MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3332 07 ALA-PITKÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Aimo Kejonen Varpaisjärvi 3332 05 3332 08 3332 11 LAPINLAHTI MÄNTYLAHTI VARPAISJÄRVI 3332 04 3332 07 3332 10 KÄÄNNINNIEMI ALA-PITKÄ HANNONMÄKI Maaninka 3331 06 3331 09 3331 12 MAANINKA MIKKA KOLMISOPPI Kuopio 2005
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
ALA-PITKÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) 5 Kallioalueet 5 Moreenikerrostumat 5 Karkearakeiset kerrostumat 5 Hienorakeiset kerrostumat 6 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) 7 Turvekerrostumat 7 Liejukerrostumat 8 POHJAVESI (Aimo Kejonen) 8 Pohjaveden esiintyminen 8 Pohjaveden laatu 9 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 9 KIRJALLISUUTTA 9 Geologian tutkimuskeskus PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi
3 ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 707 7,5 Mr Hiekkamoreeni 398 4,2 Ct/Mr 5 0,1 HMr Hienoainesmoreeni 4 586 48,5 Ht/HMr 6 0,1 HHt/HMr 76 0,8 Hs/HMr 131 1,4 Ct/HMr 51 0,5 St/HMr 12 0,1 Hk Hiekka 68 0,7 Ct/Hk 11 0,1 Ht Karkea hieta 883 9,3 Ct/Ht 56 0,6 SrM Jäätikköjokimuodostuma, (harju,delta) soravaltainen 13 0,1 HkM Jäätikköjokimuodostuma, (harju,delta) hiekkavaltainen 277 2,9 Mr/HkM 2 0,0 HtM Jäätikköjokimuodostuma, (harju,delta) hietavaltainen 212 2,2 HHt Hieno hieta 390 4,1 Ct/HHt 4 0,0 Hs Hiesu 432 4,6 HHt/Hs 6 0,1 Ct/Hs 8 0,1 Sa Savi 209 2,2 Ht/Sa 8 0,1 HHt/Sa 71 0,8 Hs/Sa 51 0,5 Ct/Sa 14 0,1 LjSa Liejusavi 4 0,0 Lj Lieju 29 0,3 Ct/Lj 3 0,0 Ct Saraturve 688 7,3 St Rahkaturve 41 0,4 Maa-aluetta 9 452 100,0 Vettä 548 Kartta-alueen pinta-ala 10 000 Kartta-alue on Järvialueella, Pohjois-Savon maakunnassa, suunnilleen 15 km Lapinlahden kirkonkylästä etelään. Se kuuluu kokonaisuudessaan Lapinlahden kuntaan. Kartta-alueen ylimmät kohdat ovat Lehtimäki ja Ollinmäki, joiden molempien korkeus on noin 168 m mpy.
4 Alin kohta on Onkivesi (84,7 m mpy), johon kuuluvat Lajunlahti, Kirjolahti, Naarvanjärvet ja Kiukoonlahti ulottuvat kartta-alueen lounaisosaan. Ylimmän ja alimman kohdan välinen korkeusero, joka samalla on suurin paikallinen korkeusero, on Lehtimäen ja Naarvanjärven välinen runsas 83 m. 50-60 m:n suhteellisia korkeuseroja on paikoin. Yleensä korkeuserot ovat 10-40 m. Mannerjäätikön kallioon kuluttamien uurteiden perusteella on jäätikkö virrannut alueelle suunnasta 315 o -330 o. Tämän virtauksen aikana kerrostuivat mannerjäätikön reunan eteen Salpausselät, jotka sijaitsevat kartta-alueesta etelään ja itään. Mannerjäätikkö suli noin 11000 vuotta sitten. Alue jäi suureksi osaksi nykyistä paljon laajemman Itämeren peittoon. Maankohoaminen on nostanut silloisen rannan runsaan 155 m:n korkeudelle mpy. Alue