EU-satu (2008) Keskustelijat Torbjörn Elfving Heikki Mäntylä Kullervo Rainio. 24.7.2008 Heikki Mäntylä

1 EU-satu (2008) Keskustelijat Torbjörn Elfving Heikki Mäntylä Kullervo Rainio 24.7.2008 Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, Eräänä päivänä, raikkaan kesäsateen huuhtomin kirkkain aivoin, kirjoittelin omaksi ilokseni ja ehkä joidenkin ärsytykseksikin tällaisen esseen. Sopinee kevyeksi kesälukemiseksi edistyneemmillekin ajattelijoille. Kesäterveisin ja syksyn kokouksia odotellen, Heikki Mäntylä

2 Olipa kerran Olipa kerran pihanpiiri - joukko lapsia, isompia ja pienempiä, erilaisista perheistä. Leikittiin omia leikkejä ja pelattiin yhteisiä pelejä. Isommat tietysti pyrkivät usein komentelemaan pienempiä, ehdottelemaan pelejä ja määräämään sääntöjä. Joskus nahisteltiin ja tapeltiinkin. Isät ja äidit toimivat sovittelijoina ja erotuomareina kaikkien mielestä tietysti puolueellisesti omiensa puolta pitäen. Kukin lapsi valitsi kuitenkin lopulta missä leikissä oli mukana, missä ei. Näinhän se pihayhteisö toimii. Idea Eräänä päivänä putkahti pihanpiiriin idea. Meidän jengistä tehdään Unioni. Kukaan ei tarkasti tiedä mistä idea tuli eikä muista kuka sen ensin julisti. Ehkä sen keksivät isot pojat, jotta saisivat pidetyksi aisoissa erään koltiaisen, joka pyrki joskus määräilemään heitäkin ja oli pari kertaa yrittänyt julistautua koko pihanpiirin kunkuksi. Aina se oli se sentään saatu sakinhivutuksella kuriin. Joka tapauksessa isojen poikien joukko oli yhtä mieltä siitä, että tällainen Unioni oli hyvä idea, vaikkei se oikeastaan ollut edes ihan uusi, mutta olipahan uusi nimi. Pitäisi naapuripihat varuillaan ja oman pihan pienimmät kuuliaisina. Idea levitettiin nopeasti koko pihanpiiriin ja sen erinomaisuuden epäileminen leimattiin osoitukseksi ymmärtämättömyydestä tai eristäytymisen halusta. Kaikille tehtiin tarmokkaasti selväksi, etteivät sellaiset asenteet kuulu tähän pihaan. Unioniin ei tietenkään kenenkään ole pakko liittyä, muistuttivat puuhamiehiksi ryhtyneet isot pojat, mutta siihen voi päästä jos on valmis hyväksymään yhteiset leikit ja säännöt. Kaikki ovat tasa- arvoisia, isot ja pienet. Saa sitä

3 jokainen tietysti leikkiä ihan yksikseenkin, mutta sitten on turha tulla hakemaan apua jos tulee ikävä tai hätä, kun naapurin pihojen porukat ryhtyvät uhoamaan. Sitähän ne aina silloin tällöin yrittävät. Tulevat vieraalle pihalle määräilemään. Väinämö Itsensä aina hiukan syrjäiseksi tuntenut, pienehkössä päätyhuoneistossa asuva Väinämö kannatti ajatusta. Olisi hienoa ja turvallista kuulua Unioniin. Sitä paitsi, Väinämö oli hiljattain saanut turpiinsa naapuripihan lapsilta - jätkiltä muistutti isä - eikä kukaan ollut tullut auttamaan. Silloin tällöin ne vieläkin paiskoivat aidan yli kiviä ikkunaan, joka avautui heidän pihansa puolelle. Kun hän yritti nyt tappelemisen sijasta olla tappelukavereittensakin kaveri, häntä haukuttiin suomettuneeksi, mitä se sitten oikein tarkoittikaan. Väinämö päätti kuitenkin kysyä neuvoa vanhemmiltaan tässä Unioni- asiassa varmuuden vuoksi. Väinämön perheelle oli aina ollut hyvin tärkeää mitä muut ajattelivat heistä. Isä ja äiti olivat eri mieltä. Äidin mielestä pihalla voi leikkiä kaikkien kanssa ilman sen kummempia unionejakin. Saa ja voi leikkiä muidenkin pihojen lasten kanssa ja vaikka eri säännöillä jos huvittaa. Ei siinä sen kummempia sopimuksia tarvittu. Isäkään ei ollut oikein innostunut lasten uudesta päähän pälkähdyksestä, mutta näki siinä myös hyviä puolia. Olisi ehkä helpompi jutella saunailloissa naapurin isien kanssa maailman asioista. Kuuluttaisiin ikään kuin samaan porukkaan vaikka asunnot olivat eri kokoisia ja ammatit erilaisia. Sekä isä että äiti olivat sitä mieltä, että oma komento piti kuitenkin kussakin perheessä olla ja lasten tuli elää sen mukaisesti. Väinämö vakuutti, että näin oli pihalla puhuttu, ja perheiden itsenäisyys suorastaan lisääntyisi. Tätä eivät vanhemmat oikein ymmärtäneet, mutta kun Väinämö muistutti, että Unioni olisi hyvä turva naapuripihojen huligaaneja vastaan, isä myöntyi. Innoissaan Väinämö vielä lisäsi, että Unioni auttaa kaikkia lapsia ja antaa rahaakin, jos omat viikkorahat ovat pienet, ja niin oli äitikin lopulta valmis hyväksymään ajatuksen, vaikkei taaskaan oikein ymmärtänyt mistä se Unioni saisi jaettavaksi niitä rahoja. Ajatteli, että kaikenlaisia leikkirahoja lapsilla on aina ollut. Perheen omia rahoja ei kuitenkaan sotkettaisi näihin leikkeihin. Niinpä he antoivat luvan liittyä Unioniin.

4 Lupauksia ja epäröintiä Muutamat muutkin, omia pelejään pelaamaan tottuneet lapset hiukan epäröivät. Pitäisikö kaikkien aina leikkiä samoja leikkejä samoilla säännöillä? Miksi? Jos me tykätäänkin eri leikeistä? Isommat selittivät, että kukin voisi tietysti Unionissakin pelata omituisia (tyhmiä) kotipelejään kotonaan omilla säännöillään. Vain tärkeimmistä leikeistä päätettäisiin yhteisesti ja tietenkin aina yksimielisesti. Ketään ei pakoteta. Tärkeää olisi, että naapuripihojen porukat ymmärtäisivät, että meidän piha on vahvempi kuin muut. Eivät uskaltaisi ruveta haastamaan riitaa.

