Kotimaa-lehden kuva ortodoksisesta kirkosta sotien jälkeisellä kaudella

Kotimaa-lehden kuva ortodoksisesta kirkosta sotien jälkeisellä kaudella 1944 1949 Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia Pro gradu -tutkielma, elokuu 2017 Kirkkohistoria Sami Fyrqvist

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Osasto School Filosofinen tiedekunta Teologian osasto Tekijät Author Sami Fyrqvist Työn nimi Title Kotimaa-lehden kuva ortodoksisesta kirkosta sotien jälkeisellä kaudella 1944 1949 Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Number of pages Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma x 53 s. Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä Abstract Kotimaa-lehti oli ollut luterilaisen kirkon epävirallinen äänenkannattaja jo 1930-luvusta lähtien, ja se otti myös kantaa muiden kirkkojen toimintaan. Sen kuva ortodoksisesta kirkosta oli ennen sotien alkamista neutraali, jopa positiivinen. Kotimaa näki myös Moskovan patriarkaatin eli Venäjän kirkon marttyyrikirkkona. Kotimaa kirjoitti ortodoksisesta kirkosta syyskuusta 1944 vuoden 1946 loppuun melko vähän, yhteensä vain 32 artikkelia. Tämän aikavälin kuumin juttu oli kanoninen kriisi, jota Kotimaakin kommentoi ahkerasti yhdeksällä artikkelilla. Kanonisessa kriisissä oli kyse Suomen ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin välisestä kiistasta, jossa selvitettiin sitä, kenen alaisuuteen Suomen autonominen ortodoksinen kirkko kuuluu, Moskovan vai Konstantinopolin. Kotimaa oli tässä vaiheessa Moskovan puolella, sillä se suhtautui positiivisesti Moskovaan eikä nähnyt ongelmaa Suomen kuulumisessa Moskovan alaisuuteen. Tämä näkemys oli hyvin normaali sotienjälkeiselle ajalle, jolloin pelättiin Neuvostoliiton mahdollisia toimia, jos suomalaiset onnistuisivat suututtamaan valtion johdon. Vuosina 1947 1949 Kotimaa kirjoitti ortodokseista yhteensä 86 kertaa. Tässä vaiheessa kanoninen kriisi oli edelleenkin kuuma puheenaihe, johon liittyi myös suunnitteilla ollut Moskovan panortodoksinen synodi. Kanonisen kriisin hiljainen vaihe alkoi kuitenkin vuoden 1948 aikana, eikä Kotimaa uutisoinut siitä lainkaan vuonna 1949. Vuonna 1949 kuumiksi uutisiksi nousivat suunnitteilla olleet siviilirekisterilakiehdotus ja jälleenrakennuslaki. Kotimaa seurasi siviilirekisterilakiehdotuksen etenemistä eduskunnassa hyvin tiiviisti ja vastusti itse sitä. Kotimaa myös kannatti jälleenrakennuslakia. Kotimaa uutisoi vielä hyvin aktiivisesti Moskovan patriarkaatista, mutta sen suhtautuminen Moskovaan oli muuttunut negatiivisemmaksi verrattuna vuosien 1944 1946 uutisointiin. Yleisesti Kotimaan uutisointi ortodoksisesta kirkosta oli asiallista ja neutraalia. Lehdessä ei esiintynyt ryssittelyä eikä muitakaan ortodokseja alentavia termejä tai esitystapoja. Suomen ortodoksiseen kirkkoon Kotimaa suhtautui positiivisesti lukuun ottamatta joitain yleisönosastokirjoituksia, jotka eivät edustaneet Kotimaan virallista linjaa. Moskovan patriarkaattiin suhtautuminen oli vuosina 1944 1946 positiivista, mutta muuttui vuosina 1947 1949, jolloin siihen tuli hieman varovaisempia ja jopa negatiivisia sävyjä. Muihin ortodoksisiin kirkkoihin Kotimaa suhtautui neutraalisti. Avainsanat Keywords Ortodoksinen kirkko, lehdistö, kanoninen kriisi, luostarit

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Philosophical faculty Tekijät Author Sami Fyrqvist Työn nimi Title Osasto School School of Theology The newspaper Kotimaa s picture of the Orthodox church in the postwar period 1944 1949 Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Church history Pro gradu -tutkielma x 53 p. Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Number of pages Tiivistelmä Abstract The newspaper Kotimaa had been the unofficial tribune of the Lutheran church since the 1930s. It also had a say in the activities of other churches. Before the starting of the wars its picture of the orthodox church had been neutral, even positive. Kotimaa saw the patriarchate of Moscow, also known as the Russian Orthodox church, as a martyr church. Kotimaa wrote only 32 articles about the Orthodox church from September 1944 until the end of the year 1946. During this period the hottest story was the canonical crisis, which also Kotimaa commented in a studious manner with nine articles. The canonical crisis was a dispute between the Finnish Orthodox church and the patriarchate of Moscow, where they tried to deduce to which patriarchate the Finnish autonomous Orthodox church was subordinate, Moscow or Constantinople. During this phase, Kotimaa was on Moscow s side, because it had a positive attitude about Moscow and did not see any problems about Finnish Orthodox church being subordinate to the patriarchate of Moscow. This vision was quite normal to the post-war period, during which time people feared possible actions the Soviet Union s, if the Finns would anger the leadership of the country. Kotimaa wrote 86 articles about the Orthodox church between 1947 and 1949. During this time period, the canonical crisis was still a hot topic. The Pan-Orthodox synod that Moscow was planning was also related to the canonical crisis. The quiet phase of the canonical crisis begun during the year 1948, and Kotimaa did not write about it at all in 1949. In 1949 the civil register bill and the reconstruction law became the hot topics of 1949. Kotimaa followed the advancement of the civil register bill in the Finnish parliament very closely. The newspaper was against the civil register bill. Kotimaa still wrote very actively about the patriarchate of Moscow, but the paper s attitude towards Moscow had changed to more negative when compared with the texts between 1944 and 1946. All in all, Kotimaa s reportage of the Orthodox church was correct and neutral. The paper did not show any russkie -calling or any other improper terminology or presentations about the Orthodox church. Apart from some letters to the editor, that did not represent the newspapers official line, Kotimaa had a positive attitude towards the Finnish Orthodox church. Kotimaa s attitude towards the patriarchate of Moscow was positive between 1944 and 1946, but it changed during the period of 1947 and 1949 when the articles about Moscow got somewhat more careful and negative tones. Attitudes of the newspaper towards other Orthodox churches were neutral during the whole time period between 1944 and 1949. Avainsanat Keywords The Orthodox church, press, canonical crisis, monasteries

Sisällys Tutkimustehtävä... 2 I Johdanto... 4 1. Kotimaa-lehden alkuvaiheet... 4 2. Ortodoksinen kirkko suomalaistamisen keskellä... 6 II Kanoninen kriisi ja ekumenia (1944 1946)... 13 1. Koko kirkon lehti... 13 2. Jatkosodasta valvontakomissioon... 14 3. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset... 15 4. Kotimaa ja ortodoksisen kirkon tilanne... 17 5. Kanoninen kriisi... 21 6. Moskovasta Geneveen... 24 III Pariisi, Moskova, Amsterdam (1947 1949)... 28 1. Kaikki saavat tulla... 28 2. Pariisin rauha ja yhteistyö... 29 3. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset... 30 4. Moskovan suunnitelmat... 32 5. Kirkonkirjat vai siviilirekisteri... 36 6. Kirkkojen maailmanneuvosto ja Suomen ortodoksien tulevaisuus... 38 IV Tutkimustulokset... 45 Lyhenteet... 50 Lähteet ja kirjallisuus... 50 Rahanarvoa koskeva huomautus... 55 Taulukot 1. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset teeman mukaan 1944 1946 15 2. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset kirjoitustyypin mukaan 1944 1946...15 3. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset teeman mukaan 1947 1949....30 4. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset kirjoitustyypin mukaan 1947 1949...30

