M/S ENAREN JA WEST-AFRICA LINE

M/S ENAREN JA WEST-AFRICA LINE Timo Nenonen m/s Enaren Esipuhe Eräs tuttavani totesi luettuaan minun juttujani. Merimiehellähän on kolme tärkeää asiaa, viini, laulu ja naiset. Sinulta puuttuu näissä jutuissa yksi naiset. Kerroin hänelle, että tämä on tietoinen valinta. Tässä iässä noita nuoruuden seikkailuja tuppaa muistamaan väärin ja ehdotin, että hän voi kuvitella mielessään mihin rakoon ja minkälaisia naisjuttuja sinne voi pistää. Onhan nuo naisetkin liittyneet näihin kokemuksiin. Jobi Oulusta etelää kohti Vuosi 1959 oli lopuillaan, kun tulin eräänä aamuna Ouluun maksettuani ulos Hamnöstä. Kotona käytyäni menin heti myllyyn viemään nimeni listalle. Sielläpä sattui juuri silloin olemaan puolikkaan jobi ruotsalaiseen ms Enareniin ja minä nappasin sen. Uloslähtö oli seuraavana päivänä, joten en ehtinyt edes purkaa matkalaukkujani vaan ne olivat valmiina kohti uusia seikkailuja. Sen illan ja yön vietin erään kaverini kanssa ja aamulla aikaisin nappasin taksin ja ajoin laivalle. Tämä oli ensimmäinen ei-suomalainen botski ja hieman jännittyneissä tunnelmissa menin laivalle. Miehistössä oli monia kansallisuuksia, jotka tulivat tutuiksi vasta myöhemmässä vaiheessa. Suomalaisia oli sillä hetkellä itseni lisäksi yksi matruusi ja pari perämiestä. Porukka oli alusta lähtien kivaa, mutta kielen ymmärtäminen tuotti aluksi vaikeuksia. Ei

AATTOILLAN RUOKA OLI UPEAA... oikein riittänyt koulussa opittu pakkoruotsi ja Hamnössä puhuttu suomenruotsi. Messissä kaikki pyrkivät sananvaihtoon kanssani, olinhan uusi mies ja siinä mielessä kiinnostava. Varsinkin tanskalaisia oli vaikea ymmärtää, vaikka he mielestään puhuivat ruotsia, se oli todellisuudessa tanskaa. Jouduin aina pari kolme kertaa sanomaan että va ja kun en vieläkään ymmärtänyt, olin ymmärtävinäni ja yritin lukea kysyjän kasvoilta pitääkö hymyillä vai olla surullinen. Enaren oli ensimmäinen moottorilaivani ja muutenkin hyvin moderni laiva. Lähdimme ulos iltapäivällä määräsatamanamme Gdynia. Sieltä matka jatkui Köpis- Göteborg- Oslo- Antwerpen ja Bordeaux, jotka olivat lastaussatamia. Määränpäämme oli Länsi-Afrikka, johon me ajoimme linjaliikennettä. Euroopan pää meni päivisin töitä tehdessä, iltaisin ja öisin satamassa juhliessa. Uutsiikiä mm. meillä pidettiin pakalla ja jos näki muita kohteita, se ilmoitettiin kellon kilautuksilla: yksi styyburissa, kaksi paaburissa ja kolme suoraan edessä. Oli marraskuu ja kylmä, mutta laivalla oli lammasnahka utsiikiturkki, joka oli tosi lämmin. Tulo Afrikan rannikolle Antwerpenin jälkeen suunnattiin nokka etelää kohti ja päivä päivältä ilma tuli lämpimämmäksi. Jouluaattona sivuutimme Kanarian saaret. Muistan kun iltapäivällä seisoimme sortsit jalassa kolmosen luukulla mitsipin ahterikantissa glögilasit kädessä ja kippari piti joulupuheen. Hän kehui ruotsalaista merimiestä, ajattelematta sitä tosiasiaa, että meitä oli yli puolet jonkin muun maalaisia. Muistini mukaan tanskalaisia, suomalaisia, normanni, polakki, spanjuureita, eestiläinen jne. Aattoillan ruoka oli upea. Muistan pöydässä olleen koristellun sian pään, jolla oli omena suussa. Ensimmäinen satama Länsi-Afrikassa oli Dakar, johon saavuimme joulupäivänä. Maihin teki mieli, mutta rahaa ei kukaan ottanut ulos, joten sitä ei ollut. Poosu keksi hyvän idean. Meillä oli föörissä vanhoja trosseja vaikka minkä verran ja ne olivat hyvää kauppatavaraa kaikissa alikehittyneissä maissa. Niinpä me hommasimme ostajan, joka tuli kaijalle vastaan ja me aloimme vetämään trossia ulos ja laskemaan laiturille. Kun olimme saaneet noin puolet trossin pituudesta ulos, tuli paikalle försti tiedustellen että mitäs ne pojat täällä touhuaa? No poosu totesi, että ollaan koilimassa