ROOMALAISIA RUNOILIJOITA

ROOMALAISIA RUNOILIJOITA

V. A. KOSKENNIEMEN edelliset teokset: Runoja, viides painos........ 5: - Valkeat kaupungit.......... 2: 75 Hiilivalkea, toinen painos.... 3: so Hannu...................... 3:25 Elegioja, kolmas painos...... xo: - Nuori Anssi, toinen painos.. 3: - Kootut runot.............. 2o: - Sydän ja kuolema, elegioja, lauluja ja epitafeja. Ilmestyy jouluksi 1919. Hiljaisuuden ääniä, valikoima eri runokokoelmista ( Ruususarja 1). Lyyra ja paimenhuilu, runosuomennoksia.............. 3: 50 Konsuli Brennerin jälkikesä, romaani, kolmas painos...... 5: 25 Kevätilta Quartier Latinissä 3: so Runon kaupunkeja........ 3: 50 Kirjoja ja kirjailijoita 1.... 4: - - Kirjoja ja kirjailijoita II.. 8: so Alfred de Musset < MerkkimiehiA XIV).................. 2: 50

V. A. KOSKENNIEMI ROOMALAISIA RUNOILIJOITA AH! FRUSTR:ti:S PAR LES ANCIENS HOMMES, NOUS SENTONS LE REGRET ] ALOUX QU'ILS AIENT ETE CE QUE NOUS SOMMES, QU'ILS AIENT EU NOS COEURS AVANT NOUS. SULLY PRUDH O:MME. WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ PORVOO

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA P 0 R V 0 0 SS A 1919

LUCRETIUS

Ei ole milloinkaan runoilijamielikuvitus syleil lyt valtavampaa aihetta ja harvoin on miehen tahto päättävämmin rynnistänyt niitä jumaluuden sinetillä suljettuja pomeja kohti, jotka ovat meidän ja salaisuuksien soof isessa välillä, 1\.{ eepoksessa Lucretiu ksen kuin a filo a i 1 m a n k a i k k e u De rerum natura. d e s t a, Lucretius on europpalaisen runouden suuri metafyysikko. Niinkuin yleensä kaikkein yksinäisimpiä ja suurimpia, ei häntä tekisi mieli verrata kehenkään toiseen. Hänen vakavuutensa muistuttaa Dantea, hänen realisminsa voima Shakespearea ja hänen ajatuksensa hellittämätön pyrkimys Saksan suuria filosoofeja. suudessa ja Ankaras sa kaiken määrätietoi miehisessä lainomaisen kunnioituksessa on hän kiireestä kantapäähän roomalainen, mutta hänen aktiivisuudessaan missaan laista. joka on samalla ja jotain kuivassa ratsionalis tyypillisesti europpa Hän on sen maanosan täys verinen edustaja, ei yhtään vuosituhansien uskontoa, mutta aikana jonka ole synnyttänyt, maapohjasta kasvanut tekniikan valtava kehitys. on Kuinka kau kana onkaan se metafysiikka, joka on uneksittu

8 Roomalaisia runoilijoita -- --------- ----- ja runoiltu esim. Indian upanishaadeissa verrattuna siihen, jota tämä skeptillinen ja käytännöllinen europpalainen edustaa! Lucretiuksen filo sofialla on teräksen kylmä tuoksu. Aina kun europpalainen kulttuuri on ollut enimmän omaa itseään - voitollisessa taistelussaan luonnonvoimia vastaan, synnyttäessään mahtavat organisatsioninsa ja valtionsa ja valloittaessaan ja kansoittaessaan vieraita maanosia - voi sanoa tämän roomalaisen runoelman olleen luuta sen luusta ja verta sen verestä. Kun Lucretius kertoo löytäneensä tuntemattornissa seuduissa koskemattomien lähteiden reunalta uusia kukkasia, jonkalaisilla Runotar ei ollut seppelöinyt vielä kenenkään toisen päätä, niin on hän ehkä oikeassa, mutta hänen jälkeensä on europpalainen henki usein koristanut itsensä samoilla kukkasilla, joita Lucretius kerran taittoi. Uudenaikainen epäilijä ja jumalankieltäjä, mate rialisti, atomi- ja kehitysopin kannattaja, jokainen vannoutunut empiristi huomaa avatessaan Lucretiuksen runoelman sisimmän credo'nsa lausutuksi jo kaksituhatta vuotta sitten. Lucretiuksen filo soofisessa eepoksessa hämmästyttää nykyaikaista lukijaa varmaan vähemmän joku harhautunut väite - sellainen kuin esim. ettei aurinko ole sanottavasti suurempi kuin miltä se näyttää - kuin kaikki ne satuttavan moderneilta tuntuvat ajatukset, joita tässä kirjassa risteilee ja jotka tuovat mieleen valistusajan filosoofien tai Darwinin

Lucretius 9 tai uudenajan kemistien käsityksiä maailmasta ja sen rakenteesta. De rerum natura syntyi samoihin aikoihin kuin Caesar valmistui maailmanhistorialliseen tehtäväänsä, Rooman tasa vallan viimeisinä vuosikymmeninä. Aika oli sekasortoinen ja siveellisesti rappeutunut ja ne alituiset muutokset, jotka järkyttivät yhteiskuntaa, tarjosivat yksilölliselle onnelle ja idyllille varsin epävakaan tyyssijan. Lahjakkuudet sellaiset kuin Catilina ja Publius Clodius, joita eivät moraaliset epäilykset sitoneet, löysivät tässä ajassa toiminnalleen oivallisen temmellyskentän. Suuremmilla luonteilla ja neroilla sensijaan, jotka eivät tahtoneet jäädä ajan rattaiden murskattaviksi eivätkä palvella päivän jumalia, ei ollut valittavana muuta kuin voittaa tämä aikakauden kaaos, joko objektiivisesti, yhteiskunnassa, niinkuin Caesar teki, tai sisäänpäin, ajatuksen maailmassa, niinkuin teki Lucretius. Molemmissa, Rooman ja maailmanhistorian suurimmassa yhteiskunta-ihmisessä ja roomalaisen antiikin syvimmässä runoilijassa oli samaa tahdon malmia, niinkuin se vastustuskin, joka heillä oli voitettavana, aikakauden sekasorto, oli sama. Kumpikin kaipasi järjestykseen ja rauhaan, johonkin kestävämpään ja arvokkaampaan keskellä ajan kuohuntaa ja henkistä ja yhteiskunnallista epävakaisuutta ja kumpikin tunsi olevansa kutsuttu antamaan persoo nallisuudestaan aikakaudelle sen mitä siltä puuttui:

10 Roomalaisia runoilijoita lujad, elimellistä kokonaisuutta. Kummallakin oli valtavaan tehtäväänsä käydessään neron naivi luottamus voimiensa ja mahdollisuuksiensa rajattomuuteen, kumpikin oli syntynyt imperaattoriksi, vaikka eri maailmoihin. Lucretiuksen henkilöllisyydestä, lukuunottamatta sitä mitä välillisesti voimme lukea hänen runoelmastaan, emme tiedä juuri mitään. Todennäköisesti on hän syntynyt alussa tai keskellä vuotta 96 e. Kr. ja kuollut v. 55, noin yhden viidettä ikäisenä - Hadrianuksen yksityissihteerin Suetonius Tranauilluksen mukaan samana päivänä kuin nuori Vergilius alkoi käyttää miehenpukua. Kirkkoisä Hieronymus kertoo runoilijan menettäneen järkensä lemmenjuoman vaikutuksesta ja kirjoittaneen teoksensa mielisairauden valoisina väliaikoina sekä tehneen itse lopun elämästään. Kun ottaa huomioon historian ja nimenomaan runouden historian tarjoamat lukuisat esimerkit siitä, miten lähellä. nerous ja hulluus voivat olla toisiaan (Tass, Hölderlin, Lenau, Nietzsche, Weininger, Fröding j. n. e.), niin ei ole mitään painavampaa syytä epäillä sen tiedon todenperäisyyttä, että Lucretius elämänsä viime vuosina menetti järkensä, enempää kuin sitäkään, että hän itse vapaaehtoisesti etsi kuolemaa. Ehkäpä voisi siitä synkästä paatoksesta, joka palaa Lucretiuksen kirjassa, päätellä hänen eläneen niin voimakkaiden imperatiivien painon alaisena, että

