KYLÄKÄVELYRAPORT TI Löytöretkiä Päijät-Hämeen kyliin Kellosalmi, Padasjoki Kyläkävely muinaisjäännöskohteilla 12.6.2013 AULI HIRVONEN 2013
Kellosalmella käveltiin 12.6.2013. Aurinkoinen sää hemmotteli osallistujia. Kävelylle osallistui 22 kävelijää klo 17.00-20.30. Kiitokset Maire Heijalle, Marjut ja Reijo Tuomiselle reitin suunnittelusta ja järjestelyistä. Kyläkävelykartta.
Kellosalmen kyläkävelyn muinaisjäännöskohteet ja historia ja maisemakohteita Kohde 1. Kelossi, lähtö ja paluu Kauko Rautiainen kertoi Kelossilla Kellosalmen tilan monivaiheisesta historiasta. Vuonna 1539 Kellosalmella oli yksi savu eli talo. Vuonna 1614 taloja oli kaksi ja vuonna 1634 taloja oli jo kuusi. Kellosalmen vaiheita: - 1539 tila on Kellosalmen kylän ainoa talo ja on sijainnut aikanaan mahdollisesti Vanhan kylän alueella - 1600- luvulla omistajana Arvid Henrikinpoika Tandefelt / Juhana Tandefelt - 1700- luvulla omistajana Juhana Juhananpoika - Tandefelt/ Pietari Juhana Tandefelt 1785 ei enää tietoa Tandefeltin suvun omistuksista Kellosalmessa - 1884 Kellosalmi on vielä ratsutila - 1921- luvulla tila jakaantui kahtia myynnin kautta, omistajat Heikki ja Maria Kellosalmi ja Jalmari Salmela. Myöhemmin erotettu tila sulautui takaisin päätilaan - 1900- luvulla MTK omistajana ja tilanhoitajina padasjokelaisia isäntiä - 1934-1939 Lahden kansakoulujen kesäsiirtola (vuokrattu) - 1940- luvulla Kartanosta erotettiin 9 pikaasutustilaa ja tästä kantatilasta tuli Rautiolan pikaasutustila, jonka omistaja on nykyisin Kauko Rautiainen Kellosalmen taloista on tietoa vuodelta 1742. Silloin taloina ovat olleet Kellosalmi, Heikkilä, Peltola ja Mattila. Vuonna 1884 oli tiloiksi merkitty myös Niemelä, Karjalankorpi, Lossari Taipale ja Savicko. Tilojen omistajat vaihtuivat usein verovelkojen takia, sillä talon sai omistukseensa se, joka maksoi verovelat. Ratsutilalla oli 1800-luvulla 15 torppaa, jotka olivat torppina vielä 1920-luvulla. Kylän torppia tai mäkitupia ovat olleet mm. Pesälä, Saarikko, Vaimolahti, Soramäki, Seppälä, Peltola, Raulahti, Lehtokangas, Ojala, Riitala, Taipale, Arola, Siltala, Salonen, Niemelä, Leppäniemi, Heikkilä, Rauhanmaa, Pajula ja Salmela.
