VILLI POHJOLA Puuta, työtä ja työväenliikkeen alkuvaiheita Pohjois-Suomessa Työväen Arkiston näyttely 2003-2004 1
Työväenliikkeen alku Lapissa Työväenaate levisi Pohjois-Suomeen ja sen kaupunkeihin aluksi rautateiden rakennustyömaiden mukana. Rautatie- ja sahatyöläiset perustivat ensimmäiset työväenyhdistykset Pohjois-Suomen rannikolle. Rautatie tuli Ouluun vuonna 1886, Kemiin vuonna 1903, Tornioon 1904 ja Rovaniemelle vuonna 1909. Näistä keskuksista aate virtasi laajan Lapin kyliin vesistöjä pitkin tukkijätkien ja Rovaniemen - Kemijärven rautatietä rakennetaan. Kuvassa työmaan viimeinen sorajuna. Rovaniemen - Kemijärven rautatien rakentaminen. Kuvassa topparoikka Misissä marraskuussa 1934. muiden kausityöntekijöiden mukana. Sodankylä ja Kittilä olivat suuria tukkityökeskuksia ja näistä kunnista tuli Lapin ainoita työväestön johtamia punaisia kuntia. Sosialististen aatteiden kantajia olivat tukki- ja sekatyöväki. Perä-Pohjolan eli Oulun pohjoisen vaalipiirin alueella sosialidemokraatteja oli liittynyt puolueeseen vuoden 1905 tilaston mukaan 994 henkilöä. Suurlakon jälkeen jäsenmäärä nousi jyrkästi ollen vuonna 1906 2829 henkeä. Rovaniemen ty:n jäsenmäärä oli samana vuonna 112 ja Rovaniemen kolmen eri puolueosaston jäsenmäärä oli yhteensä 206 henkilöä. Vuonna 1912 Oulun pohjoisen vaalipiirin jäsenmäärä oli kohonnut 1980 henkilöön, jotka toimivat 30 eri työväenyhdistyksessä, kahdessa torppariosastossa, nuoriso-osastossa, kymmenessä ammattiosastossa ja kolmessa naisosastossa. Pohjois-Suomessa oli peräti 32 työväentaloa. 2
Pohjois-Suomen ensimmäiset työväenyhdistykset perustettiin Ouluun vuonna 1886, Kemiin 1887, Ylitornion Kukkolaan 1895, Ylitornioon 1903 ja Tornioon vuonna 1904. Kuvassa Kemin ty:n talo. Suurlakon vaikutuksesta syntyivät Rovaniemen työväenyhdistyksen ohella vuonna 1905 Simonniemen, Alatornion Röytän, Kemin Karihaaran, Kemijärven ja Kuolajärven (Salla) työväenyhdistykset. Kuvassa Kemijärven ty:n talo. Pohjois-Suomi sai ensimmäisen edustajansa valtiopäiville vuonna 1907. Hän oli kemiläinen Atte Mantere. Muita työväenaatteen levittäjiä ja pohjoisen vaikuttajia tuolta ajalta olivat agitaattori Frans Lehtonen ja piirisihteeri Adam Laakkonen, tukkityöläisten organisoija Emil Léhen ja Rovaniemen ty:n perustajajäsen Heikki Marttila. Marttila teloitettiin vuoden 1918 kansalaissodassa. Kemi Lapin kaupungeissa työväki alkoi järjestäytyä 1880-luvulla. Kemin työväenseura perustettiin vuonna 1887. Tuolloin Kemissä oli noin 500 asukasta. Käsityöläiset, kuten nahkurit, olivat seuran puuhamiehiä. Kemin työväenseura, myöhemmin nimeltään Kemin työväenyhdistys, kokoontui raittiusseuran tiloissa, kunnes oma talo vuonna 1903 valmistui. Rautatien valmistuminen vuonna 1903 vauhditti teollistumista ja työväenjärjestöt kasvoivat nopeasti. Raittius- ja sivistysaate oli työväenseurassa vahvasti esillä ja sen yhteydessä toimi mm. näytelmäseura ja urheiluseura Into. 3
Jäsenmäärältään Perä-Pohjolan suurin työväenyhdistys oli Kuolajärven (Sallan) yhdistys, johon kuului vuonna 1906 yli 200 jäsentä. Sodankylän työväenyhdistys perustettiin 1906 ja Kittilän 1910. Kuvassa Kuolajärven ty:n talo. Vuoden 1905 vallankumoukselliset tapahtumat ja työväestön radikalisoituminen vaikuttivat työväenliikkeen ja erityisesti ammattiyhdistysliikkeen syntymiseen myös Pohjois-Suomessa. Kemin työväenyhdistyksen alaisuuteen perustettiin suurlakkotapahtumien jälkimainingeissa ompelijatar-, räätäli-, nahkuri-, puuseppien, jalkinetyöntekijäin, palvelijattarien ja ulkotyöläisten ammattiosastot. Kirjaltaja Atte Mantere johti Kemin työväenyhdistyksen toimintaa. Kemin työväenyhdistyksessä oli vuonna 1906 296 jäsentä, joista 56 oli naisia. 4