oli harvaa saaristoa, jonka syvänteisiin kerrostuivat lustorakenteiset hienorakeiset kerrostumat. Maankohoaminen oli kuitenkin nopeaa. Meri väistyi lopullisesti, kun järvet kuroutuivat 9 500-10 000 vuotta sitten. Koska muinaisen Saimaan vesistöalueen ensimmäinen laskujoki oli kartta-alueen pohjoispuolella Pielavedellä, jossa maankohoaminen oli nopeampaa, alkoi maankuori järvineen kallistua etelään. Tämä aiheutti järvissä tulvimista eli transgressiota. Se saavutti huippunsa 6 000-6 500 vuotta sitten, jolloin Saimaan vesistöalueelle muodostui Kiuruvedeltä Mikkeliin, Joensuuhun ja Lappeenrantaan ulottuva suurjärvi, Suur-Saimaa. Sen muinaisia rantoja on paikoin näkyvissä 108-110 m:n tasolla mpy. Kun Saimaa puhkaisi 5 700 vuotta sitten uuden laskujoen, Vuoksen, läpi Salpausselän, laski Suur-Saimaan pinta äkillisesti muutamia metrejä. Vedenpinnan hidas lasku Kuva 1. Ala-Pitkän kartta-alueen korkokuva. Valkoinen katkoviiva kuvaa muinaisen Suur-Saimaan rantatasoa ja valkoinen viiva muinaisen Yoldiameren ylintä rantatasoa. on siitä pitäen jatkunut nykyaikaan asti. Muinaisrantoja on alueella runsaasti. Leipämäkeä kiertää hevosenkenkämäinen huuhtoutumisvyöhyke, jonka yläraja on hieman yli 150 m:n tasolla mpy. Pajujärven deltalla on rantatörmä 125 m:n ja rantavalli 108-109 m:n korkeudella. Ala-Pitkänjärven pohjoispäässä on harjun lievekerrostumiin kulunut rantatörmä vajaan 110 m:n korkeudella mpy. Leipämäen huuhtoutumisraja on muinaisen Yoldiameren ylin ranta. Rannat, jotka ovat 108-110 m:n korkeudella, ovat Suur-Saimaan rantoja Järvien pinnan lasku ja soistuminen ovat eniten muuttaneet maalajien jakautumaa Vuoksen synnyn jälkeisenä aikana. Peltoviljelys vakiintui 1 630-luvulle mennessä. Geologisesti merkittävä tekijä ihmisestä tuli vasta 1800-luvulla, jolloin aloitettiin voimakas pellonraivaus, ojitukset ja järvenlaskut. Venäjän vallan viimeisten vuosien ja itsenäisyyden ajan rakennuskohteita ovat rautatie ja nykyisin käytössä oleva maantieverkko.
5 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) Kallioalueet Kallioalueita, jotka useimmiten ovat alle metrin paksuisen moreenin verhoamia kalliomaita, on suhteellisen runsaasti (taulukko 1). Kallioita on tasaisesti eri puolilla. Suurimmat yksittäiset paljastumat ovat mäkien lakiosissa. Kallioperä on pääasiassa graniittigneissiä, jonka ikä on 2600-3100 miljoonaa vuotta. Siinä olevat amfiboliitit ovat suunnilleen saman ikäisiä. Nuoremmat, svekokarjalaiset syväkivi- (granodioriitti, kvartsidioriitti ja gabro) ja juonikivilajit (graniitti ja diabaasi) lävistävät vanhempia kivilajeja. Svekokarjalaisten kivien ikä on 1800-2100 miljoonaa vuotta. Runsaasti rakoilleet kallioperän murroslinjat vaikuttavat kivilajia enemmän korkokuvaan. Ne näkyvät