Miltä arki tuntuu ja miltä pyhä Tiina Palmun päiväkirja

Miltä arki tuntuu ja miltä pyhä Tiina Palmun päiväkirja 1. ADVENTTISUNNUNTAI 30.11 2008 Istun kotona keittiönpöydän ääressä kello 00.35. Muu perhe nukkuu. Juhlallinen päivä on takana. Olen ollut innoissani tästä hienosta tehtävästä saada pitää kirkkovuosipäiväkirjaa. Rakastan kirkkovuotta, sen sykliä, vihreitä, punaisia, valkoisia ja violetteja pyhiä, myös sitä mustaa. Ja niitä lukuisia arkipäiviä pyhien välissä. Mietin, toivonko jotain nyt alkavalta kirkkovuodelta. Toivon, että vielä syvemmin voisin elää arkea ja pyhää. Että muistaisin kuulostella ja tunnustella, miltä arki tuntuu ja miltä pyhä ja mitä Jumala minulle niiden vaihtelujen kautta puhuu. Noin kello 8.40 pyhäaamuna imuroin hiki hatussa ja mietin samalla, kuinka kiellettyä tämä on ja kuka vahtii ja rankaisee ja miten, kun pyhänä töitä tekee. Vaikka teenhän minä lähes aina pyhänä työtä. Onko olemassa hyvää työtä ja pahaa työtä? Työtä, joka on enemmän sallittua pyhänä kuin joku toinen? Kun tuntia myöhemmin tunnustin syntini Kaisa kanttorille matkatessamme messuun, Kaisa lohdutti: Ei se varmaan siitä ole kiinni,

imuroiko pyhänä vai ei. Messu Hakunilan kirkossa kello 11. Kirkkokuoro aloitti messun virrellä 2. Minua puhutteli tänään erityisesti toisen säkeistön viimeinen säe: Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen. Ymmärsin siitä tänään sen, ettei minun tarvitse mennä minnekään. Jeesus etsii minut ja tulee minun luokseni. Puhuin tästä ymmärryksestäni johdattaessani seurakunnan synnintunnustukseen. Messu päättyi kirkkokuoron juhlavaan tulkintaan Händelin Messias oratorion Hallelujasta. Mieli oli hyvä ja siunattu. Messun jälkeen kello 12.40 seisoin bussipysäkillä Hakunilan ostarilla. 25 minuuttia seuraavaan bussiin. Edellinen oli mennyt 5 minuuttia sitten. Menin tapaamaan työkaveriani Helsinkiin. Olisimme päässeet aloittamaan aikaisemmin, jos olisin ehtinyt edelliseen bussiin. Satoi vettä ja tuuli. Hieno fiilis oli tipotiessään. Olin ärtynyt ja harmissani myöhästymisestä ja tekemättömistä töistä. Lähinnä kotitöistä. Olisin halunnut valmistautua paremmin adventin juhlaan, valmistaa paremmin kotia juhlaan, puhtaaksi ja järjestykseen. En ole tyytyväinen siihen, mitä ehdin ja jaksoin. Perhe oli pari päivää mummolassa. Yritin suorittaa työtä, ystävien tapaamista, kodin siivousta. Jaksamisella ja ehtimisellä on rajansa. Bussi saapui ajallaan. Sen lämmössä rauhoituin. Istuin ja tein matkaa. Adventin juhla oli siinä. Illalla vietimme perheen kesken adventin juhlaa kotona adventtikynttelikön äärellä. Söimme herkkuiltapalaa kynttilän valossa. Toivon lasten muistavan, että kotona vietettiin juhlia. Ymmärrän nyt, ettei juhlaan paljoa tarvita. Asenne ja läsnäolo on tärkeintä. Valmistelimme vielä esikoisen kanssa joulukalenteritossuja huomiseksi. Hän haluaa yllättää pikkuveljensä. Heleällä äänellään 6 vuotias lauloi valmistelujen lomassa: Joulu saapuu jokaiselle, lapselle ja aikuiselle. Tässä vaiheessa hän osaa laulusta tämän verran. Näitä sanoja hän toistaa, toistaa ja toistaa, loputtomiin. 1.12. Tänään alkaa paasto, arki juhlan jälkeen. Vajaat neljä viikkoa matkantekoa, jouluun valmistautumista. Haluaisin sen tuntuvan elämässä. Päätän: kilvoittelen herkuttelun minimoinnissa sekä rukouksen ja hengellisen lukemisen maksimoinnissa. Rukous viitoittaa matkantekoani: Herra, uuden kirkkovuoden kynnyksellä kyselen: Mitä tahdot, että tekisin? Miten toivot, että palvelisin sinua ja lähimmäisiäni? Herra, annan alkavan kirkkovuoden jokaisen päivän sinulle. Tee minulle niin kuin tahdot. Sinä tunnet heikkouteni. Muokkaa ja muovaa minua, niin että voisin olla sinun seuraajasi. (Kirjasta Sanan aika.) ANNANPÄIVÄ 9.12. Adventin hämärä uuvuttaa, mutta myös rauhoittaa. Kynttilän valo lämmittää ja valmistaa jouluun. Tämä viikko on adventtiviikoista pahin. Olen menossa, työssä ja työhön liittyvässä, tällä viikolla joka päivä ja ilta. Otin tänään omat lapseni mukaan Pyhän Annan lastenkirkolle. Työtä ja perhettä voi jossain kohdin, sopivassa määrin ja hoitajan avustuksella onneksi myös yhdistää. Kerroimme lapsityönohjaaja Liisan kanssa joulukertomuksen. Kuulijoina oli perheitä, lapsia ja aikuisia. Aluksi avasimme joulukalenterin luukun. Jännitys oli käsinkosketeltavaa, pyhää ja harrasta, kun seisoimme hämärässä eteisessä ja seurasimme luukun avautumista. Liisa puhui kuiskaten, tunnelma oli tiivis ja tiheä. Ajattelin, että tässä se odotus nyt on, adventti,

