Kivennapalainen. Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti 17. vsk Joulukuu 2013

Kivennapalainen Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti 17. vsk Joulukuu 2013

2 Kivennapalainen PÄÄKIRJOITUS TÄÄ VOIP MEITÄ YHISTÄÄ Kivennapaseuran tiedotuslehden toinen Joulunumero on kädessänne. Lehden tarkoitus on viihdyttää joulunpyhinä, tuoda myös uutta tietoa, ja kerrata vanhoja tapahtumia ja muistoja, uusistakin näkökulmista nuoremmille lukijapolville. Hartaudella muistamme kaikkia edesmenneitä ja hiljennymme Joulun sanan ääreen. Muistamme myös Joulun aikoja 70 vuoden takaa. Suomi vietti sitä Joulua hajallaan, isät ja pojat ja osa äideistä ja tyttäristä rintamalla, osa siviileistäkin jälleenrakentamassa oloaan ja elämäänsä siellä jossakin mikä ei enää ole Suomea. Seuraava Joulu vietettiin harventunein joukoin. Oli alettu, parin vuoden laajamittaisen jälleenrakentamisen jäätyä kesken, asettua uusille asuinsijoille maakuntiin ja kaupunkeihin. Ensi vuoden Kivennavan kihujen teemana on tämän asettumisen 70-vuotismuisto. Kihuperinne on jatkunut vahvana evakossakin, vuoden 1947 jälkeen joka vuonna on pidetty kihut, suurin osa kaksipäiväisinä. Viime aikoina vuosi vuodelta on kuitenkin ollut yhä vaikeampi, hyvin ymmärrettävistä syistä, löytää kihujärjestäjiä. Olemme iloisia siitä, että ensi vuoden kihut pidetään monien kivennapalaisten sijoitusalueella Hauholla 26. - 27.7.2014 kaksipäiväisinä, ainakin tämän kerran vielä. Kiitämme järjestäjiksi lupautuneita ja olemme täysin voimin mukana. Kivennapaseuran hallitus on kokenut pitkiin aikoihin suurimman muutoksen, nuorennusleikkaukseksi sitä voisi myös luonnehtia. Hyvin merkittävän panoksen seuran toiminnalle antaneet kolme konkaria ovat tarttuneet uusiin haasteisiin. Erityisesti haluan tässä mainita seuran tiedottajan Kauko Äikäksen ja edeltäjäni, tämän lehden pitkäaikaisen päätoimittajan ja tiedotuslehtemme perustajan Pirkko Hyytiän. Eero Painilaisen toivomukseen hyvän ja arvokkaan elämän järjestämiseksi karjalaisille on helppo yhtyä. Kivennapaseura kiittää! Seuramme hallituksen uudet tulokkaat esittelevät itsensä lehtemme sivulla ja tuovat varmasti uusia tuulia seuramme toimintaan. Tervetuloa! Ko myö kivennappoiset ja meijä lapset ja vunukat ja naapurit ollaa nii hajallaa iellee, ni on tää lehti meil kyl tärkee. Ko myö sitä luetaa Joulun, se kyl voip meitä yhistää. Kyösti Pulliainen Suntio Minna Väänänen sytyttää muistojen kynttilöitä Sovituksenkirkossa Hollolassa Kihuiltana 20.7.2013. (Kuva Helvi Santio) Vuoden 2012 Kihujen jälkeen poisnukkuneet kivennapalaiset. Anttila Aili s. Suutari,, Hämeenlinna 79 v Diomin Valentin Raivola, Teneriffa 83 v Heikkonen Lilja s. Levo Lipola, Lappeenranta 78 v Henttinen Jussi Joutselkä, Joensuu 82 v Hilden Senja s. Tuominen Ahjärvi, Vaasa 91 v Hinkkala Hellin s. Sipponen Seppälä, Kuhmalahti 87 v Hintsanen Lyyli s. Janger Ahjärvi, Sulkava 96 v Hippeläinen Aila s. Savolainen Tonteri, Luopioinen 79 v Huuhtanen Antti Joutselkä, Mikkeli 72 v Huumonen Erkki Joutselkä, Helsinki 84 v Hyvärinen Eila s. Lensu Hiirelä, Kangasala 82 v Hänninen Pauli Jäppinen, Helsinki 87 v Ilonen Kaarlo Riihiö, Lahti 89 v Jokinen Martta s. Painilainen Siiranmäki, Jämsä 97 v Kanninen Antti,, Tampere 89 v Kiiskilä Martta s. Tolvanen Rantakylä, Turku 104 v Kirjavainen Matti Pihlainen, Hämeenlinna 77 v Kiuru Usko Toivo Uljas Karvala, Lammi 85 v Konttila Meeri Ikola, Tampere 80 v Koppana Lippo Joutselkä, Valkeakoski 76 v Korhonen Jaakko Raivola, Helsinki 81 v Korkka Kauko Lipola, Lammi 89 v N äin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle. (Evankeliumi Luukkaan mukaan. 1:78-79) Muistamme näin myös heitä, joiden nimiä emme ole saaneet tietoomme. Rauha kaikkien sielulle! Kuokkanen Kerttu s. Kurjonen Karvala, Helsinki 84 v Kuortti Erkki,, Hämeenlinna 82 v Kuortti Raimo Holttila, Tampere 78 v Kuortti Toini Raivola, Helsinki 87 v Käenniemi Maiju s. Painilainen Hartonen, Luopioinen 89 v Laine Bertta s. Nokkonen Pihlainen, Hämeenlinna 95 v Lehtinen Kerttu Saarenmaa, Helsinki 85v Lempinen Tuovi Vuottaa, Pälkäne 92 v Leppänen Elmi s. Hännikäinen Vehmainen, Jyväskylä 89 v Mansikka Meeri s. Tuokko Raivola, 86 v Mattila Terttu s. Huikkonen Multala, Ruovesi 84 v Monto Paula Vaittila, Helsinki 86 v Mälkki Ida s. Hynninen Jäppinen, Lappeenranta 98 v Määttänen Kerttu s. Ilkka Tirttula, Lahti 94 v Nikkanen Senni Rantakylä, Kangasala 92 v Ojala Aira s. Kukkonen,, Tampere 80 v Ojala Martta s. Suutari Soppikylä, Kauhajoki 96 v Paloposki Kerttu s. Kuortti Saarenmaa, Hämeenlinna 87 v Patosalmi Mirja-Liisa s. Kukkonen Polviselkä, Helsinki 75 v Pohjalainen Aili s. Munne Karvala, Hämeenlinna 97 v Pohjalainen Olavi Kauksamo, Helsinki 84 v Reinikainen Pekka,, Hämeenlinna 77 v Ronni Pentti Raivola, Lahti 89 v Rulja Aino s. Ronni Raivola, Luopioinen 78 v Savolainen Kerttu,, Asikkala 93 v Savolainen Tauno,, Orivesi 92 v Sipiläinen Eino Jäppinen, Hämeenlinna 100 v Strengell Jenny s. Hätönen Riihisyrjä, Pälkäne 89 v Suutari Hugo Ahjärvi, Pälkäne 92 v Taipale Helmi s. Lounatkari Raivola, Tampere 98 v Taponen Tuomo Polviselkä, Lieto 77 v Termonen Jouko Vuottaa, Pälkäne 69 v Termonen Jouko Siiranmäki, Hausjärvi 84 v Termonen Mikko Siiranmäki, Pori 75 v Teräväinen Lasse Joutselkä, Helsinki 69 v Tiainen Pertti,, Joensuu 70 v Töyrylä Irma s. Murtonen Pihlainen, Lahti 85 v Uutela Hellä s. Pimiä Kaukolempiälä, Lahti 93 v Yrjönen Terttu s. Kirjavainen Ahjärvi, Helsinki 90 v

Kivennapalainen 3 JOULUN SANA Sylvian Joululaulu on yksi suosituimmista ja monen mielestä kauneimmista joululauluista. Jollakin tavalla tuo surullisen kaunis ja tunteisiin vetoava laulu koskettaa ihmisiä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Siinä on jotain salaperäistä. Järjellä käsittämättömällä tavalla se osuu johonkin kohtaan sisimmässämme ja sielussamme. Tässä laulussa ei ole pukkia, poroja tai ikkunoista kurkkivia tonttuja. Eikä liioin jouluevankeliumin enkeleitä, paimenia, Mariaa, Joosefia eikä lasta seimessä. On vain toteamus: Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan. Sakari Topelius kirjoitti laulun Sylvias Visa jouluaattona 1853. Hän ei ollut paennut Suomen talvea Sisilian lämpöön, vaikka sellaisen käsityksen voisi laulun sanoista saada. Hän ei ollut tiettävästi koskaan edes käynyt Italiassa. Sen sijaan pieni mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) istuu puun oksalla etelän lämmössä, sypressien tuoksuessa ja viinin vaahdotessa, kauniita lauluja kuunnellen ja upeita maisemia katsellen. Topelius oli niin ihastunut tähän muuttolintuun, että hän kirjoitti useita Sylvia-aiheisia lauluja, joista kolme on suomennettu. Hyvin tunnettu Sylvia-laulu on myös Kesäpäivä Kangasalla: Mä vaikk olen lintu pieni ja siipeni heikot on; vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon, ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen. Uskoisin, että se kohta, jota Sylvian joululaulu sisimmässämme koskettaa, on koti-ikävä. Se voi olla ikävää ja kaipausta johonkin paikkaan. Se voi yhtä hyvin olla kaipuuta johonkin menneeseen aikaan elämässä. Tai ikävä voi kohdistua tärkeisiin ja rakkaisiin ihmisiin, joiden kanssa ei voi tätä joulua viettää, tai jotka on menettänyt elämästään kokonaan. Koti-ikävällä ei välttämättä ole edes mitään tiettyä tai ainakaan tiedostettua kohdetta. On vain niin, että tavalla tai toisella sisällä asuu toinen paikka tai toinen aika, jossa on tuntenut olevansa yhtä paljon tai enemmän kotona. Vaikka nyt olisi hyvä, eikä halua tästä hetkestä ja paikasta pois, toinen maisema on olemassa ja se synnyttää sisimpään kaipuuta ja kaunistakin ikävää. Sylvian joululaulu koskettaa juuri sitä kohtaa sielussa. Koti-ikävä liittyy usein matkalla ja vieraassa paikassa olemiseen. Matkalla on hyvä olla, jos tietää mistä on tullut ja mihin on menossa. Ja jos on lähtenyt vapaaehtoisesti. Aina näin ei ole, eikä ole ollut. Viime kesänä Kangasalla oli esillä näyttely, jonka nimi Mihi myö männää? kuvaa matkalla olemista. Kangasalan Karjalaseuran kokoama näyttely on ensimmäinen evakkoon joutuneista lapsista kertova näyttely. Pelkästään karjalaisia lapsia joutui evakkotielle noin 160 000. Heistä jopa 125 000 koki lähtemisen kahteen kertaan. Kukaan ei tiennyt lähdön hetkellä vastausta kysymykseen, mihi myö männää. Näyttelyn nimi kertoo paitsi lapsen uteliaisuudesta ja sopeutumiskyvystä, myös pelosta, epävarmuudesta ja ahdistuksesta. Ehkä joku voi vieläkin muistaa nämä tunteet, jotka olivat mielessä lähdön hetkellä sekä matkalla aina kohti uutta päämäärää. Voitiin vain toivoa ja rukoilla kaiken päättyvän hyvin. Joulun aikaan monet tunteet koetaan erityisen voimakkaasti: ilo, suru, ikävä ja kaipaus. Eikä näitä voi aina edes erottaa toisistaan. Koska joulu mielletään hyvin vahvasti perhejuhlaksi, siihen liittyy paljon tunteita: odotuksia ja pettymyksiä. Ajatuksissa ovat rakkaat ja läheiset ihmiset, joiden kanssa haluasi jouluakin viettää, mutta se ei ole mahdollista. Ehkä lapset ovat liian kaukana, ehkä he viettävät joulua toisaalla omissa perheissään. Ehkä lasten on nyt vuoro olla toisen vanhemman luona. Monet perheessä vuoden sisällä tapahtuneet muutokset tuntuvat raskailta juuri jouluna: Ensimmäinen joulu, jolloin lapset eivät enää ole kotona. Ensimmäinen joulu ilman aviopuolisoa. Ensimmäinen joulu ilman vanhempia. Ensimmäinen joulu aivan yksin. Tämä joulu on monelle erilainen kuin viime joulu juuri siksi, että perheen kokoonpano on muuttunut. Myös ensimmäinen joulu oli perhejuhla. Tutussa jouluevankeliumissa eletään todeksi yhden perheen tarinaa. Joulun Perhe on Maria, Joosef ja lapsi. Pyhä perhe. Mutta mistään perheidyllistä tai juhlasta ei voi puhuakaan. Perheen isä oli suunnitellut jättävänsä raskaana olevan kihlattunsa, kun ymmärsi, ettei lapsi voinut olla hänen. Tunteet olivat ristiriitaiset. Synnytyksen ajankohta osui juuri keskelle raskasta matkaa, jolle ei lähdetty vapaaehtoisesti. Kaiken lisäksi synnyttämistä varten ei löytynyt edes majatalosta muuta paikkaa kuin eläinten talli. Sylvian joululaulussa ei kerrota ensimmäisen joulun tapahtumista, ei Jeesuksen syntymästä, ei enkeleistä eikä paimenista. Kuitenkin sillä on selkeä yhtymäkohta noihin tapahtumiin: Kristus syntyi kaukana kotoa, vieraassa paikassa, matkalla olevien ihmisten keskellä. Joulu on Jumalan ihmiseksi syntymisen juhla. Sen sanoma on niin suuri, ettei sitä voi millään sanoilla tavoittaa, saati sitten ymmärtää. Sen voi vain jakaa toisten matkalla olevien ja perille päässeitten ihmisten kanssa. Sen voi jakaa, vaikka yhteys olisi vain ajatuksen tai rukouksen tasolla. Vaikka ensimmäisen joulun tapahtumat osuivat keskelle perhekriisiä, niin enkelin viesti oli: Minä ilmoitan teille ilosanoman. Silloinkaan joulun ilo ei merkinnyt surun, epävarmuuden tai pelon puuttumista. Ilo tuli näiden muiden tunteiden keskelle. Aivan niin kuin Sylvian laulu, joka soi kaipausta ja surua, mutta myös kiitosta. Myös tänä jouluna on sijaa monille tunteille. Ilo on suurinta siellä, missä myös suru on tullut tutuksi. Silloin kaikki hyvä ei ole itsestään selvää. Silloin ilo on kiitollisuutta, elämässä saatujen lahjojen ihmettelyä. Siunattua Joulua kaikille tämän lehden lukijoille! Heikki Kruus Perheneuvoja Mustapääkerttu (Sylvia atricapilla). Kuva: Ari Kuusela. (Koiraalla on musta, naaraalla sekä nuorella koiraalla punaruskea päälaki. ) Sylvian joululaulu Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin. Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin. Mutt ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan. Miss sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun. Miss siintääpi veet, viini on vaahtoovin ja sää aina kuin toukokuun. Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään, ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi! Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomehen kaukaisehen! Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen! Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull ain Suomenmaa! Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian ja soi aina lauluista sointuisimman. (Sakari Topelius 1853, suomentanut. Martti Korpilahti, säveltänyt Karl Collan)

