Tämä on Energiaviraston sähköisesti allekirjoittama asiakirja. Detta är ett dokument som har signerats elektroniskt av Energimyndigheten. Asiakirjan päivämäärä on: Dokumentet är daterat: 26.01.2017 The document is dated: This is a document that has been electronically signed by the Energy Authority. Esittelijä / Föredragande / Referendary Ratkaisija / Beslutsfattare / Decision-maker Nimi / Namn / Name: Veli-Pekka Saajo Nimi / Namn / Name: Simo Nurmi Pvm / Datum / Date: 25.01.2017 Pvm / Datum / Date: Allekirjoitustapa / Signerat med / Signed with: 26.01.2017 Allekirjoitustapa / Signerat med / Signed with: Tämä paketti koostuu seuraavista osista: - Kansilehti (tämä sivu) - Alkuperäinen asiakirja tai alkuperäiset asiakirjat - Sähköiset allekirjoitukset. Nämä eivät ole näkyvillä tässä asiakirjassa, mutta ne on yhdistetty siihen sähköisesti. Tämä asiakirja on sinetöity sähköisellä allekirjoituksella. Sinetti takaa asiakirjan aitouden. Allekirjoitettu asiakirja alkaa seuraavalta sivulta. > Detta paket består av följande delar: - Titelblad (denna sida) - Originaldokument - Elektroniska signaturer. Dessa syns inte i detta dokument, med de är elektroniskt integrerade i det. Detta dokument har försetts med sigill genom elektronisk signatur. Sigillet garanterar dokumentets äkthet. Det signerade dokumentet börjar på nästa sida. > This document package contains: - Front page (this page) - The original document(s) - The electronic signatures. These are not visible in the document, but are electronically integrated. This file is sealed with a digital signature. The seal is a guarantee for the authenticity of the document. the signed document follows on the next page Tämä asiakirja on sähköisesti allekirjoitettu EU-direktiivin (1999/93/EY) mukaisella allekirjoituksella. Detta dokument innehåller elektroniska signaturer enligt EU-direktivet (1999/93/EG) om ett gemenskapsramverk för elektroniska signaturer. This document contains electronic signatures using EU-compliant PAdES - PDF Advanced Electronic Signatures (Directive 1999/93/EC) >
Aloite 1 (8) Työ- ja elinkeinoministeriö Energiaosasto PL 32, 00023 VALTIONEUVOSTO Markkinaoikeuden päätökset MAO 2015/498-499 ja 2015/505 Energiaviraston aloite kantaverkon määritelmän ja nimeämisen kehittämiseksi Markkinaoikeuden ratkaisu ja Energiaviraston toimenpiteet Fingrid Oyj antoi 30.3.2015 sähkömarkkinalain (590/2013) nojalla ensimmäisen kantaverkon nimeämispäätöksen, joka koskee neljättä valvontajaksoa (2016 2019). Useat Fingrid Oyj:n asiakkaat tekivät nimeämispäätöksestä tutkintapyynnön Energiavirastolle. Energiavirasto vaati päätöksillään 30.6.2015 Fingrid Oyj:tä muuttamaan nimeämispäätöstä siten, että siihen on sisällytettävä omistajasta riippumatta kaikki kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat, että kantaverkon laajuutta on tarkasteltava uudelleen ainakin itäisellä pääkaupunkiseudulla ja että 400 kv Ulvila Meri-Pori johto on sisällytettävä nimeämispäätökseen. Fingrid Oyj valitti viraston päätöksistä. Markkinaoikeus kumosi 16.6.2015 päätöksellään (MAO 2015/498 499 ja 2015/505) Energiaviraston päätökset. Markkinaoikeus katsoi, että kantaverkonhaltijan velvollisuus nimetä verkonosia kantaverkkoon kuuluvaksi ulottuu sähkömarkkinalain mukaan ainoastaan kantaverkonhaltijan omistuksessa oleviin verkonosiin. Markkinaoikeus perusteli kantaansa paitsi sähkömarkkinalain sanamuodolla myös omaisuudensuojalla. Edelleen markkinaoikeus katsoi, ettei viraston päätöksissä ollut yksilöidysti