Teksti Eero Oura HIIHTORETKI QAANAAQIIN / SIORAPALUKIIN 23.4.2014 Matkustaminen Grönlannin pohjoisimpaan kylään Qaanaaqiin ei suju kuin Strömsössä. 11 hengen retkikuntamme on reissannut Helsingistä Kööpenhaminaan, yöpynyt siellä. Sitten Kangerlussuaqin kansainväliselle lentokentälle ja edelleen Ilulissatiin, joka on pohjoisen Grönlannin lentojen yhteyskenttä. Yöpymisen jälkeen järjestäydymme jatkolentoa varten kentälle 23.4 puolelta päivin, lentomme pitkään suunniteltuun kohteeseemme Qaanaaqiin pitäisi lähteä 13:30. Kirjaudumme, punnitsemme tavarat, saamme boarding passit ja alamme odottaa. Muutama kone tulee ja lähtee, kunnes kuulutus kertoo, että "lento Upernavikiin lähtee klo 13:30, mutta jatkolento Qaanaaqiin on peruttu!" Ei selityksiä eikä neuvotteluvaraa. Pomot lähtevät selvittämään asiaa, majoitus järjestyy, mutta seuraavasta lennosta ei ole tietoa. Grönlannissa on käsite Immaqa ehkä - joka kuvaa asioiden järjestelemisen tapaa. Pääsemme liikkeelle sitten joskus, kun aika on kypsä. Saapuessamme kylän parhaan 4 tähden hotellin respa huokaa "hienoa. Hieno hotelli mahtavalla paikalla kallion laella, katse kohti isojen jäävuorten täplittämää merta. Omat huoneet kaikille, täysihoito. Porukka toteaa, että "ei ole ihme, että lentoliput tuonne pohjoiseen ovat niin kalliit, jos tällaista tapahtuu kovin usein." Komeat puitteet eivät pettymystä poista, ehkä hieman pehmentävät. Mutta Immaqa, meidän on vain odotettava, mitä tuleman pitää. Nettiin pääsee ja sääennuste lupaa täksi päiväksi Qaanaaqiin hienoa aurinkoista tyventä pikkupakkasta. Siitä lennon peruminen ei voi olla kiinni. Mutta Air Greenlandilta on tänä keväänä tuhoutunut yksi kone, Dash 8 ja vuorojen järjestely voi olla hankalaa ja kun alun perinkin Qaanaaqiin lennetään vain yksi vuoro viikossa. Tämä saattaa selittää jotain. Nyt on vain toivottava parasta. Tervetuliaisolut on loistavaa, illallinen upean pehmeää myskihärkää. Huoneittemme isot ikkunat antavat Diskon lahdelle, jossa Jäävuonon suulla on iso joukko jäävuoria joko pohjassa kiinni tai ainakin kutakuinkin paikallaan. Ilta-aurinko valaisee ne aika komeasti vaikka isot leijuvat lumihiutaleet sumentavatkin näköalaa. Näkymä hotellihuoneen ikkunasta on aivan uskomaton: koko meri on täynnä jäävuoria. Lähellä pienempiä, n. 2km päässä läjässä jättiläisiä. Niin isoja, että ne sijoittaisi mieluummin Antarktikselle kuin tänne. Isot ovat tiukasti pohjassa kiinni ja paikoillaan, mutta vuorovesi huljuttelee pienempiä. Välillä, kun näkyvyys hieman aukeaa, kaukana siintää Disko Islandin korkea ranta. Pieniä kalaveneitä puikkelehtii kaikkina vuorokauden aikoina vuorten seassa matkalla pyydöille ja tulossa sieltä kirkuvan lokkilauman seuraamana.
24.4 Klo 12 roikun tiedonjanoisena hotellin ala-aulassa. Ketään ei näy, mutta respa kysyy, olenko Qaanaaqiin menossa? ja tarjoaa lounasseteliä. Vasta vähän ennen klo 13 Kossu tuo uskomattoman tiedon: lento on aikaisintaan sunnuntaina! Ei voi olla totta! Uskomatonta! Vaan ei voi mitään. Hotellin netistä löytyy ennusteet, joiden mukaan Qaanaaqissa on tänäänkin ihan hieno sää, meillä vähän tuhru, muttei toivoton. Qaanaaqiin lennetään muutenkin vain kerran viikossa törkykalliilla hinnalla 1.700USD ja näköjään hintaan kuuluu 11 hengen majoittaminen kaupungin parhaaseen hotelliin täysihoidolla epämääräiseksi ajaksi. Kiroilu voisi olla äkäisempääkin, mutta kaikki ottavat tilanteen rauhallisesti Immaqa on vain kestettävä. Kyllä me kestämmekin... 25.4 Toisen päivän ohjelmaksi järjestämme Ilulissatin klassikon: jäävuoriristeilyn. Kaupungin satama on pieni ja ahdas, mutta suojainen. Sen pohjukka on jäässä. Osa kalastajaveneistä on laiturissa, mutta osa ajaa vain jäänreunaan tai sen päälle ja kiinnittää itsensä siihen mitenkuten. Osa talvehtii lumella, jossa jäälauttaa nousee ja laskee vuoroveden mukana. Liikettä ja vilinää veneille on kaikkina vuorokauden aikoina. Meille on varattu keskikokoinen tammitroolari. Kangia-jäävuono on 75km pitkä, muutaman leveä ja kilometrin syvä, suultaan matala. Sen perukkaan laskee maailman nopein ja produktiivisin jäävirta Sermeq Kujalleq, jonka nopeus on 40m/vrk:ssa. Irtoavat jäävuoret kelluvat hiljalleen kohti vuonon suuta, jonka 200-250m matalikolle suurimmat jäävät kiinni tulpaksi. Me seilaamme vain suulla. Näitä on hotellihuoneen ikkunasta ihmetelty ja ihasteltu monet kerrat: liikkumattomia jättiläisiä, useita kymmeniä metrejä korkeita, siis useita satoja metrejä syviä. Muodoiltaan vaikkapa "Saari, Ruotsinlaiva, Uskomaton". Takana kaukaisuudessa häämöttävät Diskon korkeat lumiset huiput. Jäätikkö on ohentunut, peräytynyt ja sen virta nopeutunut. v. 1850 reuna oli salmen suulla, viime vuosina se on vetäytynyt kovaa ja kiihtyvää tahtia taaksepäin. Paksuutta jäätikkö on menettänyt 100m, mutta vauhti on lisääntynyt kaksinkertaiseksi 10 vuodessa: 40m vuorokaudessa. Jättiläisten sekaan joutuminen vetää vallan sanattomaksi. Korkeissa pöytävuorissa on pystysuorat seinät ellei sitten laskettelurinne. Kerroksia, lohkeamia, jäätikköpuron aukko. Aivan lähelle ei ole menemistä, vaikka jos niistä lohkare irtoaisi, tsunamia ei pakoon pääsisi. Pienemmissä on muotoja, pylväitä, sieniä, kuoppia, uria, soraa. Usein leveämpi jalka, jonka kippari kiertää huolellisesti. Pienimpiin hän silloin tällöin huvin vuoksi töksäyttelee - hiljentää kyllä vauhtia ensin. Filmiä palaa, palaa todella paljon. Jokainen kamera räpsyy. Ja syystä.