Pohjoisen työyhtymiä Perä-Pohjolassa metsä-, lastaus-, lossaus- ja uittotöiden työntekijät perustivat 1900-luvun alussa ja erityisesti suurlakon jälkeen työyhtymiä, joita kutsuttiin osuuskunniksi, yhdistyksiksi ja renkaiksi. Ne olivat mielenkiintoinen yrittäjä- ja järjestömuoto, sillä ne olivat samaan aikaan sekä työnantaja että ammattiosasto. Osuuskunnat, lastaus- ja lossausyhdistykset ja tukkityöläisten renkaat ylläpitivät sairas- ja työttömyyskassoja, joihin rahastoitiin osa tuloista ja lopputuotto jaettiin palkkoina. Työosuuskuntia oli eniten satamissa. Niiden perustaminen alkoi Viipurissa vuoden 1905 jälkeen ja levisi sieltä nopeasti pohjoisen satamiin. Osuuskunta otti urakkana esimerkiksi koko laivan lastin purkamisen ja lastauksen. Pohjoisen satamista tukkeja kuljetettiin rannikon sahoille ja kauemmaksikin. Lastausta ja lossausta Kemissä Satama oli Kemissä ja Haukiputaalla suuri kausiluonteinen työnantaja. Kemin työväenseuran jäsenet pohtivat jo vuonna 1887 sitä, että lastaustyö tulisi ottaa työläisten omiin käsiin. Vuonna 1899 satamatyöläiset perustivat osuuskunnan, Kemin Lastausrenkaan, mutta sen toiminta ei päässyt alkua pitemmälle. Vuonna 1905 maalaiskunnista kotoisin olevat miehet perustivat Kemin lastaus- ja lossausyhdistyksen, joka sai vähitellen haltuunsa sataman kaikki työt. Yhdistys oli sekä työnantaja että ammattiosasto ja kuului Suomen Ammattijärjestöön. Yhdistys hankki jäsenilleen hyväpalkkaista ja haluttua satamatyötä ottamalla laivojen lastausurakoita. 20 % tuloista meni yhdistyksen rahastoon. Varoja käytettiin tapaturmien hoitoon ja sairaslomiin, työkalujen kunnostukseen ja työttömyyskorvauksien maksamiseen. Palkat maksettiin jäljelle jääneestä tuloksesta. Kemin lastaus- 5 Kurtinhaudan satamassa lastattiin pääasiassa pyöreätä puutavaraa, paperipuita ja kaivospölkkyjä eli propseja ja jonkin verran Martinniemen sahalta tullutta sahattua puutavaraa. Puut lastattiin proomuihin, jotka kuljettivat lastin kauempana olleeseen laivaan. Kuva: J: Laherma.
ja lossausyhdistykseen kuului 264 jäsentä. Vuosien toiminnan jälkeen yhdistyksen jäsenet riitaantuivat ja urakat menivät vähitellen yksityisille kilpailijoille. Toiminta loppui 1910-luvun alussa. Haukiputaan Lastausyhdistys ja Iin työosuuskunta Joonas Laherma (1888-1977) oli kansanedustaja ja Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja. Hän pääsi vuonna 1907 ylioppilaaksi Oulusta ja oli kahtena kesänä Haukiputaan lastausyhdistyksen konttorinhoitajana Haukiputaan Kurtinhaudalla. Vuosien 1909-1912 ja 1914-1915 kesällä hän toimi Iin työosuuskunnan toimitusjohtajana. Haukiputaan ja Iin ajoilta Laherma on kirjoittanut laajat muistelmat Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmiin. Haukiputaan lastausyhdistyksen yli 200 jäsenestä suurin osa oli ulkopaikkakuntalaisia lentojätkiä. Kaikki yhdistyksen jäsenet eivät mahtuneet yhtä aikaa töihin, vaan osa jäi aina vonkaamaan uutta laivaa. Ne, joilla oli lähellä mökki, hoitivat palstaansa. Lentojätkät kuluttivat aikaa kortinpeluulla, mutta myös urheillen. Yhdistys toimi vireästi ja rakensi vuonna 1909 oman talon. Haukiputaan lastausyhdistyksen jäseniä vuonna 1909 keskeneräisen talonsa edessä. Kuvassa on vain osa yhdistyksen jäsenistä. Suurin osa oli perheettömiä lentojätkiä, jotka viettivät talvensa Lapin metsissä tukkisavotoissa ja pöllinteossa. Laherma perusteli työpaikan vaihtamista Iihin seuraavasti: Kurtinhaudalla elettiin vielä silloin vähän villin lännen tapaan, viina virtasi vuolaana ja joskus heiluivat puukotkin. Kurtinhaudan satamatyömiehissä oli joukko toispaikkakuntalaisia, liikkuvaa ja levotonta väkeä ja metsissä liikuskeli viinan salakauppiaita ja ammattimaisia kortinpelaajia. Juuri tämän vuoksi lastausyhdistyksen paraat miehet tekivät voitavansa olojen ja tapojen parantamiseksi! (Joonas Laherman muistelmat, Työväen Muistitietotoimikunta sidos 10, s. 2). Joonas Laherma kertoi työpaikastaan Iin työosuuskunnassa vuonna 1909: Iin työosuuskunnalla oli senaatin vahvistamat säännöt ja kaipa se oli merkitty myös kaupparekisteriin. Sen johtoportaaseen eli hallintoon kuului joukko jämeriä ja viisaita miehiä, mielestäni paikkakunnan parhaita. He olivat kaikki siivoja ja oikeamielisiä. Puhetta johti Antti Kinnunen Mo- 6