määritelty, miltä osin Fingrid Oyj:n on annettava uusi kantaverkon nimeämispäätös, kun virasto ei ollut esittänyt muutosvaatimuksiaan verkonosakohtaisesti. Markkinaoikeus vahvisti kuitenkin, että Energiavirasto oli toiminut sähkömarkkinalain mukaisesti kun se oli arvioinut kantaverkon nimeämispäätöksen lainmukaisuutta ainoastaan sähkömarkkinalain 31 :n 1 momentin kantaverkon määritelmän ja määrittelyperiaatteiden kannalta eikä perustanut ratkaisuaan sähkömarkkinalain 18, 19, 24 ja 40 :n säännöksiin. Energiavirasto katsoo, että kantaverkon nimeämistä koskeva sähkömarkkinalain 31 perusteluineen on osittain sisäisesti ristiriitainen eikä näin ollen valittanut markkinaoikeuden ratkaisusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Virasto toteaa edelleen, ettei markkinaoikeus ottanut ratkaisussaan kantaa useisiin asiakysymyksiin kuten siihen, täyttävätkö tietyt muiden verkonhaltijoiden kuin
Aloite 2 (8) Fingrid Oyj:n omistamat verkonosat kantaverkon määritelmän. Näiltä osin Energiaviraston kanta on edelleen perusteltu. Markkinaoikeuden ratkaisu ei myöskään selventänyt, tuleeko Fingrid Oyj:n taata kantaverkon kehittämisvelvollisuuden piiriin kuuluvan säteittäisen yli 110 kv yhteyden käyttövarmuus. Energiaviraston näkemys ongelmasta ja aloite sen korjaamisesta Energiavirasto ilmaisee huolensa, mahdollistaako markkinaoikeuden ratkaisu ja sähkömarkkinalain 31 käytännössä toteuttamiskelpoisista vaihtoehdoista laajimman mahdollisen kantaverkon, kuten lainsäätäjä on todennut nimenomaiseksi lain tavoitteeksi. Lisäksi virasto toteaa, ettei markkinaoikeuden ratkaisussa omaksuttu sähkömarkkinalain tulkinta tue kantaverkon kehittymistä kantaverkon ja jakeluverkon rajapinnalla. Joka tapauksessa sähkömarkkinalain 31 :n 1 momentin kantaverkon määritelmän täyttävien, muiden verkonhaltijoiden kuin Fingrid Oyj:n omistamien verkonosien nimeäminen kantaverkoksi muuttuu markkinaoikeuden ratkaisun johdosta käytännössä erittäin vaikeaksi. Käytännössä Energiavirasto ei näin ollen voi päätöksillään ottaa kantaa kantaverkon rajauksiin kaikissa tilanteissa ja kantaverkon laajuuden määrittäminen jää siten kantaverkonhaltija Fingrid Oyj:n tehtäväksi. Virasto huomauttaa, että EU:n oikeus edellyttää joka tapauksessa kantaverkon selkeää määrittelemistä ja erottamista jakeluverkosta erityisesti eriyttämisvelvoitteiden vuoksi. Edellä mainituista syistä Energiavirasto esittää työ- ja elinkeinoministeriölle, että kantaverkon määritelmää ja nimeämistä kehitetään sähkömarkkinalakia muuttamalla: 1) Sähkömarkkinalain mukaista kantaverkon määritelmää täsmennetään joko siten, että a. kaikki nimellisjännitteeltään yli 110 kv verkonosat, lukuun ottamatta sähkömarkkinalain (588/2013) 3 :n mukaisia liittymisjohtoja, kuuluvat kantaverkkoon; tai b. suurjännitteistä jakeluverkkoa ovat myös paikalliset ja alueelliset nimellisjännitteeltään yli 110 kv verkonosat. 2) Sähkömarkkinalakia täsmennetään siten, että myös säteittäisen yksittäisen nimellisjännitteeltään yli 110 kilovoltin yhteyden, joka kuuluu kantaverkon kehittämisvelvollisuuden piiriin, tulee täyttää kantaverkonhaltijan kannalta kantaverkon käyttövarmuuskriteerin. 3) Sähkömarkkinalain mukaista kantaverkon nimeämismenettelyä muutetaan siten, että järjestelmävastaava kantaverkonhaltija tekee Energiavirastolle esityksen kantaverkon nimeämispäätöksestä, joka kattaa kaikki Manner-Suomessa sijaitsevat kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat niiden omistussuhteista riippumatta. Energiavirasto vahvistaa järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan esityksen nimeämispäätöksellään. Energiavirasto ei ole sidottu järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan esitykseen. Energiaviraston aloitetta sähkömarkkinalain täsmentämiseksi ja muuttamiseksi käsitellään tarkemmin seuraavassa:
