopivia poikia. Pirkkalaankin oli pitkä matka. Hämäläisen perheen tyttäret solmivatkin enemmän kestäviä henkilökohtaisia suhteita paikkakuntalaisiin kuin Väinö. Väinö viihtyi kuitenkin hyvin Rautalammilla lapsuuskesinään. Savon murre, jota hänen isänsä yleensä puhui, sai vahvistusta Rautalammilla olosta. Joissakin aikuisiän kirjeissä Väinö joskus kirjakieltä kirjoittaessaan heitti leikillisesti väliin lauseen tai pari Savon murteella. Sukutausta Hämäläiset Savon takamailla Taidemaalari Väinö Hämäläisen isä, Lauri, oli syntynyt torppari ja seppä Johan Gabriel Hämäläisen ja Anna Leena Pynnösen perheen neljäntenä lapsena 10.8.1832 Rautalammin Siikakosken kylän Autiomäen torpassa. Vahvantuntuinen perimätieto kertoo, että Anna Leena oli lähtenyt aamulla marjametsään. Synnytys oli käynnistynyt siellä, ja kun metsässä iltaan asti viipynyt marjastaja palasi kotiväen jo huolestuneena odottaessa, hän oli käärinyt metsässä synnyttämänsä poikavauvan hameeseensa. Laurin isä ja Väinön isoisä Johan Gabriel Hämäläinen oli syntynyt 1800 Laukaassa, joka aikaisemmin oli kuulunut Suur Rautalammin pitäjään. Koti oli Lohilahti tilasta lohkottu Anttila. Tämä seutu kuuluu nykyisen kuntajaon mukaan Sumiaisiin. Sukunimi Hämäläinen johtunee siitä, että 1500 1600 luvun asutuksen laajentuessa Rautalammin takamaille useimmat uudisasukkaat olivat savolaisia, mutta Hämeestäkin oli joitakin tulijoita. i Johan Gabriel Hämäläinen muutti vuoden 1820 paikkeilla kotoaan Rautalammin Siikakosken

7 kylään. Muuttomatka ei ollut pitkä linnuntietä runsaat 20 kilometriä. Siikakoski oli Konnevesi järven länsilaidalla, josta maanteitse oli matkaa Rautalammin kirkolle 40 kilometriä, vesiteitse, jota kirkkomatkoilla käytettiin, matka oli hieman lyhyempi. Nykyisin Siikakoski kuuluu Konneveden kuntaan, joka erotettiin Rautalammista 1922. Johan Gabriel Hämäläisen vaimo Anna Leena Pynnönen oli Pynnölän taloon kuuluvan Pirkkalan torpparin tytär. Nuoripari sai asuttavakseen talon tiluksiin kuuluvan toisen torpan, Autiomäen. Omassa käytössä oli vähän peltoa; leivän jatketta Hämäläinen hankki tekemällä sepäntöitä, jotka sujuivat taidokkaasti. Lapsia syntyi perheeseen kaikkiaan kymmenen. Elämä oli kovaa, ja sitä rasitti päivätyövelvollisuus Pynnölään. Johan Gabriel Hämäläisen kohdalla voidaan puhua alenevasta säätykierrosta, olihan talollisen pojasta tullut torppari. Ilmiö oli kuitenkin tavanomainen 1700 1800 luvun Suomessa. Väkiluvun kasvu oli erittäin ripeää, ja talonpoikaistalojen nuorimmille pojille oli tarjolla vain torpparinpaikkoja jos niitäkään. Kuitenkin Väinön isoisä Johan Gabriel Hämäläinen poikkesi tuon ajan torpparista siinä, että hän oli paitsi luku niin myös kirjoitustaitoinen. Perimätieto mainitsee, että hän olisi osannut jonkin verran ruotsin kieltäkin. Voisi olettaa, että nämä taidot oli hänelle opettanut hänen Hedvig äitinsä. Väinö Hämäläisen isoisän Johan Gabriel Hämäläisen esipolvissa on äidin puolelta säätyläisiä ja jopa useankin aatelisuvun jäseniä. Johan Gabrielin äiti Hedvig Schavon oli syntynyt ruotujakoisen sotaväen aliupseerin tyttärenä ja kasvanut sotilasvirkatalossa. Hedvigin isoäiti oli jalosukuinen Anna Margareta von der Pahlen, jonka esivanhemmista löytyy muun muassa sukunimiä de la Motte ja Munck af Fulkila. ii Perimätiedon mukaan Laukaassa kerrottiin, että Hedvig Schavon olisi ollut kuningas Kustaa III:n avioton tytär. Ehkä tämänkaltainen legenda saattoi syntyä siitä, että Hedvig Schavon taustaltaan, esivanhemmiltaan ja ehkä tavoiltaankin poikkesi paikallisesta talonpoikaisväestöstä. Johan Gabrielin sepäntaitoja tarvittiin Rautalammin 1845 valmistuneen kirkon viimeistelyyn. Kirkon suunnittelija oli Carl Alexander Engel, Carl Ludvig Engelin poika, joka kuoli 25 vuotiaana ehtimättä nähdä kirkkoa valmiina. Hämäläinen sai tehtäväkseen valmistaa katolta vettä ohjaavat syöksytorvet. Muutamaa vuotta myöhemmin iso kirkonkello halkesi, jolloin Johan Gabriel Hämäläinen tarjoutui korjaamaan kellon viilaamalla ja juottamalla. Korjauksen kestävyyttä kuitenkin epäiltiin, ja seurakunta päättikin hankkia aivan uuden kirkonkellon. Aktiivisuus kirkonrakentamisessa osoittaa, että Johan Gabriel Hämäläinen oli aikaansa seuraava ja tilaisuuksiin tarttuva. Hämäläisen perhe siirtyi joskus 1850 luvulla Autiomäkeä suurempaan Pirkkalan torppaan. Pirkkalakin oli vailla uuneja oleva savupirtti, johon uunit rakennettiin laajennuksen yhteydessä myöhemmin. Oli selvää, että Johan Gabriel Hämäläisen perheen lapsien täytyi hankkia vartuttuaan elantonsa jossakin muualla kuin pienen torpan piirissä. Perheen pojat olivat musikaalisia ja harrastivat soittamista itse valmistamillaan instrumenteilla. Pojat muodostivat yhtyeen, joka soitti häissä ja muissa tilaisuuksissa Rautalammilla ja lähipitäjissä. Lohipoikien taitavaa soitantoa perimätieto muisteli kauan jälkeenpäin. Musikanttien nimi oli heijastusta suvun kotipaikasta, Lohilahdesta. Lauri Hämäläinen savupirtistä säätyläiseksi Väinö Hämäläisen isän Laurin ura oli harvinainen, sillä se johti savupirtistä Tukholman kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan ja sen jälkeen tunnetuksi urkuriksi, musiikinopettajaksi ja säveltäjäksi. Lauri jatkoi kotona alkanutta musiikin harrastusta innokkaasti. Hän lähti kiertelemään Suomea viulu mukanaan ja päätyi lopulta Ouluun, missä hän pääsi sotaväen

8 soittokuntaan. Sen kapellimestari oli Laurin ensimmäinen musiikinopettaja. Viulunsoittajana Lauri Hämäläinen kehittyi huomiota herättävän taitavaksi. Joidenkin musiikinystävien piirissä heräsi halu auttaa häntä kehittämään edelleen lahjojaan. Hänelle kerättiin rahaa ja häntä kannustettiin hankkimaan opiskelupaikka Tukholmassa. Lauri Hämäläinen matkustikin Tukholmaan ja osallistui siellä 1860 musiikkiakatemian pääsykokeisiin. Sisäänpääsy ei ollut mutkaton asia. Korkea arvoinen raati joukossa vanhan tradition perusteella kuningas Kaarle XV tutki hakijoiden taidot. Hämäläisen musikaaliset kyvyt olivat erinomaiset, mutta hänen muut tietonsa ja oppineisuutensa kovin puutteellista. Hänet kuitenkin hyväksyttiin musiikkiakatemian oppilaaksi. Opiskelu oli varsinkin alussa rankkaa, ja hän joutui elämään hyvin puutteellisissa oloissa. Lauri Hämäläinen joutui välillä keskeyttämään Tukholman opintonsa ja kävi Suomessa hankkimassa rahaa. Hän antoi Suomessa konsertteja ja toimi opettajana. Hän anoi ja saikin opiskeluunsa senaatin apurahoja Tukholman musiikkiakatemian opettajien hyvien lausuntojen tukemana. Hän sisällytti opintoihinsa