Tutkimustehtävä Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää Kotimaa-lehden luomaa kuvaa ortodoksisesta kirkosta syyskuusta 1944 vuoden 1949 loppuun. Vaikka evakkoaika alkoi jo kesäkuussa 1944, olen päätynyt aloittamaan tutkielmani syyskuusta, koska tässä vaiheessa solmittiin Neuvostoliiton ja Suomen välillä Moskovan välirauha, johon jatkosota päättyi. Tutkimukseni sijoittuu ortodoksisen kirkon kannalta eräänlaiseen väliaikaan, josta käytetään myös termiä hengellinen jälleenrakennuskausi. Se kesti Moskovan välirauhasta aina vuoden 1949 loppuun. Tämän jälkeen ortodoksisessa kirkossa alkoi uudelleen rakentamisen aika, jota kesti koko 1950-luvun. Jatkosodan päättyminen Moskovan välirauhaan ajoi Suomen vaikeaan tilanteeseen, kun 10 % Suomen väestöstä joutui muuttamaan pois kotiseudultaan. Ortodokseista yli puolet joutui muuttamaan, ja he jättivät omaisuutensa ja vanhan yhteisönsä Karjalaan joutuen omaksumaan uuden paikkakunnalla, jolle he muuttivat. Sovellan historiallis-kvalitatiivista tutkimusmenetelmää ja tarvittaessa kvantitatiivista metodia. Selvitän siis, mitä, miten ja miksi Kotimaassa kirjoitettiin ortodoksisesta kirkosta. Tutkimukseeni sisältyy myös määrällistä tarkastelua eli selvitystä siitä, kuinka paljon Kotimaassa kirjoitettiin aiheesta. Tällaisessa tutkimuksessa on tärkeää, etten katso pelkästään sitä, mitä kirjoitettiin, vaan myös sitä, mitä ei kirjoitettu. Tämä onnistuu vertailemalla ortodoksisen kirkon historiallisia tapahtumia siihen, mitä Kotimaassa kirjoitettiin tai jätettiin kirjoittamatta. 1 Tutkimukseni lähteenä on Kotimaa-lehti syyskuusta 1944 aina vuoden 1949 loppuun. Olen käynyt kaikki numerot läpi ja löytänyt noin 100 tekstiä, joissa ortodoksit mainittiin. Vertailun kohteena käytän Aamun Koitto -lehteä, joka oli ortodoksisen kirkon epävirallinen äänenkannattaja. Näin saan ortodoksisen kirkon näkökulmaa asioihin, joista Kotimaassa kirjoitettiin tai jätettiin kirjoittamatta. Kotimaasta löytämistäni jutuista osa käsitteli Suomen ortodoksista kirkkoa. Suurin osa teksteistä käsitteli kuitenkin Moskovan patriarkaattia ja pieni osa Konstantinopolin patriarkaattia. Vuonna1946 huomattava osa artikkeleista käsitteli ekumeenista liikettä ja Kirkkojen maailmanneuvostoa. Näissä artikkeleissa ortodoksinen kirkko mainittiin osatekijänä muodostuvassa ekumeenisessa liikkeessä. 1 Tommila 1974, 37 40, 45 47; Landgrén 2013, 127 129. 2

Koska Kotimaa oli tarkasteltavalla kaudella luterilaisen kirkon epävirallinen äänenkannattaja, tutkin epäsuorasti myös luterilaisen kirkon asennetta ortodokseihin. Ortodoksista kirkkoa sotien jälkeisellä kaudella on tutkittu melko paljon, samoin Kotimaata, mutta tutkimusta, jossa yhdistetään Kotimaa ja ortodoksinen kirkko, ei ole. Aiemman tutkimuksen voi jakaa kolmeen eri ryhmään. Kotimaasta kertovassa kirjallisuudessa tärkeimmäksi nousee Kotimaa 1905 1980, joka julkaistiin 1980 ja on Kotimaa-lehden 75-vuotisjuhlakirja. Käytän tästä kirjasta kahta osuutta, joista toinen on Eino Murtorinteen vuosista 1918 1939 kirjoittama katsaus Itsenäisen isänmaan henkisenä ja moraalisena tukena, ja toinen Markku Heikkilän vuosista 1940 1963 laatima jakso Kristillis-yhteiskunnallisesta sanomalehdestä kirkolliseksi erikoislehdeksi. Jälkimmäinen osuus avaa Kotimaan muutosta sotien aikana ja niiden jälkeen. Lisäksi käytän Suomen lehdistön historian osia 5 ja 9, joista edellinen on hakuteos ja jälkimmäinen erikoislehtiä käsittelevä kokoomateos. Ortodoksisen kirkon historiaa käsittelevä kirjallisuus on melko laaja, mutta yksi oman tutkimukseni kannalta tärkeimmistä teoksista on Juha Riikosen väitöskirja Kirkko politiikan syleilyssä (2007), joka kertoo sotien jälkeisestä Suomen ja Moskovan patriarkaatin välisestä kanonisesta kiistasta, jota kesti vuodesta 1945 vuoteen 1957. Kiistan kuumat vuodet osuivat juuri 40-luvulle. Kanoninen kiista muovasi Suomen ortodoksisen kirkon historiaa selvästi. Heli Kaarina Kanasen Kontrolloitu sopeutuminen (2010) avaa yksittäisten ihmisten kokemuksia, molemmin puolin, evakkoon joutumisesta ja evakoista. Vaikka teos käsittelee vain yhtä aluetta Suomessa, on siinä lopussa koko Suomen kattava osio. Käytän ortodoksisen kirkon historian selvittämiseen myös silloisesta arkkipiispasta Hermanista kirjoitettua kirjallisuutta. Jyrki Loiman Esipaimen siunaa (1999) käsittelee Suomen ortodoksisen kirkon piispoja ja arkkipiispoja. Kirja antaa selkeän kuvan Hermanista ja hänen arkkipiispakautensa tapahtumista. Kokoomateoksesta Suomen poliittinen historia (2009) käytän Seppo Hentilän osuutta Itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen 1917 1944 sekä Jukka Nevakiven kirjoitusta Jatkosodasta nykypäivään 1944 2009. Edellinen selvittää muun muassa Moskovan välirauhan ehtoja ja suoria seuraamuksia, jälkimmäinen taas Suomen ilmapiiriä sotaa seuranneina vuosina. 3

I Johdanto 1. Kotimaa-lehden alkuvaiheet Kotimaa-lehti perustettiin vuonna 1905. Lehden ensimmäinen näytenumero julkaistiin vuoden 1905 lopulla, mutta se alkoi ilmestyä säännöllisesti vuonna 1906. Lehti perustettiin reaktiona sille painostukselle, jota kirkkoon ja uskontoon kohdistettiin suurlakon jälkeisenä aikana. Kotimaa oli alusta alkaen kristillis-yhteiskunnallinen lehti. Se edusti alkuaikoinaan allianssihenkistä yleiskristillistä näkemystä ja julkaisi paljon hartaustekstejä. Tätä näkemystä kritisoitiin, mikä johti pappien keskuudessa pohdintaan lehden boikotoimisesta. Tästä huolimatta Kotimaan levikki kasvoi ennen itsenäistymistä tasaisesti, ainoana poikkeuksena oli väli 1907 1910, jolloin levikki laski parilla tuhannella. 2 Kotimaan ensimmäisenä päätoimittajana toimi Pekka Brofeldt vuodesta 1906 vuoteen 1910. Hänen jälkeensä päätoimittajaksi tuli A. W. Kuusisto, jonka kausi kesti vuodesta 1911 vuoteen 1916. Kuusiston jälkeen Kotimaalla oli kaksi hyvin lyhytaikaista päätoimittajaa, joiden jälkeen päätoimittajana toimi Aleksi Lehtonen vuosina 1916 1919. 3 Martti Ruuthista tuli Kotimaan sivutoiminen päätoimittaja vuonna 1919. Hänen päätoimittajakautensa jakautui kolmelle vuosikymmenelle ja oli Kotimaalle tärkeä vakauden tuoja varsinkin laman vaikeina aikoina. 4 Toimitussihteerinä toimi vuodesta 1922 vuoteen 1947 Verneri Louhivuori. 5 Ruuth ja Louhivuori toivat pitkillä kausillaan Kotimaalle vakautta aikana, jolloin moni lehti kaatui varojen puutteeseen. Kotimaa oli sitoutunut nuorkirkolliseen ajattelutapaan, jossa painotettiin kirkon ja ihmisten lähentymisen tärkeyttä. Myös lehden varovaisuus sosialisteja ja sosialistisia kristittyjä sekä punapappeja kohtaan oli ilmausta nuorkirkollisuudesta. 6 Toisin kuin monet muut lehdet Kotimaa selvisi 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun lamasta ilman suuria vaurioita. Lehti vakiinnutti asemansa jo 1920- luvulla. 1930-luvulla lehti alettiin nähdä koko kirkon lehtenä, ja siitä tulikin epävirallisesti luterilaisen kirkon äänenkannattaja. Lehden levikki alkoi 30-luvulla selvästi kasvaa, ja lehti tavoitti suomalaisia niin kaupungeissa kuin maalaiskylissäkin. Tästä kehityksestä esimerkkinä on Kotimaan levikki, joka vuonna 1926 oli 15 018 ja 2 Murtorinne 1980, 23 26, 29 31; Salokangas 1988, 362, 364; Heikkilä 1991, 55 56. 3 Murtorinne 1980, 27 36; Salokangas 1988, 362; Heikkilä 1991, 56. 4 Murtorinne 1980, 92 93; Salokangas 1988, 362; Heikkilä 1991, 56. 5 Murtorinne 1980, 94. 6 Murtorinne 1980, 127; Salokangas 1988, 362; Heikkilä 1991, 57. 4