5 Se tuntui hyvältä. Väinämö halusi ehdottomasti kuulua oman pihan jengiin. Eivätpähän haukkuisi suomettuneeksi. Viereinen piha oli jo kauan sitten muodostanut Liiton. Siihenkin oli Väinämöä vängätty melkein pakolla, mutta hän ei ollut suostunut ja siitä se tappelukin oli syntynyt. Niillä myös oli yhteiset säännöt, joita ne kutsuvat suunnitelmataloudeksi, mutta leikit eivät kuulemma olleet kovin hauskoja. Sen tiesivät isotkin pojat mutta vakuuttivat, että tietysti leikit olivat tylsiä koska säännöt ovat vääriä ja neuvoston sanelemia. Jengiäänkin ne kutsuvat tyhmällä nimellä Neuvostoliitoksi. Meillä on toiset säännöt. Unionin säännöt ovat direktiivejä. Unioni ja direktiivit kuulostivat hienolta. Väinämö päätti olla mallioppilas ja noudattaa yhdessä hyväksyttyjä direktiivejä säntillisesti. Melkein kaikki päättivät liittyä Unioniin, paitsi jotkut yksinkertaiset ja itsepäiset jukurit, jotka eivät osanneet ajatella.(sanoivat isot pojat) Yhden isä rakenteli kukkukelloja ja pari muuta kalanmyyjän poikaa eivät saaneet lupaa liittyä. Toisen isä oli sitä paitsi juuri ruvennut bensan jakelijaksi ja sanoi, ettei heidän perhe mitään sääntöjä tai apua muilta kaivannut. Niitä ei aluksi moikattu muttei sentään ajettu pihasta poiskaan ja lopulta he osallistuivat leikkeihinkin kuten ennenkin ihan omien halujensa mukaan. Innostus Sääntöjä tekemään valittiin viisaimmat ja ahkerimmat lapset ja niiden kaverit. Tarvittiin tietysti myös rahaa, jotta sitä voitiin jakaa vähäosaisemmille kuten oli luvattu. Siihen ei leikkiraha kelvannut ja sovittiin, että jokainen antoi viikkorahoistaan osan yhteiseen kassaan. Tätä ei Väinämö aluksi uskaltanut kertoa kotona, ja kun se tuli ilmi, hän yritti ensin väittää vanhemmille, että isot pojat olivat koonneet kassan kaikenlaisilla myyjäisillä ja keräyksillä, josta kyllä rahaa riitti jaettavaksi. Joka tapauksessa hän saisi kassasta aina enemmän kuin oli sinne joutunut maksamaan hän olisi nettosaaja. Isä ei tätä uskonut ja lopulta oli pakko kertoa totuus. Äiti oli ymmärtäväisempi, kun kuuli, että yhteisillä rahoilla autettiin ressukoita. Väinämökin saisi apua kun tarvitsisi - ainakin osan omistaan takaisin - anomalla komissaareilta. Komissaarit olivat isojen poikien kavereita ja tietysti ymmärsivät parhaiten mitä kukin tarvitsi. Nimitys oli Väinämön mielestä outo ja hiukan pahan enteinen tuli mieleen poliisit. Niiden kanssa kannatti yrittää olla kaveri. Silloin kuului sisäpiiriin. Sisäpiiri tarkoitti sitä, että isot taputtelivat selkään ja sai olla mukana siellä missä päätöksiä tehtiin. Tämän oivalsi Väinämö heti alusta alkaen. Tosin hän huomasi myöhemmin, että mukana olo ja leikeistä päättäminen olivat eri asioita. Tuntui, että joku oli aina jo asian päättänyt, kun lopulta hänen mielipidettään kysyttiin. Päätös oli kuitenkin hyväksyttävä, olihan hän ollut mukana sitä tekemässä. Isälle ja äidille hän kuitenkin kertoi tärkeällä äänellä kuinka hän oli isojen kanssa päättänyt ja sopinut asiat. Hän oli haljeta ylpeydestä kun pikkuveljestä tehtiin komissaari. Sille annettiin tärkeä tehtävä miettiä voitaisiinko naapurissa asuvan perheen lapset hyväksyä Unioniin vaikkeivät ne oikeastaan kuuluneetkaan tähän pihapiiriin ja heidän

6 ruokatottumuksensa ja pukeutumisensakin olivat direktiiveistä poikkeavia. Lapsilla ei ollut ollenkaan viikkorahaa ja he tietysti halusivat saada Unionilta avustuksia lauantainameja varten. Eivät komissaarit toki olleet vain rahan jakajia. Heillä ja heidän apulaisillaan oli paljon työtä, kun he valitsivat leikkejä ja laativat sääntöjä, joita alkoikin tulla tulvimalla. Pihan nurkkaan kyhättiin koju, jossa direktiivejä mietittiin ja kirjoiteltiin. Niitä oli helppo tehdä ja monistaa, kun jostain oli saatu läppäri ja printteri. Ei tämä ennen olisi näin helposti ja sujuvasti käynyt, ihastelivat lapset. Käsin kirjoittaminen olisi ollut hidasta eikä kaikkien harakanvarpaista olisi varmaan saanut edes selvää. Direktiivit olivat Väinämöstä viisaan tuntuisia, olivathan ne tietokoneen tekemiä. Joskus oli vaikeuksia ymmärtää kaikkea, kun ne oli kirjoitettu stadin slangilla ja osa lapsista puhui omia maalaismurteitaan. Se ei kuitenkaan haitannut, riitti kun oli ymmärtävinään. Joitain ohjeita koetettiin tehdä eri murteillakin, mutta se oli hankalaa ja hidasta. Landepaukkujen käskettiin opetella slangia. Uudet, siististi mutta hätäisesti kirjoitetut lappuset jaettiin pihanpiirin lapsille kotiin vietäviksi evästyksellä, että Isien ja äitien antamat ohjeet tuli muuttaa Unionin yhteneväisten direktiivien mukaisiksi. Poikkeavia kotisääntöjä ei Unionissa voitu hyväksyä paitsi tietysti erikoistapauksessa isompien poikien koteihin. Yhteinen hyvä, yhteiset säännöt Hiekkalaatikon leikkiautojen leveys ei saanut olla yli kymmenen senttiä. Suksien kärkien tuli olla loivempia kuin ennen. Lapasia ei saanut laittaa käteen ennen marraskuun loppua ja ne piti ottaa pois viimeistään maaliskuun alussa muuten ei saanut lapasavustusta. Liikkumisvapaus oli tärkeä periaate. Kukin sai tulla ja mennä vapaasti muiden koteihin syömään tai yökylään eikä ovella saanut tarkastaa olivatko saappaat kuraiset tai kädet likaiset. (Tosin ymmärtämättömät vanhemmat keksivät erilaisia vierailurajoituksia, vedoten lautasten tai sänkyjen puutteeseen.)