maastossa suorina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa vesistöt, suot ja hienorakeiset kerrostumat sijaitsevat. Luoteis-kaakkoiset murrokset ovat parhaimmin kehittyneet. Niistä mainittakoon esimerkkinä Ala-Pitkän - Tähinginjärven - Tyhjölän laakso. Kallioalueet ovat rakennusmaana kohtalaisen hyviä. Kalliomaat ovat erittäin hyvin kantavia ja routimattomia. Maanalaisten rakenteiden ja kunnallistekniikan rakentaminen on kalliomailla kallista, koska silloin tarvitaan louhintatöitä. Jyrkät kalliorinteet saattavat vaikeuttaa perustamista ja rajoittaa rakennusten vapaata sijoittelua erikoisesti murroslaaksojen rinteillä. Moreenikerrostumat Moreeni on yleisin maalaji (taulukko 1). Sitä on runsaasti kaikkialla poikkeuksena kartta-alueen keskiosa, jossa harju, rantakerrostumat ja hienorakeiset kerrostumat peittävät moreenia. Suurin osa moreenista on kerrostunut mannerjäätikön alla pohjamoreenina, jonka paksuus on tavallisesti 1-5 m. Tämä moreeni on raekoostumukseltaan enimmäkseen hienoainesmoreenia (savespitoisuus 5-15 %), jonka kivisyys ja lohkareisuus vaihtelevat huomattavasti. Lisäksi kartta-alueella tavataan hiekkamoreenia (savespitoisuus 2-5 %), joka yleensä on hieman hienoainesmoreenia kivisempää. Laajin hiekkamoreenialue on kartta-alueen luoteisosassa Honkavuoren länsi- ja pohjoispuolella. Useat pienemmät ja vaikeasti rajattavat hiekkamoreenialueet on liitetty hienoainesmoreenialueisiin. Moreenimuodostumat puuttuvat kartta-alueelta lähes kokonaan. Naarvajoen varrella ja alueen itärajalla on joukko yksittäisiä moreenikumpuja. Ne on pienikokoisina yhdistetty kartalla pohjamoreenialueisiin. Alueen moreenimaat ovat rakennuspohjana kohtalaisia. Ne ovat kantavia, mutta hienoainesmoreeni on märkänä häiriintymisherkkää ja routii voimakkaasti. Moreenin kaivettavuus vaihtelee sen kivisyyden, lohkareisuuden ja pakkautuneisuuden mukaan. Karkearakeiset kerrostumat Mannerjäätikön peräytymisvaiheen aikana syntyi jäätikön sulamisvesien kerrostamia muodostumia. Jäätikön alla sulamisvesitunneleissa sulamisvesien irrottama aines peseytyi ja lajittui soraa ja hiekkaa oleviksi harjuiksi. Alueen poikki kulkee kaksi harjujaksoa. Niistä läntisempi, kartta-alueen keskiosan poikki kulkeva harju, jota geologisessa kirjallisuudessa kutsutaan Lapinlahden harjuksi, on osa Suomen pisintä, Raahesta Iisalmen kautta Jaamakankaalle ulottuvaa harjujaksoa. Kartta-alueen itärajalla on toinen pieni ja katkeileva harju. Lapinlahden harju ylittää kartta-alueen pohjoisrajan matalana selänteenä, joka laajenee Pajujärven deltaksi (130-135 m mpy.). Deltalla on muutamia uomia ja pari suurta suppaa, joista syvimmän pohjalla on lampi. Deltan kerrostumien paksuus on hyvin suuri, sillä syvin suppa on yli 40 m syvä.