1930 eli keskellä lamaa 11 445, siis selvästi vähäisempi. Vuonna 1939 levikki oli jo 32 959 eli selvästi suurempi. 7 Kotimaan taloustilanne vakiintui 1920-luvun aikana, mutta suuri lama, jona 1920- ja 30-luvun lamasta puhutaan, vaikeutti myös Kotimaan tilannetta, vaikka se selvisi koetuksesta. Laman jälkeen Kotimaan taloustilanne lähti uuteen nousuun. Jo vuonna 1935 lehtiyhtiön liikevaihdon kasvu oli 15 21 %. Samaten levikin kasvu oli koko 1930-luvun ajan yli 20 % vuotta kohti. Tämä vaikutti siihen, että koko lama-ajan Kotimaan tilinpäätökset olivat voitollisia. 8 Kotimaa ilmestyi ennen sotaa kahdesti viikossa, satakunta numeroa vuodessa. Suurin osa numeroista oli 1920-luvulla nelisivuisia. 1930-luvun lopussa oli kuitenkin jo nähtävissä Kotimaan hyvä tilanne, sillä silloin ilmestyneet numerot olivat jo lähes yhtä usein kuusi- kuin nelisivuisia. Myös jopa yli kymmensivuisia numeroita saatettiin silloin tällöin julkaista, yleensä jonkin juhlan, kuten vaikka joulun tai pääsiäisen aikana eli ainakin muutaman kerran vuodessa. 9 Kotimaa oli ennen sotaa kristillis-yhteiskunnallinen lehti, jonka linja vakiintui 1920-luvulla, vaikka tässä oli huomattavissa muutosta jo 1930-luvulla. Yksi iso muutostekijä oli seurakuntatilausten kasvu 1930-luvulla, jolloin Kotimaa päätyi ottamaan kantaa myös kirkollisiin erikoiskysymyksiin. Kotimaa otti kantaa myös kirkon oikeudellisen aseman puolesta ja siinä pohdittiin vasemmisto- ja oikeistoradikalismin haasteita ja ongelmia. 10 Kotimaalle sisällissodan ja talvisodan välinen aika oli vakiintumisen aikaa. Koska uskonnollinen lehdistö kasvoi, Kotimaa oli koko kirkon lehtenä erityisen hyvässä asemassa. 11 Kuitenkin talvi- ja jatkosota muuttivat tilannetta. Kotimaa ryhtyi julkaisemaan paljon artikkeleita, jotka koskivat sotaa ja poliittisia kysymyksiä muutenkin. Näin 1930-luvulla alkanut muutos kirkolliseksi erityislehdeksi pysähtyi, ja Kotimaa palasi yhteiskunnalliseksi lehdeksi sotien ajaksi. Sota-aikana julkaisumahdollisuuksia haittasivat myös lehdille määrätyt paperikiintiöt. Nämä rajoittivat vuosittaisen sivumäärän 500 sivuun, mikä Kotimaan tapauksessa näkyi yksittäisten numerojen julkaisematta jättämisenä. Yksi suurimmista ongelmista oli kuitenkin sensuuri, oli se sitten Valtion tiedotuslaitoksen sensuuria tai itsesensuuria, 7 Murtorinne 1980, 102 103, 105; Salokangas 1988, 362, 369; Heikkilä 1991, 56. 8 Murtorinne 1980, 102 103. 9 Murtorinne 1980, 115; Salokangas 1988, 364. 10 Murtorinne 1980, 128 129; Salokangas 1988, 363; Heikkilä 1991, 58. 11 Murtorinne 1980, 128; Heikkilä 1991, 58, 87 89, 92. 5

johon yleisesti kannustettiin ja joka oli itse asiassa voimakkaampaa kuin valtion suorittama sensuuri. VTL sai nämä sensuurioikeudet vuonna 1939 säädetyllä suojelulailla, jolla normaaleja kansalaisvapauksia sai säännöksillä rajoittaa. Tämä suojelulaki oli voimassa vuoden 1945 loppuun asti. 12 Kotimaan suhtautuminen muihin kirkkoihin ja varsinkin ortodoksiseen kirkkoon pysyi samana koko sotia edeltäneen ajan. Kotimaa suhtautui ekumeeniseen liikkeeseen avoimesti ja poikkesi selvästi muun muassa arkkipiispa Gustaf Johanssonin näkökannasta. Sen sijaan katoliseen kirkkoon Kotimaan suhtautuminen oli melko kylmää. Ortodokseihin se suhtautui lämpimästi, sillä Neuvostoliiton kirkollinen tilanne kiinnosti. Moskovan kirkon puolesta pelättiin ja sitä pidettiin marttyyrikirkkona, mikä johti voimakkaista opillisista erimielisyyksistä huolimatta positiiviseen suhtautumiseen. 13 2. Ortodoksinen kirkko suomalaistamisen keskellä Suomen ortodoksisen kirkon lainsäädännöllinen tila oli Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 vielä hyvin epävarma. Sitä ei mainittu mitenkään kummassakaan vuonna 1918 ehdotetussa hallitusmuodossa, monarkistisessa tai tasavaltalaisessa. Kuitenkin Paasikiven hallitus antoi vuonna 1918 ortodoksisesta kirkosta asetuksen, jossa sen asema nimellisesti taattiin. Asetus oli äärimmäisen yksipuolinen, ja hallituksella olisi milloin tahansa ollut mahdollisuus, ja oikeus, muuttaa asetusta haluamaansa suuntaan. Näin ollen asetus ei vielä antanut samanlaista lain suomaa turvaa, jota luterilainen kirkko nautti. 14 Vuosina 1919 1922 tätä asetusta koeteltiinkin jonkin verran, mikä aiheutti erimielisyyksiä hallituksen ja kirkkokunnan kesken. Suurin kysymys koski Suomen ortodoksisen kirkon asemaa. Toinen osapuoli näki Suomen itsenäistymisen selvän pesäeron tekemisenä Moskovan patriarkaattiin ja jopa mahdollisuutena autokefalian 15 muodostamiseen. Toinen osapuoli taas näki, että Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen tilanne ei ollut muuttunut mitenkään ja että Suomi olisi Moskovan patriarkaatin alainen, riippumatta valtion itsenäisyydestä tai sen puutteesta. Valtio tuki edellistä periaatetta, sillä se sopi paremmin sen ajamaan ohjelmaan, jossa pyrittiin 12 Heikkilä 1980, 185 186, 192 193; Heikkilä 1991, 57 58; Tommila & Salokangas 1998, 231, 233 239, 241. 13 Heikkilä 1980, 194; Murtorinne 1980, 153 155. 14 Laitila 2004, 181 186; Nokelainen 2010, 136 141, 246 248. 15 Autokefaalinen kirkko on ortodoksisessa perinteessä täysin itsenäinen kirkko. Autokefaliaan vaaditaan vähintään kolme piispaa ja enemmistökirkon asema siinä valtiossa, jossa kirkko toimii. 6

