Hans Alviste Antti Henttonen KOLYMAN VERINEN KULTA Virolainen Suomen-poika 10 vuotta Siperiassa
Kolyman verinen kulta Hans Alviste Antti Henttonen Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2011 ISBN 978-952-235-286-6
Sisällys Lukijalle... 7 Suomen-pojat... 11 Osasto Erna... 12 Jalkaväkirykmentti 200... 13 Virolaiset Suomen merivoimissa... 15 Välitilinpäätös... 15 Velvollisuudentunnosta kotimaahan... 16 Paldiskin historiaa... 17 Kahden Suomen-pojan kohtalot... 18 Tuomioistuimessa... 19 Pakomatkayritys... 24 38 vuorokautta härkävaunussa... 28 Valtataistelua rikollisten kanssa... 30 Kolyma Kulagin Arkipelak... 35 Rangaistuksia... 38 Laivalla Kolymalle... 39 Nimen tilalle numero... 41 Kullan huuhdontaa... 43 Tuonelan esikartano... 60 Kirveellä jatkoaikaa... 61 Elämänliekki lepatti... 64 Kamina pelasti minut Kalju vammautui... 67 Rehellisiä varkaita... 68 Plagnoidien pakkovaltaa... 69 Nopeammin nopeammin!... 71 Suuren surun päivä... 74 Pääkokiksi... 75 Lastentarha leirillä... 77 Vapauteen!... 78 Juna jätti... 80 Vielä veitsi kurkulla... 82 Kalju Pajupuun kevät 1943... 84 5
Suomen armeijaan... 88 Kalju vammaisleirillä... 89 Parempaan suuntaan... 93 Leirin taiteilijaksi... 95 Omaa elämääni ennen Suomen matkaa... 98 Vallanpitäjät vaihtuivat... 99 Meripakomatka... 101 Oma rykmentti ja sotakoulut... 103 Paluu kotimaahan... 104 Komppanian päälliköksi... 105 Valta vaihtui taas... 106 Paluu kotiin ja uuteen elämään... 109 Työtä opiskelua työtä... 110 Samassa kuvassa Podgornin kanssa... 113 Suomi henkireikänä... 115 Mykistyttäviä paljastuksia... 116 Suomen-poikia monilla paikoilla... 119 Syntymäkotini maiden omistajaksi... 121 Elämäneväät koulusta... 122 6
Lukijalle Viron Järvamaalla 1925 syntynyt Hans Alviste pakeni 17-vuotiaana 1943 Saksan miehittämästä Virosta Suomeen ja liittyi tovereineen vapaaehtoisena Suomen armeijaan. He saivat Suomen-pojat nimen. Heillä oli kaksi tavoitetta: auttaa suomalaisia taistelussa yhteistä vihollista vastaan ja kouluttautua oman maansa vapauttajiksi. Tilanne oli ongelmallinen, sillä Saksan lakien mukaan he olivat sotilaskarkureita, ja Suomi taisteli Saksan aseveljenä. Liittyminen Suomen armeijaan oli mahdollista Suomen marsalkka Mannerheimin henkilökohtaisen arvovallan avulla. Hans Alviste liittyi muiden 1943 Suomeen tulleiden virolaisnuorukaisten mukana heitä varten perustettuun Jalkaväkirykmentti 200:een. Hän kävi aliupseeri- ja upseerikoulun, joiden jälkeen hänet 173 toverinsa kanssa ylennettiin Suomen armeijan vänrikeiksi. Viroon palasi elokuussa 1944 lähes 2000 miestä, joka oli noin 80 prosenttia Vuoksen rintamalla taistelleen rykmentin rivivahvuudesta. Saksan sodanjohto antoi pitkin hampain karkuruuden anteeksi ja hajautti rykmentin eri rintamanosille taistelemaan venäläisiä hyökkääjiä vastaan Kun neuvostoarmeija miehitti uudelleen Viron, se suoritti pidätyksiä ja perusti tuomioistuimia rankaisemaan isänmaan pettureita ja vihollisia. Niihin kuuluivat muun muassa Suomen-pojat, jotka saivat 10 15 vuoden pakkotyöleirirangaistuksia. 7
