EK102 Uusi testamentti Luentokurssi A 13.1.2009-17.2.2009 Lars Aejmelaeus Luentokurssin aineistoa: Kurssin ja luentosarjan tarkoituksesta Raamatun hyvä tunteminen on äärimmäisen tärkeä aine jokaiselle, joka tahtoo esiintyä kristinuskon erityisasiantuntijana. Raamattu on kristinuskon ja kristillisen kirkon perusta. Raamatun varaan perustuvat sekä kristillinen dogmatiikka että etiikka. Se, joka tuntee Raamatun, on vahvoilla kirkon piirissä käytävässä keskustelussa. Raamatun todellinen tunteminen on kuitenkin vaikeampi asia kuin äkkiseltään voisi luulla. Siinä ei riitä, että on lukenut suomenkielistä Raamattua läpi moneen kertaan. Onnellinen se, joka näin on tehnyt, joka jo tuntee Raamatun sisällön hyvin. Se auttaa suuresti tämänkin kurssin hyvään suorittamiseen. Jokaisen kannattaisikin tässä vaiheessa lukea Uusi testamentti läpi. Asiat on paljon helpompi ymmärtää ja jäsentää sen jälkeen. On tietenkin tärkeätä, että teologi tietää, mitä Raamatussa on ja tuntee sen sisällön. Juuri ne, jotka ovat tutustuneet Raamattuun ahkeran oman lukemisen avulla, tietävät hyvin, miten moninainen kirja Raamattu on. Se sisältää varsin erilaisia tekstejä. On runoutta ja proosaa. On teologis-filosofista uskonnollista pohdiskelua, elämänkatsomuksellista mietiskelyä ja historian kirjoitusta, lakitekstejä ja saarnaa. On tekstejä, joiden uskonnollinen merkitys ja painoarvo on itsestään selvä. Samalla on tekstejä, joiden sisältö oudoksuttaa, jotka eivät tunnu vastaavan meidän oman aikamme käsityksiä siitä, mikä oikein ja arvokasta. On katkelmia, joissa käytettyjen termien merkitys ei kunnolla avaudu. Tarkka lukija huomioi myös sisällöllisiä ristiriitoja tai outoja toistoja eri tekstien välillä. Lukijalle, joka lukee Raamattua yhtenäisenä kirjana ja jolla ei ole tietoja sen syntyhistoriasta, muodostuu loppujen lopuksi pakostakin varsin kaoottinen kuva kristinuskon perusteksteistä ja niiden sisältämästä sanomasta. Eksegetiikan tehtävänä on panna asiat järjestykseen, luoda kaaoksesta kosmos. Se ei ole mitään salatiedettä, vaan se perustuu varsin yleistajuisten, yleisesti hyväksyttyjen ja järkevien perusperiaatteiden varaan. Se ei itse asiassa ole mitään muuta kuin tekstien erityisen tarkkaa lukemista, niiden keskinäistä vertailua ja sen pohjalta nousevien loogisten johtopäätösten tekemistä. Jos Raamattu olisi suoraan taivaasta valmiina pudonnut kirja, jossa uskon ja oikean elämän asiat selitettäisiin harmonisessa järjestyksessä pykälä pykälältä, eksegetiikkaa ei tarvittaisi. Dogmatiikka ja etiikka voisivat suoraan noutaa perusideansa kirjan pykälistä. Raamattu on kuitenkin erilaisten ja eri aikoina sekä erilaisissa tilanteissa eläneiden ihmisten kirjoittama kirjoituskokoelma. Myös ne, jotka uskovat Jumalan ilmoittavan itsensä Raamatussa, ovat pakotettuja myöntämään mikä ylipäätänsä Raamatun tuntevat, dogmaattinen tiukka fundamentalismi on mahdollista vain, kun Raamattua katsotaan kaukaa Jumalallinen ilmoitus sekoittuu siinä, niin kuin kaikessa, missä ihminen on mukana, kirjoittajien omiin näkemyksiin ja kirjoitusaikoina vallinneisiin maailmankatsomuksellisiin ennakkoluuloihin. Raamattu on kuin kultamalmia, jossa jalo metalli on sekoittuneena normaaliin sora ja kiviainekseen. Teologin tehtävänä on seuloa ohjeellinen ilmoitusaines siitä, mikä on inhimillistä kehystä. 1
Eksegetiikka on Raamatun tarkkaa lukemista ja sen pohjalta tehtyjä järkeviä johtopäätöksiä tekstin luonteesta, syntyhistoriasta, taustalla olevasta materiaalista ja sanomasta. Tarkan lukemisen ja siitä tehtyjen johtopäätösten kurinalaisuus tekee lukemisesta tiedettä. Henkilö, joka lukee tarkkaan UT:a, tekee automaattisesti esimerkiksi nk. kirjallisuuskriittisiä huomioita. Tekstissä tulee vastaan outoja katkeamia, siirtymiä, hyppäyksiä, toistoja sekä ylipäätänsä asioita, jotka panevat ihmettelemään, miten tämäntyyppiset ilmiöt tekstissä ovat syntyneet. Silloin kun tämäntyyppiset häiriöt tulevat tekstissä liian suuriksi, joudutaan päättelemään, että teksti ei voi olla siinä kunnossa, missä sen alkuperäinen kirjoittaja on sen laatinut. Myös muita tutkimusnäkökulmia kuin kirjallisuuskritiikki on. Eksegetiikka Raamatun tarkkana lukemisena tarkoittaa laajasti ymmärrettynä myös sitä, että lukeminen ulotetaan kaanonin ulkopuolelle jäävien tekstien alueelle. Raamatun rajat eivät ole kovin jyrkkiä verrattuina kirjoituksiin, jotka jätettiin sen ulkopuolelle. Myös eikanonissa juutalaisissa ja kristillisissä teksteissä sikäli kuin niitä on säilynyt; kuuluminen kaanoniin takasi säilymisen meidän päiviimme asti, ulkopuolella jääminen teki kirjoituksen kopioimisen ja monistamisen epävarmaksi on paljon kristinuskon syntyä valaisevaa aineistoa. Lisäksi on huomioitava täysin kristinuskolle vieraat samana aikana syntyneet lähteet. UT on syntynyt hellenistisen kulttuurin piirissä. Siinä kerrotut tapahtumat ovat sattuneet tunnetuissa yhteiskunnallisissa oloissa, ja ne ovat liittyneet muista lähteistä tunnettuihin historiallisiin tapahtumiin. Kirjoittajat ovat eläneet keskellä oman aikansa tapahtumia, saaneet koulutuksensa oman aikansa yleisissä puitteissa, omaksuneet juutalaiseen ja yleiseen hellenistiseen ajatteluun liittyviä ajatustottumuksia ja sääntöjä itsestäänselvyyksinä. UT ei ole kaikista muista kirjoituksista irrallinen saari, eivätkä siinä kuvatut tapahtumatkaan ole sattuneet irrallaan kaikista muista maailman tapahtumista. Niin ainutlaatuinen kuin Kristus-tapahtuma onkin, UT:n kirjoituksissa siitä todistetaan liittymällä ajan moniin yleisiin näkemyksiin ja kirjoittamissääntöihin. UT:ssa esitetyt näkemykset perustuvat edelleen ikivanhan juutalaiset teologisen perinteen pohjalle. UT edellyttää erittäin monia keskeisiä uskonnollisia, maailmankatsomuksellisia ja eettisiä opetuksia sillä tavalla itsestään selvinä, ettei niitä tarvitse edes mainita, koska ne on ilmoitettu jo VT:n sisältämässä pyhässä traditiossa. Pyrkiessään ymmärtämään mahdollisimman hyvin UT:a tarkan lukijan on siis syytä tutustua myös antiikin ajan muuhun kirjallisuuteen, ei pelkästään juutalaiseen, vaan myös pakanallisten kirjailijoiden teksteihin ja Egyptin hiekasta löydettyihin tavallisten ihmisten kirjeisiin ja vuodatuksiin. Monet UT:ssa mainitut asiat tulevat aivan uuteen valoon, kun niitä voidaan verrata kaanonin ulkopuolella samaan aikaan kirjoitettuihin uskonnollisiin ja profaaneihin teksteihin. Tärkeistä juutalaisista teksteistä voisi mainita vaikkapa 1940-luvulla löydetyt Qumranin tekstit, joissa on samanlaista lopun ajan ja Jumalan tuoman loppuratkaisun odotusta kuin UT:n kirjoituksissa, mutta jotka siitä huolimatta poikkeavat ratkaisevasti UT:n sisältämästä sanomasta. Josefuksen teokset (Pauli Huuhtasen suomennos). Juuri vertailu lähelle tuleviin toisiin teksteihin tekee UT:n oman erityissisällön erityisen selkeäksi. Näin tulee entistä selvemmäksi se, mikä UT:ssa on ominta itseään ja missä sen sanoma myötäilee kyseisenä aikana muutenkin vallinneita käsityksiä. Antiikin ajan ihmisillä oli uskonnosta riippumatta eräitä yhteisiä tapoja ja arvostuksia, joita kukaan ei asettanut kyseenalaisiksi. Joissakin asioissa juutalaiset kulkivat puolestaan aivan eri suuntaan kuin kaikki muut aikalaiset. Eräissä asioissa taas kristityt poikkesivat sekä juutalaisista että pakanallisista arvostuksista. Tarkkuus tämäntapaisissa huomioissa estää sen, ettei nykyajan teologi ala vaahdota jonkin säännön tai uskomuksen puolesta, joka on pelkästään antiikkinen, mutta ei sisällä minkäänlaista kristillistä erityispainavuutta. 2