tekemään niin selvä ero Venäjään kuin mahdollista. Saman ajatuksen seurauksena syntyi myös heimokirkkoajatus, jossa päämääränä oli yhdistää Itä-Karjalan ortodoksiset seurakunnat ja Viron hiippakunta Suomen ortodoksiseen kirkkoon, jolloin olisi saatu autokefaliaan vaadittava piispojen määrä. Suomen ortodoksisessa kirkossa oli vuonna 1920 noin 55 500 jäsentä. 16 Vuoden 1923 uskonnonvapauslaki muutti ortodoksisen kirkon aseman. Vaikka käytännössä laki vain vahvisti sen, mitä vuoden 1918 asetuksessa oli säädetty, muutos oli selvä, sillä laki koski ensinnäkin kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia, mutta ortodoksiselle ja luterilaiselle kirkolle myönnettiin erityisasema. Toiseksi laki ei ollut yhtä häilyvä ja hallituksen mielivaltaisuuden varassa oleva kuin vuoden 1918 asetus oli ollut. 17 Vuoden 1918 asetus ja sen vahvistanut vuoden 1923 uskonnonvapauslaki tekivät Suomen ortodoksisesta kirkosta hallinnollisesti maailman luterilaisimman ortodoksisen kirkon. Toki myös hengellisesti kirkko läheni tämän johdosta voimakkaasti luterilaista kirkkoa. Ortodoksisessa kirkossa hallituksella oli ennenkuulumaton valta. Samalla piispojen valta kirkossa jäi huomattavasti ortodoksista normia vähäisemmäksi. Samaten Suomen ortodoksiseen kirkkoon tuli kirkolliskokous-niminen toimielin, joka käytti ylintä hallintovaltaa. Yleisesti ortodoksisissa paikalliskirkoissa ylintä valtaa käyttää piispainkokous, joten tässäkin suhteessa Suomen kirkko poikkesi selvästi muusta maailmasta. Kirkon seurakunnallinen hallinto kopioitiinkin hyvin pitkälti luterilaiselta kirkolta, minkä johdosta ortodoksinen kirkko erosi selkeästi muista ortodoksisista kirkoista. 18 Moskovan patriarkaatin alaisesta Suomen piispakunnasta tuli Konstantinopolin patriarkaatin alainen autonominen ortodoksinen arkkipiispakunta vuonna 1923. 19 Tämä päätös oli sopusoinnussa silloisen valtiovallan pyrkimysten kanssa etääntyä Venäjästä/Neuvostoliitosta niin paljon kuin mahdollista. Samassa yhteydessä Suomen ortodoksisessa kirkossa alkoi jälleen kyteä ajatus autokefaliasta, täydestä itsenäisyydestä. 20 16 STV 1953, 30; Laitila 2004, 186 193; Nokelainen 2010, 195 208. 17 Nokelainen 2010, 223 240, 248. 18 Asetusten ja lain sisällöstä tarkemmin Nokelainen 2010, 130 157, 223 242, 248 249. 19 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti on yksi ortodoksisen kirkon keskuksista. Autonomia ortodoksisessa kirkossa muistuttaa poliittista autonomiaa. Autonominen kirkko voi päättää sisäisistä asioista, mutta ulkoiset asiat ovat sidoksissa johtavan kirkon näkemyksiin. 20 Kontkanen 1953, 4; Koukkunen 1973, 40; Koukkunen 1982, 22 23; Murtorinne 1995, 220; Laitila 1998, 400; Laitila 2004, 202 208; Riikonen 2007, 15; Laitila 2009, 332; Parppei 2013, 234; Riikonen 2015, 46 47. 7

Suomeen vihittiin oma arkkipiispa vuonna 1925, jolloin virolainen Herman Aav valittiin arkkipiispaksi nimellä Herman. 21 Arkkipiispanistuin ja kirkon hallinto sijaitsivat Sortavalassa aina jatkosodan päättymiseen saakka. Arkkipiispana Herman oli kansallismielinen, suomalaistaja. Hänen kautensa alussa Suomessa otettiin käyttöön uusi gregoriaaninen kalenteri vanhan juliaanisen sijaan. Tämä erotti Suomen ortodoksisen kirkon koko muusta ortodoksisesta maailmasta juhlapäivien suhteen. Mielenkiintoista tässä päätöksessä oli se, että vaikka Tomos-asiakirja 22 sen salli, olisi lupaa tämän uuden kalenterin käyttöön pitänyt pyytää joka vuosi. Sen sijaan sitä pyydettiin vuonna 1924 seuraavaa vuotta varten, jolloin se saatiin ja jolloin Suomessa luvan päätettiin olevan pysyvä. 23 Päätös siirtyä gregoriaaniseen kalenteriin johti Suomen ortodoksisessa kirkossa vakavaan kiistaan. Tästä kiistasta puhutaan ajanlaskukysymyksenä, jossa varsinkin Valamon luostari joutui kirkon kanssa vastatusten, koska se ei hyväksynyt gregoriaanisen kalenterin käyttöä. Tämä johti siihen, että Valamon munkit eivät hyväksyneet Hermania arkkipiispaksi. Monet heistä kieltäytyivät osallistumasta hänen ja piispa Germanoksen toimittamiin vigiliaan ja liturgiaan. Tämä taas johti muun muassa esimiesmunkkien viraltapanoihin ja 17 munkin karkotukseen, jossa hallituksella oli oma osuutensa, sekä myöhemmin vanhan ajanlaskun kannattajien demonisointiin. Vanhan ajanlaskun kannattajat leimattiin ryssiksi. Samalla myös kirkkoslaavin ja venäjän kielet saivat osansa kansallistamistoimista, ja ne pyrittiin hävittämään. 24 Ortodoksisessa kirkossa Hermanin kaudella suoritettiin yleisesti paljon kansallistamista, kuten edellä mainittu gregoriaanisen kalenterin käyttöönotto, jolla pyrittiin erottautumaan venäläisistä ja tulemaan lähemmäksi länsimaita. Muita näkyviä, mutta vähemmän tärkeitä ilmiöitä olivat muun muassa papiston parrattomuus, papin pukujen sinivalkoistaminen ja luostarien kansallistaminen. Luostarit olivat erityisen kipeä paikka nationalistisille ortodokseille, sillä niiden venäläisyyttä oli mahdoton kiistää. Suomen ortodoksisuuden historian, sekä myös luostarien historian, alkupisteenä alettiin nähdä Bysantti. Tätä kautta 21 Kontkanen 1953, 5; Murtorinne 1995, 221; Loima 1999, 184; Loima 2004, 161, 171; Riikonen 2007, 19; Laitila 2012, 340; Mustakallio 2012, 636. 22 Tomos-asiakirja on Suomen ortodoksisen kirkon Konstantinopolin alaisuuteen liittämisen vahvistanut asiakirja, jossa määriteltiin kirkon asema. Riikonen 2007, 313 314. 23 Loima 1999, 185. 24 Koukkunen 1973, 40 41; Koukkunen 1982, 35 40; Panteleimon 1987, 53 54, 130; Murtorinne 1995, 221; Laitila 1998, 399 402; Loima 1999, 185 196, 220 221; Laitila 2004, 193 200; Riikonen 2007, 19, 42 50, 70 75, 90 93; Laitila 2012, 340; Parppei 2013, 234 236; Kahla 2015, 17. 8