Aloite 3 (8) Kantaverkon määritelmän täsmentäminen Energiavirasto toteaa, että kantaverkon nimeämisprosessin sekä asiaa koskevan markkinaoikeusprosessin aikana on ilmennyt, että Energiaviraston ja kantaverkonhaltija Fingrid Oyj:n näkemykset eroavat siltä osin, kuuluvatko kaikki 220 kv ja 400 kv verkonosat, jotka eivät täytä liittymisjohdon määritelmää, kantaverkkoon. Virasto katsoo, että voimassa olevan sähkömarkkinalain perusteella nämä kuuluvat yksiselitteisesti kantaverkkoon. Markkinaoikeus ei ratkaisussaan ottanut nimenomaisesti tähän kantaa. Lain esitöissä on käsitelty 220 kv ja 400 kv verkonosien määrittelyä. Talousvaliokunnan mietinnössä (TaVM 17/2013 vp, s. 4) on todettu, että valmistelun yhteydessä on tullut esille erilaisia näkemyksiä siitä, miten tulee käsitellä säteittäisiä 220 ja 400 kilovoltin kaikkein järeimpiä johtoja, jotka yhdistävät jakeluverkon kantaverkkoon. Talousvaliokunnan mietinnön mukaan hallituksen esityksen perusteella kaikki tällaiset verkkoja toisiinsa yhdistävät sekä rengaskäytössä olevat että säteittäiset johdot kuuluvat kantaverkkoon, jos niiden jännitetaso ylittää 110 kv. Lisäksi hallituksen esityksen (31 :n yksityiskohtaiset perustelut) mukaan kantaverkkoon kuuluvat 220 ja 400 kv verkot ja kantaverkonhaltijan vastuulla on yli 110 kv sähkön siirto pois lukien liittymisjohdot edellyttäen, että yhtenäisyyskriteeri täyttyy. Energiavirasto toteaa, ettei sähkömarkkinalaki joka tapauksessa tunne yli 110 kv verkonosia, jotka eivät ole joko liittymisjohtoja tai kantaverkkoa. Lain esitöiden (HE 20/2013 vp, yleisperustelut s. 55) perusteella kantaverkon ulkopuolelle jäävät liittymisjohtojen lisäksi sähkömarkkinalain tarkoittamat suurjännitteiset jakeluverkot. Voimassa olevassa sähkömarkkinalaissa säädetään ensimmäistä kertaa kantaverkon ulkopuolella jäävän suurjännitteisen jakeluverkon määritelmästä. Sähkömarkkinalain 3 :n 3 kohdan mukaan suurjännitteisellä jakeluverkolla tarkoitetaan sähkömarkkinalaissa nimellisjännitteeltään 110 kv paikallista tai alueellista sähköverkkoa tai -johtoa, joka ei ole liittymisjohto ja joka ei ylitä valtakunnan rajaa. On siten yksiselitteistä, ettei johto tai muu verkonosa, jonka jännite on yli 110 kv, voi olla sähkömarkkinalain tarkoittamaa suurjännitteistä jakeluverkkoa. Virasto katsoo lisäksi, ettei liittymisjohdon määritelmää voi laajentaa kattamaan esimerkiksi kahden verkonhaltijan verkot yhdistävää johtoa. Näin ollen kantaverkon määritelmää ei voida tulkita siten, että sen ulkopuolelle jäisi muita yli 110 kv verkonosia kuin liittymisjohtoja jo siitä syystä, etteivät tällaiset verkonosat täytä sähkömarkkinalain perusteella minkään muun säännellyn verkkotyypin määritelmää. Koska kantaverkon nimeämisprosessin sekä markkinaoikeusprosessin aikana on esitetty, että sähkömarkkinalaki olisi tältä osin tulkinnanvarainen, Energiavirasto esittää, että sähkömarkkinalain 31 :n 1 momentin kantaverkon määritelmää täsmennettäisiin seuraavasti: Kantaverkkoa ovat: 1) nimellisjännitteeltään yli 110 kilovoltin sähköjohdot, sähköasemat ja muut laitteistot, jotka ovat osa yhtenäistä sähkön siirtoverkkoa; 2) nimellisjännitteeltään 110 kilovoltin sähköjohdot, sähköasemat ja muut laitteistot, jotka ovat osa tai palvelevat valtakunnallista yhtenäistä sähkön siirtoverkkoa;