Lucretius II hän suistui niiden alle, kuten Nietzsche ja Weininger suistuivat? Hieronymuksen puhetta lemmenjuomasta Lucretiuksen mielisairauden syynä lienee joka tapauksessa pidettävä hurskaan kirkonmiehen vapaankäden kuvitelmana epikurolaisesta pakanasta. Kun Lucretius todistettavasti on kirjoittanut runoelmansa viimeisinä elämänvuosinaan, niin ei ole epätodennäköistä, että De rerum natura on syntynyt joko tekijänsä taistellessa lähenevää mielisairautta vastaan tai, niinkuin Hieronymus väittää, taudin väliaikoina. Niin olisi siis myös suurpiirteisin roomalainen runoelma yksi niitä voitto saaliita, joita runoilijamielikuvitus, taistellessaan epätoivoista taisteluaan kohtalon pimeimpien voimien kanssa, on temmannut elämältä. Asetettuna tätä mieskohtaisen tuskan ja kipeän sieluntaistelun taustaa vastaan kohoaa De rerum natura, jossa runoilija, kokonaan kieltäen oman kärsimyksensä, puhuu vain ihmiskunnan suurimmista kysymyksistä, vieläkin valtavammaksi todistuskappaleeksi roomalaisen runoilijaneron yksinäisestä voimasta. Avoimena täytyy pitää kysymystä, kuuluiko Rooman suurin runoilija Lucretiusten vanhaan, jo kuningasajalla huomattuun ylimyssukuun vai oliko hän ehkä alempaa säätyä, kenties jonkun vapautetun perillinen, joka tavan mukaan oli alkanut käyttää isiensä entisen herran nimeä. Mommsen valitsee edellisen ' ratkaisun, ; mutta myöskin jälkimäisen puolesta puhuvat eräät toden-

12 Roomalaisia runoilijoita näköisyyssyyt. Niitä on ennen kaikkea se tapa, millä runoilija teoksessaan puhuttelee ja juhlii sitä roomalaista ylimystä, Memmiusta, jolle hän on runoelmansa omistanut. Oudolta tuntuu Henrik Schiickin väite, että tämä tapa todistaisi tasa-arvoista suhdetta, pikemminkin se muistuttaa Horatiuksen tapaa puhutella runossa Maecenasta ja viittaj.sl siis jonkunlaiseen klienttisuhteeseen tai pyrkimykseen päästä sellaiseen. Vaikea olisi selittää, olettaen että Memmius ja Lucretius kuuluivat molemmat samaan yhteiskuntaluokkaan, miksi runoilija olisi omistanut teoksensa juuri Memmiukselle, joka todistettavasti ei harrastustensa filosoofisuuden eikä luonteensa jalouden puolesta ole ansainnut tätä kunniaa. Jos oletamme Lucretiuksen kuuluneen yhteiskunnallisesti huo maamattomampaan säätyyn, jolloin on todennäköistä, että hän on ollut kotoisin jostakin maakunnasta, niin on meidän myöskin helpompi ymmärtää, miten hän on voinut pysyä tuntematto mana omassa ajassaan, niin että vasta hänen kuole mansa jälkeen tapaamme ensi kerran maininnan hänestä: Cicero-veljesten kirjevaihdossa. Aikakauden politikoivista, juonittelevista ja rakastele vista runoilija-koulukunnista näyttää hän pysyneen loitolla. Ja kuitenkin hänellä oli ainakin yksi yhteinen tuttavuus Catulluksen ja Cinnan kanssa: samainen Memmius, jolle hän oli runoelmansa omistanut ja jonka seurueeseen Catullus ja Cinna

Lucretius 13 ---- -- -- - -- ---------- -- kuuluivat tämän ollessa preetorina Bithyniassa! Mielellään ku vitteleekin, että se raskasmielisyys, joka leimaa Lucretiuksen runoelman, on iml!nyt produktii visen voimansa yksinäisyydeltä, kaukana politiikan ja seuraelämän silpovasta ja hajoittavasta vaikutuksesta. I)Elä piilossa)) olikin yksi Lucretiuksen kannattaman epikurolaisen filosoofikoulun elämänohjeita. Niin kuuluu Lucretius niihin runoilijoihin, jotka ihmisten keskellä ovat säilyttäneet inkognitonsa, kärsimystensä salaisuuden, ja huumanneet tuskaansa ja yksinäisyyttänsä vain suurilla ajatuksilla. Lucretiuksen kuoltua joutui hänen runoelmansa käsikirjoitus aikakauden suurimman kirjallisen auktoriteetin M. Tullius Ciceron haltuun, joka sen julkaisi. Runoilija ei ollut, päättäessään elämänsä, saattanut teostaan aivan viimeisteltyyn asuun - m. m. loppu ilmeisesti puuttuu - ja tässä epävalmiissa muodossa on De rerum natura meille periytynyt. Mutta yhtä vähän kuin yleensä antiikin kuvanveiston loistavien torsojen edessä kaipaamme tai muistamme sitä, mitä niiltä puuttuu, yhtä vähän tulemme Lucretiuksen runoelmaa lukiessamme ajatelleeksi, ettei se ole säilynyt meille täydellisenä tai oikeammin, ettei se koskaan ole ollut aivan viimeistelty ja valmis. Vain toisen ja kolmannen luokan taideluomat elävät muodollisen täydellisyytensä ja viimeistelynsä varassa - ensimäisen luokan teoksiin painaa niiden intentsio-

Roomalaisia ilijoita runo nien, tarkoitusten, suuruus leimansa siitä hetkestä lähtien, jolloin niiden syntymäprosessi alkaa: jokai yksityinen nen viiva heiastaa tä ydellis yyttä, jokainen yksit yinen säe herättää aavistuksen koko naisuudesta. Tavallisimmin näkee nimitenävän o petusrunoelmaksi, Lucre tiuksen teosta nimitys, j oka helposti vie ajatuksen runomuotoi seen proosaan, on tuskin oikea. tämä muna Paremmin kuvas taa teoksen luonnetta nimitys filosoofinen runoelma. vaikkakin Sillä kuntaa runoelmalla kasvattava Lucretius itse ja t a vallaan onoellistuttava on ihmis tarkoitus - vertaa teostaan katkeraan lääkkee seen, j onka hän tarjoo hunajareunaisessa mal j assa niin sisältyy tämä tarkoitus runoelmaan kuitenkin vain siinä mielessä kuin se sisältyy kaikkeen vaka vaan filosofiaan. Lucretiuksen oppi-isä ja teoreet ja harvoin lienee tinen lähtökohta on Epikuros, oppilas opettaj aansa ylitsevuotavam malla suhtautunut ihailulla kuin roomalainen runoilija tapauksessa on suhtautunut kreikkalaiseen fiin. Jokaisessa runoelmaosa kuudesta omistaa Lucretius innostuneita säkeitä selle - niin m. Sua ken yön m. pimeäst ' tässä filoso kir j asta Epikurok kolmannen kirjan alussa: olet ensimmäisenä voinut nostaa loirouvan soihtus, kaikk' elon antimet näyttäin, vain sua seuraan, ylpeys Kreikan, ja j alkani lasken jälkihin vain, jotk' on jättänyt maahan jalkasi askel. Kilpaile en ma sun kanssas, vaan sua lempien koitan