4 Kivennapalainen Muistelemme kolmea kivennappoista Olavi Pohjalainen Olavi Pohjalainen syntyi joulun lapsena 1928 Kauksamolla Pohjalaisten suurperheeseen. Suuri talo sijaitsi Vesikonmäellä, josta oli mahtavat näköalat ympäristöön. Mieleen jääviä leikkipaikkoja olivat Vesikonlampi ja kirkasvetinen lähde. Maantie oli Vesikonmäen kohdalla niin jyrkkä, että 30-luvun kuorma-autot pyrkivät jäämään mäkeen. Jyrinä oli valtava ja sai kylän pojat juoksemaan joukolla katsomaan kuin urheilukilpailuja. Isä Tuomas ehti rakentaa ennen sotia oman talon noin puolen kilometrin päähän vanhasta kotitalosta. Sota pakotti 10-vuotiaan Olavin ensimmäiselle evakkotaipaleelle. Kotiperhe palasi jatkosodan aikana takaisin Kauksamolle, jossa 14-vuotias poika pääsi jo miesten töihin. Hän toimi sotilaspukuisena lähettinä Siiranmäen linnoittajien joukoissa. Koulunkäynti sodan jälkeisissä oloissa ei ollut täysin mutkatonta, mutta lahjakas poika pääsi oppikouluun. Ylioppilaaksi tultuaan jatkoi hän opintoja Helsingissä Teknillisen korkeakoulun koneinsinöörilinjalla valmistuen diplomi-insinööriksi 1953. Mainittakoon, että kun Teknillisen korkeakoulun uusille opiskelijoille 1960-luvun alkupuoliskolla esiteltiin eri konerakennusosaston opintosuuntia, oli Olavi Pohjalainen esittelemässä arvostettua LVI-alaa. Vuonna 1959 hän perusti oman insinööritoimiston, joka osallistui vuosien mittaan moniin vaativiin ja laajoihin rakennushankkeisiin Helsingistä Kilpisjärvelle saakka. Vaatimattomana miehenä hän ei juuri näistä töistään puhunut. Työn ja perheen ohella ehti Olavi osallistua karjalaiseen yhdistystoimintaan. Kivennapa oli tietysti lähinnä sydäntä. Niinpä hän oli v. 1953 perustamassa Entiset Kivennapalaiset yhdistystä ja toimi sen hallituksessa alkuvuosina. Vaikka opinnot ja oma yritys pakottivat hänet ajan mittaan luopumaan joistakin luottamustoimista, pysyi hän aktiivisena jäsenenä elämänsä loppuun saakka. Vuosikokousten puheenjohtajana hänet nähtiin uskollisesti vuodesta toiseen. Yhdistys kutsui hänet kunniajäsenekseen v. 2010. Karjalan Liitto oli jo aikaisemmin eli 1999 myöntänyt hänelle Liiton kultaisen ansiomerkin. Kivennapa-Säätiö kutsui Olavin hallitukseensa 1960-luvun alussa, ja hän toimi tarmokkaasti sen puheenjohtajana peräti 41 vuotta 1963-2004. Säätiön asiamiehen Reino Holttisen kanssa he muodostivat asiantuntevan, maltillisen aisaparin, jonka aikana säätiön talous saatiin vakaalle pohjalle. Tämä puolestaan mahdollisti mm. kyläkirjatalkoiden merkittävän tukemisen, jonka tulokset näkyvät julkaisujen lukumäärässä. Olavi toimi myös Viipurin Pamauksen riveissä useita vuosia, samoin Kannelmäen seurakunnan luottamustehtävissä. Vielä senkin jälkeen, kun Olavi oli luovuttanut kaikki säätiön tehtävät nuoremmille, seurasi hän mielenkiinnolla kivennapalaisten yhdistystoimintaa. Aviopuolison äkillinen poismeno muutama vuosi sitten oli Olaville raskas isku, josta toipuminen ei ollut helppo. Mutta luonteelleen ominaisella vakaumuksella hän hyväksyi elämän rajallisuuden ja säilytti henkisen vireyden loppuun saakka. Ent. Kivennapalaisten yhdistyksen jäsenistö on vuosikymmenien mittaan muodostanut Helsingin seudulla läheisen perhepiirin, jossa kaikki ovat kuin sukulaisia. Niinpä jokainen rivistämme poistunut jäsen jättää jälkeensä tyhjän tilan, jota ei uusi tulijakaan voi kokonaan täyttää. Olavi syntyi jouluaattona 1928 ja nukkui pois juhannusaattona 2013, kesän ollessa kauneimmillaan. Häntä jäi lasten, lastenlasten ja muiden sukulaisten lisäksi kaipaamaan laaja ystäväpiiri. Seppo Henttinen Kerttu Liisa Kuokkanen Äitimme syntyi Kivennavan Karvalan kylässä 17.2.1929 Aina ja Johannes Kurjosen esikoislapsena ja kuoli 24.5.2013 Helsingissä 84 vuoden ikäisenä. Hän vietti lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Kivennavalla. Perheeseen syntyi vielä neljä tytärtä: Kaija, Elli, Helena ja Mirja, joista Helena kuoli jo vauvana. Perhe joutui lähtemään evakkoon sekä talvi- että jatkosodan takia. Äiti kertoi, että hän oli molemmilla kerroilla lähtenyt evakkomatkalle kävellen. Lopullinen lähtö oli hyvin pikainen vihollisen tykistön ampuessa jo kodin yli. Äiti muisteli, kuinka pullat jäivät nousemaan liinan alle ja pöydälle unohtui isän ravikilpailusta voittama kultakello. Kurjosen perhe evakuoitiin Lammille, perhe muutti Lahteen omaan taloon. Lahden mummolasta muodostui meille lapsille läheinen paikka. Siellä olivat mummon orvokkipenkit, papan hevoset, kodikas tunnelma sekä aina pyhäpäivinä mummon makaronilaatikkoa ja palapaistia. Äiti kävi Lahdessa samanaikaisesti Harjulan käsityökoulua ja Lahden lyseon iltaoppikoulua, jossa hän suoritti keskikoulun. Äiti tapasi Lahdessa 1940-luvulla lopulla isämme Aarne Kuokkasen, jonka perhe oli evakuoitu Jaakkimasta Laatokan Karjalasta. Sakari syntyi 1954. Perhe muutti Tampereelle ja 1960 Helsinkiin. Tuomas syntyi samana vuonna ja Helena 1963. Vuodesta 1967 omakotitaloon Sopulitiellä Herttoniemessä muodostui perheen uusi elämänpiiri. Äiti oli kotona, kunnes 1960-luvun lopulla meni pankkivirkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin ja jäi eläkkeelle 1989. Äiti oli iloinen karjalainen, hän otti vieraat avosylin vastaan. Hän oli loistava emäntä, joka kestitsi mielellään vieraitaan. Joka juhliin hän leipoi karjalanpiirakoita. Noita kuuluisia Kepan piirakoita osasi koko laajentunut sukupiiri odottaa jo etukäteen. Kerttu Liisa oli tekeväinen ihminen. Välillä hänen ajatuksensa kulki niin sukkelaan, etteivät jalat tahtoneet pysyä perässä. Äidillä oli hyvä huumorintaju ja hän osasi nauraa myös omille pikku kommelluksilleen. Käsityöt olivat vain jonkin aikaa hänen ammattinaan, mutta hän teki niitä läpi elämän. Niin sujui maton kutominen, ryijyjen solmiminen, vaatteiden ompelu kuin koko naapuruston lasten lippalakkien tekeminenkin. Äiti oli taitava ja tarmokas perheen emäntä. Kodissa oli aina siistiä. Äiti hyödynsi ja säilöi tarkkaan puutarhamme marjat, hedelmät ja lähimetsien mustikat ja sienet. Hän oli aina liikkeellä. Välillä tuntuikin, että hän siirsi lapsuutensa karjalaisen maalaistalon työn touhun Herttoniemen kotiimme. Kivennapa säilyi äidille tärkeänä paikkana. Kun matkat vanhoille kotiseuduille Karjalaan mahdollistuivat, hän kävi useita kertoja Kivennavalla ja vanhassa kotikylässään. Myöhemmin hän vei sinne koko lähisuvun. Äiti esitteli meille Kivennavan kirkonmäen, Karvalan kotitilan paikan ja siellä säilyneen omenapuun, kansakoulun pihan jättiläiskuuset, metsässä olevan lähteen ja Munteen mummolan pihapiirin. Hän nautti matkoilla tuttujen paikkojen näkemisestä ja vanhojen ystävien kohtaamisesta. Äiti toimi aktiivisesti Entiset Kivennapalaiset ry:ssä. Hän oli yhdistyksen varainhoitajana 1987-2000 ja sihteerinä vuoteen 2003 asti. Sopulitien kodissa ovi oli aina auki yhdistykselle, lukuisiin kokouksiin ja postitustalkoisiin. Vuonna 2004 äiti nimitettiin yhdistyksen kunniajäseneksi. Aiemmin vuonna 1995 hänelle oli myönnetty Karjan Liiton hopeinen ansiomerkki. Äiti kuoli vaikeaan sairauteen viime keväänä samaan aikaan kun Kannaksella puhalsivat lempeät alkukesän tuulet, koivikot tuuhettuivat, Karjalan käki kukkui. Sakari ja Tuomas Kuokkanen, Helena Hedman Uljas Kiuru Viime heinäkuussa Kihujen aattopäivinä karjalaisen kulttuuriväen saavutti suruviesti. Yksi viime vuosikymmenien merkittävimmistä karjalaisen ja erityisesti kivennapalaisen kulttuuriperinteen vaalijoista kotiseutuneuvos Uljas Kiuru on 15.7.2013 poistunut keskuudestamme. Kivennavan Karvalan kylässä 12.8.1927 syntynyt Kiuru oli 12-vuotias, kun kuusilapsinen perhe joutui evakkomatkalle. Evakkomatka päättyi Lammilla keskisuven kauneimpina hetkinä. Talvisodan syttyessä perheen evakkotie suuntautui Tuulokseen, josta muutaman vuoden kuluttua muutettiin Lammille. Uljas Kiurun vaimo Pirkko on kotoisin Lammin Kostilan kylästä. Pirkon myötäeläminen Uljaksen elämänvaiheissa ansaitsee oman suuren arvostuksensa. Kiurun elämänura ja harrastukset suuntautuivat usean vuosikymmenen aikana poikkeuksellisen useille alueille. Hän oli opettaja, sotilas, urheilija, taideasiamies, kotiseutumies ja kirjailija. Opettajana hän toimi vuodesta 1951 lähtien vuoteen 1988, suurimman osan tästä ajasta Iso-Evon kansakoulun johtajaopettajana. Kiuru oli pidetty opettaja, johon oppilaat pitivät yhteyttä viime vuosiin asti. Hänen ohjeenaan oli oppilaiden positiivinen kannustaminen pakottamisen sijaan. Hän kuului Hämeen kuvataidetoimikuntaan ja oli Lammin taideasiamies. Toimenkuvaan kuului myös Lammin kotiseututyö. Uljas Kiuru osallistui 16-vuotiaana vapaaehtoisena jatkosotaan. Sotilasviestikeskuksen hoitajana hän oli mm. Antreassa 1944. Kiuru oli sotilasarvoltaan kapteeni ja toimi aktiivisesti Lammin veteraanijärjestöissä. Hän sai useita sotilaallisia kunnia- ja ansiomerkkejä. Urheiluharrastus ja omasta kunnosta huolehtiminen kuului olennaisena osana Kiurun elämäntapaan. Hän juoksi kahdeksassa maassa peräti 80 maratonia ja voitti 50-vuotiaitten Suomen mestaruudenkin 1977. Luottamustoimista viimeisin oli Suomen Veteraaniurheiluliiton puheenjohtajuus. Me muistamme parhaiten Uljaksen elämäntyön Kivennavan kotiseutuperinteen tallentajana ja esiintuojana, kirjailijana, kihujen järjestäjänä sekä kotiseutumatkojen johtajana. Kotiseuturakkaus, niin syntymäpaikkaan kuin myöhempään asuinpaikkaansa Lammilla, leimaa kaikkea Kiurun toimintaa. Ansioistaan hänelle myönnettiin kotiseutuneuvoksen arvonimi 1993. Lammilla 2009 pidetyissä kihuissa oli esillä 14 hänen kirjoittamaansa Karjala-kirjaa. Kaikkiaan hän julkaisi 40 kirjaa, joissa tekstejä on lähes 8000 sivua ja valokuvia noin 6000 kpl. Kotiseutuneuvoksen keräämää perinneaineistoa niin Kivennavalta kuin Lammiltakin oli 2009 kihuissa laitettu esille viiteen luokkahuoneeseen. Uljas oli tunnettu erikoisesta kirjoitustyylistään. Se ei ole tieteellistä historiankirjoitusta eikä dokumentointia, vaan hyvin ihmisläheistä. Osa kirjojen teksteistä on kirjoitettu perinteisellä kaunokirjoituksella. Kirjat sisältävät paljon aineistoa ja yksityiskohtaisia merkintöjä, joita ei löydy mistään historian kirjoista. Itse hän nimitti niitä muistoiksi. Minulla oli ilo ja kunnia tutustua Kiurun keräämään hämmästyttävän laajaan kirjalliseen aineistoon niin Lammin kirjastossa kuin hänen kotonaankin. Mappirivistöt ovat elämäntyö, jolla on arvonsa niin nyt kuin etenkin tulevaisuudessa. Kivennapaseuran hallituksen puheenjohtajana Kiuru toimi 2000-2002. Vaikka Kiuru oli ansioitunut monella tavalla, niin leimaaantava piirre oli nöyryys hänelle uskottujen vaativien tehtävien edessä. Uljaksen mukaan: Olen havainnut, että mitä korkeammalle palmu kasvaa, sen enemmän se taipuu. Kivennapalaista kulttuurityötä tekevät tunsivat Uljas Kiurun huumoria ymmärtävänä ja vahvasti tunteella elävänä henkilönä. Paitsi seuratyön aktiivina niin hän oli monille meistä hyvä ystävä. Aina häneltä löytyi kannustusta, innostusta ja näkemystä omalla persoonallisella tavalla esitettynä. Karjalainen kulttuuriväki ja lukuisat muut ystävät ja tuttavat tuntevat suurena menetyksenä ja suruna Uljas Kiurun poismenon. Karjalaisesta kulttuurityöstä on paljon poissa, kun Uljas Kiuru on poissa. Hän osoitti elämäntyöllään todeksi, että karjalaisuuden suurin voima on hengen voima. Kauko Äikäs