poikkeuksellisen paljon aineita ja suoritti ne kiitettävästi. Musiikkiakatemia antoi hänelle menestyksestä kahtena peräkkäisenä vuonna kunniapalkinnon ja kultaisen mitalin. Armi tytär tutki myöhemmin isänsä vaiheita ja on kertonut käynnistään Tukholman musiikkiakatemiassa 1930. Armin siellä tapaama laitoksen kirjastonhoitaja oli kuullut kauan sitten opiskelleesta Lauri Hämäläisestä. Kirjastonhoitaja oli todennut, että suomalainen mökinpoika, joka oli osoittanut poikkeuksellista tarmoa ja ahkeruutta, ei ollut mikään tavallinen ilmiö. Lauri Hämäläinen palasi Tukholmasta helmikuussa 1866 laukussaan musiikkitirehtöörin todistus. Hän toi mukanaan Tukholmasta ostamansa ihmekapistuksen, posetiivin, josta oli myöhemmin vielä paljon iloa hänen Väinö pojalleen. Mukana oli myös uusi keksintö, öljylamppu, joka vietiin Laurin vanhemmille Pirkkalaan. Öljylamppu on mainittu Savon ensimmäiseksi. Lamppuöljyä oli vain pullollinen, mistä seurasi, että lamppu pian joutui hyllylle käyttämättömänä moneksi vuodeksi. Olipa Laurilla kotiväellensä toinenkin pullotuominen: konjakkia, johon äiti Anna Leena ihastui niin, että Laurin piti sitä tuoda tuliaisina myöhemminkin. Palattuaan Suomeen Lauri Hämäläisellä oli musiikkimiehenä sellaista tunnettavuutta, että elannon hankkiminen musiikin avulla onnistui hyvin. Vähän aikaa hän oli Viipurin sotaväen soittokunnan kapellimestarina. Hän siirtyi Helsinkiin 1867 ja kertoi veljelleen: Olen laulunopettaja kolmessa skoulussa ja Viaporin Luterilaisessa kirkossa urkuristi. Työtä riitti, mutta se koostui monenlaisista tehtävistä. Hämäläinen asui vuodesta 1869 Aleksanterinkatu 16:ssa, talossa, joka on edelleenkin olemassa ja on Helsingin vanhimman talon, Sederholmin talon vieressä. iii Lauri Hämäläinen antoi yksityistä musiikinopetusta, eikä pian voinut ottaa ohjaukseensa kaikkia halukkaita. Lisäksi hän viritti pianoja ja tarkasti urkuja. Helsingissä oli vielä 1800 luvun loppupuolella vain yksi evankelis luterilainen seurakunta, johon niin suomenkieliset kuin ruotsinkielisetkin kuuluivat. Seurakunnalla oli kaksi kirkkoa, Nikolain kirkko nykyisin tuomiokirkko ja Vanha kirkko. Lauri Hämäläinen valittiin Vanhan kirkon urkuriksi 1871. Palkaksi hän sai vuodessa 120 tynnyriä viljaa, mikä kuitenkin maksettiin rahana hintataulukkojen mukaisesti. Urkurin asema toi Lauri Hämäläiselle tärkeän aseman Helsingin musiikkielämässä varsinkin, kun hänen toimeliaisuutensa ulottui viranhoidon lisäksi monelle taholle. Sivutoimisesti Hämäläinen toimi myös Helsingin lukkari urkurikoulun opettajana 1880 luvulla.

9 Osan Lauri Hämäläisen ajasta vei sävellystyö. Hän sävelsi yksinlauluja, joista suuri osa on kadonnut. Lisäksi hän sävelsi muutamia marsseja, mm. 1868 syntyi Turun marssi. On mahdollista, että 30 vuotisen sodan marssi olisi Lauri Hämäläisen tekemä. Marssi ei ole 1600 luvulta, johon sen nimi viittaa, vaan se syntynyt 1800 luvun puolivälin jälkeen. Huomatuimmat Hämäläisen sävellykset ovat kirkkomusiikkia. Hän julkaisi 1878 nimellä Helmivyö kokoelman preludioita ja koraaleja kirkkoa ja koulua varten sekä samana vuonna kaksiosaisen teoksen Urkumusiikkia kirkkoa varten. Lauri Hämäläinen oli myös kiinnostunut kansanmusiikista ja kansantansseista ja julkaisi niistä keräämänsä kokoelman. Lauri Hämäläinen oli puutetta ja suoranaista nälkääkin nähneenä noussut savupirtistä suomalaiseen sivistyneistöön. Hän oli saanut kanssaihmisiltään kannustusta ja jonkin verran apuakin, mutta nousu oli tapahtunut ennen kaikkea hänen oman tarmonsa ja ahkeruutensa avulla. Kun Lauri Hämäläinen vaurastui, hän halusi auttaa häntä lähellä olevia. Siitä on lukuisia esimerkkejä. Hänellä oli tapana sanoa: Minä tiedän mitä on nälkä ja puute. Rautalammin Pirkkalaan jääneet vanhemmat ja veljet elivät varsin puutteellista elämää. Lauri Hämäläinen auttoi heitä monin tavoin. Hän hankki omistukseensa sen osan Pynnölän tilaa, jossa Pirkkala oli, ja siirsi sen sitten edullisesti Erkki veljelleen. Lauri Hämäläisen veljistä oli läheisin Matti, joka oli häntä 15 vuotta nuorempi. Matilla oli lukumiehen lahjoja, ja Laurin kannustamana ja osin avustamana Matti alkoi opiskella Jyväskylän seminaarissa 1867. Nyt lähetän sullen 30 markkaa että pääset alkuun Seminariumissa. Kyllä minä aina koitan huolta pitää ettei sun tarvihte kärsiä rahan puutetta kovin paljon, Lauri kirjoitti veljelleen. Lauri ja Matti Hämäläinen pohtivat yhdessä Lohi sukunimen käyttöön ottamista. Perusteena oli suvun vanha kotipaikka Lohilahti ja se että veljessarjaa oli kutsuttu Lohipojiksi. Hämäläinen nimi katsottiin myös turhan yleiseksi. Lopputulos oli kuitenkin se, että vain Matti muutti nimensä Loheksi. Lauri kirjoitti silloin Pieksämäellä asuvalle veljelleen: Lohi on kyllä lyhempi kuin Hämäläinen vaan kun minä olen oikein miettinyt asiata niin on mielestäni lapsellista että muuttaisi, varsinni kun minun nimeni on jo yleisesti joka paikassa tuttu. Kyllä se tosi on, että Hämäläisiä löytyy paljon talonpoikia varsinkin Pieksämäellä, vaan ei siitä auta huoliminen. Lauri Hämäläinen oli tuolloin yli 40 vuotias ja oli saanut musiikkimiehenä nimensä tunnetuksi, ja sillä oli tietty mainosarvo. Matti veli oli silloin vasta uransa alussa, johon tilanteeseen nimenmuutto sopi paljon paremmin. Lauri Hämäläinen eleli poikamiehenä varttuneeseen ikään asti. En ole saanut vielä morsianta enkä ole vielä ehtinytkään, kirjoitti Lauri Matille 1873. iv Matti ehti ennen häntä avioon 1874. Juuri sinä vuonna Laurilla oli avioitumishankkeita, ja hänen tähtäimessään oli Hollolan pappiskodin tytär Hanna Lang. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Lauri Hämäläinen tutustui Haukiputaan pappilan kasvattityttäreen Emma Kekoniin. Hämäläisellä oli todennäköisesti asiaa Ouluun, ja matka vei Haukiputaan kautta. Siellä pappilassa vieraillessaan hän viritti pianon ja antoi muutaman opetustuokion pianonsoitossa Emmalle, joka oli siinä entuudestaan taitava. Lauri Hämäläinen rakastui Emmaan, joka aikalaistodistajien kertoman mukaan oli hyvin kaunis. Emma Kekonin vanhemmat olivat Pielisjärvellä asunut maanmittari Karl Fredrik Kekoni ja tämän puoliso Hedvig Sofia Strömmer. Perheessä oli yhdeksän yli pikkulapsikauden elänyttä lasta. Emma oli lapsista nuorin ja syntynyt 1852. Perheen isä kuoli 1862 Emman ollessa