Esimerkkinä naisten yhteiskunnallinen ja uskonnollinen alistaminen. Se, mikä on antiikkista, ei sinänsä automaattisesti ole myös pyhää ja ohjeellista. Kreikkalais-roomalaiselta puolelta voi edelleen ottaa esille antiikin ajan historiakirjoituksen, jonka säännöt tulevat omalla tavallaan hyvin esille Apostolien teoissa. Ne antavat aidon näkemyksen siihen, miten meidän tulee suhtautua Ap. t:ssa oleviin lukuisiin eri henkilöiden suuhun sijoitettuihin puheisiin. Tutustuminen sekä juutalaisiin että kreikkalaisiin kirjoituksiin tekee edelleen ymmärrettävämmäksi nk. pseudepigrafien eli väärällä nimellä laadittujen kirjoitusten luonteen. Se, joka on tietoinen menetelmistä, niiden luonteesta, niiden vahvuuksista ja heikkouksista, pystyy myös arvioimaan niiden pohjalta muotoiltuja vastauksia. Hän tietää, missä vaiheessa siirrytään jokaiselle selvistä vaikeuksista, joita kukaan ei voi kieltää, enemmän tai vähemmän hypoteettisiin yritelmiin vastata niihin. Hän pystyy myös omalta osaltaan kriittisesti arvioimaan, kuinka vakuuttavia vastausyritelmät ovat, minkälaisiin ja kuinka päteviin argumentteihin ne perustuvat. Tämän vuoksi jokaisen teologin on oltava riittävästi selvillä eksegetiikan perusmenetelmistä. Teologin on oltava itsenäisesti asioihin kantaa ottava asiantuntija kristinuskon perusdokumentteihin liittyvissä tulkinnoissa. Teologia onkin verrattavissa humanistisiin tieteisiin ja niihin pakostakin aina liittyvään subjektiivisuuteen. Luonnontieteet, teoreettinen logiikka ja matematiikka ovat luonteeltaan kovin erilaisia verrattuina yrityksiin saada selvyyttä ihmisten kirjoittamiin teksteihin, varsinkin kun ne ovat syntyneet antiikin aikana ja pyrkivät todistamaan asioista, jotka eivät kuulu tavalliseen arkitodellisuuteen. Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että vakavasti asiaan suhtautuvien, moraaliltaan ja älyltään suhteellisen moitteettomien tutkijoiden kokonaistulkinnat keskeisistä UT:n aiheista poikkeavat suuresti toisistaan siitäkin huolimatta, että he eivät ole pyrkineet muuhun kuin kirjoittamaan totuuden aiheestaan. Tällaisessa tilanteessa aineistoon ja käytettyihin menetelmiin itse perehtynyt lukija voi tutkimuksia lukiessaan pitkin matkaa tehdä omia kriittisiä havaintoja ja kysymyksiä. Hän havaitsee, missä tutkijat tekevät valintoja, joissa yhtä tai ainakin melkein yhtä hyvin olisi voitu valita toisinkin päin. Hän ei ole ajopuu, jonka on pakko seurata sokeasti muita tutkijoita ja rakentaa oma näkemyksensä heidän kokonaistulkintansa varaan. Eksegeettisesti sivistynyt kriittinen teologi pystyy siis suhtautumaan vapautuneesti tutkimuksiin, valitsemaan sieltä sen, mitä hän pitää hyvin perusteltuna, ja hylkäämään sen, jossa hän katsoo kirjoittajan tehneen perusteettoman valinnan oman subjektiivisen perusnäkemyksensä pohjalta, valinnan, jota voi, mutta jota ei ole pakko seurata. Tieto pelin säännöistä, siitä, mistä voidaan sanoa jotakin täysin varmaa tai vain todennäköisesti varmalla pohjalla olevaa tai esittää pelkkiä arvailuja, tekee hänet vapaaksi. Tämän vuoksi jokaisen teologin on tunnettava riittävästi eksegetiikan perusteita. On toisaalta typerää inttää asioista, joista ei voi muuta ajatella kuin sen, mitä eksegeettisessä kirjallisuudessa tarjotaan, mutta vaarallista on myös lähteä kritiikittömästi minkä tahansa tieteelliseltä kuulostavan tulkinnan perään. Perehtyminen eksegetiikkaan antaa varmuutta tällaisten asioiden välisen eron tekemiseen. Ylösnousemususko ja kristinuskon synty Kristinuskon juuret ovat Vanhassa testamentissa ja juutalaisuudessa. Ensimmäiset kristityt eivät ajatelleet, että he edustivat eri uskontoa kuin oman aikansa juutalaiset. Heillä oli ylpeä juutalaisesta näkökulmasta tietenkin röyhkeä ja vastustettava vakaumus siitä, että kristinusko edusti juutalaisuuden täyttymystä, Jumalan uusinta liittoa kansansa eikä pelkästään kansansa, vaan koko maailman, kaikkien ihmisten kanssa. Juutalaisten mielestä Kristukseen uskovat, itseään juutalaisuuden täyttymyksenä pitävät ihmiset oli käenpoika, joka jouti pois yhteisestä pesästä. Koska juutalaiset eivät 3
hyväksyneet Kristusta Messiaan ja näkemystä hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan sinä jumalallisena perustapahtumana, jossa Jumala teki uuden liiton (diatheekee, liitto, testamentti ) ihmiskunnan kanssa, kristinuskon ja juutalaisuuden teiden oli pakko eriytyä ja kristinuskosta tuli oma uskonto. Varhaiset kristityt niin syntyperäiset juutalaiset, joita ensimmäisen sukupolven aikana oli enemmistö, kuin pakanat katsoivat olevansa oikea ja aito Israel, se, josta profeetat olivat ennustaneet ja johon koko VT ja jumalallinen pelastushistoria olivat tähdänneet. Kristus-tapahtuma on se varsinainen syy, joka synnytti kristinuskon ja erotti sen juutalaisuudesta. Alunlaskumme alussa juutalaisuudessa esiintyi monia erilaisia kuppikuntia, lahkoja ja puolueita, jotka erosivat suuresti toisistaan ja jotka myös riitelivät usein verisesti keskenään, mutta jotka eivät kuitenkaan koskaan eronneet yhteisestä perususkonnosta, juutalaisuudesta. Kristus-uskoisten juutalaisten näkemykset olivat kuitenkin niin radikaaleja verrattuna muihin juutalaisuuteen, että heidän oli aikaa myöten mahdotonta säilyttää yhteyttä millään tasolla äitiuskontoonsa. Väite uudesta liitosta, johon kaikkien vanhan liiton jäsenten oli tultava mukaan siinä missä pakanoidenkin, oli liikaa., samoin kuin aiheeseen keskeisesti liittyvä opetus siitä, kuka Jeesus Nasaretilainen oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Kristus-tapahtuma on kristinuskon ydin, josta koko uusi uskonto kaikkine siihen