Hans Alviste oli yksi tuomituista. Rangaistuksena oli 10+5 vuotta pakkotyöleiriä kaukaisessa Siperiassa ja lisäksi viiden vuoden asumispakko pohjoisalueilla sekä omaisuuden menettäminen. Hän oli yksi niistä harvoista, jotka kestivät leirin kärsimykset ja palasivat takaisin. Elämä tarkkailtavana ja syrjittynä Neuvosto-Virossakin oli raskasta ja uhanalaista. Hans Alviste teki uutterasti työtä ja kouluttautui insinööriksi, joka sai teollisuusyrityksissä vaativia työpaikkoja. Viron itsenäistyttyä uudelleen hän sai takaisin syntymäkotinsa autioituneen maatilan ja rakensi sinne kodin perheelleen. Hän loi ystävyyssuhteita suomalaisiin ja on vieraillut täällä veteraani- ja urheiluystäviensä luona. Hans Alviste on eläkevuosiensa iltoina kirjoittanut kokemuksiaan paperille. Hänen tyttärensä Anu, joka toimii Tallinnassa äidinkielen opettajana, on lukenut ne oppimallaan suomen kielellä äänikaseteille, joista heidän suomalainen ystävänsä Maija Törmänen on kirjoittanut ja kopioinut ne. Tutustuttuani Hansiin ja hänen elämänkohtaloihinsa tunsin velvollisuudekseni muokata ja koota tuon harvinaisen elämäntarinan ainekset kirjalliseksi kokonaisuudeksi. Tapaamiset ovat antaneet kirjoitettuun kerrontaan omat lisänsä. Käytettävissäni on ollut myös Hansin suomalaisen veteraaniystävän Aaro Sarion jo varhemmin teettämä videohaastattelu. Olen karsinut osia alkuperäisistä teksteistä lähinnä runsaiden nimiluetteloiden osalta arvellen, että ne eivät ehkä kiinnosta suomalaista lukijaa. Kirjan alkulehdillä olevassa Suomen-poikien ja Jalkaväkirykmentti 200:n toiminnan kuvauksessa on käytetty eversti Matti Lukkarin asiantuntemusta. Kiitän häntä sekä kaikkia muitakin hankkeessa mukana olleita! Hans Alvisten elämäntarina on järkyttävä kuvaus siitä, millaisiin kärsimyksiin epäinhimillinen neuvostojärjestelmä ajoi toisinajattelevia tai sellaisiksi epäiltyjä kansalaisia. Sa- 8
malla se kertoo, millaisia fyysisiä ja henkisiä voimia tarvittiin onnen lisäksi niistä selviämiseen. Hans Alvistella oli näitä kaikkia. Muistuttaapa tämä tiivistetty kertomus siitäkin, miltä kaikelta me suomalaiset olemme itsenäisyystaistelujemme torjuntavoittojen ansiosta pelastuneet. Helsingissä talvisodan alkamisen 71-vuotispäivänä 30.11. 2010 Antti Henttonen 9
10
Suomen-pojat Suomen-poikien liike sai alkunsa Viron vapaussodassa taistelleita suomalaisia vapaaehtoisia kohtaan tunnetusta kiitollisuudesta ja kunniavelasta. Välittömänä sytykkeenä oli se suunnaton ihailu, jota virolaiset nuoret tunsivat Suomen talvisodan sankareita kohtaan. Suomalaisten ansio Viron voitollisessa vapaussodassa tuskin on niin suuri kuin usein on kerrottu. Heidän kokonaismääränsä 3700 miestä oli vain noin viisi prosenttia vapautusarmeijan määrästä, mutta heidän mukanaolollaan oli rohkaiseva merkitys. Suomalaisten alkumenestys taistelukentällä valoi uskoa virolai sten omiin mahdollisuuksiin. Suomalaiset antoivat veljilleen sotimisen mallin, joka johti vapaussodan voittoon. Sukulaiskansat saivat 20 vuotta rakentaa itsenäisyyttään rauhassa, kunnes mustat pilvet alkoivat 1930-luvun lopulla kerääntyä taivaalle. Saksan ja Neuvostoliiton välille allekirjoitettiin 23. elokuuta 1939 hyökkäämättömyyssopimus, joka tunnetaan Molotovin--Rippentropin sopimuksena. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin, että Suomi, Viro ja Latvia kuuluvat Neuvostoliiton etupiiriin. Hieman myöhemmin tähän joukkoon liitettiin myös Liettua. Kun Suomen talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä 1939, Viro oli käytännöllisesti katsoen miehitetty maa. Se oli tehnyt kahta kuukautta aikaisemmin Neuvostoliiton kanssa keskinäisen avunantosopimuksen, joka antoi oikeuden sijoittaa 25 000 neuvostosotilasta Vi roon perustettaviin tukikohtiin. 11
Sotamarsalkka Mannerheim oli hyvin huolestunut Viron kohta losta. Hän tunsi myös suurta voimattomuutta, koska Suomi ei voinut olla mitenkään tukemassa pientä veljesmaata sen ajautuessa vihollisen syliin. Siksi hän oli suorastaan liikuttunut kuulles saan, että Suomenlahden jäädyttyä tammikuussa 1940 useat virolaisnuorukaiset pyrkivät Suomeen liittyäkseen vapaaehtoisena sen armeijaan. Moni epäonnistui yritykses sään ja joutui venäläisten käsiin. Pääosa Suomeen tulleista virolaisista, 56 miestä, liitettiin ulkomaisista vapaaehtoisista muodostettuun Sisu-prikaatiin, jonka koulutus tapahtui Lapualla ja jonka koulutuskeskuksen Mannerheim kävi tarkastamassa. Talvisota loppui kuitenkin ennen kuin Sisu-prikaatin koulutus oli saatu päätökseen. Useita omassa maassaan sotilaskoulutuksen saaneita virolaisia liittyi talvisodan aikana Kannaksella taisteleviin joukkoihin. Heidän nimistään ja määräs tään ei ole tarkkaa tietoa. Osasto Erna Kun Viro liitettiin lokakuun alussa 1940 erilaisten välivaiheiden jälkeen Neuvostoliittoon, tal visodan ihmeen toteuttaneet Suomen armeijan sotilaat tulivat jokaisen virolaisen ihanteiksi. Vaikka pakeneminen Virosta oli käynyt hyvin vaikeaksi, moni virolainen onnistui yrityksessään. Sisu-prikaatin virolaisista ja uusista Suomeen tulijoista muodostettiin maaliskuussa 1941 tiedusteluosasto Erna. Se koulutettiin Staffanin saarella Espoossa. Heinäkuussa 1941 se kuljetettiin moottoriveneellä ja lentokoneella Viroon välittämään suomalaisille ja saksalaisille tietoja venäläisten joukkojen liikkeistä ja ryhmityksistä. Saksalaisten vallattua Viron osa Ernan miehistä liittyi Virossa toimiviin metsäveljiin ja taisteli tuloksellisesti hävityspatal- 12
joonia vastaan. Osa ernalaisista sulautui vuonna 1943 Suomeen siirtyneeseen vapaaehtoisjoukkoon. Myös päämajan tiedustelutoimiston alaisessa kaukopar tiopataljoonassa Erillinen pataljoona 4:ssä oli virolaisia vapaaehtoisia. Virolaisista muodostettu 13 miestä käsittävä partio lähetettiin keväällä 1942 Muurmannin radalle tiedustelemaan ja häiritsemään vihollisen liikennettä. Se onnistui tehtävässään hyvin, mutta joutui paluumatkalla yllätetyksi ja tuhoutui viimeiseen mieheen. Jalkaväkirykmentti 200 Saksalaiset suhtautuivat yliolkaisesti virolaisiin. Sen sijaan, että Saksa olisi palauttanut Virolle itsenäisyyden, se liitti sen Latvian ja Liettuan