6 Harju jatkuu deltalta etelään Ala-Pitkään tasaisina hietakenttinä (110-120 m mpy.), josta paikoin kohoaa hiekkakukkuloita. Ala-Pitkän joki kulkee poikki harjun. Joen pohjoispuolella oleva, harjuun kuuluva hietaselänne on osittain vajaan metrin paksuisen moreenikerroksen peittämä. Ala-Pitkässä harjun keskiosa kohoaa soraharjanteeksi, jonka ympärillä on kumpu-kuoppa- eli kames-maastoa. Keskusharjun korkeimmat kohdat kohoavat 145-155 m:n tasoon mpy, eli lähes 50 metriä ympäröivän alueen yläpuolelle. Kartta-alueen itärajalla olevaan harjuun kuuluvat Siirasenmäen rinteellä oleva pieni selänne, Kettukankaan talon luona oleva hiekkakenttä, Juurikkajoen koulun luona olevat hiekkakummut ja Peltolan talon luona ja siitä etelään olevat, yli kartta-alueen itärajan jatkuvat harjut. Harju on osittain hienorakeisten kerrostumien ja Peltolan luona moreenin peittämä. Sen aines on hiekkaa. Geologian tutkimuskeskuksen maa-ainesarkiston mukaan alueen harjuissa on soraa ja hiekkaa 25,4 miljoonaa kuutiometriä. Suurin osa edellä mainitusta, käyttökelpoisesta hiekasta ja sorasta on Pajujärven deltassa ja Ala-Pitkässä harjun eteläpäässä. Asutus, tiestö, pohjavedenhankinta ja aineksen hienorakeisuus rajoittavat harjuaineksen teknistä käyttöä Lapinlahden harjulla. Moreeni ja hienorakeiset kerrostumat peittävät kartta-alueen itärajalla olevaa harjua. Laajimmat harjukerrostumiin liittyvät rantakerrostumat ovat Ala-Pitkässä harjun kupeilla. Ne ulottuvat enimmillään noin kilometrin päähän harjusta. Nämä rantakerrostumat ovat raekoostumukseltaan hietaa. Niiden paksuus on harjun vierellä 10-15 m, mutta ne ohenevat nopeasti harjusta etäännyttäessä. Mäkien rinteillä on yleisesti moreenista huuhtoutuneita rantakerrostumia, joiden raekoostumus vaihtelee huonosti lajittuneesta sorasta hietaan. Suurimmat, 1-3 m paksut rantakerrostumat ovat Leipämäen ja Kirjomäen itärinteillä. Muualla rantakerrostumat ovat niin pieniä ja vaikeasti rajattavia, että vain suurimmat on kuvattu kartalle ns. laatikkokuvauksella. Pienialaisia jokikerrostumia on Ala- ja Yläpitkän jokien ja Murhipuron varsilla. Ne ovat joen kasaamia hiesuisia tai hietaisia tulvakerrostumia. Tuulikerrostumia on vain Pajujärven deltalla. Deltan päällä on joukko 1-4 m korkeita dyynejä. Suurin osa niistä on länsituulen kerrostamia. Niiden aines on hietaa. Jäätikköjokien kerrostamat karkearakeiset kerrostumat ovat parasta mahdollista rakennusmaata. Ne ovat kantavia, routimattomia ja helposti kaivettavia. Sama pätee pitkälle myös ranta-, joki- ja tuulikerrostumiin. Niille rakennettaessa on kuitenkin huomioitava, että kantavalta näyttävän pintakerroksen alla voi olla painumalle alttiita maalajeja kuten hienorakeisia kerrostumia tai eloperäisiä kerrostumia. Hienorakeiset kerrostumat Jäätikköjokien sulamisvesien kuljettama hienoin aines kerrostui mannerjäätikön edessä syvään veteen savi- ja hiesukerrostumiksi. Keväällä ja kesällä kerrostunut aines oli hiesuista ja talvella kerrostunut savista. Näin syntyi vuosikerrallinen eli lustorakenne. Mitä kauemmaksi mannerjäätikkö peräytyi sitä ohutlustoisemmaksi ja lopulta tasalaatuiseksi savi muuttui. Maankohoamisen myötä veden syvyys pieneni. Savi- ja hiesukerrostumat alkoivat kulua aaltoliikkeen vaikutuksesta. Veteen liettynyt aines kerrostui uudelleen nykyään järvinä oleviin syvänteisiin täyttäen ja tasoittaen niitä. Hienorakeisia kerrostumia on melko runsaasti (taulukko 1). Ne ovat laaksojen pohjilla ja vesistöjen rannoilla. Suurin osa hienorakeisista kerrostumista on jääkauden lopulla kerrostunutta lustorakenteista savea ja hiesua. Lustojen paksuuden perusteella voi määrittää maalajin. Paksulustoiset kerrokset ovat hiesua ja ohutlustoiset savea. Lustorakenteisten hiesujen savespitoisuus on yleensä 15-30 %. Lustosavet ovat laihoja (savespitoisuus 30-50 %). Poikkeuksena on lustorakenteisten kerrostumien yläosassa oleva, 20-40 cm paksu, erittäin tiheälustoinen, punertava kerros, jonka savespitoisuus on 60-70 %. Sen aines on peräisin Oulun
