Satu on monien tunteiden koto Kaikkihan ovat satuja lukeneet tai ainakin kuunnelleet. Enkä nyt tarkoita poliitikkojen harjoittamaa satuilua. Satu on henkisen elämän suola ja mausteet. Se on arkea ja juhlaa, historian kerrostumia ja tätä päivää, jossa muisti ja tunteet työstävät kielikuvia ja mielikuvia. Vaikka ajallinen etäisyys vaihtuu sama tarina toistuu, yhdistää, oikaisee ja muuttaa. Satujen polut haarautuvat keinoiksi nähdä toisin. Sadun mielikuvitusta on vaikea lokeroida. Sadun merkillisen viehättävä maailma on yhteistä omaisuutta. Vanhin ja laajimmalle levinnyt sadun laji on suullisessa kansanperinteessä. Niinpä kansansadut ovatkin kansalliskirjallisuuden vanhinta kerrostumaa. Maantieteellisesti hyvinkin kaukana toisistaan sijaitsevilla seuduilla satujen mielikuvitukselliset aiheet esiintyvät usein hyvinkin toistensa kaltaisina. Satuja on moneen lähtöön. Yleensä ne jaotellaan karkeasti eläinsatuihin, kasku- ja pila-satuihin, ihmesatuihin, legendasatuihin, novellisatuihin sekä satuihin enemmän tai vähemmän tyhmästä paholaisesta. Paljon on satuja, joita on turha yrittääkään karsinoida johonkin tiettyyn ryhmään sillä hyvä satu ohjastaa aina monella hevosella. Avarasti ajatellen esim. scifi-kirjallisuudella on yhtymäkohtia tai samankaltaisuutta satujen maailmaan. 2 Kirjallisuus on kaiken kaikkiaan kiehtova kamppailulaji. Siinä on ainakin yhtä monta lajia kuin urheilussakin. On päälajeja ja kauheasti niiden alalajeja ja sarjojakin vauvasta vaariin. Tekijän ja käyttäjän kannalta jokaisella lajilla on kuitenkin oma painotuksensa. Sama tarina eri luokituksen omaavissa kirjoissa painottuu eri kohderyhmille eri tavoin. Onhan se aivan luonnollista että lastenkirjallisuus ja lapsille suunnatut sadut eroavat tyyliltään ja sisällönkäsittelyltään aikuisten ja osaksi myös nuorten kirjallisuudesta. Runot ovat myös oiva ja perinteinen tapa satuilla. Niissä käytetty kieli on arkikieltä vaihtelevampaa, vivahteikkaampaa ja monipuolisempaa. Kielen rytmi ja tiivis sanonta tarttuu mieleen kuin laastari ihoon. Runomitta ikään kuin poistaa tarinasta kaikenlaisen tärkeilyn ja tuo runon kertovaan ja kuvailevaan ilmaisuun oivalluksen iloa, jossa tekijän ja lukijan tai kuulijan kosketuspinta yhtyvät. Itse olen mieltynyt moniin ja monien tekijöiden niin sanottuihin lastenrunoihin mm. Kirsi Kunnaksen huumoria, liikettä ja lämpöä sekä jänniä riimejä ja rytmejä sisältävään tuotantoon, jossa sanaleikein, yllättävin aihein sekä loppusoinnuin pirskahtelevat runot toimivat yhtä hyvin myös aikuisten runoina, koska niissä on aimo annos filosofisia kiinnekohtia. Sadut kuuluvat kiistattomasti lapsuuteen, mutta yhtä hyvin ne voivat kuulua aikuisuuteen ja vanhuuteenkin. Satujen ajasta ja paikasta riippumattomat tapahtumat antavat monikerroksellisuudessaan potkua huvittavasta pelottavaan ja rullaavat mielikuvituksen liikkeelle sekä solmivat vivahderikkaita kytkentöjä laajempiinkin yhteiskunnallisiin ja miksei filosofisiinkin puitteisiin. Satujen monikerroksisuutta pitää lähestyä ja katsoa avarasti. Tässä lehtemme numerossa koetamme haukata suurta palaa ja lähestyy satua ja sen tulkintaa monelta kantilta. Jutuissa käsitellään sadun problematiikkaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, mytologista perinnettä ja sitä, miten sadut ovat aikojen saatossa käyneet läpi erilaisia muodonmuutoksia. Toivottavasti pystymme tästä suuresta teemasta lohkaisemaan edes pientä ravitsevaa huikopalaa. Sillä satu sijoittuu vaivattomasti tähän aikaan. Sillä on monia keinoja käsitellä ulkopuolista maailmaa ja tuottaa tässä ajassa liikkuvat ajatukset ja ideat lukijan ja teoksen väliseksi dialogiksi. Nykysatu voi jopa avata uusia arvostustapoja ja sen kautta vapauttaa niin kirjoittajat kuin lukijatkin perinteellisistä estymistä ja virheellisistä arvostuksista. Mutta eihän sitä aina pidä olla analyyttinen ja arvottava. Voihan sitä yksinkertaisesti vaan lukea ja nauttia lukemastaan. Jussi Rusko
Kirjo 2 / 2006 P u h e l i m e t 050-592 4878 (Jussi Rusko) 040-841 8362 (Pia Hyttinen) 050-370 71 70 (J. K. Ihalainen) Tilaukset 4 nroa vuodessa 16 euroa tilille 114630-1034880 Päätoimittaja Jussi Rusko Julkaisija: Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo Toimitussihteeri J. K. Ihalainen Graafinen avustaja: Brian Froud Painopaikka: Siuronkosken Paino Posti: PL 17, 37101 Nokia Sähkö: kirjo@nic.fi ISSN 1457-4985 Seuraava numero syyskuussa 2006. Teemana. Päätoimittaja Pia Hyttinen Toimitukselle toimitettava materiaali on oltava perillä 10.8. mennessä. Irtonumeromyynti Akateemisissa kautta maan. Kansi: 2 / 2006 Arvostelut Pääkirjoitus..... 2 Juha Siro: Työntäisitkö veitsen..... 4 Ritari Siniparta..... 5 Armi Janhunen: Villinainen..... 6 Riikka Palander: Nukkesatu........ 8 Heikki Saure: Afrikkalainen satusetä..... 9 Wilson Kirwa: Kaksi satua............ 10 Erkki Aura: Sadutko satua........... 12 Ella Ojala: Salainen satu...... 16 Rita Dahl: Kaksi naisrunoilijaa.... 18 Eva Ström: Runoja.... 20 Eva-Stina Byggmästar: Runoja..... 22 Nasreddin Hodja: Tarinoita.... 35 Hannu Mäkelä: Samuli (Jarmo Kettunen) 24 Sugawara Takasuen tytär: Päiväkirja (Pia Hyttinen) 5 Sean Stewart: Kehä (Kai Kyösti Kaukovalta) 25 Jean-Christophe Rufin: Globalia (Jussi Rusko) 26 Benoit Duteurtre: Tyttö ja tupakka (Jukka Mikkonen) 27 Kalevi Kalemaa: Hymyn maa (Jarmo Ketttunen) 28 Michel Foucault: Tiedon arkeologia (Jukka Mikkonen) 29 Eero Alen: Linkolan soutajan päiväkirja (J. K. Ihalainen) 30 Juha Lehtonen: Pärskeitä (J. K. Ihalainen) 31 Celia Rees: Merirosvoja! (J. K. Ihalainen) 32 Peter Lamborn Wilson: Merirosvoutopiat (J. K. Ihalainen) 33 3
Työntäisitkö veitsen prinssin sydämeen? Juha Siro Olipa kerran prinsessa. Tosi ja satu ovat siinä yhteneväisiä, että kauniilla prinsessalla riittää kosijoita. Tosielämän taistossa voiton prinsessan sydämestä vie yleensä rikas prinssi tai lööpeistä tuttu julkkis. Pari elää onnellisena seuraavaan iltalehden erouutiseen saakka. Sadussa prinsessan saa prinssi, joka selviytyy sulhaskandidaattien kokeista neuvokkaimmin. Muistatko miten prinsessa tarjoaa kosijoille juustoa? Ensimmäinen syö kaiken kuorineen. Toinen on niin suurpiirteinen, että kuoreen jää sentin siivu syömätöntä. Kolmas nauttii juuston tarkasti. Prinsessa valitsee hänet, koska ahneus ja huolimaton suurpiirteisyys eivät ole hyveitä. Kuningas antaa liiton päälle puoli valtakuntaa. Paljosta on helppo luopua. Kun köyhä antaa euroistaan toisen, se on kovempi juttu. Entä sitten? Saduissa pitää olla päätös. On kaksi vaihtoehtoa. Kummatkin yhtä helppoja ja vapauttavia: Sen pituinen se. Tyly kuittaus, jolla siirrytään takaisin arjen maailmaan. Tai ihmissuhteiden solmut oikaiseva versio: He elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka. Mutta onko sellainen enää satuunkaan hyvä loppu? Yhä useammin ikuisen onnen sijaan koittaa eron hetki. Satujen selkeä tarina ja ihana päätös ei kiinnosta meitä. Onnessa kelluminen ei vastaa telkkarin pudotuspelien formaattia, jossa ihmiset taistelevat toisiaan vastaan. Niin on ollut aikojen alusta saakka. Häviössä ja voitossa on dramaattista nautintoa. Daavidin ja Goljatin yhteenotto toistuu tuhansina variaatioina, joihin liittyy sankaruutta, väkivaltaa ja seksuaalista energiaa. Mutta takaisin prinsessaan ja prinssiin. Kun eron hetki koittaa, todellisessa elämässä kaikki voivat lukea sen julisteista ja naistenlehdistä. Miten saduissa erottaisiin, jos onnea ei kestäisikään elämän loppuun saakka? Ehkä prinsessa kirjoittaisi prinssille kirjeen, jossa koettaisi perusteella päätöstään. Hän saattaisi käyttää vertauksena sitä todellisuutta, jossa he elävät. Satua. Ehkä hän valitsisi kaikista saduista sen, jossa parisuhde karahtaa kiville koska omat toiveet ja kuvitelmat eivät vastaakaan toisen osapuolen haluja. Tiedän kokemuksesta miten toiveet pukeutuvat rakkauden muotoon, että olisi helpompi huijata itseään. Silloin toista tarvitaan oman tyhjyyden täyttämiseen. On vaikea tunnustaa, ettei siihen pysty kukaan toinen. Kiintymys alkaa itsekkyyden tunnustamisesta, minulla sitä taitaa olla juuri nyt liikaa. Ehkä se on pettymyksen pelkoa, ettei kelpaa, ettei riitä toiselle jos tulee paljastetuksi sellaisena kuin on. Jos voisit nähdä minun silmilläni, se lohduttaisi vähän. Muistatko, kun kävimme Inkanäyttelyssä? Katselimme sulkapeittoja lasivitriineissä, niiden kotkakuvioita ja ihmeellisen värisiä papukaijansulkia. Mietimme millaisia unia näkisi, jos pääsisi niiden alle nukkumaan. Luimme miten Perun intiaanit söivät vihollisensa saadakseen heidän voimansa. Halutuimpia olivat silmät, koska on arvokasta pystyä näkemään vihollisen silmin. Julmuuteen kätkettyä kauneutta, mutta toisen silmin katsottuna voi ymmärtää kumpaakin paremmin. Ja muistatko sadun merenneidosta? Se on surullinen, siksi kaikki rakastavat sitä. Mereen pohjassa syntynyt prinsessa pieni merenneito ihastui maanpäälliseen prinssiin ja halusi hänet omakseen. Maksuksi taikajuomasta, jolla hän sai jalat pyrstönsä tilalle, merenneidosta tuli mykkä. Jokainen askel tuntui jalkapohjissa kuin hän olisi kävellyt veitsenterien päällä. Eikä sekään riittänyt. Jos prinssi ei rakastuisikaan häneen, vaan ottaisi vaimokseen jonkun muun, neito muuttuisi meren vaahdoksi. Ja niin tapahtui. Prinssi piti neidosta, mutta alkoi pian kohdella häntä kuin lelua tai lemmikkieläintä. Lopulta hän nai vieraan maan kauniin prinsessan, eikä mykkä merenneito voinut kuin nyökätä, kun prinssi kysyi oliko hänkin heidän puolestaan onnellinen. Oli vain yksi mahdollisuus muuttaa kohtaloa. Merenneidon viisi sisarta uhrasivat pitkät hiuksensa merinoidalle maksuksi pelastavasta taiasta. Ehtona oli, että merenneito työntäisi veitsen ennen aamunkoittoa prinssin sydämeen ja antaisi veren valua jaloilleen. Sillä hän saisi pyrstönsä takaisin ja eläisi kolmesataa vuotta. Merenneito ei voinut suostua. Hän heitti veitsen veteen, hyppäsi itse perään ja tunsi muuttuvansa meren vaahdoksi. Niin suuri rakkaus teki vaikutuksen ilmanhenkiin. Läpikuultavat olennot liukuivat alas taivaalta, nostivat merenneidon mukaansa ja antoivat hänelle hänen kauniin äänensä takaisin. Lopulta neito sai vielä ilmanhenkenä laskeutua alas ja antaa näkymättömän suudelman prinssille, joka laivan partaalla tähyili merelle lemmikkiään etsien. 4