10 kymmenvuotias. Emman äidin sisar oli naimisissa Haukiputaan kappalaisen J. A. Krankin kanssa. Heillä ei ollut lapsia, ja he pyysivät kasvattilapsikseen Emman ja hänen 1843 syntyneen veljensä Kristianin. Haukiputaan pappiskodissa kasvanut Emma Kekoni oli ollut kihloissa laajalti tunnetun herännäispapin Frans Durchmanin pojan, pastori Niklas Durchmanin kanssa, mutta sulhanen oli kuollut keuhkokuumeeseen. Tämän äkillisen menetyksen on nähty olevan ainakin osasyy siihen syvään uskonnollisuuteen, mikä Emmalla säilyi läpi elämän. Emman Kekoni suku oli vanhaa säätyläissukua, jossa 1500 luvun lopulta alkaen vilisi pappeja, tuomareita ja muita opinkäyneitä. Avioliittojen kautta Kekonit olivat sukua useille pappis ja sivistyssuvuille. Sukunimestä oli useita muunnelmia: Kekonius, Kekonia, Keckoinen, Kekonen, Kekkonen. Emman isän vanhemmat olivat Liperin kappalainen Johan Fredrik Kekoni (1770 1820) ja Anna Kristina Stenroth (1776 1857). Emman veljistä ainoastaan Kristian, joka asui sisarensa kanssa kasvatuskodissa Haukiputaalla, sai korkeampaa koulutusta ja valmistui papiksi. Hän oli Inarissa kappalaisena 1870 luvulla, jolloin hänen ja Emman äiti muutti sinne. Äiti kuoli Inarissa 1874. Palveltuaan sitten parissa muussa seurakunnassa Kristian tuli Saarijärvelle kappalaiseksi, missä kuoli 1911. Hän käytti sukunimimuotoa Kekonen. Lauri Hämäläisen kosiovaiheeseen kuului hänen säveltämänsä ja sanoittamansa laulu: Kuhun taidan verrata kaunokaista, herttaista, jonka paljas katsanto on kuin armas aurinko. Tämä laulu on jäänyt elämään tunnetuimpana Lauri Hämäläisen sävellyksenä. Jonkin aikaa epäröityään Emma suostui Lauri Hämäläisen kosintaan, ja häitä vietettiin Haukiputaalla 1.8.1875. Sulhanen täytti muutaman päivän kuluttua 43 vuotta, nuorikko oli 23 vuotias. Lauri Hämäläinen kuvasi Matti veljelleen häitä ja tunnelmiaan kirjeessään: Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa pitäjän vallassääty oli meidän tietämättä, koristaneet alttarin kauniilla kukkakiehkuroilla ja kaunis, ihana moniääninen laulu, kuin myös kirkko täynnä kuulioita, teki juhlan vielä juhlallisemmaksi. Vihkimisen jälkeen hääjuhlallisuudet jatkuivat pappilassa. Ei tanssittu, vaan me Emman kanssa (morsian ja sulhanen) piti soittaman vierasten ihanaksi suosioksi usiampia konsertti kappaleita pianolla ja viululla. Nuoripari sai Emman kasvatusvanhemmilta häälahjaksi kahden hevosen vetämät vaunut, joilla matkattiin pian häiden jälkeen Rautalammille. Hevoset olivat kievarien lainahevosia. Emma esiteltiin Pirkkalassa Laurin vanhemmille ja muille sukulaisille. Avioliitto alkuvuosien onnen jälkeen ei ehkä ollut niin onnellinen kuin saattoi näyttää. Lauri Hämäläinen oli paljon poissa kotoa, ja aviopuolisot etääntyivät toisistaan. Emma ei saanut riittävästi haluamaansa läheisyyttä Laurin kanssa, joka torjui Emman hellyydenosoitukset. Kerran Hämäläisten luona Emma ja Oskar Merikanto sattuivat tulemaan toisiaan vastaan. Heidän katseensa kohtasivat ja he suutelivat. Tapaus painoi Emman omaatuntoa, eikä hän voinut ajatellakaan, että uskaltaisi kertoa asian miehelleen. Kouluvuodet

11 Lauri Hämäläinen, joka musikaalisten lahjojensa avulla ja onnekkaiden sattumien kautta oli päässyt Savon syrjäkulmien savupirtistä Tukholman kuninkaallisen musiikkiakatemian oppilaaksi, ymmärsi koulutuksen merkityksen. Hän oli myös kannustanut ja tukenut nuorempaa veljeään Mattia lähtemään Jyväskylän seminaariin opintielle. Emma rouvan sukutaustassa oli monen sukupolven ajan koulusivistyksen saaneita. Kodin piirissä pidettiin selvänä asiana saattaa Väinö ja muutkin lapset opintielle. Väinö Hämäläinen aloitti koulutiensä 7 vuotiaana 1883 suomenkielisessä kansakoulussa. Alakansakoulua hän kävi todennäköisesti Wladimirinkadun asunnon lähellä sijaitsevassa Lapinlahden koulussa. Tyttäret Siviä ja Hilja kävivät aluksi saksalaista lastentarhaa. Pari vuotta myöhemmin Väinön oli vaihdettava koulua, koska Lapinlahden yläkansakoulussa oli vain tyttöjä. Väinön todennäköinen koulu oli Tehtaankadun kansakoulu. 1880 luvun lopulla perheessä kävi myös kotiopettaja Sally Enroth, joka opetti vanhemmille lapsille saksaa. Joinakin kesinä Sally neiti seurasi perhettä myös Rautalammille. Siellä Sally Enroth ja Oskar Merikanto rakastuvat toisiinsa ja päätyivät salakihloihin. Tämä suhde innoitti Merikantoa kirjoittamaan ehkäpä tunnetuimman sävellyksensä Kesäillan valssin. Myöhemmin, Merikannon Saksan opiskelun aikana, Sally Enroth rakastui komeaan nuoreen urheilijaan, Theodor Baltscheffskiin, jonka kanssa meni naimisiin. Kansakoulusivistys ei Hämäläisen perheen mielestä tietenkään ollut heidän lapsilleen riittävä. Helsingissä oli useampiakin ruotsinkielisiä oppikouluja. Ainoa suomenkielinen oppikoulu, Helsingin normaalilyseo, oli kielipoliittisista syistä siirretty 1873 Hämeenlinnaan. Samana vuonna Helsinkiin kuitenkin perustettiin Suomalainen alkeisopisto niminen oppikoulu. Kielitaistelun takia oli vaikeaa saada syntymään valtion ylläpitämiä suomenkielisiä oppikouluja. Säädökset antoivat 1880 luvulta lähtien paremmat mahdollisuudet perustaa yksityisiä oppikouluja, ja niiden perustamishankkeet saivat vauhtia. Rahankeräyksellä alkupääoman saanut Helsingin suomalainen yhteiskoulu aloitti toimintansa syksyllä 1886. Koulu toteutti Yhdysvalloista levinnyttä tyttöjen ja poikien yhteiskasvatusaatetta. Tämän aatteen vankka kannattaja Lucina Hagman tuli koulun ensimmäiseksi johtajaksi. Väinö päätettiin panna uuden perustettavan koulun oppilaaksi. Se, että kouluvalinta osui suomenkieliseen aivan uuteen kouluun, osoitti ennakkoluulottomuutta. Isä Laurin supisuomalainen tausta on ainakin yksi selittävä tekijä. Samalla tuli valituksi vielä kiistanalainen tyttöjen ja poikien yhteiskasvatusmuoto, yhteiskoulu. Yhteiskasvatusaatetta oudoksuttiin vielä, mutta riittävä määrä oppilaita saatiin ensimmäiseksi vuodeksi: 20 oppilasta, 10 tyttöä ja 10 poikaa. Tässä ensimmäisessä oppilasjoukossa oli myös Väinö Hämäläinen. Koulu toimi kaksi vuotta puutalossa Lönnrotinkadulla. Silloinen osoite oli Antinkatu 13. Kolmantena vuonna koulu siirtyi Annankatu 14:ään. Tilat ja opetusvälineet olivat hyvin vaatimattomat. Suomalaisen yhteiskoulun lukusuunnitelma muistutti lähinnä reaalikoulujen ohjelmaa. Erityispiirteenä oli, että historiaa ja äidinkieltä painotettiin tavanmukaista korkeammilla tuntimäärillä. Käsityö oli pakollinen aine kautta koko koulun. Ruotsin kieli alkoi II luokalla, saksa IV luokalla, venäjä tai latina VI ja ranska VII luokalla. Vanhojen kielten asema oli siis varsin vaatimaton. Viikkotuntimäärä oli rajoitettu 30 tuntiin. Koulu oli yhdeksänvuotinen. Koulun kasvaessa koululle hankittiin suurempi talo Yrjönkatu 24:ssa.