valmistautuminen. Lastenkirkon eteisessä, puolimatkassa jouluun. Luukusta paljastui enkeli. Ja soittorasia soitti: Enkeli taivaan lausui näin. 15.12. Joulun odotukseen kuuluu konsertti, joka hoitaa, hellii, ruokkii ja lähettää jatkamaan valmisteluita. Minun ja monen muun konsertti oli tänä adventtia HowManyMothers lauluyhtyeen tunnelmallinen ilta lastenkirkolla. Lauluja ja runoja seimen äärellä ja flyygelin ympärillä. Sai nauraa ja itkeä, laulaa mukanakin. Tuntui ylelliseltä saada ottaa vastaan jotain, jota toiset ovat suunnitelleet ja valmistaneet meitä kuulijoita varten. 17.12. Matkalla töihin. Adventin matkalla tuntuu usein levolliselta: kuljen johdatuksessa. Vähintään yhtä usein tunnistan huolen: entäs jouluvalmistelut? Ehdinkö tehdä ja hankkia kaiken? Kesken huolehtimisen muistan: kannan mukanani jouluvalmistelukokemusta, monen joulun ajalta kertynyttä. Tiedän jo jotakin siitä, mikä on tarpeen ja mikä turhaa. Tiedän jo, ettei minun tarvitse ryhtyä tekemään piparitaikinaa itse. Niin maukas Paraisten piparit ohjeella tehty taikina murenee helposti ja on vaikea leipoa. Kaupan taikina maistuu tarpeeksi hyvältä ja toimii leipomisessa hyvin. Tiedän monta muutakin asiaa, joilla helpotan joulustressiä. Mutta ajoittain epäilen tietojani. Siivosin taas eilen kotona. Roskaton lattia ja puhtaat lakanat toivat hyvän olon tunteen: tein tämän meidän perheen joulujuhlaa varten. Illalla mietin hiljaisessa asunnossa, että minä en vaadi jouluun paljoa. Enää. En ainakaan niin paljoa kuin ennen. Olen oppinut, että joitakin valmisteluja on hyvä tehdä. Sillä tavalla virittyy jouluun. Liiallinen hössötys ja stressaaminen vie kauemmaksi joulusta. Kulunut fraasi, mutta nyt, tässä tänään, ainakin hetken, se on minulle totta. 20.12. Minulla ei ole tänään töitä. Lähden lasten kanssa joulutunnelman hakuun. Tapaamme ystäväni ja 2 vuotiaan kummipoikani kanssa kaupungilla. Menemme yhdessä katsomaan seiminäyttelyä Tuomiokirkon kryptaan. Näyttely on hieno ja seimet erilaisuudessaan puhuttelevia. Hämmennystä aiheuttavat seimiä suojaavat muoviset sermit, jotka huojuvat uhkaavasti, kun pienimmät lapset nojaavat niihin päästäkseen katsomaan seimiä mahdollisimman läheltä. Näyttelyn oppaat tulevat huomauttamaan minulle asiasta. Ymmärrän kyllä, ettei sermeihin saa koskea, mutta silti ihmettelen ääneen, pitäisikö sermien olla tukevampia. Ei tarvitse. Niihin ei vaan saa koskea, sanoo nainen napakasti. Mietin, olenko hänen silmissään äiti, joka ei osaa asettaa lapsilleen rajoja. Lievä harmitus jää kytemään mieleeni näyttelyä kiertäessäni. Joudun huomauttamaan pojille usein, etteivät menisi liian lähelle muovisermiä. Haluan kovasti, että näyttelystä jäisi hyvä mieli kaikille. Kun on sentään jo melkein joulu. JOULUAATTO 24.12. Jouluaattona toimitan kaksi aattohartautta lastenkirkossa. On mukavaa viettää tuttujen perheiden kanssa joulujuhlaa silloin, kun se oikeasti on, eikä aina viikkoja etukäteen. Tuntuu tärkeältä sanoa ja vastaanottaa

jouluntoivotus: hyvää joulua! Ihan kuin sillä olisi suuri merkitys, tutulla toivotuksella. Kiire ei tunnu ainakaan kirkossa. Iltapäivän hämärässä saa kirkkoväki hetken levähtää. Kotiin jäivät omat pojat malttamattomina odottamaan joulupukkia. Olisi ollut mukavaa ottaa heidät mukaan kirkkoon, mutta jännitys tekee heidät levottomiksi. Pelkään sekasortoa ja riitoja. En haluaisi huomata huutavani omille lapsilleni kirkossa jouluaattona. Ehkä ensi vuonna, kun kasvavat vuoden. Mieheni on muusikkona kirkossa. Mummo ja pappa viettävät lasten kanssa leppoisaa jouluaaton iltapäivää meillä kotona. Aattohartauksien jälkeen viemme Kaisakanttorin kotiin. Illan hämäryydessä näemme joulupukin saapastelevan tiellä. Hän ei näytä kiireiseltä. Askel kulkee sopivan hitaasti kohti uutta ovea. Kotona nautimme jouluaterian häthätää. Aikaa siitä, kun saavuimme kotiin, siihen, kun joulupukki saapuisi, on tasan tunti. Pukilla on tarkat aikataulut. Niiden sovittaminen meidän työn ja perheen ohjelmaan on haastavaa. Pahoitan mieleni hätäisestä ruokailusta. Mieli mustana mietin, että me aikuiset olemme pilanneet kaikki menneet ja tulevat joulut. Me olemme syypäät siihen, että lasten joulun kohokohta ovat lahjat. Eivät he itse olisi keksineet, että joulu tarkoittaa lahjavuorta, jota suunnitellaan ja toivotaan jo hyvissä ajoin ennen juhlaa. Kateellisena ajattelen kummipoikani perhettä, joka nyt istuu pitkällä jouluaterialla isovanhempien luona. Muutamat tarkkaan harkitut lahjat annetaan vasta ruokailun päätyttyä eikä joulupukista puhuta mitään. Jotkut vanhemmat osaavat hoitaa vanhemmuuden niin hyvin ja harkitusti. Minä en tunne ainakaan juuri nyt kuuluvani heihin. Vilkaisen haikeana seimeä lipaston päällä. Kuka tuotakaan enää muistaa? Olemme vielä pöydässä, ainakin osa meistä aikuisista, kun joulupukki ilmoittaa tulostaan. Ryntään putsaamaan pöytää. Evankeliumi saa odottaa huomista ateriaa ja joulurauhakin tuntuu ehkä vasta huomenna. Onneksi huomenna vasta on oikea joulu. Ovikello soi ja lapset juoksevat avaamaan. 6 vuotias ottaa joulupukin vastaan. Rappukäytävässä kaikuu pukin kysymys: Onko täällä kilttejä lapsia? Lapsi vastaa: On ollut riitoja, mutta ne on selvitetty. Tunnen ylpeyttä. Poika muistuttaa vielä joulupukkia ja samalla meitä kaikkia siitä, että joulu on Jeesus lapsen syntymäpäivä. Ja siksi mekin saamme lahjoja. JOULUPÄIVÄ 25.12. Joulupäivänä jatkan unelmoimistani lahjattomasta joulusta. Jos me vanhemmat olisimme ymmärtäneet silloin heti alussa, kun esikoinen vielä oli pieni, olisimmeko voineet luoda joulusta iltama tyyppisen juhlan: ruokaa, juomaa, laulua, soittoa, esityksiä, leikkejä. Ilman lahjoja. Eipä ole sellaista perinnettä ollut minun tai mieheni lapsuudessakaan. Muistan lapsuuden joulut kotoisina ja mukavina. Lahjoja oli kyllä jo silloin 1970 80 luvuilla paljon. Ennen ateriaa kerron joulun kertomuksen yhdessä lasten kanssa. Tilanne ei ole pelkästään rauhallinen. Siinä on keskittymistä ja kuuntelua mutta myös herpaantumista, söhellystä, tiukkoja äänensävyjä ja itkua. Päätän olla välittämättä. Meidän jouluumme mahtuu myös itkua ja pettymyksiä. Saan puhelimeeni jouluntoivotus viestin, jota hieman muokkaan ja lähetän niille, joille ei tullut joulukorttia laitettua. Joulun taikaa on aika nauttia kiireettömistä hetkistä ja hauskoista retkistä. Mukavaa joulunaikaa! Viestin sisältö ei ole avoimen hengellinen, mutta sisältää tärkeitä arvoja ja hyvää asennetta. Saan eräästä toisesta