nilla kärkimiehillä oli vähäinen maapala viljeltävänään. Se olikin heillä tärkeä turva perheen kannalta, koska muut tulonsa olivat vaatimattomat. Ja useimmilla ainakin oli asunto omalla maalla, niin että ainakin perunan sai omasta takaa Majapaikakseni sain [1909] äskettäin valmistuneen työväentalon, jossa osuuskuntaa varten oli varattu konttorihuone. Talo oli Etelä-Iin työväenyhdistyksen ja Iin työosuuskunnan yhteinen Se oli vinkkelirakennus, jonka tien suuntaan kulkeva siipiosa oli varattu tilavaa juhlasalia ja näyttämöä varten ja siitä poikittainen siipi sisälsi paitsi mainitun osuuskunnan toimistohuoneen myös ravintolasalin, keittiön ja vahtimestarin asunnon. Molempien siipien väliin jäi tilava eteishalli ja vaatesäiliötila. (Joonas Laherman muistelmat, Työväen Muistitietotoimikunta sidos 10 s.7). Etelä-Iin työväenyhdistyksen talo, joka rakennettiin palaneen talon tilalle 1910-luvulla. Talossa toimi myös Iin työosuuskunnan konttori, jonka toimitusjohtajana v. 1909-1912 ja 1914-1915 toimi nuori Joonas Laherma. Kuva: J. Laherma Martinniemen saha vuonna 1907. Kuva: J. Laherma. 7
Työyhtymien elinkaari ei ollut pitkä, sillä yksityiset tulivat voimakkaasti mukaan kilpailuun satamatyöurakoista. Työyhtymät yrittivät pitää yllä hyvää palkkatasoa - ja jos ne menivät lakkoon, urakat menivät yksityisille yhtiöille. Lakko oli monen työyhtymän, niin Iin työosuuskunnan kuin Pohjolan tukkityöläisten renkaan kuolema. Pohjolan tukkityöläisten lakko 1906 Lapin metsätyömaiden asunto- ja työolot olivat 1900-luvun alussa surkeat. Protestimieliala Kemiyhtiötä vastaan kasvoi metsätyömiesten keskuudessa. Kemiyhtiöllä oli Sodankylän ja Sallan (Kuolajärven) alueella kymmenen savottatyömaata. Työmiesten huonot ansiot, heikko asema ja epäinhimillinen kohtelu johtivat suureen lakkoliikkeeseen ja Lapin ammatillisen työväenliikkeen heräämiseen. Rohkeutta tukkijätkille antoi se, että Suomen työläiset olivat saaneet poliittiset oikeudet. Pohjolan jätkät ajattelivat, että kyllä he yhden Kemiyhtiön pystyisivät voittamaan. Toisin kuitenkin kävi. Jätkien lakkoliike alkoi Sallan tukkityöläisten kokouksista 6.1.1906. Tukkityöläiset, tukinajurit, kaatomiehet ja päiväläiset vaativat parannuksia työ- ja palkkaoloihin savotoissa ja esittivät Kemiyhtiölle 12-kohtaisen vaatimuslistan. Kun yhtiö ei antanut vastausta, lakko julistettiin 24.1.1906 alkavaksi. Lakkoon meni Sodankylän ja Sallan kunnan alueella vähintään 2200 miestä ja 400 hevosta. Alkanut jätkien lakko oli Pohjois-Suomen merkittävin lakko. Pienempiä lakkoja oli seuraavan kolmen vuoden aikana jatkuvasti Kemiyhtiön työmailla. 8
Tukkityöläiset pyrkivät korjaamaan lakolla ja esittämällään vaatimuslistalla savotoiden räikeimpiä epäkohtia. Tuolloin tukkityöläisten oli savotoilla huolehdittava itse majoituksesta ja majapaikan rakentamisesta. Erämaassa oli saatava tuoreita elintarvikkeita ja yhtiön kaupoissa olivat kovat hinnat ja elintarvikkeiden laatu oli huono. Savottajätkien sairaanhoito oli järjestämättä ja työaikarajoituksia ei ollut. Järjestäytyneiden työläisten kannalta ikävintä oli yhtiön ylläpitämä musta lista. Ammattiosastoon kuuluminen vei miehet mustalle listalle eikä heillä sen jälkeen ollut asiaa yhtiön työmaille. Työväenjärjestöjen jäsenyys oli Kemiyhtiön työmailla kielletty. Yleisenä vaatimuksena lakkolaisilla olikin yleinen kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus eli lyhyesti oikeutta kansalle. Ruotsalaisten yhtiöiden palveluksessa olleet metsätyömiehet saivat vaatimuksensa läpi, mutta Kemiyhtiö ei antanut periksi. Yhtiön metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg eli Iso-Samperi oli kuin itsevaltias eikä taipunut lakkolaisten vaatimuksiin. Sandberg alensi tuntipalkkaa säälimättömästi 20 penniin talvitöistä. Tästä seurasi kolme erillistä lakkoa: tammikuussa alkanut metsätyölakko, kesäkuussa Kemijoella alkanut uittolakko ja uudelleen syyskuussa alkanut uittolakko. Lakon aikana yhtiö maksoi rikkureille parempaa palkkaa kuin ammattimiehille ja lakkolaisten palkkoja alennettiin periaatteessa tuntuvasti. Paikallisyhteisöt eivät katsoneet hyvällä lakkoja. Rikkureina käytettiin paikallista väkeä, joiden intressien puolustajana Kemiyhtiö itseään piti. Lakkoa pidettiin ulkopuolisten tuomana pahan uhkana, joka rikkoi paikallisyhteisön ja työnantajan välisen harmonian. Varsinkin talonpojat kokivat asemansa uhatuksi lakkojen takia, koska he pelkäsivät lakkojen nostavan myös maatyöväen palkkakustannuksia ja vaikeuttavan työvoiman saantia. Lestadiolaisilla paikkakunnilla lakkoilua vastustettiin, koska sitä johtivat sosialistit, Jumalan pilkkaajat. Paikallisten nuiva suhtautuminen lakkolaisiin johtui lisäksi siitä, että