27.4 Luvattu lähtöpäivä Aamulla on aikainen herätys, sitten odotetaan taas. Boarding passit kirjoitetaan, tavarat punnitaan ja tägitetään. Sitten istuskellaan toista tuntia, samalla varhaisaamiainen. Jännitys nousee. Vaikka koneen saapumisesta on varma tieto, ovat nämä päivät opettaneet aikamoiseen skeptisyyteen. Kentällä odottaa punainen kone ja lyhyen odottamisen jälkeen kuulutetaan lento lähteväksi Upernavikin kautta Qaanaaqiin. Hienoa! Näkyvyys on tuhru, pilvi 200m. Lyhyt tankkauspysähdys puolivälissä Upernavikissa. Maasto muuttuu hiljalleen yhä suurpiirteisemmäksi, Melvillen lahden rannikko on 600km matkalta asuinkelvoton. Tämän takia napaeskimot olivat aikanaan lähes tietämättömiä muun maailman olemassa olosta. Kenttää lähestyttäessä näkyvät ennakko-odotusten mukaiset tasalakiset vuoret ja lähes pystysuorat jokien uurtamat rannat. Vuorten päällä on jäätikkö, mutta rinteillä lunta erittäin vähän. Vasta Qaanaaqia lähestyttäessä näyttäytyy vähän tasaisempi alue. Kenttä on kylän toisella puolella. -10 C tyven heleä auringonpaiste - lähes T-paitakeli, muttei sittenkään aivan. Tunne on hieno, ei kovin kaukana riehakkaasta. Varmaan monelle muullekin tämä paikka on iso juttu minulle tosi iso. Qaanaaq Ultima Thule viimeinen perukka, äärimmäinen paikka. Mystisen pikkiriikkisen kansan napaeskimoiden koti. Viis siitä, että heidät on pakkosiirretty alkuperäiseltä paikaltaan Thulesta amerikkalaisten lentotukikohdan tieltä. Jokainen on varmaan lukenut alan perusteoksen Knud Rasmussenin Nuoruuteni Grönlannissa moneen kertaan. Ihmeellinen kansa, ihmeellinen tapa selvitä, ihmeellinen yhteisö! Meidät kuljettaa kaupunkiin pick upillaan Jens Hansen, eläkeikäinen lupsakka tanskalainen, joka puhuu sangen huonoa englantia. On asunut täällä 13v, välillä yritti muuttaa pois, mutta joutui palaamaan. Maasto on pelkkää soraa. Qaanaaq on jonkinlaiselle kaavalle kyhätty mökkikylä. Talot ovat rannan suuntaisissa riveissä, yksittäisiä pienenpieniä harjakattoisia mökkeröitä, joihin mahtuu hädin tuskin 2 huonetta ja viistokattoinen yläkerta. Kun Ilulissatissa kaikki oli iloisen väristä, täällä on sitten aaltopahvin tumman harmaata tai sekalaisia värejä. Pihoilla on vielä enemmän tavaraa kuin Itä-suomalaisella pihalla. On kaikenlaista roinaa perämoottoreista pakastearkkuihin ja vaikka mitä. Koirarekiä, grillejä, tynnyreitä, lastauslavoja, hylkeen ja mursunlihaa lavoilla kuivumassa. Ja tietysti koiria kaikkialla. Tässä kylässä koirat ovat valtaosin rantajäällä, mutta osa myös talojen pihoissa. Aika ystävällisiä otuksia, muutamia jopa jututamme varoituksista huolimatta. Majapaikkamme on yksi näistä taloista. Vaiskan ties mistä löytämä ja vuokraama. Tällä hetkellä Tanskassa sukuloimassa olevan Utaq Tunneqin talo. Pieni likaisenharmaa omakotitalo, pihalla tolkuttomasti sekalaista roinaa. Ahdas: alakerrassa pieni olohuone, keittiö ja WC, yläkerrassa kaksi makuuhuonetta. Välittömästi talolle tultuamme alkaa ankara tavaroiden penkominen ja lajittelu. Tänne on etukäteen tullut 4 isoa vanerilaatikollista tavaraa: mm. ahkiot, sukset ja valtaosa ruoista. Ne esiin ja nopea sortteeraus. Muutamat yhteiset tavarat jaetaan sovussa.
Ahkion kuormasta ei tule kovin kamala. Varsinkaan, kun vedettävänä on upouusi kevyt ahkio suksenpohja-jalaksilla ja maasto tulee olemaan koko matkan täysin tasaista. Teemme lyhyen saitsarin kylällä. Löydämme kirkon, kaupan, kapakan ja jonkinlaisen kesähotellin. Sairaala, poliisi, lämpölaitos ja yhteiskunnan perusinfra. Siinä kaikki. Ruokailun ja pienen ihmettelyn jälkeen teemme pienen retken vuonon jäälle. Jäälläkään ei ole lunta ja keskelle 75km pitkää 10km leveää salmea on jäätynyt kiinni melkoisia jäävuoria, joita käymme muutaman kiertämässä. Jäällä on paljon muitakin kulkijoita, onhan sunnuntaipäivä. Vastaan tulee muutamia rekikuntia, kokonaisia perheitä, yksittäisiä ihmisiä, lapsia pikkurekiensä kanssa. Kauempana on kalastajia pimpelstuginensa, jopa telttoja. Auringon painuessa alemmas värit ja varjot ovat huikaisevat. Kylä nököttää viistolla sorarinteellä kuin tarjottimella. Kun aurinko painuu alemmas, valot ja varjot nostavat maisemasta ja jäävuorista esiin uusia asioita. Mahtavaa. Ennen kaikkea me olemme täällä! Rantaa lähestyttäessä arvuuttelen toisilta, kuinka kaukana mahtaa olla vieressä näkyvän Herberts Ø:n lähin itäinen niemi. Arviot vaihtelevat 4-18km välillä, kotona kartasta mittaamme oikean 22km! Maiseman suuruus, kuivan ja kirkkaan ilman aiheuttama näkyväisyys sekoittavat tottumattoman täysin. 28.4-0/+1 C, 0m/s, auringonpaiste Aamulla herään ennen klo 5, jolloin alkaa meidän telttakuntamme vartiovuoro. Meitä on varoitettu etukäteen varastelevista metsästäjä-kalastaja-kyläläisistä. Ahkiot on kasattu yhteen läjään olohuoneemme ikkunan alle ja sovittu vartiovuorot niin, että jokainen valvoo tunnin kerrallaan. Aamiainen ja käynti kaupassa ovat viimeinen kontakti sivistykseen. Ennen liikkeellelähtöä tavaroiden välppäys on aina ja joka ikisellä retkellä melkoista. Vaikka sitä harrastettiin eilen paljon, riittää sitä tällekin päivälle ennen kuin pääsemme laskemaan ahkiot kylän läpi virtaavan puron jäälle. Ilmassa on aistittavissa jännitystä. Kun Vaiska huomaa unohtaneensa aseöljyn kotiin ja menee kauppaan sitä ostamaan, ei väki meinaa millään malttaa odottaa puolta tuntia paikallaan vaan kuopii ja korskuu lähtökuopissaan ja volttaa pientä ympyrää ennen kuin saamme lopullisen lähtöluvan klo 11. Kylältä vie länteen jäällä autotie, jota jo tulimme lentokentältä. Välillä on avokaatopaikka, se ei kuitenkaan tunnelmaa latista vaan meno on upeaa. Sää on hieno ja aurinko paistaa. Porukalla on päällä raskaat Goretexit turkisreunuksineen, minä herätän pientä huomiota omalla tyylilläni T-paidalla ja fleece-liivissä. Se on päiväkirjan pitäjän ainoa oikea asuste näissä oloissa. Ajettu tie ei kulje 4km eli lentokenttää kauemmas. Siinä poikkeamme jäälle jossa paikoin on 2cm melko hyvän pidon antavaa kitkaista lunta, paikoin aivan sileää jäätä. Keskellä vuonoa on jäävuorten rivi.