tätä trossia tuonne föörpiikkiin ja tämän jälkeen suunta vaihtui. Koilasimme trossin takaisin piikkiin ja siihen loppui se bisneksen teko. Vielä oli eräs konsti rahan saamiseksi. Meillä ahteriporukalla oli vapaa-ajankassa, johon kerättiin varoja, joilla taas ostettiin messiin ja päivähuoneeseen kaikenlaisia pelejä ym. Sillä oli rahaa nytkin ja niinpä päätimme lainata sieltä sillä ehdolla, että takaisinmaksu tapahtuisi Monroviassa jenkkitaaloilla. Tämä toteutettiin ja niin pääsimme maihin. Dakarista matka jatkui Conakry- Freetown, jossa saimme laivaan crewboysit. Ryhmä käsitti kolmisenkymmentä Sierra- Leonesta kotoisin olevaa miestä, jotka tekivät laivalla kaikenlaisia töitä, kuten pyykin pesu, lastin taljaukset, lastin siirrot ja stemplaukset. Suurin

TAKORADI OLI IHAN MUKAVA PAIKKA... osa heistä asui pakan alla, jossa heillä oli kerrosbunkat ja oma byssa. Proviantin he saivat laivalta ja ruoan valmisti heidän oma kokkinsa. Freetownissa ei kauan maattu, vaan matka jatkui kohti Monroviaa. Sinne saavuimme Uudenvuoden aattona, eikä meillä ollut paljon lastia lossattavana, jotenka uloslähtö oli odotettavissa. Homma kävi kuitenkin niin hitaasti, että duunarit uhkasivat lopettaa siltä illalta. Tanskalainen stuuvarifirman johtaja kävi lyömässä lukkoon ruumaan johtavat luukut ja totesi, että luukut eivät aukea ennen kuin lasti on ulkona. Vähän aikaa duunarit urputtivat vastaan, mutta jatkoivat sitten ja puolen yön aikaan laiva oli lossi ja matka jatkui kohti Abidjania. Samalla vaihtui vuosikymmen 1959-1960. Monroviassa maksoimme jenkkitaaloilla aiemmat velkamme ja saatiin vapaaajan kassa taas stemmaamaan. Lossausta ja muuta sekoilua Satamat vaihtuivat nopeassa tahdissa: Abidjanista, Takoradi- Winneba- Accra- Warri- Port Harcourt- Douala- Libreville- Port Gentil. Tulimme yleensä aamulla sisään ja illalla ulos. Seuraava yö ajettiin ja seuraavana aamuna olimme taas uudessa paikassa. Takoradi oli ihan mukava paikka. Rannassa oli merimiesklubi, jossa iltaisin istuskeltiin. Siellä oli skönäreitä kaikilta puolin maailmaa. Eräänä iltana tapasin siellä englantilaisen herrasmiehen, joka sanoi olevansa maissa hommissa ja omistavansa suuren bungalowin. Hän pyysi minua mukaansa sinne drinkille ja minähän lähdin. Hänellä oli todella upea talo palvelijoineen ja kaikkineen. Hän teki drinkit ja istahdimme niitä nauttimaan. Aika pian minulle selvisi, että kaveri oli niitä miehiä. Siispä aloin kuumeisesti keksiä jotakin konstia, millä voisi perääntyä kunniallisesti pois tuolta kyläpaikasta, joka sijaitsi pitkällä viidakossa. Kerroin kaverille, että minun pitää olla töissä aamulla aikaisin ja olen aika väsynyt. Lupasin että seuraavana iltana voitaisiin tulla heti illalla hänen luokseen ja voisin olla yönkin siellä. Täydestä meni kuin väärä raha. Hän vei minut laivaan ja lupasi tulla hakemaan seuraavana iltana kello kuusi. No päivää myöhemmin istuin tuohon aikaan merimiesklubilla ja katsoin kuinka kaveri ajoi laivalle päin. Varttia myöhemmin hän ajeli taas takaisin maihin päin. Ei tullut treffejä, sorry! Accrassa olimme hieman pitemmän aikaa, sillä siellä maattiin ankkurissa ja lossattiin suuriin kanootteihin, joita meloi kymmenen miestä ja peräsimessä oli yksi. Aamulla aikaisin alkoi näkyä lukuisa määrä kanootteja, jotka meloivat kohti laivarypästä. Perämies lauloi sooloja ja muut vastasivat kuorossa. Se oli hienoa kuunneltavaa. Kanootit tulivat kukin vuorollaan hakemaan ulkosivulta hivakan, jonka sitten kuljettivat maihin. Tätä ennen kanootin perämies kiipesi köyttä pitkin laivalle ja sai paperilapun mukaansa jonkinlaisena todistuksena lastin maihin kuljetuksesta. Tätä vastaan heille ilmeisesti annettiin korvaus tai rahti, miksi sitä nyt voisi kutsua.