12 Väinö Hämäläisen luokkatovereiden kotitausta oli monipuolinen. Enemmistö tuli kuitenkin virkamieskodeista. Noin puolet oppilaista oli Helsingin ulkopuolelta, ja he asuivat sukulaisten luona tai koululaisia pitävien kortteereissa, joita Helsingissä oli saatavilla. Myös Väinön sisaret Siviä ja Hilja tulivat Suomalaisen yhteiskoulun oppilaiksi. Siviä oli Väinöä vuotta ja Hilja kolmea vuotta alemmalla luokalla. Nuorin sisar Armi kävi Suomalaisen yhteiskoulun valmistavaa luokkaa, mutta jostakin syystä muutti sitten Suomalaiseen tyttökouluun. Syksyllä 1887, jolloin Väinö oli yhteiskoulun toisella luokalla, onni käänsi selkänsä menestyneelle perheenisälle. Lauri Hämäläinen sai pahan vatsatulehduksen. Terveys näytti palautuvan tehdyn leikkauksen avulla, mutta vaiva uusiutui seuraavana syksynä. Sairaalassa tehtiin toinen leikkaus, jonka komplikaationa tuli verenmyrkytys. Ajan lääketiede ei voinut tehdä enää mitään, ja Lauri Hämäläinen siirrettiin kotiin, jossa hän kuoli 29.9.1888 56 vuoden ikäisenä. Isku oli tietenkin perheelle kova. Väinö silloin 12 vuotias itki uunin reunaan nojaten, muistelee Armi sisar. Isän kuoleman jälkeen Väinö oli lähes viikon poissa koulusta. Isän kesken jääneestä työstä muistutti kadun toisella puolen rakenteilla oleva talo. Kun Lauri Hämäläinen oli solminut avioliiton verraten myöhäisellä iällä, jäljelle jääneet lapset olivat nuoria. Siviä oli 11 vuotias, Hilja 9 vuotias ja Armi vasta kolmen ikäinen. Emma Hämäläinen oli 36 vuotias leskeksi jäädessään. Emman huolena oli, miten turvata taloudellisesti perheen toimeentulo ja lasten koulunkäynti. Hänellä oli hoidettavanaan neljän lapsen lisäksi mutkikkaat keskeneräiset talonrakennusasiat suurine taloudellisine vastuineen. Oskar Merikanto palasi opiskelumatkaltaan Saksasta huhtikuussa 1889. Hänen läheisiä suhteitaan Hämäläisen perheeseen kuvaa se, että hän tuli asumaan Hämäläisille. Hänen läsnäolonsa koettiin perheessä myönteisenä. Perhe asui silloin vielä puutalossa Yrjönkatu 1:ssä. Kesän 1889 Hämäläiset viettivät Rautalammilla Koskipäässä. Isän menetys näkyi Väinön koulunkäynnissä arvosanojen alentumisena. Tässä vaiheessa koulu oli vielä pieni, ja opettajia oli vain muutama. Lucina Hagman opetti alkuvuosina useita aineita. Ensimmäisenä kouluvuonna hän opetti uskontoa, suomea, maantietoa ja kaunokirjoitusta. Piirustusta tulevalle taiteilijalle opetti ensin Vera Hjelt. Hän opetti myös käsitöitä, mikä tarkoitti niin veistoa kuin kangastöitä. Vera Hjelt oli käynyt Turun taideyhdistyksen piirustuskoulua, mutta innostunut myös puutöistä. Hän oli opiskellut Ruotsissa veistonopettajien seminaarissa. Samaan aikaan, kun hän oli opettajana Suomalaisessa yhteiskoulussa, hän johti omaa veistokoulua Helsingissä. Vera Hjelt kirjoitti myös veistonopetuksen opaskirjan. Hän oli yhteiskunnallisista ja varsinkin sosiaalisista asioista kiinnostunut ja nousi myöhemmin kansanedustajaksi. Mikael Johnsson (vuodesta 1906 Soininen) oli yhteiskoulun toinen johtaja Lucina Hagmanin rinnalla. Hän oli jo tohtori ollessaan Suomalaisessa yhteiskoulussa. Tämä pedagogi jatkoi myöhemmin komeaa uraansa Heinolan seminaarin johtajana, sitten kasvatusopin professorina ja lopulta kouluhallituksen pääjohtajana 1917 1924. Soininen ehti olla myös kansanedustana ja opetusministerinä. Hän opetti Hämäläiselle useana kouluvuonna äidinkieltä. Ylimmällä luokalla Hämäläistä opetti matemaattisissa aineissa Efraim Elo, oppikirjan tekijä. Elon laskuopin mukaan on monien koulusukupolvien tuntema sanonta.

13 Hilda Käkikoski oli Hämäläisen historianopettaja. Hän oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Naisasiakysymykset olivat hänelle tärkeitä, ja hän osallistui tästä aihepiiristä käytävään julkiseen keskusteluun. Hänkin politikoi ja oli myöhemmin kansanedustajana. Uskonnonopettaja oli useampana kouluvuotena tuttu mies, pastori Aleksanteri Auvinen, joka oli Hämäläisen perheen lapsille määrätty virallinen holhooja perheenisän kuoleman jälkeen. Vuodesta 1891 piirustuksenopettajaksi tuli Fanny Niloni. Hän oli syntynyt 1864 ja oli erinomaisella menestyksellä aikanaan käynyt sekä taideteollisuuskoulun että taideyhdistyksen piirustuskoulun. Hän oli myös tehnyt useita opintomatkoja Euroopan maissa. Näyttää siltä, että tässä aineessa Väinö Hämäläinen sai erittäin pätevää opetusta. Merkille pantavaa on, että yläluokilla piirustus oli vapaaehtoinen aine, mutta se oli kaiken aikaa Hämäläisen opinto ohjelmassa. Arvosana oli 10 lähes aina. Väinö Hämäläisen käsityksiä koulustaan ja opettajistaan ei tunneta. Näyttää siltä, että Suomalaisen yhteiskoulun opettajakunta oli kaiken kaikkiaan ilmeisen pätevää sekä monin muodoin sen ajan yhteiskunnallisiin rientoihin osallistuvaa. Koulun johto oli varmoissa käsissä, sillä Lucina Hagman ja Mikael Johnsson olivat aikansa huippupedagogeja. Väinö Hämäläinen oli varsin tavallinen koululainen. Etuna hänellä oli, että hän saattoi käydä koulua kotoa käsin. Erityisesti poikaoppilaat saivat silloin tällöin päiväkirjamuistutuksia ja jälki istuntoa. Väinö pojan kohdalta löytyy vain kaksi merkintää. Ensimmäisellä luokalla hän sai kahden muun toverinsa kanssa 1/2 tuntia jälki istuntoa vallattomuudesta kadulla koulumatkallaan. Seuraavana vuonna Lucina Hagman merkitsi päiväkirjaan muistutuksen maantiedon tunnilla luvattomasta ylöskirjoittamisesta. Myöhemmiltä vuosilta ei löydy merkintöjä järjestyshäiriöistä. Väinö Hämäläisen kouluopinnot sujuivat ilman ehtoja tai luokalle jäämistä. Kouluarvosanat eivät kuitenkaan olleet häikäiseviä vaan keskinkertaisia ja lukioluokilla luokan keskimäärää alhaisempiakin. Väinön isän kuolema vaikutti arvosanoihin, ja ne putosivat silloin selvästi. Opiskelumenestys palautui kuitenkin kohtuulliseksi. Hämäläisen erittäin vahvat aineet olivat nykyterminologialla harjoitusaineiksi kutsutut aineet. Hän oli hyvä paitsi piirustuksessa myös laulussa, käsityössä ja voimistelussa. Väinö Hämäläinen kävi koko kouluajan Suomalaisen yhteiskoulun ylintä luokkaa. Luokan kokoonpano vaihteli, koska oppilaita jäi luokalle tai erosi muista syistä, ja vastaavasti luokalle otettiin uusia oppilaita. Läheiset toverisuhteet Väinöllä näyttää olleen Lauri Mäkiseen ja Jalmar Lydeckeniin. Molemmista tuli Väinön luokkatoverit III luokalla. Lauri Mäkinen meni käytännön töihin VI luokan syksyllä, mutta palasi sitten kouluun seuraavana vuonna joutuen vuotta Väinöä alemmaksi. Hän pääsi ylioppilaaksi 1897. Lauri Mäkisen isä oli Sortavalan seminaarin lehtori Eero Mäkinen. Historianopettaja Hilda Käkikoski oli Lauri Mäkiselle hyvinkin tuttu. Hän oli ollut aikaisemmin Mäkisten perheessä Sortavalassa lasten kotiopettajana. Jalmar Lydeckenistä tuli tunnettu lääkäri. Hänen Arvid veljensä oli kirjailija ja kustannusvirkailija, joka piti myöhemmin taidesalonkia Helsingissä ja oli eri tavoin yhteistyössä Väinö Hämäläisen kanssa. Kuuluisan teatteriuran sittemmin tehnyt Mia Backman oli ensimmäiseltä kuudennelle luokalle Hämäläisen kanssa samalla luokalla, mutta erosi sitten koulusta. Oli vielä aika yleistä, että tytöt, heidän joukossaan Väinön sisaret, lopettivat koulun käymättä sitä ylioppilaaksi asti.

