Rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander Helsingin yliopisto Oikeustieteellinen tiedekunta 8.9.2015 Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle Yleistä Asia: Hallituksen esitys (HE) 289/2014 vp eduskunnalle Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntöön vuonna 2010 Kampalan tarkistuskonferenssissa tehtyjen muutosten hyväksymisestä sekä laeiksi muutosten lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä rikoslain ja pakkokeinolain muuttamisesta Käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Kampalassa Ugandassa vuonna 2010 järjestetyssä Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön tarkistuskonferenssissa hyväksytyt perussäännön muutokset sekä lain näiden muutosten lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamiseksi. Lisäksi rikoslakia ja pakkokeinolakia ehdotetaan muutettavaksi. Rikoslakiin ehdotetaan lisättäväksi hyökkäysrikosta koskeva säännös. Esitys on sekä rikosoikeudellisesti että valtiosääntöoikeudellisesti merkittävä. Kysymys on tavanomaisesta poikkeavasta ja merkittävästä rikosoikeudellisesta sääntelystä, joka perustuu kansainväliseen velvoitteeseen. Keskityn lausunnossani ennen muuta ehdotetun hyökkäysrikosta koskevan säännöksen suhteeseen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamiin vaatimuksiin, säännöksen suhteeseen Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa koskevaan rikoslain 1 lukuun sekä ehdotetun hyökkäysrikosta koskevan säännöksen ja tasavallan presidentin rikosoikeudellista vastuuta koskevan perustuslain 113 :n väliseen suhteeseen. Lausuntonani esitän kunnioittavasti seuraavan. Yleistä käsiteltävänä olevasta hallituksen esityksestä ja sen tavoitteesta Yleisesti ottaen voidaan todeta, että esitys on esimerkki perusteellisesta ja hyvätasoisesta lainvalmistelua. Esityksen perusteluissa pohditaan perusteellisesti lukuisia kansainvälisen oikeuden ja rikosoikeuden kannalta merkityksellisiä näkökohtia. Esityksen tavoitteena on hyväksyä Rooman perussääntöön vuonna 2010 Kampalan tarkistuskonferenssissa tehdyt muutokset, jotka koskevat ennen muuta hyökkäysrikoksen määritelmää, sekä säätää hyökkäysrikos rangaistavaksi kansallisen rikoslain nojalla. Suomen rikoslaissa sääntely keskeisimmistä kansainvälisistä rikoksista sisältyy rikoslain 11 lukuun. Kansainvälisen rikos-
2 tuomioistuimen Rooman perussääntöä kansallisesti vuonna 2000 voimaansaatettaessa (HE 161/2000 vp) katsottiin, että tuolloiset rikoslain 11 luvun säännökset riittävästi vastasivat perussäännössä asetettuja sotarikoksia, joukkotuhontaa ja rikoksia ihmisyyttä vastaan koskevia määritelmiä. Esityksen eduskuntakäsittelyssä kuitenkin katsottiin, että Suomen on valmistauduttava muuttamaan kansallisia säännöksiä siten, että ne tositilanteessa vastaavat kansainvälisiä vaatimuksia (LaVL 16/2000 vp, s. 3/II ja UaVM 13/2000 vp, s. 4 5). Rikoslain 11 luvun säännöksiä onkin sittemmin muutettu paremmin vastaamaan Rooman perussäännössä tarkoitettuja rikoksia (HE 55/2007 vp, L 212/2008). Tuossa yhteydessä tarkoitus oli, että Suomi kykenee entistä paremmin itsenäisesti käsittelemään Rooman perussäännössä tarkoitettuja vakavia rikoksia (HE 55/2007 vp, s. 12/I). Nyt käsillä olevassa ehdotuksessa hyökkäysrikos määriteltäisiin pitkälti Rooman