kanssa valtakuntaansa. Virolaiset eivät kelvanneet edes oman maan puolustajiksi. Kun tappion merkit olivat jo näkyvissä, Saksa toimeen pani Virossa kevättalvella ja syksyllä 1943 kutsunnat. Tarkoituksena oli muodostaa virolaisista legioona taistelemaan Viron ulkopuolella. Ajatus liittymisestä Saksan diktaattorin joukkoihin tuntui monesta vastenmieliseltä, ja niinpä 300 virolaista nuorukaista siirtyi jo keväällä 1943 Suomeen. Syksyllä heidän määränsä kasvoi moninkertaiseksi. Heitä varten avattiin Jollaksen kartanoon vastaanottokeskus, jossa tulijat huollettiin ja otettiin Suomen armeijan palvelukseen. Vaikka saksalaisten toimeenpanemat kutsunnat olivatkin kansainvälisten lakien vastaisia, Suomeen paenneet olivat Saksan lakien mukaan sotilaskarkureita. Suomalaiset ja saksalaiset taisteli vat aseveljinä. Miten oli mahdollista, että virolaiset sotilaskarkurit saattoivat liittyä Suomen armeijaan, varsinkin kun heidän toisena tavoitteenaan oli suomalaisten auttamisen ohella kasvaa oman maan- 13
sa vapauttajiksi? Se oli mahdollista vain marsalkka Mannerheimin henkilö kohtaisessa suojeluksessa. Mannerheim tunsi virolaisten saavutukset ja ymmärsi heidän ajatte lunsa. Hän määräsi ensimmäiset vapaaehtoiset Jalkaväkirykmentti 47:n III pataljoonaan, jonka komentajana oli hänen sisarenpoikansa majuri Claes Grippenberg. Mannerheim pani näin oman arvovaltansa virolaisten takeeksi. Vuoden 1943 aikana Suomeen tulleet virolaiset vapaa ehtoiset koottiin peruskoulutuksen jälkeen omaksi rykmentikseen, joka sai nimekseen Jalkaväkirykmentti 200. Idean isänä oli kapteeni Karl Talpak, joka esitti luonnoksen perustettavasta rykmentistä jo lokakuussa 1943. Rykmentin komentajaksi määrättiin Viron sotakorkeakoulun käynyt, sujuvasti viroa puhuva everstiluutnantti Eino Kuusela. JR 200:n mallina oli suomalainen jääkäriliike. Siksi sen miehistä peräti 192 sai upseerikoulutuksen ja 217 aliupseerikoulutuksen. Heidät oli tarkoitettu tulevan vapautusarmeijan ydinjoukoksi. JR 200 taisteli suomalaisten rinnalla Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa ollen yksi tärkeä osa kesän 1944 ihmeestä. Kun sen miehet saivat elokuussa 1944 itse valita, halusivatko palata Viroon, josta saksalaiset olivat vetäytymässä, vai pyrkiä länteen, pääosa päätti palata. Presidentiksi valittu ylipäällikkö Manner heim kirjoitti omakätisesti virolaisten vieraskirjaan sanat: Kun nyt Eestin urhoolliset vapaaehtoi set jättävät Suomen armeijan rivit miehuullisen taistelun jälkeen, seuraavat heitä ylipäällikön ja heidän suomalaisten aseveljiensä parhaat toivotukset. Rakkaudella ja kiintymyksellä heidän ja heidän isänmaansa kohtaloon. Mannerheim. Viroon palasi 19. elokuuta 1944 lähes 2000 miestä, noin 80 prosenttia rivivahvuudes ta. Viron kansa otti poikansa riemuiten vastaan ja antoi heille kunnianimen Suomen-pojat. Rykmentin joukot hajautettiin. Sen I pataljoona suunnattiin heti tultuaan Tarton rintamalle, jossa neuvosto-divisioona oli päässyt läpi ja uhkasi Tallinnaa. Suomen-pojat tekivät raivoisan vasta hyökkäyksen ylivoimaisen vihollisen kylkeen. Sen 14