Kohde 2. Kellosalmen ratsutilan valjas- ja kärryliiteri Arvot: Kelossin vieressä on yksityisalueella vanha liiteri. Liiterissä on säilytetty Kellosalmen kartanon hevosten kaupunkirattaat ja valjaat. Hevonen tuotiin yli yleensä uittamalla tai kopukalla. Kopukka on pieni tilapäinen lautta. Kohde 3. Historiallisen ajan pyyntikuopat Arvot: Alueella on noin 10 pyyntikuoppaa. Pyöreissä kuopissa on kehävallit. Kuoppien halkaisija on 2,5m. Hiili- tai tervamiiluja kuopat eivät ole, koska niistä ei ole löytynyt koekaivauksissa hiiltä. Pyyntikuoppa on metsästyksessä käytettävä ansa, maahan kaivettu kuoppa, johon eläimen on tarkoitus pudota. Ansakuopilla on metsästetty Suomessa jo kivikaudella. Suden kuoppapyynti on viimeinen ansakuoppametsästyksen perinne Suomessa, ja sekin päättyi viimeistään 1900-luvun alkupuolella. Suden ansakuoppia kutsuttiin sudenkuopiksi tai hukanhaudoiksi. Sudenkuoppiin on usein laitettu keskelle paalu, jonka päässä on syötti. Muita kuin lihansyöjiä on peloteltu ansoihin, tai ansat on tehty eläinten toivotuille kulkureiteille. Kuopat on usein katettu risuin ja lehdin, jotta eläin ei huomaisi niitä. Kuopan pohjalle on voitu pystyttää teräviä seipäitä. Näin on ilmeisesti tehty petopyynnin yhteydessä ja vaivojen säästämiseksi: kuollut tai vaikeasti haavoittunut eläin ei pakene matalastakaan kuopasta eikä ole pyytäjälleen vaarallinen. Aitoja eli johteita on voitu rakentaa ohjaamaan saaliit kuoppaan.
4. Kellosalmen ruhjelaakso, lossit ja sillat Arvot: Kellosalmi on osa pitkää luodekaakko-suuntaista murroslaaksoa. Murrosvyöhyke jatkuu viivasuorana poikki Päijänteen aina Kuhmoisista Kalkkisiin ja siitä eteenpäin Ruotsalaiseen. Nämä murroslaaksot ovat peräisin jo kallioperän synnyn ajoilta, joten maiseman suuret piirteet ovat ikivanhoja. Murroslaakso on kallioperän murtumiskohtaan kulunut pitkänomainen painanne. Salmi ylitettiin ennen kopukoilla eli tilapäisillä losseilla tai veneillä. Tie rakennettiin vasta 1960- luvulla Virmailaan. Vuonna 1952 saatiin ensimmäinen puulossi/kapulalossi. Se oli kesälossi. Talvisin jäädytettiin jäätie. Vuonna 1966 tuli moottorivetoinen lossi. Kellosalmen silta rakennettiin 1986. Lossilaiturit olivat Kelossin ja Rautialan tilan kohdalla ja tie kulki Kellosalmen ratsutilan läpi. Kellosalmi Päijänteessä on kuulemani mukaan saanut nimensä siitä, että siihen on upotettu rauhattomina aikoina Padasjoen ensimmäisen kirkonkello. Tarinan mukaan sitä kerran yritettiinkin nostaa ja saatiinkin se veden pintaan saakka, mutta joku nostajista sanoi, Nyt se näkyy jo ja silloin kello vierähti takaisin pohjaan. Kelloa sinne upotettaessa oli pantu uhrisanat, että kello on nostettava ääntä päästämättä. Kuhmoinen KT. 60 Vuorinen Eino. 36. 1938.
5. Kellosalmen kulttuurimaisema Arvot: Maisemallisesti näyttävin yhtenäinen alue Kellosalmella sijoittuu Virmailansaaren Kellosalmen puoleiseen osaan, jossa sijaitsee Rautiolan vuonna 1840 rakennettu päärakennus ja kivinavetta. Rautiola on entinen Kellosalmen ratsutila. Tilakeskus sijaitsee laajojen salmesta kohoavien peltovainioiden kupeessa. Alueella on vielä näkyvissä laiduntaminen. Rantavyöhykkeet ovat avoimia tai hakamaisia. Maantie kulkee kauniisti läpi maiseman. Virmailaan menevän tien varressa on ollut ratsutilan riihi pienellä mäen töyräällä. Rannassa on vielä sepän paja muistona omavaraisuuden ajoilta. Kehittämisehdotus: Rantavyöhyke voisi olla avarampi ja vesistöön päin voisi näkyä peltoja. Ne tuovat vaihtelua vesistömaisemaan ja näyttävät kulttuurimaiseman vesille. Rantojen hoitoon on tarjolla maatalouden ympäristötuen erityistukia. Vanha Sepän paja rannassa. Vanhat puut, kuten siperianpihdat kertovat usein vanhoista asuinpaikoista, niin Kellosalmellakin.