perussäännön hyökkäysrikosta koskevan tarkistuksen (päätöslauselma RC/Res.6) sisältämän hyökkäysrikosta koskevan määritelmän mukaisesti. Tämä on johdonmukaista suhteessa aiemmin omaksuttuun tavoitteeseen, jonka mukaan rikoslainsäädännön vastaavuudella perussäännössä määriteltyjen rikosmääritelmien kanssa pyritään siihen, että Suomi kykenee itsenäisesti paremmin käsittelemään perussäännössä tarkoitettuja rikoksia (ks. esim. HE 55/2007 vp, s. 12/I). Mahdollisimman yhdenmukainen määrittely on niin ikään linjassa Rooman perussäännössä omaksutun kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallan toissijaisuuden (toissijaisuusperiaate) kanssa. Jos määritelmä ei olisi riittävän yhdenmukainen, voitaisiin joutua hankaliin soveltamisalaa koskeviin tilanteisiin, jotka johtuvat kansallisen rikosmääritelmän ja perussäännön rikosmääritelmän välisistä mahdollisista eroavaisuuksista (ks. myös LaVL 16/2000 vp, s. 3/II). Ehdotettu hyökkäysrikosta koskeva säännös ja rikosoikeudellinen laillisuusperiaate Perustuslain 8 :n sisältämän rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ydinsisältö on perustuslakivaliokunnan käytännössä muotoutunut seuraavaksi: kunkin rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa. 1 Valiokunnan muotoilu korostaa laillisuusperiaatteen tausta-arvoja, ennen muuta ennakoitavuutta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen käytännössä periaatteelle on annettu käytännössä vastaava ydinsisältö, jossa on korostettu rikossääntelyn ennustettavuutta eli sitä, että säännöksen sanamuodon perusteella voidaan ennakoida, mikä on rangaistavaa. 2 Laillisuusperiaate näin edellyttää, että rikossäännökset on muotoiltava riittävällä täsmällisyydellä, jotta niiden soveltaminen olisi ennustettavaa. Ehdotetun hyökkäysrikosta koskevan rikoslain 11 luvun 4 a :n mukaan rangaistaisiin henkilöä, joka voi tosiasiallisesti määrätä valtion poliittisista tai sotilaallisista toimia tai johtaa niitä, jos tällainen henkilö tekee sellaisen hyökkäysteon, joka on luonteeltaan, vakavuudeltaan ja mittasuhteiltaan ilmeisellä tavalla Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan (SopS 1/1956) vastainen. Ehdotetun säännöksen 3 momentin mukaan hyökkäysteolla tarkoitettaisiin tekoa, jossa valtio käyttää aseellista voimaa toisen valtion suvereniteet- 1 Esim. PeVL 10/2000 vp, s. 2/I, PeVL 22/2001 vp, s. 3/I, PeVL 29/2001 vp, s. 3/II, PeVL 41/2001 vp, s. 2/II, PeVL 26/2002 vp, s. 2/I, PeVL 40/2002 vp, s. 7/I, PeVL 48/2002 vp, s. 2/II, PeVL 26/2004 vp, s. 3/II, PeVL 7/2005 vp, s. 3/I, PeVL 17/2006 vp, s. 3/I, PeVL 18/2007 vp, s. 5/II, PeVL 12/2010 vp, s. 3/I, PeVL 33/2010 vp, s. 2 3, PeVL 68/2010 vp, s. 4/I, PeVL 11/2011 vp, s. 1, PeVL 61/2012 vp, s. 3 4, PeVL 16/2013 vp, s. 2/I, PeVL 6/2014 vp, s. 2/I, PeVL 26/2014 vp, s. 2/II ja PeVL 56/2014 vp, s. 2/II. 2 EIT:n käytännöstä ennen muuta Kokkinakis v. Kreikka, tuomio 25.5.1993, 52 kohta ja Cantoni v. Ranska, tuomio 11.11.1996, 29 kohta. EU-tuomioistuimen käytännöstä ks. esim. yhdistetyt asiat C-74/95 ja C-129/95, rikosoikeudenkäynti X:ää vastaan, Kok. 1996, s. I-6609, 25 kohta, C-303/05, Advocaten voor de Wereld, Kok. 2007, s. I-3633, 49 ja 50 kohta, C-546/09, Aurubis Balgaria, Kok. 2011, s. I-2531, 41 ja 42 kohta ja C-405/10, Özlem Garenfeld, Kok. 2011, s. I-11035, 48 kohta.