Kivennapalainen 5 Kuva Helvi Santio Työni kestäessä mieleeni on palannut toistuvasti ajatus, että kokemukset vaikuttavat sukupolvien läpi. Esivanhempien kokemukset tuntuvat omilta. Psykologit ja psykiatrit puhuvat tunnemuistoista, jotka vaikuttavat alitajunnassa. Pohdin, onko se eläytymiskykyä vai geeneissä siirtynyt tosiasia.viimeksi mainittu ajatus tuo mieleen myös vauvaikäisenä sodan kokeneen haastatellun kertomukset kauhupainajaisista ja erään miehen reaktion, kun hän oli kotisetumatkalla löytänyt pommin aiheuttaman kuopan. Kuoppa oli syntynyt, kun hän kesäkuussa 1944 vuoden vanhana oli lähdössä äitinsä kanssa evakkoon, jolloin pommi oli räjähtänyt kodin nurkalla. Hän kiihtyi kuin olisi muistanut tai kuullut uudestaan pommin räjähdyksen. Herää kysymys, miten vuoden vanha voi muistaa. Annelin väitöskirjan viimeinen kappale(s. 229) Anneli Ilonen väitteli Väitöstilaisuudessa kustoksena toimi professori Esa Poikela (vas.) Lapin yliopistosta ja vastaväittäjänä professori Pirkko Pitkänen (oik.) Tampereen yliopistosta Kesäkuun 8. päivänä 2013 auto toisensa jälkeen kääntyi Lahdentieltä Hauhontien risteyksessä kohti Hauhoa. Oli alkamassa koko maassa harvinainen ja Hauhon oloissa mahdollisesti ainutkertainen tilaisuus: Lapin yliopiston väitöstilaisuus. Se toi akateemisen tilaisuuden yliopistopaikkakunnan ulkopuolelle keskelle väittelijän kotiseutua. Tämä jäi vähemmälle huomiolle, kun ihmettelyn ja uutisoinnin täytti väittelijän Anneli Ilosen ikä (s. 1930), Lapin yliopiston iältään vanhin väittelijä. Hauhon yhtenäiskoulun suuropetusluokka täyttyi nopeasti ja tilaisuuden alkaessa oli jo pulaa istumapaikoista. Osa yleisöstä tuli paikalle osallistumaan tutun väitöstilaisuuteen, osaa kiinnosti aihe. Aulassa tapaamani syntyperäinen hauholainen kertoi olevansa kiinnostunut, miten väitöskirjassa käsitellään rajan lapsia vastaanottaneita hauholaisia. Salissa vieressäni istunut oli kiinnostunut kuulemaan karjalaisen identiteetin rakentumisesta. Olen tuntenut Annelin 1960-luvulta alkaen. Silloin hän ei ollut minulle Kivennavan Polviselältä kotoisin oleva, vaan korkeakoulusta valmistuva opiskelija. Kivennapaan osasin hänet yhdistää tavattuani hänet vuosien jälkeen 2003 Padasjoen kihuissa. Silloin hän kertoi väitöskirjan teosta. Hän kertoi myös omasta evakkotaipaleestaan ja asettautumisesta Hauholle. En unohda koskaan Annelin kerronnan yksityiskohtaa: hänelle tuli evakkomatkalle mukaan kirjaston kirja, Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta. Pitkän koulutuksen tie Keväällä 1962 Anneli Ilonen valmistui Yhteiskunnallisen Korkeakoulun nuorisotyöntekijän koulutuksesta. Hänestä tuli nuorisososionomi eli nurso, niin kuin alan ammattilaiset heitä kutsuvat. Anneli valmistui, minä vasta pyrin koulutukseen. Nuorisotyöntekijänä Anneli teki monenlaista työuraa, valtakunnallisesti hän tuli tunnetuksi harrastuksensa, kansantanssi- ja kansanperinnetyön ja -kurssien kautta. Anneli Ilosen kouluttautumistaival on samankaltainen kuin monen aikanaan ilman oppikouluopetusta jääneen 1930-40-luvuilla syntyneen. Kansakoulupohjaa on täydennetty kirjeopisto- ja kansanopisto-opiskelulla. Aikuiskoulutus antoi mahdollisuuden edetä koulutustasolta toiselle. Anneli Ilonen on jaksanut opiskella pitkään. Kasvatustieteiden maisteriksi hän valmistui Tampereen yliopistosta 2003. Silloinkin hän opinnäytetyössään sivusi omia kokemuksiaan, opintietään. Pro gradu -työ käsitteli kouluikäisenä sodan kokeneiden siirtokarjalaisten oppimisen vaihtoehtoja. Kymmenen vuotta maisteritutkinnon jälkeen hänen väitöskirjansa oli valmis. Väitöstutkimuksensa esittelyssä Anneli Ilonen on perustellut tutkimuksen tekemistä omasta elämänpiiristä. Halu tallentaa kannakselaista elämäntapaa johdatteli hänet aiheeseen. Anneli Ilosen tutkimusmateriaali koostuu 111 henkilön haastattelusta ja vastauksista. Haastatelluista vanhimmat ovat syntyneet 1909-1919, nuorimmat 1990-luvulla. Rajan lapset Identiteettityö Kannaksen evakkojen sukupolvissa Anneli Ilosen väitöskirja käsittelee Kannakselta evakuoituneiden ihmisten ja heidän jälkeläistensä identiteettityötä. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten kannakselaiset tekevät sisäistä identiteettityötään ja miten sitä tehdään sukupolvien välillä. Kirjaa lukiessani ajattelin, että toisaalta tunnen lukevani paikoin tuttuakin kuvausta kannakselaisesta elämästä ja toisaalta tieteellistä tutkimusta, jossa tuttuja asioita luokitellaan, mitataan ja tulkitaan. Vastauksia asettamiinsa kysymyksiin Anneli Ilonen kokoaa haastateltujen vastauksista. Tulkinnoissa ja päättelyissä matkataan entisen ja nykyisen kannakselaisuuden välillä. Tekstin lomaan valikoidut haastateltujen vastaukset elävöittävät, ja lukemisen edistyessä haastatelluista alkaa vastaustensa kautta tulla lukijalle tuttuja. Odottaa, miten asiaan ottaa kantaa Tenho, miten suhtautuu Sari, jospa Jaanan vastaus olisi näkyvissä. Erityisesti minuun vaikuttivat murrevastaukset. Esimerkiksi koruttoman aidosti omalla äänellään Hellikki kertoo 70 vuoden takaisista suurista tapahtumista: Nii, et ollaa kotona, eikä kukkaa meit vontieraa...se aika, mikä siel oltii se kaks vuotta, ni se tuntu jotenkii nii hirveen valoisalta ja semmoselt mukavalta. Ja se tuntu niiko sillo ei ois olt talvee. Mut oliha se talvi, ko meillä lehmät kävivät lähteellä juomassa ja se kaikki kuitekii tuntu nii valosalt. (Rajan lapset s. 106) Anneli Ilonen on tehnyt merkittävän työn tallentaessaan haastatteluin tietoa ja kokemuksia, jotka nyt ovat lähes saavuttamattomissa. Tutkijana hän on arvioinut Rajan lapset -väitöskirjansa olevan jonkinlainen alkukartoitus kannakselaisuuteen ja evakkojen elämään. Onko mahdollista, että tutkimukseen kerättyä ainutlaatuista materiaalia vielä käytetään jossain evakkojen elämänoloja käsitelevässä tutkimuksessa? Pysähdyn vielä rajalle, joka tutkimuksessa muodostaa taustan ja antaa oman mausteensa asioiden käsittelylle. Saattaa olla, että rajan imperatiivia eivät voi täysin ymmärtää muut kuin ne, jotka ovat sen ilmapiirissä eläneet. Raili Mäkelä

6 Kivennapalainen Kivennavan äyrämöispuvun perinne ei katkea Väki purkautui kirkon pihalle ottamaan vastaan konfirmoituja nuoria. Useimpia meistä eri-ikäisistä vieraista yhdisti sukulaisuus johonkin halauksin ja onnentoivotuksin tervehdittyihin. Minunkin tunteeni nousivat pintaan, kun sain syleilyyni lapsenlapsistani keskimmäisen. Hetki on painunut mieleeni, koska odottamatta perhetunteeni laajenivat ja syvenivät. Vieressäni seissyt, minulle tuntematon nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, olenko kivennapalainen. Hymyillen hän osoitti kättäni ja sanoi huomanneensa sormessani Kivennapa-sormuksen. Niin siinä sitten Helsingin esikaupungin kirkkopihan väentungoksessa avautuivat muutamassa minuutissa Kivennapa ja Joutselkä. Näin voisi kertoa moni, jolla on ollut sormus sormessa, pinssi takin kauluksessa, Kivennapa-paita yllään tai isännänviiri salossa. Kaikilla niillä kerromme juuristamme, ne ovat viestejä yhteisöllisyydestä. Kivennavan symbolit: viiri, vaakuna ja lippu Kivennavan Pitäjäseura suunnitteli jo 1950-luvulla hankkia luovutetun alueen kotipitäjälle oman symbolin. 1961 seuran johtokunta päätti ryhtyä hankkimaan Kivennapa-aiheista viiriä. Suunnittelijaksi valittiin kivennapalainen käsityönopettaja Martti Paavolainen. Viiri valmistui vuonna 1964, se on monessa kivennapalaistaustaisessa kodissa esillä pöytälippuna. Heinäkuussa 1976 vihittiin Kivennavan lippu, jonka Martti Paavolainen oli suunnitellut viirin pohjalta. Kivennavan Pitäjäseuralle ja Kivennapa-Säätiölle valmistettiin oma Kivennavan lippu. Lippua käytetään kulkueissa, juhlissa, muistomerkeillä ja sankarihaudoilla. Kivennavan kipsisiä seinävaakunoita on valmistettu muutama kappale. Yksi vaakunoista on Karjalatalon juhlasalin seinällä yhdessä muiden luovutetun alueen pitäjävaakunoiden joukossa. Vaakunan, Kansallispukuneuvoston kaksiosaisessa kortissa Kivennavan äyrämöispuku on edustavasti esillä. viirin ja lipun tyylikäs kuvio on oivallinen symboli pitäjälle: Kivennapa oli avain Suomeen. Kivennavan äyrämöispuku oli seitsemän vuoden projekti Anneli Ilonen kirjoittaa väitöskirjassaan: Karjalaista identiteettiä korostetaan tietoisesti eri tavoin. Yksi näkyvimmistä tavoista on kansallispuvun käyttö erilaisissa juhlissa. (Anneli Ilonen, Rajan lapset s. 177) 1995 Kivennavan kihuissa ja Kivennavan seurakunnan 550-vuotisjuhlissa Lahdessa Sirpa Lehtosella, Kivennavan äyrämöispuku-projektin vetäjällä, oli yllään perinteisen puvun mukaan tehty uusi, täysin valmis äyrämöispuku. Huhtikuussa 1997 Kangasalan Äijälä-talossa Kivennavan Pitäjäseuran ja Säätiön monivuotinen projekti vietiin päätökseen. Projektin tuloksena oli syntynyt kaksi pukua, joista toinen luovutettiin Suomen Käsityömuseon kokoelmiin ja toinen pitäjäseuralle sijoitettavaksi Äijälä-talon vitriiniin. Tärkeää oli, että tilaisuudessa Kivennavan äyrämöispuvun jatkotuotannosta tehtiin sopimus. Kivennapa-Säätiön 50-vuotisjuhlakirjassa on Sirpa Lehtosen kuvaus äyrämöispuvun uudesta tulemisesta 1990-luvulla. Seitsemän vuotta kestäneen projektin vaiheet on kuvattu vaikuttavasti. Aloitteen projektille teki Sirpa Lehtonen. Tilaajayhteisöksi tulivat pitäjäseura ja Kivennapa-Säätiö. Työ taijattakkii olla tosissaa, totesi Ilta Pimiä-Sysiö Toista sataa vuotta vanha alkuperäinen äyrämöispuku löytyi Ilta Pimiä-Sysiöltä, joka ei kuitenkaan ollut halukas luovuttamaan käsistään äitinsä arvokasta pukua. Kuvata sai. Alkuperäispukua tutkimaan tulleen työryhmän (Sirpa Lehtonen, Eija Viista ja Helli Taponen) tarkka ja asiaan paneutuva työ kuitenkin vakuutti Ilta Pimiä- Sysiön, ja niin pukua uuteen tulemiseen valmistelevat saivat mallikseen Mari Pimiän 1800-luvulla Inkerin savupirtissä tehdyn äyrämöispuvun. Mikä historia onkaan neulottu ja kudottu tuon mallin mukaan 2000-luvulla valmistuneisiin äyrämöispukuihin! Kivennavan äyrämöispukuun kuluu 16 eri osaa. Jotta on asianmukaisesti pukeutunut, tarvitaan puvusta 8 osaa (paita, koru, hame, esiliina, päähine, takki, sukat ja säärisiteet). Kivennapaseuralle on tullut tiedusteluja äyrämöispuvun valmistamiseen tai teetättämiseen liittyviä kysymyksiä, joten seura on halunnut päivittää puvun tarvikkeiden hankintaan, eri osien valmistamiseen ja puvun teetättämiseen liittyvää tietoa ja ohjeistusta. Kivennapaseurasta on oltu yhteydessä Suomen kansallispukukeskukseen ja on valmistauduttu tekemään uusi sopimus äyrämöispuvun tarvikkeiden, kaavojen ja ohjeiden myyntiin liittyvistä asioista. Helmikuun 2014 alusta jälleenmyyjänä aloittaa T:mi Soja Murto. Asian etenemisestä tiedotetaan Kivennapaseuran kotisivuilla ja seuraavassa Kivennapalainen-lehdessä. Kauniin Kivennavan äyrämöispuvun valmistaminen 2000-luvulla toteutettavaksi kansallispuvuksi on ollut sitä tehneeltä työryhmältä valtava työn ja taidon näyte. Parhaiten kiitämme arvokkaan perinnetyön tehneitä hankkimalla kansallispuvun ja pitämällä pukua eri tilaisuuksissa. Kerron, että juureni ovat Kivennavalla. Raili Mäkelä Viirin voittaja Anneli Jokinen Tuorein Kivennavan symboli on Kivennapaseuran tänä vuonna valmistuttama Isännänviiri. Hollolan kihuissa mielipidekyselyyn Kihujen tulevaisuudessa vastanneiden kesken arvottiin viiri. Sen sai Anneli Jokinen, kuvassamme viiriä nostamassa. Hän kertoo kokemuksistaan: Sodan keskellä Kotselässä Synnyin Hauholla vuonna 1941 evakossa. Mieheni Eero Jokinen on hämäläinen, minä tunnen olevani karjalainen. Meillä on kaksi lasta ja kaksi lastenlasta. Äiti Olga Dagmar s. Henttinen syntyi Kivennavan Lavolassa, isä Uuno Viljami Saloranta syntyi Hämeen Kalvolassa, mutta perhe muutti Kivennavalle Kotselkään. Isä löysi iloisen karjalaistytön puolisoksi ja vei kotitilalleen. Perheeseen syntyi kuusi lasta, kolme vanhinta Kivennavalla. Minulla ei ole paljon muistoja sieltä, mutta yksi muisto kesältä 1944 on jäänyt tarkasti mieleeni. Äiti oli laittanut minut kamariin päiväunille. Heräsin kovaan jyrinään, maa tärisi. Korkeajalkaisen kukkatelineen päällä kukkaruukku oli pudota. Huusin äitiä, juoksin ympäriinsä, ketään ei ollut sisällä. Juoksin ulos, taas huusin äitiä, itkin, ketään ei missään. Pelkäsin. Isot lentokoneet lensivät alhaalla. Isän veli Juhani asui perheensä kanssa toista puolta talostamme. Molemmilla oli oma sisäänkäynti. Saima-täti alusti taikinaa kun hälytys tuli. Koneet tulivat äkkiä, hän ei enää uskaltanut lähteä korsuun. Hän kuuli ääneni pihalta, raotti verannan ovea ja huusi: Tule laps tänne! Juoksin heille. Hän otti syliin, vei uunin ja seinän väliseen nurkkaan. Siinä istuimme sylikkäin, kunnes tuli hiljaista. Uskalsimme nousta pois. Hälytyksen tultua äiti kokosi lapsensa ulkoa ja vei korsuun. Sanoi sotilaille, että menee hakemaan yhden lapsen sisältä. Sotilaat työnsivät hänet korsuun, sanoivat, ettei kukaan enää mene sinne. Äiti odotti sydän kylmänä pääsyä korsusta. Jytinä oli kova, kaikki arvelivat, ettei meidän tanhuasta ole mitään jäljellä. Helpotus oli suuri, kun pääsivät korsusta ja talo oli paikallaan. Pellolle oli pudotettu pommeja. Pian tuli evakkoon lähtö, ensin Juvalle ja sieltä Lammille. Isännät kyselivät isältä, miksi pois Juvalta. Isä sanoi, että viihdyimme siellä. Ihmiset olivat lupsakoita ja mukavia, mutta hän ei tykkää Savon kivisistä pelloista. Maanviljelijä kun on. Äiti säilytti karjalaisuutensa Olen usein ajatellut äitiäni, sotaaikana hän oli kovilla, ja myös sen jälkeen. Isä palasi sodasta haavoittuneena. Hän oli pitkät jaksot Helsingissä sairaalassa leikkauksissa. Olga-äiti hoiti tilaa ja taloa lasten kanssa. Meidät lapset opetettiin pienestä pitäen tekemään työtä, kuka mihinkin kykeni. Äidin karjalan murre säilyi aitona, vaikka asuimme Hämeessä. Äiti sanoi laittavansa liittaan tulen, ja kun piirakoita paistettiin niin juskat laitettiin kiinni. Olen sisarusteni kanssa käynyt Kotselässä kotikonnuilla. Siellä ei ollut jäljellä kuin navetan kivijalka. Kävelimme Kotselän järvelle. Sen ranta oli rämettynyt, mutta se ei meitä tyttöjä estänyt pulahtamasta järveen, taas saimme uuden muiston lisää. Lapsuuden ja nuoruuden vietin Lammilla. Nyt asumme Espoon Tapiolassa. Anneli Jokinen KIVENNAVAN ISÄNNÄNVIIRI on vielä saatavissa, vaikkapa Joululahjaksi. Hinta 50 + postituskulut. Raija Levo, 050 0515022, levoraija@gmail.com