tukkilaiset olivat lentojätkiä, paikasta toiseen siirtyviä miehiä, jotka saattoivat rikkoa paikallisyhteisön normeja. Tukkilaisiin yhdistettiin huoruus, juoppous ja korttipeli. Lopputulos oli, että paikallisten silmissä lakkoilu kääntyikin työväenaatetta ja työväenliikettä vastaan. Pohjolan tukkityöläisten rengas Lakkoliikettä organisoi vuoden 1906 alussa Kemin lastaus- ja lossausyhdistys ja sittemmin Pohjolan tukkityöläisten rengas, joka perustettiin 2.4.1906 Rovaniemellä Vikajärven kestikievarissa. Renkaan yhteyteen perustettiin työttömyyskassa ja rahankeräys lakkolaisten hyväksi alkoi heti. Pohjolan tukkityöläisten rengas pyrki jätkäkulttuurin kohottamiseen. Järjestön jäseniltä kiellettiin juopottelu, kortinpeluu ja viinanmyynti ja heitä kehotettiin lukemaan ja opiskelemaan. Työkenttä oli tässä suhteessa suuri ja tulokset jäivät paikallisiksi. 9
Pohjolan tukkityöläisten renkaan talo, joka 1913 myytiin Rovaniemen työväenyhdistykselle. Pohjolan tukkityöläisten renkaan perustavassa kokouksessa 2.4.1906 oli päätetty hankkia ammattiosastolle oma toimitila Rovaniemen kirkonkylään. Talollinen Tuomas Ruikka myi ammattiosastolle tontin keskeltä kirkonkylää ja läheltä Kemiyhtiön toimipaikkaa. Tukkityöläiset tekivät talon osittain talkoovoimin. Julius Tenhunen veti rakennusprojektia ja se voitiin ottaa käyttöön helmikuussa vuonna 1907. Renkaan talossa oli ammattiosaston toimisto, juhlasali, ravintola ja tiloja iltamia ja tansseja varten. Näyttämö rakennettiin pari vuotta myöhemmin. Kun Pohjolan tukkityöläisten renkaan toiminta vuonna 1909 loppui, sen omaisuus ja Renkaan talo siirtyivät Sahateollisuustyöväen liitolle. Liitto myi talon vuonna 1913 Rovaniemen työväenyhdistykselle, joka oli perustettu vuoden 1906 lopulla. Vuonna 1931 Oy Kansantalo osti sen konkurssipesältä. Talo paloi Lapin sodassa vuonna 1944, mutta paikalle rakennettiin uusi talo vuonna 1949. Ruoka loppui kämpillä ja kahakat alkoivat! Savotat olivat kaukana Sodankylän Sompion kairassa. Kun lakko alkoi tammikuussa 1906, Kemiyhtiö sulki omistamansa ruokatavarakaupat. Yhtiöllä oli työmaillaan elintarvikemyynnin monopoli. Työstäkään ei voinut lähteä pois eikä siitä saanut palkkaa ennen kuin savotta oli saatettu loppuun. Jätkät alkoivat nähdä erämaassa nälkää ja syntyi hätätila. Lakkolaiset päättivät käyttää oman käden oikeutta ja mursivat kaupan varastot auki ja hakivat sieltä ruokaa. He kirjasivat kuitenkin kaiken ottamansa tarkasti ylös ja aikoivat maksaa sen yhtiölle myöhemmin. Yhtiö tulkitsi, että oli tapahtunut ryöstö ja yhtiön järjestysmiehet pidättivät murtautujat ja veivät heidät vankilaan Kittilään. Kesällä 1906 uittolakkojen aikaan väkivaltaa ilmeni monilla työmailla. Rikkureita kohti ammuskeltiin ja yhteenottojen uhka oli vielä syksylläkin ilmassa. Lakkoliikehdintää kesti koko vuoden ajan. Oikeudenkäynti Kemiyhtiö vaati pidätetyille lakkolaisille ankaria rangaistuksia paitsi ruokakaupan ryöstöstä myös kansan kiihottamisesta kapinaan ja Jumalan pilkasta. Huhti-toukokuussa 1906 Sodankylän kihlakunnanoikeus langetti lakon aktiivisille puuhamiehille kovat rangaistukset, joita Vaasan hovioike- 10
Pohjolan tukkityöläisten lakko 1906. Kuvassa osa ruokavarkauksista syytetyistä lakkolaisista kahleissa Sodankylän kihlakunnanoikeudessa. Vas. Juho Javarus, Oskari Turunen, Pekka Äijälä, tuntematon ja vartija. Oskari Turunen sai kihlakunnanoikeudessa 2 vuoden 9 kuukauden tuomion, joka hovioikeudessa koveni kaksinkertaiseksi. us vielä nosti. Esimerkiksi Oskari Turunen sai kihlakunnanoikeudessa kahden vuoden yhdeksän kuukauden tuomion, joka koveni puolella hovioikeudessa. Lakkolaiset pitivät tuomioita kohtuuttomina ja kutsuivat oikeuslaitosta luokkaoikeudeksi. Osa lakkolaisista ja tuomion uhkaamista karkasi paikkakunnalta eikä heitä tuomittu. Lakko hävittiin ja ammattiosaston toiminta loppui Kemiyhtiön kielteinen kanta Pohjolan tukkityöläisten renkaan toimintaan ja sen vaatimukseen kesti vuodesta toiseen. Renkaan jäseniä ei palkattu töihin savotoille eli yhtiö piti heitä sulussa. Sulku kesti vuoden 1909 kesään asti. Lakko sinällään oli vesittynyt, sillä yhtiö sai paljon rikkurityövoimaa aina naapurimaita myöten. Yhtiö mursi vuoden 1909 aikana lakon ja ammattiosaston toiminta loppui. Kun Pohjolan tukkityöläisten rengas perustettiin, siihen kuului noin 800 miestä ja kun se lopetettiin, siihen kuului 643 miestä. Lakkolaisia oli kaikkiaan kolmisen tuhatta. Jätkien lakko loppui, mutta heidän mielestään voimaan astui pakkorauha. Lappilainen työväenliike oli alusta alkaen radikaalin liikkeen maineessa. 1920-luvulta alkaen radikaalisosialistinen ja korpikommunistinen poliittinen suuntaus tuli Lapissa valtavirraksi. 11