Luaetius 15 seurata. Kyyhkysest' oisko kilpaan joutsenen kanssa? Tai hevon kanssako kilvata vois pukin kankea jalka? Lucretius ihailee Epikuroksen rohkeutta, joka uhmasi jumalien valtaa ja Zeun salamaa ja ensimäisenä vapautti luonnon kahleet, tunkeutuessaan maailmankaikkeuden >>leimuavien muurien» yli. Ja hän ylistää Epikuroksen voittoa, joka on nostanut meidät taivaaseen, tuodessaan uskonnon sieltä alas maan pinnalle, meidän jalkojemme juureen. Tämä Epikuroksen titaaniteko, jumalien suistaminen heidän olympolaisilta valtaistuimiltaan, on Lucretiuksen epikurolaisuuden ydin, hänen runollisen ja dialektisen inspiratsioninsa loppumaton lähde. Uskonto on hänelle ihmiskunnan suurin onnettomuus, ikuisen pelon ja alhaisten tekojen äiti, hullu ja vaarallinen harha-kuvitelma, joka on asettunut meidän ja luonnon väliin. J umaluskon hävittäminen on hänen suurin kunnianhimonsa. Hän on tässä mielessä pakanallisin kaikista pakanoista. Mutta vaikka Lucretius ei uskonut jumaliin, alkaa hänen runonsa siitä huolimatta suurenmoisella hymnillä Venuksen kunniaksi. Tässä on tahdottu nähdä jotain ristiriitaista. Itse asiassa käsittelee Lucretius kyprolaista jumaluutta täysin uuden ajan runoilijan tapaan, vertauskuvallisena olentona. Lucretiukselle symbolisoi hän ennen kaikkea hedelmällisyyttä, ikuisesti uudistuvaa ja

16 Roomalaisia runoilijoita luovaa voimaa. Juhliessaan hänen suuruuttaan ja valtaansa, juhlii Lucretius vain luonnon majes teettia, ainoaa, jonka edessä hän notkistaa polvensa: Äiti sa Aeneadein, jumalain sekä ihmisten hurma, armainen Venus, kirkkain sa tähdistä taivaan, mi annat veen yli, purj eista rikkaan, ja maan yli, heelmiä täyden, lempeän loistosi vuotaa. Oi Venus, vain sinun kautta. kaikk' elo syntynyt on ja sun kauttasi päivähän noussut. Kun sinä saavut vain, niin väistyvät tuulet ja pilvet, maa sinun kunniakses ikiarmahat kukkaset kantaa, aavat veen hymyää ja taivas lempeä loistaa. Roomalaisista rahalöydöistä on voitu päättää, että Venus on ollut Memmiusten erikoinen suoje lusjumala, joten ne säkeet, millä Lucretius alottaa runoelmansa samalla sisältävät huomaavaisuuden sitä henkilöä kohtaan, jolle De rerum natura on omistettu. Mutta Venus-Afrodite oli tarun mukaan myöskin Aeneaan ja hänen kauttaan kaikkien roomalaisten kanta-äiti, ja niin kääntyy Lucretiuksen runoelman alku myöskin sen laajemman yleisön, Rooman kansan, puoleen, jota varten koko teos luonnollisesti ensi kädessä on kirjoitettu. Runoilija pyytää että Venus Victrix olisi hänelle avulias hänen runonsa luomisessa ja käyttäisi tunnettua vaikutusvaltaansa Sodanjumalaan saadakseen aikaan rauhan levottomuuksien järkyttämään Roomaan, koska runoilijaliekin kävi mahdottomaksi saattaa loppuun teostaan isänmaan vaarojen ja myrskyjen aikana. Koko Lucretiuksen runoelman läpi kulkee

Lucretius 17 -- voimakas isänmaallis-altruistinen henki: De rerum natura on runoelma kärsivää isänmaata ja kärsivää ihmiskuntaa varten. Se tahtoo kirvoittaa kuoleman ja jumalien pelon roomalaisten sydämistä ja tehdä elämän iloineen ja kärsimyksineen elämisen arvoiseksi. Lucretiuksella on siis tavallaan maailmaaparantava tarkoitus, mutta hän eroaa ratkaisevasti kreikkalaisesta oppimestaristaan siinä että jälkimäiselle ovat eetilliset kysymykset keskeisimmät, jota vastoin Lucretius kohdistaa tulisimman mielenkiintonsa metafyysillisiin probleemeihin. Hän tutkii maailman ja luonnonilmiöiden alkuperää, koettaen tehdä jumaluuksien olettamisen tarpeettomaksi niiden selitysperusteena. Hän ei väsy tulkitsemasta ja valaisemasta kaikkea»luonnollisella& tavalla. Hän haluaa riisua olevaiselta sen yliluonnollisen harson, johon taikausko ja runoilijamielikuvitus ovat sen kietoneet ja paljastaa sen kylmän ja kovan mekanismin. Maailma ja sen probleemit loppuvat hänelle siellä, missä hänen aistimiensa kokemus loppuu. Hän on koteutunut omalla tavallaan maailmaan ja hän haluaa, että ihmiset myös tunnustaisivat sen kodikseen, ajamatta takaa turhia harhakuvia, jotka heidät siitä loitontavat. Lucretiuksen maailmanselitys nojaa siihen antiikin materialismiin, joka on periytynyt Demo kritoksesta Epikuroksen kautta ja joka oleelliselta Roomalaisia runoilijoita - l!

18 Roomalaisia runoilijoita osaltaan on yhtä niiden oppien kanssa, JOlta vielä Biichner ja muut viime vuosisadan materialistit julistivat. Samoinkuin tyhjästä ei voi mitään syntyä ei myöskään se, joka jo on olemassa voi hävitä, ainoastaan hajota uusiin yhteyksiin. Ole vaisen perustana ovat pienen pienet hiukkaset, atoomit, jotka liikkuvat tyhjässä tilassa. Nämä hiukkaset ovat yksinkertaiset, jakamattomat ja häviämättömät. Luonto on ikuinen, aine ja tila ovat ilman rajoja. Luonnon äärettömyydessä liikkuvat lämmöttömät, värittömät, mauttomat ja hajunomat atoomit, osaksi omasta paineestaan, osaksi töytäyksestä toisiaan vastaan. Liikkeen moninaisuuteen perustuu esineiden moninaisuus. Atoomit luovat liittyessään yhteen maailmoita ja hävittävät niitä taasen erotessaan uusiin yhteyksiin. Syntyminen ja hajoaminen, elämä ja kuolema seuraavat lakkaamatta toisiaan luonnon ikuisessa kiertokulussa. Ei koita koskaan se päivä, joka ei kuulisi vastasyntyneiden kirkunan sekaantuvan kuolevien valituksiin. Mutta kuolema, jota ihmiset pelkäävät, ei ole heille muuta kuin kaiken loppu, sillä sielu, joka on ainetta, joskin hienon hienoa, menee häviöönsä ruumiimme mukana. Ei ole elämä muuta kuin hetken lahja, soihtu, joka on uskottu meidän käsiimme ja joka meidän tulee nurkumatta kuolemassa luovuttaa toisiin käsiin. Kuolema on epäilemättä Lucretiuksen perso nallisin probleemi. Voi sanoa, että hänen runonsa

Lucretius 19 genius on kasvanut Kuoleman siipien alla. Hän on niitä runoilijoita - heitä on ollut kaikkina aikoina -, joille kuolema on todellisempi kuin elämä ja jotka tälle uskolleen ovat runoudessaan rakentaneet temppelin, hiljaisen ja ankaran. Keskellä elämän hyörinän ja ikuisen vaihtelun ovat heidän silmänsä nähneet vain kuoleman muuttamattoman, järkkymättömän tosiasian, jota voi vihata tai rakastaa, jota voi peljätä tai uhmata, mutta jonka edessä kaiken olevaisen täytyy nöyrtyä. Se kuolemantunne, joka on heidät täyttänyt, ei suinkaan merkitse sitä, että he olisivat olleet elämälle vieraita - päin vastoin on elämän tuli saattanut polttaa theissä syvemmin ja kipeämmin kuin muissa. Elämän hauras kude on palanut karstaksi heidän sielunsa tulessa ja sen takaa on heille paljastunut kuoleman todellisuus. Joka kerta kun Lucretiuksen runo lähestyy tai koskettaa kuolemanajatusta, tulee sen reto riikka persoonallisemmaksi ja syvemmäksi. Lucre tius kerää moneen kertaan kaiken todistelutaitonsa karkoittaakseen kuolemanpelon ihmisten sydämistä - ja omasta sydämestään, sillä voimme olla varmat että hän ensi sijassa, kuinka tunteetto malta hän tässä suhteessa tahtoneekin näyttää, taistelee peikkoa vastaan omassa rinnassaan. soofien Filo ja runoilijain dialektiikka ei milloinkaan kokoa keskitetymmällä voimalla todisteitaan kuin silloin, kun heidän ensi kädessä tulee vakuuttaa

