VANKIEN ODOTUKSET KUNTOUTTAVA VANKITYÖ -OHJELMASTA Maiju Pihlajamäki Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu Helsingin yksikkö Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Pihlajamäki, Maiju. Vankien odotukset Kuntouttava vankityö -ohjelmasta., Helsinki, syksy 2005, 64 s. 3 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK). Tämä tutkimus liittyy vuonna 2001 vakinaistettuun Kuntouttava vankityö -ohjelmaan (Kuva). Ohjelma on tarkoitettu helsinkiläisille päihdeongelmaisille miesvangeille, jotka ovat valmiita sitoutumaan päihteettömyyteen ja rikoksettomuuteen. Kuva-ohjelman keskeisenä toimintaperiaatteena on jatkumojen kehittäminen sosiaalipalvelujen käyttämisessä. Toiminta perustuukin Rikosseuraamusviraston ja Helsingin kaupungin sosiaaliviraston yhteistyösopimukseen. Ohjelmaan valituille vangeille järjestetään päihdekuntoutusta, kuntouttavaa työtä, asumispalveluita ja muuta tukea, jota Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ja Helsingin työsiirtola järjestävät yhteistyössä. Opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää minkälaisia odotuksia vangeilla on Kuntouttava vankityö -ohjelmasta sekä ohjelman palveluiden laadusta, sosiaalisen tuen muotoja apuna käyttäen. Lisäksi tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, ovatko odotukset riippuvaisia aikaisemmista yrityksistä raitistua ja päästä pois rikoskierteestä. Tutkimuksen näkökulmana on vangin omakohtaiset odotukset ja kokemukset. Tutkimuksen avulla on haluttu selvittää myös sitä, mitkä asiat auttavat vankeja sopeutumaan yhteiskuntaan vankilasta vapautumisen jälkeen ja edesauttaako Kuvaohjelma mahdollisesti tätä sopeutumista. Lisäksi tutkimuksella on haluttu selvittää miten Kuva-ohjelmaa voisi kehittää. Tutkimusta varten on haastateltu neljää ohjelmassa sillä hetkellä olevaa vankia Helsingin työsiirtolassa heinäkuussa 2005. Iältään haastateltavat olivat 26-34-vuotiaita ja ainoastaan yksi heistä oli ollut aikaisemmin vankilassa. Tutkimus on toteutettu kvalitatiivisella tutkimusmenetelmällä puolistrukturoitua teemahaastattelua käyttäen. Tutkimuksen tulosten mukaan suurimmat odotukset kohdistuivat aineellista tukea eli asuntoa ja toiminnallista tukea eli työtä kohtaan, jotka vangeilla on mahdollisuus saada Kuva-ohjelman kautta. Työn ja asunnon katsottiin olevan tärkeimmät tekijät rikoksettoman ja päihteettömän siviilielämän kannalta. Päihteettömyys oli myös merkittävässä roolissa vankien hakeutuessa ohjelmaan, sillä haastateltavat olivat kyllästyneitä päihteidenkäyttöön ja he kokivat ohjelman antavan hyvän mahdollisuuden raitistua. Emotionaalisen tuen osalta suurimmat odotukset kohdistuivat kannustukseen, sillä päihdekuntoutuksessa kannustus koettiin tärkeäksi tueksi. Aikaisempaa kokemusta päihdekuntoutuksesta tai raitistumisyrityksistä haastateltavilla oli hyvin niukasti, joten tästä syystä odotukset Kuva-ohjelmaa kohtaan eivät olleet riippuvaisia aikaisemmista kokemuksista. Odotuksilla oli kuitenkin yhteys siihen, kuinka ohjelmaa oli vangeille markkinoitu. Haastateltavien mielestä vankilan työntekijät olisivatkin voineet markkinoida ohjelmaa vangeille hieman enemmän. Kaiken kaikkiaan haastateltavat olivat kuitenkin hyvin tyytyväisiä ohjelmaan, kehittämisen tarvetta oli heidän mielestään hyvin vähän. Asiasanat: vankeinhoito; päihdehuolto; odotukset; sosiaalinen tuki; jälkihuolto; kuntouttava työtoiminta; kvalitatiivinen tutkimus
ABSTRACT Pihlajamäki, Maiju. Prisoners expectations of the prisoner rehabilitation work program., Helsinki, Autumn 2005, Language: Finnish, 64 pages, 3 appendices. Diaconia Polytechnic, Helsinki Unit, Degree Programme in Social Services. This study was linked to a prisoner rehabilitation work program that began 2001 in Helsinki labor colony. The focus of the program was prisoners with intoxicant problems and from Helsinki region. The participants of the program had also other problems in there civilian life such as employment and housing arrangements. This program was based on mutual agreement of The Criminal Sanctions Agency and social welfare office of the city of Helsinki. The program functions include a period of prisoner orientation work, prisoner work and a preparatory activity aimed at preparing prisoners for civilian life. The purpose of this study was to find out prisoners expectations of the program and the quality of the program s services. The perspective of this study was the prisoners own experiences and expectations of the program. Additionally, this study explored what kind of issues helped the prisoners adjust to society after release and if the program could help in this adjustment. As well, this study aimed at finding out how the program could be developed. In July 2005, four male prisoners, aged 26 to 34, were interviewed. The data were collected in Helsinki labor colony by semi-structured thematic interviews. According to the results the biggest expectations were related to apartment and work, which prisoners had possibility to gain through the program. The prisoners seemed to think that work and apartment were the most important issues if one wants to succeed in civilian life after release. What is more, they were also tired of there drug and alcohol use and therefore they wanted to abandon the abuse of intoxicants. The prisoners felt that the program gave them a great opportunity to do that. In conclusion, the study indicates that the program can be profitable for prisoners; the participants of the program have better chances to succeed in their civilian life. Keywords: prisoner; labor colony; intoxicant; expectations; rehabilitation work.