Aloite 4 (8) 3) kantaverkonhaltijan hallinnassa oleva, nimellisjännitteeltään vähintään 110 kilovoltin rajayhdysjohto. Edelleen lain esitöissä tulisi tältä osin täsmentää, että kantaverkkoa ovat kaikki nimellisjännitteeltään yli 110 kv sähköjohdot, sähköasemat ja muut laitteistot, pois lukien sähkömarkkinalain tarkoittamat liittymisjohdot, edellyttäen, että yhtenäisyyskriteeri täyttyy, jos sähkönsiirto edellyttää teknis-taloudellisesti yli 110 kilovoltin jännitettä. Näin tulisi olla siitä riippumatta, onko kysymyksessä alun perin rengaskäyttöinen vai säteittäinen siirtojohto. Vastaavasti olemassa olevat nimellisjännitteeltään yli 110 kv verkonosat voivat rajautua kantaverkon piiristä, jos verkon käyttöjännite on laskettu 110 kilovolttiin, eivätkä muutkaan kantaverkon määrittämiskriteerit edellytä verkon osan kuulumista kantaverkkoon. Energiavirasto huomauttaa, että jos kuitenkin katsottaisiin teknis-taloudellisesti perustellummaksi, että jotkin vain paikallistal tai alueellista sähkön siirtoa palvelet yli 110 kv verkonosat tulisi rajata kantaverkon määritelmän ulkopuolelle, sähkömarkkinalain 3 :n 3 kohdan suurjännitteisen jakeluverkon määritelmää tulisi muuttaa. Energiavirasto esittää, että tässä tapauksessa sähkömarkkinalain 3 :n 3 kohdassa säädettäisiin, että suurjännitteisellä jakeluverkolla tarkoitettaisiin sähkömarkkinalaissa myös nimellisjännitteeltään yli 110 kilovoltin paikallista tai alueellista sähköverkkoa tai -johtoa, joka ei ole liittymisjohto ja joka ei ylitä valtakunnan rajaa. Energiavirasto toteaa, että edellä esitetyssä tilanteessa vaarana kuitenkin olisi kantaverkon supistuminen, jolloin kantaverkko ei olisi sähkömarkkinalain esitöissä (HE 20/2013 vp) mainitulla tavalla toteuttamiskelpoisista vaihtoehdoista laajin mahdollinen. Näin ollen jos suurjännitteisen jakeluverkon määritelmää laajennettaisiin myös paikallisiin ja alueellisiin yli 110 kilovoltin sähköverkkoihin ja -johtoihin, tulisi paikallinen ja alueellinen siirtotarve määritellä lainmuutoksen yhteydessä tarkoin. Energiaviraston näkemyksen mukaan edellä esitetyt vaihtoehtoiset lainmuutokset selkeyttäisivät sähkömarkkinalakia ja lisäisivät oikeusvarmuutta. Säteittäisen yli 110 kv yhteyden käyttövarmuus Energiavirasto toteaa, että sähkömarkkinalaki esitöineen on jossain määrin tulkinnanvaraisia sen suhteen, voiko kantaverkonhaltija kehittää suuren kulutuskeskittymän teknis-taloudellisesti edellyttämää yli 110 kv yhteyttä kantaverkon kannalta säteittäisenä. Hallituksen esityksessä (HE 20/2013 vp, 31 :n yksityiskohtaiset perustelut) on todettu, että kantaverkon 400 kilovoltin siirtojohtojen ja 400 tai 110 kilovoltin sähköasemien tukena tulisi olla 110 kilovoltin kantaverkkoon kuuluvat siirtojohdot varmistamassa häiriötöntä sähkönsiirtoa 400 kilovoltin siirtojohtojen ja 400 tai 110 kilovoltin sähköasemien huolto- ja vikatilanteissa. Lisäksi hallituksen esityksessä on tuotu esille, että myös kantaverkonhaltijan kannalta säteittäinen yksittäinen yli 110 kilovoltin yhteys kuuluisi kehittämisvelvollisuuden piiriin, mikäli jakeluverkossa oleva suuri kulutuskeskittymä teknis-taloudellisesti edellyttäisi yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivan, jakeluverkonhaltijan ja kantaverkonhaltijan verkot yhdistävän yhdysjohdon rakentamista. Toisaalta talousvaliokunnan mietinnössä (TaVM 17/2013 vp, s. 4) on todettu, että valmistelun yhteydessä on tullut esille erilaisia näkemyksiä siitä, miten tulee käsitellä säteittäisiä 220 ja 400 kilovoltin kaikkein järeimpiä johtoja, jotka yhdistävät