7 Unioni halusi, että vähitellen kaikki leikkisivät samoja leikkejä, söisivät samanlaisia terveellisiä välipaloja ja olivat pukeutuneita samanlaisiin turvallisiin ja vettä sietäviin kurahousuihin. Tarkastajat koettivat valvoa, että ohjeita noudatettiin. Väinämö noudatti tunnontarkasti kaikkia direktiivejä vaikkeivät ne olleet aina mieluisia ja tuntuivat jopa kummallisilta. Kai ne komissaarit tietävät paremmin, hän lohduttautui, kun nämä perustelivat, että yhteinen etu vaatii. Myös vanhemmat protestoivat yhä useammin, kun perheen rahat eivät tuntuneet riittävän kaikkiin hienouksiin eikä joku saunakäyntejä tai koiran ulkoiluttamista koskeva direktiivi sopinut heidän omaksumiinsa tapoihin. Väinämö uskoi, että kaikissa muissa perheissä noudatettiin ohjeita. Isä kyllä tiesi miesten yhteisten saunailtojen juttujen pohjalta, ettei tämä pitänyt paikkaansa, muttei ruvennut inttämään. Sanoi vain, että järki olisi kyllä pidettävä kädessä. Koska he eivät kuitenkaan halunneet, että Väinämöä pidettäisiin eriseuraisena, he myöntyivät uusiin ohjeisiin. Mitä naapuritkin sanoisivat jos he olisivat erilaisia. Komissaarit kertoivat lapsille, että jokainen voi saada mieleisiään direktiivejä tai ainakin vaikuttaa niihin jos vain oli aktiivinen ja tarmokas. Sitä kutsutaan lobbaukseksi. Joskus jo muutamalla karkilla sai ihmeitä aikaan. Väinämö kertoi kotona isälle ja äidille, että hekin voisivat näin saada haluamiaan muutoksia jos esim. suurentaisivat hiukan hänen viikkorahaansa, mutta sai tylyn, suorastaan vihastuneen vastauksen: Lahjontaan me emme ryhdy, etkä sinäkään. Muista se! Ei auttanut vaikka Väinämö koetti selittää, että kaikki lobbaavat ja siihen suorastaan kehotetaan. Sääntö- ja ohjevyöryn kiihtyessä joku yritti muistuttaa isoja poikia sovitusta, mutta nyt kokonaan unohdetusta läheisyysperiaatteesta, jonka mukaan kukin päättäisi itse omista pienistä asioistaan ja vain kaikkia koskevat isot säännöt tehtäisiin Unionissa. Tätä oli kutsuttu silloin hienosti subsidiariperiaatteeksi (jotteivät pikkuipanat sitä ymmärtäisi). Varmaan kukaan ei ollut koskaan miettinyt mitä se oikein tarkoitti. Niinpä siihen ei tarvinnut vastata, mutta komissaarit muistuttivat, että omatoiminen seurustelu ja leikkiminen naapuripihojen lapsien kanssa oli muun muassa tällainen iso asia, joka oli kielletty ilman Unionin tarkkoja ohjeita. Sitä paitsi, heillä oli tärkeämpiä asioita murehdittavana. Oli esimerkiksi mietittävä paheksuuko Unioni erään kaukaisen pihan jengiä, joka leikki ihan outoja leikkejä kummallisin omin säännöin. Sellaista tyhmyyttä ei Unioni voinut ymmärtää eikä suvaita. Yhä useammat vanhemmat alkoivat vähitellen ihmetellä tarvittiinko heitä tai kotia enää mihinkään muuhun kuin taskurahojen, yösijan ja ruuan antajaksi. Ennen vanhaan lapsien tuli olla tottelevaisia ja kuunnella oman kodin neuvoja. Nyt oli Unionissa annettu ymmärtää, ettei ollut tarpeellista eikä oikeastaan edes suotavaa kysellä isän tai äidin mielipidettä kaikissa asioissa, saati noudattaa toiveita. Vanhemmat, kuten jo nimityskin sanoi, olivat vanhanaikaisia eivätkä ymmärtäneet nykyaikaa. Kysykää vaikka niiltä itseltään, yllyttivät komissaarit, mitä tietävät informaatioyhteiskunnasta ja globalisaatiosta, tai solidaarisesta kasvihuoneilmiön estämisestä ja markkinavoimista. Jos ne alkaa uhota, sanokaa, että itsepähän olette meidät tähän pihaan tuoneet. Meillä on oikeus tehdä omia päätöksiä. Väinämö ei kuitenkaan kehdannut kysyä kotona, sen enempää kuin komissaareiltakaan, ettei olisi paljastanut omaa tietämättömyyttään. Oli näitä uusia ja outoja termejä tullut jo muutenkin ihan tarpeeksi. Käyttökelpoisia ne kyllä olivat, kun tahtoi tehdä vaikutuksen pikkuipanoihin.

8 Ongelmia ja malleja Kaikista asioista ei Unionissakaan saatu sopua, vaan vähitellen yksimielisten päätösten aikaansaaminen kävi yhä vaikeammaksi. Joku rupesi aina kiukuttelijaksi. Halusi varmaan enemmän karkkirahaa, kun omat oli käytetty. Silloin piti neuvotella ja tehdä kompromisseja ja poikkeuksia. Kun yhä useammat alkoivat käyttää samaa konstia, uhkasi yhteisen säännöstön kehittäminen juuttua kokonaan jonkun ahneuteen. Yksimielisyys jäi usein syntymättä vaikka niin oli alun perin päätetty. Tiedettiin, että meren takana oli pihanpiiri, jonne oli aikoinaan muuttanut kotikaupungista kaikenlaista väkeä ja jossa päätökset tehtiin yksinkertaisesti enemmistön voimin. Ne kutsuivat pihanpiiriään Valloiksi, Yhdysvalloiksi. Niin hyvin olivat menestyneet, että nyt luulivat hallitsevansa ja vallitsevansa kaikkia muitakin pihoja. Se harmitti Unionia, mutta myönnettävä oli, että leikit sujuivat tuossa kaukaisessa pihanpiirissä vauhdikkaasti, lapset tuntuivat viihtyvän ja vanhemmatkin olivat ylpeitä Yhdysvalloistaan joskus suorastaan ärsyttävän omahyväisesti. Sen sijaan naapuripihan Liitto hajosi yllättäen. Lapset ja ennen kaikkea perheet olivat lopulta kyllästyneet neuvoston sääntöihin ja suunnitelmiin, jotka lupasivat paljon, mutteivät koskaan toteutuneet. Liittojen särkyminen, kutsuttiin niitä millä nimellä tahansa, ei ole koskaan mukavaa - kotonakaan. Leikit muuttuvat sekaviksi, kaikki kärsivät. Unionin pihan lapset seurasivat hämmentyneinä kun vakaaksi ja ikuiseksi onnelaksi julistettu pihanpiiri joutui sekasortoon. Käyköhän meille samoin? Ei tietenkään! Unionin puuhapojat nyökyttelivät ymmärtäväisesti päitään ja muistuttivat, että vika oli väärissä säännöissä ja tyhmissä lapsissa ei itse liittoideassa.. Unionissa ollaan viisaampia. Sitä paitsi naapuripihan perheet pakotettiin liittoon, meillä kaikki liittyivät vapaaehtoisesti. Meidän tulee nyt ottaa uusia jäseniä, vaikka naapuripihoistakin, ja tehostaa toimintaa. Se tarkoittaa, että tarvitaan lisää viisaita ja Unionia vahvistavia sääntöjä ettei tällaista tapahdu. Sitä varten tarvitaan perussäännöstö, jota kutsutaan perustuslailliseksi sopimukseksi, ja jonka kaikki lapset allekirjoittavat. Siinä on muun muassa poistettu tyhmä vaatimus yksimielisyydestä, joka oli osoittautunut esteeksi monelle uudelle hienolle asialle.