SISÄLLYS 1 JOHDANTO...6 2 KUNTOUTTAVA VANKITYÖ -OHJELMA...7 2.1 Ohjelman kuvaus...7 2.2 Käytännön asiakastyö...8 3 KUNTOUTUS VANKILAN TEHTÄVÄNÄ...10 3.1 Vangin sosiaalinen tuki...10 3.2 Päihdetyö vankilassa...13 3.2.1 Kuntoutus...13 4 VANGIN JÄLKIHUOLLOLLINEN TUKEMINEN...15 4.1 Tukipalvelut ja niiden tarjoajat...16 4.2 Jälkihuollon nelikenttä...17 5 AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET...18 6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT...20 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...21 7.1 Tutkimusmenetelmä ja aineiston kerääminen...21 7.2 Aineiston analysointi...22 8 TUTKIMUKSEN TULOKSET...24 8.1 Taustatietoja haastateltavista...24 8.2 Kuva-ohjelman markkinointi vangeille...24 8.3 Syyt ohjelmaan osallistumiselle...25 8.4 Päihdekuntoutus ennen Kuva-ohjelmaa ja Kuva-ohjelman aikana...26 8.5 Vankien odotukset Kuva-ohjelmasta...27 8.5.1 Aineellisen tuen odotukset...27 8.5.2 Toiminnallisen tuen odotukset...28 8.5.3 Tiedollisen tuen odotukset...29 8.5.4 Emotionaalisen ja henkisen tuen odotukset...30 8.6 Odotusten toteutuminen...32 8.7 Aikaisempien kokemusten merkitys odotusten muotoutumiseen...34 8.8 Kuva-ohjelmaan osallistuminen vapautumisen jälkeen...35 8.8.1 Vankien käsitys omasta tulevaisuudestaan...36 8.9 Jälkihuolto...37 8.10 Kuva-ohjelman arviointi...39
8.10.1 Kuva-ohjelman hyöty...41 9 TUTKIMUKSEN JOHTOPÄÄTÖKSET...43 9.1 Tutkimusten tulosten tarkastelu...43 9.2 Tutkimuksen eettisyyden ja luotettavuuden arviointi...47 10 POHDINTA...49 LÄHTEET...54 LIITTEET...56 Liite 1. Tutkimuslupa...56 Liite 2. Suostumuslomake...57 Liite 3. Teemahaastattelurunko...58
1 JOHDANTO Usein on esitetty ajatus, jonka mukaan ennen vankilan tehtävänä saattoi olla vain eristää, kostaa ja pelottaa. Nykyisin yksittäisen vangin kuntouttaminen asetetaan etusijalle. Nykyaikaisen vankilan voidaankin katsoa syntyneen nimenomaan päämääränään rikoksentekijöihin ja vankeihin vaikuttaminen. Vaikuttamisella tarkoitetaan kuntoutusta, sillä kuntouttamalla vankeja, vaikutetaan vankeihin niin, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä elämästä vapautumisen jälkeen. (Laine 2002, 124.) Kuntoutusta vankiloissa siis tarvitaan, jotta vangit vapauduttuaan selviäisivät ilman uuden rikoksen tekemistä. Kuntoutusta tarvitaan kuitenkin myös vapaudessa, muuten askel vankilasta vapauteen, saattaa olla liian suuri. Kansallisen rikoksentorjunta - ohjelman (1999, 8) mukaan on keskeistä ehkäistä syrjäytymistä, koska useat rikolliseksi kehittymistä edistävät tekijät ovat yhteydessä huono-osaisuuteen ja syrjäytymiseen. Ohjelmassa todetaan edelleen, että Suomi on harvoja maita, joissa ei ole vapautuneiden vankien erityistä huollollista järjestelmää. Tähän lauseeseen ovat varmasti tarttuneet myös Helsingin kaupunki ja Rikosseuraamusvirasto, kehittäessään Kuntouttava vankityö -ohjelmaa (Kuva). Kuvaohjelma onkin näiden kahden edellä mainitun tahon yhteisohjelma, jonka tavoitteena on parantaa helsinkiläisten vankien yhteiskuntaan sijoittumista. Ohjelmassa käydään päivittäin Helsingin kaupungin työtoiminnassa työsiirtolan ulkopuolella. Samanaikaisesti tarjotaan tarpeiden mukaisia päihde- ja kuntoutuspalveluita. Vanki aloittaa ohjelmassa vankila-aikana, mutta vangille taataan hänen vapauduttuaan asunto sekä työpaikka vähintään kahdeksi vuodeksi. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003.) Sain mahdollisuuden tutustua Helsingin työsiirtolaan ja siellä toteutettavaan Kuvaohjelmaan ollessani sosionomiopintoihin liittyvässä harjoittelussa Helsingin erityissosiaalitoimistossa (Esto), sillä Esto on Helsingin työsiirtolan yhteistyökumppani. Olin ollut jo aikaisemmin kiinnostunut vankeinhoidon jälkihuollosta, jota osaltaan Kuva-ohjelmakin on. Tilaisuus tehdä aiheesta opinnäytetyö olikin itselleni mielenkiintoinen ja haastava mahdollisuus.