Aloite 5 (8) jakeluverkon kantaverkkoon. Hallituksen esityksen mukaan kaikki tällaiset verkkoja toisiinsa yhdistävät, sekä rengaskäytössä olevat että säteittäiset johdot kuuluvat kantaverkkoon, jos niiden jännitetaso ylittää 110 kilovolttia. Kantaverkonhaltija Fingrid Oyj on esittänyt sähkömarkkinalain valmistelun yhteydessä (SIMA-työryhmän raportti, s. 80) seuraavasti: Fingridin mukaan työryhmän esityksellä Fingridin kantaverkonhaltijana noudattamaa vastuunjakoa muutettaisiin käsittämään eräissä tapauksissa säteittäinen yksittäinen yli 110 kilovoltin yhteys. Fingridin näkemyksen mukaan johtojen käyttötarkoitus ja rengaskäyttöisyys määrittelee sen, kuuluuko johto kanta- vai jakeluverkkoon. Tällöin se, millä jännitteellä johto-osuus toteutetaan, on toissijainen tekijä. Säteittäinen johto palvelee lähtökohtaisesti yksittäistä asiakasta eikä sitä normaalisti rakenneta kantaverkon tarpeiden mukaan. Ehdotus siitä, että säteittäinenkin johto voisi kuulua kantaverkkoon (ilman että sitä tarvitaan kantaverkkoon) muuttaisi merkittävästi Fingridin vastuita ja velvoitteita kehittämisvelvoitteen ja käyttötoiminnan osalta ja loisi kiistoja vastuiden sisällöstä. Fingrid on esittänyt, että verkkomäärittelyä tulisi selvittää laajemmin erillisessä työryhmässä. Fingrid on katsonut, että säteittäisen yksittäisen vähintään 220 kilovoltin johdon osalta tulisi tarkastella kehittämisvelvoitteen lisäksi myös käyttövarmuuteen ja verkon käyttöön liittyviä näkökohtia päätettäessä siitä kuuluuko kyseinen johto kantaverkkoon ja kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuuden piiriin. Jotta häiriötön sähkönsyöttö voidaan taata vika- ja huoltotilanteissa (eli n-1 kriteerin täyttyminen käyttövarmuuden osalta kantaverkossa) tulee kantaverkossa olla riittävä määrä rinnakkaisia siirtoteitä. Tämä toteutuu rengaskäytössä olevilla siirtojohdoilla, mutta säteittäisen johdon vikaantuessa sähkön syöttö asiakkaille keskeytyy kunnes kyseinen johto tai korvaava varayhteys on käytettävissä. Mikäli säteittäinen vähintään 220 kilovoltin yhteys kuuluisi kantaverkkoon, tämä edellyttäisi käyttövarmuuden ylläpitämiseksi joko kyseisen vähintään 220 kilovoltin johdon rakentamisen rengaskäyttöiseksi (jolloin kyseessä ei enää olisi säteittäinen johto) tai kyseisen johdon rinnalla olevien rengaskäyttökelpoisten jakeluverkonhaltijoiden siirtojohtojen omistuksen/hallinnan ja/tai käyttötoiminnan kautta varmistuksen siitä, että kantaverkko täyttää n-1 -kriteerin myös käyttötilanteissa. Tämä edellyttäisi kantaverkonhaltijan kehittämisvelvoitteen sekä käyttövastuun ulottamista syvemmälle jakeluverkonhaltijan verkkoon ja johtaisi jaettuun vastuuseen verkon kehittämisessä ja käyttötoiminnassa. Näiden vastuiden selkeyttäminen edellyttäisi omistusja käyttövastuuseen liittyviä järjestelyjä, jotta vältetään jaettuun vastuuseen liittyvät ongelmat ja taataan n-1 -käyttövarmuuskriteerin täyttyminen kehittämisvelvoitteen ja käyttötoiminnan osalta. Käyttötoiminnan osalta tämä edellyttäisi, että säteittäistä yksittäistä vähintään 220 kilovoltin johtoa ja sitä tukevaa verkkoa käytetään ja valvotaan saman käytönvalvontajärjestelmän avulla. Energiaviraston käsityksen mukaan sähkömarkkinalaissa omaksuttu kantaverkon määritelmä tarkoittaa sitä, että kantaverkonhaltijan tehtävänä on huolehtia säteittäisenkin yli 110 kv yhteyden osalta n-1 käyttövarmuuskriteerin täyttymisestä.