liittyvine piirteineen on kehittynyt. Kristus-tapahtuman ydin on puolestaan Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Mikäli kristityt eivät olisi uskoneet ylösnousemukseen, ei kuolemallakaan olisi ollut mitään positiivista sisältöä. Siksi voidaan sanoa perustellusti liittyen kaikkeen mahdolliseen historiallis-kriittiseen tarkasteluun, että usko Jeesuksen ylösnousemukseen ja vasta se synnytti ilmiön, jota kutsumme kristinuskoksi. Usko ylösnousemukseen oli kristinuskon alkuräjähdys, joka selittää jatkotapahtumat. Miten puusepästä ja maallikkosaarnasta Jeesus Nasaretilaisesta, joka aivan äskettäin eli ihmisenä muiden joukossa, tulee lyhyessä ajassa taivaallinen hahmo, jota palvotaan Jumalana, joka Efesolaiskirjeen mukaan täyttää koko kosmoksen (Ef. 1:23)? Toisella tavalla muotoiltuna kysymys kuuluu: miten kristinusko syntyi tai miten usko ylösnousseeseen Jeesukseen syntyi? Kristinusko syntyi uskona Jeesuksen ylösnousemukseen. Myös kaikki Uuden testamentin kirjoitukset perustuvat tämän uskon varaan. Ylösnousemukseen viitataan tavalla tai toisella kaikkialla Uuden testamentin eri osissa. Ylösnousemukseen viitataan monella tapaa. Siitä, miten ja missä opetuslapset saivat vakaumuksen siitä, että Jeesus elää, annetaan Uuden testamentin runsaassa aineistossa yltäkylläinen todistus. Todistus on jopa niin yltäkylläinen, yksityiskohtainen ja runsas, että tavallisen raamatunlukijan on vaikea saada kaikesta selkeää kokonaiskuvaa. Kertomukset ensimmäisistä ilmestyksistä ja niiden luonteesta ovat keskenään jännitteisiä, jopa ristiriitaisia. Henkilö, joka lukee evankeliumit järjestyksessä läpi ja muistaa, miten kukin niistä asiasta kertoo, joutuu pakostakin ihmettelemään, minkälaiseen järjestykseen opetuslasten kokemukset olisi järjestettävä ja voivatko kaikki kerrotut tapahtumat olla yhtä tosia vai sulkevatko jotkin kuvaukset toisensa pois. Palautetaan eri evankeliumien kuvaukset lyhyesti mieleen: Matteus: Hautaus kalliohautaan, sotilaat vartioon, maanjäristys, jossa vartijat lamaantuvat, enkeli vierittää kiven haudan suulta, naiset haudalla, enkeli-ilmestys haudassa, enkeli lähettää naiset sanomaan miesopetuslapsille, että Jeesus ilmestyy heille Galileassa, Jeesus ilmestyy naisille näiden poistuessa paikalta ja naiset syleilevät Jeesusta, viesti miehille Galileaan menosta toistuu Ylösnousseen suulla, vartijat lahjotaan, Jeesus ilmestyy niille yhdelletoista vuorella Galileassa ja antaa kaste- ja lähetyskäskyn. Markus: Hautaus kalliohautaan, sunnuntaiaamuna naiset huomaavat kiven poisvieritetyksi, tapaavat haudassa nuorukaiset, joka lähettää heidän kauttansa käskyn 4
opetuslapsille mennä Galileaan, jossa he saavat kohdata Jeesuksen, naiset postuvat haudalta, pelkäävät eivätkä kerro kenellekään mitän. Luukas: Hautaus kalliohautaan, naiset haudalla, haudalla kaksi miestä (enkeliä) ilmoittaa heille, että Jeesus on noussut kuolleista, naiset menevät ja kertovat miesopetuslapsille, jotka eivät usko heitä, Pietari käy kuitenkin tarkastamassa haudan ja toteaa sen tyhjäksi, samana päivänä kaksi opetuslasta on matkalla Emmaukseen ja ylösnoussut Jeesus kulkee heidän kanssaan sekä paljastaa identiteettinsä perillä, kaksi oppilasta palaavat Jerusalemiin, jossa saavat kuulla Jeesuksen ilmestyneen Pietarille, saman tien ylösnoussut ilmestyy opetuslasten joukolle, todistaa kosketuspyynnön heille olevansa lihaa ja luita, syö opetuslasten kanssa ja antaa heille lähetyskäskyn, tämän jälkeen siirrytään Öljymäelle, jossa Jeesus otetaan taivaaseen. Johannes: Hautaus kalliohautaan, sunnuntaiaamuna Magdalan Maria huomaa, että kivi on siirretty pois haudan suulta ja ilmoittaa asiasta Pietarille ja toiselle opetuslapselle, jotka juoksevat haudalle ja toteavat haudan tyhjäksi, Maria jää haudalle itkemään ja näkee haudan sisällä kaksi enkeliä, jotka kysyvät, miksi hän itkee, vastattuaan Maria kääntyy ja näkee Jeesuksen, jota luulee puutarhuriksi ja ruumiin poiskuljettajaksi, kun Jeesus puhuttelee häntä nimellä, hän tunnistaa Jeesuksen ja pyrkii syleilemään tätä, Jeesus torjuu kosketuksen (noli me tangere) ja lähettää Marian ilmoittamaan ylösnousemuksesta miesopetuslapsille, minkä Maria tekeekin. Samana päivänä ja seuraavana sunnuntaina Jeesus ilmestyykin opetuslapsilleen ja antaa heille Pyhän Hengen. Vasta toisessa ilmestymisessä on mukana myös opetuslapsi Tuomas, joka on epäillyt ylösnousemusta, ennen kuin itse saa olla mukana todistamassa. Jeesus käskee hänen kosketella itseään, jotta Tuomas vakuuttuisi hänen todellisuudestaan, mutta Tuomas ei sitä enää tarvitse. Tämän jälkeen ylösnoussut Jeesus ilmestyy kuudelle opetuslapselleen Tiberiaanjärven rannalla Galileassa. Nämä ovat palanneet entiseen kalastajan ammattiinsa eikä kuvauksessa ole liittymäkohtia siihen, että opetuslapset olisivat jo aiemmin kohdanneet ylösnousseen. Tässä kohtauksessa Jeesus ottaa kieltäjä- Pietarin takaisin armoihinsa ja antaa hänelle seurakunnallisen kaitsijan tehtävän. Neljän evankeliumin erilaisten kuvausten ohella on vielä Apostolien tekojen Luukkaan lopun kuvauksesta poikkeava kuvaus Jeesuksen taivaaseen nousemisesta sekä Paavalin viittaukset Jeesuksen ylösnousemukseen, joita ei ole aivan helppo yhdistää evankeliumien kuvauksiin. Kristinusko syntyi ensimmäisten opetuslasten kokemuksista, joissa he vakuuttuivat siitä, että Jeesus oli herätetty kuolleista. Minkälainen historiallinen todellisuus näistä tapahtumista on rekonstruoitavissa edellä esitellyn moninaisen ja keskenään ristiriitaisen aineiston pohjalta? UT:n ylösnousemustekstien kriittinen lukija joutuu kysymään esimerkiksi, toteutuivatko ensimmäiset ilmestykset Galileassa vai Jerusalemissa. Edelleen: kuinka selkeän ruumiillisessa muodossa Ylösnoussut näyttäytyi opetuslapsilleen? Edelleen hän joutuu kysymään, kuinka pitkän aikajatkumon sisällä ilmestyksiä koettiin. Koettiinko ensimmäiset ilmestykset Galileassa vai Jerusalemissa? Se, mitä tähän vastataan, merkitsee samalla myös vastausta kysymykseen, pakenivatko opetuslapset Jeesuksen kuoleman jälkeen takaisin kotiseudulleen vai jäivätkö he Jerusalemiin. Asialla on tärkeä periaatteellinen merkitys analysoitaessa opetuslasten ylösnousemususkon perusteita. Jos opetuslapset jäivät pitkänperjantain jälkeen Jerusalemiin, heidän suhtautumisensa Jeesuksen kuolemaan ilmaisee kylläkin pelkoa, kauhua ja epävarmuutta, mutta samalla kuitenkin halua pysyä yhdessä. Jos he ovat palanneet Galileaan, voidaan paluu ymmärtää ainoastaan pakona. Heidän pääsiäisjulistuksensa merkitsisi silloin todellista uudelleen 5