Ritari Siniparta Elipä kerran komea ritari Siniparta. Hän oli rikas ja uljas mies, ja hän kosiskeli kolmea sisarusta yhtä aikaa. Mutta sisarukset pelkäsivät häntä hänen partansa takia, joka oli oudon yönsininen. Ritari Siniparta halusi todistaa heille ystävyyttään ja kutsui sisarukset ja heidän äitinsä metsäretkelle komeilla hevosvaunuilla, jotka oli koristeltu kirjavin nauhoin ja helisevin kelloin. Retkellä hän viihdytti heitä tarinoilla ja herkuilla. Sisarukset alkoivat ajatella, ettei tämä ritari ehkä ollutkaan niin paha mies kuin he olivat luulleet. Myöhemmin kahden vanhemman sisaruksen pelot palasivat, mutta nuorin siskoksista uskoi, että noin viehättävä mies ei voinut olla kovin paha. Hän puolusteli miestä mielessään ja peloistaan huolimatta kaihosi miehen eleganttia ja herrasmiesmäistä olemusta. Kun hän öin ja päivin mietti ritari Siniparran hyviä puolia, alkoi myös pelottava, sininen parta näyttää vähemmän siniseltä. Kun ritari Siniparta pyysi nuorimmaisen sisaren kättä, hän vastasi myöntävästi. Niin heidät vihittiin ja nuorin sisaruksista ratsasti ritarin mukana hänen linnaansa. Eräänä päivänä ritari kertoi vaimolleen lähtevänsä matkalle joksikin aikaa. Vaimo voisi kutsua perheensä kylään ja tehdä mitä haluaa. Hän an toi vaimolle myös avainnippunsa, mutta pienintä avainta ei saisi käyttää. Vaimo teki mitä miehensä toivoi ja sisaret saapuivat vierailulle uteliaana. Iloisena nuori vaimo kertoi heille, että heidän on lupa tehdä ihan mitä vain, kunhan eivät käyttäisi avainnipun pienintä avainta. Siskokset keksivät leikin, jossa he yrittivät löytää kaikkiin avaimiin sopivat ovet. Heillä oli oikein hauskaa, kun he yrittivät saada jokaisen oven aukeamaan. Yhden oven takana oli keittiötavaroita, toisen takana rahakasoja. Viimeisenä, kun olivat nähneet jo kaikki ihmeet, he tulivat lopulta kellariin, jonka perällä oli tyhjä seinä. Ehkä tämä pikkuruinen avain ei sovi mihinkään, he ihmettelivät. Samalla alkoi kuulua omituista surinaa. He kurkistivat kulman taakse ja näkivät, että pieni ovi sulkeutui aivan itsekseen. Kun he yrittivät avata ovea uudelleen, se pysyi tiukasti lukittuna. Sisko, tuo pikkuinen avain. Tämän täytyy olla siihen sopiva ovi! Ajattelematta ainoatakaan ajatusta sisarukset työnsivät pikkuruisen avaimen avaimenreikään. Lukko napsahti ja ovi lennähti auki. Sisällä oli niin pimeää, että he eivät voineet nähdä mitään. Sisko, tuo kynttilä, he huusivat toisilleen. Kun kynttilä sytytettiin, alkoivat naiset kirkua kauhusta, koska koko huone oli veressä, luita lojui ylt ympäriinsä ja naisten kalloja oli pinottu seinän viereen kuin pyramideiksi. He paiskasivat oven kiinni, ottivat avaimen lukosta ja seisoivat hämärässä kellarissa järkyttyneinä, toisiinsa tukeutuen. Nuori vaimo katsoi pientä avainta ja huomasi, että siinä oli veritahra. Kauhun vallassa hän yritti hangata avainta esiliinaansa mutta ei saanut sitä puhtaaksi. Hän pani avaimen taskuunsa ja juoksi keittiöön. Kun hän pääsi perille, hänen esiliinansa oli kauttaaltaan veressä, sillä pienestä avaimesta tippui verta pisaroina. Nuori vaimo yritti puhdistaa avainta mutta verenvuoto ei lakannut. Voi, mitä saatan tehdä? hän vaikeroi onnettomana. Mutta sitten hän keksi keinon: Minä tiedän, panen pikku avaimen pois. Panen sen vaatekaappiin ja suljen oven. Tämä on pahaa unta. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ja näin hän tekikin. Hänen miehensä palasi seuraavana aamuna. No, mitenkä on sujunut? mies kyseli. Oikein hyvin, herrani, vaimo vastasi. No sittenhän voit palauttaa avaimeni, ritari kehotti. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että pikku avain oli poissa. Se hukkui, putosi vaimo takelteli. Mitä sinä olet tehnyt sillä, nainen? Minä en muista Älä valehtele minulle. Hän tarttui vaimoaan hiuksista ja heitti hänet lattialle. Sinä olet ollut huoneessa! Hän avasi vaatekaapin oven ja näki, kuinka kaikki kauniit silkkivaatteet olivat veren tahrimia. Nyt on sinun vuorosi, vaimo, mies karjui ja raastoi vaimonsa alas kellariin kauhistuttavan oven eteen. Siniparta vilkaisi ovea, ja ovi aukeni hänelle pelkän katseen voimalla. Lattialla lojuivat hänen edellisten vaimojensa ruumiit. Ja nyt! ritari huusi. Mutta vaimo onnistui takertumaan oven pieliin ja anoi henkensä edestä: Ole hyvä ja anna minulle viisitoista minuuttia armoa ennen kuin otat henkeni, jotta voin valmistaa itseni kuolemaan ja saan rauhan Jumalan kanssa! Ritari Siniparta suostui pyyntöön ja vaimo sai juosta kammariinsa. Ikkunasta vaimo huusi siskoilleen ja pyysi veljiään kiireesti apuun. Kun ritarin askeleet kuuluivat jo portaissa, veljet olivat juuri ratsastamassa linnan pihaan. Silloin ritari tuli hakemaan vaimoaan hakatakseen tältä pään irti kellarissa. Juuri kun ritari Siniparta kohotti kätensä katkaistakseen kaulan vaimoltaan, veljet syöksyivät sisään, hyökkäsivät Siniparran kimppuun, kaatoivat ja lopulta tappoivat pahan miehen. http:www.akonet.orgpinosteesimerkkielinaopettajillesinip.html 5
Villinainen ja Ritari Siniparta syndrooma Armi Janhunen Ritari Siniparta on maailmankuulu satu ja kuuluu monen ihmisen arkkityyppiseen (alkuperäis)materiaaliin. Se liittyy täten ihmisen varhaisimpaan kulttuurikasvatukseen. Sen voisi kuitenkin määritellä aikuissaduksi. Sadun verisyys järkyttää ja pelottaa aikuistakin, mutta sen moraliteetti voi ohjata nuoren naisen kasvua. Feministinen tulkkaus psykoanalyytikon ja filosofian tohtorin Clarissa Pinkola Estesin mukaan ehdottaa, että tämä satu kertoo ahneesta naisesta, jonka perusaistit ovat vahingoittuneet. Siihen viittaa muun muassa se, ettei aloituskykyä ja rohkeutta löydy tytöstä, vaan ainoastaan hänen veljeksistään. Tämä satu on kertomus mustista voimista ihmisen sisimmässä ja sen ulkopuolella. Estés ehdottaa myöskin, että sielu, tai psyyke ei ole enää nuoren naisen ulottuvilla. Tätä symbolisoi linnan lukittu huone ja se, että ainoastaan Ritari Siniparta voi avata huoneen oven. Satua lukiessa pohdin olivatko tytön vanhemmat jollakin tavoin vaikuttaneet asioiden kulkuun? Onko kyseessä esimerkiksi pakkoavioliitto (joka oli hyvin tavallinen aikaisemmin), tai vanhempien yhteiskunnallinen keinottelu tyttären kautta? 6 Graaf parantui Ruotsin tunnetuin, Ritari Siniparta oireesta kärsivä nuori nainen on tätä kirjoittaessani poptähti ja valokuvamalli Magdalena Graaf. Hän eli vuosikymmenet väkivaltaisen jalkapallotähden kanssa ja sai jopa lapsiakin tämän kanssa. Graaf parantui hitaasti syndroomasta ja kirjoitti sittemmin kirjan kokemuksistaan. (Det ska bli mig ett sant nöja att döda Dig, 2006) Tästä tositarinasta oppii sen, että nainen jää epäonnelliseenkin avioliittoon, jos vain hyötyy siitä jollakin tavoin, esimerkiksi materiaalisesti. Nainen on ehkä yhtä usein kasvatettu kohtaamaan tällainen henkeä uhkaava elämän kohtalo, toisin sanoen vanhempien vaikutus avioliiton syntymiseen on ollut merkittävä. Ritari Sinipartasatu ja Magdalena Graafin omaelämänkerta loppuvat onnellisesti, mutta hyvin monet elämänkerrat ja sadut loppuvat epäonnellisesti. Lukemattomat sadut kuvaavat tätä ongelma-aluetta, joka liittyy kokemattoman ja naiviin ihmisen huijaamiseen ja väärin käyttöön. Lähes aina on kyse kaipauksesta. Esimerkiksi HC Anderssonin satu Punaisista kengistä kertoo tytöstä, joka ihastuu punaisiin kenkiin ja Aloitin unien järjestyksellisen tarkastelun kesällä 2004. Erotin pian ainakin kolme uniryhmää: satumaiset, päivänripe ja erilaisiin tarpeisiin viittaavat unet. Satumaisten unien arkkityppinen luonne viittaa mielestäni siihen, että nämä unet ovat ihmisen vanhinta kulttuuriperintöä. Kuva: Poptähti Magdaleena Graaf varastaa ne suutarilta. Sen jälkeen alkaa loputon tanssi, jonka saa vain loppumaan jalkojen poistamisella. Vammautunut tyttö joutuu sitten palvelemaan vieraiden kodeissa kuolemaansa saakka. Tämä satu olisi voinut loppua toisin, sillä tyttö oli juuri oppinut tekemään kengät tilkuista. Estés huomauttaa, että tytön henkilökohtainen kehitysprosessi oli juuri alkanut versoa. Hän eli valitettavasti yksin maailmassa, eikä osannut arvostaa omatoimi suuttaan. Hän kaipasi kaikista eniten seuraa ja turvallisuutta ja nousi siksi vanhan naisen vaunuihin. Terapeuttisessa työssä olisikin mielestäni aiheellista tarkastaa hoitoa hakevan ihmisen omat mahdollisuudet ja tukea tämän omaaloitteisuutta. Vieraiden vaunuissa kun ei opi juuri mitään. Hyljenainen Nuoren naisen huijaamisesta kertoo myöskin satu Hylkeen nahkasta. Estés on analyytikkona havainnut, että huijaaminen osuu aina naisen heikoimpaan paikkaan. Tässä sadussa hyljenainen nousi merestä kalliolle tanssimaan ystävättäriensä kanssa. He olivat kaikki riisuneet hylkeennahkansa ja jättäneet ne kallioille. Yksinäinen kalastajamies varasti tällöin nuorimman naisen nahkan ja tämä joutui jäämään maan päälle yksinäisen seuraksi. Hyljenainen saa lapsenkin, henki lapsen, joka toimi tulkkina maallisen ja henkisen (meri) välillä. Miehen kehitys jatkui hyljenaisen ja henkilapsen kautta rikkaampana. Hyljenainen onnistui palaamaan mereen seitsemän vuoden kuluttua. Estés, joka käyttää satuja terapeuttisessa työssä, ehdottaa, että tämä satu opettaa naista tunnistamaan huijauksen ja ryöstön. Se opettaa