Naiset Mukaan Lapinmaalla Osuusliike Lapinmaan Laulu Tuoll on Pohjolan köyhät ne loi Lapinmaa, sitä valvovat työllä ja toimellaan. Suureksi kasvoi ja turvan jo toi, yli Pohjolan kaiken kauniina soi. Lapinmaa, Lapinmaa, Lapin miesten on tää keko, aitta ja auma kukkurapää Lapinmaa, Lapinmaa, Lapin miesten on tää keko, aitta ja auma kukkurapää. Oma lietemme lämpöinen on Lapinmaa, pois hallan se tieltämme karkottaa. Koti yhteinen ehtoinen meidän se on, siksi laulumme kauaksi kaikukohon. Älä käy, älä käy oven vierahan luo, Lapinmaa Lapin naisten aitta on tuo. (Sanat Lyyli Takki) Osuusliike Lapinmaan myymälä Sodankylän Sattasen Jakamossa, missä pidettiin Naiset mukaan -kurssit syyskuussa 1932. Kuva: Lyyli Takki. Osuusliike Lapinmaan Naiset Mukaan -toiminta oli merkittävää työväenliikkeen toimintaa Rovaniemellä varsinkin 1930-luvulla, jolloin lapuanliikkeen jälkiseurauksena työväentalolla oli hyvin hiljaista. Rovaniemen naisille järjestettiin monet ruokakurssit ja samalla opetettiin lapsille hyviä pöytätapoja. Sodankylän Naiset mukaan -kurssit syyskuussa 1932. Kurssilaiset porkkanannostossa. Kuva: Lyyli Takki. 12
Metsä- ja uittotyö Suomen teollistuminen ja modernisoituminen 1800-luvun puolen välin jälkeen perustui maamme suuriin metsävaroihin. Puu oli teollisuutemme merkittävin raaka-aine ja sitä oli paljon Suomen Lapissa. Jälkiä metsänhakkuista näkyi Lapissa jo 1900-luvun alussa. Perä-Pohjolan kansanopiston johtaja Niilo Liakka matkusti vuonna 1907 Lapin savotoilla ja kirjoitti, että tukkiyhtiöt ovat Perä- Pohjolan jo raiskanneet hyvään määrään ja, jos saavat jatkaa, ne tuhoavat sen kokonansa. (Niilo Liakka, Kansan Kalenteri 1908 s.190). Uitot ja savotat Savotat ja uitot tarvitsivat paljon työvoimaa. Lapin kausityövoimaa kutsuttiin tukki- ja lentojätkiksi, tukkilaisiksi tai pelkästään jätkiksi. Puolet 1900-luvun alun tukkijätkistä oli kotoisin muualta kuin Lapista. Lapin väestömäärä kasvoikin savotta-aikoina huomattavasti. Yleensä muualta tulleet olivat eteläisemmän maaseudun tilatonta väestöä, joilla ei ollut ansiomahdollisuuksia kotiseudullaan. Heitä houkuteltiin Lappiin töihin sanomalehti-ilmoituksilla ja hyvillä ansioilla. Vuonna 1899 Kemiyhtiö etsi työvoimaa Lappiin kirkossa luetuilla kuulutuksilla. Lappiin ja erämaahan tullessaan työmiehet joutuivat kuitenkin täysin metsäyhtiön sanelemiin työja palkkaoloihin. Muistelmissa puhutaan jopa orjakontrahteista. Kemiyhtiöllä oli ns. työpassi, johon työmiehen ahkeruus ja soveltuvuus merkittiin. Työväenasiaa ajaneet henkilöt merkittiin yhtiön mustaan kirjaan. 13
Työaika oli kesällä 15 tuntia ja ravintona oli työnantajalta ostettu ameriikan läski, voi, leipä, sokeri ja kahvi. Palkka oli miehestä riippuen 20-25 penniä tunnilta ja varsinkin Kemiyhtiön tarkoitus oli paremminkin laskea palkkoja kuin nostaa niitä. Kauppalaskun jälkeen tukkityöläisen ansio ei ollut kummoinen. Lisäksi työmiehet olivat sidottuja työmaahansa siksi aikaa kuin savotta oli kesken. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen myös tukkilaiset heräsivät vaatimaan parannuksia työehtoihinsa. Metsätöiden välillä paikalliset lähtivät yleensä maataloustöihin, joko omille tiloilleen tai töihin alueen taloihin. Kauempaa tullut tukkijätkä saattoi palata kotipaikkakunnalleen, mutta monet jäivät pysyvästi pohjoisen metsä- ja uittotyöhön. Osa asettui aloilleen perheineen, osa jäi kiertämään kulkumiehinä pohjoisen työmaita, kämppä ainoana kotinaan. Vielä 1950-luvun alussa kolme neljästä Suomen maaseudulla asuvasta miehestä oli vuoden aikana ainakin jonkin aikaa metsä- tai uittotöissä. Se oli välttämätön tulonlähde pientilallisille. Kun tilakoko oli Suomessa 1940-luvun alussa noin kymmenen hehtaaria, oli se kymmenen vuotta myöhemmin pari hehtaaria vähemmän. Tämä johtui siirtoväen asuttamisesta ja pientilojen määrän lisääntymisestä. Yhteensä noin 1,5 miljoonan suomalaisen toimeentulo oli näiden pientilojen ja tilapäistöiden varassa. Metsätyöntekijöiden määrä oli korkeimmillaan heti toisen maailmansodan jälkeen. 