venäläisvaikutusta, ryssäläisyyttä, ryhdyttiin hiljalleen poistamaan kirkosta. Uusien kirkkojen rakentamisen yhteydessä kansallistaminen oli ilmeistä, sillä niiden arkkitehtuuri muistutti melkeinpä enemmän luterilaista kuin ortodoksista. Kansallistaminen suoritettiin usein yhteistyössä luterilaisten kanssa, mutta joskus myös enemmistön painostuksen takia. 25 Tässä kansallistamistyössä suurimpana vaikuttajana ortodoksisen kirkon piirissä toimi kansallistamiskomitea, jonka johtava hahmo oli rovasti Sergei Solntsev. Hän oli ollut mukana vuonna 1923, kun Suomea oli liitetty Konstantinopolin alaisuuteen. Solntsev oli ollut kirkollishallituksen varapuheenjohtaja vuodesta 1925. Aina kun Herman ei ollut paikalla kirkollishallituksen kokouksissa, oli Solntsevilla valta. Kansallistamiskomitea toimi muutenkin monien päätösten taustalla, ja vaikka asiakirjoissa oli Hermanin allekirjoitus, oli Solntsevin kynänjälki kuitenkin niissä selvästi nähtävissä. Herman ei koskaan oppinut suomen kieltä erityisen hyvin, joten jo tämänkin takia kansallistamiskomitealla oli paljon vapauksia ja myös mahdollisuuksia toteuttaa omaa visiotaan. Tähän kuului muun muassa määräys, että seurakuntien hallintoelimissä oli oltava tietty määrä Suomen kansalaisia ja että ulkomaalaiset eivät saaneet osallistua äänestyksiin. Jos nämä ehdot eivät toteutuneet, seurakunta joutui kirkollishallituksen suoraan alaisuuteen. Luostareiden elämään Solntsevin ja kansallistamiskomitean vaikutus oli suuri, ja näitä voidaankin pitää suurimpina vaikuttajina munkkien karkotuksissa. Solntsevin mukaan venäläiset munkit ja noviisit levittivät luostareissa bolsevismi-ideologiaansa. 26 1930-luku oli ortodoksiselle kirkolle rauhallisempaa aikaa kuin 20-luku. Merkittävin tapahtuma oli Aleksanterin valitseminen piispaksi Viipuriin vuonna 1935. Viipurin piispanistuin oli perustettu jo vuonna 1924, mutta sen täyttäminen kesti kauan, koska sopivaa ehdokasta ei löytynyt. Vuonna 1930 ortodoksisen kirkon jäsenmäärä oli kasvanut 67 100 jäseneen. 27 Ortodoksiseen kirkkoon kuului myös Valamon luostari, joka nähtiin Suomen ortodoksisen hengellisyyden keskuksena ja josta Vanhan Valamon aikana puhuttiin Pohjolan Athoksena. Valamon igumeneina eli johtajina toimivat Pavlin vuodesta 1918 vuoteen 1933 ja Hariton vuodesta 1933 vuoteen 1947. Hariton oli 25 Loima 1999, 196 198; Loima 2004, 163 164, 168 169; Laitila 2009, 331 332. 26 Loima 1999, 187; Loima 2004, 163, 172 173. 27 STV 1953, 30; Kontkanen 1953, 55; Murtorinne 1995, 221; Loima 1999, 198, 219, 222; Mustakallio 2012, 636. 9

sittemmin Uuden Valamon viimeisiä linkkejä Vanhaan Valamoon. Haritonin jälkeen igumeniksi tuli Ieronim. 28 Valamo kärsi voimakkaasti ajanlasku- ja kielikiistan takia. Yhtenä esimerkkinä tästä on munkkien määrän raju lasku vajaassa 15 vuodessa. 1920-luvun puolivälissä Valamossa oli munkkeja ja noviiseja 370, kun taas talvisodan syttymisen aikoihin vuonna 1939 heitä oli enää 176. Toki veljestön vähenemiseen vaikutti myös luostarien kansallistaminen 1920- ja 30-luvulla. Tämä johti siihen, että uusia noviiseja ei juuri tullut ja vanha veljestö oli vanhaa ja vanheni koko ajan. Jo edellä mainitut munkkien karkotukset vaikuttivat luostarin väkimäärään. 29 Talvisodan syttyminen iski Valamon munkkeihin kovalla kädellä. Luostaria alettiin evakuoida vuoden 1940 alussa, ja viimeiset munkit poistuivat maaliskuussa 1940, jolloin luostarin pääkello löi 12 kertaa 30. Valamosta evakuoitiin kaikki jäljellä olleet munkit ja myös esineistöä pyrittiin evakuoimaan niin paljon kuin mahdollista. Evakkotaival oli monelle vanhalle veljelle liian rasittava, ja monen ikääntyneen munkin maallinen taivallus päättyikin evakkotaipaleella. 31 Valamon luostari ei kuitenkaan kuollut, vaan se osti uudet tilat Heinäveden Papinniemestä kesällä 1940. Paikka oli kuitenkin kaukana siitä, mitä Vanha Valamo oli munkeille edustanut. Tämän vuoksi monet munkit haaveilivat paluusta Vanhaan Valamoon. Jatkosodan aikana luostarissa toivottiin suomalaisten voittoa ja rauhan solmimista vuoden 1939 rajojen mukaisesti. Toive ei kuitenkaan toteutunut, Valamo ei koskaan palannut Laatokan saarelle, vaan jäi Heinävedelle. 32 Muut Suomen luostarit eli Lintula, Konevitsa ja Petsamo jakoivat Valamon kohtalon lähestulkoon joka suhteessa. Lintulassa oli vuonna 1930 kymmenen sisarta, kun 1933 heitä oli jo 19 ja talvisodan syttymiseen mennessä lähes 40. Lintulan evakkotaival oli jatkosodan loppuessa vielä kesken. Konevitsa taas evakuoitiin Keiteleen Hiekkaan. Petsamon luostari kärsi ja monia sen munkkeja otettiin vangeiksi talvisodan aikana. Vapauduttuaan munkit jakautuivat Uuteen Valamoon ja Hiekassa sijainneeseen Konevitsan luostariin. 33 28 Koukkunen 1973, 44; Panteleimon 1990, 80, 84; Parppei 2013, 236; Hirvonen 2015, 12 13. 29 Panteleimon 1987, 53-54, 130 131; Loima 1999, 196 198; Kemppi 2011, 33; Parppei 2013, 234 236; Hirvonen 2015, 14. 30 Munkin kuollessa luostarin pääkello lyö kerran, igumenin kuollessa kolme kertaa ja luostarin kuollessa 12 kertaa. 31 Koukkunen 1973, 43; Panteleimon 1987, 131; Parppei 2013, 237; Hirvonen 2015, 17, 19; Kahla 2015, 17. 32 Koukkunen 1973, 43; Panteleimon 1990, 22 24; Parppei 2013, 237. 33 Panteleimon 1990, 88; Kemppi & Savinainen 1998, 163 167; Savinainen 1998, 57 58; Sisar Eeva 1998, 170 172; Kemppi 2011, 31. 10

Talvisodan jälkeen kirkon johto vaihtoi asemapaikkaa. Arkkipiispanistuin siirtyi Sortavalasta Kuopioon ja Viipurin piispanistuin Helsinkiin. Jatkosodan aikana piispat palasivat vanhoille istuimilleen. Kuitenkin jatkosodan päätyttyä piispat siirtyivät takaisin evakkoaikaisiin paikkoihinsa. 34 Jatkosodan hyökkäys- ja asemasodan aikana monet ortodoksit, ja muut karjalaiset, muuttivat takaisin entisille asuinpaikoilleen. Kuitenkin Karjalassa tuli hyvin pian ongelmia luterilaisen sotilaspapiston kanssa, koska nämä pitivät Itä- Karjalaa pakanamaana, kun taas ortodoksit näkivät sen kristillisenä alueena, missä oli vahva hengellinen elämä. Sotilaspapisto ja sen perässä tullut osa luterilaisista papeista ryhtyi kastamaan kaikkia karjalaisia, olivat he ortodokseja tai eivät ja halusivat he sitä tai eivät. Ortodoksit protestoivat tätä vastaan, ja ylipäällikkö antoikin protestiin reagoiden väliaikaisen kastekiellon vuonna 1941. Myöhemmin otettiin käytäntöön niin kutsuttu tunnustukseton kaste, joka kuitenkin käytännössä oli luterilainen. Luterilainen sotilaspapisto näki olevansa ristiretkellä, jota hyvin kuvaavat silloisen kenttäpiispan Johannes Björklundin sanat Karjala mahdollisimman luterilaiseksi. Samoin koulujen uskonnonopetus oli näennäisesti tunnustuksetonta, vaikka opettajana olikin luterilainen opettaja. Tämä aiheutti skismaa uskontokuntien välille. Vuoden 1942 loppuun mennessä itäkarjalaisista 48 % oli liittynyt kirkkoon. Heistä 3 % oli liittynyt luterilaiseen kirkkoon, kun taas loput olivat liittyneet ortodoksiseen kirkkoon. 35 Talvisodan alueluovutukset johtivat mittavaan evakuointiin, jossa ortodoksinen kirkko menetti 90 % omaisuudestaan ja kolme luostaria. Noin 70 % kirkon jäsenistä joutui evakkoon. Kun jatkosota syttyi, monet karjalaiset palasivat toiveikkaina takaisin vanhoihin koteihinsa. Tämä kotiinpaluu jäi kuitenkin väliaikaiseksi, sillä jatkosota kääntyi Suomen tappioksi. Kun aselepo solmittiin ja palattiin vuoden 1940 Moskovan rauhan rajoihin, Karjalan asukkaat joutuivat uudestaan evakkoon. Myös Petsamon luostari joutui nyt evakkotaipaleelle. 36 Ortodoksinen kirkko menetti sodissa 77 kirkkoa ja 101 tsasounaa. Menetykset olivat jo pelkästään taloudellisesti raskaat. Menetyksiin voidaan vielä lisätä suuri osa kirkkojen ikoneista, liturgisesta esineistöstä sekä ortodoksinen identiteetti. 37 34 Kontkanen 1953, 8, 13; Murtorinne 1995, 285. 35 JSH 4 1993, 267 268; Laitila 1998, 406 407, 410; Haataja 2002, 209, 213; Loima 2004, 180; Laitila 2009, 331 333. 36 Kontkanen 1953, 8, 13; Koukkunen 1982, 59, 66, 78 79; Murtorinne 1995, 284 286, 374; Laitila 1998, 412; Loima 1999, 198 199; Kananen 2010, 13; Husso 2011, 80; Laitila 2012, 341; Kahla 2015, 18; Riikonen 2015, 47 48. 37 Piiroinen 1953, 59; Kemppi 1997, 130 152; Laitila 2009, 333; Husso 2011, 80. 11