myöskin naista vaatimaan ominaisuuksiaan ja omaisuuttaan takaisin. Tässä sadussa nainen pystyi neuvottelemaan kalastajan kanssa merelle takaisin palaamisesta. Kotiin palaaminen on siis tärkeää ja sen tulisi tapahtua ajallaan. Estés on havainnut, että masennuskaudet ja väsymys johtuu siitä, ettei nainen ole lähtenyt kotiin ajoissa. Kotiin lähteminen tarkoittaa terapeuttisessa työssä sitä, että nainen vetäytyy takaisin. Lepääminen voi vaihdella: jotkut naiset hoitavat puutarhaa, kun taas toiset maalaavat tauluja. Tärkeintä tässä tilanteessa on se, että nainen tuntee itsensä ja ymmärtää, että levon hetki on saapunut. Naisen riisto ja ryöstö on siis hyvin tavallista ja tapahtuu useammankin kerran elämän aikana. Häneltä riistetään esimerkiksi nuoruus, rakkaus, kunnia tai maine. Hänen on opittava tunnistamaan vaarat ja opittava selviytymään. Menetetty kunnia on haettava takaisin. Yhtä tärkeää kuin lepääminen on eteenpäin jatkaminen. Estés, joka myöskin on tutkinut susia, kertoo, että sudet jatkavat aina eteenpäin. Kaikesta huolimatta. Monissa saduissa tämä eteenpäin jatkaminen lisää jännitystä ja mielenkiintoa. Esimerkiksi Ruma Ankanpoikanen on tällainen satu ja kuuluu myöskin Estésin valikoimaan kulttiteoksessa Women who run with wolves. Juuri tämä satu on antoisa terapeuttisessa työssä. Se kannustaa erilaista ihmistä jatkamaan etsimistä, sillä ihmisen bioloogisen perheen ei välttämättä tarvitse olla sama kuin hänen henkinen perheensä. Terve villinainen Sana villinainen on susiajoilta ja symbolisoi tervettä naista. Terve nainen ja terve susi ovat saman kaltaisia: leikkisiä, vaeltavia ja perherakkaita. Molempien vainoaminen on myöskin rajatonta. Villinaisia ja susia syytetään esimerkiksi ahneudesta ja raakuudesta. Terve susi tappaa kuitenkin vain nälkäänsä. Terveenkin naisen perusvaistot toimivat ja hän puolustaa itseään, lapsiaan ja perhettään, jos heitä uhataan. Villinaisen arkkityyppiin kätkeytyy ehkä ikuinen unelma naisen ja suden välisestä ystävyydestä. Eläimen vaikeneminen ja viattomuus on terapeuttinen elämys naiselle, joka on menettänyt uskonsa ihmisiin ja yhteiskuntaan. John Fowlesin merkittävän romaanin Ranskalaisen Luutnantin Nainen (1969) naispäähahmo, eli neiti Woodruff on perusaisteiltaan hämmästyttävän terve. Viktorianaikainen ahdasmielisyys ja naisvastustus ovat kuitenkin ajaneet hänet melankoliaan. Nainen vaistoaa, että käveleminen ja puissa kiipeäminen on hyvä lääke masennusta vastaan. Hänen sisimmässään elää kaikesta päätellen villinainen. Villinaisen havaitseminen voi antaa naiselle takaisin henkisen terveyden ja toimintakyvyn. Arkkityyppinen lapsi Arkkityppiseen satuvarastoon tutustuessani kauhistelin monien satujen raakuutta. Kasvattajat väittävät usein lapsia epäsympaattisiksi psykopaateiksi, mutta minua se ei enää ihmetytä. Jos ensimmäiseen arkkityyppiseen materiaaliin kuuluvat esimerkiksi sadut Ritari Siniparta, Punahilkka ja Prinsessa Ruusunen, niin naapurin vanheneva nainen on aivan varmasti paha noita ja saduilla kasvatettu tyttölapsi haluaa itse olla kaunein prinsessa! Lapsi voi myöskin kokea metsän vaarallisena paikkana. Arkkityyppinen satumateriaali voi aiheuttaa myöskin sen, että ihminen aikuisena toteaa: Se oli hänen oma syynsä! tai Sinä ansaitsit sen! Ihminen huutaa myöskin kuolinrangaistusta arkkityyppisen taustansa tuella. Sotaleikit ja sotaleikkikalut voi kieltää aika helposti tänään, mutta pelottavien satujen kieltäminen on aika harvinaista. Ehkä se johtuu siitä, että lapsikulttuuria ei ole paljoakaan ja siitä, että sadut ylipäänsä katsotaan lapsia rikastuttaviksi. Lasten satuvarasto käsittää uusiakin satuja tänään, satuja jotka voivat olla hyvin realistisia juoniltaan. Esimerkiksi pienempien lasten Tottekirjat ovat tällaisia. Olisi mielenkiintoista tutkia muuttuvan arkkityyppisen materiaalin vaikutusta lapsiin ja aikuisiin. Muutummeko me mieleltämme, jos pelottavimmat sadut vaihtuvat arkipäiväisimpiin kertomuksiin? Satumainen uni Analyysityön tuella olen tutustunut omaan vanhimpaan arkkityyppiseen materiaaliin. Se on ilmaantunut minulle unissa ja muodoltaan se on ollut satumainen. Siksi oletan, että minulle kerrottiin satuja pienenä. Olen esimerkiksi nähnyt seuraavaa unta: Olipa kerran kolme pientä poikaa, jotka eivät olleet kovin kilttejä. jne... Kun sitten myöhemmin pyysin äitiäni kuvaamaan minua pienenä niin hän sanoi tietenkin, että olit hyvin kiltti ja hiljainen lapsi! Olen kaikesta päätellen ottanut oppia tästä ja muistakin mieltä muokkaavista saduista. Koin myöskin poikalapset arvelluttaviksi. Tänään olen vakuuttunut siitä, että tiirailen usein urosparvea arkkityyppisen materiaalini kautta: epäluuloisesti ja pinnallisesti. Lähteitä Tässä artikkelissa käsitellyt sadut ja tulkkaukset voi lukea kokonaisuutena seuraavasta teoksesta: Estés, Clarissa Pinkola (1992) Women Who Run With the Wolves: Myths and Stories of the Wild Woman Archetype, New York: Ballantine Books Graaf, Magdalena (2006) Det ska bli mig ett sant nöje att döda Dig, Bokförlaget Lind & Co 7
Nukkesatu Riikka Palander Kun viuluniekka soittaa, liekittäret tanssivat auringon ympärillä. Aurinko on pukeutunut tulen mekkoon, liekittäret ojentavat hänelle silmiään ja korviaan, he riisuvat ihonsa hänen kuumuudessaan. He tahtovat antaa hänelle jokaisen kätensä, kasvattaa uusia jalkoja joilla tanssia. He tahtovat heittää varjonsa hänelle, upottaa raskaan vaatteen auringonnieluun. Liekehtivät naiset tanssivat, tulimekko hulmahtaa jokaisella askeleella. Viuluniekan runo Eivätkö he kuule: minä soitan viulua kuin oman lihani säikeitä. Eivätkö he kuule: minun säveleni ovat pistoja joilla ompelen heidät musiikin reunaan. He taputtavat käsiään. He painavat kuumat jalkapohjansa musiikin lävitse. Vain minun musiikkini pitää tulivaatteen heidän yllään. Jos nostan kieliltä jouseni, tuli tarttuu onttoon ruumiiseen. He murenevat kuin palava paperi. ** Liekittäret itkevät teräviä siemeniä ja painavat ne maahan kuin suuret ja punaiset kyynelet. He polkevat kipeää maata, nostavat maan tulehduksista ruusuja yksi ruusu yhtä kuolemaa, yksi kuolema yhtä liekitärtä kohden, he sanovat: annan vettä ruusulleni kun minun on jano, kun minun on kylmä, ompelen taivaanviitan sen ylle. ** Viuluniekka sanoo: Minä painoin kämmeneesi siemenen. Tämä on salaisuus: Jolla salaisuus on, on kuolematon. Joka siementä rakastaa, rakastaa siemenestä ruusun. Vain sinä voit rakastaa ruususi eläväksi. Kunnes korvat ovat tulehtuneet kiinni, kunnes iho on kasvanut ymmärtämään tämän: tahdon, joka ei synny sinusta, ei tunne sinua, ei pysähdy sinuun. Viuluniekka sanoo: Siemen luopuu itsestään tullakseen ruusuksi. Viuluniekka sanoo: Joka ruusua rakastaa, rakastaa koko maailmaa. ** Rukki kehrää lankaa, siemenet ompelevat ruusuillensa taivaanviittaa. Liekittäret laulavat: Anna jokainen päivä ruusullesi, jonka sisään aurinko ryömi. Jokainen aamu nousee ruusustasi, auringon sirppi leikkaa päivän halki. Ompelet taivaan ruusullesi: poltat kätesi nokkoslangalla, pistät sormeesi unen piikin. Sur-ur, surullinen prinsessa taivasta ompeli, raskaista pilvistä kehräsi lankaa, auringon kultaisista hiuksista. Terävä lanka poltti käden haavoille, nokkoslanka poltti käteen jäljet. Sur-ur, surullinen prinsessa kruununpiikkiä koski ja nukahtaa, sur-ur rukki laulaa, prinsessan uni on välttämätön. ** Otan salaisuuden kielelleni ja ryömin yksinäisen ruusuni sisään, ryömin kultaiseen kukkaani, taittelen ylleni sen jäykät lehdet. Tuulikeinussa keinun, uinun ruusun kultasuussa. Painun kylmää kultaa vasten, suutelen kullan huulilleni. Salaisuus polttaa kielellä, nielen sen. Käärme ui vatsaani, puhaltaa suustaan sinisen liekin. Menen unen kuumuuteen. Nukun kultakukan kuume-uneen. 8