Kahden legin jälkeen huomaamme Herberts Ø:n siirtyvän sivullemme jos sen kärkeen oli suoraa linnuntietä 20km parissa tunnissa kuljemme 5 ja sen jo huomaa. Hiihto näin pitkässä jonossa ei ole aivan yksinkertaista ja löydän nopeasti paikkani viimeisenä. Siellä saisi hiihtää omaakin tahtia, mutta turhan helposti tulee imettyä kiinni välimatka edellisen hiihtäjän kantaan. Jono nykii ja seurauksena on suksenkärkien töksäyttely toisen ahkion perään. Oikealla puolellamme kylän ja kaikkein tasaisimman paikan lentokentän jälkeen tunturin rinne lähtee nousemaan aika jyrkäksi. Lunta ei ole nimeksikään. Vuorten päällä näkyy oikea jäätikkö. Tämä ei ole yhteydessä keskusjäätikköön, on vain Piulip Nunaan niemimaan keskellä. Joet laskevat rinteessä jyrkkään, muoto on jyrkkä V, pohja pelkkää soraa. Toki täällä jotain kasvaa, mutta talvella kaukaa katsottuna ja konttailematta ei näy mitään muuta kuin harmaata kiveä ja soraa. Herberts Ø sivullamme siirtyy, oikealle aukeaa isohko jokilaakso, jonka ilman karttaa muistikuvalla tulkitsen Piulip Nunaan läntisen niemenkärjen ohittavan reitin alkupääksi. Silloinhan me olemme jo todella pitkällä! Meidän telttakuntamme vetää viimeisen legin, minä hiihdän keulassa. Uhkasin jo etukäteen, että minulla tulee olemaan vaikeuksia hiihtää näin hitaasti kytkimellä luistattaen tai käsijarru puoliksi kiinni. Tulkaa te telttakaverit jarruttelemaan muuta porukkaa, etteivät säntää liian kovaa perään. Yritän pitää vauhdin hiljaisena, mutta vasta viidennellä huomautuksella seuraavana perässä tuleva Keijo on tyytyväinen. Alussa takaa tulee suuriäänisiä huomautuksia kovasta vauhdista. Tauolla muut toteavat, että tämä oli reippain legi tähän mennessä, kuitenkin vain 3,6km. Ensimmäisen päivän kunniaksi pysähdymme jo viiden legin jälkeen. Aurinko paistaa, on tyven ja lämmintä, kertakaikkisen ihanaa. Meidän telttakunnallemme lankeaa ensimmäinen 3 tunnin karhuväijy, jonka uhraudun aloittamaan. On lämmintä ja ihanaa. 29.4-2 C, tuhruinen 0m/s iltapäivällä lumisade Toisilleen vieraan telttakunnan ensimmäinen aamustartti sujuu kohtuullisen rivakasti. Aloitamme puuhastelun 1 ½ tuntia ennen ja olemme ajoissa odottamassa liikkeelle lähtöä. Tämän retkikunnan tapa on kulkea hyvin säntillisesti ja tiukassa muodossa, lähdemme liikkeelle minuutilleen 9:00 Vauhti on erittäin rauhallinen, retkikunnan vanhimman mieleen tuskallisen hidas. Miten näin isolla joukolla voi kulkea näin hiljaa? Kuljen viimeisenä ja kompastelen jatkuvasti edellä kulkevan ahkion perälautaan. Yritän malttaa mieleni ja rauhoittaa itseni, mutta on tämä vaikeaa. Vaiskan suositus on 3,1km/h. Sillä pääsemme 50 minuutin aikana 2,8km. Jos matkaa olisi kunnolla tehtävänä, ei tällä minnekään pääsisi. Saas nähdä, kuinka kaukana Siorapaluk tällä menolla on? 4:nnen legin alussa ohitamme pyyntileirin, jossa on pari rakennuksenrotiskoa, niiden edessä muutama vene ja vieressä pari rekeä. Pihassa istuu valkoinen meitä tarkkaileva koira. Tämä on jonkunlainen luonnollinen kohta, koska samalla jää muuttuu: tähän asti olemme kulkeneet rikkonaisella jäällä, jossa on paljon lauttoja ja pieniä jääkimpaleita, ei kuitenkaan varsinaista ahtojäätä. Tästä eteenpäin on täysin sileää tuoretta jäätä. Lunta ei ole päällä kuin 2cm ja sekin kostuu nopeasti alta. Edellä hiihtäjän jäljissä hiihto on sitkeää, suolainen märkä lumi jarruttaa, mutta sivussa on hyvä hiihtää.
Tiedossa tietysti on, että suuren polynyan North Waterin rajat yltävät näihin niemenkärkiin asti. Nyt olemme jonkinlaisella rajalla. Helppo kuvitella, että tässä on jokin aika sitten lainehtinut avovesi, joka on uudestaan jäätynyt, ei vielä kovin paksuksi jääksi. Komeaa! Kohta ruokatauon jälkeen alkaa edessä häämöttää rakennus tai teltta. Ja sitä lähestyttäessä sen takana tumma avovesi. Hienoa: tämä on siis polynyan reuna. Mutta miten tästä eteenpäin? Ensin on selvitettävä tässä leiriytyjien luonne. Lähestyttäessä teltan edustalla liikkuu valkopukuinen mies, istahtaa polttelemaan piippua ja katselemaan meidän saapumistamme. Molemmille varmaan aika erikoinen näky. Hiihdämme kohti ja toteamme leirin olevan kahden kelkan päälle viritetty teltta, sen edessä kolmas reki. Vieressä vasemmalla pitkä vaalea kapea, erittäin matala kajakki, oikealla mursun kallo, lihankappaleita, pyyntivälineitä ym. Mies osoittautuu kieliseksi ja jopa tunnistaa spontaanisti meidän kielemme: oletteko Suomesta? Hän on ollut jossain arktisen alueen kokouksessa Helsingissä ja pitänyt kovasti paikasta. Senhän piti olla niin päin, että täällä peräkylissä kukaan ei puhu mitään, ei tanskaakaan ja tämä ryökäle puhuu aivan kohtalaista englantia! Ovat pojanpojan kanssa pyyntijäillä. Ei tule kysyttyä, onko mukana lisäväkeä ainakaan tällä hetkellä ei venettä ole paikalla, vaikka ovat käyneet pyytämässä meren eläviä. 20v sitten tässä kohdassa oli aina kiintojää. Nyt hän varoittaa meitä menemästä lähellekään avovettä. Meressä on virtauksia. Mutta miten tästä eteenpäin? Edessä lainehtii mustana avovesi, mutta jyrkän kallion vieressä näyttäisi olevan hylly. Mikä on sen leveys, kuinka rikkonaista se on pinnaltaan, onko se yhtenäinen vai joudummeko mahdollisesti hyppelemään liikkuvilla jäälautoilla? Vaiska lähtee jalan tutkimaan tilannetta. Hänen tiedusteluretkellä ollessaan porukka käy keskustelua ja mielet alkavat vakaasti kääntyä suuntaan, että tuonne ei lähdetä, siellä ei ole turvallista, ei sitten millään. Vaiska tuo kuitenkin viestin, että ensimmäisten railojen jälkeen hylly on tasainen ja yhtenäinen niin kauas, kuin hän kävi sitä katsomassa. Kapinahenki laantuu innokkaaseen puuhasteluun. Kelluvalta jäältä hyllylle noustessa on reiluja railoja, vuorovesi on alhaalla. Kipuilemme osin epävakailla jäälautoilla, vetelemme kaatuilevia ahkioita railojen ylitse. Tätä puuhaa ei riitä kuin 15 minuutiksi, sen jälkeen olemme 10m leveällä tasaisella jäällä, joka makaa tukevasti rantasoralla. Vieressä on vaalea hiekka sora. Vesi on kirkasta ja äärimmäisen kylmää ja hyhmäistä. Nyt tässä on seikkailun makua! Väki jatkaa innoissaan eteenpäin vaikka olisi jo tauon aika. Peräti 1 ½ tuntia. Sen aikana pääsemme niemen kärkeen ja ympäri kohti seuraavan lahden pohjukkaa. Tässä kohden kallion laatu vaihtuu täysin vanhasta kiinteästä kivestä kerrostuneeseen rapautuvaan hiekkakiveen. Onneksi hylly kuitenkin jatkuu. Kohta avovesi loppuu, mutta ahtojäitä jatkuu hyvän matkaa. ½ tunnin hiihdon jälkeen lahden jää alkaa näyttää luotettavalta, tasaisen kiintojään ja meidän väliin jää kapea ahtojäävyöhyke. Lumisateessa ja udussa ei näkyvyyttä ole juuri lainkaan. Lahdella on tässä kohdassa leveyttä vajaa 10km. Suunnaksi otamme suoran pohjoisen, pikkuisen siitä yli. W35 eranto huomioiden kompassiin siis 40.