2 KUNTOUTTAVA VANKITYÖ -OHJELMA 2.1 Ohjelman kuvaus Kuntouttava vankityö -ohjelma (Kuva) on tarkoitettu päihdeongelmaisille helsinkiläisille miesvangeille, jotka ovat valmiit sitoutumaan päihteettömyyteen ja rikoksettomuuteen. Ohjelman keskeisenä toimintaperiaatteena on jatkumojen kehittäminen sosiaalipalvelujen käyttämisessä. Sosiaaliviraston ja Rikosseuraamusviraston allekirjoittaman yhteistyösopimuksen mukaan Helsingin kaupunki osallistuu Kuva-ohjelman vankien kuntouttavaan ja vapauteen valmentavaan toimintaan päätöstensä mukaisesti osana järjestämiään sosiaalipalveluja. Kuva-ohjelma on ollut vakinaistettua toimintaa vuoden 2001 alusta lähtien. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 1.) Kuva-ohjelmaan voidaan ottaa samanaikaisesti korkeintaan 12 vankia. Ohjelmaan valittujen vankien kanssa tehdään tehostettua sosiaalityötä Helsingin sosiaalivirastossa ja Helsingin työsiirtolassa. Heille annetaan päihdekuntoutusta, kuntouttavaa työtä, asumispalveluita ja muuta tukea, jota edellä mainitut tahot järjestävät yhteistyössä. Myös velkajärjestelyyn on mahdollisuus ulosottotoimen kanssa. Menetelmänä asiakastyössä käytetään yksilökohtaista palveluohjausta. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 1 2.) Kuva-ohjelmaan osallistuville vangeille tarjotaan työtä Helsingin sosiaaliviraston työtoimiston ja Helsingin vankilan alaisen Helsingin työsiirtolan yhteistyösopimuksen nojalla. Vapautumisen jälkeen heidän työllistymisensä voidaan taata ainakin kuudeksi kuukaudeksi. Lääkärin B-lausunnon perusteella, päihdeongelmansa takia psykososiaalisesti vajaatyökuntoiseksi todetuille, työtä voidaan järjestää kuuden kuukauden jaksoissa yhteensä 24 kuukaudeksi. Ohjelman tavoitteena on, että osallistujat tottuvat jo työsiirtola-aikana säännölliseen työntekoon ja, että heidän työllistymisensä välittömästi vapautumisen jälkeen jatkuu samassa työympäristössä. (Kuntouttava vuonna vankityö 2003, 1, 4.) Kuva-ohjelmaan osallistuvien vankien sosiaalityöntekijöinä toimivat Helsingin sosiaaliviraston alueellisten sosiaalipalvelutoimistojen sosiaalityöntekijät. Valtaosa ohjelmaan osallistujista on kuitenkin vailla vakinaista asuntoa, joten näiden osallistujien sosiaalipalvelujen järjestämisestä vastaavat erityissosiaalitoimiston sosiaalityöntekijät ja pitkäaikaisvankien osalta erityissosiaalityöntekijät. Lisäksi Kuva-ohjelman sosiaalityötä koordinoi erityissosiaalitoimiston
johtava sosiaalityöntekijä. Hän toimii myös niiden ohjelmaan osallistujien omana sosiaalityöntekijänä, jotka asuvat erityissosiaalitoimiston tukiasunnoissa vapautumisen jälkeen. Alueellisten A-klinikoiden sosiaaliterapeutit ja sosiaalityöntekijät vastaavat taas terapeuttisesta avokuntoutuksesta, joka aloitetaan heti työsiirtolaan tulon jälkeen. Helsingin työtoimistossa on yksi Kuva-ohjelman työtoimintaa koordinoiva työnjohtaja. Hän avustaa myös Kuva-ohjelmassa vapautuneita vankeja heidän tehdessään sopimuksia ulosottoviranomaisten kanssa ja työllistymissopimuksia työvoimaviranomaisten kanssa. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 1 2, 4.) Kuva-ohjelmaan hakevat vangit haastatellaan ennen ohjelmaan hyväksymistä. Haastatteluissa selvitetään muun muassa heidän rikoksettomuus- ja päihteettömyyspyrkimyksiään. Tärkeä valintakriteeri ohjelmaan rekrytoinnissa onkin se, että vanki on vajaatyökuntoinen ja hän on sijoittajavankilassaan osallistunut päihdekuntoutukseen. Mikäli vangilla ei kuitenkaan ole ollut vankilassa tilaisuutta osallistua kuntoutukseen, on hänen kuitenkin riittävän vakuuttavalla tavalla osoitettava motivoituneensa päihdeongelmansa hoitoon. Tarkoituksena on saada Kuva-ohjelmaan vankeja, jotka ovat kyllästyneitä jatkuvaan vankilakierteeseen ja jotka psykososiaalisista syistä ovat vajaatyökuntoisia päihdeongelmansa takia. Suuret vuokravelat Helsingin kaupungin vuokraasuntoihin voivat olla esteenä asumispalvelujen saamiseen ja sen seurauksena osallistumiselle kuntouttavaan vankityöhön. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 2 3.) 2.2 Käytännön asiakastyö Kuva-ohjelmassa on tarkoituksena tehdä tehostettua sosiaalityötä osallistujien kanssa. Ohjelmaan osallistuvat voivat käydä sosiaalityöntekijöidensä ja päihdehoitotyöntekijöidensä vastaanotolla työaikana edellyttäen, etteivät käynnit ajoitukseltaan liiallisesti haittaa työntekoa. Vangeilla on lisäksi ollut oikeus käydä kerran viikossa työaikana AA/NA- ryhmien kokouksissa. Lisäksi Helsingin työsiirtolassa toimii vankien oma AA/NA- ryhmä, jota Kuva-ohjelman osallistujat ovat olleet itse perustamassa. Heitä kannustetaan myös jatkamaan käyntejä vertaistukea antavissa ryhmissä vapautumisen jälkeenkin. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 1.) Helsingin sosiaaliviraston työtoimisto työllistää ohjelmaan tulleita vankeja aluksi noin kuuden viikon kestävässä perehdyttämistyössä, joka käytännössä on metsätyötä Itä-Helsingin alueella. Varsinainen vankityö tapahtuu kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten entisöimistyössä.
Työtoimisto huolehtii vankien kuljetuksista työpisteisiin ja takaisin työsiirtolaan sekä heidän ruokailustaan. Ohjelmaan osallistujien työllistymisessä käytetään normaalilla tavalla työvoimaviranomaisten palveluja hyväksi. Työtilaisuuksien järjestäminen tapahtuu Helsingin sosiaaliviraston töidenjärjestelytoimiston välityksellä. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 4.) Vapautumisen jälkeen osallistujien elämänhallintaa parannetaan tehostetun sosiaalityön, A- klinikoiden terapeuttisen avohuollon ja työtoimiston työtoiminnan kautta. Lisäksi osallistujien asumistaitoja kehitetään sekä tarjotaan sopivia ja hyvätasoisia asumispalveluja erityissosiaalitoimiston kautta. Kaikille Kuva-ohjelmaan osallistujille järjestetään päihdehoitoa heidän asuinalueensa A-klinikalla. Valtaosalla osallistujista ei ole aikaisempaa päihdehoitokokemusta, vaikka heillä usein on ollut rajua päihteiden käyttöä. Kuva-ohjelman ansiosta heidät saadaan mukaan päihdehoitojärjestelmään. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 4.) Elämänhallinnan parantamiseksi tarjotaan siis Kuva-ohjelmaan osallistuneille tukiasuntoa heidän vapautuessaan. Myöhemmin kun vapautunut osoittaa riittäviä asumistaitoja tuetussa asumisessa voidaan hänelle erityissosiaalitoimiston välityksellä järjestää itsenäinen pienasunto. Lisäksi osallistujien käytössä on ollut Kriminaalihuollon tukisäätiön ja Kovaosaisten ystävät ry:n tukiasuntoja. Molemmat ovat kuntoutukseen osallistuville, vapautuneille vangeille tarkoitettuja yhden henkilön asuntoja. (Kuntouttava vankityö vuonna 2003, 5.)