aloittamista. Heidän on täytynyt sen yhteydessä pystyä voittamaan ristiin liittyvä haaste, joka ei merkinnyt pelkkää epävarmuustekijää, vaan todellista katastrofia. Vaihtoehto, että opetuslapset pysyivät Jerusalemissa, viittaa toisin sanoen katkeamattomaan, yli pitkänperjantain tapahtumien kestävään uskon jatkumoon. Usko Jeesuksen ainutlaatuiseen merkitykseen olisi ehkä horjunut, muttei katkennut pahimmissakaan koettelemuksessa. Se olisi kantanut opetuslapsia aina niistä päivistä asti, jolloin he vielä olivat maan päällä vaikuttavan Jeesuksen seurassa, yli mestarin ristinkuoleman aina ylösnousemususkon viriämisen päiviin. Jatkumo on ollut niin merkittävä, että opetuslapset ovat odottaneet jotakin vielä tapahtuvaksi Jeesuksen kuoleman jälkeenkin. Tällaisessa tilanteessa saadut ilmestyskokemukset eivät ole voineet olla täydellisiä yllätyksiä. Jotkut tutkijat korostavatkin katkeamatonta uskon jatkumoa jopa niin paljon, että heidän mielestään ristinkuoleman jälkeen ei välttämättä tarvittu mitään uusia kokemuksia lainkaan. Tulkinta, jonka mukaan opetuslapset pakenivat takaisin Galileaan, puhuu taas voimakkaasti täydellisen uskonkatkoksen puolesta. Jos Galileaan palattiin, jouduttiin sieltä käsin aloittamaan uskon ja luottamuksen nollapisteestä. Siellä toteutuneet ilmestyskokemukset ovat täydellisesti yllättäneet opetuslapset, jotka eivät enää osanneet odottaa mitään. Valinta Jerusalemin ja Galilean välillä ei siis ole pelkästään maantieteellinen, vaan samalla ratkeaa olennaisen paljon opetuslasten pääsiäisuskon luonteesta ja edellytyksistä. Maantieteellisen nimen Galilea esiintymistä varhaisimmissa Kristuksen ilmestymisestä kertovissa lähteissä on hyvin vaikea selittää toisella tavalla kuin olettamalla, että opetuslapset ovat todella siirtyneet sinne pitkänperjantain jälkeen. Vanhimmat traditiot opetuslasten tilanteesta Jeesuksen kuoleman jälkeen aukenevat parhaiten, jos oletetaan, että opetuslasten usko Jeesukseen romahti ristiinnaulitsemisen yhteydessä. Tämän jälkeen mikään ei ole pidätellyt heitä vieraassa vihamielisessä kaupungissa. Opetuslapsilla ei ollut mitään syytä jäädä Jerusalemiin odottamaan myönteistä käännettä, sillä todellinen historiallinen Jeesus on tuskin itse julistanut tulevaa ylösnousemustaan ja valmistanut oppilaitaan tällä tavoin kohtaamaan pitkääperjantaita. Tietyistä vaaran aavistuksista huolimatta tapahtuman käänteet olivat tulleet heille yllätyksenä. Heidän pakopäätöstään lienee edelleen vauhdittanut pelko myös heihin suuntautuvista rankaisutoimenpiteistä. Galileaan paluuta olisi vaikea tulkita muuksi kuin juuri paoksi ja yritykseksi palata siihen aikaisempaan elämään, jota he olivat eläneet ennen Jeesuksen seuraan liittymistä. Mistä muusta syystä opetuslapset olisivat palanneet Galileaan? Paluu Galileaan ei siis johtunut joistakin teologisista tai "kirkkopoliittisista" syistä, jonkin jo saadun kokemuksen tai jonkin lupauksen toteutumisen odotuksen vuoksi. Ne, jotka pyrkivät selittämään opetuslasten tosiasiallisen paluun Galileaan joillakin tällaisilla syillä, joutuvat joka tapauksessa selittämään, miksi he eivät jääneet sinne. Miksi he palasivat pian takaisin Jerusalemiin? Mikä valmis teologinen ohjelma edellytti heiltä pelkkää pistäytymistä Galileassa? Sellaista on hyvin vaikea keksiä. Parempi historiallinen rekonstruktio lähtee siitä oletuksesta, että opetuslapset lähtivät ilman toivoa ja uskoa Galileaan ja kokivat siellä jotakin, mikä antoi heille täysin uuden näkemyksen asioihin. Sitten he palasivat saamiensa uusien impulssien vaikutuksesta takaisin Jerusalemiin. Tähän tulkintaan sopii hyvin se, että vanhimmassa evankeliumien traditioaineistossa ei vielä ennen ristiinnaulitsemista puhuta Jeesukseen itseensä kohdistuneesta selkeästä uskosta, vaan uskosta hänen asiaansa, hänen valtuutukseensa tehdä ihmeitä ja toteuttaa Jumalan tarkoituksia. Varsinainen usko Jeesukseen itseensä on vasta pääsiäisen jälkeinen ilmiö. Se ei ole voinut syntyä ilman järisyttäviä kokemuksia. Viime aikoina ovat eräät tutkijat yrittäneet selittää ylösnousemususkon syntyä vertaamalla sitä ihmisen surutyöhön hänen läheisensä kuoleman jälkeen. Rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen surija on usein kokenut tiettyinä hetkinä poismenneen läheisyyttä, jopa nähnyt hänet 6
tutuissa paikoissa. Pietari, joka koki vielä syyllisyyttä kiellettyään tuntevansa Jeesuksen, on joutunut tekemään erityistä surutyötä Jeesuksen kuoleman jälkeen ja on tältä pohjalta kokenut erityisen voimakkaita suruun muutenkin kuuluvia Jeesuksen läheisyyden kokemuksia. Näin hän on päätynyt vakaumukseen, että Jeesus elää ja saanut muutkin vakuuttuneiksi. Kun tähän vielä yhdistetään teologinen vakaumus, että Jumala ottaa hurskaan ihmisen luoksensa eikä häntä hylkää, opetuslasten ylösnousemususkon synty on monen tutkijan mielestä riittävästi selitetty. Jos alkukristillisen ylösnousemuksen selitykseksi riittäisi yleinen psykologinen totuus ihmisen surutyöstä, olettaisi, että maailmassa olisi paljon uskontoja, joissa palvottaisiin kuolleista herätettyä uskonnollista opettajaa. Surutyössä saadut kokemukset eivät anna ihmisille sitä fanaattista uskonvarmuutta, joka sävytti ensimmäisiä kristittyjä heti heidän ensimmäisten kokemustensa jälkee. Opetuslapsilla ei myöskään ollut mitään valmmista uskonnollista traditiota, jonka mukaisesti he olisivat voineet selvittää itselleen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksen. Pelkkä surutyö-kokemus ei kerro muuta kuin, että rakas ihminen elää. Sisällöltään erityislaatuiseen uskonvarmuuteen selviämisen ohella miltei räjähdyksenomainen missionaarinen ekspansio alkukirkon elämässä edellyttää siis paljon dynaamisempaa impulssia kuin surutyön mekanismit ja pelkästään maanpäällisen Jeesuksen tekojen ja sanojen muistelu. Lisäksi uskonnollisen johtajan väkivaltainen kuolema sai muiden ajanlaskumme alussa vaikuttaneiden karismaattis-messiaanisten liikkeiden piirissä aikaan niiden hajoamisen. Myös näissä liikkeissä tehtiin surutyötä, mutta johtajan kuolema on todennäköisesti koettu Jumalan hänestä antamana tuomiona. Tämä selittää, miksi opetuslapset katsoivat kaiken päättyneen pitkänä perjantaina ja miksi he palasivat silloin Galileaan, entiseen elämäänsä. Jeesuksen ylösnousemuksessa ei siis toteutunut ainoastaan Jeesuksen itsensä nouseminen kuolleista, vaan myös opetuslasten uskon ylösnousemus. Heillä oli jo ennen ristin tapahtumia ollut omia Jeesukseen asetettuja toiveita ja odotuksia, siltä pohjalta voitaisiin varmaankin puhua jopa jonkinasteisesta Jeesuksen persoonaankin kohdistuneesta uskosta. Kaikki tämä oli kuitenkin menettänyt sitä elävöittävän hengen Jerusalemin pääsiäisjuhlan kauhistuttavissa tapahtumissa. Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen opetuslasten usko oli enää vain kuin kuollut ruumis: kaikki se, mitä he olivat ajatelleet ja uskoneet oli yhä muistissa, mutta vailla voimaa ja elämää. Kun opetuslapset ilmestyskokemuksiensa kautta saivat varmuuden siitä, että Jeesus elää ja että hänet on jopa korotettu jumalalliseen kunnia-asemaan, virkosi heidän uskonsakin eloon. Mutta niin kuin Jeesuksen olemus ei enää ollut sama kuin aiemmin, vaan paljon enemmän, myös opetuslasten usko Jeesukseen oli uudessa tilanteessa muuttunut: uskon kohteena oleva Jeesuksen persoona sai aivan uudet ulottuvuudet ja uudenlaisen painavuuden. Usko korotettuun Kristukseen sisällytti itseensä vanhan uskon Jeesukseen samalla tavalla, kuin Jeesuksen taivaaseen korotettu ruumis sisällytti itseensä hautaan asetetun maallisen ruumiin. Paavalin vertaus siemenestä ja siitä nousevasta kasvista sopinee omalta osaltaan hyvin kuvaamaan myös opetuslasten uskon muuttumista ristin tapahtumien molemmin puolin. Ylösnousemususko läpäisi koko varhaisen Jeesus-liikkeen. Risto Uro on tosin esittänyt mielenkiintoisen tulkinnan, jonka mukaan Logia-lähteen takana olevien varhaisten yhteisöjen on nähty edustaneen sellaista uskoa, jossa Jeesuksen ylösnousemuksella ei ole merkitystä. Pelkästään se seikka, että Logia-lähteessä ei kerrota ylösnousemuksesta, ei todista asiassa kovin paljon. Kysymyksessähän on kokoelma Jeesuksen opetussanoja, eikä siihen kuulu kuvausta hänen viimeisistä päivistään, saati ylösnousemuksesta. Teoriassa voitaisiin tietenkin ajatella, että Jeesuksen lähdettyä kohtalokkaalle matkalleen Jerusalemiin hänen galilealaiset opetuslapsensa olisivat jääneet julistamaan Galileaan sitä sanomaa, jota Jeesus oli julistanut ja joka on koottu Logia-lähteeseen. Voitaisiin edelleen ajatella, että he eivät heti olisi kuulleet Mestarin kuolemasta tai hänen lähimpien 7
opetuslastensa saamista pääsiäisilmestyksistä, mutta suhteellisen nopeasti tieto molemmista olisi heidät varmastikin tavoittanut. Palestiinassa on tuskin alkukirkon aikana vaikuttanut lomittain kaksi erilaista Jeesus-liikettä, joista toinen rakentui ilmestyskokemusten, toinen pelkästään Jeesuksen opetusten varaan. Jos näin olisi ollut, olisi jo ensimmäisinä vuosikymmeninä kristittyjen parissa virinnyt varsin kiihkeä opillinen keskustelu Jeesuksen ylösnousemuksesta ja siitä olisi selvät jäljet myös Uuden testamentin teksteissä. Nyt teksteissä ei ole mitään, mikä viittaisi tällaisten erimielisyyksien olemassaoloon. On mahdotonta ajatella, että Q-seurakunta ei olisi kohdannut toista kantaa edustaneita kristittyjä. Ainoa järkevä vaihtoehto onkin, että nopeasti leviävä sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta otettiin riemulla vastaan kaikkialla Jeesus-liikkeessä niin Galileassa kuin muuallakin. Koko kehitelmä varhaisista kristityistä, joiden ei muka tarvinnut uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen, vaikuttaakin varsin keinotekoiselta. Naiset tyhjällä haudalla Kaikki opetuslapset eivät paenneet Jeesuksen vangitsemisen ja tuomitsemisen aikaansaamassa uhkaavassa tilanteessa. Vanhimpien traditioiden todistus siitä, että joukko Jeesukselle läheisiä naisopetuslapsia seurasi syrjästä sekä hänen ristiinnaulitsemistaan että hänen hautaustaan, on historiallisesti paikkansa pitävä tieto. Jos tämäntapaisia tietoja olisi myöhemmin sepitetty, todistajiksi olisi valittu miehiä. Heidän välittämänsä todistus asioista olisi kuulostanut kuulijoiden korvissa paljon luotettavammalta. Tapa, jolla Markuksen tallettamassa vanhimmassa kärsimystraditiossa annetaan nimiensäkin puolesta epämääräiseksi jäävän naisjoukon varjomaisen passiivisesti seurata mestarinsa kärsimystä, kuolemaa ja hautausta, henkii aidon historiallisen kerronnan tuntua. On siis ilmeistä, että juuri näiden naisopetuslasten välityksellä muut varhaiset kristityt saivat tietää, miten Jeesus oli kuollut ja miten hänet haudattiin. Mark:n loppuhuipennuksessa (Mark. 16:1-8) kuvataan samojen naisten käyntiä viikon ensimmäisenä päivänä Jeesuksen haudalla. He kokevat tyhjän haudan ihmeen ja saavat ottaa vastaan enkeliltä taivaallisen sanoman ylösnousemuksesta. Onko tässäkin kuvauksessa jonkinlainen historiallinen ydin? Miten ja missä kuvauksen voidaan katsoa muotoutuneen? Jakson Mark. 16:1-8 taustalla on mitä todennäköisimmin tietty historiallinen tapahtuma, jossa Jeesuksen seurueeseen kuuluneilla naisilla on ollut erikoinen kokemus Jeesuksen haudalla. Kokemus ei kuitenkaan ole sellaisenaan ollut yksiselitteinen ja vakuuttava todistus Jeesuksen ylösnousemisesta. Mitä tahansa naiset ovatkin kokeneet haudalla, he eivät ole ilmeisestikään osanneet tulkita sitä suorana todistuksena ylösnousemuksesta. Pikemminkin voidaan puhua jonkinlaisesta naisten haudalla kokemasta hämmingistä. Jeesus oli kyllä haudattu yksityiseen hautaan, mutta vieraat ihmiset olivat toimittaneet hautauksen. Naisilla oli ollut mahdollisuus seurata hautausta ainoastaan kaukaa (Mark. 15:47). Tämä on luonut pohjan naisten myöhemmälle epävarmuudelle. He eivät tienneet, mitä heidän pitäisi ajatella, kun he sapatin jälkeen haudalle tullessaan eivät löytäneet muuta kuin tyhjän haudan. Luonnollisena seurauksena oli hämminki, jota Mark:n viimeinen jae 16:8 vielä omalla tavallaan heijastaa: hautakokemus saa aikaan naisissa pelkkää "pelkoa ja vavistusta" eikä johda mihinkään sen enempään. Pelkkä tyhjä hauta on itsessään arvoituksellinen ja ajatuksia moneen suuntaan vievä asia. Sellaiseen törmäävän ihmisen ensimmäinen ajatus ei varmastikaan liity ylösnousemukseen. Ensimmäiset selitysyritykset ovat liikkuneet lähinnä julman pilan, ruumiin varastamisen, oman erehdyksen tai jonkin muun vastaavan ajatuksen ympärillä. 8
