Anni ja Heikki Takko sekä lapset Minttu, Santtu ja Siiri Kathmandu, Nepal 14.10.2014 Nepalissa on parhaillaan menossa suurimmat vuosittaiset hindujuhlat, dashain ja tihar. Dashain näkyy selkeästi kaupunkikuvassa, vaikka tänä vuonna tosin mietimme, alkavatko nämäkin juhlat pikku hiljaa maallistua. Moni nepalilainen ystävämme kertoi, ettei ole niin tarkkaa, missä dashainia juhlii ja rikkaammat lähtevätkin usein ulkomaille oman perheen kesken. Perinteinen dashainin viettotapa on kuitenkin mennä kotikylään juhlimaan koko suvun kanssa. Kathmandu ei ollut niin hiljainen kuin aiempina vuosina ja joitakin kauppoja ja ravintoloita oli auki läpi koko pyhien. Tuntui erikoiselta, sillä kokemuksemme mukaan dashain on aiemmin hiljentänyt koko kaupungin todella konkreettisesti. Politiikkaa Poliittinen tilanne on vaikuttanut meille rauhalliselta, sillä yleislakkoja jms ei ole ollut pitkään aikaan. Pinnan alla kuitenkin kytee, sillä perustuslaki on yhä valmisteilla ja hinduvaltiota ja kuningasta toivotaan kuulemma voimakkaasti takaisin. Uskonnonvapaus on edelleen vaikea asia Nepalissa. Työtä Kuvat 1 & 2: Lasten pankin tuella olemme järjestäneet yhdessä lastenkodissamme keskustelu-, leikki- ja taideterapiaa. Toiminta on ollut mahtavaa! Tällainen lasten kohtaaminen on Nepalissa uutta. Alla kuva kotimme katolta. Alkusyksystä kenttämatkat olivat vähäisiä, sillä jouduimme varaamaan kaikki ajoneuvomme SWC:n (Social Welfare Council) meidän toiminnallemme kohdistettuun evaluaatioon. Evaluaatio on suoritettava, jotta voimme saada jatkosopimuksen Lähetysseuran työlle Nepalissa. Ilman sopimusta emme voi laillisesti tehdä tässä maassa työtä. Jokaisella kansalaisjärjestöllä on oltava projektisopimus SWC:n kanssa. Nämä asiat ovat Nepalissa hyvin vakavia, sillä jos esimerkiksi viranomaiset saavat tietää jonkun tekevän työtä pelkän turistiviisumin varassa, karkoitetaan kyseinen henkilö maasta. Annin alkusyksy onkin hurahtanut raportteja kirjoittaen, tulevaa suunnittellen (koulutuksia taas tiedossa!), Kathmandun lähellä asuvia kummilapsia ja nuoria tavaten ja useissa palavereissa kummikumppaneidemme kanssa. Kävin myös Kaskin ja Baglungin lääneissä monitoroimassa kummityötämme. Kaskissa, Pokharassa, tuemme Gandaki Boarding Schoolia, joka on useana vuonna valittu Nepalin parhaaksi kouluksi. Lähetysseuralla on alunperin ollut Gandakissa lähes sata kummioppilasta, joilla jokaisella on ollut oma kummi Suomessa. Kummitoimintaa on kuitenkin pikku hiljaa muutettu ja enää yksittäisellä kummisopimuksella opiskelevia lapsia on noin 30. Nyt Gandakia voi tukea
ryhmäkohteena, mikä tarkoittaa kummin antaman tuen jakautumista kaikkien Lähetysseuran kummioppilaiden hyväksi Gandakissa. Pitkäjänteisen vaikuttamistyön tuloksena on Gandakiin alettu hyväksyä myös vammaisia lapsia ja nuoria opiskelemaan. Lähetysseura tukee vammaisten nuorten opiskelua ja lisäksi Gandakissa opiskelevia dalit-tyttöjä. Köyhät ja marginaaliryhmät ovat ennenkin voineet opiskella Gandakissa, mutta nyt Lähetysseuran tuki kohdentuu nimenomaan heihin, sekä vammaisiin. Voidakseen opiskella Gandakissa on