14 Väinö Hämäläisen luokan tunnetuimmaksi tuli myöhemmin Oskari Mantere, joka oli Väinön luokkatoverina III luokalta lähtien. Mantereesta tuli koulumies, joka toimi Suomalaisen yhteiskoulun johtajanakin vuosina 1915 1918. Hän oli kouluhallituksen johdossa 1920 1930 luvulla. Edistyspuolueeseen lukeutuva Mantere oli ministerinä kolmessa hallituksessa ja pääministerinä 1928 1929. Väinö Hämäläisen kouluajan harrastuksista on säilynyt hajatietoja. Hän luki, piirteli ja puuhasi soittokoneensa eli posetiivin kanssa, jonka hänen isänsä oli tuonut Tukholmasta. Sen varusteina oli suuri joukko pahvilieriöitä, joita vaihtamalla siitä kuului suuri määrä melodioita aina oopperasävellyksiä myöten. Laite meni herkästi epäkuntoon ja sen korjaamisessa Väinö sai apua Lauri Mäkiseltä. Lauri Hämäläisen jäljiltä perheessä oli muitakin soittimia; Armi sisaren muisteluiden mukaan viuluja oli puolisen tusinaa. Viulusta tuli Väinön lempisoitin, jolla hän harjoitteli kouluvuosinaan. Väinön sisaret olivat innolla mukana koulutoverinsa Mandin eli Mia Backmanin näyttämöharrastuksissa. Hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan näytelmiä esitettiin Hämäläisen kotona. Väinöä ei saatu näyttelemään, mutta hän hoiteli Jalmar Lydeckenin kanssa esirippua. Kouluajan ensimmäinen ihastus oli luokkatoveri Kyllikki Aspelin, valtionarkeologi J. R. Aspelinin tytär. Väinön Hilja sisarelta on periytynyt kertomus siitä, kuinka Väinö ja Kyllikki tekivät souturetken Korkeasaareen. Kaikki sujui hyvin, kunnes paluumatkalla Väinö halusi näyttää voimaansa soutajana. Voimakas aironveto kuitenkin epäonnistui ja soutaja lensi selälleen veneen pohjalle. Mikä pahinta, Väinön housut repesivät. Tapahtuma hävetti ja nolostutti Väinöä niin, että hän jätti tyttöasiat sikseen joksikin aikaa. Albert Gebhard Hämäläisen perheeseen Emma Hämäläinen kaipasi miehen turvaa ja läheisyyttä leskeksi jäätyään. On viitteitä siitä, että Merikanto harkitsi leskirouvan kosimista, mutta epäröi ottaa vastuuta niin suuresta perheestä. Muutettuaan pois Hämäläisten asunnosta hän kävi usein kyläilemässä, myöhemmin myös kihlattunsa ja vaimonsa Liisan kanssa. Uusi asuintalo Yrjönkadun toiselle puolelle valmistui, ja Hämäläiset muuttivat sen ylimmässä kerroksessa olevaan viiden huoneen ja keittiön asuntoon syksyllä 1889. Muu osa talosta vuokrattiin. Lisätulojen hankkimiseksi myös perheen huoneistosta annettiin kaksi huonetta vuokralle. Joksikin aikaa alivuokralaisiksi tulivat opintomatkalta Saksasta palannut orkesterinjohtaja ja Helsingin silloisen musiikkielämän ykkösnimi Robert Kajanus nuorikkoineen. Hän oli kaksi kertaa leskeksi jäätyään solminut avioliiton Lilly Kurikan kanssa edellisenä vuonna. Emma Hämäläinen tutustui syksyllä 1889 nuoreen, vain 20 vuoden ikäiseen taidemaalariopiskelijaan, Albert Gebhardiin. Gebhard oli kyllästynyt taideyhdistyksen piirustuskoulussa saamaansa mielestään kehnoon opetukseen ja pyrki pääsemään ulkomaille opiskelemaan. Emma rakastui komeaan Albert Gebhardiin ja halusi auttaa tämän opintomatkaa lainaamalla 3000 markkaa. Gebhardin lähdettyä Ranskaan lokakuussa 1889 hänen ja Emman välille sukeutui vilkas kirjeenvaihto. Säilyneitä Emma Hämäläisen kirjeitä voi hyvinkin kuvata rakkauskirjeiksi. Emma Hämäläisen viestit Gebhardille olivat selviä, ja hän lähetti Albertilleen lisää rahaa. Leskirouva piti Gebhardin

15 kuvaa kotonaan esillä, niin että vieraisilla kävijät sen näkivät. Täällä puhutaan varmana asiana että olemme sidotut, viestitti Emma Hämäläinen Albert Gebhardille toukokuussa 1890. Näyttää siltä, että avioliitto oli käytännössä päätetty kirjeenvaihdon kautta. Kesällä 1890 Emma Hämäläinen teki lapsineen matkan Ruotsiin. Matkaan lähdettiin heti koulujen kesäloman alettua höyrylaiva von Döbelnillä kohti Tukholmaa. Tämä oli Väinön ensimmäinen ulkomaanmatka. Matkan eräs tarkoitus oli hoitaa rouva Hämäläisen terveyttä, ja hän viettikin kylpylälomaa lapsineen Södertäljessä kuutisen viikkoa. Tulomatkalla Hämäläiset poikkesivat muutamaksi päiväksi Maarianhaminaan. Elokuun he viettivät Rautalammin Koskipäässä, josta palattiin koulujen alkaessa syyskuun alussa. Samana kesänä Emma Hämäläinen teki havainnon poikansa taiteellisista taipumuksista. Luulen että Väinöstä ja Armista tulee taidemaalareita; päiväkaudet he sitä harjoittelevat; piirustusta ja maalausta. Tarkkanäköisesti äiti saattoi huomata, että ainakin Väinön osalta kyse oli enemmästä kuin sinänsä tavallisesta lasten innostuksesta piirtelyyn. Väinö Hämäläinen oli tuolloin 14 vuotias. Arminkaan osalta ennustus ei ollut huono, sillä hänkin harjoitti myöhemmin taideopintoja. Palattuaan Suomeen heinäkuun alkupuolella 1891 runsaan puolentoista vuoden poissaolon jälkeen Albert Gebhard tuli Hämäläisen perheen silloiseen kesänviettopaikkaan Sipooseen. Armi muistelee, kuinka hänen äitinsä ja kaikki neljä lasta menivät veneellä hakemaan laivalaiturille saaristolaivalla saapunutta Gebhardia. Katselimme ujoina perässä istuvaa, ruudukkaaseen vaaleaan pariisilaispukuun puettua komeaa miestä. Se ruudullinen kangas oli Suomessa siihen aikaan uutta. Ei tahtonut syntyä keskustelua. Tilanne laukesi vasta kun vieras kaivoi taskustaan karamellipussin ja tarjosi namusia, jotka olivat toisenlaisia kuin mihin lapset olivat Suomessa tottuneet. Emma Hämäläinen ja Albert Gebhard menivät kesällä kihloihin ja solmivat avioliiton lokakuussa 1891. Loppukesällä samassa kesäpaikassa alivuokralaisena majaili kielimies ja runoilija A. V. Forsman (Koskimies). Myöhemmällä urallaan Väinö Hämäläinen kuvitti hänen julkaisemansa kirjan. Albert Gebhard oli 17 vuotta vaimoaan nuorempi. Joitakin epäilyksiä oli, että Albert Gebhard olisi solminut avioliiton Emma Hämäläisen kanssa tämän varallisuuden takia. Aikalaisten todistusten mukaan Emma oli nuorekas ja viehättävä nainen. Niin nyt minä olen herra talossa Yrjönkatu 2, mutta mikä tärkeämpää, Emma, Väinö, Siviä, Hilja ja Armi rakastavat minua, kirjoitti Albert Gebhard pari kuukautta häiden jälkeen A. V. Forsmanille. Mielenkiintoisen motiivin avioliittoon tarjoaa Albert Gebhardin myöhemmän liiton tytär Venla. Hän toteaa isänsä usein valitelleen tunteellisesti sitä, että oli menettänyt äitinsä nelivuotiaana. Avioliitossa vanhemman naisen kanssa saattoi siten ainakin osin olla kysymys eräänlaisen turvan hakemisesta. Toisaalta kun avioliitto alkoi rakoilla kymmenkunta vuotta kestettyään, Emma itsekin näytti uskovan tai ainakin syyttelevän miestään, ettei tämä ollut häntä koskaan aidosti rakastanut vaan solminut avioliiton taloudellisista syistä. Avioeron jälkeen Albert Gebhard ehti olla vielä neljä kertaa naimisissa, vaikka ei kertaakaan jäänyt leskeksi. Viisi avioliittoa lienee oman aikansa harvinaisuuksia Suomessa, joskin suoritusta hieman himmentää se, että hän meni naimisiin kahdesti saman naisen kanssa. Albert Gebhardilla oli vetovoimaa, eivätkä aviovaimot jääneet hänen ainoiksi naissuhteikseen. Ensimmäistä puolisoaan Albert Gebhard kuitenkin muisteli myöhemmin lämmöllä.