1950- luvun alussa savotta- ja uittotöissä oli noin 70 000 vakinaista ja ainakin 200 000 tilapäistä työntekijää. Metsätyön koneellistumisen myötä tilapäisten metsätyöntekijöiden määrä aleni nopeasti. Vuonna 1961 heitä oli noin 130 000 ja vuosikymmenen puolivälissä enää noin puolet tästä määrästä. Modernisoituva maaseutu ei enää pystynyt tarjoamaan työpaikkoja entisessä mitassa. Suuri osa maa- ja metsätalouden työntekijöistä ja sivuansionsa menettäneistä pienviljelijöistä joutui lopettamaan elinkeinonsa ja muuttamaan Etelä-Suomen kaupunkeihin tai siirtolaisiksi Ruotsiin. Savottakämppä, ns. ruukinpirtti, Kemiyhtiön työmaalla Sallajoella vuonna 1923. Ruukinpirttejä pidettiin metsätyöläisten asunnoista parhaiten rakennettuina. Savotoiden surkeat työ- ja asuinolot Olosuhteet savotoilla ja uitoilla olivat kovat; työ oli raskasta ja asunto-olot etenkin alkuvuosina olivat huonot. Savottalaiset saattoivat kovillakin pakkasilla olla yötä tulilla tai maakuopassa. Alkuvuosina savottakämppä oli työmaalle rakennettu pieni hirsikämppä, ns. metsäsauna, jonka työporukka itse rakensi työt aloittaessaan. Asuinolosuhteet kohentuivat, kun 1920-luvun lopulla tuli 14
voimaan ns. kämppälaki, joka velvoitti yhtiöt rakennuttamaan savotan työntekijöille asuinpaikan. Aluksi työporukat vastasivat itse myös ruoanvalmistuksesta, joku työryhmän jäsenistä - yleensä hakkuri eli justeeri ja pokasahamies - toimi kokkina. Kämppäolojen kehittyessä 1930-luvulla yhtiöt alkoivat palkata savottakämpille myös varsinaisia kämppäemäntiä eli kokkeja. Koska työ oli raskasta, oli ruuan oltava vahvaa ja työpäivä alkoikin yleensä poronkäristyksellä. 1950-luvulle asti metsätyömiehen tärkeimmät työvälineet olivat jänne- eli pokasaha, kirves ja tukkisakset. Pokasahan lempinimi oli nälkäviulu. 1940-luvun lopulla kaupoissa oli jo tehdasvalmisteisia kaarisahoja ja yhden miehen puunkaatojusteereja eli pukkureita. Näiden lisäksi puiden siirtelyyn tarvittiin koukkuja. Tukinkaatosavotat kestivät tavallisemmin marraskuun lopulta maaliskuun loppupuolelle. Tukkipuut kaadettiin talviaikaan, jolloin ne saatiin jääteitä pitkin kuljetettua vesistöjen varsille varastointipaikalle eli lanssille odottamaan kevään uiton alkamista. Varsinainen hakkuutyö tapahtui työryhmissä, joihin kuului hevosmies ja pari hakkuria. Yleensä hevosmies, jolle yhtiö maksoi koko ryhmän palkan, palkkasi hakkurit. Hevosmiehen tehtävä oli kuljettaa justeeria eli kahden miehen sahaa, jolla tukkipuut kaadettiin. Pokasahallahan ei tukkipuita saanut nurin. Hakkurit kaatoivat ja karsivat puut sekä lastasivat kuorman yhdessä hevosmiehen kanssa. Tällainen työporukka saattoi koostua myös isästä poikineen. Savottaporukka oli kuin perheyritys. Siitä kertoi rovaniemeläinen Eino Hirsivaara, joka oli vuonna 1949 savotassa: Vasemmalla: Metsätyömies kuorii tukkipuuta petkeleellä. Oikealla: Työryhmä kuormaa tukkipuita rekeen. Kuva: Pekka Kyytinen. 15
Nyt olen hakkaillut tukkia täällä (Koivukivalon työmaalla) jo kolmisen viikkoa, veljeni Veikon kanssa. Veikko on minua runsaat kahdeksan vuotta nuorempi, eli vasta kuusitoistavuotias. Hevosmiehenä on isämme eli Hirsi-Paavo. Meillä on jo muutamia vuosia ollut Laukki niminen ruunahevonen. Joka on työhevosena parhaita mitä kuvitella saattaa. Voisi huoleti sanoa paras koko savotalla. Ansiot täällä eivät ole olleet kovinkaan kehuttavia, huonoista metsistä johtuen. Nyt olemme kuitenkin saaneet paremman palstan, joten parempaa ansiotakin on toivossa. Työmaalle on valittu luottamusmieskin, sellaisena on työmaalla pitkään työskennellyt kämppämme talonmies Matti Holappa. (Eino Hirsivaaran muistelma, Työväen Muistitietotoimikunta sidos 261 s.195) Keväällä puut parkattiin lanssissa. Tukkipuut uitettiin parkattuina 1930-luvun loppuun saakka, pienempää kuitupuuta parkattiin vielä 1950-luvulla. Tukkikuorman ajoa. Kuva: Emil Uuksulainen. 16 Pölkkyjä nostellaan traktorin lavalle kuljetusta varten. Kuva on vuodelta 1966.