Kun vastarantaa ei näy ja hiihtojonon kärki on kummallisen kokematon, kiemurtelemme aivan tolkuttomasti. Joku kuuluu käyttävän olosuhteista termiä white out, mutta tämähän on kaukana siitä. Muutama 100m takanamme oleva rantavuori näkyy, samoin horisontti meren puolella. Ainoastaan eteen on näkyvyys vajaa. Pikkuisen hankalissa oloissa etuajassa alle 7 tunnin hiihdon jälkeen päätämme lyödä leirin aivan lähtörannan lähelle. Matkaa emme kovin kummoista ole taittaneet, mutta 8 tunnissakaan emme ehtisi vastarannalle, varsinkaan jos kiemurtelemme näin tai joutuisimme kiertämään railoja. Ja huomennahan voi olla jopa parempi näkyvyys. Leiri pystyyn siinä ei yhdelläkään teltta kunnalla kauaa mene. Tuloteetä juodessa kuuluu ulkoa karhuvahdin huuto: koiravaljakko tulossa! Valjakot suuntaavat kohti, hidastavat, ajajat nousevat ahkioiden vierelle, heiluttelevat pitkää ruoskaansa ympyröissä koiraviuhkan päällä. Nämä pysähtyvät ja painautuvat välittömästi makuulle läähättämään. Kuskit puhuvat englantia jkv. Kotoisin Qaanaaqista ja matkalla Siorapalukiin. Varsinaista asiaa emme utele. Heiltä saamme varmistuksen etukäteen epävarmalle reittiosuudelle: kuivan maan osuus tämän vuonon pohjukasta kannaksen yli Piulip Nunaan toiselle puolen Bowdoin Fjordille on kuljettavissa. Kartalla kotona helppo, mutta tämä varmistus vapauttaa. Siitä siis pääsee! Edessä on avovettä, myös karhuja. Hienoa, mainiota, loistavaa! Yksi käsky ja ruoskan viuhautus, kun koirat ovat pystyssä ja juoksussa. Poistuvat sateeseen suunnilleen siihen suuntaan kuin meilläkin oli alkuperäinen suuntima. Hienoa! Keijon ruoanlaittovuoro: riisiä ja jauhelihaa monilla lisukkeilla. Kaikki kolme ovat toistaiseksi antaneet vankat näytöt osaamisestaan / vaimojensa osaamisesta. Meidän karhuvahtimme on tänään 20-23. Alku on vielä ollut helppoa. 30.4-2 C, myterä, 0m/s Aamulla herätessä telttakangas lepattaa, mutta tuulen voimakkuutta on sisältä paha arvioida: Hilleberg suurentelee ja valehtelee. Jo täältä voi arvioida, että on edellisiä aamuja rapsakampi keli. Teltan oviaukkoa hieman raottamalla huomaa kelin myteräksi suuria hiutaleita leijailee harvakseltaan. Aamutoimien jälkeen olemme liikkeellä klo 9:00. Lähdemme ylittämään vuonoa niin, että vastarantaa ei näy. Joku kutsuu tätä taas white outiksi, mutta eihän se sitä ole, kun taaksepäin näkyvyys säilyy hyvinkin 3-4km ja meren puolella horisontti on aivan selvän vaakasuora. Keulassa ei tunnu olevan rutiinia näihin oloihin. Vuonon leveys on n. 10km. Noin riippuu tähtäyspisteestä ja kuinka poikittain / viistoon kuljemme. Käytämme suuntimaa 40, joka 35 erannolla tarkoittaa melkein suoraan pohjoiseen. Kiintopisteet ovat harvassa ja kärjessä hiihtäjä tiukoilla. Kun kompassia käyttää takamies ja suuntiman korjaukset huudellaan kärjelle, on meno aikamoisen kiemurtelevaa. Tuulikin tyyntyy aika nopeasti. Aivan alussa olisi siitä osaava saanut suuntiman, kun se puhalsi 30 takaa oikealle korvalle.
Vastarannan rantapenkka näyttäytyy aikanaan ja päivän puolessa välissä pääsemme nousemaan lounastauolle pääsemme sen päälle. Puolessa välissä 4 tunnin päässä hiihdon saavutus on 10km, huonoimmalla legillä vauhti jäi 2,5km/h. On tämä aikamoista raahustamista! Melkein pystysuoran seinämän vieressä on samanlainen hylly kuin toisellakin puolen. 10-15m leveä tasainen jää. Vieressä sohjoa ja lauttoja, aivan lähellä avovettä. Kierrämme hitaasti niemennokkaa useita tunteja. Näkyvyys eteenpäin ei aukea ennen kuin aivan lopussa. Niemen kärki on loivempi, loppu aivan soraa, mutta kääntyy niin hitaasti, että pohjoisen puolen vuoria alkaa näkyä vasta yli 2h hiihdon jälkeen. Reitin kääntyessä niemen kärjen ympäri tulee pohjoisessa näkyviin samanlainen pystysuora musta lumen harmauttama seinä kuin mitä olemme kiertämässä. Aivan lopulla havaitsemme pienen mustien täplien kerääntymän jyrkän rinteen juurella: Siorapalukin kylä! Retkikunnan edistyminen on ollut suunniteltua hitaampaa. Air Greenlandin toilailun jälkeen olemme jo ammoin jättäneet Qeqertatin kylässä käynnin pois haaveistamme. Nyt on jo laskettava matkoja ja kotimatkan sujumista. Vaiska kysyy lounastauolla: mitäs tuumaisitte, jos jäisimme tänä iltana leiriin vuonon tälle puolelle ja kävisimme huomenna hiihtäen ilman ahkioita Siorapalukin kylässä? Näin leiri saisi olla paikoillaan 2 yötä. Ehdotus saa kannatusta ja näin päätämme tehdä. Pysähdymme ja ryhdymme perustamaan leiriä paikkaan, jossa sula vesi on 200m päässä takana ja alkaa kiinteämpi jää. Paikalla on muutamia veneitä kuivilla ja lahden yli tulee valjakkoreitti. Sieltä tuleekin useamman kelkan raito. Eilen tapaamamme nuori mies vaimonsa ja 2v lapsensa kanssa. Yhteistä kieltä ei ole, mutta on käynyt kylässä hakemassa vaimonsa takaisin Qaanaaqiin. Joko hän on täältä kotoisin tai ainakin sukuloimassa. Koirien ja koiranajajien seuraaminen on joka kerta yhtä mielenkiintoista. Koirat ovat innokkaita, vahvatassuisia jämäköitä otuksia. Vetävät kieli pitkällä suusta ulkona roikkuen. Välittömästi pysähdyttäessä paneutuvat paikalleen läähättämään rytmikkäästi. Valjakon ajaja ohjaa koirille jatkuvasti jutellen ja ruoskaa sen yläpuolella kaaressa viuhutellen. Ruoskaa ei selkiin napsautella. Reet ovat isoja, järeitä ja painavia, jotka edelleen tehdään sitomalla ei ruuvaamalla joustaviksi. Vappuaaton kunniaksi viritämme serpentiinejä, puhallamme muutaman ilmapallon telttaan sisälle ja rykelmän teltan nurkalle. Eeron ateriavuoro, jossa kanacurrypata saa suuren suosion. Artolta viinipullo, joka vaikkakaan ei ole aivan oikeassa tarjoilulämpötilassa ja riittävän pitkään ilmastoitu, on näissä oloissa aivan erinomainen tunnelmankohottaja. Vähän rommia, minttulikööriä ym. Päivän tapahtumien kertausta, itsekehua ja ihastelua siitä, että olemme selvinneet tänne asti. Omin voimin Siorapalukiin! Meillä on tänä yönä vartiovuoro 23 02. Vartiovuoro pyörii rotaatiossa niin, että se siirtyy joka yö 3 tuntia eteenpäin. Meitä kun on 3, pyöritämme vielä omaa rotaatiotamme niin, että vain 2 käy vartiossa 1 ½ h kerrallaan. Tänä yönä vartiosta vapaa olen minä. Suunniteltua, väittää Arto. Ehkä 1.5-5 C, 0m/s, auringonpaiste Huolimatta vapun aiheuttamasta ylimääräisestä melskeestä on leiri koko yön turvallisesti pyssymiesten vartioima. Aamulla hieman panee viivyttelemään pussissa, kun telttaa ei tarvitse koota. Niinpä sitten vähän myöhästynkin lähdöstä.