Samoin evakkoon siirtyminen aiheutti ortodokseille aineellisia ja hengellisiä vammoja. Alun perin oli suunniteltu, että ortodoksit asutettaisiin Moskovan välirauhan rajojen sisälle vanhojen asuinpaikkojensa perusteella eli esimerkiksi Ala-Uuksusta tulevat asutettaisiin samalle paikkakunnalle. Tämä ei toteutunut, ja esimerkiksi arkkipiispa Herman oli asian johdosta harmissaan. Tämä johti monien eukaristiayhteisöjen hajoamiseen. Samalla pappien työ vaikeutui, koska ortodokseja oli vähän joka paikassa, eikä yhtään ortodoksista kokonaisuutta ollut. Pyhäkköjen puutteella oli myös oma vaikutuksensa. Kirkko joutui turvautumaan siihen, mitä luterilaiset antoivat. Luterilainen kirkko oli kyllä aulis auttamaan ortodokseja ja suostui hyvin usein lainaamaan tilojaan ortodoksisiin palveluksiin. Samoin uskonnonopetus kärsi, koska ei saatu tarpeeksi monta ortodoksiopiskelijaa koulua kohti, jotta olisi voitu järjestää ortodoksista uskonnonopetusta. Kaikki tämä johti siihen, että ortodoksisella kirkolla ei nähty olevan tulevaisuutta Suomessa. Ongelmaan pyrittiin kehittämään ratkaisua muun muassa ortodoksisen kirkon jaolla sielunhoitopiireihin. Jokaisessa sielunhoitopiirissä toimi matkapappi, joka auttoi oman piirinsä ortodokseja hengellisissä ongelmissa, riippumatta heidän seurakunnastaan. 38 Ortodoksievakoista suurin osa päätyi Savoon, Keski-Suomeen ja Pohjanmaalle. Ortodokseja oli vuonna 1940 noin 70 200 ja he joutuivat haja-asutuksen takia olemaan kaikkialla vähemmistönä. Tästä syystä, ja yleisesti ortodokseihin suuntautuneen negatiivisen suhtautumisen takia, moni ortodoksi joutui kärsimään evakkopaikassaan. 39 38 Kontkanen 1953, 8, 13; Piiroinen 1953, 59; Murtorinne 1995, 374; Laitila 1998, 412 413; Loima 1999, 198 200; Laitila 2009, 333; Kananen 2010, 185 189; Laitila 2012, 341. 39 Koukkunen 1982, 78 79; Laitila 1998, 412 413; Loima 1999, 199; Laitila 2012, 341. 12

II Kanoninen kriisi ja ekumenia (1944 1946) 1. Koko kirkon lehti Kotimaan pitkäaikainen päätoimittaja, professori Martti Ruuth eläköityi päätoimittajan tehtävästä vuonna 1943. Hänen seuraajakseen tulivat professori Yrjö J. E. Alanen ja kirkkoherra Toivo Laitinen, jotka olivat päätoimittajina aina vuoteen 1947 asti. Kotimaan toimitus koki muutenkin muutoksia sen siirryttyä sivutoimisista toimittajista päätoimisiin. Tämä muutos oli vastauksena lehdistön yleiseen muuttumiseen sodan jälkeen sekä varsinkin vuonna 1945 ilmestymisensä aloittaneelle Sana-lehdelle, jonka Kotimaa näki selkeänä kilpailijanaan. 40 Kotimaan kannanotot sotien jälkeen osoittivat sen kirjoittajien kantamaa huolta kirkon asemasta. Kotimaa pyrki tuomaan esille koko kirkon yhtenäisyyttä ja omaa yleiskirkollisuuttaan. Sen kirjoittajat näkivät lehden tässä vaiheessa koko kirkon lehtenä, jonka tarkoituksena oli pitää kirkko yhtenäisenä. Kotimaan kirjoitukset muuttuivat sotien jälkeen yhteiskunnallisista enemmän kirkollisia kysymyksiä käsitteleviksi. Kuitenkin vielä vuosina 1944 ja 1945 Kotimaassa julkaistiin monia poliittisia tapahtumia käsitteleviä tekstejä, joiden pääpaino oli Lapin sodassa, toisessa maailmansodassa yleisesti tai sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. 41 Kotimaan levikki pysyi sotaa seuraavina vuosina tasaisesti 45 000 tilaajassa. Samoin Kotimaan julkaisemien lehtien ja niiden sivujen määrä pysyi tasaisena, mikä osaltaan johtui paperikiintiöstä, jota jatkettiin vielä sodan jälkeenkin. 42 Kotimaa ryhtyi julkaisemaan vuonna 1945 Lasten Kotiviesti -liitettä ja seuraavasta vuodesta lähtien Nuorten Kotimaa- ja Kristillinen Kasvatus -liitteitä. Nämä liitteet seurasivat luterilaisen kirkon sodanjälkeisiä työmuotoja ja toivat selvästi esille Kotimaan näkemyksen itsestään kirkon lehtenä. 43 Kotimaan tärkein aiheryhmä sotien jälkeen oli kotimaanuutiset, mutta painoarvoa saivat myös haastattelut ja reportaasit, jotka alkoivat vallata tilaa lehdestä juuri 1940-luvun loppupuolella. Tämän mahdollisti päätoimisten toimittajien liittyminen Kotimaan toimittajakuntaan. 44 40 Heikkilä 1980, 159, 175; Salokangas 1988, 362; Heikkilä 1991, 58, 87. 41 Heikkilä 1980, 160, 205, 232; Salokangas 1988, 362 363; Heikkilä 1991, 58. 42 Heikkilä 1980, 180, 193; Salokangas 1988, 364. 43 Heikkilä 1980, 169. 44 Heikkilä 1980, 194 196. 13