7 tienoon savikivistä. Kerrallista hienoa hiesua on laajalla alueella Lapinlahdenharjun vierustoilla. Muualla kerrostumat ovat useimmiten savea. Lustorakenteisten kerrostumien pinnalla on paikoitellen rakenteetonta, usein humuspitoista järvisavea. Sen savespitoisuus on 40-60 %. Se kerrostui aikanaan Suur-Saimaan pohjalle. Hienorakeisista kerrostumista savea ja hiesua tavataan 115-120 m:n ja hienoa hietaa 130 m:n tasolle mpy. Hienorakenteiset kerrostumat ovat huonohkoa rakennusmaata. Ne ovat huonosti kantavia, kokoonpuristuvia, häiriintymisherkkiä ja usein voimakkaasti routivia, mutta yleensä helposti kaivettavia. Pitkään kuivalla maanpinnalla olleiden hienorakeisten kerrostumien pinnalle muodostuu kerrostumien kuivuessa kantavampi kerros, jota kutsutaan kuivakuoreksi. Sen varaan on mahdollista rakentaa keveitä taloja. Kuivakuoren paksuus vaihtelee kuitenkin huomattavasti. Kuivakuori on paksu mäkien rinteillä, mutta saattaa puuttua kokonaan kuten paikoin Ala-Pitkänjoen varrella. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumalla syntynyt eloperäinen maalaji. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimpiä turvetta muodostavia kasvilajiryhmiä ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus on yleensä yli 90 % ja tuhkapitoisuus pieni. Ala-Pitkän kartta-alueella yli metrin paksuisena kerroksena runsasravinteista saraturvetta (Ct) on 7,3 % (685 ha) ja vähäravinteista rahkaturvetta (St) 0,5 % (44 ha) maa-alasta. Saraturve peittää lisäksi usein muita maalajeja alle metrin paksuisena kerroksena (taulukko 1). Suot ovat laaksoissa, alavilla alueilla ja vesistöjen varsilla, jotka ovat kosteudeltaan sopivia soiden kehitykselle. Soiden koko ja muoto vaihtelevat kallioperän ja maapeitteen pinnanmuotojen mukaisesti. Suurimpien soiden kuten Kuokosuon, Soidinsuon, Kortesuon ja Vasamasuon - Pieni Tervassuon koko on 30-50 ha. Näillä soilla suotyypit ja niiden mukana saraturve- ja rahkaturvevaltaiset osat vaihtelevat. Suurimmat suot ovat muodoltaan sokkeloisia ja kivennäismaasaarekeiden rikkomia. Alueen suot ovat Pohjanmaan aapasoihin kuuluvien Järvi-Suomen aapasoiden ja Sisä- Suomen keidassoiden alaryhmittymän Järvi-Suomen keidassoiden vaihettumisvyöhykkeellä. Tämän vuoksi soissa on sekä aapa- että keidassoiden suoyhdistelmätyypeille ominaisia piirteitä. Vallitsevia suotyyppejä ovat eri korpi- ja rämetyyppien muuttumat. Suuremmilla soilla tavataan myös eri nevatyyppien muuttumia. Lähes kaikki suot on ojitettu ja lannoitettu, minkä takia ne ovat muuttumia. Muuttumilla puuston kasvu on voimakkaampaa kuin luonnontilaisilla soilla ja niiden muu kasvillisuus on vaihtelevassa määrin muuttunut. Osa rehevimmistä soista on lisäksi raivattu pelloksi. Soistuminen alkoi heti, kun sopivia alueita alkoi kohota merestä yli 10000 vuotta sitten. Saimaan vedenpinnan nousu hukutti suot Suur-Saimaan rannan (110 m mpy.) alapuolisilla alueilla. Niillä soistuminen alkoi uudelleen noin 5700 vuotta sitten, jolloin vedenpinta laski Vuoksen synnyttyä. Soiden kehittyminen alkoi veden alta paljastuvan maan soistumisena tai järvien ja lampien umpeenkasvuna ja jatkui soistumisen edistyessä metsämaan soistumisena. Soiden keskisyvyys on alle 2 m, ja paksuturpeisimmat paikat voivat olla yli 6-7 m syviä. Kartta-alueen soilla ei ole suuren luokan polttoturveteollista merkitystä. Suot soveltuvat parhaiten metsänkasvatukseen, maatalouskäyttöön peltoina ja paikalliseen poltto- ja kasvuturpeen pientuotantoon.