Siorapalukin kylä vuonon vastarannalla on kuin tarjottimella. Tänään on hyvä näkyvyys ja se tuntuu olevan aivan lähellä. Jyrkän kallion juurella on pienenpieni tasaisempi alue, jolla nököttää muutama kymmenen taloa. Lähden hiihtämään toisia kiinni 15 minuutin takamatkalla. Ahkion puuttuessa on hiihto omituista. Suksea pystyy luistattamaan, sauvalla pystyy työntämään ihan oikeasti. Useamman kerran, kun olen pysähtynyt vaikkapa valokuvaamaan, lantio odottaa ensimmäistä ahkion nykäisyä ja vallan hämmästyy, kun sitä ei tulekaan. Maisema on nyt päivänäöllä aivan häkellyttävä: rannat molemmin puolin ovat pystysuorat 250m, perukassa hieman loivemmat. Sinne laskee pitkä loiva jäätikön kieleke. Olemme ikään kuin kattilan keskellä, jossa joka rantaan on yhtä pitkä matka. Ulospäin aukeaa vaikka minne. Baffinin saari tuossa suunnassa ei ole kovinkaan kaukana. Keskellä vuonoa on kiinni jäätyneenä keskikokoinen jäävuori. Etelässä lounaassa näkyy korkea kallioseinämä, jonka tulkitsen Herberts Øksi. Keijo tulkitsee, että eivätköhän nuo ole niin kaukana, että ne ovat Thulen niemimaa. Karttaa ei ole eikä lähikartassa 1:250.000 edes näy riittävän isoa aluetta. Täällähän on näkyvyyttä ½ km korkeille mustille seinille vaikka kuinka. Kotona tarkistamme ja toteamme Eeron olleen oikeassa. Siorapalukin kylässä ei ole montaa kymmentä taloa, muttei ole tällä hetkellä asukkaitakaan kuin 90. Jostain Ilulissatin paikallislehdestä luin, että kalansaaliit täällä pohjoisessa ovat parantuneet ja väkiluku on lisääntymään päin. Ensimmäisenä rannassa vastaanottamaan tulee vihreään untavatakkiin pukeutunut mies, joka esittäytyy olevansa Pittaq. Qaanaaqissa asuntonsa meille vuokranneen isännän setä. Ei puhu kovin paljoa englantia, mutta perustoivotukset ja ystävällisyydet saamme vaihdettua ennen kuin toiset tulevat rantaan ja heitä pitää lähteä kättelemään. Voi näitä suomalaisia perusturisteja, joiden ensimmäinen kysymys isännältä rannassa, koko retkemme päämäärässä, maalissa ja pääkohteessa, on missä täällä on kauppa? Ja kaupassa sisällä onko olutta? Vanhasta muistista pitää kai leikkiä vappuaamun krapulaa vaikka meno leirissä aattoiltana olikin sangen kohtuullista. Kauppa on pieni kylän mitättömyyden mukaan mitoitettu. Ja lämmin limppa ja eskimojäätelö saavat korvata oluen kaupan kuistilla auringon lämmössä nautittuina. Miten soma onkaan siemailla keltaista Fantaa ja mutustella Eskimoa. Komeaa: eskimoa täällä, samaan aikaan kuin tekisin sitä kotona jollain aurinkoisella terassilla. Kaupan tarjontaan ja kylän mitättömään ulkoasuun pettyneitä lähtee aika nopeasti takaisin, mm. Ultima Thule and Siorapaluk -expeditionin johtaja Vaiska. Tänne on ponnisteltu pitkään ja hartaasti, mutta paikka on nähty, valkoinen mies on astunut tänne jalallaan. Valokuvat on otettu, kenties postikortti lähetetty. Tehtävä on täytetty ja voi kääntyä takaisin. Tunnin kuluttua! Ei tule mieleenkään. Kauppa menee välillä tunniksi kiinni, osa jää kylille palloilemaan, kortteja kirjoittamaan ja fiilistelemään. Lopulta meitä on vain kolme: minä, Keijo ja Jarno. Kylä on vauraamman oloinen kuin Qaanaaq. Rannan talot ovat pieniä, harmaita, rähjäisen oloisia ja pihat sotkuisia tai sitten laudat ikkunoissa. Ylempänä rinteellä on suurempikokoisia hyvässä maalissa olevia värikkäitä taloja, joiden pihat ovat paremmassa kunnossa. Ja jos jotain on levällään, ne ovat lasten polkupyöriä eikä risaisia pyyntivälineitä, mädäntyvää mursunlihaa tms.