seurauksena divisioonan hyökkäys pysähtyi kolmeksi viikoksi. Sinä aikana evakuoitiin Tallinnan lähistöltä 70 000 Viron sivistyneistön edus tajaa länteen. He ja heidän jälkeläisensä voivat olla ikuisesti kiitollisia Suomen-pojille elämäs tään. Virolaiset Suomen merivoimissa Noin 400 Pohjois-Viron rannikon nuorta miestä tuli Suomeen pyrkien vapaaehtoisina Suomen merivoimiin. Sen kokonaisvahvuudesta muodostivat virolaiset miehet peräti kymmenennen osan. Sodan loppuvaiheessa heitä ei voitu irrottaa palveluksesta samanaikaisesti JR 200 miesten kanssa. Rauhan tultua heillä ei toisaalta ollut enää mahdollisuuksia palata Viroon, sillä. Neuvostoliitto tulisi vaatimaan heidän luovuttamistaan. Virolaisten merimiesten vaihtoehdot olivat vähissä, eikä heidän kohtalonsa ollut kadehdittava. Silloin kenraali Väinö Valve otti Mannerheimin luvalla suuren henkilökohtaisen riskin. Hän kokosi virolaiset merimiehet, ja heidät vietiin suljetuis sa junanvaunuissa Vaasaan ja sieltä edelleen Ruotsiin. Monet heistä palasivat myöhemmin isänmaahansa. Välitilinpäätös Virolaisista vapaaehtoisista kaatui Suomessa 178 miestä. Katkerissa lopputaisteluissa oman isänmaansa puolesta heistä jäi 115 taistelukentälle. Lisäksi Suomen-poikia menehtyi metsäveljinä ja sotavankileirien ankeissa oloissa noin 500. Noin 15
puolet Viroon palanneista Suomen-pojista sai pitkän vankeustuomion Siperian vankileirien saaristosta. Suomen-poikien päämäärä itsenäinen Viro sai odottaa toteutumistaan. Oliko heidän taistelunsa turhaa? Ei varmasti. Vaikka Viro menettikin sodissa kaatuneina, Siperiassa teloitettuina tai sinne muuten jääneinä sekä länteen paenneina neljäsosan koko kansastaan, taistelu johti kuitenkin tulok seen. Kaikki ne kymmenet tuhannet uhrit, kaikki kärsimykset, taistelu oman sivistyksen säilyttä miseksi ja usko tulevaisuuteen ovat olleet voima ja takuu itsenäisyyden palauttamiselle. Kesäkuussa 2007 Virossa eläneet 248 Suomen-poikaa, joista 21 vänrikkiä, tekivät yhteisvoimin työtä virolaisen nuorison kasvattamiseksi omaa maataan yli kaiken rakastavaksi kansaksi, jolle itsenäisyys ja vapaus ovat tärkeämpiä kuin nopeasti hankittu aineellinen hyvinvointi. Tässä vähenevillä ja ikääntyvillä Suomen-pojilla on vielä vaativaa sarkaa kynnettävänä. He ovat ilokseen saaneet työlleen jatkajia. Velvollisuudentunnosta kotimaahan Tilanne Viron rintamalla muodostui kesällä 1944 Narvan ja Sininmäen sankarillisesta puolustuksesta huolimatta erittäin vaikeaksi. Puna-armeija hyökkäsi uusin voimin Etelä-Virosta ja saa vutti menestystä. Samanaikaisesti oli virolaisista vapaaehtoisista koostuva jalkaväkirykmentti JR 200 raskaiden Karjalan kannaksen torjuntataistelujen jälkeen suhteellisen hiljaisella lohkol la Vuoksen rintamalla Yhä enemmän vahvistui vaatimus pääsystä takaisin kotimaahan puolustamaan sitä viimeiseen asti. Tätä halua ohjasi velvollisuudentunto ja puolustustahto. Saman toivomuksen esitti myös Virossa maanalaisesti toimiva Viron tasavallan kansalliskomitea toi- 16