9 Kehityksen jarrut Sopimusehdotus laadittiin kiireesti ja siihen tuli yli kolme sataa sivua tiheällä kirjoitettua tekstiä. Joitain lapsia alkoi hirvittää. Useimmat eivät olleet jaksaneet lukea sopimusta läpi, ja nekin, jotka väittivät näin tehneensä, eivät ymmärtäneet kuin osan. Oli kuitenkin ilmiselvää, ettei kodin ohjeilla olisi enää sananvaltaa pihalla. Päinvastoin, isän ja äidin tulisi noudattaa kaikessa Unionin käskyjä ja koti olisi vain paikka, jossa käytäisiin syömässä ja nukkumassa. Äiti saisi sentään tehdä ruuat ja pestä pyykit, ja isä hankkia taskurahat. Jotkut päättivät varmuuden vuoksi kysyä isältä ja äidiltä vedoten siihen, että kotona oli sovittu näin. Tällaisia raukkiksia katseltiin Unionissa säälivästi. Kuten arvata saattoi, muutamat vanhemmat sanoivat jyrkästi ei. Heidän mielestään sopimus oli epäselvä, liian pitkä ja vastoin sitä mitä oli alun perin heille kerrottu Unionista kun siihen aikoinaan liityttiin. Sitä paitsi lukuisat direktiivit, joiden tulva vain kasvoi, olivat pahasti muuttamassa heidän oman perheensä elämää ja tottumuksia. Alkoi todella tuntua siltä, ettei vanhempia ja kotia enää tarvita mihinkään. Turhaa puhetta oli myös omien leikkien leikkiminen omilla säännöillä. Kaikki oli määrätty yhteneväisesti. Hyvä ettei kaikkia määrätty uimaan tammikuussa, vain sen takia, että joillain oli lämmitetty uima- allas kotonaan. Koko puuha alkoi vanhempien mielestä muistuttaa yhä enemmän juuri hajonnutta naapurin Liittoa. Niinpä eivät heidän lapsensa saaneet panna nimiään sopimukseen. Väinämö arvasi lopputuloksen omassa kodissaan, ja päätti olla kyselemättä. Eivät iskä ja äiskä kuitenkaan ymmärtäisi tai edes viitsisi kahlata läpi koko sopimusta eihän hänkään ollut jaksanut sitä lukea saati ymmärtää. Niinpä hän päätti rohkeasti omin päin hyväksyä sopimuksen, eli ratifioida, kuten Unionissa hienosti sanottiin. Oikeastaan se kyllä oli turhaa,

10 koska jotkut perheet olivat sen jo hylänneet, eikä se siis tulisi koskaan voimaan koska yksimielisyydestä oli aikoinaan sovittu. Näin hän kuitenkin pysyisi sisäpiirissä ja isojen poikien kaverina, arveli Väinämö. Kotona oltiin närkästyneitä Väinämön omapäisyydestä. Varsinkin äiti protestoi ankarasti ja marmatti, että poika oli nykyään innostunut kaikesta muusta kuin kotielämästä eikä kuunnellut heitä ollenkaan. Vastaili nenäkkäästi ja teki mitä tahtoi. Sovitut kotityöt jäivät tekemättä. Juoksenteli jopa epämääräisten tyttölastenkin kanssa ties missä puuhissa. Isääkin arvelutti monimutkainen sopimus ja siihen sujutetut, perheiden merkitystä vähentävät artiklat. Äidille hän jyrähti, ettei ainakaan heidän lapsiaan saanut lähettää tappelemaan vieraille pihoille missään tapauksessa. Uudessa sopimuksessa kun luvattiin lähettää tarkkailijoita levottomille pihoille hillitsemään muiden sisäisiä kahinoita, ja tarpeen vaatiessa estämään vaikka nyrkein. Otteet kovenevat Isot pojat, komissaarit ja ahkerat apulaiset ällistelivät vanhempien tyhmyyttä, mutta päättivät yrittää uudelleen. Sopimusta luvattiin lyhentää ja selventää. Nimi muutettiin. Selvennyksiin ei ollut aikaa ja muutamia asioita jopa lisäiltiin, mutta sopimuksen sivumäärä väheni vaaditusti - kirjasinkokoa pienentämällä. Isot pojat vetosivat pihan lapsiin, että heidän tuli itse ottaa vastuu hyväksymisestä. Isät ja äidit ovat kerta kaikkiaan liian vanhoja ja tyhmiä