Kivennapalainen 7 MUISTELUITA ENTISAIKAIN KIHUPYHISTÄ Näin kertoo Hilma Seppänen (os. Pyykkö) Ylentelästä, SKS:n kansanrunousarkiston käsikirjoituskokoelmassa s. 3036. Elokuussa kymmenäntenä sunnuntaina kolminaisuuvest alko lauvantain jo tulla tavallista enemmän öiksii kirkonkyllää naisväkkee ja nuorii enemmän. Suntakaamuun alko ihmisvirta joka tietä myöten, uuskirkkoisii, Muolaast, Valkjärvelt, Rauvust vähemmän ja Vennäilt. Aamust ast alko kaupustelu: limonaatii, ostettui ja koton paistettui pulkkii, tupakkaa (tilausta, rettinkii ym.) ja pitsikkoi. Valkjärvöiset kauppasiit katajaoltta, mesomenii kärreistä, paksuu ja vaaleaa meskauriskaa punaiset kirjoitukset pääl, tavallinen kauriska ol matalaa ilman kirjoituksii, ja kissanpiirakkoi kauriskataikinasta tehtyi, kihupyhäviuhkoi, jojopalloja, paperikukkia, litessiä. Oli viime aikoina valokuvaajiakin. Kansa kävel viittä maantietä yhen kilometrin iestakasii. Aamusta alkaen pojat ajjoit hevosil tyttölöin kans ja kestitsiit tyttölöi. Kirkonkelloloin soijes vanhemp väk män kuuntelemmaa jumalanpalvelusta, nuoret ei kaik käyneetkää kirkos. Sortoajan poliissi Ivanoff ajo ratsul ja ampu ihmisjoukkuu. Ois hajottant, huus: Hajaantukkaa! Kansa ei olt tietääkseenkää komennuksist. Hää ei antant kirkonmenojen aikaan kaupata ja anto sakkoloi myöjil. Hää ei myös antant pittää pyhäpäin talkoitakkaa ennen kuutta, sakotti siintkii Joutselän isäntää. Rovasti, tohtori Maunu laitatti kirkon ovet lukkuu saarnan ajaks, hää ol nii jentti mies. Jos kansliastkii minutin myöhästy, ni ei asjaa toimittant, mut jentti ol. Jos lupais tulla ristimääkii ni tul ihan minutilleen. Nuoret kihusiit jumalanpalveluksen ajankii. Tietyst kihhuu pit saaha uuvet leningit, vaik viirut ois olleetkii maanantakaamuun sekasii. Ussein sinä yönä ja päivälläkkii sattu rankka vessae kolmenkymmenän kilometrin hevostaipaleel aamuyöst kottii ajjais. Muutama vanhemmast väestkii kirkost tul- Kihut Kivennavan kirkonkylässä, 1920-1930-luku. Kuva Museovirasto. lessaa seisattu viel vähäks aikaa kirkonmäel ja antoit nuoriin kihuta, haastelliit sukulaisiin ja tuttavihheen keral. Nuorist monet pääsiit hevoskyyvil kottii. Myöhemmin kirkkomatkatkii tehtii polkupyöril eikä oltu vanhemmist riippuvaisii. Nuoret keskenäänkii ajjoit hevosil, talon pojat kuskiin, ja jos talos ei olt poikii nii tytöt olliit ohjaksis. Jumalanpalveluksen päätyttyy vähän kerrallaa alkoit hajaantuu ja männiit suoraa kottii. Nuorisoseurojen-, palokunnanja työväentaloloin tultuu kirkonkyllää niis iltapäiväl tantsittiin. Oli pääsyliput ja virvokkeihen kauppiaat tämän vuossaan alussa. Iltasil ol järjestetty ohjelmallisii iltamii, mis nuoriso viipy puolee yöhön ast. Omenakauppiaat olliit pihal ja puhvetti ol ravintolahuonees mist sai ostaa limonaatii, teetä ja leivoksii. Uusista kihuleningeistä kertoo Muratan Eemeli eli Lydia Häyrynen Vehmaisista, kirjassa Karjalan kunnailta, Karjalan Kirjapaino 1977 s. 54-55 näin: Kihupyhä ol jo viikon peräst. Tytöt käivät ahkerast mustikkoi poimimas, et saivat kihurahat. Mustikoist tienatuil rahoil ostettii uuvet hamevaatteet. Kihuis nyt ainakii pit jokahisel olla uuvet vaatteet, olkoo vaate sit millasta tahojaa. Sai siin Mati Jussi Annin massina tikata ahkerast, kuka toi tyykii, kuka sitsii, alpakkaa, vuoleeta, patistii, kuka iha villamusliinii ja paramanttaakii. Sehä se vast olkii lustii, ko raha nästykin kolkas sai männä ostamaa hamevaatetta ja etsii Anni muotlehest mallii. Jokkuu valits juhlavan mallin, vaik vaate ol sitsii. Määtse kihhuumaa? kysy Vanhankottois Kaisa mummo poikaase Taavetin tytölt Iitalt, ko näk hänen ryykkäävä kihuhammeese rimpsuu. Älä uhenuta tuppee! Nyt Iitan hammee rimpsuu ryykätes mummo rupes muistelemmaa ommaa nuoruuttaan. Mummolt sekosiit vanhat ja nykyst ajat. Sais se Lovissa, ko on kerta siun kummiis, ni lähtee siun kerrallais kirkol seisomaa siun rinnalleis ja sannoo, et täs on tyttö tupelle tullut, ken tahtoo, ni tampatkoo. Oot sie Otto teht siskoilles sorjan tupen? Saapha hää ottaa isän vyöremelin, siinhä on jo tuppekii ja puukko, nauro Otto. KIHUKYSELY: TOIVON VAIN KIHUJEN JATKUVAN. Kivennavan 68. Kihut Hauholla 26.-27.7.2014 Hauhon Karjalaiset toivottaa kivennappoiset ja muut tervetulleiksi. Tuutha Siekii! Hollolassa oli kihuvierailla mahdollisuus esittää toivomuksia tulevien kesien kihuohjelmista. Kyselyyn vastasi 36 kihuvierasta. Yksipäiväisyyttä kannatti 19 vastaajaa. Ovatpa kihut yksi- tai kaksipäiväisiä, enemmistö oli sitä mieltä, että kihuissa tulee olla pääjuhla, kirkkotilaisuus (jumalanpalvelus tai iltakirkko) ja kihukulkue. Enemmän tai uutena kihuihin toivotaan Karjalan ja Kivennavan murretta, kyläkokouksia, sukututkimusneuvontaa, yhteiskihuja naapuripitäjien kanssa, valokuvanäyttelyitä entisestä ja nykyisestä Kivennavasta, nuorten ohjelmaa ja omaa toimintaa, tanssit tai iltamat, yhteislaulua, jonkinlaista Heili Karjalasta -deittipalvelua. Kihujen merkitystä kivennapalaistaustaisten kohtaamistapahtumana kuvaavat vastaukset: Toivon vain kihujen jatkuvan. ja Ei voi jättää mitään tapahtumaa pois. Vastanneiden kesken arvotun Kivennavan isännänviirin voitti Anneli Jokinen Espoosta ja 2 Kivennapa-paitaa Riitta Ojala Lahdesta. Onnittelut voittajille. Kivennapaseuran hallitus kiittää kaikkia vastaajia. Raili Mäkelä

8 Kivennapalainen JOULUA VIETETTIIN MYÖS SIELLÄ JOSSAKIN Jouluksi puhdasta ylle. Joulu on jo melkein ovella, Vielä viime hetkessä valmistetaan joululahjoja kotiväelle. Kuka vie kauniin pöytälampun, kuka sukset. Sanomattoman tervetulleita ovat nämä kaikki puolison ja isän lähettämät joululahjat. Kenttäpostikonttorin kirje- sekä pakettipuolella Viipurissa on kiirettä Joulun edellä. Joulu on tullut korsuun Kannaksen rintamalla. Pojat avaavat joulupakettejaan ja viettävät aattoiltaa kuusen ääressä. Edessä risainen korpimaisema ja vihollinen - mutta sittenkin joulu: korsussa on katettu pöytä ja paketti kotoa odottaa. Lopulta (Ahijärven) lotatkin pääsevät viettämään Joulua omassa keskuudessaan. Kaikki sivun kuvat SA-kuvat

Kivennapalainen Reino s. 1912 vietti jatkosodan aikana kolme joulua rintamalla. Reinon perhe, äiti ja kolme pientä tyttöä vanhin s. 1937 ja nuorin s. 1941, olivat asettuneet evakkoon Jämsänkoskelle. Rintamajoulu 1941 avautuu Reinon 29.12. päiväämässä kirjeessä. Kirje on lähtenyt kenttäpostiosoitteesta 1/2979, mikä kertoo, että Reino palveli Rajajääkäripataljoona 5:ssä. Kirjeen on sensuuri tarkastanut. Jämsänkoskelle se on leimattu saapuneeksi 3.1.1942: Rakas Aino! Nyt vasta kirjoitan sinulle, vaikka olen ollut täällä jo pari viikkoa. Missä lie aika mennyt. Kai joulua odotellessa ja miettiessä. Saimme viettää pyhät aivan rauhassa, aatto-iltana vain kävi ryssä tuomassa paketteja neljä eri kertaa. Lähelle näkyivät tulleen vaan ei meille sentään riittänyt vaan eihän niistä ole väliäkään. Sinun lähettämäsi paketti tuli tänne 22. pvä, oli läh. 12 pvä. Kiitos! --- Hyvästi meitä jouluna pidettiin kun saimme riisiä, sekahedelmiä, pullaa, kahvia ja makeisia. Teille ei näitä herkkuja ylettänyt mutta olihan teillä sitten sellaista johon täältä moni olisi paikkansa vaihtanut. ---Kirjoittelehan sinä että miten meni joulu ja kuinka jaksatte. Eikö siinä palennu, kun se oli jo silloin kylmä kun olin siellä. Mene sinne mummalle. Vuoden alusta ei tule tänne päin enää kenttäpostia ilman maksua, muuta kuin 8 kirjettä, niihinkin täytyy lähettää täältä omat merkit, niitä emme ole vielä saaneet, mutta lähetän kun saan. Oletkos saanut joulukuun palkkani, en ole vielä saanut sinulta kuin yhden kirjeen. Emme ole saaneet taas pitkään aikaan postia mutta tänään haetaan. Vuonna 1942 joulun aikaan Reino kirjoitti perheelleen kolme kirjettä, joissa kaikissa kenttäpostiosoite on 1/2979. Ensimmäinen kirje on päivätty 21.12.-42, ja Reino kirjoitti: Kivennapalainen Kenttäpostia Rakas Ainoni! --- Jo saisi olla joulu ohi sillä tässä meillekin sen takia on kiirettä, tulee kirjeitä, korttia ja paketteja joka päivä useita mieheen. Tuntuvat taas poskeni menevän ohuemmiksi näissä hommissa, nyt kun on kolmen miehen työ minulla, mutta pianhan tämä on ohi. Nopeasti tässä päivät menee, saa vielä iltaakin panna lisäksi. Hyvää vuoden loppua teille kaikille, toivoo Reinosi Toisessa kirjeessä on päiväys Joulu aatto yönä /-42 : 9 Rakkahin Ainoni! Olkoon sinulla-kin yhtä rauhaisaa kuin on nyt minulla - Kiitos kirjeestä, sain sen iltapostissa. Tässä oli päivällä jo kiirettä oikein tarpeeksi, kun piti ottaa vastaan ja lähettää noin 400 pakettia, vaikka näin paljon jouduin näitä käsittele-mään niin en nähnyt omaa nimeäni. Eipä silti, että olisin aivan osattomaksi jäänyt, sillä sain yhden tuntemattomalle osoitetun paketin, se oli yhdeltä perheen äidiltä Mäntästä. Täytyy huomenna saada siihen kokoon vastaus, ei se ole liikaa tuntemattomallekaan. No kerrohan sitten joskus, että näittekö te pukista vilaustakaan. ja miten ne Tahvanaajot oikein meni. Ja vielä kolmannen kirjeen Reino kirjoitti ja päiväsi sen Tapanina /42 : Rakkahin Aino! No nyt ne on ohi niin joulu-pyhät kuin tämä tapanin päiväkin. Ensin niitä saa odottaa tarpeeksi ja sitten kun ne saapuvat niin senkuin ihmettelee että miten saa päivän kulumaan iltaan. Ylen oli päivät pitkiä ja hiljaisia oikein pahaa teki. Tässä eilen aamulla kävi meillä naapuri tervehtimässä meinasi kai olevansa pukki. --- Muutoin on ollut aivan rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto päästä lomille. Kersantti Reino, rajajääkäripataljoona 5:stä, kaatui Itä-Karjalassa Lintujärvellä 4. heinäkuuta 1944 maastotiedustelussa saatuun osumaan. Reino-isältä jäi sotaorvoiksi kolme tytärtä, vanhin ei vielä seitsemää ja nuorin kolmea täyttänyt. Raili Mäkelä Vaikka koulu oli saatu käyntiin*, niin valoa vain puuttui. Vuoden 1939 kesällä olimme viittä vaille jo sähkövalojen omistajia. Kirkonkylässä sellaiset jo paloivat. Sota-aikana oli naapuri vetänyt voimalinjan Imatralta Kivennavan hautuumaan halki. Helppoa oli lähikylien siitä saada valopisteensä, mutta 14 kilometrin päässä tästä voimajohdosta, Siiranmäellä yksi kansankynttilä korjaili lasten kouluvihkoja pienen myrskylyhdyn valossa, toivoi ja soitteli taholle jos toisellekin, missä luvattiin tulla aivan ensi tilassa laittamaan koululle ne valot, saattoi olla sata ensitilaa ennen minua jonotuslistalla. Tulivat syksyn pimeät, koulun pieni myrskylyhty yhä pani parastaan. Tuli joululoma 1943. Eipähän ole vihkojen korjausta, iloitsin. Mutta en suinkaan iloinen ollut pimeä joulu. Taisikin olla jo aatonaatto kun huokasin hämärään tupaan tullessani: Ei tullut valkeaa joulua tänä vuonnakaan. Tuskin olin sen huokaissut kun reippaan koputuksen jälkeen tuvan ovesta työntyi sisälle pitkänhuiskea vaalea upseeri reppuineen. Insinööri Nikkola, ilmoittaa tämä luutnantti nimekseen ja kertoo, että suuri osa porukasta pääsi joululomalle, hänen oli jäätävä yksikköönsä niin hän voisi aivan hyvin aikansa kuluksi vaikka laittaa ne sähköjohdot kuntoon vähän niin kuin jouluvaloa, hän hymyili. Voi, voi, olen kasvanut ajassa, missä kaikki, mitä tunsit, oli kätkettävä. Nytkin kaikin voimin taistelin tunteitani vastaan, etten JOULU 1943 SIIRANMÄELLÄ iso ihminen vollottaisi ilosta, kun pahassa maailmassa on vielä noin ihania ihmisiä. Sen sijaan minun olisi pitänyt rutistaa kaulasta tuota avokatseista miestä, joka jouluikäväänsä haihduttaakseen halusi valmistaa jouluiloa toisille, tuntemattomille. Puoleltapäivin kotiutui mieheni joululomalle. Nähdessään millä riemulla lapset kieppuivat isin ympärillä kysellen Mitä sinä toit? Toitko sinä mitä?, minusta, syrjästäkatsojasta tuntui, kuin eräät huulet olisivat vähän värähtäneet, ennenkuin joku kääntyi kiinnittämään sähköjohtoa seinään. Aivan varmaan hän näki silmiensä edessä toiset lapset, jotka eivät saaneetkaan isiä jouluksi kotiin. Pois lähtiessään täytin reppunsa muullakin kuin suurkiitoksilla. Piirakat, pullat ja muut maistiaiset sinne sujautin. Vähän joulua teillekin! hymyilin ja kiittämään ojentuvaa reipasta kättä puristin kaksin käsin, enkä yhtään hävennyt poskilleni vieriviä vesihelmiä, iloa se oli. Liina Pulliainen *Kanalan koulun tuhouduttua sodassa koulupiirin koulua pidettiin vuosina 1943-1944 Pulliaisen talon pirtissä, joka oli säästynyt. Siiranmäen kanta- ja kenttälinnoitteiden kartasta (Matti Koskimaa: Tyrjän rykmentti, WSOY 2004, s. 197) saa aavistuksen siitä, millaisella miehistökorsujen, konekivääri- ja tykkipesäkkeiden, taisteluhautojen, panssari- ja piikkilankaesteiden keskeneräisellä työmaalla, missä sotilaat ja vangit kiivaasti aamusta iltaan työskentelivät, kylän siviilit asuivat ja 40 koululaista kävi kouluaan. Hauskaa Joulun viettoa Stm. Sakari E. toivottaa Tyynelle 18.12.1943 päivätyllä kortilla kenttäpostiosoitteesta 5/2523