läpäistävä vaativa sisäänpääsykoe. Kokeita järjestetään eri puolilla Nepalia. Ensi tammikuussa kokeista ilmoittelun yhteydessä tullaan mainostamaan, että vammaiset ja dalit-tytöt tulevat saamaan opiskeluaan varten stipendit. Hienoa! Olen iloinen näistä kummityön uusista askelista. Gandakissa ollessani tapasin tietysti kummiopiskelijoitamme. Yksi heistä on 10-vuotias liikuntavammainen Ujjwal Rana. Ujjwal aloitti Gandakissa viime huhtikuussa luokalla 4. Hän kävi toista koulua ennen pääsyään Gandakiin. Ujjwalilla on syntymästä saakka ollut kyttyräselkä, mikä vaikeuttaa hänen liikkumistaan ja saa pojan kulkemaan vinossa. Ujjwalia ei kuitenkaan ole kiusattu. Ujjwalin Kuva 3: Ujjwal Rana Gandaki Boarding Schoolista kertoo koulunkäynnistään Annille. kertoman mukaan lääkäri oli ollut sitä mieltä, ettei selkää voi enää leikata, mutta Ujjwal tekee päivittäiset voimisteluharjoitukset, jotka auttavat liikkumisessa ja selän vetreänä pitämisessä. Ujjwal kertoo viihtyvänsä hyvin Gandaki Boarding Schoolissa. Tykkään pelata jalkapalloa ystävieni kanssa. Välituntisin tykkään myös vain kävellä ympäriinsä. Ujjwalin lempiaineita on liikunta ja tietotekniikka. Lempiruokaani ovat momot ja samosat hän sanoo iloisesti, Äidilläni on pieni momo-ravintola ja saan toisinaan syödä siellä. Momot ovat kasviksilla tai
lihalla täytettyjä pastanyyttejä, joita syödään tulisen kastikkeen kanssa. Ujjwal on todella sympaattinen poika. Hän lähettää kiitokset kummeilleen Suomeen. Lähetysseuran tukemassa Baglungin kuulovammaisten koulussa puolestaan opiskelee 135 kuulovammaista tyttöä ja poikaa. Koulun nimi on Dhaulagiri, yhden Himalajan korkeimman huipun mukaan. Dhaulagiri-huippu näkyy mahtavana koulun pihalta. Ollessani koululla, tuli sinne erään toisen avustusjärjestön työntekijät monitoroimaan hankettaan. He tukevat koulun uuden rakennuksen valmistamista isolla rahalla ja rakennuksen valmistuttua lähtevät pois. Tuollaistakin tukea ilman muuta tarvitaan. Olin kuitenkin ilahtunut, kun rehtori jälkeenpäin totesi olevan hienoa, miten me pysymme rinnalla ja teemme työtämme pitkäjänteisesti. Tukemme auttaa nimenomaan ydintyössä: siinä, että vammaisetkin lapset pääsisivät kouluun. Koin saavani rohkaisua työhöni näistä rehtorin sanoista. Manita Nepali ja Meena Pariyar opiskelevat molemmat Dhaulagirissa, Manita 9-luokalla ja Meena 8-luokalla. Tyttöjä yhdistää se, että molemmat ovat paitsi kuulovammaisia, myös daliteja (ja tyttöjä). Blogissamme olenkin joskus kirjoittanut siitä, miten elämään ei ehkä voi saada huonompaa lähtötilannetta kuin vammaisuus, dalitius ja sukupuoleksi tyttö. Molemmat tytöt kertovat, että ennen koulun aloittamista heitä kiusattiin paljon. Tytöt ovat kotoisin aivan eri kylistä. Minulle hoettiin, ettei minusta ole mihinkään, sanoo Manita. Meenalla on samanlaisia kokemuksia: Olet arvoton, koska et voi tehdä työtä oli hänelle usein sanottu. Tilanne kuitenkin muuttui, kun he pääsivät kouluun ja oppivat viittomakielen. Molemmat asuvat Dhaulagirin koulun asuntolassa ja käyvät kotona loma- Kuvat 4 ja 5: Manita ja Meena Dhaulagirin kuulovammaisten koululta.