11 ymmärtämään tällaisia asioita. Väinämö oli samaa mieltä. Hän oli ylpeä isojen poikien seurasta ja niin tottunut siihen, että tunsi itsekin olevansa melkein iso poika. Oli myös itsetuntoa kohottavaa uhota Unionin suojasta muiden pihojen tyhmyyksille. Tosin hiukan hirvitti mitä vanhemmat sanoisivat, kun hän ei taaskaan heidän mielipidettään kysynyt. Vieläkö säilyisi oma huone ja jatkuisivat viikkorahat. Omapäiseksi ja kotirakkaaksi osoittautunut pikkupoika, Iiro, kuitenkin kysyi vielä uudelleen neuvoa kotoa ja sai jyrkän ei- vastauksen. Järkytys sisäpiirissä oli valtava. Mitä se semmoisia meni kysymään! Kai sen olisi pitänyt arvata vastaus. Uskonnollisissa sisäisissä riidoissaan luutuneita olivat. sen vanhemmat. Nyt koko homma uhkaa pysähtyä. Kukaan ei Unionissa ollut edes miettinyt mitä tehdään jos näin käy. Monessa kodissa myös isät ja äidit havahtuivat ihmettelemään. Ehkä vähän häpesivätkin omaa pehmeyttään ja saamattomuuttaan. On siinä Iiron perheessä ytyä. Taitaisi olla aika pitää omille pesueille pientä kurinpalautusta. Onneksi tuli kesä ja kesälomat. Kaikki lähtivät kesämökeilleen. Perheet rauhoittuisivat kalassa ja kasvimailla, ja isoilla pojilla oli aikaa miettiä. Väinämö vakuutteli vanhemmilleen, että syksyyn mennessä olisi keksitty luova ratkaisu. Tuli syksy, ja luova ratkaisu oli löydetty. Yksi kiusanhenki ei voisi estää muiden yhteisleikkejä. Uusi sopimus tulee voimaan tässä pihassa, ilmoittivat isot pojat. Jos joku ei sitä hyväksy, muuttakoon vaikka pois. Entä jos ei muuta? uskalsi joku kysyä. Eläköön sitten tässä pihanpiirissä ohjeiden mukaisesti niin kuin muutkin tai sitä rangaistaan. Miten se jäi vielä mietittäväksi. Ei sitä varmaan sentään rökitettäisi, mutta karkkiavustukset jäisivät kyllä saamatta, päätteli Väinämö. Jotkut supisivat keskenään, että yksimielisyyssääntö oli nyt unohdettu, mutta toiset muistuttivat ettei se ollut uutta. Sitä paitsi, olihan se hieno ja vaikea sana, subsidiariperiaatekin, unohdettu jo kauan sitten. Isät ja äidit alkoivat vähitellen toden teolla kyllästyä Unioniin. Väinämö koetti kyllä kehua kuinka Unioni oli aikaansaanut kaikkea hyvää, eikä vain hulluilta tuntuvia direktiivejä. Kun isä vaati konkreettisia esimerkkejä lupausten sijasta, ei Väinämö osannut äkkiseltään muistaa. Taitaa se hyvä jäädä pihan sisäisten leikkien tasolle, sanoi äiti. Meidänkin koti alkaa olla kuin hollitupa, kun täällä ravaa kaikenlaisia mukuloita. Älä nyt ole noin rotuennakkoluuloinen.(sanan hän oli oppinut pihalla) tuohtui Väinämö Siivoisivat sitten edes jälkensä ja käyttäytyisivät kunnolla, mutta kun ne sen sijaan vaatii meitä muuttamaan tapojamme. Talossa talon tavalla, tai talosta pois, on minun periaatteeni, julisti isäkin. Lapset pohtivat pihalla vanhempiensa kiukuttelua ja ärtymystä. Ei siitä tarvitse välittää, kyllä ne aikanaan taas lauhtuvat, he lohduttautuivat. Ovathan ne joskus ennenkin uhanneet vaihtaa lapsensa kiltimpiin ja kuuliaisempiin, mutta eihän se onnistu. Itse ovat meidät hankkineet. Kun vähän halitaan, suukotellaan ja luvataan olla kilttejä, ne on taas ihan tyytyväisiä. Ei ne enää uusia ala hankkia. Ovat niin tottuneet meihin.

12 Vanhempien kapina Yhä useamman perheen mitta alkoi kuitenkin olla täynnä lasten omapäisyyttä ja Unionin direktiivejä. Monet yksinkertaisesti lopettivat kokonaan niiden noudattamisen. Unioni määräsi sakkoja mutta yhä useammin isät kieltäytyivät maksamasta. Jotkut lapsetkin purnasivat, ja valittelivat viikkorahojen hupenevan kokonaan yhteiseen kassaan. Kun heille muistutettiin, että tulihan niitä takaisinkin, he väittivät, että osaisivat itse, ilman anomuksia paremmin päättää mihin omat rahat käytettäisiin. Vihaisimmat isät aikoivat kieltää lastensa osallistumisen Unionin yhteisleikkeihin. Alusta asti ulkopuolelle jääneet virnistelivät vahingoniloisina ja näyttivät leikkivän onnellisina omia leikkejään ja vain tarpeen vaatiessa osallistuvan yhteisiin. Väinämö joutui huomaamaan, etteivät viereisten pihojen sakit kuitenkaan olleet hyökänneet heidän kimppuunsa vaikka tällä oli aikanaan peloteltu. Äidit taivastelivat kauppamatkoillaan lasten uppiniskaisuutta. Eiväthän lapset olleet Unionin tuotteita, vaan heidän, ja heidän oli myös vastuu lastensa toilauksista. Se oli nähty moneen kertaan, kun vahinkoja tapahtui. Isät alkoivat olla yksimielisiä siitä, että kotien kuri oli palautettava. Väinämön isä, joka mielellään viljeli sananlaskuja, sanoikin: Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Unionin tavoitteet hän kuittasi: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Jotkut vanhemmat alkoivat jo melko avoimesti vihjailla, että heidän perheensä ei enää Unionin kukkoilua ja kotiasioihin puuttumista sietäisi, ja lapsien tulisi viettää enemmän aikaansa kotona auttamassa ja viettämässä perhe- elämää. Sehän tarkoittaisi Unionista eroamista, pelästyi Väinämö. Miten pikkuveljenkin kävisi, kun sen piti nimenomaan hankkia lisää jäseniä. Unionin sisäpiirikin säikähti ja ärsyyntyi. Ei Unionista voinut erota. Eroamisen mahdollisuus oli alun perin tarkoituksella jätetty puhumatta. Kuka nyt loistoporukasta haluaisi lähteä. Unionista voitiin korkeintaan erottaa, tai ainakin uhata erottaa niskoittelijat. Mutta Unioni halusi laajentua eikä supistua, ja sen takia jouduttiin katsomaan läpi sormien joidenkin erikoisvaatimuksia ja direktiiveistä poikkeamista. Tiedettiin, ettei kaikissa perheissä omiakaan sääntöjä noudatettu kovin kirjaimellisesti, saati Unionin, vaikka Väinämö niin koetti uskotellakin itselleen ja kotona. Mietittiin vastavetoa vanhemmille. Yksi ehdotti sitä, toinen tätä. Mitään yhteistä tehokasta konstia niiden lepyttämiseksi ei keksitty. Lopulta päätettiin jatkaa Unionin kehittämistä kuin ei mitään purnausta kodeista kuuluisikaan. Antaa niitten elää entisten aikojen muisteluissaan, mutta muistutetaan kuitenkin, että kehityksen jarrut ovat aina lopulta jääneet jalkoihin. Tästä lähtien niiltä ei kysellä eikä neuvoja pyydetä. Joka näin tekee, sille käy huonosti. Se pannaan