6. Avoin rantamaisema Arvot: Avoin rantamaisema Lossarinlahdella on tärkeä linnustolle. Lisäksi se luo yhden kylän kauneimpia näkymiä. Nurmipeitteinen rantavyöhyke on hyvä vesiensuojelun kannalta. Laidunnettuna tarjoaisi runsaasti kahlaajille elintilaa. Kapea rantaniittykaista lisää kylän luonnon monimuotoisuutta. Kehittämisehdotus: Kohde tulisi pitää avoimena niin virkistyskäytön kuin linnustonkin takia. Kohteen hoitoon on mahdollista saada maatalouden ympäristötuen erityistukea.
7. Historiallisen ajan asuinpaikka (Lossarinlahti) ja metsäsaarekkeet Arvot: Historiallisen ajan muinaisjäännökset ovat keskiaikaisia ja sitä nuorempia, ne ajoittuvat 1200-luvulta 1900-luvun alkuun. Kohteiden kirjo on hyvin laaja: autioituneet keskiaikaiset kylänpaikat, tervahaudat ja muut maaseudun elinkeinohistorialliset jäännökset sekä käytöstä poistuneet masuunit, tiet, hautausmaat ja ensimmäisen maailmansodan linnoituslaitteet. Tästä kohteesta on löydetty kiukaan jäännökset ja viljelyröykkiöitä. Paikka on historiallisen ajan autioitunut talon tai torpan paikka. Kohteessa on hieno luonnonkasvillisuus. Saarekkeilla on paljon merkitystä maisemassa. Ne lisäävät maiseman ja luonnon monimuotoisuutta luomalla eläimille ja kasveille elinpaikkoja. Kohteiden hoitoon saa maatalouden ympäristötuen erityistukea. Kehittämisehdotus: Kohteet ovat sopivia maatalouden ympäristötuen erityistuen hoitokohteiksi.
8. Lossarinlahden ja Heikkilänlahden rantamaisemat Arvot: Tienvarressa on hienosti avattua ja hoidettua vesistömaisemaa. Puiden runkojen välitse näkyy hienoja vesistönäkymiä. Kehittämisehditus: Kohteessa tulee tehdä muutamien vuosien välein harvennuksia ja vesakon poistoa.
9. Kivikautinen asuinpaikka (Nuottaranta) Arvot: Muinais-Päijänteen vedet mursivat 6900 vuotta sitten laskuuoman Kymijokeen. Kivikautinen asutus on sijainnut rannikolla Ancylusjärven ja Päijänteellä Muinaispäijänteen rantojen läheisyydessä. Suomessa kivikautta kesti vain 10 000-1500 ekr. 8500 vuotta. Kun Afrikassa kivikausi alkoi jo 2 miljoonaa vuotta sitten, äärettömän pitkä ajanjakso ihmiskunnan kehityksessä. Kivikausi (8600 1500 ekr.) on Suomen esihistorian aikakausista pitkäkestoisin ja se jaotellaan lähinnä esinetyyppien perusteella useaan eri ajanjaksoon. Mesoliittisen eli keskisen kivikauden aikana alkaa Suomen jääkauden jälkeinen asutus. Mesoliittinen kivikausi tunnetaan yleisesti myös Suomusjärven kulttuurina. Neoliittisen eli nuoremman kivikauden katsotaan alkavan noin 5100 ekr., jolloin keramiikan valmistustaito omaksutaan. Neoliittinen kivikausi jakautuu edelleen keramiikkatyyppien perusteella useaksi, osin päällekkäiseksi ajanjaksoksi. Mitä on löydetty Nuottaniemestä: Asuinpaikka on hiekkaisella pellolla tien vieressä. Kohde on inventoitu vuonna 2003 ja paikalta on löytynyt 80 x 40 m alalta kvartsi-iskoksia. Runsaimmin löytöjä on ollut pellon yläosassa. Kivikauden ihmisten toimeentulo perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn. Aseet ja työkalut valmistettiin etupäässä kivestä. Pienten kivityökalujen, kuten kaapimien ja terien, pääraaka-aine on Suomessa ollut kvartsi kautta koko kivikauden. Esineitä on tehty myös luusta, sarvesta ja puusta, mutta niitä on säilynyt vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Puusta on valmistettu myös rekiä, joilla on liikuttu koirien vetäminä pitkiäkin matkoja. Vainajat on haudattu asuinpaikkojen läheisyyteen ja hautoihin on siroteltu punamultaa ja joskus hauta-antimina on esineitä. Tyypillisiä asuinpaikkalöytöjä ovat kvartsi-iskokset, joita on syntynyt kvartsista esineitä työstettäessä, kvartsiesineet ja palanut luu sekä aikakaudesta riippuen keramiikka ja muut kiviesineet.
