Markku Lapinleimu Sotkialla 13.12.1998 Liisa Lapinleimun veljenpoika Liisa Maria Lapinleimu 7.7.1913 13.3.2001 Meille Toijalan haaran jäsenille on Liisa joko Hyvinkään Liisa tai Liisa-täti erotuksena muista haaran Liisoista, joita naimakaupan kautta on sukuun tullut. Liisa oli kuusivuotias, kun muutti Toijalaan, jossa kävi kansa- ja oppikoulun. Myös Liisa muistaa isänsä päätöksen paikkakunnan valinnassa, jonka tämä teki 1919. Toijalassa oli oppikoulu ja se oli isälle tärkeää. Ylioppilastodistuksen hän sai vuonna 1932, todistus oli keskinkertainen. Mainittakoon tähän, että perheen vanhin poika Jalmari oli sillä luokalla, joka kirjoitti ensimmäisenä Toijalassa 1924. Myös uran valinta oli selvä, kiikarissa oli sairaanhoitajakoulu. Ennen varsinaisia opintoja Hämeenlinnassa oli valmistava kolmen kuukauden koulu Viipurissa. Koulutus sairaanhoitajakoulussa kesti kolme vuotta. Ensimmäinen työpaikka oli Rengossa kulkutautisairaalassa. Siihen aikaan oli vielä tulirokkoa ja kurkkumätää. Jokin kylän taloista toimi väliaikaisena sairaalana. Rokotteita ei ollut. Kysymykseen siitä miten hoitajat itse suojautuivat tauteja vastaan, vastasi Liisä-täti vähän hymähtäen: Käsiä käskettiin pestä ahkerasti ja loppu oli Herran hallussa. Seuraavaksi Liisa työskenteli Hämeenlinnan lääninsairaalassa ja Ahveniston parantolassa. Aika oli hoitajien kannalta hyvä, ei ollut työttömyyttä, hoitajista oli suorastaan pulaa. Palkka oli pieni. Asuttiin sairaaloiden asunnoissa ja ruoka oli talosta, mutta siitä huolimatta palkat olivat alakantissa. Liisa isänsä Hjalmarin ja äitinsä Helmin kanssa. Veljet takana vasemmalta Lauri, Jalmari ja Veikko. 1
Ennen sotia Liisa-täti oli työssä tuberkuloosisairaalassa. Kun sota syttyi, sanoi Liisa: Haluan mennä rintamalle Puolustusvoimien komentoon. Jo talvisotaan Liisa ehti mukaan. Kun Kannas murtui, perustettiin väliaikaiset sotasairaalat. Ryssä tuli takana. Sairaalat tyhjennettiin yöllä pimeään aikaan. Junat odottivat asemilla. Sotilaat tekivät raskaat työt. Mukana oli haavoittuneet. Se oli elämäni vaikeinta aikaa. Kuolleet sotilaat kerättiin kaatuneiden keräyspaikkoihin. Kaikki sodat uhrit pyrittiin toimittamaan haudattaviksi kotiseudun multiin ja sankarihautoihin. Jatkosotaan tuli lähtö Vilppulaan, jossa oli kokoontumispaikka. Asemalla Liisa seisoi yksin ja odotti junaa. Yllään hänellä oli kävelypuku, päässään punainen huopahattu ja kädessä pieni kapsekki. Liisa Lapinleimu komennettiin heti etulinjaan. Aivan kärkijoukkojen takana toimi 1. linjan kenttäsairaala. Osastoon kuului kaksi lääkäriä, muutama hoitaja sekä lottia, joiden Liisa kertoi olevan erittäin ahkeria ja tottuneita tekemään töitä. Teltassa sidottiin, pantiin eetteriä nenän päälle, että potilas nukkui, sitten leikattiin ja hoidettiin muutoinkin haavoittuneita, sen jälkeen heidät lähetettiin sitten eteenpäin sotilassairaaloihin. Liisan osastolla oli melko huonot hoitovälineet. Se johtui siitä, että Kiuruvedellä tavarain jaossa edellinen porukka oli rohmunnut mukaansa parhaat välineet. Mutta toimeen oli tultava. Kaikesta oli puutetta. Siteet pestiin moneen kertaan ja käytettiin aina uudelleen. Majoitus oli viereisessä teltassa. Käytössä oli jonkinmoinen patja. Ruoka tuli sotaväeltä. Se oli hyvää, joskus se sisälsi jopa lihaakin. Parasta oli soppatykissä keitetty hernesoppa. Sitä Liisa-täti syö nykyäänkin mielellään kerran viikossa. Perunoista ei paljon ollut apua, talvella ne useimmiten jäätyivät. Niin lähellä etulinjaa oltiin, että taistelun äänet kuuluivat hyvin. Kun oli menossa hyökkäys, valmistauduttiin ajoissa operaatiohin, sillä tiedettiin, että haavoittuneita tulee paljon. Liisan kenttäsairaala ei joutunut kertaakaan keskityksen kohteeksi. Pappi kävi joskus. Pappi oli myös sotilas, sotilasasuisena hän kantoi myös asetta. Kun sodan loppu oli näkyvissä, kenttäsairaalat lakkautettiin. Liisa Lapinleimu siirrettiin Ritvalle Liisalta -32. Vilppulaan sotasairaalaan, joka toimi paikallisessa kansakoulussa. Rauhan palattua maahan Liisa koulutti itseänsä lisää. Hän suoritti yksivuotisen laboratorion hoitajan kurssin. Tämän jälkeen hän oli osakkaana Index-nimisessä laboratoriossa. Se toimi Helsingissä Annankadulla. Lisäksi Liisa työskenteli Helsingissä sisätautisairaalassa. Hyvinkään sairaala haki vakituista hoitajaa ylihoitajaksi. Liisa haki tuota paikkaa ja sai sen. Pieni 20-paikkainen sairaala toimi puurakennuksessa. Siinä kuluivat seuraavat viisi vuotta. Rakennuksessa oli yksi kamari, jossa kunnanlääkäri Jouko Huittinen leikkasi muun muassa umpisuolitapauksia. Hänen vaimonsa tuli avustajaksi leikkauksiin, vaikka ei muutoin toiminut sairaalan palveluksessa. Välineiden huoltoa varten oli autoklaavi. 2