20 Roomalaisia runoilijoita omaa itseään. Lucretius ei tule suuremmaksi eikä pienemmäksi, jos oletamme, että kuolemanpelko oli iskenyt syvälle kyntensä hänen sydä meensä. Kuinka inhimi11inen onkaan se tapa, millä hän koettaa lohduttautua kuoleman edessä! Hänenkin suhteensa pitää täysin paikkansa Scho penhauerin irooninen väite, että me lohdunaudumme kuolemaan nähden elämän kärsimyksillä ja elämän kärsimyksiin nähden kuolemalla. Tämä lohdutus saattaa tuntua riittämättömältä ja heikolta, mutta onko koskaan kukaan, joka, kuten Lucretius, ei ole uskonut sielun ikuisuuteen, keksinyt parempaa? Kuolema on tyhjyys, ikuinen taattu lepo elämän pienten ilojen ja suuren, alati tyydyttämättömän kaipuun ja rauhattomuuden jälkeen. Synkkä Manala Kerberoksineen ja Raivottarineen on lasten satua. Todellinen Orkus on sensijaan niiden elämä, jotka kuluttavat aikaansa lakkaamattomassa kuolemanpelossa. Yhtä vähän on sinulla syytä surra olemanomuuttasi kuoleman rajan tuolla puolen kuin sinun oli valittaa sitä ennen syntymääsi. Tulevat ajat tuovat mukanaa n suruja ja kärsimyksiä, mutta sinua, jota ei enää ole niiden tullessa, eivät ne liikuta. Miksi pyytää kuolemattomuutta sielullemme, joka rappeutuu ja vanhenee ruumiimme mukana? Elämän nautinnot, iäti samat, ovat pian koetut. Miksi emme siis nousisi kylläisinä ja tyytyväisinä vieraina elämän pöydästä, kun sillä ei enää ole meille mitään

21 Lucretius uutta tq1jottavana? Ja miksi emme vanhetessamme y mm ärtäi si, että on aika antaa tilaa pojillemme? I hmiskun n an s uu rimmatkin, kuninkaat, ru n oilijat ja filosoofit ovat kuolleet ennen meitä miksi - epäröisimme seurata heidän epäröisimme vaihtaa ikui een jälkiänsä? uneen Miksi elämämme, josta suurimman osan kulutamm e nukkumiseen ja valveilla uneksimiseen? Miksi halaisimme turhaan pitentää elämäämme, kun emme elämämme pituu della unen voi hetkelläkään lyhentää kuoleman kestävyyttä? Se mitä kuolemalla on, Lucretiuksen mukaan meille tarjottavana, on siis i kuinen uni, tyhjyys olemattomuus. Mutta niukat ovat hänen runoel massaan myöskin elämän antimet. Päin vastoin kuin yleensä epikurolaisten filosofiassa, elää Luc retiuksen runoelmassa pessimismin henki. Elämän nautinnot ovat enemmän näennäiset kuin todelliset ja jättävät jälkeensä tyhjyyden ja tyydyttämät tömyyden tunteen. Intohimot, ennen kaikkea rak kauden intohimo, lupaavat meille enemmän kuin ne antavat. Tuskinpa on maailmankirjallisuu dessa toista runoilijaa, joka olisi kuvannut aistii Iisen rakkauden luonnonvoimaista jaammin kuin Lucretius. säkeensä ole ovat mitään alastomasti rivoa eikä usein Ovidiuksella. aistielämällä lieneekin ilmiötä pal Mutta vaikkakin hänen maalailevat, herkuttelevaa, ei niissä niinkuin Mitä houkutuksia rakkauden varhemmin ollut häneen,

Roomalaisia runoilijoita ----- -- --- -- oli kuitenkin sillä ajankohdalla, jolloin hän loi suuren runoelmansa, koko hänen mielenkiintonsa ja pyrkimyksensä vain tutkia asioiden ja ilmiöiden olemusta, naturam quaerere rerum. Ei onnellisena eikä petettynä rakastajana, ei myöskään uneksivana runoilijana, vaan yksistään totuutta etsivänä filosoofina lähestyy hän rakkaudenkin probleemia. Hän riistää kovin käsin rakkaudelta sen valheen taikahunnun, johon meidän kaipuumme sen on verhonnut. Kuinka kiinteästi rakastavien huulet painuvatkin toisiaan vastaan, eivät he koskaan saavuta sitä yhteyttä, joka voisi tyydyttää heidän kaipuutaan. Yhä uudelleen lähestyvät he toisiaan intohimon ajamina, joka muistuttaa raivoa, ja yhäti jäävät he toisilleen vieraiksi, toistensa ulko puolelle. Vain petollisilla kuvilla viettelee Venus heitä: Sic iu anwrc V cnus simulacr1 s ludit amant7 s. Missään ei Lucretiuksen mielisana nequicquam, turhaan, soi niin tummana ja lohdutto mana kuin hänen kuvatessaan rakkauden iloja. Säälimättömällä kädellä repii hän rikki sen petollisen taikaharson, johon antiikin runous ja taide oli verhonnut aistilliscn rakkauden. Hänen kuvauksessaan aistielämän petollisista houkutuksista ei ole mitään keskiajan askeettisesta siveysopista, mutta voimme kuitenkin tuntea hänen puuttuvasta nai visuudestaan ja hänen sairaasta ratsionalismis-

Lucretius taan, että antiikki on nopeasti menemissi hautaansa. Se auttamaton surumieli, joka leimaa Lucretiuksen käsityksen rakkaudesta, on läheistä sukua sille, mikä on inspiroinut ranskalaisen lyyrikko-filo soofin, Lucretiuksen kääntäjän ja hengenheimo laisen, Sully Prudhomme'in pienen ihmeellisen runon Ruumiista ja sieluista, C orps et åmes. Ajatus on täydelleen sama, vain kuvakieli on toinen: Onnellisia ovat huulet, sillä ne voivat vastata toistensa suudelmiin, onnellisia ovat rinnat, sillä niiden huokaukset voivat yhtyä, onnellisia kädet, onnellisia silmät, onnellisia ruumiit! Mutta säälittäviä ovat sielut, jotka milloinkaan eivät voi koskettaa toisiaan eivätkä milloinkaan yhtyä. Ne ovat kuin palavia lieskoja paksujen lasien sisässä. Niin pitkälle menee Lucretius pessimismissään, että hän, joka oli alottanut runoelmansa innostuneena hymnillä kaikkiluovan Venuksen kunniaksi, neuvoo kanssaihmisiä karttamaan jumalattaren pauloja, koska on helpompaa pysyä niistä täysin vapaana kuin niihin kerran langettuaan niistä jälleen irtaantua. Ja kyynillisellä ilolla, jonka taakse saattaa aavistaa kätkeytyvän monia katkeria mieskohtaisia kokemuksia, paljastaa hän sen valheellisuuden ja komiikan, joka piilee rakkauden retoriikassa, kaikissa niissä pienissä hyväilyja puhuttelusanoissa, mitkä erottamattomasti kuuluvat rakastavien kieleen. Tekisi varmaan väärän johtopäätöksen, jos

Roomalaisia runoilijoita ------. ---- --- -- -- päättelisi siitä kovakouraisuudesta, millä hän kohtelee rakkauden pieniä viattomia itsepetoksia, ettei hän itse olisi tuntenut niiden hurmaa ja houkutusta. Lucretius tekee ehdoin tahdoin itsensä proosallisemmaksi kuin hän todellisuudessa on. Jos runoilija hänessä oli ottanut itselleen täyden oikeuden kohta hänen lähtiessään kirjoittamaan eepoksen ensi säkeitä, niin antaa hän neljännessä kirjassaan, rakkauden kuvauksessaan, filosoofin itsessään sitä mustasukkaisemmin vartioida runoilijaa..monta hänen lukijoistaan niin hyvin antiikin aikaan kuin meidän päivinämme on varmaan se ristiriita, joka hänen eepoksessaan vallitsee kylmän, lahjomattonian filosoofin ja lämpimän ja innostavan runoilijan välillä, vieroittanut hänestä. On epäilemättä aina ollut niitä, jotka eivät ole uskoneet De rerum 1ztitura'ssa runoilijaan filosoofin takia eivätkä filosoofiin runoilijan takia. Mutta hänen lukijainsa joukossa on varmaan ollut myöskin niitä, ehkäpä harvempia, joille juuri tämä alinomainen vastakohtaisuus, tama hedelmällinen jännitystila filosoofin ja runoilijan, ajattelijan ja uneksijan välillä on näyttänyt inhimillisesti hurmaavimmalta, on antanut täyspainoisimman takeen siitä, että hänen koko ihmisensä, hänen päänsä ja sydämensä, on ottanut osaa sen maailmankuvan luomiseen, jota hänen teoksensa heiastaa. Hänen ajatuksensa rohkeus kilpailee hänen sydämensä voiman kanssa. Hänen ajatuk-