10 Kivennapalainen ASUN RINTAMAMIESKERROSTALOSSA Kun mainitaan sana rintamamiestalo, kaikkien ikäisteni ihmisten mieleen tulee sama tyyppitalo. Tiesitkö, että rintamamiestaloja on olemassa myös kerrostaloina? Minä olen kuvassa olevan helsinkiläisen rintamamieskerrostalon Aleksis Kivenkatu 4-6-8 alkuperäinen asukas vuodelta 1952 ja asun samassa huoneistossa edelleen. Mihi myö männää? Jos oikein muistan, niin Kivennavalta evakkoon lähdön jälkeen äidilleni osoitettu asumispaikka oli Kangasala, jonne hän ei koskaan mennyt. Rajavartijana toiminut ja sotaan osallistunut isäni kaatui jatkosodassa kesällä 1944. Äitini joutui kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajana tukeutumaan samasta pitäjästä evakkoon Hämeeseen tulleisiin vanhempiinsa ja sukulaisiinsa järjestäessään toimeentuloaan ja lastenhoitoa. Ammattitaidottomana sotaleskenä äiti pääsi vuonna 1945 Helsingissä järjestettävään ompeluoppiin ja jäi koulutuksen päätyttyä Helsinkiin ansiotyöhön. Minulla on hämärä mielikuva, että hän pääsi aluksi asumaan sukulaisen tai tuttavan perheasuntoon kunnes vuoden 1947 alussa huoneenvuokralautakunta osoitti äidilleni lapsineen yhdessä sukulaisperheen kanssa tilavan yhteisasunnon, jossa perheillä oli yhteinen keittiö ja kylpyhuone. Tähän asuntoon kaksi vanhempaa sisartani muuttivat heti 1947. Minä olin mummon hoivissa Längelmäellä 1947-48 ja siirryin Helsinkiin vasta tultuani kansakouluikään syksyllä 1948. Lex Raatikainen 1949, kerrostalolaki Noin 30 000 karjalaista asettui asumaan pääkaupunkiin sodan päätyttyä. Muusta maasta poiketen Helsinkiin muuttaneista karjalaisista oli maansaantiin oikeutettuja vain 10 %. Koska kaavoitettua maata ei ollut Helsingissä eikä monissa muissakaan kaupungeissa tarjolla tarvetta vastaavasti, vuonna 1949 annettiin Lex Raatikainen eli kerrostalolaki. Tämä lainmuutos antoi mahdollisuuden maansaantiin oikeutetulle vaihtaa tonttioikeus asunto-osakeoikeuteen. Lakia perusteltiin: Kerrostalot voidaan yleensä sijoittaa edullisemmin, kulkuyhteydet työpaikkoihin paranevat, eikä asianomaisten tarvitse huolehtia rakennustöiden teettämisestä, mikä etenkin sotaleskille ja sotainvalideille usein on vaikeata. Helsinkiin perustettiin 27 kerrostaloyhtiötä vuosina 1950-1958. Yhtiöihin kuuluu 63 taloa, joissa on 2069 asuntoa. Asunnon omistajilla oli velvollisuus itse asua valtion lainoittamassa asunnossa. Maansaantikerrostalojen raken- Aleksis Kivenkatu 4-6-8 (kuva Kyllikki Torkkel) tamisen laatutasoksi oli määrätty sama kuin arava-asunnoissa. Kotitaloni on ainoa, joka sijaitsee Helsingin kantakaupunkialueella (kuvassa keltainen pallukka nimellä Alppiharju) ja jolla ei ollut apunaan kaupungin rakennuslainaa. Rintamamieskerrostaloja perustettiin Helsingin lisäksi kuuteentoista asutuskeskukseen, ja niistäkin yhdeksään vain yksi yhtiö. Asuntoja saatiin näin yhteensä 3 493. Selvästi runsainta näiden talojen rakentaminen oli Helsingissä ja Tampereella. Meil on tiios oma kot! Äitini oli yksi nykyisen kotitaloni asukkaaksi hyväksytyistä osakkeenmerkitsijöistä. Tuolloin minä en tiennyt mitään Helsingin valtavasta asuntopulasta, taloudellisista vaikeuksista tai muusta. Ymmärsin, että jotain järisyttävää ja upeaa tapahtui kun alkuvuodesta 1952 pääsimme muuttamaan tähän uuteen ikiomaan kotiin. Täällä oli oma kylpyamme, parveke pihalle ja jotain niin ihmeellistä kuin katu-ovessa summerilukitus, jota ei ollut kellään naapuritalolla! Kaiken tämän ihanuuden lisäksi talossa oli leikkikavereita kuin Vilkkilässä kissoja. En muista sotakorvausten viimeistä suoritusta syksyllä 1952 tai elintarvikesäännöstelyn päättymistä 1954, mutta olympialaiset 1952 kyllä muistan. Silloin puhuttiin, että kaupunkiin tulee mustia, punaisia ja keltaisia ihmisiä, mutta entisen tavan mukaan äiti-pahus lähetti minut ja siskot mummolaan kesäloman viettoon Längelmäelle! Rakennusmaan osto-oikeus onnesta minä saan nauttia edelleenkin maksaessani asunto-osakkeestani edullista hoitovastiketta! Myöhemmin vasta talohistoriikkia tehdessäni hahmotin, miten tärkeä asia oma tontti oli pankkitakuina asunto oy:n neuvotellessa lainajärjestelyistä liikepankkien kanssa. Aamust pittää päivää jatkaa... Lapsena näin, miten äidinkin kukkarossa käyp läpiveto niinku Lipola isännäl. Paljon oli puurtamista ja huolehtimista vielä koko 1950-luvun ajan, mutta oli myös naurua, liikkumista ja siinä samalla sukulaisten ja ystävien kanssa haastamista. Siinä äidilläni Klubi 77 paloi! 1950-luvun puolen välin aikoihin Längelmäeltä muuttivat ensin kotiini sitten sen lähistölle asumaan äidin ainoa sisar lapsineen ja vähän ajan päästä myös mummo. Meillä alkoi olla uusi Tammiselkä taas koossa. Mummon kuoltua Helsingissä siirsimme evakkomatkalle jääneen äijän haudan Jämsästä mummon viereen. Isäni on saanut nukkua sankarihaudassaan rauhassa kaiken tämän ajankin Hauholla oman isänsä ja veljiensä perheiden ympäröimänä. Kyllikki Torkkel Kuvassa näkyvät 27 asunto-osakeyhtiöiden sijainnit, kussakin keltaisessa pallukassa on siis yksi tai useampia kerrostaloja, yhteensä 63. Kuvassa punaisella merkityille alueille muodostettiin 2 907 tonttia, joille ajan mittaan rakennettiin lopulta noin kaksi ja puoli tuhatta rintamamiestaloa tai sen muunnelmaa. Mahdollisuus päästä kerrostaloon saattoi osaltaan hillitä omakotirakentamista. (kuva Antti Palomäki: Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen s. 361) Vuoden 1945 maanhankintalaki puuttui kuntien ja kaupunkien tonttipolitiikkaan. Niiden tuli nyt tavanomaisen vuokrauksen sijasta myydä tonttimaata edullisesti (1944 hintatasossa) karjalaisille ja rintamamiehille. Tästä asiasta, lähinnä hinnasta, oli kova kädenvääntö myös kotitaloni kohdalla. Päätös asiassa saatiin syyskaudella 1951 osakkaiden onneksi. Siitä Lähteet ja lisätietoja: Kyllikki Torkkel: Asunto Oy Aleksis Kivenkatu 4-6-8. Puoli vuosisataa funkkistalossa Harjussa. Helsinki2008 Olavi Haimi: Rintamamiehet rakentajina Helsingissä. Kerava 2010 Antti Palomäki: Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen. Tampere 2011

Kivennapalainen 11 Kivennapalaisten enemmistö kotiutui Hämeeseen ja Uudellemaalle Kangasalla maata saaneista evakoista 80 % tuli Kivennavalta Kangasalan kunnan asutusta leimasi sotien jälkeen Kivennavalta tulleiden siirtokarjalaisten asuttaminen kuntaan. Puolet sotien jälkeen kuntaan tulleista 2000 henkilöstä oli kivennapalaisia. Asukasluku nousi tästä johtuen 1940 -luvun lopulla kolmanneksella. Siirtoväen ja kivennapalaisten sijoittumista Kangasalle on tutkittu Maiju Lassin gradussa vuodelta 2004 sekä Kauko Äikäksen EU:n rahoitustuella tekemässä selvityksessä 2006. Tiedossa ei ole, että näin laajoja selvityksiä yksittäisen kunnan siirtokarjalaisten asutuksen märästä ja sijoittumisesta olisi tehty minkään muun kuin Kangasalan kunnan alueelta. Pika-asutuslaki ja maanhankintalaki voimaan Siirtoväen pika-asutuslaki vahvistettiin 28.6.1940. Pika-asutuslain tarkoituksena oli saada maataloussiirtoväki jälleen maahan kiinni. Maan saantiin ei oikeuttanut, että henkilöllä oli ollut maata luovutetulla alueella, vaan hänen piti nimenomaan saada pääosan elannostaan maataloudesta. Pääasiassa annettiin kolmenlaisia tiloja: asuntotiloja, sekamuotoistiloja ja viljelystiloja. Uuden sodan alkaminen kesällä 1941 muutti tilanteen täysin ja pika-asutustoiminta keskeytettiin. Ryhdyttiin laatimaan maanhankintalakia, joka vahvistettiin 5.5.1945. Maan hankintaan tulivat oikeutetuiksi mm. sotainvalidit, sotalesket ja -orvot ja perheelliset rintamasotilaat. Siirtokarjalaiset ostivat tiloja myös vapaaehtoisilla kaupoilla. Kangasalla pika-asutustiloja saaneiden lukumäärän arvioidaan olleen alle 20 tilallista. Maanhankintalain mukaisia maansaajia oli 181. Kivennapalaisia heistä oli 149 eli yli 82 %. Missä kivennapalaiset asuvat nyt? Sota- ja evakkoaikana siirtoväen liikehdintää ja paikkakunnalta toiselle muuttoa tapahtui useiden vuosien ajan. Näin ollen tarkkaa tietoa asutuksen sijoittumisesta on lähes mahdotonta esittää. Entäpä siirtokarjalaiset ja erityisesti kivennapalaiset nyky-suomessa. Missä he asuvat? Tuoreimman koko maata koskeva tutkimuksen on vuosilta 1946, 1971, 1983 ja 1987 tehnyt Leo Paukkunen Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella. Paukkunen on lääneittäin selvittänyt mm. syntyperäisten kivennapalaisten määrän. Selvityksen mukaan tutkija esittää yhteenvedossaan: Tulosten keskeinen sanoma kivennapalaisten osalta on se, että heistä on evakkouden ja siirtolaisuuden prosessissa tullut ennen muuta hämäläisiä ja uusmaalaisia. Myös Kymen, Turun ja Porin, Mikkelin ja Keski-Suomen lääneihin heitä on sijoittunut runsaanpuoleisesti. Sen sijaan Kuopion, Pohjois-Karjalan, Vaasan, Oulun ja Lapin lääneihin heitä on siirtynyt vain vähän. Sotien seurauksena silloisen Hämeen läänin, eli suunnilleen nykyisen Pirkanmaan maakunnan alueelle, muutti 73 800 siirtokarjalaista. Leo Paukkusen yhteenvedon perusteella umpikarjalaiset kivennapalaiset ovat viihtyneet hyvin umpihämäläisillä seuduilla useiden vuosikymmenien ajan. Kauko Äikäs Kirjallisuutta: Lassi, M. Siirtokarjalaisten sijoittuminen ja asuttaminen Kangasalle. Pro Gradu -tutkimus. Tampereen yliopisto. 2004. Paukkunen, L. Siirtokarjalaiset nyky-suomessa. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia. Jyväskylä. 1989. Äikäs, K. Karjalaisasutuksen maatilat Kangasalla. Kangasala. 2006. Tyypillinen evakkotalon pihapiiri ja rakennukset nyt. Rakentamisvuosi 1951. Pihapiiriin ei ole tehty täydennysrakentamista. Kuva Mallikuva Oy, Kauko Äikäksen arkisto Arava auttoi evakkoja ja rintamamiehiä muuttamaan kaupunkeihin. AsuntoRAkennusVAltuuskunta perustettiin 1948 myöntämään pitkäaikaisia halpakorkoisia ARAVA-lainoja sosiaalisesti tarkoituksenmukaiseen rakentamiseen asutuskeskuksissa. Eduskunta päätti, että aravalainoja voidaan myöntää myös maanhankintalain ulkopuolelle jääneen asutuskeskusten siirtoväen asuttamiseen. Maan ensimmäinen aravakerrostalo valmistui Helsingin Mannerheimintien loppupäähän vuonna 1949 (kuvassa oikeanpuolinen melkein valmis talo). Kiinan muuri Mannerheimintiellä Kaikkiaan kymmenen kahdeksankerroksista taloa, joiden rivistöä sanottiin Kiinan muuriksi, rakennettiin vuoteen 1952 mennessä. Niissä asui huomattavan paljon rintamamiehiä ja siirtoväkeä. Mannerheimintie 71 oli sotainvalidien talo. Sotainvalidien Veljesliitto oli saanut valtionlainaa vaikeavammaisille tarkoitettuun asuintaloon, jota myös asukkaat itsekin nimittivät Kompuroitten taloksi. Esimerkiksi Mannerheimintie 73:n asukkaista yli 20% oli kotoisin luovutetulta alueelta. Naistentalo Lotta Svärd järjestön perillinen Suomen Naisten Huoltosäätiö pystytti Aravalainan turvin vuosina 1951 ja 1953 valmistuneen Naistentalon Kiinan muurin luoteispäähän, Mannerheimintie 93:een (ei näy vielä v. 1949 otetun kuvan vasemmassa laidassa). Palvelutaloksi suunniteltu talo, jossa oli oma ravintola, lastentarha, pesula, kampaamo ja lääkäri, oli tarkoitettu entisille lotille, siirtokarjalaisille ja heidän perheilleen. Siitä tuli Helsingin väkirikkain asuintalo, enimmillään yli 700 asukasta. Kun näille yhteistiloille ei ollut tarpeeksi käyttöä, niistä tehtiin liikeyrityksiä muidenkin käyttöön. Aravalaki muuttuu Vuonna 1959 aravalakia muutettiin niin, että asunnottomat, siirtoväki, rintamamiehet ja sotainvalidit katsottiin etuoikeutetuiksi saaman aravalainoja. Jo ennen tätä olivat karjalaiset omatoimisesti rakennuttaneet kymmenkunta aravakerrostaloa eri kaupunkeihin, mm. Lahdessa kaksi aravakerrostaloa, joihin muutti etupäässä varakkaita viipurilaisia. Karjalan Liitto ja karjalaisseurat olivat erittäin aktiivisia, Karjalan Liitto mm. antoi Aravalle n. 7000 todistusta asunnonhakijan kuulumisesta siirtoväkeen. Yhteensä 40 karjalaisten asuttamaa kerrostaloa rakennettiin eri kaupunkeihin (eniten Lahteen 10, Lappeenrantaan 7 ja Helsinkiin 6), ja niissä Karjalan Liiton mukaan n. 1500 karjalaisperhettä sai vuosina 1960-1964 vuosittain aravarahoituksen tuella oman kodin. Aravarahoitusta sai myös omakotirakentamiseen, ja tätä evakot ja rintamamiehet myös kaupungeissa runsaasti käyttivät. Oma kotitalo Myös minä asuin aravakerrostalossa suurimman osan kouluja opiskeluajastani. Muutimme Mannerheimintie 79:ään sen valmistuttua v. 1950. Asunnon ovessa on edelleen sama vuonna 1950 siihen laitettu nimikilpi. Nyt siinä asuu poikani. (Talon rakennustelineet näkyvät kuvan oikeassa laidassa.) Kyösti Pulliainen Kirjoitus perustuu Antti Palomäen väitöskirjaan Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen Tampere 2011, ja Kaija Hackzellin ja Kirsti Topparin kirjaan Töölöntullin molemmin puolin, Sulkava 1997. Valokuva Helsingin kaupunginmuseo, valokuvaaja H. Sundström 1949. VÄLIOTSIKOT