Afrikkalainen sadunkertoja Wilson Kirwa Nandi-heimon mies ja masai-soturi Heikki Saure Helsinki-Vantaan lentoasemalle ilmestyi 25. huhtikuuta vuonna 1997 koditon kenialainen kulkuri nimeltä Wilson Kipchumba Kirwa. Oudolla mustalla miehellä oli matkatavarana muovikassissa kolme virttynyttä t-paitaa. Rahaa hänellä ei ollut lainkaan. Miehen passiin oli merkitty syntymäpäiväksi 28.12. 1974. Totuus kuitenkin on, että hänen oikeaa syntymäaikaa ei tiedetä. Kun Kirwa uteli äidiltään syntymäpäiväänsä, hän sai seuraavanlaisen vastauksen: Aamulla päivä oli aurinkoinen, mutta se muuttui sateiseksi iltaa kohti. Suomessa Wilson Kirwasta tuli kilpajuoksija. Hän on edustanut Suomea useissa arvokilpailuissa, juossut palkintosijoja kovatasoissa GP-kilpailuissa ja voittanut ainoana urheilijana kolme juoksumatkaa Kalevan Kisoissa. Viime syksynä Kirwalta ilmestyi satukirja Amani-aasi ja sisäinen kauneus (Pieni Karhu). Se sisältää satuja, jotka Kirwa on kuullut lukutaidottomilta isovanhemmiltaan. Kirwan suonissa virtaa sekä nandi-heimon että masai-soturin veri. Hänen isänsä oli nandi ja äiti masai. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti pääasiassa nandien alueella, mutta liikkui välillä myös masain parissa. Niinpä hän omaksui molemmat kulttuurit. Amani aasi ja sisäinen kauneus -satukirjan sadut hän on kuullut nandien luona. Kirwan kotikylässä kaikki isovanhemmat osasivat kertoa satuja. Juuri ennen pimeän tuloa lapset keräsivät polttopuita ja veivät ne savimajaan. Isoäiti teki lapsille ruokaa ja sen jälkeen jompikumpi isovanhemmista alkoi kertoa satuja. Joskus tarinat olivat niin hurjia, että lapset eivät uskaltaneet mennä ulos tarpeilleen. Jos isoisä kertoi hirviösadun, oli varmaa, että lapset lorottivat nuotion viereen. Isovanhemmat eivät toruneet lapsia, vaan veivät aamulla peitot ulos tuulettumaan. Toisin kuin muut kylän lapset, Kirwa alkoi kertoa satuja jo nelivuotiaana. Sadut lumosivat hänet niin, että koulunkäynti ei sujunut lainkaan. Kirwa ei oppinut mitään neljän ensimmäisen kouluvuoden aikana. Lapset kerääntyivät hänen ympärilleen ja sanoivat: Wilson, älä tee läksyjä. Kerro ennemmin satuja. Kun kerrot meille satuja, teemme läksyt puolestasi. Amani-aasi ja sisäinen kauneus tuskin jää Kirwan ainoaksi satukirjaksi, sillä hän muistaa satoja satuja ja tarinoita. Olen kuunnellut Kirwan tarinoita 250 tuntia ja kirjoittanut kirjan nimeltä Wilson Kirwa - Juoksijasoturin ihmeellinen elämä, joka ilmestyy syksyllä Otavan kustantamana. 9
Filemon ja vilja Wilson Kirwa Kauan sitten Filemon-apina asui kylän ihmisten kanssa savimajassa. Kyläläiset olivat ottaneet apinan apulaiseksi ja ystäväksi, sillä Filemon oli älykäs ja kiltti eläin, koko seudun paras apina. Paha kuivuus koetteli aluetta. Vettä ei ollut satanut pitkään aikaan, joten pelloilla kasvoi vain vähän viljaa: kahta lajia, jotka olivat nimeltään mtama ja muhoko. Ihmisillä ja eläimillä oli kova hätä, sillä ruokaa ei riittänyt kaikille. Ihmisillä oli tapana kuivata jyvät maassa nahkojen päällä ennen jauhamista. Filemon lupasi kertoa apinaystävilleen, milloin heidän olisi turvallista tulla syömään. Kun perheet olivat levittäneet jyvänsä kuivumaan, Filemon kutsui ystävänsä paikalle. Mutta jyvät olivat kovin pieniä. Apinat miettivät, miten ruokaa saataisiin myös kotiin heidän lapsilleen. Ovela Filemon keksi: Menkää joelle ja kastelkaa turkkinne. Kieriskelkää jyvissä, jolloin ne tarttuvat turkkiinne. Sen jälkeen menkää kotiin ja kuivatelkaa itseänne auringossa, jolloin jyvät tippuvat lastenne syötäviksi. Pian kyläläiset palasivat paikalle, johon he olivat jättäneet jyvät kuivumaan. He kauhistuivat, sillä melkein kaikki jyvät olivat kadonneet. Kyläläiset tiukkasivat Filemonilta: Kerro heti, kuka tämän tihutyön on tehnyt? Filemon ei halunnut ilmiantaa ystäviään, jotka kärsivät nälästä. Mutta ihmiset päättivät ottaa syyllisen selville. He kätkivät jyvät puun koloon ja pyysivät valtavan gorillan jäämään vartioimaan jyviä. Gorillaa alkoi kuitenkin nukuttaa ja pian otus jo kuorsasi niin, että tanner vain tärisi. Filemon odotti vielä hetken ja varmisti, että gorilla nukkui sikeästi. Sitten Filemon kutsui apinaystävänsä hakemaan jyviä. Ensimmäiseksi paikalle kiiruhtanut apina työnsi kätensä syvälle puun koloon ja kahmaisi kouransa täyteen jyviä. Mutta mitä ihmettä? Apinan käsi juuttui puun koloon. Apina kiskoi ja kiskoi, mutta ei saanut millään kättä pois pienestä reiästä. Gorilla mutisi unissaan, ja apina ajatteli kauhistuneena pieniä lapsiaan, jotka parkuivat nälissään kotona. Muut apinat riensivät auttamaan ystäväänsä, mutta käsi ei irronnut puun kolosta, ei sitten millään. Sitten gorilla heräsi ja muut apinat pötkivät kiireen vilkkaa pakoon hännät villisti heiluen. Mutta apina, jonka käsi oli juuttunut puun koloon, ei päässyt karkuun, vaan sai gorillalta melkoisen selkäsaunan. Siinä rytäkässä apinan käsi lopulta irtosi puun kolosta. Kun gorilla seuraavan kerran nukahti vartiopaikalle, viisas Filemon neuvoi ystäviään: Ottakaa jyviä vain hyppysellinen kerrallaan. Silloin käsi ei juutu puun koloon. Monesta hyppysellisestä kertyy vuori, ja syötävää riittää vielä huomiseksi. Mutta jos yritätte ottaa kaikki jyvät kerralla, jäätte kokonaan ilman. Tarinan suomentanut Elina Tanhua 10
Ei rajoja Wilson Kirwa Naapurissani savimajassa asui mies, joka oli ylpeä pienestä tyttärestään. Se ei ollut mikään ihme, sillä tyttö oli poikkeuksellisen kaunis ja älykäs. Hän napitti uteliaana elämän menoa suurilla mustilla silmillään ja kyseli koko ajan kaikkea mahdollista. Eräänä iltana, kun isä palasi paimentamasta lehmiä, tyttö tervehti häntä ja hihkaisi: Katso isä! Minä osaan lentää! Tyttö kapusi pöydälle, levitti kätensä ja hyppäsi. Hän mätkähti suoraan pää edellä maahan ja satutti kauniit kasvonsa. Hänen silmäkulmastaan, nenästään ja leuastaan valui verta. Tyttö jäi maahan makaamaan ja parkui surkeasti. Isä meni hänen luokseen lohduttamaan. Hyvä, tyttö, hyvä. Ei se mitään. Kului aikaa ja elämä jatkui entiseen tapaan. Isä kulki paimentamassa lehmiä ja muita eläimiä, äiti teki töitä savimajassa ja laittoi ruokaa koko perheelle. Mutta eräänä päivänä tyttö löysi linnun sulan. Hän nosti sen maasta ja keksi heti, miksi hän ei osannut lentää: hänellä ei ollut sulkia, kuten linnuilla. Tyttö otti sulan mukaan ja meni savimajaan odottamaan isän kotiin tuloa. Illalla isä saapuikin paimentamasta lehmiä. Tyttö tervehti häntä ja hihkaisi: Katso isä! Minä osaan lentää! Tyttö piteli kädessään linnun sulkaa, kapusi pöydälle, levitti kätensä ja hyppäsi. Mutta hän mätkähti taas suoraan pää edellä maahan ja loukkasi kasvonsa yhtä pahasti kuin edellisellä kerralla. Isä lohdutti tytärtään: Hyvä, tyttö, hyvä. Ei se mitään. Ehkä jonain päivänä osaat lentää. Olin seurannut läheltä perheen touhuja ja kun katselin verissään parkuvaa tyttöä, en kerta kaikkiaan voinut enää olla puuttumatta peliin. Kysyin mieheltä: Miksi ihmeessä annat tytön hypätä pöydältä ja satuttaa itsensä? Etkä toru lainkaan, vaan vain kehut häntä! Tytön isä katsoi minua silmät suurina ja vastasi: En minä voi rajoittaa lapseni unelmia. Jos niin tekisin, hän ei enää uskaltaisi yrittää mitään. Ja arvatkaa mitä! Miehen tytär oppi lentämään. Vaikka hän oli kotoisin köyhästä savimajasta, hänestä tuli lentäjä. Hän oli todennäköisesti ensimmäinen afrikkalainen nainen, joka valmistui lentokapteeniksi. Yhä tänäänkin hän ohjaa taitavasti ja turvallisesti suurta lentokonetta, jossa matkustaa satoja ihmisiä. Naapurissani asuvalta mieheltä opin, että ihmisellä ei oikeasti ole rajoja. Niinpä uskalsin eräänä päivänä nousta lentokoneeseen ja lähteä kohti lumista pohjoista maata, jossa luulin kaikkien ihmisten kulkevan koiravaljakoilla. Tarinan kertoi suomeksi Wilson Kirwa 1
Sadutko satua? Erkki Aura Istumme illan hämärtyessä tulen ääressä muutaman tuhannen vuoden takaisessa maisemassa. Ympäröivä luonto vetäytyy yön verhoon. Luonnon äänet korostuvat valon väistyessä. Tämä johtuu akustiikan muuttumisesta. Se on pelkkää fysiikkaa, joka liittyy valo- ja ääniaaltojen erilaiseen heijastumiseen ja siroutumiseen ilman erilaisista hiukkasista ja molekyyleistä. Vuorokauden ajan muutos vaikuttaa ihmislajin tajuntaan: erityisesti psyyke reagoi voimakkaasti pimeyteen. Tunteet nousevat pintaan. Näköaistin kadottaessa aktiivisuuttaan kuulomme herkistyy. Myös ihoaistit heräävät hämärässä. Alitajuntamme syvistä kerroksista nousee pintaan sisäisiä aistimuksia usein niin voimakkaina, että uskomme niiden olevan todellisia. Nämä hämärän hetken hallusinaatioina tunnetut kokemukset ovat muokanneet lajimme käsityksiä enemmän kuin haluamme uskoa. Olemme sadun synnyttämisen alkuhetkessä. Aikojen alussa, puhutun kielen kehittyessä kaikki mikä ääneen ilmaisiin oli fyysisessä mielessä aina totta. Ääneen ilmaistut asiat olivat sadun kertojassa itsessään. Hän koki ne fyysisesti oman ruumiinsa sisällössä. Tapahtuma oli erittäin konkreettinen, ja se myös jätti jälkiä kertojaan sekä kokijoihin. Varhaisella puhunnalla ei vielä voitu laverrella, ei luennoida eikä kertoa monisanaisia tarinoita. Äänellä ilmaistu asia pyrittiin supistamaan mahdollisimman yksinkertaiseen asuun, jotta kyseisten ilmaisujen muistaminen olisi mahdollista. Sen vuoksi tunteiden läsnäolo oli tärkeä tekijä ilmaisussa. Äänenpainoilla, sävelkorkeuden vaihtelulla ja erilaisilla äänen laadullisilla (prosodisilla) tekijöillä rikastettiin ja muotoiltiin ilmaisua. Myös äänteiden toisto oli ominaista varhaiselle puhunnalle. Siitä syntyivät erilaisille äänellis-fyysisille ilmaisulle tempot ja rytmit. Käsitän henkilökohtaisesti varhaisen äänellis/ kuvallis/eleellisen ilmaisun tiiviiksi arkkisaduksi. Siihen kuuluu alkuperäisesti jonkin kokemuksen kuvaaminen siten, että kuvauksen sisältöön ja tyyliin tarttuu ilmaisullisia tekijöitä, jotka muokkaavat ja rikastuttavat itse juonellista tai tapahtumallista (fabulorista) kertomusta. Jälkiä