Lucretius sensa on huimalla retkellään maailmankaikkeudessa nähnyt yön ja tyhjyyden, niinkuin vain harvat ovat sen nähneet, ikuisen tyhjyyden, eikä hänen sydämensä ole pakahttinut eikä hänen inspiratsio ninsa ole sulkenut siipiään. On helpompi olla runoilija sen, jonka sydämessä elää illusionien runsaus ja jonka silmät eivät koskaan ole nähneet elämän riisuvan naamariaan, kuin sen joka katsoo tyhjyyttä silmiin. Myöskin Catulluksella oli kyky kärsiä ja hänenkin runonsa ovat imeneet voimansa hänen surustaan, mutta kuinka toisenlaisesta: Catulluksen lemmensurussa on narduksen tuoksua ja ne haavat, joita hän potee, ovat kuin naarmuja ruusun piikeistä. Lucretiuksen tuskalla ei ole nimeä eikä tuoksua, jollei teräksen tuoksu, se ei ripittäydy koskaan eikä siihen ole mitään parannusta. Se on olevaisen tuskaa olemano muuden kuilun reunalla, se on se horror vacui, mikä voi kokonaan täyttää vain sen, joka on ajatuksenaan mitannut elämän rajat. Sellaiset ajatuksen titaanit kuin Lucretius ovat samalla kertaa voittajia ja voitettuja: elämä lepää heidän allaan, mutta h e i d ä n päällään lepää paino, jota heidän jättiläisvoimansa ei yhdistyneenäkään ole koskaan voinut kohottaa, ihmiskohtalon paino. Lucretius oli syössyt vallasta Olympon ja maan jumalat, mutta Moirat, Kohtalottaret, olivat jäljellä. Haudantakaisen elämän ja jumalien kieltämisessä ei Lucretius ollut yksin ajassaan. M. m.

Roomalaisia runoilijoita Caesar, joka kyllä vannoi vanhaan tapaan kuole manomien jumalien nimeen, lausui senaatin istunnossa, vieläpä aikana, jolloin hän itse oli Rooman ylimmäinen pappi (oikeudenkäynnissä Catilinan salaliittolaisia vastaan), ettei tuolla puolen kuoleman ole sijaa ilolle eikä surulle. Epäusko ja ateismi eivät olleet mitään uutta Roomassa, mutta vain Lucretiuksella muodostuivat ne voimakkaaksi persoonalliseksi elämykseksi, johtuen varmaan siitä, että hän oli tämän vakaumuksen saavuttanut syvällisten taistelujen tietä. on hän ollut elämän näyn järkyttämä. Niinkuin vain harvat Niinkuin vain harvat on hän tuntenut ihmeen maailmassa - tuntenut, sitä kuitenkaan tunnustamatta, koska se ei ole tyydyttänyt hänen ratsionalistista laatuaan. Hän myöntää, että meidät, katsoessamme taivaan tähditettyä lakea ja muistaessamme auringon ja kuun vaellusta voi vallata tunne, jonka muut harrastukset ja huolet ovat vaientaneet rinnassamme: että sittenkin jumalien ääretön mahti, deum immensa potestas, liikuttelee taivaan loistavia valoja. Tämä tunne, kiusaus uskoon, palautuu hänelle usein ja aina voimakkaan persoonallisella tavalla. Voimme sanoa, että uskovalla on harvoin ollut suurempaa kiusausta langeta epäilykseen kuin tällä epäilijällä langeta uskoon. Suuret uskojat ja suuret kieltäjät löydetäänkin varmaan samalta linjalta, sillä voimmeko kehittää uskoksi mitään, jota jokin ääni meissä ei alati kiellä, ja voimmeko

Lucretius päinvastoin kieltää tässä mielessä muuta kuin sitä, jota jokin osa meidän personallisuuttamme lakkaamatta kehoinaa uskomaan? Vain tästä vastakohtaisuudesta - eikä suinkaan passiivisesta totena tai vääränä pitämisestä - syntyy se produktiivinen usko ja kieltäminen, jotka molemmat luovat oman maailmansa, oman metafysiikkansa, oman»uskontonsa»: valtavin tekijä ihmishengen taistelussa ja kehityksessä. Me voimme nähdä Lucretiuskieltäjän tekevän paikoin välirauhankin Lucretius-uskojan kanssa, kompromissin, mikä ei voi olla nykyaikaisesta ateistista tuntumatta varsin yllättävältä. Vaikka Lucretius kieltää, samoinkuin hänen edeltäjänsä Ennius, jumalilta kaiken osuuden maailman kulkuun, sen syntymiseen tai häviämiseen samoinkuin olevaisten kohtaloihin, ei hän kuitenkaan täysin kiellä heidän olemassaoloaan. Ollen luonteeltaan niin kaukana meistä, että tuskin voimme muodostaa niistä mitään käsitystä, elävät jumalat, etäällä ihmisten suruista ja iloista ja niistä täysin välinpitämättöminä, autuaallisessa rauhassa jossakin maan tai maailman ulkopuolella. Jumalien laatu on itse itselleen kyllin, ipsa suis pollens opibus, se ei luo mitään eikä hävitä mitään. Halu luoda uutta edellyttäisi Lucretiuksen mukaan jumalissa jotakin toivomusta, jotakin puutetta, jotakin tyytymättömyyttä siihen, mitä jo on olemassa, muna se olisi ristiriidassa heidän olentonsa täydellisyyden kanssa. Kaikki mikä syntyy,

Roomalaisia runoilijoita syntyy luonnon voimasta ja kaikki mikä kuolee, palaa luontoon. Lucretiuksen jumal-olennot, jotka elävät täysin ulkopuolella tämän kiertokulun, lie nevät lähinnä ajateltavat kreikkalaisen kauneudenja täydellisyyden-kaipuun ruumiillistumiksi. Tämän, enemmän esteettis-teoreettisen kuin käytännöllisen myönnytyksen on Lucretius-kieltäjä tehnyt sille uskolle, joka on luonut antiikin ihanan ja syvämielisen jumalaistaruston. Sensijaan kieltää hän ehdottomasti kaikkien nymfien, faunien ja kentautien olemassaolon, samoinkuin yleensä kaiken joka sotii hänen raikasta ja selkeää luonnon-tajuaan vastaan. Ei luonnonhaltijain ja -henkien vaikutuksesta, vaan atoomeja ja ainetta hallitsevien lakien pakosta seurasivat vuodenajat toisiaan, nousivat kukkaset kentille, leimahteli salama taivaalla ja kajahteli' kaiku metsässä. Miksi synnyttää kevät ruusut, kesä viljasadon ja syksy viinipuun suloiset hedelmät? kysyy hän ja vastaa: siksi että määrättynä aikana määrätyt aineet yhtyvät ja luovat vähitellen, ilmaston suosimina, nämä luonnontuotteet. Jos ne syntyisivät tyhjästä tai jumalien tahdosta, ei niiden ilmeneminen tapahtuisi verkalleen eikä määräaikaisesti, vaan valmistuisivat ne äkkiä ja riippumatta vuodenajoista. Luonto on kaiken olevaisen äiti, samoinkuin se lopulta on myöskin kaiken hauta. Mutta luonnon ja sen lakien rinnalla tunnustaa Lucretius myöskin toisen ja sille näköään vieraan