10. Kivikautinen asuinpaikka (Heikkilä) Kuvaus: Kivikautiset muinaisjäännökset ovat pääasiassa aikakauden asuinpaikkoja. Kivikaudella on asuttu pääsääntöisesti veden äärellä, meren tai järvien rannoilla. Asuinpaikat ovat usein sijainneet suojaisten lahtien rannoilla hiekkapitoisella maalla. Nykyään, jääkauden jälkeisen maankohoamisen vuoksi, asuinpaikat saattavat sijaita kaukanakin rannoista. Mitä on löydetty Heikkilästä: Vuonna 2003 inventoidulta alueelta on löytynyt kvartsi-iskoksia 20 m halkaisijaltaan olevalla alueella. Maaperä alueella on hiekkaa. Löytöpaikka on kuvankauniilla rantapellolla. Asuinpaikoista on harvoin näkyvissä merkkejä maan päälle. Joillakin asuinpaikoilla on maastossa erottuvia pyöreitä tai soikeita asumuspainanteita, jotka ovat osittain maahan kaivettujen asumusten jäännöksiä. Muita kivikautisia muinaisjäännöksiä ovat muun muassa rantakallioissa olevat ja punamullalla tehdyt kalliomaalaukset sekä kvartsilouhokset, myös osa pyyntikuopista saattaa olla kivikautisia. Kalastus: Kalastuksen merkitystä kuvastaa se, että lähes kaikki kivikautiset asuinpaikat ovat rannoilla. Todennäköisesti naiset ja lapset ovat hoitaneet jo kotirannalla kalastusta ja miehet käyneet kauempana kalassa. Asuinpaikoilta on löytöjä mm. seuraavista kaloista, lohi, siika, muikku, lahna, hauki, ahven ja kuha. Verkot on tehty pajunniinestä ja kuoren alla olevasta kuituosasta. Kohoina on ollut kaarnaa ja painoina tuohikierukoita joissa kivi sisällä tai reikäkiviä. Merrat, onget ja kiinteät katiskat ovat olleet mahdollisia pyyntivälineitä. Kolkka- ja silmukkakalastus sekä kalojen keihästys on ollut tavallista. Marjut Tuominen luki meille katkelman Padasjoen murteella. Tarina liittyi Heikkilään, Kellosalmeen ja Virmailaan. Kirja: Suomenkielen näytteitä 37. Eeva yli- Luukko, Padasjoen murretta. Julkaisija: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
11. Kivikautinen asuinpaikka (Hurtinlahti A ja B) Arvot: Hurtinlahden kivikautiset asuinpaikat Alue on hiekkaista ja soraista mäntykangasta. Asuinpaikka on mökkitien molemmin puolin törmän päällä. Vuonna 2003 tehdyissä kaivauksissa löydettiin alueelta keramiikanpaloja, palanutta luuta, pii- ja kvartsi-iskoksia. Alueella on havaittavissa kulttuurimaannos. Asuinpaikka on hyvin säilynyt. Ilmasto oli kivikaudella lämmin ja leuto ja kasvillisuus oli samantapaista kuin nykyisessä Keski- Euroopassa. Asuinpaikkojen sijainnin määräsivät väestön harjoittamat elinkeinot. Kivikauden alkupuolella asuinpaikka valittiin metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn parhaiten soveltuvilta alueilta. Pyyntiväestö asui usein avoimilla, hiekkapohjaisilla rantakaistaleilla. Rannikolla valittiin asuinpaikaksi usein jokisuisto, sisämaassa taas järvenranta. Asuminen