tästä arkkisadunkerronnasta voi kuulla esimerkiksi junan lastenvaunussa, jossa äiti lukee satua lapselle. Näissä vaunuissa on yleensä muutama satukirja. Joskus olen istunut aivan tällaisen sadunkertojan takana ja seurannut tapahtumaa. Se poikkeaa olennaisesti television satuohjelmista tai lastenteatterin tyylistä. Äidin ja lapsen välinen suhde on äärimmäisen intiimi, ja kerrontatilanne paljastaa ammatilliselle tarkkailijalle asioita, joita yleensä ei ulkopuolisille ilmaista. Sadun kertominen lapselle on monella tavalla tunnustuksellinen hetki. Se on myös peittämisen ja auktoriteetin ilmaisun hetki. Oleminen ja aika sadun hetkessä on siinä kaikkein tärkeintä. Itse satu on toinen asia. Tämä on unohtunut miltei kokonaan nykysadun kerronnasta. Kun äänellä ilmaistiin joko ihmisen ulkopuolella tapahtuvaa tai ihmisessä itsessään, aistien universumin sisäpuolella olevaa aktia, niin sanotuilla sanoilla oli (toisin kuin erittäin usein nyt) myös jokin sisältö ja merkitys. Tärkeää on ymmärtää, että aluksi sanojen tarkoitus oli yhtaikaa sekä äärimmäisen yksityinen että yksinkertaisella tavalla yleinen. Tämä johtui siitä, että ei vielä ollut valmista sanojen varastoa tuhlattavaksi, vaan kielen oli muotouduttava koko ajan kulloisenkin yksityisen tilanteen mukaan. Toisaalta yleisenä käsitteenä kielen nykytilanne on teknisessä mielessä samankaltainen. Uusien medioiden kehittyessä syntyy koko ajan uutta kieltä. Sillä on kuitenkin toisenlainen uusi ominaisuus varhaiseen kieleen ja kerrontaan verrattuna. Siinä missä arkaaiset kielet aktit etsivät pitkää perspektiiviä kohti tulevaisuutta, osaksi varmasti ihmisen sitä tiedostamatta, niin nykyiset kielensynnyttäjät muokkaavat tietoisesti lyhytperspektiivistä kieltä kulloisenkin uuden innovaation käyttöön. Tämä metodi on tietenkin tarkoituksen mukainen siinä mielessä, että ollaan aina valmiina hylkäämään vanha terminologia median kehittyessä. Tällöin kuitenkin korostuu myös uusien mediakielien historiattomuus. Niillä ei voi kertoa suuria tarinoita eikä niiden köyhällä tunnesisällöllä kerrota satuja. Tiedän, että tähän väitteeseen tarttuu moni. Uusista kielistä puuttuu kokonaan läheisyys, intiimiys. Niiden vaikutus perustuu toisenlaiseen suggestioon kuin alkuperäisten kielien. Sen sijaan niillä on luonnollisia kieliä paljon suuremmat mahdollisuudet ilmaista runsaasti pelkkiä valeita, täysin keksittyjä ja virtuaalisia tapahtumia ja ilmiöitä. Niillä on mahdollisuus täyttää lajimme koko aistimaailma väkivaltaisen tehokkaasti. Uusilla medioilla on jo nyt kyetty vieraannuttamaan ja hämärryttämään ihmisten käsitys läsnäolosta. 12
Virtuaalisuus onkin eräs keskeinen käsite, joka muodostaa oman viitekehyksensä nykyisiin mediatiivisiin satuihin ja erottaa ne yllättävästi ihmislajin alkuperäisiin kieliin kuuluvien satujen mielikuvitusmaailmasta. Mediatiivisilla saduilla tarkoitan alun perin kerrotusta, kirjoitetusta ja sarjakuvamaailmasta nykymedioihin, kuten erilaisiin digitaalisiin medioihin tms. siirtyneitä satuja, jotka tuntuvat hallitsevan sadun kerronnan aluetta sellaisin nimikkein kuin action, fantasia, sci-fi, roolipeli, horror ym. Kielen kehittyessä osa varhaisemmista muodoista ja sisällöistä jäi puhunnan rakenteiksi muodostaen kielen laajempaa arkkitehtuuria. Osa varhaisista äänteistä muotoutui ihmislajin yhteisöllisyyden kasvaessa, ilmaston muuttuessa ja lajimme liikkuessa lopulta lähes kaikkialle maapallollamme. Laajempi kerronnallisuus alkoi muotoutua; näin syntyivät äänteistä sanat, sanoista lauseet ja lauseista laajemmat kielen rakenteet. Syntyivät sadut ja tarinat ja koko kielellisen ilmaisun arkkitehtuuri. Kun vastaantuleva tuntematon kohtaa tutun ja ymmärretyn syntyy fiktion mahdollisuus. Fiktioon sisältyy myös kritiikin mahdollisuus. Näin tapahtui alkuperäisissä saduissa. Kun lähtökohtana on kokonaan keksitty tuntematon eli virtuaalisuus (usein sci-fi ja horror-saduissa) syntyy tilanne, jossa sadun kokija asetetaan monella tavalla suljettuun tilanteeseen: hänet pakotetaan ottamaan vastaan esitys. Alkuperäinen satu ei kuitenkaan ole esitys vaan vahvasti vuorovaikutuksellinen tilanne. Videopelien yhteydessä puhutaan jatkuvasti pelaajan aktivoinnista. Kyseessä on täydellinen harha. Jonkun liikkuvan objektin siirteleminen nopeisiin kohteisiin ei ole vuorovaikutusta. En puutu siihen sen enempää tässä yhteydessä. Totean vain että varsinkin nuorisolle on ollut yllättävän helppoa esittää viihteen nimikkeen alla todella tyhjänpäinen maailmankuva. Lajimme eräs hallitsevista perustarpeista on tarve ja pyrkimys käsitellä sekä muokata kokemuksiaan sekä siirrellä näin syntyviä akteja erilaisiin medioiksi hahmottuviin instituutioihin. Tästä tarpeesta ja kyvystä seuraa kulttuuriksi käsitetyn ilmiön synty. Kulttuurin perusrakenteita taas pidetään yllä erilaisin yksilöllisin maneerein, manioin ja riitein. Nämä liittyvät usein löyhemmin tai tiukemmin yhteisöllisiin rituaaleihin jotka kytkeytyessään yhteen - muodostavat erilaisia kultteja. Mitä saduilla sitten on tekemistä edellä kuvattujen ilmaisun rakenteiden kanssa? Ainekset, joita varhaiset esi-isämme äänellisellä ilmaisullaan muokkasivat, syntyivät varmasti erittäin voimakkaista fyysisistä ja psyykkisistä kokemuksista. Ihminen kohtasi varhaisen historiansa alussa jatkuvasti uusia ja erittäin rajujakin tilanteita toisella tavalla kuin me nykyihmiset. Tuntematon oli jokapäiväisessä elämässä alati läsnä. Ja juuri tuntematon on varhaisten satujen perusainesta. Satujen fiktio syntyi tarpeesta muodostaa tuntemattomalle aktille ja ilmiölle jokin ilmaisu, jotta tätä tuntematonta saatettiin edes jollain tavalla käsitellä; että se voitiin liittää yksilölliseen ja yhteisölliseen elämän ketjuun ja ympäristöön. Näin sadusta tuli lajimme kulttuurin ja historian olennainen rakenneosa. Suuresti yleistäen voi sanoa, että kaikissa saduiksi käsitetyissä kielellisissä tapahtumissa, akteissa, on aina läsnä erittäin konkreettista ja realistista ainesta erittäin ei-todellisen ja myyttisen aineksen kanssa. Meillä ei ole mahdollisuutta todentaa satujen akteja ennen kirjoitetun kielen kehittymistä. Voimme vain antautua lajillemme ominaisen mielikuvituksen valtaan, ohjata sen menneisyyden porteista takaisin alkuun kohtaamaan vastaan tulevan sadun demonin. Kaikkiin varhaisiin kirjoitettuihin kieliin sisältyy saduiksi hahmottuvia akteja. Tilastojen ja erilaisten tarvikeluetteloiden lisäksi kirjoitetulla kielellä alettiin jo varhain merkitä muistiin merkittäviä tapahtumia sekä hallitsijoiden ja merkkihenkilöiden elämää. Kovin paljon mielikuvitusta ei tarvita tavoittamaan viiden tuhannen vuoden takaisen kirjurin aktia hänen saadessaan tehtäväksi kirjoittaa muistiin voittoisan sotaretken tapahtumia. On helppo uskoa, että kirjurimme oman arvonsa tuntiessaan ja päällikön suopeutta sekä mahdollisesti aineellistakin etua tavoitellessaan tuli lisänneeksi hiukan värikkyyttä tapahtumien kuvaukseen. Hän saattoi myös synnyttää aivan uusia kirjoitusmerkkejä päällikön ylistykseksi. Ja lukiessaan hän aivan varmasti myös tulkitsi synnytettyä tarinaa. Eikä kestänyt kauaakaan kun tapahtumiin liitettiin tuntemattomia tekijöitä, luonnonilmiöitä ja ihmislajille ominaisia sisäisiä kokemuksia. Näin alkoivat ihmismielen mytologiset ainekset liittyä arkisiin tapahtumiin. Sadut saivat jo varhain nykypäivään saakka säilyneen aineksensa, jonka muodot vain vaihtelevat. Itse sadun aineksellinen olemus ei juurikaan ole muuttunut. Sen sijaan kerronnan välineet ovat muuttuneet rajusti, ja samalla muutos on vaikuttanut kertojien ja kokijoiden tajunnan rakenteisiin tavalla, jota emme ole voineet ennakoida. Satujen valta ja yhteiskunnallinen dramaturgia Todellisuuden hahmottaminen oli muutama tuhat vuotta sitten taatusti yhtä vaikeaa kuin nykyään. Luonnollista oli, että puhuttuun ja kirjoitettuun tarinaan lisättiin myös selviä valeita, keksittyjä juttuja ja uskomuksia, joita ei kukaan voinut väittää täysin oikeiksi tai vääriksi. Satujen muotoutuminen kulki alusta alkaen tiukasti 13