kolmen pojan perheestä vastauksen: Rauha on suhteellista, mutta mielenrauhaa voi tavoitella :). Tunnen oloni siunatuksi. Jonkun toisenkin perheen joulujuhlaan taitavat sisältyä samat elementit kuin meidän. 30.12. Välipäivät kuluvat perheen kanssa. Minäkin saan olla vapaalla. Lapsista näkee, kuinka hyvää heille tekee olla rauhassa, yhdessä. Tässä on jotain siitä rakkauden juhlasta. Mietin, mitä se tarkoittaa, että Jeesus syntyy, ei vain 2000 vuotta sitten, vaan myös tänään. Ja mitä on sydämen valmistaminen jouluun? Ainakin sitä, että yrittää kääntää huomion kaiken materian ja itsekkyyden keskellä materiasta henkiseen ja itsestä toiseen. Voisiko joulukortissa kiittää toisesta, siitä, mitä on yhdessä eletty ja koettu? Ehkä ensi jouluna joku saa minulta sellaisen kortin. UUDENVUODENAATTO 31.12. Otin 3 vuotiaat pojat mukaan ja menin kirkolle tekemään tilastoja. Koko vuosi on käytävä läpi. Merkittävä numeroina muistiin, mitä on tehnyt ja miten paljon. Onneksi sähköinen kalenteri helpottaa työtä. Numeroita kirjoittaessani kuluneena vuonna työssä tapaamani ihmiset kulkivat mielessä nauhana. Joidenkin kasvot tulivat heti mieleen, toisen nimien kohdalla täytyi muistella. Tuntuu hyvältä, kun saa muistosta kiinni ja pystyy muistamaan. Kohtaamiset ovat tämän työn hyvä ja erityinen puoli. Mukavaa, kun saa kirkollisten toimitusten äärellä pohtia lasten ja aikuisten kanssa elämää, kuolemaa, ihmistä, Jumalaa, maailmaa, mitä milloinkin. Pojat leikkivät seurakunnan kerhohuoneessa pitkään rauhassa. Lopulta kärsivällisyys loppui kaikilta. Tilinpäätös tehty tältä erää, aika lähteä valmistautumaan juhlaan. Illalla menimme Espooseen tuttavaperheeseen uutta vuotta vastaanottamaan ja vanhaa hyvästelemään. Puhuimme menneestä syksystä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tuntuu arvokkaalta, kun on ystäviä, joiden kanssa saa jakaa elämän riemua ja raskautta. Aikuisia nauratti ajatus, että minä olen tehnyt tänään töissä inventaariota. Mielikuva papista laskemassa vuoden saldoa kuolleita ja kastettuja, liikevaihtoa yms. on kieltämättä huvittava, ihmisistä kun on kyse. Onneksi en tehnyt ihan sitä. Valoimme tinoja. Lapset odottivat rahaa. Kaikki saivat lohikäärmeitä tai muita satuhahmoja. Lähdimme kotiin vasta yömyöhään. Pienemmät olivat jo aikaa sitten nukahtaneet. 6 vuotias piirsi vielä sädetikulla valokaaria yötaivaalle. Uusi vuosi on alkanut.

LOPPIAINEN 6.1.2009 Olen ollut taas vapaalla. Silloin eivät raamatuntekstit, liturgiset värit ja virret niin määritä kirkollisia juhlia. Loppiaisena luistelimme ja ulkoilimme. Muistin, että seimiasetelma olisi hyvä tänään käydä purkamassa kirkosta. Sunnuntaina siellä on konsertti ja kanttorin läksiäiset ja jo loppiaisen jälkeinen aika. Menimme lasten kanssa illansuussa tyhjään ja pimeään Hakunilan kirkkoon. Keräsimme kassiin lampaat, paimenet ja kedon sekä enkelten kuoron taivaineen. Seimi on niin painava, että se sai vielä jäädä. Hetkessä oli haikeutta, mutta myös uuteen katsomista. Sain idean, että mitä jos ensi loppiaisen jälkeen järjestettäisiin kirkossa juhla, jossa yhdessä lasten kanssa vietäisiin seimi pois kirkosta. Siinä voisi samalla puhua kirkkovuoden kierrosta ja Jumalan johdatuksesta. Hänen kanssaan me kuljemme arjessa ja juhlassa, rakennamme juhlan ja puramme sen pois. 12.1. 21.2. Alkuvuosi lähtee liikkeelle kasteen muistamisesta. Perhekerhojen kirkkohetkissä ja rippikoulujen aloituksissa