3 KUNTOUTUS VANKILAN TEHTÄVÄNÄ Turunen (2002) toteaa, että modernin vankilan idea syntyi aikoinaan kiinteästi kuntouttamisen ja parantamisen ympärille. Vangin säilyttämisestä siirryttiin vankiin vaikuttamiseen. Vankeinhoidon systeemin kuntouttava toiminta on läpi historian rakentunut työn, kurin, moraalin koulutuksen ja osin hoidonkin vaihtelevista yhdistelmistä. Kuntoutuksen asemasta vankilassa on eri tavoin kiistelty koko modernin vankilaninstituution olemassaolon ajan. Toisaalta kuntoutuksen mahdollisuuksiin on suhtauduttu epäilevästi ja kuntoutuksen tuloksia on pidetty heikkoina. Toisaalta on myös väitetty, ettei kuntouttaville toimille ole koskaan annettu edes kunnon mahdollisuutta, vaan ne ovat jääneet vankilan muiden tehtävien syrjäyttämiksi. (Turunen 2002, 29 30.) Kaikesta huolimatta, kuntoutuksen ajatus on jäänyt pysyväksi osaksi vankeinhoitoa ja aktivoitunut Suomessakin jälleen viimeisen kymmenen vuoden aikana muun muassa vankien lisääntyneiden huumeongelmien vuoksi. Monet tutkijat pitävätkin tätä rangaistuksen ja kuntoutuksen välistä jännitettä vankilan keskeisimpänä rakenteellisena ristiriitana. (Turunen 2002, 29.) Nykyään vankilan tehtäviin kuuluukin vapausrangaistuksen täytäntöönpanon lisäksi myös vangin kuntouttaminen. Vankilan tulisikin olla yhtä aikaa sekä ennaltaehkäisevä, negatiivinen ja pelottava, että erityisehkäisevä, positiivinen ja kuntouttava laitos. Itse asiassa vapausrangaistuksen täytäntöönpanon tavoitteena onkin myös tuomitun yhteiskuntakelpoisuuden vahvistaminen. Tämä toteutuu ammattitaidon säilyttämisen, ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen, fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen kuntoutuksen kautta. (Arponen, Hulkko, Kuntsi, Niiniluoto, Telkki, Vahala, & Venna 1988, 51.) 3.1 Vangin sosiaalinen tuki Kumpusalo (1991) määrittelee sosiaalisen tuen siksi yhteisöjen yksilöille ja ryhmille tarjoamaksi avuksi, joka auttaa niitä selviytymään negatiivisista elämäntapahtumista ja muista rasittavista elämäntilanteista. Lisäksi hän korostaa, ettei sosiaalisen tuen saatavuus ole yksin riippuvainen yksilön halusta kuulua yhteisöön, vaan myös yhteisön mahdollisuuksista tarjota apua. (Kumpusalo 1991, 13.) Sosiaalisen tuen muodot Kumpusalo (1991, 14) jaottelee viiteen eri luokkaan:
1. Aineellinen tuki, kuten raha tai tavara. 2. Toiminnallinen tuki, kuten palvelu, kuntoutus tai kuljetus. 3. Tiedollinen tuki, kuten neuvo, opetus tai harjoitus. 4. Emotionaalinen tuki, kuten empatia, rakkaus tai kannustus. 5. Henkinen tuki, kuten yhteinen aate, usko tai filosofia. Lisäksi kussakin tuen muodossa voidaan erottaa ainakin osittain tuen määrä ja laatu sekä tuen subjektiivinen ja objektiivinen luonne. Sosiaalisen tuen laatu onkin pääosin subjektiivisen arvioinnin varassa, tuen määrää voidaan mitata esimerkiksi rahassa. Aineellisessa tuessa määrä on ratkaiseva tekijä, mutta muun tuen suhteen laatu ja oikea-aikaisuus ovat ratkaisevampia. Onkin todettu, että suppea, mutta toimiva tukiverkosto on usein tehokkaampi kuin laaja mutta passiivinen. Näin ollen vain perhe- ja lähiyhteisö voi tarjota hyvinvoinnille välttämättömän emotionaalisen ja henkisen tuen. (Kumpusalo 1991, 15.) Sosiaalisten suhteiden objektiivisten ominaisuuksien lisäksi myös tunne siitä, että tukea on saatavilla eli subjektiivinen tuen kokemus voi olennaisesti vaikuttaa ihmisen terveyteen. Usko siihen, että ystäviä ja tukijoita löytyy, voi nimittäin riittää, ilman että näitä tarpeen tullen hyödynnetään. Ihmisten käsitykset saatavilla olevasta tuesta ovatkin tutkimuksissa poikenneet heidän osalleen todellisuudessa tulleesta tuesta. Joissakin tapauksissa reaalisesti