3 tiä, alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai muulla tavoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan vastaisesti. Ehdotetun säännöksen 4 momentissa määritellään, mitkä teot ovat tällaisia hyökkäystekoja sodanjulistuksesta riippumatta. Ehdotettu säännös vastaa sanamuodoltaan varsin pitkälle Rooman perussääntöön lisättyä hyökkäysrikosta koskevaa 8 a artiklaa. Lähtökohtaisesti ehdotetussa hyökkäysrikosta koskevassa rikoslain 11 luvun 4 a :ssä ei ole kysymys erityisen helposti hahmotettavasta rikosoikeudellisesta lainsäädännöstä. Rangaistavan käyttäytymisen sisällön selvittäminen edellyttää esimerkiksi perehtymistä Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaan. Lisäksi säännös sisältää edellytyksen, jonka mukaan hyökkäysteon on oltava luonteeltaan, vakavuudeltaan ja mittasuhteiltaan ilmeisellä tavalla YK:n peruskirjan vastainen (kurs. tässä). Ilmeisyyttä koskeva edellytys on omiaan tekemään tunnusmerkistön soveltamisesta hieman ennakoimatonta. Esityksen perusteluissa todetaan ilmauksen ilmeisellä tavalla olevan objektiivinen luonnehdinta eikä näyttöä edellytettäisi siitä, onko rikoksentekijä arvioinut oikeudelliselta kannalta, onko teko tällainen (s. 26/I). Mainittu lähtökohta on mainittu myös perussäännön 9 artiklan mukaisia tulkintaohjeita täydentävässä päätöslauselman RC/Res.6 liitteessä II, jonka 3 kohdan mukaan The term manifest is an objective qualification. Hyökkäysrikoksessa on sen rajattu tekijäpiiri huomioon ottaen kuitenkin kysymys sellaisesta teosta, jonka tekijä ei useinkaan menestyksekkäästi voine vedota tietämättömyyteensä teon kiellettyisyydestä taikka siihen, että asiaa koskeva sääntely on ollut liian vaikeaselkoista tai vaikeasti selvitettävää. On esimerkiksi huomattava, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käytännössään vakiintuneesti katsonut, että laki voi täyttää ennakoitavuuden vaatimukset, vaikka sen kohteena oleva henkilö joutuu hankkimaan oikeudellista apua arvioidakseen seuraamukset, joihin jokin toiminta voi johtaa. Henkilöltä, joka on mukana sellaisessa ammatillisessa tai kaupallisessa toiminnassa, johon liittyy riskejä, voidaan tässä suhteessa odottaa enemmän kuin keskivertoihmiseltä (esim. Cantoni v. Ranska, tuomio 11.11.1996, 35 kohta). Selvää lienee, että valtionpäämiehet tai muut tosiasiallisesti valtion poliittisia tai sotilaallisia toimia määräävät tai johtavat ovat asemassa, jossa heiltä voi edellyttää selvilläolo- tai selvittämisvelvollisuutta heidän toimiensa suhteesta kansainvälisessä oikeudessa asetettuihin velvoitteisiin. Vaikka ehdotettu hyökkäysrikosta koskeva säännös ei rangaistavan käyttäytymisen alaa koskevin osin ole kaikkein helpoimmin avautuva, sitä on tältä osin edellä esitetty huomioon ottaen nähdäkseni kuitenkin pidettävä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamat vaatimukset täyttävänä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettaman täsmällisyysvaatimuksen kannalta on myös merkityksellistä, missä asemassa olevat henkilöt ovat niitä henkilöitä, jotka saattavat syyllistyä hyökkäysrikokseen. Tältä osin ehdotettu säännös noudattaa Rooman perussäännön muutoksessa omaksuttua mahdollisten tekijöiden määrittelyä. Ehdotetun säännöksen mukaan