tuo teema elää vahvasti. Vesi on tehokas havainnointiväline. Äänien ja kuvien runsauden keskellä tuntuu hyvältä tehdä jotain pientä ja yksinkertaista, valella vettä lasiastiassa. Se riittää. Eletään alkujen aikaa. Kerhot alkavat loman jälkeen, jokunen uusi ryhmä alkaa, rippikoulut alkavat. Kirkkovuosi tuntuu turvalliselta tukirangalta, johon saa nojata ja josta saa ammentaa raamatunsanoja ja rukouksia. Aina voi lähteä liikkeelle siitä, mitä edellisen pyhän tekstit puhuvat ja kertoa siitä, mitä ne itsessä herättävät. Eletään vielä myös tilinpäätösten aikaa. Meidän työpaikalla ei vietetä pikkujouluja. Jotenkin se ei tunnu tarpeelliselta perinteeltä. Ja aikakin on kortilla ennen joulua. Sen sijaan nautimme yhdessä jostain taideelämyksestä tammikuussa. Käymme teatterissa. On mukavaa mennä yhdessä ja vaihtaa mielipiteitä. Hyvä, etteivät kaikki ole samaa mieltä. Kokoonnumme myös pappien kesken katsomaan mennyttä ja tulevaa. Tuntuu tärkeältä, että on näitä yhteen kokoontumisen perinteitä. Pappien työ tahtoo hajota yksinäiseksi puurtamiseksi oman koneen äärellä ja seurakuntalaisten kanssa omilla tahoillaan. On hyvä välillä kokoontua ja kysyä yhdessä kirkon työn tarkoitusta ja päämäärää. LASKIAISSUNNUNTAI 22.2. Olen aina pitänyt laskiaissunnuntaista. Jumalan rakkauden uhritie on mielestäni kaunis otsikko. Sain valmistaa messun mieliaiheestani. Intouduin saarnassa puhumaan paastoon laskeutumisesta. Ehkä vähän liikaakin. Ortodoksisessa perinteessä on erikseen paastoa edeltävä paastoon valmistautumisen, laskeutumisen aika. Minäkin olisin tarvinnut sellaista. Nyt paasto on alkamassa vähän kuin varkain. Messun jälkeen menen suoraan pulkkamäkeen Annalan kartanon pihamaalle. Nyt on onneksi lunta ja talvi. Kun ehdin mäkeen, ovat muut jo nälkäisiä ja valmiit siirtymään sisälle hernekeittolautasen ääreen. Olen aina tykännyt talvitapahtumista. Me emme seurakunnassa järjestäneet laskiaistapahtumaa, kun sattui olemaan hiihtolomaviikon loppu ja joku muu taho mainosti alueella tapahtumaa. Hyvä, kun löytyy aktiivisia ihmisiä ja järjestöjä, jotka pitävät perinteitä yllä. Hernekeiton ja kermapullien jälkeen oli hyvä ja kylläinen olo. Ajatus tulevasta kevyemmästä ajasta tuntuu ihan hyvältä ja tervetulleelta. Laskemme vielä lähtiessä muutaman mäen. Pulkkamäessä aikuisetkin saavat heittäytyä leikkiin. TUHKAKESKIVIIKKO 25.2. Tuhkakeskiviikon messuun en pääse tällä kertaa osallistumaan. On rippikoulun ensimmäinen tapaaminen. Koko päivää leimaa jännitys ja kutkuttava tunne. Keitähän sinne tulee? Valmistaudun puhumaan paastonajasta. Paastonmatka ja elämänmatka kietoutuvat mielessäni yhteen. Rakennan Vaaralan kirkon lattialle tien kankaasta. Kastemalja, kastepuku, kastekynttilä, raamattu, risti, ruukun sirpaleet kuvaavat etsimistä elämän matkalla. Ihminen etsii Jumalaa ja Jumala etsii ihmistä. Ennen hartautta leikitään ja puhutaan rippikoulusta. Tapaamisesta jää hyvä mieli. Kaikkia jännittää aina ensin, mutta oli nauruakin, iloista innostusta. 26.2. Kerron taas paastonmatkasta Vaaralan kirkon lattialle rakentamani tien ääressä. Perhekerhossa on