Yläkylässä on koulu kylässä siis on koulua käyviä lapsia edelleen. Toinen merkittävä on voimalaitos vesilaitos, johon Qaanaaqin tyyliin tuodaan vuoresta jäätä, joka sulatetaan hiljalleen. Vesijohtoja ei ole vaan vettä käydään hakemassa sieltä kanistereilla. Rannassa on Pilersuisoq-kauppa. Siinäpä kylän infrastruktuuri onkin. Rannassa pyyntivajoja, veneitä, kelkkoja, telineitä saaliin säilyttämiseen ym. Jututamme koiria, joiden pitäisi olla aikamoisia petoja / puolisusia. Nämä käyttäytyvät mieluummin varovasti, käden kohottaminen näyttää merkitsevän niille kalikan iskuun kohottamista. Tanakoita vahvajalkaisia, isotassuisia otuksia. Saalistelineillä lötköttää kirkkaassa auringonpaisteessa 0-kelissä hiljalleen mätänevää mursunlihaa. Tämä on koirien ruokaa eivätkä grönlantilaiskoirat ole kovin kranttuja. Muutamia ihmisiä liikuskelee kodeistaan kauppaan ja pikaisesti takaisin. Muuten kylän tunnelma on seisahtunut. Jos sitä jotenkin pitäisi luonnehtia, voisi vaikka auringossa hiljalleen mädäntyvä mursunkäpälä kuvata tunnelmaa ja toimeliaisuuden astetta. 3 tuntia riittää meille kolmikollekin. Lähdemme yksi kerrallaan minä viimeisenä hiihtelemään leiriä kohti. Matka on yhtä pitkä kuin toiseenkin suuntaan, nyt ei alussa tarvitse riehua toisia kiinni ja vauhti on koko matkan rauhallisempi. Latu on huono, kun melko ohuen jään päältä suolavesi nousee lumeen ja muuttaa sen tahmeaksi sohjoksi. Siorapaluk on käyty ja nähty. Maailman pohjoisin luonnollisesti asuttu kylä on käyty. Pohjoisempana on tutkimusasemia, sotilaallisia tukikohtia ym. Olemme kuitenkin Qaanaaq Siorapaluk välillä siirtyneet Longyearbyeniä pohjoisemmaksi, mutta olemme edelleen Pyramideniä ja Ny Ålesundia etelämpänä. Kanadan arktisilla saarilla ja Siperiassa on toimeliaisuutta tätä pohjoisempana. Mutta tärkeintä: olen itse hiihtäen päässyt käymään Siorapalukissa. Ilta on rauhaisa. Lyhyeksi jäänyt uni ja 5 tunnin hiihto kylässä seikkailuineen vaatii veronsa ja tunnelma teltassa on raukea. Aikaisin makuupussiin, koska seuraavana aamuna odottaa koiravahti, herätys klo 2:00 2.5-5 C, 0m/s iltatuuli, auringonpaiste-pilvipouta Herään itsekseni klo 1:50. Odotettavissa on upea 1 ½ - tuntinen rapsakassa pakkasessa, kirkkaassa säässä, hengästyttävässä luonnossa. Ulkona on tyven pikkupakkanen. Aurinko on pohjoisessa Siorapalukin taustavuorten takana, mutta kuumottaa sieltä ja valaisee meidän puolemme takarinteet. Herätessä ja vahtia aloittaessa ylärinteet, mutta laskee hiljalleen alemmas. Hiljalleen se nousee sieltä esille laakeaa kaartansa kunnes vuoron lopussa paistaa jo suoraan teltoille. Hiljaisuus ja erämaan tunne on täydellinen, täysin tyven ja hiljainen. Sulassa 200m teltoilta merelle päin kelluu 8 kiislaa ne tunnistettiin eilen illalla lennosta. Etelänpuolen seinä on laakean ja haalean valon valaisema. Pohjoinen ja vuonon perukka ovat mustaa ja valkeaa. 200m vuonoa ulospäin on sulavesialue, jossa on sohjoa, kauempana isoja yksittäisiä jäävuoria. Vietän keskiyötä Siorapalukin vuonolla! Vuoro loppuu klo 3:30 ja pääsen nukkumaan. Hiihdolla palaamme tuttua jäähyllyä takaisin, sula alkaa parin sadan metrin päässä. Nyt on laskuvesi, joka on paljastanut rantamatalan. Se on paljastanut isoja matalikkoja, joilla kasvaa levää, syvemmällä vedessä tanakkaa kelppiä ym. Kovin rehevän oloista. Mitään meille näkyvää elämää ei vain ole.
3 tunnissa hiihdämme sen, mikä tänne tullessa vei täydet 4 tuntia. Laskuvedellä laskeutuminen jäälle on levinneiden railojen vuoksi hankalampaa. Siinä telkutaan kohtuullinen aika. Etsitään oikeita reittejä, riuhdotaan ahkioita. Eräs jopa onnistuu jäämään oman kovassa vauhdissa olevan ahkionsa alle. Sen jälkeen aukeaa Mac Cormick vuono, jota tiedämme jatkuvan toista päivää. Tavoitetta olemme yrittäneet Keijon kanssa kartasta ennustaa tuon jokisuiston tasalle, todennäköisesti emme pitemmälle. Alkuiltapäivällä on erinomaisen lämmin hetki, aurinko räköttää lähes pilvettömältä taivaalta ja on täysin tyven. Ennätyshakuisimmat riisuvat paitansa pois. Onhan se komeaa hiihtää paidatta Qaanaaqin korkeudella luoteis-grönlannissa. Mutta tätä komeutta ei kestä kovin kauaa - kun aurinko menee pilveen, paidat löytyvät päälle nopeasti. Kirjoittaja jatkaa koko ajan samassa T-paita fleece-liiviyhdistelmässään turhia hötkyilemättä. Viimeisen vedon alussa joukko pysähtyy äkillisesti. Tähän asti on ollut tyventä ja paidattomat ovat vetäneet vain fleecet päällensä. Nyt takaoikealta nousee pieni tumma pilvi, joka nostattaa äkillisen kylmän puhurin. Raito pysähtyy ja ihmiset kaivautuvat pikavauhtia ahkioihinsa löytämään kuorivaatteet päälle. Leiripaikan sopivuuden tällä jäällä ratkaisee lumen laatu. Lunta on ylipäänsä kovin vähän ja pohjimmainen kerros suolaista. Yöpaikan kohdassa on isoja laikkuja puhdasta valkoista, josta saa kaavittua sulatettavan veden. Fleece päälle, leiri pystyyn ja kotileikit alkavat taas. 3.5-5 C, 0m/s, auringonpaiste Yö on rapsakka, oikeastaan aika kylmä. Minulla on vahtivuoro klo 4-5:30. -20 C pakkasta ja reilu 5m/s itätuuli ei houkuttele seisoskelemaan paikallaan. Aamulla lähdemme pitkin vuonoa, jota riittää 2 ½ tunniksi. Hiihtelen omia aikojani oikealla reunalla etsien sopivia kuvakulmia ahkionvetäjämuurahaisten raitoon, taustalle sopiva vuorenseinä tai jäätikkö. Saan hiihtää kauan ennen kuin vuonon toisella reunalla oleva jäätikkö kääntyy oikeaan asentoon se on siis aika kaukana. Retkikunta suuntaa hieman omituisesti vuonon pään oikeaan nurkkaan, vaikka kartan mukaan edessä oleva järvi laskee sen vasimmaisimpaan pohjukkaan. Perukassa nousemme mukavalle niitylle, jossa kasvaa monenlaisia heiniä ja kunnon kukkia. Marjo ymmärtää kasvien päälle ja tunnistamme ainakin joitain natoja, vihvilöitä, villoja sekä uuvanan. Eräässä painanteessa on jopa pajunlehtiä ja niiden alla aivan maanpintaa luikertelevia vaivaispajun runkoja. Komea paikka, jossa tunnelman täydellistäisi rauhallisesti laiduntava myskihärkälauma. Niitä ei tällä nurkalla ole, mutta lehdestä tiedän, että siirtoistutukset ovat harkinnassa. Koillis-Grönlannissa on vahva kanta, Kangerlussuaqin lähellä samoin. Sen nykyiset 7.000 yksilöä siirtoistutettiin Norjasta, jossa on samoin aikamoinen lauma. Joskus täällä on laiduntanut myös mammutti. Rehevällä alueella on myös muutama naalin jotos. Jänisten jälkiä voisi olla, muttei näy. Kolmas veto on meidän telttakuntamme. Lähdemme nousemaan mäkeen, joka heinien lisäksi kasvaa nyrkinkokoisia ja sitä isompia kiviä. Erittäin isoja kivikoita, joiden kiertäminen vaatii kaukokatsetta ja