Vasta sen jälkeen kun usko Jeesuksen ylösnousemuksen todellisuuteen oli virinnyt muuta kautta, naisten oli mahdollista jälkikäteen ymmärtää kokemuksensa positiivisessa valossa. Kun ilmestyksiä kokeneet miesopetuslapset palasivat Galileasta ja julistivat ylösnousemussanomaa, naisille oli selvinnyt heidän oman hautakokemuksensa arvoitus. Jos Jeesus oli noussut kuolleista, oli selvää, miksi he eivät olleet voineet löytää hänen kuollutta ruumistaan. Vain ahdistusta aiheuttanut hämminki muuntui ylösnousemususkoa vahvistavaksi lisätodistukseksi, tyhjän haudan ihmeeksi. Vasta Galileasta saapunut sanoma Ylösnousseen ilmestyksistä antoi asioille niiden oikean selityksen. Uudessa tilanteessa naiset saattoivat todistaa, että jo aivan pian Jeesuksen kuoleman jälkeen hekin olivat omalta osaltaan saaneet todistuksen Herran ylösnousemuksesta. Tässä tilanteessa naisten kokemus saatettiin muotoilla seurakuntaa rakentavaksi kertomukseksi, jossa varsinainen ydin eli ylösnousemusjulistus konkretisoitiin sanomaa julistavan enkelin ilmoitukseksi (Mark 16:5-6). Tutkijoiden keskuudessa on aiheuttanut ongelmia kysymys, miksi tyhjä hauta ei enää myöhemmin esitä minkäänlaista osaa alkuseurakunnan elämässä, miksi sen konkreettiseen paikkaan ei vedota eikä sitä käydä katselemassa. Useammanlaatuisia ja monista eri näkökulmista nousevia vastauksia on esitetty. Seurakuntaelämässä vallitsevana ollut tunto korotetun ja elävän Herran läsnäolosta seurakunnan jumalanpalveluksissa ja elämässä on riittävä vastaus. Pelkkään menneisyyteen kuuluva ja vain lyhytaikainen hautaleposija ei ollut tärkeä uskoville. Luukkaan kuvauksessa enkelin kysyy naisilta "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?" (Luuk 24:5) Se kuvaa alkukristittyjen asennoitumista asiaan yleisemminkin. Alkukirkon jäsenet eivät tunteneet jälkeenpäin kiinnostusta myöskään Jeesuksen kuolinpaikkaa, Golgataa, kohtaan, niin että olisivat siellä järjestäneet muistelutilaisuuksia. Ylipäätänsä alkuseurakunta oli niin suuntautunut lähellä olevaa suurta tulevaisuutta, lopullista ratkaisua vastaanottamaan, että pelkästään menneisyyteen ja tähän katoavaan maailmanaikaan liittyvät "pyhät paikat" eivät sitä kiinnostaneet. Siinä vaiheessa kun kirkossa alkoi olla kiinnostusta näihinkin kysymyksiin, ei enää ollut olemassa niitä, jotka olisivat voineet osoittaa autenttisten paikkojen sijainnin. Väliin sijoittui myös molempien juutalaiskapinoiden aiheuttama traditioketjun katkos. On vielä huomattava, että naiset ovat haudalla käyntinsä jälkeen ja ennen kohtaamistaan miesopetuslasten kanssa palanneet Galileaan. Miksi Galileasta tulleet naiset olisivat ylipäätänsä jääneet Jerusalemiin Jeesuksen kuoleman ja ikävän hautakokemuksen jälkeen? He eivät paenneet niin kuin miesopetuslapset, mutta kun kaikki asiat oli hoidettu, heillä ei enää ollut mitään syytä jäädä kaupunkiin. He ovat palanneet Galileaan muiden sinne takaisin matkaavien galilealaisten pääsiäisvaeltajien karavaanissa heti sapatin jälkeen. Varhaisaamuun sijoittuva haudalla käynti voisi osittain selittyä siitä, että naiset joutuivat ottamaan huomioon muiden pyhiinvaeltajien lähtöaikataulun. Kenenkään, varsinkaan naisten, ei ollut turvallista vaeltaa yksinään Palestiinan levottomilla teillä. Jaksoon Joh. 20:1-18 sisältyvä, neljännen evankeliumin lähteisiin kuuluva kuvaus yksinäisestä Magdalan Mariasta tyhjän haudan luona voisi mahdollisesti selittyä sillä, että muiden jo lähdettyä Magdalan Maria jättäytyi Jerusalemiin muutamaksi päiväksi ehkä juuri Jeesuksen hautaan liittyvien ratkaisemattomien kysymysten vaivaamana. Sen jälkeen kun hän oli kokenut Ylösnousseen ilmestyksen, hänkin palasi sopivan matkaseurueen kanssa kotiseudulleen. Näidenkin seikkojen vuoksi haudan sijainti ja tila näyttävät jäävän kokonaan vaille lähempää tutkimista ja huomiota alkukirkon elämässä. Oppaathan olivat jo poissa, kun miehet palasivat Jerusalemiin. On mahdollisesti kestänyt jonkin aikaa, ennen kuin Galileaan palanneet naiset saivat kosketuksen ylösnousemusjulistukseen ja edellytykset 9
rakentavalle hautakertomukselle nousivat esiin. Syrjäisestä Galileasta käsin kertomus ei myöskään päässyt yhtä tehokkaaseen levitykseen kuin keskuspaikasta Jerusalemista. Sanoma tyhjästä haudasta on edellä esitellyn historiallisen rekonstruktion valossa merkinnyt siis pelkkää sivukraateria alkukirkon ylösnousemususkossa. Ylösnousseen ilmestykset ovat olleet kokemuksina ensisijaisia. Usko ylösnousemukseen rakentui niiden varaan. Ne riittivät monille ensimmäisille kristityille sellaisinaan ilman erityistä opetusta tyhjästä haudasta. Esimerkiksi Paavali ei mainitse tyhjää hautaa omissa kirjeissään. Kertomus tyhjän haudan löytymisestä on tältä kannalta katsottuna vain alkuperäisen ylösnousemusjulistuksen myöhempää vahvistusta. Se ei kuitenkaan ollut mikään aikaisempaan opetukseen sopimaton kylkiäinen, vaan vastasi päinvastoin täydellisen hyvin alkukirkon yleistä tapaa ymmärtää Jeesuksen ylösnousemuksen luonne. Se, mitä vanhalle, tähän maailmaan kuuluvalle ruumiille katsottiin tapahtuneen, ei ollut yhdentekevä asia. Juutalaisen kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen mukaan haudan tyhjäksi tuleminen oli itse asiassa välttämätön oletus. Joukkohautateoria Edellä esitetyn paremmaksi perustelemiseksi on hyvä tutustua myös vaihtoehtoiseen suomalaiseen tulkintaan. Dosentti Matti Myllykoski avaa uudelleen keskustelun Jeesuksen hautaamisen ongelmista useammassa yhteudessä, muun muassa artikkelissaan Mitä Jeesuksen ruumiille tapahtui? (TA 2001, s. 407-418). Myllykosken teesi on, että Jeesusta ei haudattu yksittäiseen kalliohautaa, vaan rikollisille tarkoitettuun joukkohautaan. Myllykoski korostaa, ettei hän tällä tavalla ota kantaa ylösnousemuskysymykseen. Korostuksen takana on se itsestäänselvyys, että myös joukkohaudasta voidaan nousta ylös, vaikkakaan sen todentaminen ei ole yhtä selvää kuin Uuden testamentin kirjoituksissa esitetyn hautauksen pohjalta. Ratkaisu tarjoaisi itse asiassa kriittisimmällekin tutkijalla mahdollisuuden välttää ottamasta kantaa ylösnousemususkon antropologisiin ulottuvuuksiin. Sekä ruumiillisen ylösnousemuksen puolustajat että sen vastustajat voisivat tyytyä toteamaan, että tästä puolesta on kenenkään enää mahdoton sanoa mitään. Joukkohautaan perustuvan rekonstruktion hankaluus on sama kuin kaikkien muidenkin rekonstruktioyritelmien tilanteessa, jossa vanhimman evankeliumin tarjoamat puitteet hylätään. Jos Markus kertoo asiat väärin, jäljelle ei jää muuta kuin yleisiä päätelmiä ja arvailuja, jotka pyritään rakentamaan sen ajan tapoihin ja käytäntöihin. Vaikka tietäisimme niistä paljon enemmän, kuin tosiasiassa tiedämme, pelkästään niiden varassa orientoituminen olisi äärimmäisen epävarmaa. Niin kuin Myllykosken artikkeli hyvin osoittaa, tietomme ajan todellisesta käytännöstä suhtautumisessa ristiinnaulittuihin ja heidän hautaamiseen on hyvin sirpaleista. Tiedonmurusista ei voida rakentaa varmaa yhtenäistä käytäntöä. Markuksen kuvauksen puolustukseksi muita rekonstruktioita vastaan voisi esittää seuraavaa: 1) Markuksen tekstiä ei ole pakko tulkita sillä tavalla, että hautauskertomus irrotetaan omaksi erityiseksi ja muusta kärsimyshistoriasta vähemmän arvokkaaksi osaksi. 2) Myllykosken rekonstruktio rakentuu sen oppineen arvauksen varaan, että Joosef Arimatialainen ei toiminut Jeesuksen vaan juutalaisen uskonyhteisön intressien hyväksi. Hän toimi juutalaisten Suuren neuvoston toimeksiannosta. Myllykoski olettaa, että hänen tehtävänsä oli haudata teloitetut rikolliset. Lisähypoteesina on, että kysymyksessä oli joukkohauta. Edelleen hypoteesien sarja jatkuu oletuksella, että kysymyksessä ei tällöin ollut luolahauta, vaan pelto teloituspaikan läheisyydessä. Naisten hautakokemukset liittyivät heidän valittajarituaaliensa yhteyteen tämän hautausmaan läheisyydessä. Sen verran historiallista todellisuutta saattaisi siis myös tyhjän haudan 10