Lucretius 29 periaatteen: sattuman sokean leikin. Maailma ja kaikki mitä siihen kuuluu saa kiittää sattumaa syntymisestään. Jouduttuaan ikuisista ajoista lähtien, osaksi omasta painostaan, osaksi töytäyksestä ulkoapäin liikkumaan, ovat atoomit sekaantuneet lukemanomilla ta voilla, k1pmes ne lopulta ovat tulleet siihen asemaan toisiinsa nähden ja siihen yhteyteen, joka kaikkineen käsittää sen maailman, missä me elämme. Mistä atoomit ovat saaneet liikkeensä ja mikä on se voima, joka pakoittaa ne liikkeensä pääsuunnasta, minkä hän kuvittelee putoavaksi, poikkeamaan sivulle ja se kaantumaan toisiinsa, ovat kysymyksiä, joihin Lucretius ei syvenny. Sattuma, oikullisin ja sokein kaikista voimista, on Lucretiuksen maailmankuvassa se suuri kylvömies, joka on heittänyt atoomit, nämä l)()levaisen siemenet», semina rerum, kaikkeuden tyhjyyteen ja tästä sattuman kylvöstä ovat maailmat kasvaneet. Niin on Lucretiuksen käsitys olevaisen synnystä yhtä pessmusnsen irratsionaalinen kuin Schopenhauerin, joka pitää sokeaa harhautunutta tahtoa elämämme alkusyynä. Selvittämättä jää Lucretiukselle, mistä on tullut tähän sattuman luomaan maailmaan se ankara lainalaisuus, jonka ylistystä hänen eepoksensa yleensä laulaa. Tässä voimme taas tuntea piilevän yhden niistä vastakkaisuuksista Lucretiuksen persoo nallisuudessa, joiden välille hänen filosoofis-runollinen maailmankäsityksensä jännittyy.

Roomalaisia runoilijoita Lucretius kuvittelee, että maailma ja mitä siihen kuuluu pian on menevä häviöönsä - hän on näkevinään jo merkkejä sen lopusta: maan luomiskyky on heikentynyt, peltomies ja hänen härkänsä saavat ponnistaa kaiken voimansa saavuttamatta isien helppoja satoja, ja viinitarhuri huo kailee niinikään menneiden aikojen runsaita rypäleitä. Maailma on vanha ja väsynyt ja kiitää nopeasti hautaansa kohti. Ja runoilija toivoo, ettei Memmiuksen ole tarvis kokea itse sitä hetkeä, jolloin tämä sattuman luoma ja jo vanhaksi ja hauraaksi käynyt maailma, lopulta hirvittävällä ryskeellä, horrisono fragore, hajoaa kaikkeuteen - vapauttaen yhteydestään atoominsa, JOista uusi sattuma mittaamattomien aikojen päästä rakentaa uuden maailman. Tämä kuvitelma pian tapahtuvasta maailmanlopusta on Lucretiukselle yhtä ominainen kuin on Vergiliukselle hänen unelmansa ihmiskunnan lähestyvästä kulta-ajasta. Mo lempien runoilijain, pessimistin ja optlmlstln, tulevaisuuden-kuvassa ilmenee sama naivi ja epähistoriallinen tapa pitää sitä aikaa, missä he elivät, yhteiskunnan vaiheet heidän elinaikanaan: jossakin mielessä käänteentekevänä koko ihmiskunnalle. Välillisenä aiheena heidän käsitykseensä maailman kohtalosta ovat epäilemättä olleet Rooman todelliselle roomalaiselle ei Rooman sekasorto ja rappio voinut merkitä muuta kuin koko maailman häviötä,

Lucretius 31 samoinkuin Rooman kasvava kukoistus hänelle ennusti ihmiskunnan suurta onnen-aikaa. Vaikka siis Lucretiuksen käsityksen mukaan se maailma, jossa me elämme, ja se luonto, joka meitä ympäröi, onkin sattuman kosmillista leikkiä vastaan katsottuna kuin kupla kuohuvassa meressä, niin on hän kuitenkin koko sielullaan siihen syventynyt. Hänen luonnontarkastelussaan ja tavassa, jolla hän on merkinnyt huomionsa sen erilaatuisimmista ilmiöistä, yhtyy hänessä filosoofi mitä läheisimmin runoilijaan. Pyrkimys totuuteen kulkee rinnan rakkauden kanssa luontoon, siihen suureen kotiin, jonka olemme saaneet asuinsijaksemme maailmain äärettömyydessä. Millä rakastavalla silmällä onkaan Lucretius nähnyt monet pienet ilmiöt luonnossa ja kuinka hellällä kädellä hän onkaan liittänyt ne runoelmaosa kudokseen! Tomuhiukkasten karkelo auringossa samoinkuin pihien erilaiset muodostukset ja niiden kamppailu ja vaellus taivaankannella on löytänyt hänessä hartaan, plastillisen kuvaajan. Auringonnousun ihmeen, iäti uuden, yllättävine loistoineen ja heleine linnunlauluineen on hän tuntenut ja ikuistanut niinkuin vain inspiroitu taiteilija voi tuntea ja ikuistaa. Hänellä on suurten runoilijain kyky antaa myös näköään jokapäiväisille ja proosallisille esineille ja olennoille jotain runouden, ettemme

Roomalaisia runoilijoita sanoisi tragiikan loistosta, niinkuin esim. usein siteeratussa kuvauksessa lehmästä, joka tuskassa ja hädässä turhaan etsii uhri veitsen surmaamaa vasikkaansa. Ja aivan shakespearelainen on realisminsa voimassa se kuuluisa kuvaus Ateenan rutosta, joka päättää Lucretiuksen runoelman. Vaikka se on tehty Thukydideen mukaan ja sisältää paikoin suoria lainauksia häneltä, on se kuitenkin erinomainen näyte siitä, mitä Lucretius kykeni luomaan myöskin realistisen esityksen alalla silloin kun hänen mielikuvituksensa oli syttynyt. Vertaus Thukydideen asiallisen-yksityiskohtaiseen ja objektiiviseen esitykseen, joka nojaa osalta kirjoittajan mieskohtaisiin kokemuksiin, hän kun oli itse sairastanut kuvaamaansa tautia, antaa loistavan esimerkin siitä, miten eri tavalla historioitsija ja runoilija lähestyvät samaa aihetta. Erilaisia optillisia ilmiöitä on Lucretius tarkastanut ja tutkinut älyllisellä uteliaisuudella, joka tuo mieleen Goethen samantapaiset harrastukset. Etnan tultasyöksevä kita, maanjäristykset ja Niilin tulvat saavat paljastaa hänelle salaisuutensa. niinikään. Sateenkaari ja magneetti Siitä, missä hänen havaintonsa loppuu, auttaa häntä aavistus eteenpäin. Kielen synnystä ja eri arkeoloogisista kausista vastaa hänen käsityksensä pääpiirteissään, joskaan ei yksityiskohdissa, nykyajan omaksumaa käsitystä. Ne\\'tonin painovoiman laki ja darwinilainen kehitysoppi häämöittävät hänen katseelleen kuin kaukaiset maisemat,

Luaetius 33 joiden ääriviivat ovat näkyvissä, mutta joiden yksityiskohdat peittyvät pimeyteen. Voi sanoa, että tälle kaksi tuhatta vuotta sitten eläneelle roomalaiselle runoilija-filosoofille, joka tahtoi pois taa ihmeen maailmasta ja asettaa sen sijaan järkkymänömän lainalaisuuden, kajasteli ihanteena se mitä nykyään, teleskoopin ja spektrin aikakaudella, sanotaan l)}uonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi, vaikka hän oli liiaksi aikansa lapsi sitä koskaan itse saavuttaakseen. Hän muistuttaa Mosesta, joka Nebon vuorelta näkee luvatun maansa, minne hänen ei kuitenkaan ole jalallaan sallittu astua. Erehtyisimme kuitenkin suuresti, jos päätte lisimme, että Lucretiuksen runoelman salaisuus on siinä kuivassa viisaudessa, siinä luonnonevankeliumissa, jota se julistaa aikataisille ja jälkeentuleville. Itse lohdunomana ei hän voi myöskään ketään toista lohduttaa eikä hänen jälkeensä ole esiintynyt yhtään suurempaa filosoofia, joka olisi omistanut hänen mekanistis-materialistisen maailmankuvansa. Hänen rohkea metafyysillinen lentonsa on ollut traagillinen ja turha kuin Phaetonin auringon-retki. Hän on tuntenut suurten, kantavien ajatusten nostavan häntä kuin siivillä, mutta valo, jota kohti hänen kaipuunsa on häntä kiidättänyt on samalla ollut tuli, joka on polttanut hänen siipensä. Se sielunrauha, se kestävä, tyyni ilo, joka oli epikurolaisen filosofian käytännöllinen Roomalaisia runoilijoita - 3