2. Jatkosodasta valvontakomissioon Syyskuussa 1944 Suomi ja Neuvostoliitto sopivat aselevosta, joka kesti syyskuun alusta syyskuun 19. päivään, jolloin solmittiin jatkosodan päättänyt välirauhansopimus. Rauhanehdot olivat kovat, mutta Suomi säilyi itsenäisenä. Rauhanehtoihin kuului muun muassa koko Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan luovutus, Petsamon teollisuusalueen luovutus sekä Porkkalan vuokraaminen Neuvostoliitolle. Tämän lisäksi Suomen piti maksaa huomattavat sotakorvaukset sekä saattaa armeija rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden kuukauden kuluessa rauhan solmimisesta. Samoin kaikki Suomessa olleet saksalaisjoukot tuli riisua aseista, mikä johti Lapin sotaan. Kaikkea tätä tuli valvomaan liittoutuneiden valvontakomissio, joka koostui lähinnä neuvostoliittolaisista. 45 Lapin sota alkoi syyskuun puolivälissä. Sota oli aluksi lähinnä valesotaa, jossa suomalaiset ja saksalaiset sopivat keskenään etenemisestä ja perääntymisestä, sillä saksalaiset olivat jo lähdössä Suomesta pois. Tämä ei kuitenkaan sopinut Neuvostoliiton johdolle, vaan se vaati, että suomalaisten oli ajettava saksalaiset pois. Näin sodasta tuli todellista, ja tämä suomalaisten tekemä selkään puukotus sai saksalaiset toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa ja polttamaan Rovaniemen. Lapin sodan tärkeimmät taistelut käytiin loppuvuoden 1944 aikana, vaikka sota virallisesti päättyikin vasta huhtikuun lopulla 1945. Suomalaiset jättivät Suomen ja Norjan rajalle vielä pienen vartiojoukon, sillä saksalaiset jäivät rajan lähettyville toukokuuhun asti. 46 Toinen maailmansota päättyi Euroopassa toukokuussa 1945, mutta Aasiassa vasta syyskuussa 1945. Suomessa sotiminen loppui Lapin sotaan. Tämän jälkeen Suomessa käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäynti, joka kesti elokuusta 1945 helmikuuhun 1946. Vaikka jaetut tuomiot olivat lievempiä kuin muualla, ne olivat silti ankaria ja voittajien sanelemia. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti sekä valvontakomissio ja Neuvostoliiton pyrkimys saada Suomi sosialistiseksi maaksi ja tuomitsemaan sotaveteraanit johtivat asekätkentään ja monien veteraanien maasta pakoon vuosina 1944 1946. Valvontakomission ajasta puhutaankin usein vaaran vuosina. 47 Sodan jälkeen Suomessa oli 420 000 evakkoa, eli 10 % kansasta oli joutunut jättämään kotinsa. Tämän lisäksi sodanjälkeisinä vuosina inflaatio oli keskimäärin 50 %. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Skdl (Suomen kansan demokraattinen liitto) sai neljäsosan edustajanpaikoista. Tämä oli puolueen kulta- 45 Kallioniemi 1990, 302; JSH 5 1992, 287, 350 359, 369; Haataja 2002, 274, 306, 330 337; Hentilä 2009, 211; Nevakivi 2009, 219. 46 JSH 5 1992, 369 399, 408 410, 420 432; Haataja 2002, 295 303; Nevakivi 2009, 214 216. 47 Haataja 2002, 313 315; Nevakivi 2009, 220 225, 228. 14

aikaa, eikä se koskaan myöhemmin saavuttanut yhtä suurta suosiota. Toinen poliittinen muutos oli Mannerheimin eroaminen presidentin tehtävästä vuonna 1946, jolloin seuraajaksi tuli pitkän linjan veteraanipoliitikko J. K. Paasikivi. 48 3. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset Taulukko 1. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset teeman mukaan 1944 1946 1944 1945 1946 Suomen ortodoksinen kirkko 6 7 5 Moskovan patriarkaatti 0 5 5 Konstantinopolin 0 0 0 patriarkaatti Muut ulkomaiden ortodoksiset kirkot 0 0 3 Kanoninen kriisi 0 5 4 Yhteensä 6 12 14 Taulukko 2. Ortodoksista kirkkoa koskevat kirjoitukset kirjoitustyypin mukaan 1944 1946 1944 1945 1946 Ortodoksit pääaiheena 2 11 8 Ortodoksit vain mainittu 1 1 5 Uutiset 3 10 11 Pakina 0 1 1 Yleisönosastoteksti 1 0 2 Määrällisen tutkimukseni tarkoituksena on selvittää Kotimaan julkaisemien artikkelien määrä ja määrän muutos. Tätä selvittääkseni olen erotellut artikkelit teeman ja kirjoitustyypin mukaan. Tarkoituksenani on selvittää Kotimaan julkaisemien ortodoksista kirkkoa koskevien artikkelien teemallisia ja kirjoitustyyppejä koskevia muutoksia. 48 Nevakivi 2009, 230 231, 235, 238, 376. 15

Olen erotellut tekstit, joissa ortodoksit mainittiin vain sivulauseessa niistä teksteistä, joissa ortodoksit olivat tekstin varsinainen aihe. Tällä erottelulla selvennän sitä, kuinka paljon ortodokseja koskevia kirjoituksia Kotimaa julkaisi ja moniko niistä käsitteli ortodoksista kirkkoa verrokkina luterilaiselle kirkolle tai muuten vain mainitsi sen. Erottelen myös Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattia koskevat artikkelit, koska Suomen ortodoksisen kirkon tilanne oli hyvin kireä juuri suhteessa näihin kahteen patriarkaattiin. Tämän takia on tärkeä tarkastella kirjoitusten määrää ja niiden eroa näiden kahden patriarkaatin välillä. Kuten taulukosta voi havaita, Kotimaahan kirjoitettiin Moskovan patriarkaattia koskevia tekstejä enemmän kuin Konstantinopolia koskevia, joita ei 1944 syksystä vuoden 1946 loppuun kirjoitettu yhtään. Erottelen myös vielä kirjoitukset tyypeittäin eli uutiset, pakinat ja yleisönosastokirjoitukset. Yleisönosastokirjoituksia ovat tekstit, jotka olivat lehden lukijoiden kirjoittamia. Pakinat taas ovat lehden toimittajien kirjoittamia, mutta erottuvat kuitenkin selkeästi uutisista sillä, että ne olivat luonteeltaan ja kirjoitusasultaan erilaisia. Uutisia ovat taas loput kirjoituksista, jotka olivat toimittajien kirjoittamia ja olivat hyvin pitkälle raportteja tapahtumista. Kaikki vuoden 1944 syyskuun ja joulukuun välillä Kotimaassa kirjoitetut tekstit koskivat Suomen ortodoksista kirkkoa, kun taas vuosina 1945 Kotimaa alkoi käsitellä myös muiden maiden ortodoksisia kirkkoja, jotka nousivat vuonna 1946 enemmistöön teksteistä. Ulkomaiden ortodoksisista kirkoista Moskovan patriarkaatti sai eniten painoarvoa, kun taas Suomen ortodoksisen kirkon äitikirkkoa eli Konstantinopolia ei käsitelty lainkaan. Kanoninen kriisi oli myös voimakkaasti esillä vuosina 1945 ja 1946. Vuoden 1944 lopulla se ei tietenkään esiintynyt, koska kriisi alkoi vasta vuonna 1945. Teksteissä ortodoksit olivat useimmiten pääaiheena, mutta varsinkin vuonna 1946 ortodoksinen kirkko esiintyi monissa jutuissa lähinnä sivulauseena. Teksteistä suurin osa oli uutisluonteisia. Tämä oli luonnollista, sillä Kotimaan ensisijainen tehtävä oli käsitellä luterilaisen kirkon asioita. Keskustelu ortodoksisesta kirkosta jäi vähemmälle, mutta uutisointia esiintyi. Tämä sopii myös tilanteeseen, jossa ortodoksinen kirkko oli vuosina 1945 1946, kun kanoninen kriisi oli kuumimmillaan. Kotimaa uutisoi tilanteesta aktiivisesti, mutta ei juurikaan keskustellut siitä. 16

4. Kotimaa ja ortodoksisen kirkon tilanne Kotimaassa kirjoitettiin ortodoksisen kirkon tilanteesta jonkin verran syksystä 1944 vuoden 1946 loppuun. Näissä artikkeleissa tuli hyvin esille Kotimaan kirjoittajien oma näkemys ortodoksisesta kirkosta ja siihen suhtautumisesta. Artikkelit olivat yleisesti ottaen neutraaleja uutisia, joissa ei juuri näkynyt kirjoittajien oma asenne ortodoksiseen kirkkoon. Tämä johtui Kotimaan yleiskristillisestä ohjelmasta sekä sodan jälkeisestä tilanteesta. Loka - marraskuussa 1944 julkaistiin kolme kirjoitusta, jotka koskivat ortodoksisen kirkon tilannetta Suomessa sekä suomalaisten asennoitumista ortodoksiseen kirkkoon. Ensimmäinen näistä jutuista käsitteli ortodoksisen kirkon luterilaiselta kirkolta saamaa apua. Apu oli käytännönläheistä, eli ortodoksiselle kirkolle oli päätetty luovuttaa tiloja Kuopion seudulta, jotta sen olisi helpompi toimia. Tämä päätös oli tehty yhteisessä kokouksessa, johon osallistuivat ortodoksiselta puolelta Arkkipiispa Herman ja metropoliitta Aleksanteri sekä luterilaisista piispoista Kuopion Eino Sormunen ja Viipurin Ilmari Salomies. Tiloja, joita ortodoksiselle kirkolle luovutettiin, olivat muun muassa toimistohuone tuomiokapitulin huoneistosta sekä istuntosalin käyttöoikeus. Samoin Sormunen lupasi Kuopion hiippakunnalta apua ortodoksisen kirkon omaisuuden säilyttämisessä ja erilaisten lomakkeiden hankkimisessa. Kokouksessa esillä olivat olleet käytännölliset majoitusta ja työtä koskevat kysymykset. 49 Toinen artikkeli vuoden 1944 lopulta koski luterilaisen ja ortodoksisen kirkon lähentymistä. Kirjoittajan mielestä kirkkojen lähentyminen vaikeina aikoina oli tärkeää, ja hänen mielestään oli hyvä, että ortodoksinen kirkko sai Kuopiosta tiloja, joissa toimia. Tämä teksti oli suoraan yhteydessä edellä kerrottuun uutiseen ja olikin sen kommentointia. Mutta mitä kirjoittaja tarkoitti lähentymisellä, se jäi ortodoksisen ja luterilaisen kirkon lähentymistä koskevassa osiossa hieman epäselväksi. Sillä tuskin tarkoitettiin pelkästään läheisiä toimitiloja. Kirjoittaja viittasi myös hankauskohtiin, mutta ei kertonut tarkemmin, mistä oli kysymys. Luultavimmin hankauskohdat olivat opillisia erimielisyyksiä, joissa kummankaan kirkon edustajat eivät halunneet perääntyä. 50 Kolmas artikkeli ei suoraan käsitellyt ortodoksien tilannetta, vaan yleensä evakkoja. Artikkelissa mainittiin länsisuomalaisten kristinusko, josta he 49 Kmaa 80/20.10.1944, Käytännöllistä yhteistyötä kirkkojemme kesken; Loima 1999, 199. 50 Kmaa 91/28.11.1944, Kristittyjen yhteys. 17