13 boikottiin. Mitä se tarkoitti, jäi Väinämölle epäselväksi. Jotain pelottavaa se varmaan oli, siltä se ainakin kuulosti. Lopun alkua Unioni eli omaa elämäänsä. Ahkerat apulaiset seurustelivat keskenään ja ideoivat uusia tarpeellisia direktiivejä. Kun jostain tuli tieto, taisi olla sillikauppiaan lobbausta, että joku tutkija oli löytänyt muutamasta silakasta vaarallista myrkkyä, oltiin aluksi sitä mieltä, että silakan syönti pitäisi kieltää. Lopulta kuitenkin päädyttiin ainoastaan rajoittamaan kuinka monta kertaa kuukaudessa äiti sai tehdä silakkalaatikkoa. Olihan se muutenkin pahaa. Eräs luontoharrastaja huomautti, ettei kukaan hänen tietääkseen ollut nähnyt valaita pitkään aikaan. Itse asiassa ja tarkemmin ajatellen moni ei ollut nähnyt niitä koskaan. Se huolestutti, ja kaikissa kodeissa käskettiin nimetä joku lapsista viralliseksi valastarkkailijaksi. Raportit piti lähettää kuukausittain Unioniin ja tarkkailijoille piti maksaa korotettua viikkorahaa. Päätettiin, että kukkaruukkuihin kuolleista kukkasista voitiin maksaa katokorvauksia, kunhan muisti ajoissa lähettää anomuksen ja ilmoittaa istutettujen taimien määrän ja vähintään viiden aikaisemman vuoden vuosittaisen kukkasadon. Ensi innostus oli kuitenkin laantunut. Sitä paitsi hökkeli pihan perällä alkoi näyttää ränsistyneeltä, eikä siellä ollut enää yhtä kiva kuin alussa istua läppärin ääressä kaiket päivät. Yhä useammin teki mieli käydä kotona. Kotiväki puuhaili kotiasioita keskenään eikä niitä kiinnostanut viereisten pihojen kihinät ja kohinat kunhan pysyvät omissa rappukäytävissään. Unionissa tällaista asennetta kutsuttiin eskapismiksi, mutta kun Väinämö huomautti tästä kotona luullen senkin tarkoittavan jotain hienoa, naurahti isä, että kyllä

14 hänelläkin olisi erilaisia nimityksiä varastossa Unioni- intoilijoille. Keksiköön kuitenkin ne itse aikanaan. Ei ne nyt vielä ymmärtäisi, närkästyisivät vaan. Eräänä päivänä eräs isoista pojista, Heinz, totesi yllättäen että maksumiehen homma riitti hänelle. Kaikki taskurahat menivät Unionin kassaan ja vain pieneni osa tuli takaisin ja nekin ihan toisarvoisiin ja tyhmiin projekteihin. Suuri osa jaettiin pikkuipanoille ja ties minne maailmalle, jopa muihin pihoihin. Heinz oli tarmokas ja uskoi tietävänsä parempia tapoja käyttää rahansa ja ehkäpä keksivänsä jopa uusia konsteja yrittää taas pihan kunkuksi. Se, jonka raha- asiat ovat kunnossa, se on pomo, oli sen isä opettanut. Heinzin pitkäaikainen ja paras tappelukaveri, Pierre, oli myös todennut, että kotona häntä arvostettiin ihan toisella tavalla kuin riitaisessa Unionissa, jossa piti koko ajan taistella asemastaan pihan piirissä. Hänestä alkoi tuntua, että vanha sanonta: Parempi kukkona Galliassa kuin toisena Roomassa, oli oikeassa. Herraskainen George oli aina ollut Unionissa hiukan eriseurainen ja vaatinut itselleen kaikenlaisia poikkeuksia yhteisistä säännöistä. Muille lapsille se uskotteli olevansa joku loordi tai maailmanvaltias, kun se joskus oli seilaillut ympäri maailmaa tappelemassa ja uhoamassa. Pienemmätkin alkoivat purnata yhä avoimemmin. Pihaan oli tullut uusia lapsia jostain kaukaa, eikä niiden tarvinnut noudattaa kaikkia Unionin direktiivejä. Se sijaan niiden kanssa käskettiin leikkiä kiltisti ja kunnioittaa niiden tapoja ja sääntöjä. Väinämöä tämä joskus ärsytti, mutta häntä moitittiin heti rasistiksi. (Jälleen uusi hieno sana) Onnellinen loppu Idea sairastui anemiaan ja alkoi kuihtua. Väinämön pikkuveli palasi kotiin omaan huoneeseensa ja suunnitteli kotipresidentiksi ryhtymistä. Muutkin komissaarit hiipivät vähitellen koteihinsa. Apulaiset olivat hävinneet omiin leikkeihinsä.

15 Läppäristä oli akku tyhjä ja printteristä muste loppu. Roska- auto vei luhistuneen kojun kaatopaikalle tai bioenergialaitokseen muiden jätteiden kanssa. Pihan piiri tuli ikään kuin valoisammaksi ainakin siistimmäksi, sanoivat vanhemmat. Pihassa leikittiin omia leikkejä ja pelattiin yhteisiä pelejä. Isot pojat pyrkivät joskus komentelemaan pienempiä, ehdottelemaan pelejä ja määräämään sääntöjä. Silloin tällöin nahisteltiin ja tapeltiinkin. Isät ja äidit toimivat sovittelijoina ja erotuomareina kaikkien mielestä tietysti puolueellisesti omiensa puolta pitäen, kuten ennenkin. Kukin lapsi valitsi kuitenkin lopulta missä leikissä oli mukana, missä ei. Näinhän se pihayhteisö toimii. Idea haihtui ja hävisi lopulta kokonaan - ainakin siihen asti. kunnes se taas joskus putkahtaisi esiin jossain pihanpiirissä entistä ehompana ja aivan uutena. Ikävä kyllä tämä on satu, ja vain saduissa on onnellinen loppu. Sen pituinen se, ja tosipa se lienee. 21.7.2008 Agnes Airola MIKÄ SYNKRONISITEETTI (C.G.Jungin mukaan)?!? Kiitos, Heikki, sadusta. Se liittyi hienosti tähän päivään sekä tuleviin. Mutta sitten tuo synkronisiteetti. Olen lukemassa viimeisiä sivuja kirjasta SYVÄHENKINEN ELÄMÄ (Eino Kaila, kolmas painos ilm. 1986). Olen lukenut jomman kumman aikaisemman painoksen Anno dazumal. Miksi nyt? Kirkastussunnuntaina, 13.7.1997 K.V.Laurikainen ylitti ajan rajan. Tuo päivä oli tänä vuonna erityisen voimakkaana ajatuksissani. Selailin KVL:n ns. toista väitöskirjaa ja sieltä syttyi ajatus lukea em. kirja. Muutama sitaatti ja sitten se synkronisiteetti. ENSIMMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSEESTA (Neljäntenä sotakesänä 1943) pienet keskustelut elämänkatsomuskysymyksistä Ehkä ne,, puolustavat tässä paikkaansa eräänlaisena johdatuksena dialogiin Tiedosta ja uskosta. ALKULAUSE TOISEEN PAINOKSEEN (Maaliskuussa 1954) Mutta tietenkin Aristofilos ahdistuksineen ja kamppailuineen on ollut tekijälle läheinen. Ja mitä tarkoitan syvähenkisellä, sitä en osaisi juuri sen paremmin sanoa kuin mitä Aristofilos sen sanoo ss. 165-173. Kuriositeettina tulkoon mainituksi, että mitä Aristofilos ss. 175 esittää atomienergiain käyttömahdollisuuksista on kirjoitettu pari vuotta ennen kuin Japanissa pudotettiin ensimmäiset atomipommit. Ilkka Niiniluoto AJATUKSEN LEVOTTOMUUS: EINO KAILAN SYVÄHENKINEN FILOSOFIA (sivut 9 32) Siitä viimeinen lause: Olla syvä ja kirkas samanaikaisesti - siinä on Syvähenkisen elämän kirjoittajan yhä ajankohtainen haaste myös omalle ajallemme. * * * Nyt sitten AgA:n ajatus: Luin sivun, luin kaks vereni tunsin kuumemmaks Sieltähän nousee