hyökkäysrikokseen voisivat syyllistyä valtion poliittisista tai sotilaallisista toimista tosiasiallisesti määräävät henkilöt tai näitä toimia johtavat henkilöt. Esityksen perustelujen mukaan näiden henkilöiden piiriä ei ole tarpeen eikä myöskään mahdollista määritellä etukäteen tyhjentävästi (s. 21/II). Henkilöpiirin ei-tyhjentävää määrittelyä voitaisiin lähtökohtaisesti pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisena, koska sillä on vaikutusta sääntelyn soveltamisalan ennakoitavuuteen. Rooman perussääntöä täydentävässä hyökkäysrikosta koskevassa päätöslauselmassa ei toisaalta myöskään täsmällisesti määritellä hyökkäysrikoksen tekijäpiiriä. Hyökkäysrikoksen erityisluonne kansainvälisenä rikoksena huomioon ottaen tekijäpiirin ei-tyhjentävää määrittelyä voidaan kuitenkin perustella, ottaen myös huomioon, että tekijäpiiri luonnollisesti rajautuu valtion ylimpään poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon säännöksessä käytetyn tekijäpiiriä koskevan luonnehdinnan perusteella, minkä vuoksi sääntelyä voidaan tältä osin pitää laillisuusperiaatteen asettamat vaatimukset täyttävänä.
4 Hallituksen esityksen perusteluissa esitetään kuitenkin melko laajalle ulottuva näkemys hyökkäysrikoksen mahdollisesta tekijäpiiristä, joskin on todettava, että esityksen asiaa koskevat perustelut ovat varsin seikkaperäiset ja hyvin kirjoitetut (s. 21 23). Esityksen perusteluista saattaa saada käsityksen, jonka mukaan esimerkiksi hyökkäystä koskevaan päätöksentekoon osallistuneet ja sitä kannattaneet kansanedustajat saattavat hyökkäysrikosmääritelmän mukaisten edellytysten täyttyessä syyllistyä hyökkäysrikokseen (s. 23/I). Käytännössä tämä voisi tarkoittaa varsin laajaa tekijäjoukkoa. Ehdotetun säännöksen ja Rooman perussäännön 8 a artiklan sanamuoto saattaa tällaisen tekijäpiirin laajan tulkinnan myös mahdollistaa. Oletettavaa kuitenkin on, että käytännössä mahdolliseen hyökkäysrikokseen syyllistyvien joukko on suppeampi. Nähdäkseni mahdollisen hyökkäysrikoksen tekijäpiiriä voisi olla tältä osin syytä pohtia hieman täsmällisemmin esimerkiksi perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteluissa, koska tekijäpiirin rajaaminen on rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta merkityksellinen kysymys. Hyökkäysrikosta koskevan ehdotetun säännöksen rikoslain 1 luvun mukainen soveltamisala Perustuslain 8 :ssä turvattu rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että rikokset määritellään rangaistaviksi eduskuntalailla. Perustuslakivaliokunta on aiemmassa käytännössään katsonut, että tähän liittyen myös Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta säädetään lailla (PeVL 4/1998 vp, s. 2/II). Suomen rikosoikeuden soveltamisala on Suomessa rangaistavaksi säädettyjen tekojen soveltamisen kannalta varsin merkityksellinen kysymys. Tämän vuoksi on perusteltua katsoa, että laillisuusperiaatteen asettamat ennustettavuutta koskevat vaatimukset ulottavat vaikutuksensa myös Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa koskevaan sääntelyyn. Esityksessä ei ehdoteta Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa koskevan 1 luvun muuttamista hyökkäysrikosta koskevin osin. Rooman perussäännössä tarkoitetut rikokset ovat pääsääntöisesti sellaisia, joiden osalta ei edellytetä