12 Kivennapalainen Kekrola, muistatko sinä meitä Elmi Huuhtanen ehti ikuistaa kotikylänsä Kekrolan perinnettä kolmeen kirjaan. Ensimmäinen kirja kuvasi rauhanajan Kekrolaa, toinen antoi suunvuoron myös jatkosodan aikana Kekrolassa taistelleille sotilaille, kolmanteen hän oli koonnut kansanperinteen kerääjän Matti Huuhtasen kirjoituksia. Neljättä Talvisodan evakkosisarukset Elmi (oikealla) ja Eira. kirjaa kootessaan Elmi huomasi voimiensa hiipuvan, työnsä jäävän kesken. Hän purki harminsa kummityttärelleen, joka lupasi saattaa työn päätökseen. Pirkko-Mari Ahola on nyt solminut tätiensä muistoista kauniin kukkakimpun Kekrolan ylistykseksi. Kirja Muistoja ja murretta Kivennavan Kek- rolasta on valmis ja ehtinee jouluksi moneen pukinkonttiin. Kirjan alkuun Elmi oli tapansa mukaan pyytänyt kekrolalaisilta muisteluksia, saanut mm. Toivo Kuortilta nelisenkymmentä sivua Kekrolan arkielämän kuvausta, nähtävästi vanhemmilta kyläläisiltä kuultuja tarinoita mm. muurahaismunien juoksuttamisesta, suutarin pikilangan punomisesta, kulasseista ja kieltolaista. Sotakokemuksia Toivolla oli sekä talvi- että jatkosodasta, joiden päättymistä hän kuvaa kuinka autuasta oli päästä saunaan ja kylpeä tuntitolkulla pelkäämättä kranaattien ujellusta. Mukavaa oli myös tavata kotiperhettä: Pääsin äiti-mammaa katsomaan. Eipä oltu seitsemään kuukauteen tavattu. Äiti oli iloinen, kun kaikki neljä poikaa jäivät sodassa ehjiksi. Minkä taakseen säästää sen iestää löytää Meitä edeltävät sukupolvet kiteyttivät elämänviisautensa sananlaskuihin. Tätä aarteistoa oli Elmi vuosikymmenien mittaan kerännyt valtavan määrän Ylentelästä Patrikille, kuten sanonta muinoin kuului. Kaikki eivät ole juuri Kivennavalla syntyneitä, mutta joitakin sanontoja voidaan paikantaa kylien ja sukunimien perusteella. Kirjan lopussa on noin kolme ja puolisataa sananlaskua sekä murresanakirja, josta löytyy tarkkaan laskien 1214 sanaa selityksineen. Näitä olivat vuosikymmeniä taakseen säästäneet Lipolan-mummon Anni Thusbergin vunukat, jotka antoivat ne Elmille tätä kirjaa varten. Elmin papereita järjestellessään Pirkko-Mari huomasi, ettei tädin jälkeen jääneissä papereissa, ei hänen kolmessa kirjassaankaan kerrota juuri mitään Elmistä itsestään. Tämän puutteen Pirkko-Mari korjasi tässä kirjassa. Hän onnistui löytämään Padasjoelta suuren määrän isänsä, äitinsä ja tätiensä kirjeitä jatkosodan ajalta sekä muita tyttöjen kertomuksia. Kosteus oli vahingoittanut niitä pahoin, mutta sitkeästi Pirkko-Mari kuivatteli ja silitteli ajanhampaan jyrsimää aineistoa lukukuntoon. Siitä kehkeytyikin ainutlaatuinen kuvaus jatkosodan ajan elämästä Kekrolassa ennen kaikkea lasten kokemana. Talkoolapioita ja koulua Huuhtasen perheen nuorimmat tytöt Elmi ja Eira pääsivät äidin kanssa takaisin Kekrolaan kevätkesällä 1943, joten siellä olo jäi lyhyeksi. Sitä riemullisempaa oli lapsista liehua joka puolella ihailemassa kesän puhkeamista. Isä oli tullut vuotta aikaisemmin kylvämään viljan maahan, isosisko Terttu oli rintamalla ja Eila-sisko koulussa Hämeessä. Leikkeihin ei 12-14 -vuotiailla lapsilla jäänyt paljon aikaa. Eira kertoo mm. Nuorison kevätryntäyksestä 1943, jolloin kerättiin teollisuuden tarpeiksi kaikkea mahdollista tavaraa: jouhia, lumppuja, pulloja, luita jne. Pisteitä talkoolapioita varten saatiin myös peltotöistä ja lypsämisestä: Se oli sitten hauskaa, kun maito meni hihaan, mutta viimisellään sain lypsettyä, kirjoittaa tyttö. Hän jatkaa: Nyt olen jo kolme merkkiä (lapiota) suorittanut. Täällä työskentelen paljon mieluummin kuin siellä (tarkoittaa evakkopaikkaa Eräjärvellä). Oli kuin olisi ollut vieraassa maassa, sen tähden en ollut niin ahkerana. Syys- ja kevätlukukauden ehtivät tytöt käydä koulua Ronnun kylässä jonne on melkoinen matka. Kouluun oli lähdettävä aamulla kello seitsemän ja kotona oltiin viideltä. Pahalla pyryilmalla voitiin jäädä koululle yöksi. Molemmat tytöt kirjoittavat ainekirjoituksissaan vain kuinka hauskaa heillä on, kun saa käydä koulua kotona, jossa ei pilkata murteesta tms. Välitunnilla tarkkailemme kuin varkain taivasta etulinjan suunnalla ja kuuntelemme sieltä kuuluvia ääniä. Sieltä nousi savua ja sieltä nousivat lentokoneet pommituslennoilleen. Näimme ilmataisteluita, joista yksi oli aivan Ronnunkylän yläpuolella. Omenapuut jäivät kukkimaan Tuli kesäkuun 10. päivä -44, oli pakko jättää koti. Me istuimme mättäillä ja kielot kukkivat niin kauniisti. Lähellä oli leivon pesä juoksuhaudan kolossa. Sitten tulivat maataistelukoneet. Naamioimme Elmin ja Hilkan kanssa itsemme petäjän oksilla. Isä komensi meidät juoksuhautaan ja menimme sitä pitkin kyyryssä. Isä peitteli meidät oksilla ja oli hirveän jännää. Ne ampuivat tatataa. Minä aivan tärisin ja kaivauduin yhä syvemmälle hiekkaan. Makasin aivan liikkumatta. Hiukset täynnä hiekkaa. Koneet ampuivat niin julmasti. Tätä ei voi kuvailla. Kotoa lähtöä Eira kuvaa: Kun lähdettiin, omenapuut ja kirsikkapuut jäivät kotiin kukkimaan. Myö itkettiin kauhiasti ja katsottiin taaksepäin. Ikävöitkö meitä Kekrola Elmi ja Eira kirjoittelivat jo sodan aikana tuntemuksiaan kirjeissä ja kouluaineissa, mutta noin vuosi kodin menetyksen jälkeen ovat tytöt evakkopaikassaan purkaneet kotiikäväänsä paperille. On syntynyt mitä hellyttävimpiä muistovärssyjä mm. sodassa kuolleille kotieläimille: lehmille, vasikoille, Elja-porsaalle ja kissanpoikasille. Joukossa on Elmin runo Tessulle, koiranpennulle, joka sodan alussa sai antaa henkensä isänmaan edestä. Eira puolestaan muistaa juoksuhaudan sopukassa olleen linnunpesän: Oi pienet linnut laulakaa te Kekrolamme yllä. Olitte sodan lapsia, teitä muistan kyllä. Näiden muistovärssyjen rinnalla kaikki spoonriver-antologiat haalistuvat. Kaunein kuvaus lienee Eiran rakkausruno Kekrolalle vuonna 1945 Niin usein maailmassa jää kiitos aikanaan lausumatta, mutta sinun ja minun välillä ei jäänyt mitään epäselvää. Sanoin sen sinulle kun aukaisin uuden tupamme oven ja heitin koululaukun selkään. - - - Lintujen laulu kotipihassa ja suuressa koivussa, kuinka kaunista tämä onkaan. Sanoin sen silloin: Rakastan sinua Kekrola. - - - Kuinka somasti keltaiset kullerot nuokkuivat iltatuulessa. Tykkien hiljainen jyske särki kaiken. Ikävöitkö meitä, Kekrola, niin kuin me sinua? Helli Taponen KOTSELÄN KREIVITÄR MARIZA Kesäkuun 10. päivänä 1944 venäläisten suurhyökkäys vyöryi kohti Kuuterselkää, suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla. Veijo Pimiä oli paikalla todistamassa, että Kivennavalla elettiin viimeisiä päiviä niin kuin suurhyökkäystä ei koskaan tulisi. Olin oopperaesityksessä Kotselässä vielä kesäkuun 2. päivänä. Lähellä oli Suulajärven lentokenttä, mutta mitään ilmatorjuntaa ei ollut järjestetty Veijo Pimiä muisteli. Valokuva oopperaesityksestä on kuin suuri lavastus sodan kynnyksellä. Tulevasta tietämättöminä 4 000 katsojaa seuraa kauniissa säässä Suomalaisen Oopperan esitystä Kreivitär Mariza. Suurin osa katsojista on sotilaita, jotka ovat poistuneet asemistaan ja kerääntyneet tiiviiksi joukoksi katsomoon. Mitä olisi tapahtunut, jos vihollisen tiedustelu olisi tietänyt tämän, kysyttiin valokuvan äärellä. Vastausta ei uskallettu edes ajatella, vaikka tapahtumista on kulunut lähes 70 vuotta. teksti ja kuva Markku Paakkinen, Karjala-lehti. Kivennavan tämänvuotisissa kihuissa Hollolassa aulaan oli viritetty sota-ajan propagandajulisteista näyttely. Mukana oli myös kesän Kivennapalainen-lehden keskiaukeama jälleenrakennuksen SA-kuvista, joita Veijo Pimiä katselee ja muistelee oopperaesitystä (keskimmäinen kuva oikealla). Kotselkään oli kuin luonnon amfiteatteriin rakennettu katsomo 4 000 hengelle. Kaksi oopperaesitystä pidettiin täysille katsomoille noin viikkoa ennen suurhyökkäystä.