kivikaudella: Kivikauden loppupuolella asuttiin sellaisilla paikoilla, joilla on ollut mahdollista kasvattaa karjaa sekä viljellä maata. Pyyntikunnilla, eli noin 10-20 ihmisen ryhmillä, saattoi olla useita vakituisia asuin- ja leiripaikkoja. Pyyntikunta vaihtoi leiripaikkaa vuodenajan mukaan, siirtyen aina sille paikalle, josta parhaiten sai ruokaa. Tällaista tapaa kiertää tietyillä leiripaikoilla kutsutaan vuotuiskierroksi. Vuotuiskierto ei aina ollut tarpeellista, vaan toisinaan asuttiin samalla paikalla koko vuosi ja tehtiin sieltä vain lyhyempiä pyyntiretkiä. Tällaiset ns. vakituiset asuinpaikat ovat voineet olla pinta-alaltaan huomattavan suuria, eli niissä on voinut elää useita kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Siellä asuttiin kota-asumuksissa, joiden pohja oli kaivettu maanpintaa alemmas. Asumismuotoina olivat yksinkertaiset kodat ja talot, jotka oli katettu koivun tuohella ja eläinten taljoilla, ruo ot ja kaislat, varvut ja juuret. Kaikki Kellosalmen kivikautiset asuinpaikat ovat samalla korkeuskäyrällä.
12. Historiallisen ajan hiilimiilu (Pärmistö B) Kuvaus: Pyöreä hiilimiilu on noin kolme metriä levä ja metrin syvä. Ennen vuosisatojen ajan elettiin omavaraistaloudessa. Kaikki elämässä tarvittavat tuotteet pyrittiin tuolloin valmistamaan itse. Viljelyn ohella talonpojat saivat lisätuloja tervan ja hiilen poltosta. Hiilen poltto tapahtui hiilimiilussa. Miilun polttaminen ja ladonta oli tarkkaa työtä, sillä niistä riippui miilusta saatavan hiilen määrä. Hiilen poltto vaati paljon tilaa ja puuta, sillä miilunpolttajien kertomusten mukaan miilun keskimääräinen ympärysmitta oli 16 syltä eli 28,5 metriä. Miiluun ladottavat halot olivat jopa 5 kyynärän eli noin 3 metrin mittaisia. Puun laatu määräytyi hiilen käyttötarkoituksen perusteella. Valmiiksi ladottu miilu peitettiin havuilla, jonka jälkeen miilu mullattiin mullalla tai turpeella. Miilun sivuille ja päälle jätettiin aukot, joilla säädeltiin miilun palamista. Miilun sytyttyä päällysaukko tukittiin turpeella. Paikaksi miilulle valittiin hyvä korpi, johon suuri miilu rakennettiin. Näin raaka-aine oli lähellä, eikä miilusta vapautuva savu ollut haitaksi asutukselle. Miilun lähellä oli hyvä olla vettä sammuttamiseen ja turvetta miilun peittämiseen. Miilua oli vahdittava ympärivuorokautisesti, että palaminen pysyi sopivana. Tuli ei saanut päästä polttamaan miilua ilmiliekkeihin, mutta sen oli kuitenkin pysyttävä koko ajan kytevänä. Riittävästi palanut miilu tukahdutettiin lopuksi turpeella, jonka jälkeen sen annettiin jäähtyä muutaman päivän ajan. Jäähdytys esti miilua syttymästä avattaessa liekkeihin ja samalla helpotti hiilien käsittelyä. Täysin jäähtynyt hauta avattiin ja hiilet lapioitiin tilapäisiin suojiin. Hiilet saatettiin ajaa