liittymäperiaatetta Suomeen tai kaksoisrangaistavuutta koskevaa vaatimusta vaan tuomioistuinten toimivalta perustuu suoraan kansainväliseen tapaoikeuteen ja kansainvälisiin sopimuksiin. Rikosoikeudessa puhutaan tällöin niin sanotusta universaaliperiaatteesta, josta säädetään rikoslain 1 luvun 7 :ssä ja sen nojalla annetussa rikoslain 1 luvun 7 :n soveltamista koskevassa asetuksessa (627/1999). Näistä niin sanotuista kansainvälisistä rikoksista rangaistaan tekopaikan laista riippumatta. Rooman perussäännössä tarkoitetut rikokset siis pääsääntöisesti ovat tällaisia niin sanottuja kansainvälisiä rikoksia, joihin universaaliperiaatetta sovelletaan, lähinnä lievää sotarikosta lukuun ottamatta (HE 55/2007 vp, s. 16/I). Esityksen perusteluissa todetaan, että vaikka hyökkäysrikos on vakavuudeltaan rinnastettavissa muihin Rooman perussäännössä tarkoitettuihin rikoksiin, se ei kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ole tällä hetkellä kiistattomasti rikos, jota voitaisiin käsitellä kansallisissa tuomioistuimissa niin sanotun universaaliperiaatteen perusteella (s. 24/II, ks. myös Dan Helenius, Straffrättslig jurisdiktion (Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki 2014), s. 70). Esityksen mukaan tarkoitus ei ole ulottaa Suomen rikosoikeudellista toimivaltaa universaaliperiaatetta soveltamalla laajemmalle kuin mitä kansainvälinen oikeus edellyttää, minkä vuoksi esityksessä ei ehdoteta muutettavaksi rikoslain 1 luvun 7 :n soveltamisesta annettua asetusta (s. 24/II). Esityksessä omaksuttu lähtökohta on perusteltu, koska kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ei ole ongelmatonta, jos Suomen rikoslain soveltamisala olisi laajempi kuin mitä kansainvälinen oikeus edellyttää (ks. myös HE 55/2007 vp, s. 16/II). Esityksen perustelut vaikuttavat tältä osin olevan kirjoitettu ennen muuta suomalaista soveltamistilannetta silmällä pitäen. Esityksen perusteluissakin tosin todetaan, että ehdotettu säännös koskisi myös ulkomaisia toimijoita silloin, kun rikokseen voitaisiin Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa koskevien rikoslain 1 luvun säännös-
5 ten mukaan soveltaa Suomen lakia (s. 24/II). Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Suomen kansalaisen ulkomailla tekemään hyökkäysrikokseen voitaisiin rikoslain 1 luvun 6 :n mukaan soveltaa Suomen lakia. Myös esimerkiksi Suomen ulkopuolella tehtyyn hyökkäysrikokseen, joka on kohdistunut Suomen kansalaiseen, suomalaiseen yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön taikka Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen, voitaisiin rikoslain 1 luvun 5 :n mukaan soveltaa Suomen lakia. Luvun 5 ja 6 :n liittymäperiaatteiden soveltamisalaa rajaa lisäksi luvun 11 :ssä tarkoitettu kaksoisrangaistavuuden vaatimus. Lisäksi rikoslain 1 luvun 8 :ssä tarkoitettu niin sanottu sijaislainkäytön periaate saattaisi joissakin tapauksissa tulla hyökkäysrikoksen osalta kysymykseen. Edellä esitetyn mukaisesti ei ole aivan yksiselitteisen selvää, voitaisiinko ja missä tilanteissa hyökkäysrikosta koskevaa säännöstä soveltaa ulkomaisten valtionpäämiesten tai vastaavien tekemiin hyökkäystekoihin. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa koskeva rikoslain 1 luku ei ole helpoiten hallittavaa rikosoikeudellista sääntelyä, vaikka se on Suomen rikosoikeuden soveltamisen kannalta välttämätöntä ja keskeistä sääntelyä. Ehdotetun hyökkäysrikoksen osalta se ei myöskään yksiselitteisesti rajaa ulkomaisten toimijoiden toteuttamia tekoja Suomen rikosoikeuden soveltamisalan ulkopuolelle. Soveltamisalan osalta on kuitenkin myös otettava huomioon Kampalan tarkistuskonferenssissa hyväksytty yhteisymmärrys no. 5, jonka mukaan muutosten ei katsota olevan tulkittavissa siten, että ne luovat oikeuden tai velvollisuuden käyttää kansallista toimivaltaa toisen valtion tekemän hyökkäysteon käsittelyyn. Edellä esitetystä huolimatta ei nähdäkseni ole aivan selvää, mikä tulisi olemaan ehdotetun hyökkäysrikosta koskevan säännöksen soveltamisala ja mikä olisi sen suhde kansainväliseen oikeuteen. Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa suhteessa hyökkäysrikosta koskevaan ehdotettuun sääntelyyn voisikin olla syytä avata laajemmin esimerkiksi perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteluissa. Tasavallan presidentin rikosoikeudellista vastuuta koskeva perustuslain 113 ja hyökkäysrikos Tasavallan presidentin rikosoikeudellista vastuuta koskevan perustuslain 113 :n mukaan jos oikeuskansleri, oikeusasiamies tai valtioneuvosto katsoo tasavallan presidentin syyllistyneen maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan, asiasta on ilmoitettava eduskunnalle. Jos eduskunta tällöin kolmella neljäsosalla annetuista äänistä päättää syytteen nostettavaksi, valtakunnansyyttäjän on ajettava syytettä valtakunnanoikeudessa ja presidentin on pidättäydyttävä siksi ajaksi toimestaan. Muissa tapauksissa presidentin virkatoimesta ei saa nostaa syytettä. Mainitussa perustuslain säännöksessä tasavallan presidentin rikosoikeudellinen vastuu virkatoimesta rajataan maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen ja rikokseen ihmisyyttä vastaan. Säännöksessä mainitulla ilmaisulla rikos ihmisyyttä vastaan tarkoitetaan perustuslakia koskevan hallituksen esityksen mukaan rikoksia, jotka teon laajakantoisiin vaikutuksiin tai erityisen törkeään luonteeseen nähden on katsottava pikemmin ihmisyyteen ja ihmiskuntaan kuin yksityiseen henkilöön kohdistuviksi (HE 1/1998 vp, s. 168/II). Eduskunnan perustuslakivaliokunnan Rooman perussäännön kansallisen voimaansaattamisen käsittelyn yhteydessä omaksuman näkemyksen mukaan perustuslain käsitettä rikos ihmisyyttä vastaan tulee tulkita itsenäisesti eikä sen merkitys ole välttämättä sidottu siihen, mitä rikoslain 11 luvussa säädetään rangaistaviksi rikoksina ihmisyyttä vastaan (PeVL 45/2000 vp, s. 5/II). Myös myöhemmissä lainvalmisteluasiakirjoissa on todettu, että välttämätöntä ja kiireellistä tarvetta perustuslain 113 :n muuttamiselle ei ole, koska säännöksen sisältämän viittauksen epätarkkuus on vähäinen ja perustuslain 113 on syytä ymmärtää siten, että siinä mainituilla rikok-