--- 34 Roomalaisia runoilijoita paamaara, jäi Lucretiukselta saavuttamatta. De rerum natura ' n raju metafyysillinen uneksija on itse asiassa ollut outo vieras Epikuroksen puutar hassa. Tavoitellessaan Kalliopeen kuihtumatto minta laakeria, ei hän kiinnittänyt huomiota niihin Dl81Sun yrtteihin ja kukkasiin, joiden lääkitsevän arvon m. m. Horatius on tuntenut. Hän ei koskaan etsi unohdusta, aina totuutta. Hänen kysymyksensä eivät koskaan vaikene. Hänen uneensakin, kuten hän itse tunnustaa, seuraavat häntä hänen kysymyksensä. Kaikki tahtoo hän ajatuksellansa mitata. Hänellä ei ole uskonnollisen luonteen nöyryyttä tuntemattoman edessä, niinkuin esim. Vergiliuksella, joka pyytää runottaria, jos veri hänen sydämessään on heidän mielestään liian kylmä, jotta hän voisi tunkeutua luonnon suuriin salaisuuksiin, antamaan hänelle ainakin taidon nöyrästi ja tuntemattomana nauttia luomakunnan ihanuudesta ja sitä ylistää. Häntä on moitittu ylpeydestä ja sydämen kovuudesta, ja sellainenkin hieno roomalaisen kirjallisuuden tuntija kuin FredCric Plessis pitää hänen siveysoppiaan puhtaimman itsekkyyden uskontunnustuksena. Epäilemätöntä lieneekin, että sellaiselle luonteelle kuin Lucretius on ollut vierasta kaikki se likinäköinen, sentimentaalinen ja käytännöllisesti merkityksetön altruismi, joka usein käy epäitsekkäisyydestä. Mutta sen sijaan on huonosti kuullut hänen runonsa sisintä sykintää, jos kieltää häneltä sen

Lucrctius 35 suurpiirteisemmän ja todellisemman ihmisrakkauden, joka tarkoittaa kansaa ja ihmiskuntaa. Kaikkina aikoina on suurten taistelijain ja reformaattorien altruismi ollut jälkimäistä lajia. He ovat ikäänkuin ummistaneet silmänsä läheisille ja pienille kärsimyksille, nähdäkseen sitä kirkkaammin suurimmat. Väärin on sanoa, että heiltä olisi puuttunut uhrimieltä sentähden, että heidän moraalinsa ei ole ollut laupeudensisaren. Ihmiskunnan asiassa on myöskin Lucretius sortunut, rynnistäessään niitä vaskiportteja vastaan, jotka ovat meidän ja salaisuuksien välillä ja joita ei kukaan ole vielä murtanut, ei filosoofi eikä runoilija. Joskus välähtää hänen runoelmassaan kipeänä tämä tietoisuus ihmisen ikuisesta voimattomuudesta ja sokeudesta : 0 miseras hominum mentes, o pectom caeca 1 Mutta jos Lucretiuksesta voi sanoa, että hän on sortunut kamppailussaan totuuteen, on hän verrattavissa ihailemaansa Empedokleeseen, jonka kaltaisista hän itse lausuu, että heidän putoamisensa suuruus on samalla todistuksena heidän omasta suuruudestaan. Sellaiset sortuneet kuin De rerum natura'n tekijä ovat ylpeimpiä muistomerkkejä ihmiskunnan tiellä. He ovat todistuksia siitä, miten titaanien tahto on voinut saada asuinsijansa ihmisrinnassa. Lucretius on kaikessa ristiriitaisuudessaan, epäilevässä uskossaan ja uskovassa

Roomalaisia runoilijoita epäilyksessään, niitä ikuisia pyrkijöitä, joille enkelikuoro Faustissa lupaa pelastuksen. Hän on europ palaisen hengen syvimpiä ja monipuolisimpia edustajia samassa mielessä kuin Leonardo da Vinci ja Goethe. Jokaiselle joka ymmärtää sydämen tulikieltä jäävää hän sen yleiseksi tulleen väitteen, ettei roomalaisilla olisi alkuperäistä runoutta ja filosofiaa. Ylpeässä vallanhimoisessa uskossaan omiin voimiinsa on hän sen suvun täysiverinen edustaja, jonka esi-isä oli juonut susiemon maitoa. Hänen riippuvaisuutensa Epikuroksesta, Empedokleesta ja Enniuksesta, joita hän runoelmassaan juhlii, on enemmän näennäinen kuin todellinen. Kaikki mikä antaa hänen runoelmalleen se n todellisen arvon, sen tulinen kaipuu, sen väsymätön pyrkimys, sen maailmoita syleilevät näkemykset ovat hänen omaansa. Hänen runoelmansa on, mitä hän itse sanoo Epikuroksen elämäntyöstä, vuosituhansien yöstä nostettu tulisoihtu. Se kutsuu ihmisiä heidän pienistä toimistaan ja pienistä suruistaan suureen taisteluun sitä pimeyttä vastaan, joka meitä kaikkia ympäröi. Tämä taistelu saattaa tuntua toivottomalta ja turhalta, mutta ihmiskunnan parhaat ovat ottaneet siihen osaa, emmekä me tunne mitään, joka ei olisi vielä toivottomampaa ja turhempaa.

CATULLUS

Catullus on Lucretiuksen aikalainen, mutta hänen runonsa maailma on kokonaan toinen kuin latinalaisen luonnon-eepoksen filosoofisen tekijän. Ihmiskunnan suuret kysymykset eivät häntä vie telleet: ne lensivät korkealta hänen päänsä yli eikä hänellä ollut tarvetta seurata niitä niiden retkellä tuntemattomuutta kohti. Hänen in.c;piratsionillaan ei ole Pha tonin auringonvaunuja eikä Ikaroksen siipiä. Mutta sillä on jotain rakastavan ja rakastetun Endymionin katoamanomasta nuoruudesta ja sulosta. Jos 1 yyrikon kutsumus on olla ennen kaikkea tunteittemme ja intohimojemme tulkki, ihmissydämen ääni maailmassa, niin lienee vain harva runoilija täyttänyt Catulluksen mitan. Hän on pienissä runoissaan rakentanut rakkautensa kärsimyksille ja iloille muistomerkin, joka on jo uhmannut kahta vuosituhatta: roomalaisen t ntiikin elävin muistutus sukupolvien, vuosisatojen ja -tuhansien yhteenkuuluvaisuudesta, parhain latinalaisessa kirjallisuudessa säilynyt todistus siitä, että, mitä aikaa historian kelloviisari lieneekin näyttänyt, ihmis sydämen sisimmät vaistot ja tunteet ovat pysyneet muuttumattomina. Kuinka vanhaksi maailma