VIRTA JOESSA OLI VOIMAKAS... Eräänä iltana meitä lähti joukko laivan porukkaa maihin. Kuljetus tapahtui noilla samoilla kanooteilla. Veneeseen siirtyminen laivalta oli suht koht helppoa, leidareita pitkin vaan alas. Toista se oli maapuolella, sillä kanootti toppasi jo parikymmentä metriä ennen rantaviivaa. Sen jälkeen vaan jonkun neekerin selkään, joka kantoi tuon lopun matkan. Kyllä minua hieman jännitti koska olin jo silloin aika kookas ja aika huteralta tuo selässä liikkuminen tuntui. Kuivin jaloin siitä kuitenkin selvittiin. Takasin tullessa käännettiin housun lahkeet ylös ja kahlattiin veneeseen. Jos lahkeet vähän kastuivat, se ei tässä vaiheessa haitannut mitään. Nigeriassa kävimme Apapassa, joka sijaitsee Lagosin vastarannalla saman joen varrella. Siellä ei ollut mitään varsinaista kaupunkia, olipahan vaan jonkinnäköinen hökkelikylä. Satamassa oli siisti merimiesklubi, jossa kävimme. Se kuului kansainväliseen Flying Angelketjuun, jolla on merimiesklubeja ympäri maailman. Eräänä iltana kun tulimme laivalle, minä kävelin kaijalla vähän huolimattomasti ja putosin veteen. Virta joessa oli voimakas ja otti minut heti mukaansa. Onneksi laiturilta veteen roikkui köyden pätkä, josta sain kiinni. Köysi oli öljyinen ja liukas, mutta onnistuin vetämään itseni ylös kaijalle. Vaatteet olivat luonnollisesti märät ja sen lisäksi öljyiset. Pääasia oli kuitenkin, että nuorena miehenä jaksoin vetää itseni ylös, nykykunnossa se ei onnistuisi. Port Gentilestä käännyimme takaisinpäin. Kävimme lastaamassa Sapelessa, joka sijaitsi kappaleen matkaa jokea pitkin sisämaahan. Laiva töijättiin fööristä ankkureilla ja ahterista trosseilla, jotka kiinnitettiin veden pinnan alapuolella ankkuroituna olevaan laitteeseen. Lastasimme tukkeja vedestä. Eräänä päivänä päätimme kaverien kanssa lähteä uimaan, ensin varmistuttuamme, että joessa ei ole mitään epämiellyttäviä eläimiä. Minäkin riisuin sortsini täkille ja pulahdimme veteen. Uinnin jälkeen aloin hakea sortsijani, mutta niitä ei löytynyt. Joku oli pöllinyt ne sillä aikaa kun olimme uimassa. Tuo oli niitä ensimmäisiä kertoja kun opin, että ei kannata välttämättä luottaa kaikkiin ihmisiin. Paluumatka ja lastaus Paluumatkalla lastasimme useassa paikassa, etupäässä tukkeja ja kaakaopapuja. Vapaaajan kassasta tuli varsinainen vippikassa. Satamassa lainattiin sieltä rahaa ja seuraavassa paikassa maksettiin takaisin. Saattoi käydä niinkin, että samassa satamassa maksettuasi vanhan velan, jouduit ottamaan vielä uuden. Poosu oli perin pohjin kyllästynyt tuohon pankkitoimintaan, jotenka hän totesi luopuvansa tästä kassan hoitajan tehtävästä. Jonka hän myöhemmin tekikin. Meillä oli laivalla yksi ruotsalainen puolikas Nisse nimeltään. Hän oli hieman yksinkertainen ja täten jatkuvan kiusaamisen kohde. Ollessamme jollakin joella menossa eräs moottorimies tuli päivähuoneeseen ja totesi, että nyt heitetään Nisse yli puurin noille neekereille. Kaverihan oli ihan kauhuissaan kun kaksi miestä tarrasi häneen kiinni ja lähti laahaamaan kohti reelinkiä. Nisse pani hantiin huutaen ja potkien. Lopuksi nuo pari miestä