16 Kun Väinö Hämäläisen äiti oli solminut uuden avioliiton, silloinen lainsäädäntö edellytti, että alaikäisille lapsille määrätään muu holhooja kuin äiti. Raastuvanoikeuden päätöksellä tähän tehtävään osoitettiin pastori Aleksanteri Auvinen, josta siten tuli Väinön ja hänen sisartensa virallinen holhooja. Auvinen oli papintoimensa ohella myös Suomalaisen yhteiskoulun uskonnonopettaja ja tunsi perheen. Albert Gebhard oli syntynyt 1869 ja oli vain seitsemän vuotta Väinöä vanhempi. Lapset ottivat isäpuolen ystävällisesti vastaan. Albert Gebhard oli lapsirakas ja oli mahdollisuuksien mukaan paljon heidän kanssaan. Väinön murrosikäiset sisaret Siviä ja Hilja palvoivat isäpuoltaan, ja kun Albert Gebhard oli ensimmäistä kertaa poissa kotoa joitakin viikkoja keväällä 1892, tytöt lukuisissa kirjeissään kertoivat kaipuustaan saada pappa taas kotiin. Kun Väinö Hämäläisen lahjat alkoivat viitata taiteeseen, lähensi se hänen suhdettaan isäpuoleen. Albert Gebhardin vaikutusta oli todennäköisesti se, että syksyllä 1891, jolloin tämä oli mennyt naimisiin hänen äitinsä kanssa, Väinö maalasi nuoren naisen tai tytön muotokuvan. Taiteellisuuden esilletuloon saattoi vaikuttaa myös koulun uusi piirustuksenopettaja Fanny Niloni. Ketä muotokuva esittää, ei ole tiedossa. Tämä harjoitelmanomainen maalaus jäi yksittäistapaukseksi, eikä siitä voi laskea Väinö Hämäläisen taiteellisen uran alkua. Ensimmäisen yhteisen joulunsa 1891 perhe vietti Gebhardin syntymäkodissa Keski Pohjanmaan Toholammilla. Seuraavan kesän 1892 taiteilijaperhe vietti Rautalammin Koskipäässä. Emman ja lapsien omistama kivitalo Yrjönkatu 2 antoi tietynlaisen perusturvan perheen taloudelle, mutta taloa rasitti velkataakka. Velkaa oli vuosisadan vaihteessa jäljellä 140 000 markkaa. Albert Gebhard huolehti aluksi talon asioista, mutta hän ei ollut mestari talousasioiden hoidossa. Hämäläisten vuokratuloista on tietoa vasta 1890 luvun lopulta alkaen, jolloin tulot olivat n. 16 000 20 000 markkaa vuodessa. Siitä täytyi kuitenkin vähentää taloa rasittavan velan korot sekä hoito ja muut kustannukset, jolloin puhtaaksi tuotoksi jäi 5000 7000 markkaa vuodessa. Tästä oli Emma rouvan osuus puolet, ja kukin neljästä lapsesta sai kahdeksasosan. Väinön osuus, joka kirjattiin virallisesti holhouspapereihin, oli 600 900 markkaa vuodessa. Perheen lapset saivat alle 18 vuotiaina kahdesta orpokassasta kukin 445 markkaa vuodessa. Lauri Hämäläinen oli ottanut henkivakuutuksen, joka maksettiin lapsille vuonna 1900, jolloin kukin sai 2500 markkaa. Virallisen holhoojan asema ei suinkaan ollut muodollinen, sillä perhe oli erittäin riippuvainen hänestä rahankäytössään. Kesällä 1893 Albert Gebhard joutui kolmeksi kuukaudeksi sotaväkeen Tuusulan kasarmeille. Muu perhe lähti taas kerran kesänviettoon. Siviä ja Hilja matkustivat Rautalammille, äiti, Väinö ja Armi lähtivät Turun saaristoon. Armi kuitenkin sairastui tulirokkoon ja joutui jäämään Turkuun sairaalaan äiti Emma tukenaan. Gebhardin ja koko perheen ystävä Kalle Klemola otti silloin Väinön hoiviinsa. He matkustivat Korppooseen, josta oli saatu varatuksi sovelias kesäpaikka. Väinö Hämäläinen ja Kalle Klemola saapuivat Korppoon Norrbyhyn muutamia päiviä juhannuksen jälkeen. Majapaikka oli erään paikallisen asukkaan omistama pieni talo. Meri ei näkynyt, mutta ei ollut kaukanakaan. Isäntäväen tytöt huolehtivat kesävieraista, ja ruoka oli hyvää. Seudulla oli muitakin kesävieraita ylioppilaita ja neitejä. Kalle Klemola lupasi pitää Väinöstä hyvää huolta. Hän palaa täältä yhtä terveenä ja terveempänäkin sekä henkisesti että ruumiillisesti, jollei onnettomuus kohtaa, raportoi Klemola Väinön äidille.