Parakkielämää ja puulla parempiin päiviin Työtä palstoilla tehtiin talvella valoisaan aikaan, pimeä aika meni kämpällä työkaluja kunnostaen, korttia pelaten ja juttuja kertoen. Savotoilla saattoi olla mukana pieniä lapsiakin, joille ei ehkä ollut ketään hoitajaa kotona. Lapsista oli myös apua työmailla, kokin apulaisina tai kämpän lämmityksessä. Työmiesten lisäksi savotoilla työskenteli työnjohtajia, kymppejä ja ukkoherroja, jotka suunnittelivat ja valvoivat savotan toimintaa. Savotan yhteydessä oli yleensä kauppa. Kaupanhoitajaa kutsuttiin hartsuherraksi. Puutavarayhtiö saattoi omistaa kaupan ja hinnat olivat kovat. Kerttu Värn muisteli savotoiden kappaoloja ja sitä, kuinka tervetullut Osuusliike Lapinmaa kämpille oli: Savotoilla putosi heti viisi markkaa jauhosäkin hinnasta pois, kun Lapinmaa tuli tänne, se pudotti hintoja täällä. Sitten kun margariinitehtaa trustiutuivat, niin OTK:n margariinitehdas ei nostanut hintoja (Kerttu Värn, s.1913 Rovaniemi, muistelmat Työväen Muistitietotoimikunta sidos 257). Vuonna 1914 Kontiolahdella syntynyt Aarne Karttunen muisteli vuotta 1946 savotassa: Parakki oli kaksiosainen, väliseinä keskellä pituussuunnassa, molemmissa tuvissa tilaa 25:lle miehelle ja emäntien huoneet. Erillistä keittiötä ei ollut, ruokien kypsyttäminen tapahtui kämpän keskellä olevan kaminan kannella. Asuntona parakki oli riiheen verrattuna täysin erilainen, valoisa ja viihtyisä. Emäntämme tuli meidän mukana, toisella puolella yläkämpässä emännöi kaksi nuorta tyttöä. Siihen että siellä piti olla kaksi emäntää, johtui kahdesta syystä. Terävä pää eli kamarissa sijaitseva toimisto oli saanut lisää väkeä, laanipomo ja hartsuherra (kaupanhoitaja) oli majoitettu sinne ja he kävivät tällä kämpällä ruokailemassa. Riihen piti olla asuntona vain parakin valmistumiseen saakka, mutta se sai olla koko talven asuintilana, miesvahvuus kohosi niin suureksi. Meidän kämpän emäntä oli vasta vihitty rouva, mies hoiti kankimiehen tehtäviä, huolehti puiden pilkonnasta, veden kantamisesta, lämmitti kaksi kertaa viikossa saunan (Aarne Karttunen s. 1914 Kontiolahti, muistelmat Työväen Muistitietotoimikunta sidos 261 s. 14). Kämppäelämä oli vailla ajanvietto mahdollisuuksia. Puuttui radio, lukemista vain pari kertaa viikossa tuleva sanomalehti Karjalainen. Sitä luettiin tarkkaan ja kun kaikki kirjoitukset saatiin luettua, lehti päätyi tupakkamiesten sätkäpaperiksi. Tärkeimmät ajanvietemuodot olivat kortin peluu ja huulen heitto, vitsien kertominen (Aarne Karttunen s. 1914 Kontiolahti, muistelmat Työväen Muistitietotoimikunta sidos 261 s. 20). 17 Tukkikämpän asukkaita iltapuhdetta viettämässä joskus 1940-luvun loppupuolella.