8 Turvemaat ovat rakennuspohjana mahdollisimman huonoja. Ne ovat huonosti kantavia, voimakkaasti kokoonpuristuvia ja häiriintymisherkkiä, mutta yleensä melko helposti kaivettavia. Turvemaille rakennettaessa on varauduttava kalliisiin pohjaratkaisuihin. Liejukerrostumat Lieju on meren tai järven pohjaan kerrostuva, pääasiassa eloperäisestä aineksesta ja hienorakeisesta mineraaliaineksista (savi ja hiesu) koostuva maalaji. Se on yleensä väriltään vihertävää tai harmahtavaa. Kuivuessaan lieju kutistuu voimakkaasti. Vesistöjen pohjille kerrostuvaa liejua on (Lj) 0,3 % (29 ha) maa-alasta. Suurin liejualue on kuivattu Ylä-Pitkän järvi. Lieju on yleinen maalaji soissa, turpeen alla esiintyvinä kerroksina. Tällaiset liejukerrokset osoittavat suon syntyneen järven kasvaessa umpeen. Liejumaat ovat rakennuspohjana turvemaiden kaltaisia. Runsaasti kivennäisainesta sisältävät mineraaliliejut voivat routia voimakkaasti. POHJAVESI (Aimo Kejonen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade ja sulavan lumen vesi suotautuvat maahan. Pohjavettä varastoituu parhaiten paksuihin, karkearakeisiin ja vettä läpäiseviin maakerroksiin sekä kallioperän ruhjeisiin ja rakoihin. Sinne, missä pohjaveden pinta tavoittaa maanpinnan, syntyy lähde. Suomessa taloudellisesti merkittävimmät ja teknisesti helpoimmin käytettävissä olevat pohjavesivarat ovat harjukerrostumissa. Ala-Pitkän kartta-alueen halki kulkevassa Lapinlahdenharjussa, jota valtatie 5 seuraa, on alueen huomattavimmat pohjavesivarat. Ala-Pitkässä, kartta-alueen etelärajalla oleva Kärängänmäki on luokiteltu yhdyskuntien vedenhankinnalle tärkeäksi pohjavesialueeksi. Siitä on arvioitu saatavan pohjavettä 1300 kuutiometriä vuorokaudessa. Sen pohjoispäässä on Ala-Pitkän vedenottamo, josta otetaan 250 kuutiometriä pohjavettä vuorokaudessa. Pajujärven delta on toinen hyvä, Lapinlahdenharjuun kuuluva pohjavesialue. Se saa lisävettä viereisiltä Ollinmäen ja Honkavuoren moreenialueilta. Deltan pohjoisosaan, laajan lähteikön vierelle rakennetusta uudesta pohjavedenottamosta arvioidaan saatavan 1700 kuutiometriä pohjavettä vuorokaudessa. Alueen itärajalla oleva katkonainen harjujakso ei pienikokoisena ole kovin merkittävä pohjaveden hankintaa ajatellen. Pohjamoreenialueilta on saatavissa pohjavettä vain yksittäistalouksien tarpeisiin. Moreeni on raekoostumukseltaan hienoainesmoreenia, jossa pohjavettä muodostuu ja varastoituu vähän, ja jossa muodostuva vesi virtaa hitaasti. Honkavuoren ympäristössä moreeni on raekoostumukseltaan hiekkamoreenia, jonka kyky muodostaa pohjavettä on jonkin verran hienoainesmoreenia parempi. Mäkien alarinteillä on paikoin lähteitä. Niiden vedenantokyky on kuitenkin pieni. Monet niistä kuivuvat kuivien jaksojen aikana. Moreenimuodostumissa maakerros on paksu, jolloin se kykenee varastoimaan suurempia vesimääriä kuin pohjamoreenialueet, ja maa-aines paremmin vettä johtavaa kuin pohjamoreenialueilla. Moreenimuodostumia on alueella kuitenkin niin