poikkeuksellisesti paikalla minun ja ohjaajien lisäksi vain yksi äiti ja lapsi. Lapset sairastelevat paljon tähän aikaan vuodesta ja viikon kohokohta, kerho, on jätettävä sairauden sattuessa väliin. Eläydyn mielessäni sairaan lapsen hoitamiseen. Paaston matka voi tuntua kilvoittelulta ihan ilman mistään luopumistakin. Mielessä on elävänä vielä viime paasto, pieni paasto ennen joulua. Hengellinen lukeminen taisi jäädä vähiin. Ainakaan se ei ollut kovin säännöllistä. Suklaasta pysyin jotakuinkin erossa ennen joulua. Nyt on taas aika keventää raskasta kuormaa ja lisätä sitä, mikä ravitsee. Päätän lukea joka päivä ja paastota karkeista ja päätän olla ostamatta raskaita ja lihottavia herkkuja. Vieraanvaraisuutta arvostan enkä tarjotuista herkuista kieltäydy, vaan kohtuudella otan, kun tarjotaan. Tuntuu kovin ohuelta ja pinnalliselta tällainen karkkipaasto. Enkö kykene enempään? Ehkä en. NAISTENPÄIVÄ 8.3. Naistenpäivänä järjestämme pappi Anna Kaisan ja kanttori Riikan kanssa naistenillan Pyhän Annan lastenkirkolla. Naistenpäivä ei ole kirkollinen juhla, mutta sattuu tänä vuonna sunnuntaille. Marianpäivänä olen vapaalla ja silloin on kirkossa lasten musiikkinäytelmä. Päätämme siis kutsua naiset koolle nyt. Minna Tuominen kirkkohallituksesta johdattaa meidät parisuhteen kysymyksiin. Iltapalan jälkeen luemme kirkon naisten kirjoittamia tekstejä naisen elämästä. Riikka laulaa ja yhdessä veisataan. Moni tunnistaa sanan, tunteen, kokemuksen. Tuntuu mukavalta olla koolla kirkossa naisen elämän kysymysten äärellä. Ja pyytää siunausta sille, mikä on meille totta ja minkä kanssa elämme. 30.3. 3.4. Tämän viikon aamupäivät kuljen päivähoitoväen, lasten ja aikuisten kanssa paaston matkan pääsiäiseen. Pyhän Annan lastenkirkkoon nukeilla rakennetut pääsiäisen tapahtumat kutsuvat meitä mukaan odotukseen, suruun, iloon. Tuntuu hyvältä katsoa lapsen odotusta. Moni on innoissaan tulevasta virpomispäivästä. Innostus tarttuu ja saa hymyn leviämään kasvoille. Viikko on kiireinen ja täysi niin kuin aina suurien juhlien, joulun ja pääsiäisen, alla. Tiistai iltana kokosin tyhjässä kirkossa pääsiäiskirjettä kerholaisten koteihin. Lyhyesti oli sanottava pääsiäisen tapojen sisältö. Miksi kylvämme rairuohon ja syömme mämmiä? Suuresta, kiinnostavasta tietomäärästä oli karsittavasta olennainen. Tähän työhön kuuluu olennaisesti lyhentäminen ja tiivistäminen. Välillä on kilvoiteltava luottamisessa, että tämä riittää tällä kertaa. HILJAINEN VIIKKO 6. 11.4. Flunssakausi on pahimmillaan. Meidän perheessä kaikki ovat vuorollaan kipeitä. Tiistain ahtisaarna ja kiirastorstain ehtoolliskirkko puhuttelivat hiljaisuudellaan ja vakavuudellaan. Alttarin riisuminen kiirastorstai iltana tuntuu konkreettiselta kirkkovuoden toteuttamiselta. Värit poistetaan ja kirkko on hetken kirkkovuoden jatkumon ulkopuolella. Musta kangas antaa surulle tilan ja ajan. Pyhän Annan lastenkirkossa on alttarikaappi, jonka ovet suljetaan. Jeesuksen elämän tapahtumat piilotetaan. Näkyviin jää Golgatan kolme ristiä, Jeesuksen kärsimys ristillä, verta vuotavat haavat. Minä sairastin pitkäperjantaina, kun oli vapaapäiväni. Oma väsymys esti Jeesuksen kohtaloon eläytymisen

tuona päivänä. Kotialttarilla oli punaisia ruusuja ja kivellä suljettu hauta. Vähän puhuin siitä lapsillekin. Jotenkin epävirallisesti ja ohimennen. Lauantai iltana kuljin vanhimman lapseni kanssa Via Crucista pitkin Helsingin keskustassa. Kulkeminen tuntui hyvältä. Liitymme muihin ristintiellä kulkeviin, olemme osa Jeesusta seuraavaa kansaa. Lapsi kiipesi kiviaidan päälle, hyppi suojatiellä valkoiselta viivalta toiselle, kulki kuin milloin tahansa. Minä yritin kävellä hartaammin kuin normaalisti. Tasaisen hitaasti. Ympärillä ihmiset puhuivat siitä, mitä tässä kulkueessa nyt tapahtuu. Joku puhui puhelimessa, tuki vaikeuksissa olevaa ystäväänsä. Kulkivat kuin milloin tahansa. Tuntui mukavan turvalliselta. Ristin tie ei ole näytelmän katsomista. Ei tarvitse olla hiljaa ja paikallaan, niin kuin teatterissa. Siinä eletään omaa ja yhteistä elämää ja kuljetaan Jeesuksen askelissa tässä ajassa, vaikka se onkin ohjattu ja näytelty esitys. PÄÄSIÄINEN 12.4. Vietämme Pyhän Annan mukulamessua perinteisesti pääsiäisenä. Lapsiperheitä tulee kauempaakin kirkkoon pääsiäisen juhlaa viettämään. Minä menin messuun kahden lapsen kanssa. Kolmas jäi miehen kanssa kotiin sairastamaan. Ohjeistin 7 vuotiaan poikani kantamaan ristiä kulkueessa. Poika otti tehtävän ja ohjeistukseni olla

rauhassa niin vakavasti, että pääsiäisen riemukulkueesta tuli hidas ja vakavamielinen. Toisaalta, kirkko oli vielä sinne saapuessamme mustiin puettu ja hiljainen. Tietty hartaus kuuluikin asiaan. Tulimme kirkkoon kuin naiset haudalle, suru sydämessä. Valo ja valkoinen juhlan väri saivat kirkon hehkumaan. Saimme taas tehdä sen tärkeän liikkeen: kääntää uuden kirkkovuoden ajan näkyviin. Alttarikaappi avautui taas julistamaan Jeesuksen elämän ihmeitä. Oli mukava taas kohdata tuttuja perheitä keskellä juhlaa. Kotona on väsähtänyt ja sairasteleva tunnelma. Kirkossa oli juhla. Kirkossa on usein juhla, vaikka muualla ei olisikaan. Kotona ihan kuin paasto jatkuisi. 2. PÄÄSIÄISPÄIVÄ 13.4. Suuri viikko alkaa perheessämme kärsimystunnelmissa. Mies on sairastunut keuhkokuumeeseen. Hän lähtee rauhaan toipumaan. Minä vien lapsia Lastenklinikalle. Yhden kuume ei meinaa laskea. Odotamme vuoroamme pari tuntia kymmenien lasten ja vanhempien kanssa. Meidän lapset touhuavat odotushuoneen lelujen parissa. Eivät ole niin kipeitä enää, ei se kuumeinenkaan. Joku toinen lapsi itkee isänsä kainalossa tukalaa oloaan. Minä muistan ne ihanat pääsiäisherkut jotka odottavat jääkaapissa juhlaa. On arkinen olo. Ei yhtään tunnu pääsiäiseltä. 15.4. Pääsiäisen aurinko paistaa kirkkaasti ja korkealta. Mies toipuu jo kotona, lapset menevät hoitoon. Tuttu ja turvallinen arki on alkanut. Saamme Pyhän Annan lastenkirkkoon vieraiksi ryhmän evakkolapsia. Kotoa lähteminen on kirkkaana mielessä, vaikka sodasta on aikaa yli 60 vuotta. Kuulemme kertomuksen siitä, miten oma rakas nukke hävisi, mutta löytyi sitten. Kertoja pystyy tavoittamaan tapahtuneen tunnelman elävästi, kuin tuo olisi tapahtunut eilen. Paljon tärkeää jää tänään kertomatta. Tunnelmassa on jotain yhtä haurasta kiitollisuutta kuin ylösnousseen kohtaamisissa, joita pääsiäisen jälkeen raamatusta luetaan. Laulamme Anna Mari Kaskisen sanoittamaa evakkolasten virttä. Sävel on tuttu Ystävä sä lapsien. 19.4. Pyhän Annan lastenkirkossa vietetään virsimessua. Messu on kirkkomusiikin juhlaa. Seurakuntamme kaksi viimeksi vakinaisen viran saanutta kanttoria, Juha ja Riikka, asetetaan virkaan. Juha on säveltänyt liturgisia osioita messuun. Jouset ja cembalo soivat. Tuntuu juhlavalta olla mukana toteuttamassa jotain näin hienoa. Pääsiäisen ilo tuntuu ja tarttuu. HELATORSTAI 21.5. Senaatintorilla vietetään Helsingin hiippakunnan 50 vuotisjuhlaa. Minä osallistun juhlamessuun ehtoollisenjakajana. Messu alkaa kello 12, mutta tuomiokirkossa on oltava valmistautumassa jo klo 9.45. Ehtoollista jakaa yli 80 jakoparia. Ehtoollisenjako käydään huolellisesti läpi. Istumme tuomiokirkossa albat päällä, papit ja muut seurakunnan työntekijät. Piispa Eero Huovinen tulee tervehtimään meitä ja sanoo, että näytämme ihan konfirmoitavilta rippikoululaisilta. Siltä minusta tuntuukin. Messu on hieno ja piispan saarna puhutteleva. Kesken saarnan näen tuttua väkeä kirkkokansan seassa: omat pojat ja mies ovat tulleet messuun. 7