Aloite 6 (8) Käytännössä tämä edellyttää siten vähintään, että yli 110 kv verkon kannalta säteittäisen siirtoyhteyden tukena on oltava kantaverkonhaltijan hallinnassa ja omistuksessa olevat 110 kv johdot. Muu tulkinta voisi Energiaviraston käsityksen mukaan heikentää sähkönsiirron toimitusvarmuutta suuressa kulutuskeskittymässä, jonka yli 110 kv siirtoyhteyden toteuttaminen kuuluu voimassa olevan sähkömarkkinalain perusteella kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuuden piiriin. Näin ollen Energiavirasto esittää, että sähkömarkkinalakia täsmennetään siten, että myös säteittäisen yksittäisen yli 110 kilovoltin yhteyden, joka kuuluu kantaverkon kehittämisvelvollisuuden piiriin, tulee täyttää kantaverkonhaltijan kannalta käyttövarmuuskriteerin. Energiavirasto katsoo, että edellä esitetty lain täsmennys lisäisi oikeusvarmuutta sekä turvaisi kantaverkon käyttövarmuuden myös kantaverkon kehittyessä uusien siirtoyhteyksien osalta. Kantaverkon nimeämisen menettely Energiavirasto toteaa, että sähkömarkkinalain 31 :n 2 ja 3 momentissa säädetyn kantaverkon nimeämismenettelyn kannalta markkinaoikeuden ratkaisu tarkoittaa käytännössä, että: 1) Kantaverkonhaltija voi nimetä kantaverkoksi vain omistamiaan verkonosia. Markkinaoikeuden mukaan muun ohella peruslain omaisuudensuojaa ja julkisen vallan käyttöä koskevat säännökset eivät mahdollista, että Fingrid Oyj järjestelmävastaavana kantaverkonhaltijana nimeäisi kaikki kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat Manner-Suomessa. Koska Suomessa on vain yksi sertifioitu kantaverkonhaltija Fingrid Oyj, tämä voi käytännössä päättää, mitkä muiden omistuksessa olevat kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat tulevat osaksi Suomen kantaverkkoa. 2) Energiaviraston kantaverkon nimeämispäätöksen lainmukaisuuden arviointi on tehtävä johtojen, sähköasemien ja muiden laitteistojen tarkkuudella. Tämä tarkoittaa, että virasto joutuu joka tapauksessa arvioimaan kaikki Manner-Suomessa sijaitsevat kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat erikseen, jotta kantaverkonhaltijan nimeämispäätöksen sähkömarkkinalain mukaisuus voidaan markkinaoikeuden edellyttämällä tavalla tutkia. Energiavirasto katsoo, että voimassa oleva sähkömarkkinalaki esitöineen on sisäisesti ristiriitainen sen suhteen, tuleeko kantaverkonhaltijan nimetä myös muiden omistamat kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat. Sähkömarkkinalain 31 :n 2 momentin mukaan kantaverkonhaltijan on nimettävä ja julkaistava kantaverkkoonsa kuuluvat sähköjohdot, sähköasemat ja muut laitteistot. Hallituksen esityksessä (HE 20/2013 vp, 31 :n yksityiskohtaiset perustelut) on todettu, että kantaverkonhaltijan olisi nimettävä ja julkaistava kantaverkkoon kuuluvat sähköverkkonsa osat kunkin siirtopalveluiden hinnoittelua koskevan valvontajakson ajaksi. Toisaalta hallituksen esityksessä (HE 20/2013 vp, s. 55) on todettu, että ehdotetun verkkomäärittelyn seurauksena Manner-Suomessa olisi yksi kantaverkonhaltija, Fingrid Oyj. Edelleen hallituksen esityksessä (HE 20/2013 vp, 31 :n yksityiskohtaiset perustelut) on viitattu kantaverkonhaltijan asiakkaan oikeussuojan tarpee-