Tukkikämpän pohjapiirros. Kämpässä sanottiin olevan kaksi päätä: tylsä pää, jossa asuivat työmiehet ja terävä pää, jossa oli työmaan konttori ja työnjohdon asunto. Paljon käytetty iskulause puulla parempiin päiviin iskostui kieleen ja jokaisen mieleen. Vaikka jätkät tekivät työtä parhaan kykynsä mukaan, työtehoa yritettiin kiihdyttää erilaisilla yllykkeillä. Jaettiin kahvia, sokeria ja tupakkaa sisältäviä tehopakkauksia. Niiden sisältämät hyödykkeet olivat korttitavaraa ja yleisessä kaupassa korttiannosten saaminen sattuman varasta. Tehopakkaukset olivat ylimääräistä (Aarne Karttunen s. 1914 Kontiolahti, muistelmat Työväen Muistitietotoimikunta sidos 261 s. 21). 1950-luvulla rakennetut savottakämpät olivat kuin suuria tuotantolaitoksia, neliömäärä asukasta kohden nousi ja viimein työmiehillä oli mm. tilat varusteiden kuivatusta varten. 1950-luvulla alkanut metsätyön koneellistuminen vähensi tilapäisen metsätyövoiman tarvetta rajusti. Työmiehille alettiin järjestää 1960-luvulla päivittäisiä työmatkakuljetuksia autolla. Sen vuoksi savottakämppien käyttö alkoi vähetä. Kämppäelämään liittyvät ammatit alkoivat käydä tarpeettomiksi. Enää ei tarvittu kämppäemäntiä eli kokkeja, kasöörejä, työnjohtajia eli kymppejä tai ukkoherroja. Metsäkämppäolot paranivat huomattavasti ennen kuin ne loppuivat. Vuoden 1965 alussa Suomessa laskettiin olleen käytössä enää 3500 kämppää, joista osa oli liikuteltavia malleja, joita käytettiin myös taukotupina. Viimeinen savottakämppä sulki ovensa vuonna 1984. Metsätyön koneellistuminen Ensimmäiset moottorisahat tulivat markkinoille 1950-luvun alussa. Aluksi sahat olivat raskaita käyttää ja kalliita hankkia ja ne olivat alinomaan epäkunnossa. Moottorisahojen käyttö kuitenkin yleistyi nopeasti muutamassa vuodessa 1960-luvun alussa, jolloin jo kaikilla metsätyömiehillä oli moottorisaha. Ne myös kevenivät koko ajan ja kehittyivät muutenkin käyttäjäystävällisimmiksi. Kun maataloustraktorit yleistyivät 1950-luvulla, niiden käyttöä alettiin kokeilla myös puunajossa. Hevoset ja reet korvautuivat pian traktoreilla. Puun kuljetuksiin tarkoitettuja metsätraktoreita kehi- 18
Moottorisahojen tulo savotoille 1950-luvun alussa mullisti kerta heitolla metsätyömiehen työn ja työolot. Ennen erämaan hiljaisuudessa työnsä tehnyt mies olikin nyt valtaisan melun ja bensan katkun keskellä. tettiin ja otettiin käyttöön 1960-luvun lopulla. Metsätyön koneellistuminen vähensi metsätyövoimaa tuntuvasti. 1960-luvulla yhtiöt mm. Metsähallitus palkkasivat myös ensimmäiset ympärivuotisessa työsuhteessa olevat metsurit. Moottorisahan tuleminen ajoittuu siihen kauteen, jolloin metsurin työ muuttui tavalliseksi ammatiksi. Mies kävi kotoa käsin mopollaan tai autollaan töissä. Tässä kehityksessä ei nuorille lentojätkille tai vanhoille miehille ollut enää tarvetta. 19 Metsätyökoneiden yleistyminen ja kehittyminen vähensivät perinteistä metsätyövoimaa 1960-luvulta alkaen.
Uitot Tukkipoika se lautallansa on hyvin sorja, eikä hän tarvitse olla, talonpojan orja. Koska uiton mukana liikuttiin, ei uittoväelle rakennettu kiinteitä majapaikkoja. Ponttuulle tai kopukan päälle rakennetuissa kojuissa oli tulisijat. Joitakin tilapäisiä parakkeja saattoivat uittoyhtiöt rakentaa pääväylien varsille. Sen sijaan uittoyhtiön tai -yhdistysten piiriesimiehille rakennettiin kiinteät asunto- ja toimistotilat ja rannalle uittokalustovajat. Taloissa yöpyi tilapäisesti myös laivaväkeä. Pääosa uittoväestä muodostui maaseudun nuorista miehistä, tilattomista ja vähävaraisista. Uittotyöväki jakautui uittoyhdistyksien ja sahayhtiöiden työntekijöihin. Uiton kannalta tärkeä työvoima oli halpaa, paikallista ja ammattitaitoista. Sotien jälkeen ongelmaksi nousi tällaisen työvoiman saanti, kun aiemmin osavuotiseen työhön tyytyväinen pienviljelijöistä muodostuva työvoima alkoi siirtyä maalta kaupunkeihin ympärivuotiseen palkkatyöhön. Myös muuta metsätyötä koskettanut työvoimapula johti osaltaan metsätyön koneellistumiseen. Moni suomalainen elokuva liittyy tukki- ja uittojätkien tulemiseen kylälle. Tukkilaisromantiikkaa ylistettiin lauluissa ja runoissa: Tukkipoika se lautallansa on hyvin sorja, eikä hän tarvitse olla, talonpojan orja. Kesäisin uittojen mukana liikkuneet tukkijätkät ja uittomiehet olivat jossain määrin myös seikkailua etsiviä maaseudun vähävaraisia nuoria, mutta valtaosa savotta- ja uittotyömiehistä oli kuitenkin perheellisiä pienviljelijöitä. Uiton luonne alkoi muuttua, kun irtotukkien uitto loppui. 1950-luvun alussa yleistyi puiden uitto nipuissa, jotka sidottiin yhteen pitkiksi lautoiksi ja joita hinaaja veti. Työvoiman tarve uitoissa väheni huomattavasti. 1950-luvun alussa yleistyi myös autoniputus eli puut sidottiin nipuiksi jo 20