erilaisten yhteiskunnallisten ja yksilöllisten roolien kehittymisen mukana. Satuihin sisällytettiin runsaasti mm. opetuksellisia, uskomuksellisia, alitajuis-psyykkisiä ja moraalisia aineksia. Muinaisen faaraoiden ajan Egyptin runsas kulttuurinen aineisto käyköön esimerkkinä viittaamaan hahmotukseeni siitä ellipsistä, jolla katson satuihin liittyneiden, alkuperäisten valtatekijöiden siirtyneen nykypäivään. Väitän pelkistäen, miten viiden tuhannen vuoden takaiset satuainekset ja niihin kytkeytynyt rooliajattelu ovat jälleen kerran ihmiskunnan historiassa - nykypäivänä aktivoituneet erittäin voimakkaasti uusien medioiden sisällöissä. Kulttuurien kiinteytyessä erilaiset funktionaaliset roolit alkoivat muodostua ja järjestäytyä yhteiskunnassa. Tapahtui esimerkiksi työnjako taitojen suhteen. Tällöin syntyivät erilaiset ammatit. Ihmisten hallintaa varten syntyi yhteiskunnan ylärakenne, jonka roolit perustuivat vahvasti kolmeen laajaan tekijäryhmään. Valtaa lujittivat konkreettiset vallan välineet eli rikkautta korostava materia. Tähän kuuluvia aineellisia merkkejä lisäämään ja säilyttämään synnytettiin väkivallan läsnäolon ja sen uhkan koneisto eli aseellinen armeija. Kolmanneksi vallan välineistöksi syntyi vaikutukseltaan laajin ja salakavalin, suurelta osin näkymätön ja tehokkain ihmisten yksityiseen elämään tunkeutuva vallan välineistö eli erilaisista uskomuksista koostuva uskontojen systeemi. Se käytti kahta edellä mainittua vallan koneistoa häikäilemättä hyväkseen ja tekee edelleen niin. Miten nämä sitten liittyvät esseeni tematiikkaan saduista? Mitä tekemistä muinaishistorialla on sen satukäsityksen kanssa, joka esimerkiksi meille on opetettu jo ennen kouluikäämme? Sen käsityksen kanssa, jonka mukaan sadut kuuluvat lähinnä vain lasten varhaiseen elämään, aikaan jolloin hän opettelee lukemaan, koulun ensimmäisiin vuosiin ennen murrosikää ja aikuistumista Ja mitä tekemistä yhteiskunnallisten roolien läsnäololla on oikeiden satujen kanssa, sellaisten joita voi vaaratta kertoa vaikka lastenlapsille Sellaiset saduthan on koottu kirjoihin, joiden kansilehdiltä lasta houkuttelee otsikko Kauneimmat sadut, ja jotka on kuvittanut Rudolf Koivu tai joku hänen kaltaisensa mestari. En todellakaan aio estää satuihin kuuluvan kauneuden tai lempeyden läsnäoloa, enkä väitä ettei alkuperäinen satuaines sisältäsi kyseisiä viehättäviä asioita. Esseeni keskeisenä tarkoituksena on kuitenkin avata näkemys, jonka mukaan sadut ovat paljon vaikuttavampia ja läsnäolevampia energiapaketteja kuin vain pehmeät satuversiot. Palaan siis rooleihin. Yksilölliset ja yhteiskunnalliset roolit syntyivät siis osaamisen ja vallan välineiksi. Ihmislajin perusominaisuuksiin kuuluu (erittäin valitettavasti!) voimakas tarve muodostaa ympärilleen tajunnallis-psyykkisiä henkisiä järjestelmiä eli transsendenssejä substansseja. Näiden avulla ihmiskunnan kehitystä on manipuloitu, ja tehdään edelleen koko historian ajan. Moninaisten jumaljärjestelmien ympärille kehitettyjen kulttien ja uskontojen voidaan yksinkertaisellakin analyysillä osoittaa olevan syynä maapallon vinoutuneeseen ja valheelliseen eettiseen ja moraaliseen sekä myös aineelliseen kehitykseen. Nimenomaan uskonnot liittyneinä erilaisiin valtaideologioihin ovat johtaneet koko Globen nykyiseen räjähdysalttiiseen tilaan. Sadun oleminen ja aika Eräät sadut tunnistaa heti alusta. Ne alkavat jollain seuraavan kaltaisella olemisen ja ajan ilmaisulla: Olipa kerran Kauan sitten eleli Muinaisessa Kiinassa asusti Kaukana synkän metsän keskellä Oli synkkä ja myrskyinen yö Alussa maa oli autio ja tyhjä Nykyisen sadun voi aloittaa klikkaamalla auki Internetin ja surffailemalla seuraavat tunnit erilaisten hakukoneiden kautta maapallon kaikkien kulttuurien seurassa. Satujen ikäviitekehykset ovat muuttuneet täysin. Elokuvaa erilaisin digitaalisin formaatein hallitsee sarjakuvamaailman ja rajattoman pelimaailman jatkuva kaaos. Erittäin usein näiden mediatiivisten satujen tarinoihin on sisällytetty jokin tai joitakin arkkisatujen aineksia. Virtuaalisin erikoisefektein ja syvävaikutteisen musiikin keinoin pyritään jatkuvasti ylittämään yksilöllisen sietokyvyn rajat. Tuntuu siltä kuin nämä viihdemediat todella tieten tarkoituksella pyrkisivät aistien kipukynnykselle. Viitaako tämä siihen, että ihmislajin vastaanottokyky on jo niin turtunut sähköisen viestinnän painostuksessa, että sadunkerronta on pakollista megawatein kaikilla aistien sektoreilla? Sen sijaan on paradoksaalista, että arkkisatujen ainekset koetaan jatkuvasti niin tehokkaiksi ja tärkeiksi, että niistä tehdään aina uusia versioita aina uusiin välineisiin. 14
Kävin katsomassa kohuelokuvan V eli Verikosto. Tarinassa liki yli-inhimillisin fyysisin keinoin naamioitu sankari (Nauruihmisen ja oopperan kummituksen verrokki) alkaa murskata eräänlaisen fasismin kouriin joutunutta Englantia. Elokuvaan oli upotettu muutamia irrallisia Shakespearen fraaseja. Lisäksi siinä oli tunnepuolta korostamassa tyttö, jota fasistinen hallitus jahtaa ja sankarimme pelastelee. Tarina sisälsi klassisen sadun fiktion ja virtuaalisen, (mutta ehkä silti mahdollisen) todellisuuden törmäytyksiä välineellisesti sangen tehokkaasti toteutettuna. Oli mielenkiintoista havaita yleisön rakenne ja kuunnella eräitä kommentteja esityksen jälkeen. Elokuvalle oli asetettu 15 vuoden ikäraja ilmeisesti sen sisältämien, äärimmäisen tehokkaan, tanssillisesti hallitun ja hidastetusti kuvatun, päähenkilön tikareilla suorittamien tappojen vuoksi. Kuulemani kommentit koskivat juuri näitä tappoja. Kommentit voidaan kiteyttää kahteen sanaan : aika makeeta. Arkkisatujen tarinoissa on myös runsaasti julmuuksia aina ihmissyöntiä ja aseilla silpomista myöden. Topeliuksen satunäytelmässä Adalminan helmi eräs keskushenkilö on roisto ja ihmissyöjä Pöröpörhyri, joka kuitenkin armahdetaan lopuksi. Muistan kuinka itse lapsena koin outoja väristyksiä eläytyessäni sadun aineksiin pelkästään luettuna. Nähtyäni esityksen Tampereen teatterissa murrosikäisenä ihmissyöjä ei enää värisyttänyt. Alkuperäinen Tuhat ja yksi yötä sisältää runsaasti erotiikkaa ja väkivaltaa ja J.Hollon suomentama taidokkaasti kuvitettu kokoelma sisältää kohtauksia, jotka yltävät nykyisten mediasatujen väkivallan tasolle. Sieltä löytyy mm. kuva, jossa alastomalta naiselta leikataan käsivarret kokonaan irti. Muistan hyvin kuinka aina käydessäni isoäitini luona Järvensivulla etsin kyseisen korupainoksen ja vetäydyin tutkimaan sitä omaan rauhaani. Kuvat hirviödemoneista ja läpinäkyvissä harsoissa esiintyvistä prinsessoista jäivät kyllä mieleeni. Väitän kuitenkin pitäneeni tarinoita nimenomaan satuina. Jostain syystä kukaan ei kontrolloinut lukemisiani tuohon aikaan vaikka olin vielä alle kymmenvuotias. Kerran tiedän ja tunnustan myös itkeneeni sadun vaikutuksesta. Olin ensimmäisellä luokalla Nokian Aseman kansakoulussa. Lainasin tuolloin koulun kirjastosta lyhennetyn version Robinson Crusoesta. Sille oli annettu suomalainen nimi Risto Roopenpoika, ja tapahtumat oli sijoitettu johonkin suomalaiseen saareen. Risto Roopenpoika joutuu sinne kesälomalla veneen haaksirikon vuoksi. saaressa oli vuohia. Elettyään joitain aikoja vuohien maidolla ja marjoilla pelastajat saapuvat. Koin valtaan tunne-elämyksen kirjan viimeisillä sivuilla, jossa oli myös kuva Risto Roopenpojasta jättämässä hyvästejä vuohille. Itkin yksinäni halkoliiterissä, klapien väliin kaivamassani pesässä. Sadut ovat koko ajan läsnä elämässämme. On valitettavaa, että niiden valtava vaikutus koko ihmislajin kehitykseen on suuntautunut valtaosin lajimme primitiivisimpien ominaisuuksien ylläpitämiseen ja tätä kautta erilaisten rituaalisten, hallusinatiivisten uskomusten ja uskontojen vallan korostumiseen sekä tunteettoman seksuaalisen ja väkivaltaisen viihteen korostuneeseen osuuteen elämässämme. Olen hahmottanut sadut alkuperäisiksi ihmisen kielen ja ilmaisun rakenteiksi. Niitä voidaan kuvata vaikkapa laajempien geneettisten kulttuurirakenteiden kaltaisiksi, joille on annettu osuva nimitys meemi. Eräiden tutkijoiden ja filosofien mielestä meemejä voi aivan hyvin tutkia sukupolvelta toiselle välittyvinä ja perityvinä, geneettisen kaltaisina ominaisuuksina. Tällöin niihin täytyisi suhtautua samoin kuin muihinkin elämäämme vaikuttaviin tekijöihin. Pahimpia ongelmia aiheuttavat tekijät on pyrittävä eliminoimaan ja tilalle olisi kehitettävä myönteisempiä ominaisuuksia korostavia tekijöitä. Tässä taas tullaan eettisesti arveluttavalle alueelle. Onko meillä oikeus manipuloida geenejä tai kulttuurimeemejä, ja kenen etiikan ja moraalin mukaisesti niihin puututaan? Itse kyllä puuttuisin nk. transsendetti-meemeihin eli uskontoja synnyttäviin uskomusgeeneihin, mutta miten se tapahtuisi. Siitä minulla ei ole vielä käsitystä. Siksipä kehotankin meitä kaikkia tutkimaan ja ilmaisemaan satuja toisin kuin vain tehokkaina toimintaesityksinä tai makeina seksi-murha-actioneina. Sadut kuuluvat ihmislajin aitoihin ilmaisukeinoihin. Italialainen Nobel-runoilija Salvatore Quasimodo on mielestäni kiteyttänyt todellisen sadun aineksen alkuperäisellä tavalla: Jokainen yksinään maan sydämellä auringon säteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta. Ehkäpä sci-fi tasolta joskus vielä ilmestyy todellisia sadunkertojia. Ties vaikka jokin Sinbad Merenkulkija purjehtii kerran tänne maapallon ulkopuolisesta kulttuurista ja kertoo meille todellisen sadun elämän alkuperästä. Artikkelin kuvat: Brian Froud & Alan Lee, 1978 15