voen saavansa Suomen pojista merkittävää apua itsenäisyyden palauttamiseksi. Rykmentti vetäytyi rintamalta 13. elokuuta kokoontumispaikalle Myllypel lon asemalle. Miehille ilmoitettiin mahdollisuudesta palata Viroon samalla kun tarjottiin vaihtoeh toa mennä pakolaiseksi länteen. Yö oli miettimisaikaa. Aamulla oli tehtävä päätös ja vahvistet tava se allekirjoituksella. Yhdeksän kymmenestä valitsi uhrivalmiina paluun, tien tuntemattomaan. JR 200:n jäähyväisparaati oli 18. elokuuta Hangon urheilukentällä. Miehet oli riisuttu aseista. Suomen marsalkka Manner heim antoi kotimatkalle parhaat toivotuksensa. Aamun sarastaessa oli tiukan kontrollin jälkeen saksalaisella kuljetusaluksella SS Parthellalla 1752 miestä. Saksalaiset valvoivat, ettei joukkoon soluttaudu suomalaisia upseereja, jotka olisivat halunneet päästä Viroon kouluttamiensa poikien mukana. Kuljetusaluksen kohdesatama oli Paldisk. Paldiskin historiaa Paldiski, Viron Porkkala, on lähiympäristöineen ollut yli 50 vuotta Neuvostoliiton sotilastukikohta. Siviilitalous oli lakkautettu. Niemimaalta hävisivät Ohtraun, Pakrin ja Neitseen kylät. Sotaa edeltäneeltä ajalta on säilynyt vain alle 10 prosenttia rakennuksista. Venäjän sotilaallista kiinnostusta Paldiskia kohtaan voi tarkastella kolmena ajanjaksona. Pietari Suuren haaveena oli valloittaa Eurooppa. Sitä varten Viron valloituksen jälkeen etsittiin satamapaikkaa, ja vuonna 1718 alettiin Pietarissa suunnitella linnoituksen ja sataman rakentamista Paldiskiin. 17
Syyskuussa 1939 Neuvostoliiton ja Viron välisen sopimuksen mukaisesti Paldiskista tuli Neuvostolii ton kaupunki ja sotilastukikohta. Käynnistettiin suuret rakennustyöt: rautatie, uusi sukellusvene satama ja lentokenttä, jota käytettiin talvisodan aikana Suomen pommituksiin. Rakennettiin uusi kaupungin osa ja paikallinen väestö siirrettiin muualle. Vuonna 1961 päätettiin Moskovassa rakentaa Paldiskiin ydinsukellusveneiden koulutuskeskus, johon kuului myös kaksi sukellusvenettä reaktoreineen. Sellaisia keskuksia oli Neuvostoliitossa vain kaksi. Sen takia niiden purkaminen ja luovutus Viron tasavallalle tapahtui erittäin vastaha koisesti. Kuitenkin 25. syyskuuta 1995 Paldiski oli taas virolainen kaupunki. Aamupäivällä saavuimme Paldiskiin. Kaupunki vaikutti hylätyltä eikä vastaanottajia ollut.. Saksalaisille olimme karkureita ja he kohtelivat meitä sen mukaisesti. Illalla alkoi junamatka kohti Tallinnaa. Keilässa, minun ja ystäväni Kalju Pajupuun kotikaungissa alkoi kukkasade. Lauloimme kiitokseksi uljaita sotilaslauluja. Nummellakin oli vastassa suuri kansanjoukko. Lähetystömme kävi professori Jyri Ulotsin luona. Hän tervehti lämpimästi saapumistamme. Nummen asemalla ihmiset kutsuivat meitä Suomen-pojiksi. Tämä nimitys on jäänyt historiaan tarkoittamaan Suomessa sotilaskoulutuksensa saaneita virolaisvapaaehtoisia. Kahden Suomen-pojan kohtalot Kerron kahden Suomen-pojan ja Suomen armeijan upseerin tarinan, omani ja ystäväni Kalju Pajupuun. Henkilöiden ja paikkojen nimet ovat aitoja. Olimme Kaljun kanssa yhdessä niin sodassa kuin tuomio- 18