perikoopilla (Mark. 16:1-8) olla. Mitä enemmän hypoteeseja joudutaan rakentamaan hypoteesien varaan, sitä enemmän lopputuloksen mahdollisuus vakuuttaa vähenee. 3) Palestiinasta on löytynyt luolahaudasta ristiinnaulitun miehen luut. Hänen kuolintapansa varmistaa se, että naulitsemiseen kuulunut naula on vielä kiinni luissa. Tämänkin yleensä aivan päinvastaiseen tulkintaan käytetyn faktan Myllykoski tuo yllättävästi tukemaan omaa erityistulkintaansa. Hän on sitä mieltä, että samantyyppisiä ristiinnaulitun hautalöytöjä pitäisi olla enemmän kuin vain yksi, jotta sen pohjalta voitaisiin ajatella kuolemantuomittujen muutenkin saaneen osakseen erillishautauksia. Vaatimus on liiallinen, kun varmaankaan kaikkien luihin ei ole jäänyt asiaa varmistavaa naulaa, niin kuin tässä yksittäisessä tapauksessa. 4) Tulkintaansa tukevana argumenttina Myllykoski tuo esille myöhemmältä ajalta peräisin olevan juutalaisen säädöksen, jonka mukaan kuolemaan tuomitut oli haudattava erilleen muista vainajista. Myllykoski katsoo, että säädöstä oli noudatettu jo Jeesuksen aikana. Tämäkin säädös puhuu itse asiassa Myllykosken kokonaistulkintaa vastaan. Säädöksestä käy nimittäin ilmi, että kysymys ei ole mistään modernista joukkohaudasta, vaan sellaisesta haudasta, josta omaiset saattoivat noutaa sinne haudatun yksilön luut sen jälkeen kun liha ympäriltä oli haihtunut pois. Toisin sanoen, jos juutalaiset olisivat toimineet tämän käytännön puitteissa, he olisivat voineet tehokkaasti tukahduttaa opetuslasten ylösnousemusinnostuksen kehtoonsa toteamalla, että ruumis oli heillä tallella ja tarkistettavissa. Jos Markuksen kerronta sisältää monia sisällöllisiä vaikeuksia, joihin Myllykoski artikkelissaan ansiokkaasti kiinnittää huomionsa, ei hänen oma rekonstruktionsakaan ole sellaisista vapaa. Suurissa linjoissa riisuttuna eräistä ilmeisistä legendaarisista värityksistä ja muunlaisista lisäyksistä Markuksen kertomus tarjoaa sittenkin kestävän pohjan historialliselle rekonstruktiolle ja sopii erinomaisesti rinnakkais- ja lähtökohdaksi kristinuskon synnyn aikaansaaneille jatkotapahtumille eli ilmestyskokemuksille, joissa eri ihmiset kohtasivat ylösnousseen Kristuksen. Paavalin käsitys Jeesuksen ylösnousemuksesta Kun esittelin evankeliumien kuvauksia ylösnousseen Jeesuksen olemuksesta, kävi selväksi, miten konkreettisen kuvan ne antavat ylösnousseen olemuksesta. Jeesus on ikään kuin vain entiseen elämäänsä takaisin herätetty ihminen. Toki hänellä on ihmeellisiä uusia kykyjä, kuten esimerkiksi Joh:lla ilmestyä suljettuun tilaan ikään kuin tyhjästä ja jälleen kadota kuten Emmauksessa. Matteuksen loppukohtauksessa hän on palvonnan kohteena, Luukkaan loppukohtauksessa hän nousee ylös taivaaseen, mutta varsinkin Luukas pyrkii alleviivaamaan ylösnousseen konkreettista ruumiillisuutta, kun painottaa hänen syömistäänkin. Kristillisessä traditiossa näyttäytyy sellainen erikoinen piirre, että konkreettisen ruumiillisuuden korostaminen vain kasvaa, mitä myöhäisemmästä tradiokerrostumasta on kysymys. Selityksenä lienee apologeettinen pyrkimys torjua kristittyjen ylösnousemususkoa vastaan esitetty arvostelu, että opetuslapset ovat nähneet vain kummituksen ja näkyjä (vrt. surutyöhön liittyvä pohdiskelu). Niin kauan kuin varsinaiset kokijat vielä elivät, he eivät tarvinneet tällaista ylösnousemuksen puolustelua. Kokemus minkälainen se itsekullekin oli ollutkin oli sellaisenaan vakuuttanut heidät. He eivät epäilleet. Myöhemmät kirjoittajat, jotka propagoivat teksteillään kristillistä uskoa ja sen perusdogmaa, Jeesuksen ylösnousemusta, katsoivat, että heidän oli pyrittävä hurskaan mielikuvituksen avulla auttamaan kuulijoitaan sen tajuamisessa, että ylösnousemus oli todellisuutta. Tältä pohjalta selittyy myös se, että Luukas joutuu kaksoisteoksessaan erottamaan Jeesuksen ylösnousemuksen hänen taivaaseen astumisestaan. UT:n kirjoittajien joukossa vain Paavali on itse kokenut ylösnousseen ilmestyksen ja siksi juuri hänen esitykseensä aiheesta tulee kiinnittää erityinen huomio. Paavali koki sen, 11
minkä muutkin apostolit kokivat, ja se muutti hänen elämänsä. Paavali ei kerro paljoa kokemuksen luonteesta, mutta riittävästi, niin että voimme saada jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen ylösnoussut Jeesus oli. Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen 15. luku on äärimmäisen valaise selvitys aiheesta. Kun luvussa 1. Kor 15 olevasta Paavalin ylösnousemuspohdiskelusta tehdään johtopäätöksiä ja kysytään, mitä Paavali itse on kokenut ja millaiseksi hän on mieltänyt ylösnousseen Kristuksen kääntymiskokemuksessaan, on koko ajan pidettävä mielessä tämäntyyppisten kokemusten erikoisluonne: jo aiemmin mielessä olleet mallit ylösnousemuksesta ja taivaallisista ilmestyksistä vaikuttavat siihen, millaisiin kuviin ja malleihin mainittu peruskokemus pukeutuu Paavalin mielessä; samalla itse kokemus muovaa niitä käsityksiä, joita Paavalilla siihen asti on ollut ylösnousemuksesta ja taivaallisesta todellisuudesta. Luvussa 1. Kor. 15 Paavali on joutunut paneutumaan varsin perusteellisesti ylösnousemus-aiheeseen, koska jotkut seurakuntalaiset ovat hänen saamiensa tietojen mukaan kiistäneet ylösnousemuksen kristittyjä koskevana todellisuutena. Nimenomaan ruumiin ylösnousemus näyttää olleen vaikea pala hyväksyä monelle kreikkalaiselta kultturitaustalta tulleelle uudelle kristitylle. He ovat liittäneet kuoleman jälkeisen elämän toivon pelkkään sielun jatkoelämään. Luvussa 1. Kor 15 Paavali lähtee liikkeelle Kristuksen ylösnousemuksen todellisuudesta. Sitä seurakuntalaisetkaan eivät kaikesta päätellen ole asettaneet kyseenalaiseksi, mutta he eivät vain ole osanneet tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä. Juuri sen tähden, että Kristuksen ylösnousemus on selviö, Paavali voi jakeessa 16 muotoilla ajatuksensa sillä tavalla, kuin hän tekee: "Jos kuolleet eivät nouse ylös, Kristuskaan