vuotias näkee minut. Vilkuttelemme ja hän puikkelehtii luokseni. Piispa puhuu äidin ja lapsen välisestä katseesta. Tuntuu hyvältä, kun työn keskellä on aikaa myös lapsille. Messun jälkeen kahvittelemme ja tapaamme tuttuja torilla. Jakaranda kuoron ja Exit yhtyeen konsertti päättää hienon juhlan. Päivän mahtuu sadetta ja aurinkoa. Mies kertoo, kuinka yksi pojista katosi häneltä hetkeksi messun aikana. Pelästyneenä hän pyysi lastenteltan työntekijöitä apuun etsimään. Poika ei ollut kadoksissa, vaan aivan tietoinen liikkeistään. Meidän perhe ei ole käynyt minkään herätysliikkeen kesäjuhlilla, mutta taitavat kadonneiden ja jälleen löytyneiden lasten tarinat olla niissä juhlissa tuttuja. JUHANNUSAATTO 20.6. Toivoin saavani olla juhannuksena töissä. Juhannuksen jälkeen alkaa neljän viikon kesäloma. Juhannuksessa on jotain hyvin juurevaa ja suomalaiskansallista. Puhun pojille Johannes Kastajasta, joka pukeutui kamelinkarvaviittaan ja söi heinäsirkkoja. Ja raivasi tietä Jeesukselle. Täytyyhän heidän tietää, miksi juhannusta MYÖS vietetään. Aattoiltana pyöräilemme sadetta uhmaten läheiselle siirtolapuutarha alueelle juhannusjuhliin. Juhlissa on perinteisiä pelejä kuten saappaan ja renkaanheittoa, lavatanssit, buffetti, onnenpyörä, hevosajelua ja tietysti kokko. Pojat juoksevat pihalla ja innostuvat leikkimään piilosta isojen puiden siimeksessä. Olemme kotona vasta myöhään yöttömänä yönä. JUHANNUSPÄIVÄ 21.6. Aamulla lähden Länsimäen kirkolle sanajumalanpalvelusta toimittamaan. On pakko ottaa auto, kun julkinen liikenne käynnistyy vasta yhdentoista aikaan. Muuten kuljen mieluummin bussilla. Paluumatkalla Heli kanttorin kanssa poliisit pysäyttävät ja puhalluttavat. Hyvä, kun ovat liikkeellä ja valvovat. Keskikesän kirkkaudella on kääntöpuolensa. Illalla pääsen juhannushäihin vihkimään jo aikaisemmin tutuksi tullutta paria. Vihkiminen on nuorisoseurantalolla koivujen katveessa. Ilo ja onni rakkaasta näyttää ja tuntuu yksinkertaiselta. 3. 8.8. RIPPILEIRILLÄ RAUTALAMMILLA Rippileirillä eletään kirkkovuoden suuret juhlat ja paastonajat viikossa. On vaikea valita, mitkä kirkkovuoden päivät valitaan riparilaisten pitämiin leirijumiksiin. Valitsemme kaikkia kirkkovuoden värejä. Kirkkovuosi antaa merkityksen ajankululle. Aika on syntyä, aika on kuolla. Rippikoulumme hartauselämä saa väriä ja ilmettä rukouskivistä ja rukoushelminauhasta, erilaisista lauluista, hiljaisuudesta. Rukous ja hiljentyminen muodostuu tärkeäksi yhteiseksi tavaksi päivän alussa, lopussa ja keskellä päivää. Hartauden viettäminen yhdessä tuntuu leirillä yhtä tärkeältä kuin säännölliset ruoka ajat, lepo, opiskelu ja leikki. Pyhien yhteys tuntuu leirillä: on tilaa myös kysymyksille ja epäilylle ja sille, että tuntuu pahalta tai että ei tunnu millekään. Oivallan, että kirkkovuosi ei tarvitse pappia tai kanttoria johtamaan ja kertomaan, mitä valkoinen tarkoittaa ja mitä violetti. Eikä Jumalaa tarvitse puhki selittää. Yhdessä saamme viipyä Pyhän edessä. Kirkkovuosi valottaa kristitylle eri puolia Jumalasta ja luomakunnasta. 17.8. Koulun alkua edeltävänä iltana menemme omaan kirkkoomme. Kouluun lähtevät siunataan koulutielle. Ihmisiä