Sotasairaalana ollut kaupungin sairaala vapautui 1955. Siinä toimittiin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Tuohon aikaan Liisa asui ensin sairaalaa vastapäätä puurakennuksessa. Uusi sairaala valmistui 1975 ja samalla Liisa-täti muutti kadun toiselle puolelle kerrostaloon. Koulutus ylihoitajan tehtäviin oli hankittu kentältä. Liisa Lapinleimu toimi ylihoitajana Hyvinkään kaupungin sairaalassa 26 vuotta 1949-1975. Silloin hän jäi eläkkeelle. Terveydenhoidon paraneminen alueella oli lähellä sydäntä. Liisa Lapinleimu toimi kaksi kautta kaupungin valtuutettuna ja oli luonnollisesti terveyslautakunnan jäsen. Näissä toimissa Liisa vaikutti merkittävästi uuden sairaalan syntyyn. Toinen luottamustoimien kenttä oli kirkon saralla. Liisa Lapinleimu oli kirkkovaltuutettu ja kirkkoneuvoston jäsen. Hän on toiminut paljon seurakunnan eri elimissä. Muita harrastuksia oli kuorolaulu. Evankeliumiyhdistyksen kuorossa Liisa on laulanut 50 vuotta, myös kansallisten eläkeläisten kuorossa hän on ollut mukana pitkälti yli kaksikymmentä vuotta. Liikuntapuolella hiihto oli rakkain laji. Vielä 1980-luvun lopulla Liisa isännöi sunnuntaisia iltapäiviä, jolloin me sukulaiset kävimme Hyvinkäällä ja yhdessä hiihdettiin. Lappi kutsui pitkään joka vuosi keväthangille hiihtelemään. Syksyisin Liisa-täti patikoi Lapin ruskassa. Lapin jokainen kolkka tuli tutuksi. Matkailu on myös ollut antoisaa. Israelissa Liisa kävi kolme kertaa 1960-luvulla. Retket olivat raamattuopiston järjestämiä ja niitä veti maisteri Tolamo. Ensimmäinen matka kesti peräti kokonaisen kuukauden, jolloin käytiin Kairossa asti, joskin Israel ja sen kulttuuri ovat olleet pääkohteita. Vuonna 1967 Liisa muutti Kasöörin kadulle hankkimaansa osakkeeseen. Ystäviä oli paljon ja Ylihoitaja ja presidentti 28.12.1964. 3
yhteyttä pidettiin. Niinpä Liisa ei tarvinnut televisiotakaan, sitä saattoi katsella kylässäkin. Vasta 1998 hän osti oman television. Lokakuussa 1998 Liisa teki pitkään harkitsemansa ratkaisun. Hän muutti palvelutalo Lepovillaan Torikatu 10:een. Talosta saa kaiken palvelun ruuat ja hoidon. Lisäksi on jumppaa ja kerhotoimintaa. Raamattupiiri kokoontuu myös omassa talossa. Asunto on täysin omassa rauhassa ja osallistua voi sen verran kuin haluaa. Vuokrakin on kohtuullinen. Tunnen Liisa-tädin vakavana ja isänmaallisena ihmisenä. Hän lukee paljon, varsinkin uskonnollinen kirjallisuus on läheistä. Näistä asioista voi helposti keskustella hänen kanssaan. Joskus hän kyselee meiltä nuoremmilta meidän käyttäytymistämme näissä asioissa, mutta ei tyrkytä mitään. Hän ohjailee meitä ikään kuin oikealle tielle. Pikkupoikana muistan Liisa-tädin käyneen Joulua viettämässä Toijalassa. Aina hänellä oli paketit meille kaikille. Niitä tuliaisia oli muulloinkin, kun hän Toijalassa kävi. Joinakin jouluina hän yöpyi Lassen puolella ja joskus meillä. Noista ajoista on mielessäni Liisa-tädin hyvän yön toivotukset:...niin ja sitten vielä, että kukas se lähtee aamulla kanssani seitsemäksi joulukirkkoon. Joka kerta kävi kuitenkin niin, että Liisa-täti herätettiin noin kymmenen aikoihin. Toivotettiin hyvät huomenet ja ruvettiin kahville. Jutustelu, jonka pohjalta tämä kirjoitus on tehty, käytiin Lepovillassa 10.10.1008. Olimme Kuha-Liisan kanssa lounaalla Liisa-tädin vieraina. Käytiin kävelemässä ja juotiin kahvit. Laulua sairaalassa 1967. 4
Jouluna -80 Kuhavuoressa. Ritva, Liisa ja Johanna 6 v. Turisti Leipzigissä Tuomas-kirkon edessä 1982. Lepovillassa. 5