16 paitsi KVL:n Einsteinin, Bohrin, Paulin, Heisenbergin etc. filosofia eli modernin fysiikan filosofia. Kysyn, kuinka moni LFS:n Kanssavaeltajista on lukenut nimenomaan tämän kolmannen painoksen? Ehdotukseni: Luetaan, järjestetään LFS:ssa (esim. kolmiosainen) seminaarien sarja, kutsuttaisiin kansleri Niiniluoto päivittämään oma alkulauseensa. Kolmas keskustelu on Eino Kailan mukaan kirjoitettu maamme historian kannalta merkillisenä kesänä 1944. Tuollaisia pohdittuani mietin kenelle ehdotukseni esittäisin ja pam Heikki Mäntylälle! Tämä tapahtui täsmälleen päivää aikaisemmin, kun sain SATU- postisi. Eikö tämä jos mikä ole s y n k r o s i t e e t t i? (C.G.Jungin muovaama käsite ilmaisemaan merkitsevää yhteensattumaa tai vastaavuutta a) sellaisen psyykkisen ja sellaisen fyysisen tapahtuman välillä, joilla ei ole keskinäistä kausaalista yhteyttä. ) 22.7.2008 Kullervo Rainio Hyvät Luonnonfilosofit, Heikki Mäntylä on ilahduttanut (ja pöyhäissyt) loppukesäämme verrattoman tyylikkäällä sadullaan teemana Väinämö ja Unioni. Mielestäni futurologian harrastus vaatii kuitenkin täydentämään skenarioita ja niinpä tajunnastani tao sen rajamailta työntyi esiin jatko, jonka tässä lähetän liitteenä. Pohditaan asioita sadunomaisesti tietenkin Tarinaterveisin Kullervo Rainio Väinämön tarun loppu (Satuillut Kullervo Rainio) Mutta ei satu siihen loppunutkaan. Aivan Väinämön naapurissa asusti ja oli jo kauan asustanut suurinyrkkisiä ja kovapuheisia poikia Ivan, Dmitri, Pavel ja Aleksej ja mitä niitä nyt olikaan. Paljon niitä oli. Kun ne näkivät, että Unionin kaverit käppäilivät nyt omassa pihassaan riidellen ja haukkuen toisiaan ja tehden kiusaa toisilleen ja vain käänsivät selkänsä, jos joku pyrki tyrkkimään toista, niin ne sanoivat Isonyrkkiset jotta VOT ja katselivat omituisen ovelasti aidan yli tarkkaillen erityisesti kilttiä Väinämöä. Eräänä päivänä sitten ne tulivat ja nappasivat Väinämön ja raahasivat keskellään portista pihalle. Väinämö yritti huutaa kavereita apuun, mutta toiset katselivat vain avuttomina leikkilapiot kourissa hämmästyen tapahtunutta. Yksi vähän viisaampi, mutta sitäkin ilkeämpi, huuteli perään: Optio, Väinämö! Missä sinulla on se optio? Lyö niitä optiolla! Väinämö mutisi itsekseen: omaehtoinen, uskottava puolustus Ja hän yritti poimia maasta kiven lyödäkseen Isonyrkkisiä sillä, mutta huomasi olleensa siinäkin myöhässä Ivan puristi jo liian tiukasti ranteesta. Ja niin Väinämöä vietiin. Kun Ivan ja Dmitri ja Pavel ja Vera ja Aleksej ja mitä niitä nyt olikaan paljon niitä oli leikkivät pihassaan tehden hiekkalinnojaan, Väinämö sai niska limassa kantaa hiekkaa ja vettä ja jos yritti itse leipoa edes pientä hiekkakakkua, se hajotettiin heti ja nauraa räkätettiin. Vera vaati Väinämöä päivät pitkät keräämään käpyjä hänen maailmansuurinta käpylehmätarhaansa varten. Ja Vera oli hyvin nirso ja niskaansa nakellen heitteli melkein kaikki takaisin metsään, niin ettei Väinämön auttanut muu kuin jatkaa päivät pitkät toivotonta Sisyfoksen työtään. Ja jos Väinämö yritti salaa panna taskuunsa jonkin kauneimmista kävyistä, heti oli urkkija kintereillä. Ivan tai Dmitri tai Pavel tai Aleksej ja mitä