on suuressa kirkossa vain kourallinen. Mieleni valtaa harmi. Olisi ollut mukavaa, että siunattavia olisi ollut paljon ja meidän lapsi osa suurta joukkoa. Nyt siunattavia on alle kymmenen. Minulle kouluun lähtevien siunaus on tärkeä ja osallistuminen siihen itsestään selvää. Pyhien yhteys on välillä haurasta ja joukko pienempi. Poikaa selvästi jännittää. Niin minuakin. Haluaisin mennä mukaan siunaamaan, mutta vanhempia ei kutsuta alttarin ääreen, vain lapset. Ehkä hyvä niin. Puistossa kirkon tornin juurella syömme jätskit juhlan kunniaksi. Tuntuu hyvältä, että lähdimme. 23.8. Palaan junalla kotiin Kirkkopäiviltä Jyväskylästä. Viikonlopun aikana kuulin paljon puhetta. Osa siitä on jäänyt elämään itsessä, osa ei tarttunut. Paluumatkalla luonnostelen tulevan konfirmaation saarnaa ja mietin, mitä sain viemisiksi. Uskottava ja koskettava puhe on elämänmakuista ja kokoista. Iltapäivällä olemme mieheni kanssa kastejuhlassa kummeina. Tuntuu hyvältä seistä kummien rintamassa. Kokenut kirkkoherra Pohjanmaalta, kastettavan vaari, kastaa. Juhla on lämmin ja kotoisa. Meidän poikien villiintyminen juhlan lopussa harmittaa. Nieleskelen kiukkua ja kyyneleitä: Kirkossa pitäisi istua nätisti. Miksi te ette niin tehneet? Monien mutkien ja huonojen ehdotusten jälkeen päädymme sopimukseen, että pojat saavat harjoitella istumista ja keskittymistä. Se on hyvä taito elämässä, mutta eivät repsahdukset maailmaa kaada. Jaksamattomuus on inhimillistä. Kasteen sakramentti on yhtä ihmeellinen, kuin aina. Kasteessa minä rukoilen: Auta meitä kummeja hoitamaan tehtäväämme niin, että ystävyys tähän lapseen kasvaisi ja lujittuisi. Opeta meitä olemaan perheen tukena kristillisessä kasvatuksessa ja etsimään yhdessä sinun apuasi. Kasteen jälkeen nieleskelen: Auta minua vanhemmuuden haastavassa tehtävässä. 29.8. Konfirmaatiossa Rekolan kirkossa on nuoren elämän haurautta ja voimaa. On hienoa siunata tämä erityisiksi tulleet nuoret ja lähettää heidät jatkamaan matkaansa. Siunaamme nuoret upean laulun siivittämänä. Kaksi ammattilaulajaa laulavat Cesar Franckin juhlavan Panis Angelicuksen. Leivästä enkelten sai osan ihminen. Taivainen voima sen halk` auttaa aikojen. Hartaana polvistun eessäsi, Herra, sun, aina, aina, armohos luotan sun. 30.8. Perheemme 4 vuotiaat on kutsuttu tenavakirkkoon. Kiiruhdan kirkkoon suoraan kastejuhlasta papinpaidassa. Mies on tullut kirkkoon lasten kanssa kotoa. Ehdin puoleen väliin mukaan. Lapset kutsutaan kirkon kuoriin kauniin ja koskettavan syntymäpäivälaulun avulla. Jokainen tulee oman syntymäkuukautensa säkeistön aikana. Lasten syntymän muistamisesta tulee kiitollinen mieli. Juhlassa iloitaan lapsista. MIKKELINPÄIVÄ 4.10. Haluan viedä pojat oman seurakuntamme perhemessuun. Ekaluokkalainen vastustaa kirkkoon menoa. Hän kertoo, että hänen kaverinsa ei pidä kirkoista, kun niissä on niin tylsää. Hän antoi ymmärtää, että on itsekin samoilla linjoilla. Kommentti kirpaisee, olenhan lapsi ja perhetyön pappi. Sanon vaan, että meidän perheessä

käydään välillä kirkossa, oli tylsää tai ei. Menemme siis. Messun toimittajat tulevat kirkkoon juhlavana kulkueena. Lapset johdattavat meidät etupenkkiin. Rippi koskettaa minua taas, niin kuin usein ennenkin. Erityisesti lapset kainalossa on synnintunnusta lausuessa itku herkässä. Armo koskettaa minua äitinä riittämättömyyden tunteiden keskellä. Lapsille tutut nuket puhuvat enkeleistä. Tylsästä ei puhuta enää. Iltapäivällä vietämme mukulamessua Pyhässä Annassa. Valkoisen värin päivä tulee vietettyä hyvin. PYHÄINPÄIVÄN AATTO 30.10. Istun pojan koulun iltapäiväkerhon Halloween juhlassa. Lapset ovat tehneet juhlaan näytelmän ja suunnitelleet lavastuksen, koristelun ja menun. Näytelmässä välähtää suomalaisten perinteisten kummitusjuttujen tyyli. Minusta näytelmä ja sen toteutus on hyvä. Lapset ovat innoissaan pelottelujutuista. Koska he ovat itse tehneet näytelmän, se ei ole liian hurja. Kummitukset ja haamut liihottelevat näyttämöllä hihitellen ja hymy huulilla. Näytelmän jälkeen pöydässä toisten vanhempien kanssa virittelen varovasti keskustelun Halloween ilmiöstä. Syntyy hyvä keskustelu. Ihmettelen, miten nopeasti amerikkalainen juhla on vallannut Suomen koulut ja päiväkodit. Mies kotona paasasi, että miksei vietetä kekriä, perinteistä suomalaista pimeän syksyn karnevaalia. Minua harmittaa, että pyhäinpäivä jää Halloweenin alle. Mikä mahdollisuus puhua kuolemasta lasten kanssa! Seurakunnan kerhoissa se mahdollisuus käytetäänkin. Naamiaisille ja kummitusjutuillekin on paikkansa. Ehkä pitkä ja pimeä syksy on oiva aika tällaiselle ohjelmalle. Mutta täytyykö sen syödä jo olemassa oleva juhla? PYHÄINPÄIVÄ 31.10. Minulla ei ole toimituksia eikä messuja tänä viikonloppuna. Teen rästissä olleita kirjoitustöitä. Vanhempani ovat meillä hoitamassa lapsia. Nipistän aikaa myös ulkoiluun. Kaunis auringonpaiste valaisee pyhäinpäivän. En käy tänään kirkossa, mutta muistan läheisensä menettäneitä ja heitä, jotka tänään surevat. Kuljen kukkakaupan ohi. Kaupan edessä on myynnissä havuja ja hautakynttilöitä, ikkunassa kulman takana irvistelee luurankopatsas. Samassa kaupassa sulassa sovussa. Lienee parasta hyväksyä Halloweenin rantautuminen maahamme ja pitää yllä myös pyhäinpäivän perinteitä. Kuolleiden muistamiseen se Halloweenkin taitaa pohjimmiltaan liittyä. Olen ajatellut rakentaa pianon päälle pyhäinpäivän alttarin. Aamulla etsin kuolleiden sukulaisten kuvia, mutta en löydä niitä. Jää rakentamatta. Illalla elokuvista tullessa kohtaamme monta naamiaisasuista Halloweenin viettäjää. Vampyyrit ja merirosvot näyttävät vaisuilta hoiperrellessaan humalassa kaupungilla.

