Ilmainen lukunäyte uskon asia
uskon asia Suomentanut Kristiina Rikman HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
1 Kun ispettore Vianello astui Brunettin toimistoon, komisariolla ei juuri ollut tahdonvoimaa pysytellä pöytänsä takana. Hän oli lukenut raportin Veneton alueella tapahtuneesta aseiden salakuljetuksesta: raportin jossa ei mainittu Venetsiaa. Sitten hän oli lukenut toisen jossa ehdotettiin kahden uuden miehen värväämistä liikkuvaan poliisiin, ennen kuin tajusi ettei hänen nimeään ollut niiden listassa, joiden oli määrä lukea raportti; ja nyt hän oli lukenut puolet ministeriön lausunnosta, joka koski varhaiseläkkeelle siirtymiseen liittyviä muutoksia. Tai siis, hän oli lukenut puolet, jos sanaa lukea olisi voitu käyttää tarkkaavaisuudesta, jonka Brunetti oli suonut mainitulle dokumentille. Paperi lojui hänen pöydällään, kun hän tuijotti ulos ikkunas 3
taan toivoen, että joku tulisi sisään ja kaataisi ämpärillisen vettä hänen päähänsä tai että alkaisi sataa tai että hän joutuisi haltiotilaan ja pääsisi siten pakenemaan huoneeseensa pakkautunutta kuumuutta ja Venetsian surkeaa elokuuta. Siksipä deux ex machina ei olisi ollut toivotumpi kuin Vianello, joka astui sisään mukanaan päivän Gazzetta dello Sport. Mikä tuo on? Brunetti kysyi osoittaen vaalean punaista sanomalehteä ja painottaen turhankin ärhäkästi sanaa tuo. Totta kai hän tiesi mikä se oli, hän ei vain ta junnut miten se saattoi olla Vianellon hallussa. Vianello katsahti lehteä aivan kuin olisi itsekin yllättynyt nähdessään sen ja sanoi: Joku oli pudottanut sen portaisiin. Ajattelin viedä sen mennessäni alas miehistön huoneeseen. Minä jo hetken luulin että se oli sinun, Brunetti sanoi ja hymyili. Älä pilkkaa sitä, Vianello sanoi ja nakkasi istahtaessaan lehden Brunettin pöydälle. Kun 4
viimeksi vilkaisin sitä, siellä oli pitkä artikkeli Veronan lähiseutujen poolojoukkueista. Poolo? sanoi Brunetti. Siltä vaikuttaa. Maassa on seitsemän poolo joukkuetta, luulisin, tai kenties niitä on seitsemän pelkästään Veronan seudulla. Siis tarkoitatko poneja, ja miehiä joilla on valkoiset asut ja kovat hatut? Brunetti ei malttanut olla kysymättä. Vianello nyökkäsi. Lehdessä oli valokuvia. Markiisi se ja kreivi tuo ja huviloita ja palatseja. Oletko varma, ettei helle ole pehmittänyt päätäsi? Jospa olet sekoittanut sen johonkin vaikkapa no, mitäs keksisin vaikkapa Chistä lukemaasi? En minä lue sitä, Vianello sanoi tiukasti. Kukaan ei lue Chitä, Brunetti myönsi, hän ei ollut tavannut ketään joka oli tunnustanut lukevansa sitä. Niiden juttujen informaatiota levittävät hyttyset, ja tieto le viää pistoksen myötä aivoihin. 5
Ja minä siis olen se jonka pään helle on pehmittänyt? sanoi Vianello. He istuivat hetken velttoina ja vaiti; kummallakaan ei ollut voimia keskustella helteestä. Vianello kumartui eteenpäin ja kurkotti kädellään irrottaakseen puuvillaisen paitansa hiestyneestä selästään. Mantereella on vielä pahempaa, Vianello sanoi viimein. Mestressä oli kuulemma eilen iltapäivällä 41 astetta kadunpuoleisissa huoneissa. Eikö siellä pitänyt olla ilmastointi? Roomasta oli tullut jokin direktiivi, jossa sanottiin ettei sitä voi käyttää, koska se on vaarassa kärähtää samalla lailla kuin kolme vuotta sitten. Vianello kohautti harteitaan. Niin että parempi meidän on täällä kuin sellaisessa lasi ja betonikuutiossa kuin heillä. Hän katsoi ulos Brunettin toimiston ikkunoista, jotka olivat selkosellaan aamun valossa. Verhot liikahtelivat raukeasti, mutta liikahtelivat kuitenkin. 6