aikoina. Alkuun kotiin meno jännitti. Mutta enää minua ei kiusata. Jotkut ovat jopa tulleet sanomaan minulle, että ymmärtävät tehneensä väärin minua kohtaan. kertoo Manita. Tilanne on parantunut, sanoo Meenakin, Mutta edelleen näen joidenkin ihmisten katseesta, että he halveksivat minua, koska olen dalit ja vammainen. Tie on koulutuksen myötä minulle auki, mutta dalitille ei eteneminen tule koskaan olemaan helppoa. Koulussa ei onneksi ole kummankaan tytön mukaan syrjintää. Molemmilla on ystäviä ja harrastuksia. Kummankin haaveena on tulla isona opettajaksi. Heikin alkusyksy on kulunut Kathmandussa lähinnä kumppanimme SUS:n toimistossa istuessa. Sadekauden pitkittyminen aina lokakuulle asti on vaikeuttauttanut työtä monissa kohteissa ja moniin kohteisiin tiet ovat olleet kokonaan poikki. Tästä syystä kenttämatkoja alueille onkin lykätty loppuvuoteen. Aika onkin kulunut uusien projektien suunnittelussa ja jo tulevan vuoden budjettia miettiessä. Aloitettuamme työn monilla uusilla alueilla tämän vuoden aikana, ei yllätyksiltä ole vältytty ja sekä tämän vuoden että ensi vuoden budjettia ja rahankäyttöä joudutaan miettimään jatkuvasti. Marraskuun alussa Heikillä on edessä kenttämatkat kahteen Etelä-Nepalin lääniin Sarlahiin ja Chitwaniin. Anni puolestaan on lähdössä Muguun, yhteen kaukaisimmista lääneistä kaukolännessä. Lopuksi Kesälomamme Suomessa oli ihana ja virkistävä. Suomessa ollessamme Minttu, Santtu ja Siiri pohtivat Nepaliin paluuta vähän vastahakoisina, mutta kun jälleen elokuun alussa olimme täällä, olivat kaikki tyytyväisiä. Oli hyvä palata omaan kotiin ja arkeemme Nepalissa. Pidämme kovasti lastemme kansainvälisestä koulusta, vaikka esimerkiksi luokkatoverien vaihtuvuus onkin suurta. Moni ulkomailla asuva perhe vaihtaa tiheästi asuinmaataan. Tavallaan huono puoli koulussa on myös erilaiset loma-ajat. Lapsillamme on pitkät lomat syksyllä, jouluna ja keväällä ja vain pikkuisen näitä lomia pitempi lomajakso kesällä. Tämä aiheuttaa meille aikuisille aina järjestelyjä toisaalta omien lomiemme ja toisaalta Suomenjaksojemme suhteen, jotta lasten ei kuitenkaan tarvitsisi olla kovin pitkiä aikoja poissa koulusta. Varsinkin Mintulle on haastavaa saada luokkatoverit kiinni pitkän poissaolon jälkeen, kun koulunkäynti englanniksi on joka tapauksessa haastavaa.
Olemmekin nyt tulossa Suomeen joululomalle ja kierrämme myös joissakin nimikkoseurakunnissamme. Toivottavasti tapaamme teistä mahdollisimman monia! Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. (Ps 139) Kuva 6: Maisemaa Baglungin läänissä. Ps. Meillä on nyt myös omat sivut Facebookissa! Käy tykkäämässä sivuistamme osoitteessa www.facebook.com/suomenlahetysseuranepalissa saadaksesi tuoreita kuulumisia työstämme. Sivuja päivittää koko työntekijäjoukkomme.