ei ole noussut ylös." Ehtorakennelman logiikka vaatii korinttolaisia päätymään myös yleisen ylösnousemuksen tunnustamiseen, koska he kerran edellyttivät Kristuksen ylösnousemuksen tosiasiaksi. Puhe "ylösnousemuksesta" edellyttää puolestaan automaattisesti jotakin enemmän kuin uskoa pelkän sielun jatkoelämään kuoleman jälkeen. Paavalin koko todistelu jakeissa 12-16 edellyttää Kristuksen ylösnousemuksen näkemistä osana yleistä ylösnousemista. Kristuksen ylösnousemuksessa ja yleisessä ylösnousemuksessa on kysymys samasta todellisuudesta, jossa ei voi valita vain toista, lähinnä siis ensimmäistä osaa, ja hylätä toista. Jos yleinen ylösnousemus hylätään, silloin menee usko myös Kristuksen ylösnousemukseen, mikä johtaa koko uskon perusrakennelman sortumiseen (j. 17-19). Näin ei kristittyjen tarvitse onneksi ajatella, sillä uskon perustapahtuma on totta. Tapa, jolla Paavali tämän ilmaisee, kertoo jälleen, miten läheisesti Kristuksen erityinen ylösnousemus ja uskovien yleinen ylösnousemus liittyivät hänen opetuksessaan yhteen: "Mutta nytpä Kristus on herännyt kuolleista, esikoisena kuoloonnukkuneista" (20). "Esikoisen" käsite osoittaa, miten Jeesuksen ylösnousemus on "sidoksissa" muiden kristittyjen tulevaan ylösnousemukseen. Kristus on eräänlainen Jumalalle pyhitetty "esikoislahja", joka on pyhittänyt kaikki muutkin samaan pyhään tapahtumaan, joka hänen kohdallaan jo on toteutunut. Hän on samalla joukon ensimmäinen, joka on ylösnousemuksellaan avannut muille oven samaan todellisuuteen. Jeesuksen ylösnousemus oli Paavalille ensimmäinen osa vyörymään lähteneestä eskatologisesta ylösnousemuksesta. Kristittyjen yleinen ylösnouseminen tulisi seuraamaan sitä tutun juutalaisuudessa olevan apokalyptisen odotuksen mukaisesti. Paavali siis julisti Jeesuksen ylösnousemusta tapahtumana, joka jo raotti kaikkien muidenkin hautojen ovia. Hän odotti lopullisen ratkaisun eli yleisen ylösnousemuksen olevan tulossa aivan välittömässä lähitulevaisuudessa. Se oli niin lähellä, että hän itse uskoi olevansa silloin vielä elossa (1. Kor 15:52). Meidän kannaltamme katsottuna ylösnousemuksen asettaminen näin lyhyen aikavälin puitteisiin oli erehdys. Koko kuva Kristuksesta "kuolleitten esikoisena" osoittautuu myöhemmän, sellaisenaan jatkuneen 12
maailmanhistorian kannalta ongelmalliseksi. Onko kyseessä sen luokan erehdys, että meidän on sen tähden epäiltävä koko perustapahtumaakin eli Jeesuksen ylösnousemusta, vai onko kysymyksessä vain Kristuksen ylösnousemusta koskeva tulkintavirhe, joka ei kumoa itse perustapahtumaa? Todellisuus ja siitä annettu tulkinta ovat tietenkin periaatteessa kaksi eri asiaa, ja lopullinen vastaus tämäntapaisiin ongelmiin on viime kädessä pelkästään uskon varassa ja tieteellisen lähestymistavan ulottumattomissa. Paavali tuo esille yleistä ylösnousemusta koskevan vastakysymyksen, jolla hän arvelee seurakuntalaisten tässä vaiheessa keskustelua mahdollisesta haluavan pyrkiä horjuttamaan hänen esittämäänsä oppia yleisestä ylösnousemuksesta. Se liittyy ylösnousemuksen ruumiillisuuteen. Paavalin tavasta reagoida jyrkästi esitettyyn teoreettiseen vastakysymykseen "Kuinka kuolleet heräävät, millaisessa ruumiissa he tulevat esiin?" (j. 35) voi päätellä, että taustalla on nimenomaan ylösnousemuksen ruumiillisuuteen liittyvä epäilys. Epäilijät näyttävät väittävän, että kuollutta ruumista sellaisena, kuin se maan päällä olevassa olomuodossa haudataan, on mahdotonta ajatella uudelleen eloon virkoavaksi (j. 36-37). Juuri tämän ongelman esille ottaminen on ollut tärkeätä Paavalin tilannearviossa siitä, mitkä asiat oli seurakunnalle tehtävä erityisen selviksi. Se ilmenee siitä laajuudesta ja kiivaudesta, jolla Paavali paneutuu nimenomaan tähän puoleen ylösnousemukseen liittyvistä kysymyksistä. Paavalin pääasiana on tässä yhteydessä todistella, ettei "kaikki liha" ole samanlaista ja ettei ylösnousemustodellisuuden materiaalinen perusta ole sama kuin maanpäällisen ruumiillisuuden, minkä vuoksi korinttolaisten on turha irvailla nykyisen ruumiillisen materian virkoamisesta eloon ja elämisestä iankaikkisesti (35-49). Tehtäessä päätelmiä siitä, minkälaiseksi Paavali on ymmärtänyt ylösnousseen Kristuksen todellisuuden, juuri jakeesta 35 alkava jakso on hyvin tärkeä. Jakeessa 37 Paavali vertaa kuollutta ihmistä "alastomaan siemeneen". "Siemen"-kuva tulee hänen kehittelemästään vertauskuvasta, jossa tulevaa ylösnousemustodellisuutta verrataan valmiiseen kasviin ja nykyistä ruumiillisuutta puolestaan siemeneen, josta kasvi on kerran nouseva esille. Nykyinen ruumiillinen todellisuus on yhtä erilainen ja vähäpätöinen kuin siemen on valmiiseen kasviin verrattuna (j. 38). Mutta miksi siemenestä sanotaan, että se on "alaston"? "Alastomuudesta" puhuminen ei tässä yhteydessä viittaa millään tavalla siihen, että kuolemassa ihmisestä "riisuttaisiin" pois jotakin, esimerkiksi sielu tai henki tai päinvastoin sielu joutuisi kuolemassa riisumaan ympäriltään ruumiin, joka on siihen asti ollut sen asuntona tai "vaatteena". Kuollut on "alaston siemen" verrattuna siihen, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Hän on "alaston", kunnes hänet ylösnousemuksessa "puetaan katoamattomuuteen" (j. 53) ja kunnes kuollut tulevaisuudessa saa uuden iankaikkisuusruumiin. Kuva "pukemisesta" on juutalaisuudessa muutenkin varsin usein esille tuleva kuva puhuttaessa ylösnousemuksesta. Kun Paavali jakeessa 40 puhuu "taivaallisista ruumiista", hän tarkoittaa ylhäällä olevia tähtiä ja muita taivaankappaleita, jotka näyttävät olleen hänelle eräänlaisia enkeliolentoja. Taivaankappaleet olivat muutenkin antiikin ajan ihmisten mielissä enemmän tai vähemmän jumalallisia, juutalaisen maailmankuvan mukaan lähinnä enkeleitä tai niihin verrattavia suureita. Tämäntapainen "ylempi" todellisuus oli siis mitä suurimmassa määrin mielessä, kun pyrittiin tekemään analogioita niihin olosuhteisiin, jotka odottivat uskovia tulevassa elämässä. Paavalin haluaa tähän liittyen todeta, että erilaisiin ruumiisiin liittyy erilainen "kirkkaus" (tai "kirkkauden" puute, "liha") jo tässä maailmanajassa. Tällä tavalla hän valmistaa jatkossa tulevaa esitystä, jossa "kirkkaus" esitetään nimenomaan tulevan ylösnousemusruumiin todellisuutena yhtä suuressa määrin kuin se puuttuu nykyiseltä "alennustilassa" olevalta ihmisruumiilta (Fil 3:21). Jakeissa 40-41 mainittu "kirkkaus" on siis parasta ymmärtää kyseisten taivaallisten "ruumiiden" valosubstanssiksi eikä pelkästään abstraktisemmaksi "kunniaksi" tai niiden varsinaisen substanssin säteilemäksi "loistoksi". 13