pitkän jänteen suunnittelua. Lisäksi nämä ovat teräväsärmäisiä ja raapivat pahasti ahkion pohjia. Siis kierrettävä. Ylhäällä on komeaa kumpuilevaa heinäaroa, joka on kauttaaltaan parin cm lumikerroksen peittämä enempää ei täällä taida koskaan olla, onkohan vuotuinen sademäärä peräti tässä? Sieltä laskemme hiljalleen loivasti alaviistoon vasemmalle järvijonolle, jolle olisi helpommin päässyt merenjäätä pitkin. Mutta kaikki ovat tyytyväisiä, kun ovat saaneet vaihtelua ja uuden tyyppisen maiseman. Järville laskee muutamia jäätiköitä. Täällä on loivempaa ja jäätiköt leveämpiä. Muutama nyppylä on tunnistettavissa, mikä helpottaa suunnistamista. Vain ympäristöstään erottuvat huiput ovat ansainneet erillisen nimen. Illan viimeisillä legeillä ylitämme kivikkoisen mäen, joka rouhii sekä ahkioiden että suksien pohjia aika pahasti. Minä siirryn ensimmäisenä kävelypeliin. Jos nämä kivet tekevät ahkioiden pohjille tuhoa, miksi tehdä kaksinkertaista tuhoa, kun suksitta pääsee aivan yhtä hyvin? Laskeudumme pienelle lampisysteemille, jossa päivä tulee täyteen kahdeksannella vedolla. Leiriydymme jäälle sorakuopan reunalle, jossa on riittävästi lunta lumikiilojen pitämiseen. Jopa muutaman suksenkin saa pystyyn eikä jääruuveille ole käyttöä. Riittävästi puhdasta lunta sulatettavaksi. Teen iltaretken viereisen jäätikön päätymoreenille. Se ei ole kovin korkea, mutta paikoin sora on löysää. Takana aukeaa leveä jäätikkö, joka tulee Grönlannin keskusjäätiköltä. Se ei ole kovin railoinen eikä repaleinen. Ajatus, että tuota pitkin voisi hiihtää reilut pari tuhatta kilometriä etelään, on aika huima. Könyämme moreenilla aikamme, ihastelemme kiven pinnalla olevan jään sulamista. Lähtiessä lämpömittari näytti -11 C, mutta niin vain länteen osoittavalla pinnalla on sulaa vettä, joka ravitsee samaisen kiven pinnalla olevia ruskeita ja oransseja jäkälälaikkuja. Noiden kasvunopeus mahtaa olla aika huima. Tämän yön olemme niin kaukana merestä, että jääkarhuvahtia ei pidetä. 4.5-4 C, 0m/s, auringonpaiste Aurinko kulkee tosi korkealla. Illalla 21:30, kun tulemme teltoille, se on yhtä korkealla kuin Suomessa juhannusyönä konsanaan. Samoin aamulla 7 se posottaa korkealta teltan seinän lämpimäksi. Aamu valkenee täydellisen kirkkaana, tyynenä, mutta raikkaana. Yöllä on käynyt kunnon pakkanen ja teltan katossa on hilekerros. Alkaa puuhapäivä. Kolmikko Kossu, Timo ja Jarno ovat käyneet illalla tiedustelemassa jatkoreittiä melkoisen matkan eteenpäin. Olemme lähtemässä sorakuoppien keskeltä kristallinkirkkaalta lasijäältä kohti tosi likaisen ja hankalan näköisiä savikerrostumia. Ensimmäisen 5 metrin nousu näyttää tulevan aamupäivän tavat: jyrkkää kuin mikä. Ensin alla lunta, välillä hienoa hiesua, välillä lumen päälle lentänyttä hiesua. Ennen mäen taittumista harjaksi isoja teräviä kiviä, joiden ylitse kannamme pulkkamme yhteisvoimin. Ensimmäiset 100m vievät täydet 15 minuuttia.
Tästä eteenpäin kuljemme viereisen jäätikön korkean päätymoreenin oikeaa reunaa, jossa on vaihtelevasti ja vuorotellen silkkaa jäätä, sen päällä lentohiekkaa tai hiekkaisia aaltoja, tiukkoja ylämäen nikaroita ja välillä terävien kivien kasautumia. Osa kivistä on pyörinyt jäätikön alla ja kulmat pyöristyneet, mutta ne ovat kaukana pehmeästä suomalaisesta harjumoreenista. Osa on ratsastanut jäätikön päällä tai muuten vain työnnetty tähän ja ne ovat teräväsärmäisiä ahkioita vaanivia pirulaisia. Reitti kulkee näennäisen helppona päätymoreenin takana, mutta näitä kivikoita on tiuhassa. Riips Kriits kuuluu vähän väliä vaikka jokainen yrittää ohjastaa ahkiotansa omien reitinvalintojensa mukaisesti. Ei kivien välistä se ei ole mahdollista vaan mahdollisimman pyöreiden kivien päältä. Vähä väliä kannamme yhteistyöllä toistemme ahkiot pahimpien kivikoiden ylitse. Maisema on aika komea jos sorakuopat voivat komeita olla Aikanaan pääsemme pahimmilta kivikoilta alas rauhallisemman näköiselle savikolle, jossa siellä täällä on kumpuja. Viimeinen mäki tullaan alas peffamäkeä ahkio edellä ja kantapäät tiukasti lumessa. Oikealta tulevan pienemmän jäätikön ylitystä olen hieman jännittänyt. Aivan varmaa reittiä ei ole. Karttaan on merkitty katkoviivalla jäätikön ylityskohta huomattavasti korkeammalle eli meistä katsoen oikealta. Tuoreet ainakin tämän talviset kelkanjäljet sen sijaan kulkevat meidän reittiämme. Niitä kannattaa seurata. Pienen ylämäen päällä Kossu heiluttaa sauvojansa ilmiselvän riemukkaasti: taitaa nähdä meren jään. Siitä eteenpäin sorakasojen läpi vie leveä laskujoki, jonka en usko olevan hiihdettävissä vaan kävelen. Kaikki muut uskovat ja ovat oikeassa Eerokin vaihtaa suksille. Helppo loiva lasku meren jäälle, jossa vuonon pohjalla on komeat röykkiöt isoja telejä pystyssä. Avautuu jälleen komea, jo kovin tuttu maisema: 20km pituinen jyrkkärantainen vuoro, reunavuoret 500m korkeita. Mitään ei kasva missään, lunta on sekä vuorten laella että laikkuina rinteissä. Maataival oli sekä raskas, että kalustolle hupaa, mutta kaikki hyrisevät tyytyväisyyttään: hieno juttu, että tämä tuli tehtyä. Edessä on jälleen helppoa tuttua ja turvallista meren jään hiihtoa. Ei sitä tylsäksi voi mainita ei näissä maisemissa todellakaan mutta silti tietoisuus Qaanaaqiin lähestymisestä alkaa vallata mieliä. Jäähiihto on helppoa ja lähes nopeaa. Tähtäämme vuonon suulle kohti pientä jäävuorta, jonka juurelle lähes yllämme 7 ½ tunnissa. Leiri sen viereen. Vaiskalle on tärkeää, että yövymme vielä seuraavankin yön jäällä. Liian ryypiskelyn tai kapakkaan karkaamisen uhassa hän haluaa leirin 8km päähän maalikylistä. Matkaa ei ole jäljellä juuri mitään, saas nähdä, mitä huomenna tapahtuu. Vuori on kirkasta jäätikköjäätä, peräisin vuonon perukan jäätiköstä. Jäällä on lunta aika vähän ja totta kai, kun tarjolla on tuhansia vuosia vanhaa jäätikköjäätä, lähdemme rikkomaan kaunista vuorta. Telttakumppanien mielestä vesi on pehmeää ja ihanaa, itse en siinä mitään erikoista maista. Vesi on määritelmänsä mukaan väritön, hajuton ja mauton neste. Tämä on juuri sitä. Ilta on komea. Aurinko kierää korkealla, ihmiset ovat liikkeellä. klo 10 virittelen kateutta herättäneen taitettavan keinutuolini keskelle jäätä sanellakseni päiväkirjan. Ensin tulee juttelemaan Vaiska, jonka kanssa sovimme, että teen nettiin ihmisten huvitukseksi jonkinlaisen tarinan tästä retkestä. Sen jälkeen Kossu, joka on järjestämässä retkeä Huippuvuorille 80 leveyspiirille 2016. Ilmoittaudun ja taidan tulla hyväksytyksi..