17 Tosin Klemola lisäsi leikillisesti, ettei hän ota vastuuta, jos Väinö rakastuu isäntäväen tyttöihin. Väinö Hämäläinen koki Korppoossa mieleenpainuvan tapauksen. Jokunen päivä sen jälkeen, kun lomalaiset olivat tulleet paikkakunnalle, keisarillinen huvijahti Tsarevna lukuisine saattoaluksineen höyrysi sinne. Saaristolaisten ja kesävieraiden veneet joukossa Väinö Hämäläisen ja Kalle Klemolan soutuvene parveilivat keisarillisen jahdin luona, ja ne päästettiin lyhyehkön näköetäisyyden päähän, niin että keisarinna ja prinsessat päivänvarjoineen laivan yläkannella olivat näkyvissä. Keisari seurueineen kävi maissakin ja tutustui Korppoon kirkkoon. Klemola ja Väinö näkivät keisarin silmästä silmään. Sinänsä tapaus ei ollut ainutlaatuinen, koska Aleksanteri III perheineen liikkui lähes joka kesä Suomen saaristossa, ja korkeat vieraat tulivat usein maihin tavallista kansaa tervehtimään. Tanskalaissyntyinen keisarinna Dagmar saattoi keskustella omalla äidinkielellään saariston ruotsinkielisen asujaimiston kanssa. Tämä kokemus jäi Emma Gebhardilta ja Armilta kokematta, mutta Armin toivuttua hekin pääsivät lopulta Korppooseen. Kirjeissään kasarmielämää viettävälle Albertille Emma ei paljon kertonut Väinön tekemisistä. Maalausharrastusta hän ei havainnut, mutta kertoi ahkerasti lukevansa poikansa kanssa ranskan kieltä. Emma ikävöi kovasti Albertiaan, joka vasta elokuun viimeisellä viikolla saapui Korppooseen. v Emman tunteiden herkkyyteen vaikutti keväällä alkanut raskaus. Jonkinlaista erimielisyyttä voi aistia Emman ja Albertin käsityksistä siitä, oliko parasta viettää kesää meren äärellä vai sisämaassa. Emma piti avoimesta meriluonnosta. Jotakin todistaa se, että Emma Gebhard antoi vuokralle ensimmäisen miehensä hankkiman Rautalammin Koskipään syksyllä 1893 ja myi neljä vuotta myöhemmin koko talon. Saattaa olla, että uuden avioliiton solmittuaan hän ei enää halunnut oleilla talossa, joka niin läheisesti liittyi Lauri Hämäläiseen ja tämän kotiseutuun. Albert Gebhard piti enemmän kuin vaimonsa arvossa Suomen sisämaaluontoa, ja kesäpaikat löytyivätkin sieltä useana kesänä. Jokakesäiset lomailut, milloin meren rannalla, milloin Järvi Suomen kauneimmilla seuduilla, lähensivät Väinö Hämäläistä suomalaiseen luontoon ja maisemaan. Nämä lapsuuden ja nuoruudet kesät vaikuttivat epäilemättä hänen taiteilijapersoonallisuutensa kehittymiseen. Väinö Hämäläinen antoi myöhemmin etusijan sisämaan järvi ja koskimaisemille, mutta lapsuuden merimaisematkin olivat herättäneet kiinnostuksen mereen ja sen luonnon kuvaamiseen. Niinpä hän myöhemmän uransa aikana teki usein myös maalausretkiä meren ääreen. Hieman yllättävää oli, että perhe muutti pois omasta talostaan, ja kaikki huoneistot annettiin vuokralle. Perhe muutti syksyllä 1893 Ullanlinnan kylpylään, jossa eleli 1890 luvulla joukko keskeisiä kulttuurivaikuttajia. Ullanlinnan kylpylä oli ollut Pietarin venäläisen eliitin suosima lomanviettopaikka. Vuosisadan lopulla kylpylätoiminta oli hiipunut ja rajoittui kesäkauteen. Kylpylään alettiin ottaa talvikaudeksi vuokralaisia. Albert Gebhard asui perheineen siellä vain muutamia kuukausia. Kylpylärakennus oli tuolloin rapistunut, talvella kylmä ja vetoinen eikä mukavuuksia ollut. Vanhemmat asuivat Armin kanssa yhdessä huoneessa. Muut perheen lapset saivat makuuhuoneikseen kukin kylpyhuoneen ja vuoteeksi kylpyammeen.

18 Ullanlinnan kylpylässä asui silloin Arvid Järnefelt perheineen. Järnefeltin Isänmaaromaani ilmestyi syksyllä 1893, ja kirjailija työskenteli jo uusien aiheiden parissa. Lyhyen aikaa kylpylässä olivat asuneet 1890 luvun alussa Juhani Aho ja hänen taidemaalaripuolisonsa Venny Soldan Brofeldt, Jean Sibelius ja Pekka Halonen. Kylpylässä oli tapana pitää illanistujaisia, joihin osallistui myös muualla asuvia keskeisiä kulttuurivaikuttajia, kuten kirjailija J. H. Erkko, lehtimiehet Eero Erkko, Santeri Ingman (Ivalo), Kasimir Leino, kirjallisuusmies Werner Söderhjelm, kapellimestari Robert Kajanus sekä taidemaalarit Albert Edelfelt, Axel Gallén ja Eero Järnefelt. Väinö Hämäläinen oli tuolloin 17 vuotias eikä ikänsä puolesta päässyt asukkaiden illanviettoihin. Epäilemättä hän kuitenkin sai jonkinmoista tuntumaa moneen keskeiseen merkkihenkilöön eikä paikan henkinen ilmapiiri voinut olla vaikuttamatta nuoreen Väinöön. Kylpyläasunto ei ollut talvikaudella sopiva perheelle, jossa odotettiin uutta perheenjäsentä. Heti alkuvuodesta 1894 perhe muutti Itä Kaivopuisto 3:een. Siellä perhe asui Nybergin sisarusten omistamassa kaksikerroksisessa, 1842 valmistuneessa suuressa puuhuvilassa, jota ympäröi kaunis puutarha. Sisarukset pitivät huvilassa myös täysihoitolaisina koululaisia ja opiskelijoita. Väinön koulutoveri ja hyvä ystävä Lauri Mäkinen asui tässä huvilassa pääosan kouluvuosistaan. Siellä syntyi helmikuussa 1894 Emma ja Albert Gebhardin ensimmäinen yhteinen lapsi Johannes, josta sittemmin tuli taidemaalari. Kesällä 1894 Gebhardin Hämäläisen perheen loma suuntautui taas Itä Uudenmaan saaristoon. Kesänviettopaikka löytyi Sipoon Simsalöstä. Vuosina 1894 1897 perhe asui Ullanlinnassa tilavassa puutalossa Ullankatu 1:ssä. Tässä Ullanlinnan korttelissa oli joukko vanhoja huvilamaisia ja puutarhan ympäröimiä taloja, joissa asui varakasta ruotsinkielistä säätyläistöä. Sinä aikana perheeseen syntyi huhtikuussa 1895 Ilta tytär. Tässä talossa Väinö Hämäläinen asui viimeisenä kouluvuotenaan. Tätä asuntoa seurasi muutto syksyllä 1897 Korkeavuorenkatu 21:een, komeaan 1888 valmistuneeseen uusrenessanssitaloon. Tämä kerrostalo oli valmistunut jokseenkin samoihin aikoihin kuin urkuri Lauri Hämäläisen rakennuttama Yrjönkadun talo. Talo olikin ikkunasta nähtävissä vain sadan metrin päässä. Näköalaa komisti myös muutamaa vuotta aikaisemmin valmistunut Uusi kirkko eli Johanneksen kirkko. Muuttokierros päättyi 1901 alkupisteeseensä, jolloin perhe asettautui Emman ja hänen lapsiensa omistamaan taloon Yrjönkatu 2:een. Gebhardin Hämäläisen perheen asumisasioita voi hämmästellä. Oli oma kivitalo, mutta perhe asui muualla ja vieläpä vaihtoi tiuhaan asuinpaikkaa. Selityksiä tähän voi olla useita. Asuinpaikan ja asunnon vaihtaminen oli hyvin tyypillinen piirre 1800 luvun lopun kulttuurivaikuttajien nuoruusvuosina. Ullanlinnan kylpylään saattoi ainakin Albert Gebhardia vetää se kulttuurieliitti, joka siellä asui ja kokoontui. Sekä kylpylässä että Nybergien talossa perhe asui aika pienissä tiloissa, jolloin asumiskuluissa säästettiin. Perheen talous oli ajoittain hyvinkin tiukoilla. Albert Gebhardin tulo Hämäläisen perheeseen toi mukaan uutta tuttavapiiriä. Siinä keskeisellä sijalla oli kolmikko Aukusti Oravala, Kalle Klemola ja Gideon Seppelin (Salojärvi). Heitä yhdisti Gebhardiin yhteinen syntymäpaikka, Keski Pohjanmaan Toholampi. Neljä toverusta olivat nuorukaisina luvanneet pitää ystävyytensä voimassa ja tavata toisiaan säännöllisesti. Kaikki kuitenkin valmistuivat eri aloille ja hajaantuivat eri puolelle Suomea. Aukusti Oravalasta tuli pappi, jonka ura vei hänet useille paikkakunnille, Kalle Klemolasta Kannuksen kunnanlääkäri ja Gideon Salojärvestä Haminan kanttori ja