Ja hekö ovat tosiaan sulkeneet ilmastoinnin? Brunetti kysyi. Niin he minulle sanoivat. Sinuna en olisi uskonut heitä. En minä uskonutkaan. He istuivat vaiti kunnes Vianello sanoi: Haluaisin kysyä sinulta jotain. Brunetti katsoi häntä ja nyökkäsi: se oli helpompaa kuin puhuminen. Vianello juoksutti sormiaan sanomalehdellä ja vajosi sitten tuoliinsa. Luetko sinä koskaan, hän sanoi ja keskeytti sitten aivan kuin löytääkseen oikeat sanat, kunnes jatkoi, luetko sinä horoskooppeja? Hetken mietittyään Brunetti vastasi: En tietoisesti. Nähdessään Vianellon hämmästyksen hän selitti: Siis en muista milloin olisin avannut lehden vain lukeakseni horoskoopin. Mutta kyllä minä vilkaisen niitä, jos joku jättää lehden auki siltä sivulta. Mutta en aktiivisesti. Hän odotti jonkinlaista selitystä kysymykselle; kun sitä ei kuulunut, hän kysyi: 7
Miten niin? Vianello nousi tuolistaan, silitteli housujensa ryppyjä ja istahti taas. Minun tätini, siis äidin sisko. Viimeinen elossa oleva. Anita. Hän lukee niitä joka päivä. Samantekevää käyvätkö niiden lupaukset toteen, vaikka eihän niissä mitään suuria luvatakaan. Lähdette matkalle. Täti käy seuraavana päivänä Rialton torilla ostamassa vihanneksia: matkahan sekin on, eikö vain? Vianello oli kertonut tädistään vuosien varrella: Anita oli hänen äitinsä lempisisko ja Vianellon lempitäti, varmaan siksi että hän oli suvun lujatahtoisin nainen. Täti oli nainut viisikymmentäluvulla sähköasentajaharjoittelijan, joka oli lähtenyt Torinoon työnhakuun muutama viikko häiden jälkeen. Täti oli odottanut miestä melkein kaksi vuotta. Zio Franco oli onnistunut saamaan työtä, useimmiten Fiatilta, ja oli valmistunut sähköasentajaksi. Zia Anita oli muuttanut Torinoon miehensä luo ja viettänyt siellä kuusi vuotta; ensim 8
mäisen pojan synnyttyä he olivat siirtyneet Mestreen, ja mies oli perustanut oman sähköliikkeen. Perhe kasvoi, firma laajeni: molemmat kukoistivat. Franco oli jäänyt eläkkeelle vasta lähestyessään kahdeksaakymmentä ja oli, kuivalla maalla kasvaneiden lastensa suureksi yllätykseksi, muuttanut takaisin Venetsiaan. Kun oli kysytty, miksei kukaan lapsista ollut halunnut palata Venetsiaan vanhempiensa kanssa, täti oli vastannut: Heillä on suonissaan bensaa, ei suolavettä. Brunetti tyytyi istumaan ja kuuntelemaan Vianellon kertomusta. Säästyipä hän ainakin menemästä muutaman minuutin välein ikkunaan tarkistamaan joko... Joko mitä? Joko olisi alkanut sataa lunta? Ja sitten täti alkoi katsella niitä televisiosta, Vianello jatkoi. Horoskooppejako? Brunetti kysyi kummissaan. Hän katseli televisiota epäsäännöllisesti, tavallisesti jonkun perheenjäsenensä pakottamana, joten hänellä ei ollut mitään 9
käsitystä mitä kaikkea televisiosta saattoi löytää. Niin. Mutta enimmäkseen hän katselee korteista ennustamista ja selvänäkijöitä, jotka väittävät osaavansa tulkita tulevaa ja ratkaista katsojien ongelmat. Korteista ennustamista? Brunetti toisti. Televisiossa? Niin. Ihmiset soittavat ja ennustaja lukee heille korteista mitä heidän pitää varoa, tai lupaa auttaa jos kysyjä on sairas. Niin serkut ainakin kertoivat minulle. Varokaa ettette kompastu portaissa vai varokaa pitkää, tummaa vierasta miestä? Brunetti kysyi. Vianello kohautti harteitaan. En tiedä. Minä en ole katsellut niitä. Minusta se kuulostaa naurettavalta. Ei naurettavalta, Lorenzo, Brunetti vakuutti. Oudolta ehkä, mutta ei naurettavalta. Hän lisäsi: Eikä ehkä edes kovin oudoltakaan, tarkemmin ajatellen. 10
Kuinka niin? Koska tätisi on vanha nainen, Brunetti sanoi, ja meillä on tapana olettaa jos Paola tai Nadia olisivat nyt täällä, he syyttäisivät minua ennakkoluuloista niin naisia kuin vanhuksiakin kohtaan että vanhat naiset uskovat sellaiseen. Eikö noitia poltettu juuri siksi? Vianello kysyi. Vaikka Brunetti oli lukenut joskus pitkiä pätkiä Malleus Maleficarumista, hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi juuri vanhat naiset olivat joutuneet roviolle. Kenties siksi, että monet miehet olivat typeriä ja pahansuopia ja vanhat naiset heikkoja ja puolustuskyvyttömiä. Vianello kääntyi katsomaan ikkunasta tulvivaa valoa. Brunetti vaistosi ettei häntä sopinut hoputtaa; hän kyllä kertoisi asiansa ennemmin tai myöhemmin. Brunetti antoi hänen tutkailla ww kaikessa rauhassa valoa ja käytti tilaisuuden hyväkseen tutkaillakseen 11