17 niitä nyt olikaan paljon niitä oli huomasi sen heti, niin että Väinämön taskut käännettiin nurin ja vähältä piti, ettei hänen niskaansa olisi siinä samassa väännetty. Lopulta Isonyrkkiset nimittivät Väinämön Vasiliksi ja vaativat, että häntä oli vast edeskin näin sanottava, koska hän muka oli oikeastaan kaukaisista ajoista asti kuulunut heihin. Ja he sanoivat, että Väinämön eli siis Vasilin tuli olla hyvin kiitollinen heille, jotka nyt olivat hänet vapauttaneet. Joskus iltaisin, lopen uupuneena, Väinämö muisteli etäisesti Unionia ja kavereita siellä. Kannel häneltä oli viety Isonyrkkisten perustamaan Kaikkien Kansojen Yhteisten Aarteitten Museoon, mutta ilman sitäkin hän saattoi sentään laulaa kaihomielisesti: Oi, Unioni, miksi hylkäsin sun. Oi, Direktiivi, olit kuitenkin ystävä mun. Satu tämäkin. Ja niin kuin satu aina, järisyttävän tosi. 1.8.2008 Heikki Mäntylä Hyvä veli Kullervo, ja muutkin luonnonfilosofit, Kiitokset Kullervolle hauskasti kirjoitetusta tarinan jatkosta, mutta voi niin masentavasta sadun lopusta. Olen edelleen sitä mieltä, että satujen täytyy päättyä onnellisesti. (Siksi en oikein koskaan pitänytkään Grimmin veljesten saduista) On siis suorastaan pakko vielä hiukan täydentää lyhyellä liitteellä Kullervon taidokkaasti kirjailemaa tarun loppua. Loppukesän terveisin Heikki Mäntylä Opetus Väinämö heräsi unesta, hiestä likomärkänä. Kauhea painajainen! Onneksi se oli vain unta vai oliko? Voisiko näin käydä ihan oikeasti? Aamiaispöydässä Väinämö oli vaisu ja poissaolevan tuntuinen. Kun isä ja äiti tiukkasivat mikä poikaa vaivasi, hän vastasi ensin vältellen, ettei oikeastaan mikään, mutta rohkaisi viimein mielensä ja kertoi koko unen. Vanhemmat nyökyttelivät ymmärtäväisesti. Painajaisen kuvaamia asioita oli kyllä tapahtunut ihan oikeasti aiemmin, kuten he olivat joskus kertoneet. Kauan sitten Väinämön kotia, olihan laitimmaisena pihan reunalla, pidettiin oikeastaan itäiseen pihanpiiriin kuuluvana. Lopulta sentään puuhattiin aita väliin ja ruvettiin, häpeä tunnustaa, melkoisen perheriidan jälkeen itse päättämään omista asioista. Mutta eivät viereisen pihan Isonyrkkiset pojat tähän tyytyneet. Odottelivat muutaman vuoden ja uskottelivat vanhemmilleen, että Väinämön isä oli yllättäen paiskannut Mainilan nurkkakamarista kiven heidän niskaansa ihan syyttä. Se oli kostettava ja perheiden väliseksi tappelukseksi valhe johti, eikä vain lasten nahisteluksi ja suunsoitoksi. Oman pihan

18 kaverit ja perheet katselivat sivusta. Naapurin Svea- mamman pikkutyttö tarjosi sentään apuaan viskelemällä käpyjä hyökkääjien niskaan, kun sen äitiä pelotti, että huligaanit ryntäävät seuraavaksi heidän kotiinsa kurasaappaineen. Lopulta kotirauhan rikkojien loppuryntäys pysäytettiin kovanyrkkisen Heinzin avustamana. Siitä avusta tuli kuitenkin jälkiharmeja, mutta silloin kun hätä oli suurin, Heinzin apu tietysti kelpasi. Väinämö kuunteli silmät kauhusta selällään. Siellähän ne Isonyrkkiset ovat edelleen vaikka niiden Liitto hajosikin. Entä jos ne yrittävät taas? Voivat ne yrittää, mutta minkäs sille mahtaa. Pitää vain olla varuillaan, totesi isä vakavana, ja koettaa olla kavereita vaikka muut haukkuisivatkin suomettuneeksi. Mutta meidän Unioni olisi kyllä tullut avuksi, ja tulisi varmasti taas ellei olisi kuihtunut, huomautti Väinämö. Tuskinpa vain, epäili isä. Paheksuvia julkilausumia olisi ehkä printterillä tehtailtu. Mutta ennen kuin Unionin päätös konkreettisesta avusta olisi yksimielisesti hyväksytty, ja sovittu kuka osallistuu ja miten, olisivat Isonyrkkiset ehtineet tehdä mitä tahansa. On niitä löysiä lupauksia ollut ennenkin. Se teidän Unioninne näytti muutenkin olevan erityisen etevä unohtelemaan periaatteitaan ja lupauksiaan heti kun ne tuntuivat hankalilta. Sitä paitsi, mitä väliä sillä lopulta on kuka ulkopuolinen määräilee meidän perhettä, jos ei itse saada päättää, marmatti äiti. Vaikka meitä suomettumisesta pilkattiinkin, enemmän niitä ohjeita ja rajoituksia lopulta tuli Unionista kuin naapurista. Unionin mielestä kotikasvatus ja perheen yhtenäisyys oli suorastaan paha asia, kun piti olla niin globaali niin globaali. Unioni oli olevinaan yhtenäinen suurperhe, mutta kovin oli riitainen. Parempi on oikeiden perheiden elää keskenään sovussa ja käydä toistensa luona kylässä seurustelemassa ja oppimassa uusiakin tapoja. Olisivat pysyneet pääasioissa, kuten Idea alun perin julistikin, innostui isäkin vielä älmentämään. Siinä Unioni olisi voinut osoittaa hyödyllisyytensä. Luottamus ja turva olisivat vahvistuneet, mutta sen sijaan sotkeutuivat lillukan varsiin ja ihastuivat direktiivitehtailuun. Mitäs menivät jäljittelemään naapuripihan Isonyrkkisten koltiaisten hikistä ohjeistettua järjestelmää. Eivät ihmiset sellaista loputtomiin siedä. On se vaan kumma, etteivät mitkään Liitot, Vallat tai Unionit koskaan opi rajojaan. Väinämö jäi pohtimaan. Kai se sitten on niin, ettei perhe- elämä olekaan vain vanhanaikaista eristäytymistä niin kuin Unionissa oli julistettu. Mikäänhän ei tosiaan estä seurustelemasta ja leikkimästä kenen kanssa haluaa ilman direktiivejä. Voi jopa oppia ihan uusia leikkejä ja saada ihan uusia ystäviä - pihanpiirin ulkopuoleltakin, kunhan tosissaan koettaa ymmärtää outoja tapoja ja kummallisia sääntöjä. Saa lisäksi ihan itse päättää miten käyttää taskurahansa ja keille haluaa jakaa karkkejaan sisaruksilleen tai muillekin kavereille, ilahtui saidaksi joskus moitittu Väinämö. Toisaalta - kyllä Unionissa oli sentään ollut hienoa tuntea olevansa Sisäpiirissä isojen poikien kanssa ja jaella neuvoja muihinkin pihanpiireihin miten niiden tuli leikkiä, muisteli Väinämö hiukan kaihoisasti. Naapuripihan Isonyrkkisiäkin uskalsi uhitella, ilkkua ja jopa varovasti komennella. Nyt täytyi taas kuunnella niitäkin ja tulla toimeen niitten kanssa. Kuitenkin loppujen lopuksi, toteltava oli vain omia vanhempia, jotka aina silloin tällöin tietysti muistuttivat tästä, kun Väinämö ryhtyi liian omapäiseksi. Uudet vaalit ja uudet Väinämöt jos ei muu auta, sanoi isä joskus puolileikillään.

19 Sen pituinen se ja tosipa se lienee. Heikki Mäntylä 1.8.2008 Torbjörn Elfving Kiitos kivasta pihapiirin jutusta! Nimeni puuttunee Kullervon listasta koska en ole saanut hänen tarinan jatko- osaa. Voisitko lähettää se edelleen minulle? Kaivattua, ukkosen höystämää sateen ropinaa kuunnellessa. Bubi