19 kuoromies. Väinö Hämäläiselle tärkeäksi hänen taiteilijaurallaan tuli tuttavuus Oravalan kanssa. Emma Gebhardin elämässä uskonnollisuus oli aina tärkeällä sijalla. Kasvatuskodin vaikutuksella oli siihen osansa. Uskonasioiden harrastaminen syveni entisestään hänen jäätyään leskeksi ja jatkui uuden avioliitonkin aikana. Tämä vaikutti myös uuteen puolisoon, ja Albert Gebhard koki uskonnollisen herätyksen avioliittonsa alkuvuosina. Hän etäännytti suhteitaan taiteilijapiireihin kuuluneisiin tuttaviinsa. Perhe tutustui Ruotsista muuttaneeseen saarnamieheen, E. J. Tidermaniin, joka piti kotonaan Helsingissä hartauspiiriä. Tidermanin edustama suuntaus kannatti apostolista, alkukirkon mukaista seurakuntajärjestelmää. Sekä Emma että Albert Gebhard alkoivat käydä Tidermanin tilaisuuksissa. Tähän pienehköön piiriin kuuluivat musiikintutkija Ilmari Krohn, taidemaalari Alma Judén, taidemaalari Johan Elis Kortman Aurora vaimoineen sekä muutamia muita. Gebhard oli mukana tässä piirissä niinkin väkevästi, että hän piti hartauskokouksissa puheita. Parin vuoden ajan mukana oli myös Aukusti Oravala, joka opintonsa loppuvaiheissa asui Hämäläisen Gebhardin asunnossa Ullankadulla. Oravala pani merkille, että Gebhard polvistui ennen nukkumaan menoa iltarukoukseen. Tämä harras uskonnollinen vaihe ei kuitenkaan kestänyt Albert Gebhardin elämässä kovin pitkään. Hän luopui aktiivisesta hartauselämästä, mutta säilytti kuitenkin mielessään kaipuun kristillisiin arvoihin ja niiden tuomaan rauhaan. Väinö Hämäläinen asui siis herkimmät nuoruusvuotensa kodissa, jossa vaikutti hyvin voimakas uskonnollinen ilmapiiri. Perheen tuttava ja sukulaispiirissä oli runsain mitoin pappeja. Toisaalta äidin uskonnollisuuteen sisältyi elämäniloa, eikä hauskanpito ollut perheessä kiellettyä. Väinöön kodin ilmapiiri jätti tietyt jälkensä. Harrasta suhdetta uskonnollisuuteen ei kuitenkaan syntynyt. Äiti toivoi, että poika avaisi sydämensä Jumalalle. Väinö Hämäläisen elämänarvot sisälsivät kuitenkin vankkoja piirteitä protestanttisesta arvomaailmasta: Tärkeitä olivat työ, tunnollinen asioiden hoitaminen ja ahkeruus sekä perhe. Kun Hämäläinen myöhemmin sai alttaritaulutilauksia, joilla taloudellisesti oli tärkeä merkitys, hän syventyi näihin töihinsä perusteellisuudella tai voisipa sanoa hartaudella, jossa voi olettaa olleen uskonnollisia tunteita mukana. Tytär Outi Hämäläinen on luonnehtinut isänsä suhdetta uskontoon: Hänen suhteensa Jumalaan oli elävää ja läheistä, mutta vapaa varsinaisista kirkon opinkappaleista. Jumala puhui hänelle enemmän luonnon ja Bachin musiikin kautta. Suomalainen ylioppilas Suomalainen yhteiskoulun ylimmällä eli 9. luokalla oli lukuvuonna 1894 1895 15 oppilasta. Niistä 20 oppilaasta, jotka aloittivat koulutaipaleensa 1886 ensimmäisellä luokalla, kävi samalla luokalla ylioppilaaksi vain kuusi. Väinö Hämäläinen oli heidän joukossaan. Muut oppilaat olivat tulleet luokalle myöhemmin. Hänen luokkatoveriensa joukko siis vaihteli ja oli yhteenlaskien varsin suuri. Keväällä 1895 ylin luokka osallistui koulun ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin. Se oli jännittävä paikka paitsi oppilaille myös opettajille. Ylioppilaskirjoituksilla mitattiin jo silloin koulun tasoa. Opettajakunta pohdiskelikin jo syksyllä tulevia kirjoituksia ja erityisesti sitä, miten mahdollisesti hylättyjä kokelaita voitaisiin tukea kesän aikana. Koulun johtajat Lucina Hagman ja Mikael Johnsson korostivat, että kaikki oppilaat olivat koulun oppilaita ja koulun vastuulla, kunnes he saavat päästötodistuksen.

20 Ylioppilaaksi pääsyn läheneminen kiinnosti Väinön sukulais ja tuttavapiiriä. Väinön setä Matti Lohi kirjoitti Rautalammilta: Tottahan sitten tulee setälleen näyttämään valkeata lakkiaan! Perheystävä Aukusti Oravala puolestaan kyseli kirjeessään vähän ennen kirjoituksia: Joko Väinön housut tutisevat, kun kirjoitukset lähenevät? Ylimmän luokan koulutyö päättyi maaliskuun alkupäivinä. Ylioppilaskirjoitukset olivat kuun lopulla. Väinö Hämäläisen ylioppilaskirjoitukset sujuivat surkeasti. Hän läpäisi äidinkielen ja saksan kokeet, mutta reput tulivat sekä ruotsissa että matematiikassa. Koulun opettajat olivat alustavassa arviossaan katsoneet ruotsin kielen kokeen hylätyksi, mutta matematiikan olevan niukasti läpi. Ylioppilastutkintolautakunta arvosteli myös matematiikan kokeen hylätyksi. Äidinkielessä ja saksassa arvosana oli kolmiportaisen asteikon alin eli approbaturia vastaava. Hylättyjä Väinö mukaan luettuna oli kaikkiaan viisi; heistä yhdellä muulla kokelaalla oli kahdet reput. Kun kirjoittajia oli kaikkiaan vain viisitoista ja niistä hylättyjä kolmasosa, voi kuvitella, että opettajahuoneessa kävi melkoinen taivastelu tulosten selvittyä huhtikuun lopulla. Esimerkinomaisesti voidaan todeta, että Suomalaisessa normaalilyseossa ja Nya svenska läroverkissä reputtaneita oli molemmissa myös viisi, mutta kirjoittajien määrä molemmissa kouluissa oli runsaat 30. Viime mainitun koulun kevään reputtajien joukkoon kuului Eugen Schauman, sittemmin kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaaja. Suomalaisen yhteiskoulun ylioppilaskirjoitustulokset paranivat seuraavina vuosina, mutta ensimmäisen ylioppilasluokan heikko kirjoitusmenestys oli opettajien mielestä kolkko kokemus. Väinö Hämäläisen kehnolle menestymiselle on selitys. Hänen tiedetään sairastelleen ylioppilaskeväänä. Luokkapäiväkirjan mukaan hänellä lukuvuonna 1894 1895 ei ollut kovin paljon poissaoloja. Päiväkirja seurasi kuitenkin tapahtumia vain maaliskuun alkuun asti, jolloin varsinainen koulunkäynti ylimmän luokan osalta loppui. Jossain vaiheessa sen jälkeen hän sairasti tuhkarokon. Osuiko tämä tauti ainakin osittain kirjoitusten aikaan tai niihin valmistautumisaikaan, on epäselvää. Tuhkarokko sairastetaan yleensä lapsena, ja mitä vanhempana tauti iskee, sitä ankarampi se on. Pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen alkoivat opettajien pitämät suulliset kuulustelut, joiden tuloksista riippui kunkin aineen arvosana päästötodistuksessa. Hämäläisen saavuttamat pistemäärät olivat maantiedettä lukuun ottamatta alimmat, joilla voi päästä kuulustelusta läpi. Sairastettu tuhkarokko ei mennyt ohi jälkiä jättämättä. Seurauksena oli paha korvatulehdus. Sairastelun ajankohdasta ei ole säilynyt varmaa lähdettä. Perimätiedon mukaan Hämäläinen olisi ollut juuri suullisten kuulustelujen aikana jokseenkin kuuro. Sairastamisessa tuntuukin olevan selvin syy kevään 1895 vaatimattomaan koulumenestykseen. Siihen viittaa se, että Hämäläisellä oli kevään 1894 todistuksessa keskiarvo 7,60 ja jouluna 1895 7,40, mutta päästötodistuksen keskiarvo vajosi alle seitsemän, vaikka opettajat näyttivät yleensä antaneen loppuarvosanat hieman lempeämmällä kädellä kuin aikaisemmat arvosanat. Yliopiston rehtorin Thiodolf Reinin kirje Suomalaiselle yhteiskoululle ylioppilaskirjoitusten kirjallisten kokeiden tuloksista oli päivätty 26.4.1895, ja tulokset tulivat Väinö Hämäläisen tietoon muutamaa päivää myöhemmin. Ylioppilastutkinto sisälsi 1890 luvulla sekä kirjalliset tehtävät että myös yliopistossa pidettävät suulliset kuulustelut. Kirjoituksissa läpäisseet kutsuttiin niihin kouluittain touko kesäkuussa. Yliopiston professoreiden ja