saatavilla olevaa tukea yliarvioidaan, toisissa taas aliarvioidaan. (Sarason, Sarason & Peirce 1990.) Vangeille vankeusrangaistuksen aikana tärkeimpiä sosiaalisen tuen muotoja ovat toiminnallinen, emotionaalinen ja henkinen tuki. Moni vanki selviää rangaistus-ajan sillä, että on joku henkilö keneen voi tukeutua tai usko joka antaa voimia jaksaa eteenpäin. Myös kuntoutus eli toiminnallinen tuki on tärkeässä roolissa, jotta vangit selviävät siviilielämässä rangaistuksensa kärsittyään. Vapaudessa aineellisen tuen merkitys saattaa kasvaa, sillä ilman rahaa on kenenkään hyvin vaikea selvitä elämässä eteenpäin. Kuitenkin kun puhutaan vangeista ja sosiaalisesta tuesta, niin kaikista eniten esiin nousee luultavasti emotionaalinen tuki, jolla tässä tarkoitetaan sosiaalisten siteiden ylläpitoa ja läheisten ihmisten yhteydenpitoa sekä tukea. Vankeinhoidon vähimmäissäännöissä (1987, 22) todetaan vangin sosiaalisista suhteista seuraavasti: Vankeustuomion alusta lähtien tulee pohtia vangin vapautumisen jälkeistä tulevaisuutta, vankia on rohkaistava ja avustettava ylläpitämään tai luomaan suhteita laitoksen ulkopuolella oleviin
henkilöihin ja toimielimiin, jotka ovat eduksi niin vangin perheelle kuin hänen omalle sosiaaliselle kuntoutumiselleenkin. Mitä pidempi rangaistus on, sitä tärkeämpää on vangin sosiaalisten siteiden ylläpitäminen. Tapaamiset omaisten ja ystävien kanssa palvelevat tätä tarkoitusta. Silloin kun pitkäaikaisvangilla ei ole mahdollisuutta perhesiteiden ylläpitämiseen poistumislupien avulla, voidaan hänelle myöntää valvomaton tapaaminen lähiomaisten kanssa. Pitkäaikaisvankien ja heidän omaistensa perhesiteitä vahvistetaan myös vangeille ja heidän omaisilleen tarkoitetuilla perheleireillä, joita ulkopuoliset vapaaehtoisjärjestöt järjestävät yhteistyössä vankiloiden kanssa. (Grönholm 2002, 158 159.) On kuitenkin todettu, että vangeilla on ihmissuhteita vankilan ulkopuolella hyvin vähän tai ne puuttuvat kokonaan. Tämän vuoksi myös vartijoiden ja työnjohdon sekä vankien välinen kanssakäyminen on merkittävää ihmissuhdetaitojen säilymisen ja kehittämisen kannalta. Lisäksi niillä vangeilla, joilta puuttuu ulkopuolinen ihmissuhteiden verkosto, on mahdollisuus tavata vankivierailijoita. Vankivierailijatoiminta on Punaisen Ristin ylläpitämä ja se tarjoaa vangeille tilaisuuden joko kahdenkeskiseen tai ryhmässä tapahtuvaan keskusteluun vankilamaailman ulkopuolisten henkilöiden kautta. (Grönholm 2002, 159 ja Arponen ym. 1988, 52.) Vankien sosiaalisen tuen tarve vankilassa olo aikana saattaa olla melko suurikin, siksi joissain vankeinhoidon laitoksissa on päädytty lähityötasolla tekemään yhdyshenkilö- tai yhtenäisvirkamiestyötä. Nimitys tarkoittaa sitä, että jokaiselle vangille tai osalle vangeista nimitetään henkilökohtainen lähityöntekijä. Tällaisen järjestelyn tai työmuodon tarkoituksena on, että vangin asiat hoituisivat yksien käsien kautta. Tämä lähityöntekijä osallistuu vangin ajankäytön suunnitteluun ja toteuttamiseen. Hän antaa vangin hyvin tuntevana henkilönä lausuntoja perhetapaamis- ja poistumislupahakemuksiin sekä tarvittaessa muihinkin anomuksiin. Vankilan ulkopuolelle suuntautuvilla matkoilla voi lähityöntekijä olla myös saattamassa. Lähityöntekijän nimittäminen vangille takaa siis sen, että vanki saa sosiaalista tukea vankeutensa aikana, eikä näin ollen joudu yksin kestämään vankeuden tuomia ongelmia, kuten esimerkiksi psyykkisiä ongelmia tai ikävää vapaudessa elävää perhettä kohtaan. Myös lähityöntekijän ohella laitoksen muut virkamiehet, kuten psykologi, sosiaalityöntekijä ja pastori, ovat oman osaamisalansa ammattilaisina vangin käytettävissä. (Richter 2002, 91.)