Roomalaisia runoilijoita -- ---- --- --- tulleekin, ei sen sydämen ikä ole sivuuttava Catulluksen ikuista nuoruutta. Catullus on maailmankirjallisuuden loista vimpia esimerkkejä siitä, miten samalla kertaa helppo ja vaikea on lyriikan taito: helppo sentähden että siihen tarvitaan niin vähän oppia ja tietoja ja viisautta ja vuosien kokemusta - vaikea sentähden, että siinä, opin ja viisauden ja kokemuksen puuttuessakin, kysytään tunteen aavistavaa nerollisuutta, joka osaa erottaa sydämen äänen maailman kaikkien äänten joukosta. Se joka olisi löytänyt avaimen Catulluksen runouteen, olisi samalla ratkaissut Iyyrillisen taiteen arvoituksen. Persoonallisuuden keskitys ja kauneus ei ole lahjoittanut Catulluksen runoille niiden pitkää ikää, ei myöskään älyn liikkuvaisuus ja voima. Niinhyvin luonteena kuin ajattelijana on Catullus kehittymätön ja heikko. Hän tekee tavan takaa kiivaita hyökkäyksiä ulkonaisia vihollisiaan ja kilpailijoitaan, todellisia ja luuloiteltuja, vastaan, mutta hän syöksyy silmät ummessa vaaroihin, jotka piilevät hänen omassa luonteessaan. Hän ei koskaan löytänyt sitä persoo nallisuuden tasapainoa, joka tekee miehestä voiman sisäänpäin ja ulospäin. Hänen persoonallisuutensa on särkynyt ja hänen tuotteensa ovat sirpaleita. Mutta sitä suurempi on hänen runonsa ihme, joka on voinut antaa näille sirpaleille niiden hehkun j a elämän. Catulluksen runoissa ei elä mies ja persoonallisuus, niissä elävät voimakkaasti tunnetut

---- - ---- - --- -- -- Catullus 41 hetket, intohimon silmänräpäykset, täyteläisinä ja kuumina. Lyriikan ikuinen ihme, joka on säilyttänyt meille kahden sydämen välillä vaihdetun intohimon viestin vielä vuosituhansia senjälkeen kuin nämä sydämet ovat muuttuneet tuhkaksi! Runotar, me tunnemme vielä niiden kukkien tuoksun, jotka puhkesivat Catulluksen ja Lesbian keväässä ja lakastuivat heidän syksyssään! Nykyhetken lukijalle tuo Catullus mieleen kaksi uudenajan lyyrikkoa, Heinrich Heinen ja Alfred de.musset'n, joiden runous tuntuu uinuvan in nuce Catulluksen pienessä Libe1' Carminum'issa. Hän on rakkauden runoilija, sen ilojen ja kärsimysten laulaja, kuten Heine ja Musset - dionyysisessä hurmassaan ja eleegisessä, kipeässä surussaan heitä kumpaakin hartaampi ja vakavampi. Hän muistuttaa Musset'tä edelleen siinä, että heille molemmille rakastetun uskottomuus on elämän suurin ja syvin kokemus, samoinkuin siinä että he molemmat ovat nuoruuden intohimon laulajia, joiden runous ennen kolmattakymmentä elämänvuotta on saavuttanut korkeimpansa. Mutta Catulluksessa on lisäksi jotain mitä Musset'ssä ei ole ja mikä vie ajatuksen Heineen: nuorekasta taisteluhalua, joka usein etsii aseensa satiirista. Catulluksen ivalla ei tosin ole Heinen ivan älyllistä taipuisuuna ja psykoloogista satunavaisuutta, muna sen tarmokas aktiivisuus on sama kuin Heinen. Ne pari vuosituhana, jotka ovat Catul-

Roomalaisia runoilijoita luksen ja hänen. myöhäisten jälkeläistensä välillä, ovat tuoneet lisäksi muutamia herkempiä kieliä lyriikan runosoittimeen, ennen kaikkea antamalla rakkaudelle henkisemmän sisällön, mutta pohjaltaan värähtää roomalaisen runoudessa sama elämäntunne kuin Musset'n elegioissa ja Heinen Buch der Lieder'issä Jos Catullus olisi elänyt kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, olisi hän sytyttävällä lyriikallaan vaarallisesti kilpaillut molempien viimemainittujen kanssa nykyispolvien nuorten suo siosta. Nuorten tunteiden uskottuna ja rippiisänä olisi hänen maineensa ehkä vielä suurempi kuin Heinen ja Musset'n. C. Valerius Catullus on syntynyt Veronassa v. 84 (toisten laskelmien mukaan v. 87) e. Kr. Hänen isänsä oli todennäköisesti varakas mies ja omisti m. m. luonnonihanalla Sirmio- (nyk. Sermione-) niemellä Garda-järvessä huvilan, jonka muiston hänen poikansa on runoudessaan ikuistanut. Käytyään valmistavan koulun kotikaupungissaan joutui Catullus ennen kahdettakymmentä ikävuottaan varakkaiden nuorten maaseutu-ylimysten tapaan Roomaan täydentämään opintojaan ja kokemuksiaan. Nuori Catullus tuli Roomaan keskelle myrskyistä, puolueriitojen järkyttämää aikaa. Senaatinpuolue suku- ja raha-aatelisineen ja n. k. kansanpuolue lukuisine seikkailijoineen ja muutamine voimakkaine persoonallisuuksineen taistelivat keskenään vaikutuksesta, vallasta ja

Catullus 4-3 virka-asemista. Ajankohdan huomattavimmat politikot olivat Pompeius, jolla oli suuren, voitollisen sotapäällikön maine, tasavallan ja sukunsa traditsionien puolesta kiivaileva Cato sekä häntä Juonteena heikompi, mutta sanavalmiimpi ja taipuisampi Cicero, jonka kaunopuheisuus täytti senaatin istuntosalin ja kaikui sieltä jokaiseen Rooman soppeen, missä vain oli politiikasta ja skandaalijutuista huvitettua väkeä. Voimakkain, määrätietoisin ja kirkkain tahto Roomassa oli Caesar, joka näihin aikoihin valmistui nousemaan kansan ja legioonain hartioilla maailman herraksi. Hänen tähtensä ei kuitenkaan vielä ollut noussut, kun Catullus saapui Roomaan. Hänen tulonsa aikoihin näyteltiin Roomassa Catilinan, seikkailijan ja dekadentin, lyhyt murhenäytelmä, missä paljon Roo man nuorta, turmeltunutta ja joutilasta väkeä kärsi lopullisen haaksirikon. Keskellä tätä kunnian- ja vallanhimon pyörremyrskyä eli Rooman ylhäinen ja toimeton nuoriso rikasta, loisteliasta elämää, tuhlaten isiensä omaisuutta tai hankkien itselleen velanteölla käyttö varoja nautintoihin ja iloisiin juhliin. Aivan kuten nykyaikanakin maaseudulta tullut nuori studiosus joutui Catullus maailmankaupungissa aluksi pääasiassa omien maanmiestensä, pohjoisitalialaisten piiriin. Hän tapasi Roomassa m. m. vanhan opettajansa Veronasta Valerius Caton, joka oli kieliopintojen ohella antanut hänelle

44 Roomalaisia runoilijoita ohjausta runonteossa ja joka itse pohjois-italialaisten keskuudessa nautti suurta runoilijamainetta. Edelleen huomataan hänen pohjois-italialaisten tuttavuuksiensa joukossa historiankirjoittaja Cornelius Nepos, jolle Catullus myöhemmin omisti runovihkonsa. Caelius ja Quintius, joiden nimet usein esiintyvät Catulluksen runoissa, varsinkin edellisen, jolle runoilija vielä vuosien päästä ripittää elämänsä suurinta pettymystä ja surua, olivat ehkä myöskin hänen Roomaan muuttaneita nuoria maanmiehiään, vaikk'emme heistä lähemmin mitään tiedä. Catulluksen runonteon-taito ja hänen varmaankin viehättävä ja älykäs henkilöllisyytensä avasivat hänelle pian tien laajempaankin seuraelämään. Hän tutustui m. m. häntä itseään muutamia vuosia nuorempaan runoilijaan Licinius Calvukseen, jonka älykkäisyys ja hieno maku ovat jättäneet jälkiä Catulluksen kehitykseen. He lueskelivat yhdessä ja kirjoittelivat myöskin silloin tällöin jonkun laulun,,>milloin siihen, milloin tähän runomittaam, ja kaihomielellä muistelee Catullus joskus aamuisin vuoteessaan, miten hauskaa heillä edellisenä iltana oli ollut lasin ääressä runottaria palvellessaan. Runonteko kuului niihin aikoihin nuortenherrain hienompiin ajanvietteihin, samaan tapaan kuin joskus myöhemmin miekkailu ja ratsastus. Luonnollisesti ei nuori kuumaverinen maaseutu-ylimys jäänyt Roomassa osattomaksi naisten tuttavuudesta enemmän kuin heidän suo-