Salainen satu Inkerissä todellisuus oli satua salaisempaa Ella Ojala Lapsena kuulin vain salaisia satuja. Niitä ei oltu tarkoitettu minun korviini, mutta minä kuulin kuitenkin aina pätkän sieltä toisen täältä ja annoin mielikuvitukseni muodostaa sitten niistä eräänlaisia kokonaisuuksia. Kuulin, kun vanhemmat ihmiset kuiskuttelivat: Silloin, ko se Vihreä armeija lompsi tiäll Lempaalaas meijän pelloill, se käi tiäl Varsalan kylääskii. Sitten seurasi katkos sadussa. Puhuttiin jotain muuta. Mutta minun päässäni raksutti: Vihreä armeija Millainenhan se mahtoi olla? Lompsi pelloill. Millä lailla lompsi? Lensikö se jotenkin kömpelösti? Tallasi viljaa? Oliko se koostunut heinäsirkoista? Ja oli siis heinäsirkka-armeija. Sellaisista olin kuullut joskus, kun joku oli lukenut Raamatusta sellaisistakin vitsauksista. Sitten satu saattoi saada jatkon: Poloset luuliit, jot hyö vapauttaat Inkerinmaan boljshevismin ikeest, jot talonpojat suaavat itse viljellä maitaan ja mantujain. Eivät raukat ymmärtäneet kuin vahva olj Puna-armeija. Siihen aikaan en vielä tietänyt puna-armeijastakaan. Puna-armeija, mietin pienessä päässäni: Oliko se koottu luteista? Olin joskus kuullut, kun joku luki Pravda lozungin : kaikkien maitten proletaarit yhtykää. Ehkä se tarkoittikin juuri että kaikkien maitten mökkien luteet yhtykää. Sitten kuului puheen sorinaa: Myö ehittiin ellää uuvees talos vast yheksän kuukautta, ko se poltettiin. Kenen talo poltettiin? Ja miksi? Olin kuullut sananparren: Lystiist käi lutikkaisiil vaik lie talloinki palant. Sitten muistin, että isäni kotitalohan se oli ja isä oli vasta pojannulikka. Ehkä isä olikin niin vallaton, että sytytti uuden talon palamaan, kun kaikkien mökkien luteet säntäsivät yöllä isänisän uuteen kotitaloon, eikä isä sietänyt yöllistä puna-armeijaa kimpussaan, kun aamulla anivarhain piti mennä paimeneen. Inkerin lippu laskettiin viimeisen kerran saloost Kirsaloos täs meijän Lempaalaas, ko vihreä armeija pakeni Suomeen. Tämä kuiskaus oli salaisistakin kuiskauksista salaisempi. Mikä lippu? Missä se Kirsalo täällä Lempaalassa oli? Kysyinkin sitä äidiltä. Hän sanoi sen olevan virallisesti Kirjasalo ja sijaitsevan niin Lempaalan rajalla, että oli melkein Suomen sisällä, Kivennavan ja Raudun ympäröimä kolkka. Inkerin lipusta en uskaltanut kysyä mitään, sillä ymmärsin, että se salaisuus oli yhtä vaarallinen kuin sekin satusalaisuus, jonka möläytin julki Juholassa, naapurissa. Juholoita piti aina pelätä. Siellä ei saanut kertoa salaisia satuja, Juholan Jussi oli urkkija. Urkkijan oli palkannut joku NKVD. Tuo kirjainyhdistelmä ei sanonut minulle mitään, mutta ymmärsin sen olevan jonkinlaisen erittäin salaisten satujen kokoojan. Niinpä, kun kerran näin Juholassa kalenterikuvan jollainen meilläkin oli, siinä kalenterissa oli täsmälleen kaksi samanlaista viiksiniekka äijää. (Muuten meillä sanottiin isoisää äijäksi. Äidin isää vieläpä kylä-äijäksi, koska morsiamet naitiin tavallisesti vieraasta kylästä ja morsiamen isästä tuli siten kylä-äijä.) Sellaiset viiksiniekat koristivat meidän kalenteria. Toisella viiksiniekalla vain oli paksu musta tukka, toinen oli kalju, sen tukka oli kasvanut pukinparraksi. Äiti, äiti, huusin riemuissani havainnoistani: tiälläkin ovat kylä-äijän syöjät! Äiti tuli luokseni, otti kalenterin kädestäni, ja kiidätti minut nopeasti ulos. Muista sie, jot niist viiksiniekoist, et ikinä sua sannoo missään mittää. Kyläreissu päättyi siihen. Minä olin tyhmyyttäni paljastanut salaisten satujen sankareitten kuvat. Sillä aikaisemmin kotona, kun äiti kuori perunoita ja minä istua kiehnäsin äidin sylissä samanlainen kalenteri kädessäni, kun muita satukirjoja ei ollut. Kalenterissa oli vain kaksi kuvaa ja minusta molemmat kuvat olisivat voineet kuvata kylä-äijääni. En muistanut miltä hän näytti, kun hänet olivat yöllä vieneet nämä kalenterinsankarin miehet jonnekin parempaan talteen. Se oli erittäin salainen paikka. Silloin, kun äiti vilkaisi kuvia, hän sylkäisi: Ovathan ne nyt kylä-äijän kuvia, kylä-äijän syöjiä ne ovat. Nyt siis ymmärsin: Kylä-äijän olivat syöneet viiksiniekat. Jos Juholan Jussi olisi ollut paikalla, minutkin olisi karkotettu yöllä salaiseen paikkaan ja syöty. Sitä en halunnut. Halusin elää. Tosin minut karkotettiin myöhemmin, mutta lempeämmin: Me saimme ottaa mukaan karkotuspaikalle tavaroitakin. Minusta se satu oli jo 16
paljon hauskempi, kuin ne lukemattomat sadut joista vain salaperäisesti kuiskailtiin. Serkkuni olivat kuolleet juuri tällaisilla karkotuspaikoilla. Jotkut serkut jopa matkalla, koska viiksiniekkojen miehet kyttäsivät makeata lihaa pomoilleen. Minua ei varmasti syötäisi, koska sain ottaa mukaan kissankin. Meillä olikin maailman kaunein kissa, aito siperialainen kissa. Ja koska karkotusmiehet tulivat hakemaan meidän tavaroitamme ensimmäiseksi pienellä kuorma-auton rämisköllä ja ihmiset saivat kävellä perässä. Minut ne kelpuuttivat kissakorin kanssa kyytiin. Minusta se oli niin jännittävää, että unohdin pelkoni satujen saaresta, jossa syödään ihmisiä, koska minulla oli kissa mukanani, ja, jos ne haluaisivat syödä minut, minä tarjoaisin niille alkupaloiksi kissan ja karkaisin itse sillä väliin jonnekin piiloon. Kävi kuitenkin niin, että kissa karkasi korista. Ja minut sullottiin samaan vaunuun minne koko kylän väkikin sullottiin. Onneksi vanhempani ja pikkuveljeni olivat mukana. Sitten kasvoin ja menin umpivenäläiseen kouluun, jossa suomen kieli oli kielletty. Suomenkielinen kirjallisuus oli hävitetty. Koulussa oli sata oppilasta ja minä yksin suomalainen. Opin hyvin venäjän kielen. Opin arvostamaan Pushkinin satuja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin se satu, joka oli elettävää todellisuutta. Ironista tässä todellisuudessa oli se, että satuin tulemaan myöskin kouluni parhaaksi oppilaaksi ja sain luokkani priimuksen paperit. Kunniakirjassa komeilivat nämä varhaislapsuuteni pelätyt satuhahmot. Erään vihollismaan suomenkielisessä propagandaradiossa kerrottiin sodan aikana usein seuraavanlaista iltasatua suomalaisille lapsille: «Olipa kerran pieni tyttö ja poika jotka kulkivat käsi kädessä pitkin kedon kukkia ja niittyjä myöden ja lauloivat iki-ihania lauluja ja olivat niin onnellisia. Mutta yht äkkiä heidän onnensa muuttui kauheaksi murheeksi. Sillä metsänreunasta nousi niin vihainen ja pörröinen susi että se oli pannut turkinkin nurinpäin päälleen ja murisi. Sitten se susi huomasi pojan ja tytön ja nieli niskasta kiinni sen pojan suuhunsa ja sitten vattaansa ja sitten sen tytön ja irvisti. Sitten se susi kulki siellä metsässä vihaisena ja verisenä. Nukkukaa hyvin pienet lapsukaiset!» 17
Kaksi naisrunoilijaa Suomennokset Rita Dahl Eva Ström Eva Ström (s. 1947) työskenteli vuosina 1974-1988 lääkärinä, minkä jälkeen hän on toiminut kokopäiväisenä kirjailijana. Ström on julkaissut runokokoelmien lisäksi romaaneja ja näytelmiä. Hän on myös Sydsvenskan-lehteen kirjoittava kirjallisuuskriitikko. Ström on asunut pitkään Kristiansandissa. Ström nimeää keskeisiksi teemoikseen katastrofin ja luomisen, haavoittuvuuden ja tuhon, vihan ja kauneuden sekä seksuaalisuuden, hedelmällisyyden, vanhenemisen ja kuoleman kaltaiset elämän kannalta keskeiset biologiset prosessit. Strömin julkaistuja kirjoja ovat muun muassa Den brinnande zeppelinaren (1977), Steinkind (1979), Det mörka alfabetet (1982), Akra (1983), Samtal med en daimon (1986), Kärleken till matematiken (1989), Mats Ulfson (1991), Brandenburg (1993). Vuonna 2003 Ström sai seitsemännestä runokokoelmastaan Revbensstäderna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Palkintokomitea perusteli valintaansa sillä, että Eva Ström on omintakeinen ääni ruotsalaisten runoilijoiden joukossa, alituisesti uudistuva kielten ja sanojen rajojen ja mahdollisuuksien etsijä, nuoren runoilijasukupolven edelläkävijä. Revbensstäderna kokoelmaa ylistettiin rohkeudesta, voimakkuudesta, fysikaalisuudesta ja selkeydestä, jolla Ström kuvaa ihmisenäolon ehtoja nykymaailmassa. Kriitikko Astrid Trotzig on todennut palkitusta kokoelmasta seuraavasti: Revbensstäderna ammentaa konfliktista, joka syntyy kahlitsevien ulkopuolisten sääntöjen ja omien unelmien välille. Kahdessa ensimmäisessä osassa kuvataan ihmistä, jonka Jumalan kolmipäinen olkalihas on painanut maahan ja joka tiedostaa tilanteensa muttei kykene irtautumaan siitä. Kolmannessa ja viimeisessä osiossa, jonka mottona on varsin lohdullinen Blake-sitaatti Rakkauden Puutarhasta, herää toivo unen itsevalaisevista sanoista / aivan kuin olisit kykeneväinen / onneen / jota et edes tiennyt olevaksi. Eva Ström on älykkö, muttei koskaan teoreettinen. Hänen runonsa ovat täynnä vahvaa tunnetta, mutta niitä ei silti vaivaa sentimentaalisuus. Hän ei kavahda mitään. Tämä riipaiseva rohkeus, intensiteetti ja selkeys, jonka avulla hän onnistuu kuvaamaan ihmisen edellytyksiä, tekee Revbensstäderna -teoksesta Eva Strömin tähän mennessä vahvimman runokokoelman. Eva-Stina Byggmästar Eva-Stina Byggmästar Eva-Stina Byggmästar syntyi 1967 Pietarsaaressa ja on asunut jo pitkään Ruotsissa. Hän on kuvaillut runouttaan Vasabladetin haastattelussa 1995 seuraavasti: Päämääräni on uudistaa kieltä ja samanaikaisesti lievittää ihmisten ja maailman tuskaa. Haluan olla sekä kapinallinen että lohduttava, kapinoiva anarkisti ja sairaanhoitaja. Haluan omistautua avoimuudelle ja suvaitsevaisuudelle sekä taiteellisessa työssäni että elämässäni, vedota läheisyyteen ja sielullisuuteen, ei käyttämällä sanaa lohdutus vaan luomalla lohdun kuvia. Carina Nynäs on kutsunut Byggmästaria visionääriksi, jolle maan päällä eletty elämä on illuusiota. Todellinen elämä tapahtuu mielikuvituksessa tai kosmisessa todellisuudessa. Byggmästarin runot palaavat monesti lapsuuden ja satujen maailmaan, joka on vastakkainen aikuisten rationaaliselle järkimaailmalle. Kokoelmat För upp en svan (1992), Framåt i blått (1994) ja Bo under ko (1997) muodostivat nk. ilotrilogian, joissa ilo ilmeni leikittelevässä ja huimasti asso-sioivassa kielessä, joka oli sukua nonsenserunou-delle. Byggmästar on todennut eräässä haastattelussa aiheen löytyvän kaukaa lapsuudesta. Runoilija syntyi nimittäin lannevikaisena ja häntä katsomaan tullut isoäiti oli rukoillut että Jumala tappaisi lapsen ennemmin kuin toisi hänet vaikeaan elämään. Mutta kyse ei ollutkaan vakavasta vaivasta ja Byggmästar jäi eloon. Silloin isoäiti toivoi lapsen saavan jonkin erityisen lahjan. Sen hän todella tuntuu saaneekin. [Esittely jatkuu sivulla 24] 18