6 silla viitataan rikoslain 11 13 luvussa tarkoitettuihin rikossäännöksiin (HE 55/2007 vp, s. 10). Eduskunnan lakivaliokunta on myös todennut rikoslain 11 luvun uudistamisesityksen käsittelyn yhteydessä, että tulkinta, jonka mukaan ilmaisu rikos ihmisyyttä vastaan kattaisi vain rikoslain 11 luvussa tarkoitetun mainitun nimisen rikoksen eikä esimerkiksi joukkotuhontaa, on perusteeton edellä esitetyn perustuslakivaliokunnan lausunnossaan 45/2000 vp omaksuman kannan nojalla. Lakivaliokunta kuitenkin tuolloin katsoi, että tuolloin suunnitteilla ollen perustuslain tarkistuksen yhteydessä perustuslain 113 :n säännöksen sanamuodon tarkistamista olisi syytä harkita (LaVM 1/2008 vp, s. 3/I; ks. myös nyt käsillä olevan esityksen perustelujen s. 34/I). Esityksen perusteluissa todetaan, että hyökkäysrikos ei perustuslain 113 :n sanamuotoa tiukasti lukien vaikuttaisi sisältyvän säännöksen soveltamisalaan. 3 Esityksessä kuitenkin katsotaan, että koska ilmaisulle rikos ihmisyyttä vastaan annetaan perustuslakivaliokunnan aiemman näkemyksen mukaan itsenäinen merkityssisältö, sen tulkinnassa tulee lähteä siitä, että se kattaa vähintään kaikki Rooman perussäännön sisältämät, kaikkein vakavimmat kansainväliset rikokset (s. 34/II). Hallituksen esityksessä omaksuttu lähtökohta vaikuttaa olevan sopusoinnussa sen perustuslakivaliokunnan omaksuman näkemyksen kanssa, että ilmaisulle rikos ihmisyyttä vastaan annetaan perustuslain 113 :ää tulkittaessa itsenäinen merkityssisältöä, joka ei ole yhdenmukainen rikoslain 11 luvussa omaksutun mainitun ilmaisun merkityssisällön kanssa. On kuitenkin huomattava, että hyökkäysrikoksen asema kansainvälisenä rikoksena ei ole aivan samalla tasolla kuin esimerkiksi joukkotuhonnan tai rikoksen ihmisyyttä vastaan. Tätä kuvastaa muun muassa se esityksessä omaksuttu sinänsä perusteltu lähtökohta, jonka mukaan hyökkäysrikos ei kiistattomasti ole rikos, joka voitaisiin kansallisissa tuomioistuimissa käsitellä universaaliperiaatteen nojalla (s. 24/II). Hyökkäysrikos ei näin välttämättä ainakaan täysin yksiselitteisesti mahdu perustuslain 113 :ssä käytetyn ilmaisun rikos ihmisyyttä vastaan soveltamisalaan. Kansainvälisessä oikeudessa hyökkäysrikos tosin usein luokitellaan myös kansainväliseen tapaoikeuteen pohjautuvaksi rikokseksi, koska esimerkiksi Kansainvälisen oikeuden toimikunnan vuonna 1996 laatimassa ihmiskunnan rauhaan ja turvallisuuteen kohdistuvia rikoksia koskeva säännöstöluonnos sisälsi hyökkäysrikosta koskevan määritelmän (ks. esim. Minna Kimpimäki, Kansainvälinen rikosoikeus (Kauppakamari 2015), s. 127). Edellä esitetyn perusteella perustuslain 113 :n sisältämän ilmauksen rikos ihmisyyttä vastaan on nähdäkseni mahdollista katsoa sisältävän myös hyökkäysrikoksen eikä tarvetta perustuslain muuttamiselle tältä osin olisi. Edelleen olisi kuitenkin nähdäkseni syytä pohtia edellä lakivaliokunnan mietinnössään 1/2008 vp esittämän mukaisesti, olisiko perustuslain 113 :n sanamuodon tarkistamista tältä osin syytä pohtia. Selvää olisi, että säännös olisi tällöin tarkkarajaisempi ja täsmällisempi, erityisesti ottaen huomioon, että rikoslain 11 luku on varsin merkittävällä tavalla uudistettu perustuslain 113 :n säätämisen jälkeen. Helsingissä 8.9.2015 Sakari Melander Rikosoikeuden apulaisprofessori Oikeustieteellinen tiedekunta Helsingin yliopisto puh.: 02941 21781, 050 5644229 sähköposti: sakari.melander@helsinki.fi 3 On myös esimerkiksi huomattava, että Rooman perussäännön voimaansaattamista koskevassa hallituksen esityksessä alun perin katsottiin, että perustuslain 113 :n sanamuoto ei pidä sisällään perussäännön 8 artiklassa tarkoitettuja sotarikoksia. Ks. HE 161/2000 vp, s. 104/I.