vähän, ettei niillä ole vedenhankinnallista merkitystä. Rantakerrostumat ovat hiekkaa ja hietaa, joissa muodostuu ja virtaa runsaasti pohjavettä. Rantakerrostumat ovat kuitenkin ohuita, jolloin niiden sisältämät vesimäärät ovat vähäisiä, lähinnä yksittäistalouksien käyttöön riittäviä. Moreenialueilla rantakerrostumat voivat kuitenkin lisätä paikallisesti pohjaveden muodostumista. Kallioperässä pohjavesi muodostuu, liikkuu ja varastoituu kallion runsaasti rakoillessa osissa, murroslinjoissa. Koska murroslinjojen kiviaines kuluu helpommin kuin ehyt kivi, murroslinjat näkyvät kartalla ja maastossa suorina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa on lampia, puroja, soita ja hienorakeisia kerrostumia, ja vesialueilla salmina, syvänteinä ja
9 pitkälle mantereen sisään pistävinä lahtina. Kalliopohjaveden hankinta yksittäistalouksia suuremman käyttäjämäärän tarpeisiin vaatii huolellisia tutkimuksia. Pohjaveden laatu Geologian tutkimuskeskuksen kartta-alueelta ottamat pohjavesinäytteet ovat hyvää talousvettä, joka pääpiirteittäin täyttää Lääkintöhallituksen hyvältä talousvedeltä edellyttämän kemiallisen laadun. Yhden moreenikaivon kohonnut nitraattipitoisuus osoittaa ihmistoiminnan vaikuttaneen kaivon veden laatuun. Porakaivonäytteiden hapen kyllästysaste on alhainen. Se aiheuttaa kohonneet rauta- ja mangaanipitoisuudet ja KMnO 4 -luvut. Tarkempia tietoja kartta-alueelta ottamista vesinäytteistä on saatavissa Geologian tutkimuskeskuksen pohjavesiarkistosta. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA Pajujärven delta on maaperägeologisesti, geomorfologisesti ja maisemallisesti merkittävä alue. Deltan keskiosassa on useita kauniita suppia, joiden pohjilla on pieniä soita (Akkasuo) ja lampia (Ulpas). Supista syvin yli 40 m syvä Ulpaksen suppa. Deltan pinnalla on raviineja ja dyynejä ja sen reunoilla rantavalleja ja rantatörmiä. Iisalmen - Kuopion valtatieltä on Ulpakselle edustava maisema. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Koivisto, Marjatta (päätoim.) 2004. Jääkaudet. WSOY. 233 s. ISBN 951-0-29101-3. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Paavola, J. (1987). Suomen geologinen kartta 1:100000. Kallioperäkartta. Lehti 3332 Lapinlahti. Geologian tutkimuskeskus. Paavola, J. (1988). Lapinlahden kartta-alueen kallioperä. Summary: Pre-quaternary rocks of the Lapinlahti mapsheet area. Suomen geologinen kartta 1:100000. Kallioperäkarttojen selitykset. Lehti 3332 Lapinlahti. Geologian tutkimuskeskus. 60 s. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Taipale, K. ja Saarnisto, M. (1991). Tulivuorista jääkausiin. Suomen maankamaran kehitys. WSOY. Porvoo - Helsinki - Juva. 416 s. Urvas, L. ja Hyvärinen, S. (1992). Maaperäkarttaselitys Lapinlahti. Maatalouden tutkimuskeskus, Tiedote 13/92. 13 s. + 13 liites.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2005 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2005 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14