Eva-Stina Byggmästar Jänissydäminen ihminen Den harhjärtade människan (2001) ja Näckrosön (2003) kokoelmissa Byggmästarin runous on astunut uuteen vaiheeseen, joka erityisesti jälkimmäisessä kokoelmassa on puhtaan uskonnollinen, perinteisen modernistisen ja postmodernistisen runouden fragmentaarisuutta karttava. Runoilija tunnustaa uskovansa Jumalaan ja Kristukseen, jotka tuovat lohtua hänen tuskaansa. Näckrosön kokoelmassa Kristus on jänis ja Jumala pikkulintu. Den harhjärtade människan sai inspitaationsa unesta, jossa Byggmästar yritti löytää piilopaikkaa muiden piiritettyinä olevien ihmisten kanssa. Munkki johdatti joukon marmoriseen halliin jossa oli Kristuspatsas kirjarulla kummassakin kädessään. Joukko jäi odottamaan vasemmalle, joka unissa merkitsee tulevaisuutta. Sitten Byggmästar heräsi unestaan. Byggmästarin runous onkin karkeasti jaettavissa kahteen vaiheeseen: epäyhtenäisyyteen ja framentaarisuuteen perustuvaan kielileikkiin, jossa subjektiakaan ei ole, ja yhtenäisempää kokemusta tavoitteleviin runoihin, joissa on läsnä myös selkeä runominä. Hänen aivan uusin kokoelmansa Knoppar blommor blad och grenar (2005) on paluuta epäyhtenäiseen luontokokemukseen. Dagens Nyheterin kriitikon Åsa Beckmanin mukaan moinen kielisensualismi voi jatkua enää korkeintaan parin kokoelman ajan ennen kuin se tie on loppuun kuljettu. Uusimmassa kokoelmassa minän halu kuulua maailmaan on suurempi kuin koskaan. Ennen mielikuvitusmaailma on toiminut nimenomaan eskapismin ja paon välineenä, ei niinkään yhdistävänä tekijänä. Joku kriitikko on havainnut uudessa kokoelmassa ilmaisullista välittömyyttä, jota Byggmästarilla ei ole ennen ollut, ja muodon yksinkertaisuutta. Svenska Dagbladetin Tom Hedlundin (14.4.2005) mukaan Byggmästar luo uudessa kirjassaan värikkään satumaisen puutarhaidyllin jossa kaikki ovat mukavia ja iloisia. Kukoistava ilon puutarha on varttuneen aikuisen sisimmän heijastusta, aikuisen, jolla on lapsellinen sielu. Uusissa runoissa on viittauksia niin Upanishadeihin kuin Hölderliniin. Itse puutarhamotiivi voi olla peräisin vaikka Edith Södergranilta. Tai Elsa Beskowilta, jonka rikkaruohoja ei Byggmästarin muutarhasta löydy: Onni on kitkeä / oma pieni puutarha / aurinkoisena kesäkuun aamuna. Hedlund iloitsee siitä, että Byggmästarin kieli on jälleen ottanut uuden suunnan, ja hän haluaa tietää, mitä tapahtuu Byggmästarin runominälle kun hän astuu puutarhanmuurien ulkopuolelle. Uskonnolliset ja hengelliset ainekset Byggmästarin runoissa ymmärtää kun katsoo taaksepäin hänen lapsuuteensa. Uskonnollisuus on aina ollut keskeisessä roolissa Byggmästarin perheessä ja suvussa. Isä ja hänen sukunsa olivat mormoneja, äidinpuoleinen suku oli puolestaan aktiivinen luterilaisessa kirkossa. Äidin vanhemmat toivoivat Eva-Stinasta Pelastusarmeijan upseeria, ja hän olikin Pelastusarmeijassa mukana konfirmaatioon saakka. Pohjanmaalla uskonto oli luonnollinen osa perinnettä, ei korkeakulttuuria, kuten se Byggmästarin kokemuksen mukaan Ruotsissa on. Byggmästar epäilee suomalaisten luonnollisemman uskontosuhteen johtuvan siitä, että Suomessa on koettu enemmän kriisiaikoja ja kirkosta on tullut siitäkin syystä merkityksellinen lohdutuksentuoja ihmisille. Byggmästar ei koe itse kuuluvansa mihinkään tiettyyn uskontokuntaan eikä kannattavansa mitään yhtä tiettyä maailmankuvaa vaan hän on imenyt vapaasti vaikutteita uskonnoista ympäri maailmaa ja lukemastaan. Hän on harrastanut muun muassa buddhalaista meditointia. Byggmästar ei usko monijumalaisuuteen. Jo pienenä hän nousi pystyyn saarnan jälkeen huudahtaen: Ehkä olette kuulleet puhuttavan Mahatma Gandhista, intialaisesta pyhästä miehestä. Haluan vain sanoa: kaikki mitä hän sanoo, on väärin! Ei ole olemassa useita jumalia, vain yksi. Byggmästarin runoissa on paljon sinistä väriä. Hän kertoo kokevansa Kristuksen sinisenä, joka on myös melankolian väri. Byggmästarin runoudessa on havaittu vaikutteita niin suomenruotsalaisesta luontorunoudesta, Gunnar Björlingiltä kuin Peter Sandelinilta, vaikka hän luokin täysin oman kielensä ja maailmansa, suhtautuen perinteiseen luontorunouteen jopa parodisesti. Byggmästar on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, muun muassa Yleisradion Tanssiva karhu palkinnon 1995 Framåt i blått kokoelmastaan, Längmanin kulttuurisäätiön palkinnon, Ruotsin radion runouspalkinnon 1998, Svenska litteratursällskapetin palkinnon vuosina 1989, 1993 ja 2002. Viime vuodet Byggmästar on asunut Pohjois- Ruotsissa yhdessä elinkumppaninsa, runoilija Gurli Lindenin kanssa ja perustanut kustantamon, joka julkaisee Hilma af Klintin päiväkirjamerkintöjä. Eva-Stina Byggmästarin kokoelmat: I glasskärvornas rike (1986) Amuletten (1987) Spiralens form (1988) Drivkrafter (1990) För upp en svan (1992) Framät i blätt (1994) Den harhjärtade människan (2001) Näckrosön (2003) Knoppar blommor blad och grenar (2005) Suomennos Rita Dahl 19
Eva Ström Hopearisti Ihmiset itkivät. Miehen, joka oli ripustettu East Villagen kirkkoon, väitettiin vuotavan oikeaa verta. Se on todellista, todellista, huusivat he. He näkivät ensimmäistä kertaa että ristiinnaulitseminen oli raakaa, brutaalia, kaukana pienistä hopearisteistä joita myytiin hotellin vastaanotossa. Jeesus itse oli taiteilija joka asettui käytettäväksi sopimuksenmukaiseen kiinteään hintaan. Oliko tämä hänen tähän mennessä tärkein tehtävänsä? Hänen ensimmäisensä koostui myös maksua vastaan keski-ikäisen naisen suorittamasta julkisesta loukkauksesta, joka avioeron jälkeen miehestään kaipasi juuri tätä yhteenhitsaavaa kontaktia. Metron ulkopuolella 59:llä kadulla hän vastaanotti tämän vitsausten kuuron joka ensin sai katukäytävän ihmiset pysähtymään, mutta vain hyvin lyhyeksi hetkeksi. Sitten he muuttuivat jälleen täksi ihmisten liikkuvaksi massaksi joka hitaasti siirtyy eteenpäin yli likaisten katukäytävien. Kerjäläinen piilotti Bloomingdale sin ulkopuolella häpeissään mustan kuolion huovan alle. Lämpimästä lihasta tehdyt patsaat On olemassa nukkuvia, jotka ovat kauneudessaan täydellisiä. Riippumatta vuosisadasta, he makaavat pitkin pituuttaan sängyllä, pitkin pituuttaan missä tahansa, sanomalehtipaperilla tai lakanalla, karkean huovan alla tai tehoosastolla. Heidät on jätetty uneen ja ruumiiseensa, rentoutuneille jäsenilleen, tasaisen välimatkan päässä nousevalle rintakehälle. Kasvoilla ei ole yhtä ainoaa ilmettä, kaikki hermojen elpyminen on töhritty pois, jäsenet ovat lämpimät, hiukan turvonneet, silmäluomet suljetut. Hennolla kaulalla liikkuvat pulssin hitaat iskut. Jos on olemassa katsoja, he eivät tunne häntä. Nukkuvat ovat liikkumattomia ja saavuttamattomia, lämpimästä lihasta tehtyjä patsaita. Katsovien ja katsottavien välillä ei ole mitään yhteyttä, he eivät ole edes samassa ajassa. He jakavat ainoastaan huoneen, joka voi olla sairaalahuone tehohoitoseinällä, jossa on syvennys happipullolle ja imulle, tai odotushuoneen juna-asemalla, jotakin yleistä, arkista, tavallista. Eva Ström 20
Estonia can you reply? (Kuoliaaksi jäätyneet lapset löydettiin myöhäiskeväällä Vettä virkistystä varten. Ja vettä kuolemaksi. Kasvot rienattiin esiin. Vangittiin. Ne jotka ovat tappaneet eivät enää usko käsiään. Can the joy be heard from all she sings? Laudate domine. Bihaè. Rwanda. Ihmiskromosomi kiertää Sowetossa. Jokainen kantaa väkivallan ja sovituksen perinnöntekijää. Lapsityöläiset lähetettiin matonkutojiksi, huoriksi, kokoamistehtaaseen. Kun aikuiset oli lyöty tajuttomiksi, annettiin käsky suorittaa murha loppuun. Hän ylitti kadun pimeydessä ja auto pysäytti surutyönsä. Kuka pani merkille hänen muovipussielämänsä tällä tavalla? Jouluyönä hän istui rautatieasemalla kassit vierellään. Kaikki maksaa. Jopa laukaus omaan maaliin. Kalleinta on vaihtaa myötätunnon tai nöyryytyksen silmäys. Ainoa lahja oli nyt luopua. Olutpurkit pantattuina. Visiiri avoimena. Jesus, Joy of Desire.) Mitä silmä näki: En tiedä mitä silmä näki, mutta minulla oli monia ajatuksia. Ehkä rakennusten ympäröimän pihan, jossa joku sytytti nuotion ja lämmitteli käsiään. Ehkä jonkun joka laittoi ruokaa, leipää tai puuroa, tai vain katosi sieltä kuin halu tai rakkaus. Ehkä silmä näki balladin, todella näki, kuinka se tanssittiin esiin, tytär, rytmi. Kuin nelikanttinen palaava ympyrä. Ehkä silmä näki teloituksen, mahdollisuudet eivät olleet harvassa, ja druidiprinssin pystyi tappamaan vähintään kolmella tavalla ennen kuin hänet liitettiin maahan. Sota oli loppumaton ja kaularengas makasi likaisena ja mutaisena pellossa. Kehitysvammainen mies soitti pianoa sairaalan päivähuoneessa, hän oli oppinut sen äidiltään, joka ei koskaan ollut ymmärtänyt hänen diagnoosiaan. Mutta nyt oli liian myöhäistä ja likainen sanomalehti, joka käärittiin tulppaaneiden ympärille, sisälsi yhtä monta ilmoitusta asunto-oikeuksista kuin kuolemantapauksista. Nyt kun lämpöä ei ollut vielä lisätty, keittiö näytti vielä köyhemmältä ja oven avauksella näkyi vilaukselta sänky jolla oli yksi ainoa likainen peitto. Runot kokoelmasta Berättelser, Bonnier Alba 1997. Suomennokset Rita Dahl. 21