puhuivat ja olivat ylpeitä. Karjalaisten yhteydessä kristinuskoa ei mainittu, joten artikkelista voisi jopa saada kuvan, etteivät karjalaiset olleet kristittyjä lainkaan. Toki mainittiin, että kristityillä on suuri vastuu. Tällä taas varmasti tarkoitettiin, että myös karjalaisten joukossa oli kristittyjä, joiden oli otettava vastuuta ajankohtaisesta tilanteesta. Kuitenkin artikkelista jäi kuva, että luterilaisuuden ulkopuolella ei kristinuskoa juuri ollut ainakaan tilaisuuden puhujan mielestä. 51 Vuonna 1945 Kotimaassa julkaistiin vain yksi kirjoitus, joka käsitteli ortodoksisen kirkon tilannetta Suomessa. Tässä tekstissä käsiteltiin ortodoksisen ja luterilaisen kirkon suhteita, jotka kirjoittajan mielestä olivat lämpimät. Kirjoittaja ylisti rovasteja Sergei Okulovia ja Sergei Solntsevia heidän merkittävästä toiminnastaan ortodoksisen kirkon kehittämiseksi, josta oli tullut kansallinen kirkko. Artikkelissa kiiteltiin myös meikäläisiä kirkonviranomaisia jotka olivat auttaneet avun tarpeessa olleita ortodokseja. Kirjoittajan kiitollisuus luterilaista kirkkoa ja sen työntekijöitä kohtaan oli aiheellista, mutta hänen näkemyksensä ortodoksisesta kirkosta oli hyvin luterilainen. Samoin tekstin lopussa ilmennyt näkemys siitä, että meidän on oltava ekumeenisia toistemme rakastamisessa, mutta pysyttävä uskollisena omalle armolahjallemme ja tehtävällemme, on hyvin mielenkiintoinen. Tämä näkemys oli selvästi yleiskristillinen: ei ollut yhtä oikeaa kirkkoa, vaan kaikki kirkot olivat osa Kristuksen ruumista ja yhtä isoa taivaallista kirkkoa. 52 Vuonna 1946 julkaistiin kolme artikkelia, jotka osoittivat lehden asennoitumista ortodokseihin. Artikkelit olivat jossain määrin positiivisia, mutta melko ulkokohtaisia. Ensimmäisessä artikkelissa Paavo Viljanen, joka oli Kuhmalahden kirkkoherra ja merkittävä vanhoillislestadiolainen pappi 53, kertoi nimimerkillä Rippikoulun opettaja, näkemästään tapauksesta: Kirkon ohitse kävellä hissutteli evakkoluostarin munkki, rippi-isä. Kun hän saapui herranhuoneen luo, kääntyi hän sitä kohden ja teki kerran pari ristinmerkin [- -]. Kun munkki tuli uuden hautausmaan tykö, uusiutui sama toimitus. Kumarrellen ja hartaudella hän teki taas muutamia kertoja pyhän merkin. Aiemmin artikkelissa kirjoittaja mainitsi, että hänen mielestään ristinmerkin teko oli paavilaisuutta ja kuuluisi historiaan. Kuitenkin ortodoksimunkin hartauden 51 Kmaa 81/24.10.1944, Täytyy olla tilaa rinnakkain. 52 Kmaa 77/12.10.1945, Väärää ja oikeaa ekumeenisuutta; Okulovista Laitila 2004. 53 Ks. Palola 2010, 382. 18

näkeminen aiheutti hänessä ja rippikoululaisissa liikutusta ja kunnioitusta. Artikkelin kirjoittajalla ei ollut havaittavissa pahaa verta ortodoksisen kirkon suuntaan, ainoastaan epäluuloisuutta, jonka tämä evakkomunkki poisti omalla hartaudellaan. Ainoa ongelmakohta oli siinä, että kirjoittaja yhdisti katolilaiset ja kreikkalaiskatoliset eli ortodoksit samaksi ryhmäksi, kun hän artikkelissaan totesi: Ehkä se on ristinmerkin tekeminen katolilaisellekin usein vain pelkkä tapa, mutta hyvä sellaisenaankin. Tämä ilmaus osoitti kirjoittajan tietämättömyyttä, ei niinkään asennoitumista ortodokseihin. 54 Toisen tekstin kirjoittaja pohti ongelmia luterilaisten, katolilaisten ja ortodoksien välillä. Hänen näkökulmastaan näiden kolmen uskontokunnan ihmiset vieroksuivat toisiaan. Esimerkiksi luterilaisen oli hyvin vaikea pitää ortodoksia uskonveljenään ja päinvastoin. Artikkelin kirjoittaja toivoikin, että uskovien yhteys toteutuisi ainakin Suomessa ja kaikki yhteisöt alkaisivat nähdä toisensa samaa asiaa ajavina. Tässä kirjoittaja kuitenkin sortui väheksymään eroja, jotka tuohon aikaan olivat ongelma. Kirjoittaja väheksyi kirkkokuntia erottavia tekijöitä ja näki ne enemmän tapoina, jotka voivat muuttua. Kirjoittajan asennoituminen ortodokseihin oli neutraalia, ehkä hyvin lievästi negatiivista, mutta sama ruoska hänellä heilahti joka suuntaan, myös luterilaisiin. 55 Kolmannessa artikkelissa kirjoittaja pohti lähinnä termiä kirkkoherra. Hän nosti esille ortodoksien kirkkoherroista käyttämän termin esipaimen. Kirjoittaja piti nimitystä hyvänä, sillä hänen mielestään virkanimi kirkkoherra oli epäraamatullinen. Näin hän halusi mainitun veljeskirkkomme esimerkkiä seuraten muuttaa virkanimi kirkkoherra nimeksi esipaimen. Kirjoittaja ei ottanut suoraan kantaa ortodokseihin, mutta hänen asenteensa ortodoksiseen kirkkoon voidaan nähdä positiivisena, käyttihän hän termiä veljeskirkko ja myös näki ortodoksisen kirkon terminologian luterilaista vastaavaa parempana. 56 Kotimaa kommentoi hyvin vähän ortodoksisen kirkon tilannetta Suomessa sotien jälkeen, ja harvat uutiset olivat suurten linjojen uutisointia. Joitain yksittäisiä asennoitumista kuvaavia artikkeleita julkaistiin myös. Ne olivat yleisesti neutraaleja, jopa hieman positiiviseen vivahtavia. Ortodoksisen kirkon tilanne Suomessa oli hyvin erilainen kuin Kotimaa antoi ymmärtää. Jos katsomme Aamun Koiton artikkeleita sotien jälkeiseltä ajalta, 54 Kmaa 25/2.4.1946, Pyhä ristin merkki. 55 Kmaa 62/10.9.1946, Onko pyhien yhteys todellisuus? 56 Kmaa 82/19.11.1946, Kirkkoherra-virkanimen muuttamisesta. 19