UUDEN LASTIN LASTAUS ALKOI... irrottivat otteensa ja sanoivat sen olleen leikkiä. Muille se oli hauskaa pilan tekoa, mutta Nisselle totisinta totta. Tämä toistui useita kertoja ja aina hän otti sen tosissaan. Palautuminen oli kyllä nopeaa, eikä hän muistellut tapauksia jälkeenpäin. Nissellä oli hyvä kielipää ja hän osasi ruotsin lisäksi englantia täysin. Joitakin suomalaisia lauseita hän myös osasi. Hän teki erään viisunkin, jossa oli useampia kieliä ja alkoi näin: Hei bongo, bongo, bongo from the suomalainen Kongo. From the Mariehamn. Jatkoa en muista, mutta sävel oli tuo Suomessakin tuttu Bongobongobongo, mulle rakas ompi Kongo. Matka jatkui Länsi-Afrikan kustia pitkin ja lopuksi saavuimme Freetowniin, jossa jätimme crewboysit. Viimeisinä päivinä ne pummasivat kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta eivät sanottavammin varastaneet. Chief, dash me this! elikkä päällikkö, anna minulle tämä... Kyllä he paljon saivatkin mutta kyllä he olivat matkan aikana hankkineetkin yhtä ja toista. Monet artikkelit vain olivat halvempia jossakin muualla kun heidän omassa maassaan. Kun sitten tulimme eräänä aamuna Freetowniin ja ankkuroimme, meitä vastassa oli kymmenittäin kanootteja, jotka lastattiin täyteen crewboysien ostamia ja pummaamia tavaroita. Joistakin tuli ihan hyviä kavereita meikäläisille. Jäähyväiset jätettiin ja lyhyen ankkurissa oloajan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Eurooppaa. Takaisin Eurooppaan Oli aina ikävää tulla kohti pohjoista talviaikana, niin nytkin. On kuitenkin mentävä sinne minne laiva vie. Tällä kertaa se vei ensin Keski-Eurooppaan ja sen jälkeen Skandinaviaan. Tukit, kaakaopavut ja muu lasti lossattin ja uuden lastin lastaus alkoi Oskarshamnissa. Muistan, että siellä oli juuri valmistumassa matkustajalaiva, joka sai kasteessa nimen Bore, siis nollabore. Meiltä maksoi aika paljon porukkaa ulos, joukossa ruotsalainen poosu, joka oli tosi kiva heppu ja jota jäimme kaipaamaan. Muitakin siellä vaihtui, mutta en tarkkaan muista ketä. Sen jälkeen lastasimme Köpiksessä ja Göteborgissa. Viime mainittu satamahan oli meidän kotisatamamme ja oli siellä tavalliset pippalot ahterissa. Kyllä ne svedutkin osaavat juhlia, sen huomasi tuon käyntimme aikana. Edellisellä reissulla olimme tilanneet mittatilaus pukuja ja saimme ne nyt. Oli meikä mannellakin tosi komea lankongivaate päälle pantavaksi. Göteborgin jälkeen menimme taas Oslo- Antwepen- Bordeaux, josta tuli minulle yksi virstan pylväs. Tarkoituksena ei ollut tuolla käydä edes maissa, mutta kirjeenpostitus- reissulla sattuma astui peliin erään suomalaisen kaverin muodossa. Kun seuraavan päivänä astelin Bordeauxissa maihin, pää täynnä, minulla oli uusi puku päällä ja passi taskussa. Mitä siitä seurasi, voit lukea jutustani: Kulkurielämää Euroopassa. Timo Nenonen