5.5-4 C, 0m/s, auringonpaiste Yö on taas kylmä. Niin se on ollut jokaisena kirkkaana yönä tähänkin asti, mutta aamulla aurinko paistaa taas pilvettömältä taivaalta ja lämpö nousee nopeasti. Jäävuoren vierestä on ikävä lähteä, se tuntuu aivan kotoisalta. Koko päivän hiihdämme useita satoja metriä korkean pystysuoran seinämän viertä. Pehmeää kerrostunutta hiekkakiveä, jolta koko ajan kuuluu kivien vierimistä, yhtään niistä emme koskaan näe. Lähtöpisteemme on vanhan Kangerlussuaqin asuinpaikan edessä. Pienellä, ainoalla vähän matalammalla niemellä nököttää kolme kalamajaa. Kartalla on paljon vanhoja asuinpaikkoja, rannikkohan on ollut erittäin tiuhaan asuttu. Pieniä muutaman perheen yhdyskuntia, jotka vielä muuttavat kesä- ja talviasumusten välillä. Maisema on ihan mahdoton, mittasuhteet järkyttävät. Inglefield-vuono on 125km syvä, 20km leveä, seinät ovat 500m korkeat ja pystysuorat. Aurinko paistaa täydeltä terältä, on pikkupakkanen ja täysin tyven. Ilma on kirkas ja väreilemätön, mikä tekee etäisyyksien arvioinnin vaikeaksi. Vastaranta tuntuu olevan vallan lähellä ja kun toisella legillä etsin kuvakulmaa hiihtämällä vähän keskemmälle isosta seinämästä, huomaan yllättäen olevani kilometrin päässä toisista ja silti porukan takana oleva pystysuora seinä mahtuu kuvaan hädin tuskin. Oikealla puolellamme nousevat Piulip Nunaan niemimaan korkeat kalliot, edessämme ensimmäinen tämän päivän monesta niemenkärjestä. Näitä tavoittelemme useampia, jokaista useamman tunnin kerrallaan. Ja takana aukeaa aina näkymä kohti seuraavaa niemenkärkeä. Kalliot jyrkkenevät ja muuttuvat legi legiltä jylhemmiksi. Ne ovat lopussa aivan pystysuorat, päällä jopa tuulen työstämiä torneja ja ulokkeita. Illalla leirissä arvuuttelemme kallion korkeutta ja omaa etäisyyttämme siitä. "500m" tarjoaa aika moni. Karttaan on merkitty korkeampiakin lukemia, mutta enemmän sisämaahan Vaiskan päähänpinttymä jäädä 8km päähän Qaanaaqista pitää, mutta matkan ja nopeuden arviot eivät, lopulta pysähdymme leiriin 4 ½ legin jälkeen, kun matkaa Qaanaaqiin on 7km. Olkoon vaan: heti pysähtymisen jälkeen aletaan Kossulle ja Timolle jättää tilauksia - he ovat lähdössä Qaanaaqiin (viina)kauppaan. Lähtevät hiihtäen kohti kylää, jonne olisimme ihan hyvin ehtineet tänään. Leiri pystyyn. Sää on aivan käsittämätön: huomaamme makoilevamme rinnakkain ilmapatjoillamme beachilla. Puhallettavat untuvapatjat lumella pikku pakkasessa, mutta kirkkaassa ja lämmittävässä auringonpaisteessa makoilemme auringon- ja sään polttamat naamat kohti aurinkoa ja lämmintä etelää. Yritämme muistella, onko kukaan vähään aikaan kuullut otsoniaukosta, sehän oli aika pahassa kunnossa muutama vuosi sitten. Tilaukset kylältä eivät ole isoja, mutta pian kauloja kurkotellaan ja kiikareitakin käytetään. "Kyllä niiden pitäisi jo näkyä?" Aikanaan näkyvät, "taitavat tulla koiravaljakolla!" Pojat ovat puhuneet rannasta taksin: kaksi metsästäjää kyyditsee. Heidän toimiaan on ilo katsella ja kuvata. Iso kelkka, 10 villiä koiraa, joiden aggressiivisuudesta varoittavat. Koirat asettuvat paikalleen, mutta rähisevät hissukseen. Isännän tiukka ärjäisy ja piiskan viuhautus palauttavat kurin. Vetonarut ovat sotkussa, mutta ne selvitetään näppärästi keskuslukosta käsin. Miehet tuovat sykähdyttävän uutisen: lahdella on nähty jääkarhu! Tähän mennessä emme ole nähneet jäljen jälkeä ja nyt lähellämme on kenties onneton ja nälkäinen yksilö. Yksinäisen harhailijan näin
kaukana jään reunasta on oltava epäonninen, huonokuntoinen, yksinäinen, laiha ja nälkäinen. Lähtiessä pidimme jääkarhun kohtaamista täysin varmana, mutta toisin on käynyt. Lähellämme hmm - lahden mitathan ovat 125kmx20km. Mutta tänä yönä tulevat vartijat olemaan hereillä ja tarkkana. Kahden kulttuurin uteliaisuus toisen välineisiin on molemminpuolista: pyssyt esiin ja arvioidaan huonosti hoidetuiksi "ja vielä avotähtäimet". Mitä ajatuksia herättänevätkään superkeveät superlujat telttamme? Sitten valjakko lähtee ja video käy taas. 6.5-4 C, 0m/s, auringonpaiste Lähtö normaaliin aikaan - minuutilleen, kuten aina. Tässä porukassa noudatetaan protokollaa. Kylä ei näy, mutta edessämme jäällä on kalastajien mökkejä ja telttoja, suurin jäävuori on tutun oloinen. Tuolla kävimme ensimmäisenä iltana kävelyllä. Aamu on kylmä, kuten liki jokainen. Mutta jo toisella legillä porukka pitää jälleen rättitauon - valtaosa luopuu kuorivaatteistaan, on aikakin. Lopun päivää aurinko räköttää kirkkaalta taivaalta, mutta mittari ei nouse lämpöasteille. Kulkemisessa on jokakertainen henkilökohtainen ristiriita. Mukava päästä perille, mutta toisaalta ikävä lopettaa matkanteko. Maisema ei ole muuttunut tavanomaiseksi, tähän ei ole turtunut, kuten usein käy esim. vaikka kuinka suurenmoisessa vuoristossa. Tämä on edelleen uskomattoman upeaa! Viimeisen niemen takana on ahtojäitä, rannalla auto. Tämä on Qaanaaqin tien toinen pää, toinen pää vie lentokentälle. Kun tämän selvitämme, olemme kulkeneen kylän kaikki tiet. Helposti ja nopeasti hiihdetty. Kylä ilmestyy näkyviin vasta 1/2 km ennen. Rantabulevardia reunustavat rähjäiset pyyntiveneet, kelkat, kuivaustelineet, tavarakontit, tynnyrit ja sekalaiset romukasat Kylän laidan talotkin ovat muita köyhemmän oloisia. Jäällä makoilevat koirat riimuissaan, vain muutama lähimmistä vaivautuu nousemaan ja tarkistamaan oudot kulkijat. Majoitumme entiseen majapaikkaan. Alkaa ankara tavaroiden lajittelu, telttojen ja makuupussien kuivatus. Kaupassakin on käytävä ja kylläpä olut maistuukin hyvältä. Tavarat lajitellaan kahteen osaan. Ahkiot, sukset ja mahdollista kosteutta sietävät painavammat tavarat pakataan 3 vanerilaatikkoon. Ne tulevat Suomeen aikanaan, mahdollisesti vasta syksyllä. Täällä käy 2 laivaa kesässä: heinäkuussa ja elokuussa. Herkemmät ja kevyemmät mukaan tulevat mahtuvat alle 20 kiloon ja kasseihin. On tämä ollut aikamoinen kokemus, lyhyt ja ääliöhelppo hiihto, mutta mikä luonto ja ympäristö! Kukaan ei oikeastaan enää haikaile menetettyjen Qeqertatin hiihtopäivien perään. 50km ees-taas tätä samaa isoa vuonoa, joka kaikkien mielestä on jo nähty. Onneksi tällaisessa porukassa ei ole voinut välttää puhetta seuraavista hiihdoista