3.2 Päihdetyö vankilassa Päihdekysymyksen hallinta vankeinhoidossa on oma, moniulotteinen kokonaisuus. Tarvitaan toimia kaikilla toimintasektoreilla niin, että ne tähtäävät samoihin päämääriin ja ovat johdonmukaisia. Vuonna 1999 vahvistetusta Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategiasta käsin määräytyvät käytännön toimet päihdevalvonnassa, päihdekuntoutuksessa ja päihdehaittoja koskevassa ehkäisevässä työssä. Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategian (1999, 4) toimintalinjoiksi on valittu neljä seuraavaa osaaluetta: 1. päihteiden tarjonnan ja päihderikollisuuden ehkäisy 2. päihteiden kysynnän ehkäisy 3. päihteiden käytöstä aiheutuvien haittojen ehkäisy 4. päihdeongelmaisen vangin kuntoutusjatkumon turvaaminen yhteistyössä vangin kotikunnan kanssa. Vankeinhoidon päihdestrategiassa (1999) asetetaan lukuisia konkreettisia tavoitteita. Erityisesti painotetaan vartijoiden lähityön tehostamista, sillä tuntemalla vanki ja olemalla hänen kanssaan vuorovaikutteisessa suhteessa voidaan tehdä ennakoivaa, ehkäisevää ja korjaavaa työtä sekä tukea päihteettömyyteen sitoutuneita. Strategian toimeenpano edellyttää tarkoituksenmukaisten tilojen järjestämistä, päihteettömyyttä edistävien toimintaohjelmien lisäämistä sekä erilaisia toimia päihteiden käyttöön liittyvien haittojen ja sairauksien ehkäisemiseksi (Mäki 2002, 242.) 3.2.1 Kuntoutus Päihdekuntoutus suomalaisissa vankiloissa on hyvin monimuotoista, yhtenä osana ovat kurssimuotoiset ohjelmat. Nämä kurssit suunnataan eriasteisista päihdeongelmista kärsiville vangeille. Kurssimuotoiset ohjelmat voivat olla osa jatkumoa, joka alkaa esimerkiksi vieroitushoidosta ja jatkuu motivoivana kurssina tai haastatteluna ja joka intensiivisimmillään on osallistumista pitkiin yhteisöhoitoihin. Yhteisöhoidot voivat sisältää yhtenä osanaan jonkin toimintaohjelman, mutta niihin kuuluu myös paljon muuta, kuten esimerkiksi työtoimintaa, yhteisön asioista huolehtimista tai terapiaa. (Suomela 2002, 227.) Tarjoamalla päihdeongelmaiselle vangille mahdollisuus osallistua kuntoutukseen rangaistuksen aikana pyritään ennaltaehkäisemään vapautumisvaiheessa muuten niin tavanomaista retkahtamista päihteisiin ja sitä kautta uusintarikollisuuteen. Mäen (2002) mukaan, kokemus on osoittanut, että
merkittävä osa vangeista ovat halukkaita osallistumaan päihdekuntoutukseen. Päihdeongelmaisen vangin riski syyllistyä uusintarikollisuuteen on suurempi kuin muiden vankien. Kuntoutuksella riskiä voidaan vähentää. (Mäki 2002, 246.) Mäki (2002) on jakanut myös Vankeinhoidon päihdekuntoutusstrategiassa esiintyvän kuntoutusprosessin viiteen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe on selvittämisvaihe. Siinä arvioidaan mahdollinen kuntoutustarve (vangin työ- ja toimintakyvyn arvio, päihdekartoitus). Lisäksi hoidetaan akuutit, päihteiden käytöstä aiheutuneet vieroitustilat ja päihdesairaudet sekä informoidaan ja motivoidaan vankia kehitetyillä menetelmillä. (Mäki 2002, 246 247.) Toinen vaihe on niille vangeille, jotka haluavat kuntoutukseen. Pakkohoitoa vankiloidenkaan päihdekuntoutus ei sisällä, joten tavoitteena on laatia moniammatillisesti