Kivennapalainen 13 Kivennapa-säätiö 60 vuotta Otteita säätiön hallituksen puheenjohtajan Pekka Ilosen puheesta säätiön Juhlaseminaarissa 26.9.2013 Päivälleen 60 vuotta sitten oikeusministeri Sven Högströmin allekirjoituksella annettiin lupa Kivennapa-Säätiön perustamiselle. Säätiön perustamisen taustalla oli Kivennavan Historiatoimikunta, joka tuotti ja julkaisi Paavo Kiurun toimittaman Kivennavan historian. Kun kirjan myynti oli onnistunut hyvin, katsottiin tarkoituksenmukaiseksi perustaa pysyvä orgaani eli säätiö hoitamaan omaisuutta. Niinpä säädekirjan mukaisesti: Tukeakseen ja edistääkseen entisen Kivennavan kunnan asukkaiden ja heidän jälkeläistensä henkisiä, sosiaalisia ja taloudellisia pyrintöjä, perustaa Kivennavan Historiatoimikunta Kivennapa- Säätiö -nimisen säätiön. Tätä varten lahjoittaa toimikunta perustettavalle säätiölle pääomaksi 400 000markkaa ja käyttövaroiksi 80 000 markkaa. Samalla olemme hyväksyneet säätiölle seuraavat säännöt... Säätiö keräsi toimintaansa varten pääomaa paitsi historiatoimikunnalta, myös 14 muulta yhteisöltä. Merkittävimmät lahjoitukset saatiin Raivolan Rukoushuone -yhdistykseltä ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kivennavan osastolta. Sittemmin säätiö sai tuntuvan testamenttilahjoituksen Antti Paasoselta. Pekka Ilonen johtaa puhetta Kivennavan kihuissa Hauholla 2.8.2008. Kuva Antero Laine. Säätiön alkuperäisten sääntöjen mukaan Säätiön tarkoituksena on tukea ja edistää entisen Kivennavan kunnan asukkaiden ja heidän jälkeläistensä henkisiä, sosiaalisia ja taloudellisia pyrintöjä. Tarkoituksensa toteuttamiseksi säätiö jakaa avustuksia ja apurahoja sellaisille 1 momentissa mainituille henkilöille, jotka vuonna 1939 olivat henkikirjoitettuina Kivennavan kunnassa sekä heidän jälkeläisilleen, niin myös sellaisille yhdistyksille ja yhteisöille, jotka toimivat sanotussa momentissa tarkoitettujen päämäärien hyväksi. Sittemmin uudistetuissa säännöissä on säätiön tarkoituksena tuotu esiin myös alueeseen liittyvä karjalaisuuden vaaliminen. Säätiöön alarahastona kuuluvan Antti Paasosen Rahaston ohjesäännön mukaan rahaston tarkoituksena on testamentin määräysten mukaisesti apurahoja jakamalla tai muilla tavoin edistää Kivennapa- Säätiön julkaisutoimintaa sekä avustaa kivennapalaisia yksinäisiä vanhuksia. Alkuvuosikymmeninä säätiö ei juurikaan kyennyt apurahoja ja avustuksia jakamaan lukuun ottamatta pienimuotoisia opintoavustuksia ja vanhusten joulupaketteja. Säätiön varoihin nähden suuria hankkeita olivat oman lipun, viirin ja vaakunan kustantaminen. 1990-luvulle tultaessa säätiön taloudellinen tilanne oli kohentunut ja se kykeni rahoittamaan mm. Kivennavan kirkonmäelle pystytetyn Ikuisuuden Portti -muistomerkin, Lappeenrantaan pystytettyä Äiti Karjala -muistomerkkiä sekä Siiranmäen laelle sijoitetun taistelumuistomerkin. Merkittävä hanke oli myös Äyrämöispuvun uudistaminen vastaamaan yksityiskohtaisen tarkasti alkuperäistä. Viimeisten 15 vuoden aikana säätiön avustuspolitiikan keskiössä ovat olleet kyläkirjat, jotka alkavat olla valmiina muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Alkuvuosikymmenten jälkeen säätiö on suuntautunut yleisemminkin Kivennapaan liittyvään kulttuurityöhön. Esimerkkeinä mainitsen Kangasalla toimivan Äijälä-talon vuosittaisen tukemisen ja vaikkapa tämänpäiväisen juhlaesitelmän pitäjämme väitöskirjatyön tukemisen. Entä miten säätiö toimii tulevaisuudessa? Lyhyesti sanoen sääntöjensä mukaisesti, ajan hengessä. Ykkösasia on kunnossa oleva talous, sillä vain taloudellisista asioista huolta pitämällä säätiö voi toteuttaa tarkoitustaan jakamalla apurahoja ja avustuksia. Avustuspolitiikassa säätiö panostaa totuttua enemmän kihujärjestäjien taloudelliseen tukemiseen Kivennavan Kihujen jatkuvuuden turvaamiseksi. Kivennapalaisten keskeistä operatiivista toimijaa Kivennapaseuraa säätiö avustaa edelleenkin erityisesti sen pyrkimyksissä kivennapalaistaustaisten nuorten aktivoimiseksi mukaan toimintaan ja vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi nykyisen Pervomaiskojen nuoremman polven kanssa. Selvää on, että muitakaan Kivennapaan liittyvää kulttuurityötä tekeviä säätiö ei avustuspolitiikassaan unohda. Myös nuoret ja yksinäiset vanhukset tulevat saamaan osansa säätiön jaettavista varoista. Kiitän kaikkia Kivennapa-Säätiön hallinnossa olevia ja olleita panoksestanne säätiömme hyväksi. Erityisellä kiitollisuudella muistan nyt jo edesmenneitä pitkäaikaisia toimijoita Reino Holttista ja Olavi Pohjalaista. Säätiön toiminta edellyttää paitsi kunnossa olevaa taloutta, myös talkooperiaatteella toimivaa, sitoutunutta hallintoa. Kivennapa kestää niin kauan kuin me kukin kohdaltamme teemme työtä säätiömme hyväksi. Seppo Henttinen on toiminut säätiön asiamiehenä vuodesta 2004 alkaen. Vuonna 2013 säätiön uutena asiamiehenä on aloittanut Kari Hopponen. Seppo Henttinen on tuttu kivennapalaistaustaisille. Moni lukija on oppinut tuntemaan Sepon auttavaisena miehenä Kivennavan teillä ja kujasilla. Moottorisaha tai lapio kädessä hän on lukuisia kertoja ollut valmistelemassa kulkureittejä. Hänen kyydissään ovat monet kotiseutumatkalaiset päässeet sinnekin kyläsopukkaan, jonne bussilla ei ole ollut asiaa. Sepon järjestämä myyntipöytä on ollut katettuna aina, kun karjalaisissa juhlissa ja tilaisuuksissa on ollut tilaisuus myydä kivennapalaisia kirjoja ja tuotteita. Kiitokset Sepolle sekä asiamiehen tehtävien hoidosta että auttavaisuudesta. Seppo Henttisen luovuttamat säätiön asiamiehen tehtävät on ottanut vastaan Kari Hopponen, jonka juuret ovat Tammiselässä. Kivennapa-säätiöllä uusi asiamies Seppo on juuri kyydinnyt autollaan Raija Vänskän ja Pirkko Laineen Kotselkään ja takaisin kirkonkylään. kuva Kyösti Pulliainen Kari Hopponen (vas.) keväällä 2010 Rajan pinnassa -kirjan lukijamatkalla Joutselässä. Kari ja setänsä Tapio Hopponen istuvat Tammiselän koulun pihamaalla. Karin isän ja Tapio Hopposen lapsuuden koti on ollut koulun tuntumassa toisella puolen tietä. Kuvan on ottanut Kyllikki Torkkel. KIVENNAPA- SÄÄTIÖN vuoden 2014 APURAHAT Kivennapa-Säätiö jakaa apurahoja entisen Kivennavan kunnan asukkaiden ja heidän jälkeläistensä henkisten, sosiaalisten ja taloudellisten pyrintöjen tukemiseksi sekä alueeseen liittyvän karjalaisuuden vaalimiseksi. Kivennapa-Säätiön alarahasto Antti Paasosen rahasto jakaa apurahoja säätiön julkaisutoiminnan tukemiseksi sekä yksinäisten vanhusten avustamiseksi. Apurahoja voidaan myöntää myös muille yhteisöille tai henkilöille, jotka toimivat em. päämäärien hyväksi. Hakemukset, joista tulee ilmetä eriteltynä apurahan käyttösuunnitelma, on lähetettävä 7.3.2014 mennessä säätiön asiamiehelle Kari Hopposelle osoite Alikyläntie 6, 04330 Lahela, puhelin 050 68489. Lisätietoja http://www. kivennapasaatio.net. Hakulomakkeen voi tulostaa em. sivulta. Kivennapa-Säätiön hallitus

14 Kivennapalainen Vaan on laulun runsautta Kivennapaseuran hallituksen jättävät Muistotilaisuus Kangasalan Kuhmalahdella. Kivennavalla sijainneen Lintulan naisluostarin nunnien evakkotaipale johti noin nelikymmenpäisen mustiin pukeutuneen joukon Kuhmalahdelle. Luostari oli evakossa Yli-Hinkkalan talossa vuosina 1940-1946. Luostarin lopullinen sijoituspaikka ratkaistiin 1945 arvalla Jumaläidin ikonin alla. Ehdolla olivat Kangasalan Häkärä-niminen tila ja Heinäveden Palokki. Arpa vedettiin. Lapussa luki Palokki, jonne nunnat muuttivat loppukesästä 1946. Nyt järjestetty tapahtuma oli 70 -vuotismuisto. Kuhmalahdelle on haudattu ne neljä luostarin nunnaa, jotka täällä kohtasivat ajallisen elämänsä päätepisteen, kaikki 70 vuotta sitten syksyllä 1943. Muistaakseen evakkovuosia ja kunnioittaakseen täällä poisnukkuneiden nunnien muistoa Lintulan luostarin nunnia sekä ortodoksista ja luterilaista kirkkoväkeä tuli viettämään muistopäivää sunnuntaina 6. lokakuuta 2013. Muistopäivän vietto alkoi ekumeenisella jumalanpalveluksella Kuhmalahden kirkossa, Lintulan luostarin pappi isä Herman saarnasi. Jumalanpalvelukseen jälkeen nunnien haudalla pidettiin ortodoksisen perinteen mukainen muistopalvelus. Kahvitilaisuudessa historioitsija Raine Raitio kertoi Lintulan luostarin vaiheista Kuhmalahdella. KIVENNAPASEURAN HALLITUS 2014 Kyösti Pulliainen puheenjohtaja Halla-ahontie 1, 80510 Onttola 050 3266736 kyosti.pulliainen@kolumbus.fi Marja Halme Koivurinne 4, 18100 Heinola 040 5578325 marja.halme@phnet.fi Mika Ilonen Ukintie 9, 36200 Kangasala 040 7335915 mika.ilonen58@gmail.com Erkki Kaukonen Koulukatu 15-17 B 32, 33200 Tampere 040 5200567 erkki.kaukonen@uta.fi Kauko Äikäs (myös kuvat) Hannu Kuortti Laukkaniementie 1 E 11, 00200 Helsinki 040 7259130 hannu.kuortti@kolumbus.fi Raija Levo Supanahontie 4 as 4, 54800 Savitaipale 050 0515022 levoraija@gmail.com Raili Mäkelä Saratie 1, 16300 Orimattila 03 7772385 raili.makela@bastu.net Ilkka Puhalainen Kiviniementie132, 17120 Paimela 040 0852963 i_mikael@suomi24.fi Raimo Ranta Mariankatu 16 B 24, 15110 Lahti 040 5087392 raimo.t.ranta@gmail.com ARVOKAS ELÄMÄ Luopuessani Kivennapaseuran hallituksen jäsenyydestä toivotan sijalleni valitulle Hannu Kuortille ja koko muulle hallitukselle aikaa ja voimia jatkaa sinnikkäästi vanhaa Kivennavan kihuperinnettä. Hannun isä, Tenho Kuortti oli edeltäjäni seuran hallituksessa ja kotoisin samasta Kivennavan kylästä, Hartosista kun minäkin. Kivennavan Hartosen kylässä syksyllä 1939 vanhempi väki kaivoi perunaa kuokilla, minä 2,5-vuotiaana koukkupäisellä vasaralla, olin kertoman mukaan asiallisesti kiitellyt opetuksen mukaan: Jumalalle kiitos, miten suuria perunoita. Nekin perunat menivät sitten todennäköisesti kellarista parempiin suihin. Sodan jaloista siirretty siviiliväestö muutti uusille asuinsijoille, osa kivennapalaisista Padasjoelle, Päijät-Hämeeseen, Päijänteen rantapitäjään. Paikannimet Padasjoki ja Päijänne tulevat tulkintani mukaan varhaisemmilta asukkailta, saamelaisilta. Saamenkielen sana paddas tarkoittaa joessa olevaa ahtautumaa, Paddasjohka. Saamenkielessä on eri murteita; Bajan/ Päjän tarkoittavat ukkosenjumalaa, joista tulee Päjänjärv, Ukkosenjumalan Karjalaisten laulun kirjoittaja on esittänyt olennaisen karjalaisuudesta. Vaikkei ole rikkauksia on laulun runsautta, rikas ja monipuolinen karjalainen kulttuuri. 2000-luvun alussa kiinnostuin syntymäkylästäni Raivolasta. Askarrutti millainen on paikka, josta ensin lähdin äitini sylissä kahden kuukauden ikäisenä. Toisesta lähdöstä 5-vuotiaana jo jotain muistankin. Kauko Ilosen innostamana ja kannustamana lähdin karjalaiseen kulttuurityöhön mukaan. Kiitokset etunimikaimalle. Aikaa myöten halusin tietää, miltä karjalaisuus näyttää karjalaisyhteisöistä käsin. En pitänyt itseäni yhdistysihmisenä, harrastus on vienyt mukanaan. Olen ollut onnekas näkökulmista Karjalan Liiton, Tampereen piirin, Kangasalan Karjalaseuran, Kivennapaseuran, Raivolan kyläseuran, Kivennapa-Säätiön, Tampereen Karjala-klubin ja Kulttuurikeskus Äijälän tehtävissä. Erittäin kiinnostavana olen kokenut viestinnän, tiedottamisen, monentyyppiset kirjoitustehtävät, kirja- ja lehtitoimituskunnat sekä yli 200 lehtikirjoituksen aikaansaamisen. Tätä ovat vauhdittaneet lähes eläkeikäisenä tiedotusopin perusopinnot Tampereen yliopistossa. Parikymmentä käyntiä ovat osoittaneet vanhan Raivolan olevan suurelta osin muisto vain. Järvet, joet, mäet ja lehtikuusimetsä kertovat entisestä kauniista synnyinseudusta. Kuka voisi unohtaa käen kukuntaa hiljaisena sunnuntai-iltapäivänä auringonvalon siivilöityessä lehtikuusimetsän kohti korkeuksia kurottuvan latvuston läpi? Kokemuksia ja näkemyksiä Kivennapaseurasta järvi, suomeksi Päijänne. Padasjoella oli 1945 asukkaita 5332 joista karjalaisia oli 1452, kivennapalaisia, valkjärveläisiä, viipurilaisia ym. Vuonna 1951 kunnan asukasluku oli 6293, joista karjalaisia oli 717 eli 11,4%. Kivennapalaisia karjalaisista oli 378. Kylittäin ne jakautuivat niin, että Hinttolan saaressa oli asukkaista 65% karjalaisia, pääasiassa Laatokan kalastajia, Kellosalmella Päijänteen rannalla asukkaista 25% oli karjalaisia jne. Elinkeinorakenteen muutos ja väestön väheneminen on aiheuttanut sen, että moni karjalaistila on lopettanut toimintansa jo aikoja sitten. Tilat ovat perillisten tai perikuntien hallinnassa, osa viljelemättä pusikoitumassa, monella tilalla Jos ilmapiiri, strategia ja vuorovaikutus (viestintä) ovat kunnossa, seuran asiat eivät voi kovin huonosti olla. Ilmapiiri on seuran tärkein voimavara. Karjalaiset ovat historian kulussa osoittaneet sopeutuvansa. Strategia kiinnosti minua niin paljon, että lähes eläkeikäisenä tein teknisen korkeakouluopiskeluni jälkeen diplomityöni strategisesta suunnittelusta. Tavoitteiden pohjalta on aina tehtävä strategiaa toteuttava selkeä toimenpidesuunnitelma. Viestinnän ja tiedotuksen kenttä ja mahdollisuudet ovat viime vuosina lisääntyneet huimaavasti. Uudet viestintävälineet ovat haaste myös karjalaisyhdistyksille. Kivennapaseuran hallituksessa olen ollut kymmenisen vuotta. Olin erovuoroinen ja katsoin, että harrastukset alkavat olla kohta 24/7 tasolla. Jatkossa kirjoittelen, käyn kotiseutumatkoilla ja kihuissa mielen mukaan. Kotiseutuuni ja kotikylääni kohdistuvaa harrastusta en jätä. Kiitän vuosien varrella hallitustyöskentelyssä mukana olleita. Erityiskiitokset ja hyvien vointien toivotukset hallituksesta pois jääville Pirkolle ja Eerolle. Toivotan myös onnea ja hyviä päätöksiä uusille valituiksi tulleille. Kauko Äikäs ikivanhat, vaivalla ja käsipelillä raivatut pellot on istutettu metsälle. Tavallinen näky on viljelty pelto jonka vanhan vainion katkaisee puuistutus. Kivennapaseuralle, Kivennapasäätiölle ja Karjalan Liitolle on mietittävää siinä, miten purkaa vanhat pika-asutuslaki ja maanhankintalaki ajan tasalle siten, että se hyödyttää maaseudun elinkeinoja, eheyttää aikoinaan tarpeellisen maatilojen pirstoutumisen ja aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa alueiden omistajille. Olisiko mahdollisesti Pekka Himanen käytettävissä visionäärinä järjestettäessä karjalaisille hyvä ja arvokas elämä? Eero Painilainen