ystäväänsä. Vianello oli ollut aina huono kestämään hellettä, mutta tänä kesänä se näytti melkein lannistaneen hänet. Vianellon hiestynyt tukka näytti ohuemmalta kuin Brunetti muisti. Ja kasvojen iho, etenkin silmien ympärys, näytti pöhöttyneeltä. Vianello keskeytti hänen mietteensä kysymällä: Mutta luuletko sinä että vanhat naiset uskovat semmoiseen herkemmin? Mietittyään asiaa Brunetti sanoi: Ei aavistustakaan. Tarkoitatko herkemmin kuin me muut? Vianello nyökkäsi ja kääntyi takaisin ikkunaan päin aivan kuin olisi tahdonvoimallaan yrittänyt saada verhot liehumaan ripeämmin. Päätellen siitä mitä olet hänestä vuosien varrella kertonut, ei hän kuulosta mitenkään herkkäuskoiselta, Brunetti sanoi lopulta. Ei hän olekaan. Siksi tämä onkin niin kummallista. Hän oli aina perheen aivot. Franco setä on hyvä mies ja hän oli oikein hyvä työssään, mutta ei hänestä yksin olisi ollut firmaa pyörittämään. Ei hän olisi kyennyt siihen. Mutta täti 12
kykeni ja hän hoiti kirjanpidon siihen asti kun setä jäi eläkkeelle ja he muuttivat takaisin tänne. Ei hän kuulosta sellaiselta ihmiseltä joka aloittaa päivänsä tarkistamalla mitä uutta on Vesimiehen huoneessa, Brunetti sanoi. Sitä juuri minäkään en ymmärrä, Vianello sanoi ja kohotti käsiään hämmentyneenä. Onko hän sellainen vai eikö ole. Kenties se on jokin semmoinen rituaali joita ihmisillä on. Niin kuin että ei lähdetä ulos ennen kuin on tarkistettu lämpömittarin lukemat tai että halutaan tietää kenellä merkkihenkilöllä on sama syntymäpäivä. Ei uskoisi ketkä niin tekevät. He näyttävät kaikin puolin normaaleilta ja sitten eräänä päivänä eivät voikaan lähteä lomalle, jol lei horoskooppi sano, että matkalle lähteminen on sopivaa. Vianello näytti hämmentyneeltä. En ymmärrä. En ole vieläkään oikein varma miksi sinä kysyt tätä minulta, Lorenzo, Brunetti sanoi. En ole varma siitä itsekään, Vianello myönsi hymyillen. Parilla viime kerralla kun 13
olen käynyt katsomassa tätiä koetan poiketa siellä ainakin kerran viikossa joka puolella lojui niitä hulluja aikakauslehtiä. Hän ei ollut edes yrittänyt piilotella niitä. Sinun horoskooppisi. Ikivanhat viisaudet. Sellaisia. Kysyitkö sinä niistä häneltä? Vianello pudisti päätään. En tiennyt miten olisin kysynyt. Hän katsoi Brunettia ja jatkoi: Ja kai minä pelkäsin, ettei hän pitäisi siitä jos kysyisin. Miksi sinä niin sanot? En minä tiedä miksi. Vianello otti nenäliinan ja pyyhki otsaansa. Hän näki että minä katsoin niitä huomasi että olin pannut ne merkille. Mutta ei hän sanonut mitään. Ei laskenut leikkiä ja sanonut että joku lapsista oli jättänyt ne sinne tai että joku hänen ystävistään oli käynyt ja unohtanut ne. Tarkoitan että olisi ollut normaalia sanoa niistä jotain. Ihan niin kuin jos minä olisin löytänyt sieltä metsästys ja kalastuslehtiä tai moottori pyörälehtiä. Mutta hän vaikutti melkein en osaa sanoa 14
melkein salakähmäiseltä. Se minua varmaan jäikin vaivaamaan. Vianello loi Brunettiin pitkän, arvioivan katseen ja kysyi: Sinä olisit sanonut jotain, etkö olisikin? Hänellekö? Niin. Jos hän olisi sinun tätisi. Ehkä. Ehkä en, Brunetti sanoi ja kysäisi sitten, entä setä? Etkö voi kysyä häneltä? Voisin varmaan, mutta Franco sedälle puhuminen on yhtä tyhjän kanssa niin kuin kaikille hänen sukupolvensa miehille: he vääntävät vitsin kaikesta, läiskivät sinua selkään ja tarjoavat ryypyn. Franco setä on maailman paras setä, mutta ei hän kiinnitä huomiota oikein mihinkään. Ei edes vaimoonsa? Vianello vaikeni ennen kuin vastasi. Eipä varmaan. Uusi hiljaisuus ja sitten hän lisäsi: Ei ainakaan sillä lailla että muut huomaisivat. Hänen sukupolvensa miehet eivät suuremmin perheistään perusta. 15