Aloite 7 (8) seen tilanteessa, jossa kantaverkon nimeäminen asettaa asiakkaalle uusia kehittämis- ja ylläpitovastuita. Hallituksen esitöiden mukaan ehdotuksella taattaisiin verkkopalvelun sopimuspuolten oikeudellinen asema asiassa, joka asettaisi näille kantaverkon määrittelyn laajuudesta riippuen kehittämis- tai ylläpitovelvoitteita esimerkiksi verkonkehittämisvastuun osalta. Energiaviraston käsityksen mukaan esitöillä viitataan tilanteeseen, jossa kantaverkonhaltija nimeää asiakkaansa omistuksessa olevia verkonosia kantaverkoksi. Energiavirasto huomauttaa myös, että järjestelmävastaava kantaverkonhaltija on sähkömarkkinalain 44 :n perusteella vastuussa sähkönsiirtoyhteyksien (kantaverkkopalvelun) järjestämisestä vastuualueellaan koko Manner-Suomessa. Näin ollen riippumatta kantaverkon määritelmän täyttävien verkonosien nykyisistä omistussuhteista, Fingrid Oyj:n on viime kädessä sähkömarkkinalain 44 :n perusteella joka tapauksessa järjestettävä kantaverkkopalvelu vastuualueellaan. Energiavirasto on todennut, että järjestelmävastaavalla kantaverkonhaltijalla Fingrid Oyj:llä on myös käytännössä erinomaiset edellytykset arvioida vähintään 110 kv verkonosia Suomen sähköjärjestelmän ja sähkömarkkinalain 31 :n kantaverkon määritelmän ja määrittelykriteerien kannalta siltäkin osin kuin ne eivät ole Fingrid Oyj:n omistuksessa. Edellisestä johtuen, Energiavirasto ehdottaa, että sähkömarkkinalain 31 :n 2 momenttia ja nimeämismenettelyä muutetaan seuraavasti: 1) Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan on tehtävä Energiavirastolle esitys kantaverkon nimeämispäätöksestä, joka kattaa kaikki Manner-Suomessa sijaitsevat kantaverkon määritelmän täyttävät verkonosat niiden omistussuhteista riippumatta. Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan on esitettävä nimeämispäätösesitykselleen perustelut. 2) Energiavirasto vahvistaa järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan esityksen nimeämispäätöksellään. Energiavirasto ei ole sidottu järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan esitykseen. Energiaviraston kantaverkon nimeämisen vahvistuspäätöksen jälkeen kantaverkonhaltija Fingrid Oyj:n tulisi osoittaa kehittämissuunnitelmassaan, joko TYNDP:ssa tai kansallisessa kehittämissuunnitelmassaan, että viraston päätöksessä kantaverkoksi vahvistetut verkonosat, jotka eivät ole Fingrid Oyj:n omistuksessa, järjestellään yhtiön omistukseen, tai muutoin esittää, että Fingrid Oyj investoi kantaverkkoonsa siten, että viraston päätöksessä kantaverkoksi vahvistetut muiden kuin Fingrid Oyj:n omistamat verkonosat eivät jatkossa täytä kantaverkon määritelmää. Fingrid Oyj:n tulisi myös ilmoittaa virastolle, kun se on käynnistänyt neuvottelut omistusjärjestelyistä. Energiavirasto voisi velvoittaa Fingrid Oyj:n osallistumaan kantaverkoksi määritellyn verkon kustannuksiin siirtymäajaksi, kunnes omistusjärjestelyt on saatu päätökseen. Näistä kustannuksista Energiavirasto neuvottelisi ja sopisi Fingrid Oyj:n kanssa erikseen ja ne otettaisiin huomioon valvontamenetelmissä.
Aloite 8 (8) Edellä ehdotettu menettely vastaisi myös muualla sähkömarkkinalaissa sekä laissa sähkö- ja maakaasumarkkinoiden valvonnasta olevaa käytäntöä, jossa verkonhaltija hakee Energiavirastolta vahvistusta esitykselleen ja jonka virasto vahvistaa päätöksellään Energiavirasto toteaa, että edellä esitetty lainmuutos selkeyttäisi kantaverkon nimeämismenettelyä sekä turvaisi kaikkien Manner-Suomessa sijaitsevien kantaverkon määritelmän täyttävien verkonosien nimeämisen kantaverkoksi perustuslain julkisenvallan käyttöä koskevien säännösten mukaisesti. Jakelu Työ- ja elinkeinoministeriö, Energiaosasto Tiedoksi Fingrid Oyj Suurjännitteisen jakeluverkon haltijat Jakeluverkonhaltijat