Kivennapalainen 15 Kivennapaseuran hallituksen uudet jäsenet Seuran vuosikokous valitsi hallitukseen Hannu Kuortin, eroa pyytäneen Eero Painilaisen loppukaudeksi vuoden 2014 loppuun, sekä Raimo Rannan ja Mika Ilosen vuosiksi 2014-2015. MIKA ILONEN Olen Kangasalta, syntynyt 1958. Isäni on Kauko Ilonen, joka on syntynyt Kivennavalla Riihiön kylässä 1925. Äitini syntyi Raudussa 1929. Vanhempani ovat aktiivisia karjalaisia ja karjalaisuuden vaalijoita, joten väistämättä se on periytynyt minulle jo lapsesta asti. Kesäjuhlat ja kihut on kierretty monen monta kertaa, samoin Pervomaiskojessa pidetyissä juhlissa olen ollut aina mukana. Työurani olen tehnyt rakennusalalla ja vuodesta -95 Venäjällä. Kivennapa ja Kannas ovat tulleet tutuksi vuosien varrella ja tuttavuus moniin nykyisiin kivennapalaisiin on säilynyt yli 20 vuotta. Mielestäni Kivennapaseuran tulee jatkaa karjalaisen perinteen vaalimista, perinneaineiston keräämistä sekä pyrkiä saamaan nuoria innostumaan karjalaisuudesta. Suhteet Pervomaiskojeen on pidettävä kunnossa jo senkin vuoksi, että meillä on heidän kanssaan monia sopimuksia hautausmaa-alueista ja muistomerkeistä. Yhteistyömahdollisuuksia nykyisten kivennapalaisten kanssa täytyy yhdessä selvittää ja kehittää. Hannu Kuortti Pietarissa HANNU KUORTTI Mika Ilonen Raivolassa Edith Södergranin muistomerkin kohdalla Isäni juuret ovat Kivennavalla, äiti on Hämeestä, missä olen asunut runsaat 20 vuotta Padasjoella Virmailan saaressa. Nykyisin asun myös saaressa, Helsingin Lauttasaaressa, aivan meren äärellä. Paljon muuta yhteistä noilla paikoilla ei juuri olekaan kuin veden läheisyys. Padasjoella asuivat samassa talossa myös isäni vanhemmat. Karjalaisuus on ollut vahvasti läsnä lapsuudessani. Muistan että perheen jäsenet osallistuivat Kivennavan kihuihin ja paikallisen Karjalaseuran tarinatilaisuuksiin, joita myös kotonani pidettiin. En tuolloin vielä osallistunut kihuihin, mutta sittemmin olen ollut mukana hyvinkin usein, myös Pervomaiskojessa vuosina 1993 ja 2005, jolloin olivat vuoden 2012 ohella yhteiset kihut nykyisten kivennapalaisten kanssa. Isäni kotipaikalla olen käynyt useita kertoja ja osallistunut myös KRP:n sotahistorian kerhon matkoihin toisen maailmansodan taistelupaikoille. Koulutukseltani olen juristi ja ekonomi, olen työskennellyt jo pitkään Verohallinnon palveluksessa. Työkenttäni ytimessä on harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjunta ja osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön. Tätä yhteistyötä teen niin pohjoismaiden, EU:n kuin OECD:n tasolla, sen johdosta työhöni sisältyy aika paljon matkustamista. Työmatkat on nykyään aikataulutettu hyvin tiukkaan, eniten vapaata on jäänyt varhaisiin aamuihin. Juoksulenkkien vaikutelmat ja havainnot Pariisista, Tokiosta tai Ateenasta aamuvarhaisella ovat terävyydeltään ihan toista luokkaa verrattuna samoissa paikoissa päiväsaikaan, ihmismassojen täyttäessä kadut ja liikennemelun turruttaessa aistit. Kivennapaseuran toiminnassa pidän tärkeänä sukupolvien ketjun jatkuvuuden turvaamista karjalaisen perinteen, tapojen ja muistojen välittäjänä. Tämä näkyy jo seuran hallituksen kokoonpanossa, sillä kuten seuran puheenjohtaja totesi viime vuosikokouksessa, hallituksessa on enää yksi Kivennavalla syntynyt henkilö mukana. Kehityssuunta on väistämätön, mutta sen ei tarvitse merkitä seuran toiminnan hiipumista. Uusilla henkilöillä on omia näkemyksiä ja ajatuksia toiminnan kehittämiseksi. Itse pyrin osaltani vaikuttamaan tähän. Perinnetiedon keräämisen ja yhteisten muistojen säilyttäjinä mm. kyläkirjat ovat historiallinen aarrearkku, jota jälkipolvet tulevat arvostamaan. Myös karjalan murteella on tärkeä rooli ihmisen identiteetin muodostuksessa ja kulttuuriperimän välittäjänä. Sen vaaliminen on tärkeä tehtävä kansainvälistyvässä maailmassa, jossa jo suomen kielen säilyttäminen elinvoimaisena vaatii omat ponnistelunsa. RAIMO RANTA Terveiset Andalusiasta ja Aurinkorannikolta. Palaan jouluksi Suomeen. Asun puolisoni kera Lahdessa. Olen tehnyt työurani Puolustusvoimissa. Nyt olen ollut reservissä muutaman vuoden. Sotilasarvoltani olen komentaja evp. Äitini oli syntyjään Kivennavan Vehmaisista. Hän oli omaa sukua Vaittinen. Vanhempani tapasivat 1937 korpien keskellä Kivennavan pohjoisilla perukoilla Ristikiven vartiolla, jossa isäni, Pohjanmaan poika, aloitti työuransa Kannaksen Rajalla rajavartijana. Äitini oli tuolloin vartiolla emännän apulaisena. Myöhemmin monien vaiheiden jälkeen perheemme päätyi Mikkeliin, jossa olen syntynyt. Yhtenä harrastuksenani on sukututkimus. Vanhempieni ja esipolvieni jalanjälkiä tutkiessa on herännyt myös kiinnostus ruohonjuuritason historiaan osana suurempaa historian kehystä. Olen kirjoittanut ja koonnut muutamia pienimuotoisia tekstejä Kivennapalainen-lehteen ja Vaittisten sukuseuran julkaisuihin. Kivennapaseura ja eri kyläyhdistykset ja yhteisöt ovat tehneet mittavaa työtä kivennapalaisen perinteen ja paikallishistorian taltioinnissa. Kyläkirjat ja pitäjähistoriat ovat osoitus tästä. Yhtenä seuran haasteena näkisin, miten tämä kaikki tallennettu tieto saadaan seuran jäsenistölle ja muillekin käyttäjille, erityisesti nuoremmille polville, elävänä esille ajan mediakanavia hyödyntäen. Muista harrastuksista päällimmäisenä on viime talvina ollut patikointi Andalusian vuoristossa ja kylissä yhdessä puolisoni kanssa toteuttaen seuraavia mottoja: Kävellen näet enemmän ja Pitkältä näkee kauas. Raimo Ranta Andalusian vuoristossa

16 Kivennapalainen TUTKIEN TUTUKSI Millainen on Suomen ja Venäjän raja-alue asukkaiden näkökulmasta? Mitä ajattelemme naapurimaastamme ja sen asukkaista? Näitä kysymyksiä suomalaiset ja venäläiset oppilaat pohtivat Rajaalueen kansalaistutkijat projektissa. Se käynnistyi helmikuussa 2012 ja on edennyt neljänteen, viimeiseen teemaansa. Itä-Suomen koulun Lappeenrannan yksikön ja Pervomaiskojen koulun oppilaat ovat tutkineet raja-alueen ympäristöä, historiaa ja yrittämistä. Projekti saa rahoitusta Kaakkois-Suomi Venäjä naapurusohjelmasta. Se kannustaa oppilaita osallistumaan rajayhteistyöhön ja hoitamaan oman asuinseudun kannalta tärkeitä asioita yhteistyössä rajan ylitse. Tänä syksynä ensimmäinen suomalais-venäläinen ryhmä haastatteli ihmisiä, jotka reissaavat usein Venäjälle/Suomeen. Ryhmä tutki ihmisten kokemuksia rajan ylittämisestä ja naapurimaassa matkustamisesta. Toinen ryhmä tarkasteli sanomalehtiä ja etsii niistä rajaa ja Suomea/Venäjää käsitteleviä juttuja. Tavoitteena oli selvittää, mitä artikkeleja on, mitä kirjoitetaan ja mitä ne kertovat naapurimaasta ja sen asukkaista. Kolmannella ryhmällä oli viihdyttävä tehtävä tutkia vitsejä venäläisistä/suomalaisista ja pohtia millainen kuva naapurista niiden pohjalta muodostuu. Polina Mamaeva on yksi projektin kuudesta venäläisestä oppilaasta. Hän kirjoitti Kivennapalaisen lukijoille seuraavanlaisia kuulumisia: Virpi Kaisto Pervomaiskojen koulu on jo toista vuotta mukana tässä projektissa. Viime keväänä teemana oli bisnes. Opiskelimme miten bisnes on kehittynyt Suomen ja Venäjän välisellä raja-alueella ja saimme perustaa omat kuvitteelliset yrityksemme. Me Pervomaiskojen koulun oppilaat perustimme matkatoimiston ja annoimme sille nimeksi Sampo-tur. Tämä kaunis nimi tulee Kalevalan taianomaisesta myllystä. Kaikki oppilaat saivat yrityksestä oman tehtävänsä. Valeriasta tuli johtaja, minusta markkinointipäällikkö, Aleksandrasta kirjanpitäjä, Nikitasta kuljetusvastaava, Andrei Zarubinista viestintäpäällikkö ja Andrei Nikitenkosta asiakkuuspäällikkö. Oppitunnit pidettiin Nadezda Dobryanskayan johdolla koululla ja Jalkalan museolla Ilichevon kylässä. Nadezda on Jalkalan museon tutkija ja opiskelee parhaillaan kovasti suomen kieltä. Teimme matkatoimistolle oman tuotteen, turistikierros nimeltään Kalevalan teillä. Kierros alkaa Pietarista ja jatkuu Karjalankannakselle, joka on täynnä taikuutta ja arvoituksia. Levähdettyään Dolgoe-järven (suomeksi Pitkäjärvi) rannalla Ilichevon lomakylässä turistit jatkavat matkaansa Jalkalan etnografiseen museoon Kalevala-polulle. Turistikierroksesta ja muista matkatoimiston palveluista laadimme laskelmat ja hinnaston. Oppituntien päätyttyä kaikki saimme museolta diplomit. Toukokuussa oli suomalaisten oppilaiden kanssa yhteinen kolmipäiväinen seminaari Lappeenrannassa. Keskustelimme siitä mitä olimme kevään aikana opiskelleet ja oppineet. Suomalaiset oppilaat olivat luoneet kaksi yritystä, jotka he esittivät meille yritysmainosten kera. Pidin erityisesti kauneushoitolasta, jonka toinen ryhmä oli kehittänyt. Seminaarissa oli hyvää se, että tutustuimme yrittäjiin, jotka kertoivat yritystensä perustamisesta ja toiminnasta. Saimme jutella kalakaupan ja mökkikylän omistajien, paperitehtaan päälliköiden ja Lappeenrannan markkinointiyhtiön edustajan kanssa. Opimme paljon yrittämisestä ja huomasimme, että talous ja yrittäminen Suomen raja-alueilla riippuu paljon venäläisistä turisteista ja kumppaneista. Jäi sellainen tunne, että jos olisimme aikuisia, voisimme jo oppimamme perusteella ryhtyä yrittäjiksi. Polina Mamaeva Lisätietoa projektista: http://www.lut.fi/etela-karjala-instituutti/hankkeet/ cross-border-citizen-scientists https://www.facebook.com/ crossbordercitizenscientists Projektiryhmä ja oppilaat yhteiskuvassa Lappeenrannan satamassa seminaarin päätteeksi Kivennapaseura toivottaa jäsenilleen ja lukijoilleen rauhallista ja hyvää Joulua sekä siunattua Uutta Vuotta JOULULAHJAKSI KIVENNAPASORMUS! Vielä saatavana kaikista Kalevala Korun myyntipisteistä (kultasepänliikkeistä) hopeinen 129 euroa pronssinen 55 euroa Alustavia tietoja KESÄN KOTISEUTUMATKAT 17.5. 19.5.2014 Perinteinen Kaatuneiden muistopäivän Kivennavan kierros. Järjestäjä Lomalinja. Matkanjohtaja Kyösti Pulliainen. Majoitus tuttu hotelli Gelios Terijoki. Matkaohjelma on vielä auki, joka tapauksessa sunnuntaina järjestämme kotikyläkierroksen, jonka yksityiskohdista sovitaan menomatkalla. Koetamme järjestää niin kuin viime vuonnakin, mahdollisimman monelle käynnit juurillaan ja tarpeeksi aikaa. Sekä menomatkalla että paluumatkalla vierailemme joissain yhteisissä kohteissa. Tarkemmat tiedot kevään Tiedotuslehdessä ja seuran nettisivulla. Hinta 300 /henkilö (sisältyy bussikuljetukset, majoitus kahden hengen huoneissa, aamiaiset ja päivälliset hotellissa, ryhmäviisumi Suomen kansalaisille omalla viisumilla matkaaville 60 vähennys hinnasta) Tiedustelut Kyösti Pulliainen 050 3266 736 kyosti.pulliainen@kolumbus.fi Kivennapalainen Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti Kyösti Pulliainen Päätoimittaja Halla-ahontie 1 80510 Onttola 050 326 6736 kyosti.pulliainen@kolumbus.fi Kauko Äikäs Rusakonraitti 19 36200 Kangasala 041 506 0523 kauko.aikas@elisanet.fi 29.5. -31.5.2014 Kivennavan kierros. Järjestäjä Samuli Notko Matkat. Majoitus hotelli Repinskaja Repino. Alustava ohjelma: menopäivä torstai Kivennavan kirkonkylä, Haapalan luostari. Perjantaina meno Valkeasaaren kautta (ehkä Mainila) kotikylät Ylentelä, Vaittila ja Lipola, paluu Valkjärven kautta. Lauantaina paluu Rantatietä Viipuriin, missä ostosaikaa. Kotiseutupäivän voi halutessaan viettää Terijoella. Hinta 295-310 (tarkka hinta myöhemmin) sisältää kuljetukset majoitus puolihoidolla, kotikyläpäivän retkilounaan ja viisumin. Tiedustelut Raija Levo 0500 515 022 levoraija@gmail.com 29.5. -31.5.2014 Kivennavan kierros Viipurin kautta. Järjestäjä Tattiportti-Ystävät. Polviselkä, Tirttula, Lintula. Muita kohteita toiveiden ja mahdollisuuksien mukaan. Tiedustelut Ilkka 0400 852 963. Liisa 050 3562 464 Raili Mäkelä Saratie 1, 16300 Orimattila 041 452 4685 raili.makela@bastu.net Ilmestyy: joulukuu 2013, 17. vsk. Painos: 1500 kpl Kustantaja: Kivennapaseura ry Paino: Oriveden Kirjapaino Oy ISSN 1456-7725 Kansikuvassa Kivennavan Soppikylässä syntynyt Maire Glad on tehnyt arvokasta työtä usean vuosikymmenen ajan siirtäessään piirakkaperinnettä nuoremmille. Maire on saanut myös Karjalan Liiton piirakkamestarin arvonimen. Kangasalan Karjalainen Kulttuurikeskus Äijälässä järjestetään lasten piirakkakursseja, joihin osallistuu vuosittain 150 lasta. Kuva Kauko Äikäs