myös suoraan rautaruukille. Pohjan tyhjennyttyä alettiin latomaan uutta miilua. Samaa miilunpohjaa käytettiin vuosikausia. Koska miilun poltto kesti noin kolme viikkoa, rakennettiin miilun lähettyville miilusaunoja, joissa miilunpolttajat saivat levätä vahtivuorojensa välissä. Miilusauna oli usein maapohjainen ja se rakennettiin jo ennen varsinaisen miilun rakentamista. Hiilenpoltto loi myös omat ammattilaisensa, jotka elivät hiilen valmistuksella ja asuivat miilusaunoissa. Miilunpoltto ajoittui talveen, jolloin maatilojen työt antoivat tilaa hiilen valmistukselle. Myös puun kuljetus helpottui lumisessa metsässä. Vanhan hiilimiilun pohja on havaittavissa maastossa joko pyyntikuopan kaltaisena syvänteenä tai puolisen metriä korkeana hiekasta tehtynä kumpareena. Miilun pohjan halkaisija on muutaman metrin suuruinen. Miilun jäänteet erotetaan esimerkiksi pyyntikuopasta pintaturpeen alta löytyvästä hiilestä ja noesta. Miilunpohjan ympärillä on joskus havaittavissa katkonainen oja, jolla on säädelty miilun ilmanottoa.
13. Tarinaa peltoaukean maisemasta Marja-Liisa Harkola kertoi seuraavan tarinan. Ruuhella lumpeita poimimaan Nuorena tyttönä Marja-Liisa yhdessä serkkunsa kanssa raahasivat ruuhen yli korkean Vanhankylänharjun päästäkseen poimimaan ruuhella lumpeita harjun takaiselle matalalle lammelle. Lummelampi tai Päijänteen matala lahti katosi, kun alue kuivatettiin kaivamalla syvät valtaojat. Nykyisen peltoaukean reunassa on Haapamäen tila. Kaunis ja Kellosalmelle tyypillinen maisema, missä korostuu vesistö, korkeat mäet ja loivasti kumpuilevat pellot.
14. Kivikautinen asuinpaikka (Rinteelä) Arvot: Kohde sijaitsee Kellosalmen rantapellolla hiekan ja soran sekaisessa maaperässä. Inventoinnissa vuonna 2003 havaittiin kaksi erillistä löytöaluetta. Toinen alueista sijaitsee Kirjuan tilalle vievän tien lounaispuolella ja toinen pellon alarinteellä lähellä rantaa. Löytöinä Kvartsi-iskoksia. Keräily kivikaudella: Vaikka kivikauden ihmiset olivat lihansyöjiä, ei muutakaan ravintoa hyljeksitty. Kasveja on kerätty ravinnon lisäksi myös punontatöihin rohtoihin, värjäykseen ja nahkojen parkitsemiseen. Kaivelukepillä etsittiin syötäviä juuria, kaislan järviruokon, lumpeen ja suovehkan juuret juurakot ovat olleet hyvin ravintopitoisia. Marjat ovat varmasti olleet suosittuja. Pähkinäpensas on ollut yleinen koko Suomessa. Ulpukan pulleita hedelmiä on käytetty ravintona. Nokkonen, suolaheinä, sienet. Lintujen munia on kerätty ravinnoiksi. Suomessa elettiin lähes koko kivikausi pyynnin ja keräilyn varassa. Vesipähkinän ja pähkinäpensaiden siirtoa ja hoito, voidaan pitää alkeellisena viljelyn esiasteena. Kirjuan tilan päärakennus on toinen Kellosalmen tilan päärakennuksista. Se on siirretty sotien jälkeen tälle paikalle.