1.11. Päivä pyhäinpäivän jälkeen tulee kuolleiden muistopäivä luontevasi poikien kanssa puheeksi, kun he uhittelevat kuolemalla toisiaan ruokapöydässä. Kuoleminen ja tappaminen kuuluvat lasten sanavarastoon taisteluleikkien yhteydessä. Sanat vahvistavat leikin sankarin voimaa ja voittamattomuutta. Aikuinen kuulee sanat oman elämänkokemuksensa läpi ja kauhistuu. Minä olen jo oppinut. Saan loistavan tilaisuuden viitata pyhäinpäivään, kun kerran itse ottivat asian puheeksi. Viivymme pyhäinpäivän aiheen äärellä ohikiitävän hetken. Kirkkovuosi kulkee kulkuaan. Pyhäinpäivä on jo ohi ja punainen väri kirkossa vaihtunut vihreäksi. Pyhästä en vielä ehtinyt puhua. On tässä vielä monta vuotta aikaa. Leikittelen ajatuksella, että lasten aikuistuttua kokoonnumme kirkkovuoden kierron eri vaiheissa yhteen puhumaan ja muistelemaan. Saatan muistaa eri tavalla kuin mitä koen nyt. Onneksi on tämä päiväkirja. 20.11 Töiden määrä kirkossa lisääntyy kirkkovuoden vaihdetta lähestyttäessä. Ensi vuoden kalenteri täyttyy jo hurjaa vauhtia ja joulun suunnittelu on täydessä käynnissä. Kaamos väsyttää. Lapsen oikeuksien päivän kunniaksi vietetään perhekerhoissa juhlaa koko viikon ajan. Perjantaina, itse juhlapäivänä, on vapaapäiväni. Ajattelen silti työn paljoutta. 4 vuotiaani saavat lapsen oikeuksien päivänä olla

äidin kanssa kotona. Ehkä se juhlaa on, vaikka juuri tänään olo äitinä tuntuu vajavaiselta. Roikun tietokoneella sanon pojille yhä uudestaan: Odottakaa, kohta. Ihan kohta. Eilisiltana sanoin 7 vuotiaalle, että huomenna mennään jonnekin lapsen oikeuksien julistuksen vuosipäivän kunniaksi. Monessa kirkossa järjestetään lapsille messuja ja kirkkohetkiä. Luin lehdestä vaihtoehtoja. Lapsi kysyi: Onks pakko mennä kirkkoon? Mentäis mieluummin ostoskeskukseen ostamaan leluja. Sanoin, että lasten oikeus on, että aikuiset varjelevat heitä liialta lelumäärältä. Aina täytyy perustella kirkkoon menoa. Ehkä se kuitenkin kannattaa. Illalla istumme jälleen omassa kirkossamme. Tai minä istun, pojat istuvat, välillä ryömivät penkkien alla ja viilettävät pitkin käytävää. Nolottaa, mutta tunnelma näissä lasten kirkoissa on salliva. Kirkon jälkeen jatkuu seurakuntasalissa lasten juhla: herkkuja ja puuhaa. Täällä lapset saavat olla lapsia. Onneksi, onhan sentään Lapsenpäivä. TUOMIOSUNNUNTAI 22.11. Kirkkovuosi on päättymässä. Olen jälleen Hakunilan kirkossa messua toimittamassa, niin kuin vuosi sitten tämän kirkkovuoden alkaessa. Sakastissa raamatuntekstin lukemiseen valmistautuva Jari muistaa, että vielä valitaan teksti kolmannesta vuosikerrasta. Viikon päästä aloitetaan kolmen vuosikerran kierto alusta. Tuomiosunnuntain tekstit jylisevät. Uusi pappimme Vesa kertoo saarnassa tosikertomuksia lasten kovasta elämästä. Minä mietin evankeliumin valossa omaa elämääni. Olisiko lapsen oikeuksien julistuksen päivää pitänyt viettää jollain ihan muulla tavalla? Sana sattuu, sekä lain että armon sana. Oma riittämättömyys turhauttaa. Toisaalta oma pieni paikka maailmassa tuntuu helpottavalta. MAANANTAI 23.11. Vapaapäivä. Kulkiessani kodin ja pyykkituvan väliä ajattelen vuotta, joka on kulunut. En tiedä, olenko kirkkovuoden viettämisessä viisaampi. Muistan yhtäkkiä, että pojat löysivät jossain vaiheessa syksyä pääsiäiskoristelaatikon ja alkoivat valmistella pääsiäisjuhlaa. Tyhjä hauta pyöri viikkoja pöydillä ja ikkunalaudoilla ja keltaiset munat roikkuivat ovenkahvoissa, kunnes siivosin ne taas pois ja piilotin syvemmälle kaappiin. Toivon, että tulevana kirkkovuonna juhla saisi tulla ja arki olla ilman että minä niin kovasti yritän niitä tehdä ja saada aikaan. Pojat kirjoittavat jo ahkerasti lahjatoivelistoja. Tontut kuulemma kurkkivat ikkunasta. Minä kerään voimia kestää taas sen odotusten ja täyttymysten ristiriidan, minkä adventti ja joulu todennäköisesti taas aiheuttavat. Kirkkovuoden vaihtuessa tuntuu taas hyvältä aloittaa evankeliumikirja alusta. Miltähän arki ensi kirkkovuonna tuntuu ja miltä pyhä? Tiina Palmu Hakunilan seurakunnan lapsi ja perhetyön pappi kuvitus Ami Lindholm