kuntoutussuunnitelma. Vangin ohella sen laadintaprosessiin pyritään saamaan kotikunnan edustaja mukaan. Suunnitelmaa päivitetään sen mukaan, miten tilanne kuntoutusjatkumolla kehittyy. Kolmas vaihe, joka koskee kaikkia, on sijoittaminen. On tarkkaan huolehdittava, että vanki sijoitetaan oikein myös päihdetaustansa ja -statuksensa mukaan. Kuntoutuvat päihderiippuvaisvangit ja diilerit on pidettävä erillään toisistaan. Neljännessä vaiheessa käynnistyy kuntoutukseen sijoittuneille varisnainen ohjelmatoiminta, kuten teemaosastot ja yhteisöhoito-osastot sekä ohjelmaryhmät tai sitten vanki sijoitetaan sitoumusosastoille. Toiminta vaihtelee informointi- ja motivointiohjelmista, alle neljän kuukauden ryhmäohjelmiin tai yli neljän kuukauden intensiiviohjelmiin tai yhteisöhoitoohjelmiin. Osa ohjelmista saatetaan myös ostaa päihdehuoltojärjestöiltä. (Mäki 2002, 246 247.) Viimeisessä vaiheessa keskitytään päihderiippuvaisen vapauteen integrointiin. Erityisen tärkeä tämä vaihe on pitkäaikaisvangeille, joilla eväät vapauteen ilman valmennusta saattavat olla heikot. Retkahduksen ehkäisyohjelmilla sekä vangin sijoittamisella laitoksen ulkopuolelle päihdehuoltoon, työhön, koulutukseen tai asumiseen valmentautumiseen voidaan vahvistaa vangin valmiuksia selviytyä kriittisistä ensimmäisistä kuukausista vapaudessa. (Mäki 2002, 246 247.) Kuva-ohjelmakin on eräänlaista päihdekuntoutusta, sillä yksi ohjelmaan pääsyn valintakriteereistä on, että vanki on päihdeongelmainen, mutta hänen on tullut osallistua päihdekuntoutukseen jo ennen osallistumistaan ohjelmaan. Kuva-ohjelman pääpaino on ehkä enemmän työnteossa, mutta jotta vanki pystyisi sitoutumaan työntekoon ja sen myötä rikoksettomaan elämään, tarvitsee hän apua päihdeongelmaansa. Sillä päihdeongelman ja työnteon yhdistäminen ei varmasti tuota toivottua tulosta.
4 VANGIN JÄLKIHUOLLOLLINEN TUKEMINEN Suomessa on lainrikkojien vapaudessa tapahtuvasta kuntoutuksesta käytetty nimitystä jälkihuolto. Jälkihuolto viittaa nimenomaan vankeusrangaistuksen jälkeen tapahtuviin huollollisiin toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on uusintarikollisuuden vähentäminen ja vankilasta vapautuneiden yhteiskuntaan kiinnittymisen edistäminen. (Järvelä 2002, 267.) Viimeaikaiset muutokset kriminaalipoliittisessa ajattelussa, seuraamusjärjestelmässä, lainrikkojien kuntoutustarpeissa ja sosiaalipalveluissa ovat kyseenalaistaneet jälkihuolto-termin käytön lainrikkojien vapaudessa tapahtuvaa kuntoutusta kuvaavana käsitteenä. Tämä johtuu osaksi myös siitä, että päävastuun suomalaisen jälkihuoltotyön organisoinnista kantoi Kriminaalihuoltoyhdistys 1990-luvun alkupuolelle asti. Yhdistyksen toiminnan lakkaaminen ja siirtäminen vuonna 2001 perustettuun Kriminaalihuoltolaitokseen on merkinnyt siis toiminnallisen tyhjiön muodostumista perinteiseen jälkihuollon kenttään. (Järvelä 2002, 267 268.) Jälkihuoltoa korvaavaa vakiintunutta käsitettä ei toistaiseksi ole ilmaantunut. Vapaudessa tehtävää työtä määritellään nykyisin muun muassa termeillä psykososiaalinen kuntoutus, lainrikkojien kuntoutus, lainrikkojien erityispalvelut, lainrikkojien tukipalvelut ja lainrikkojien kanssa tehtävä sosiaalityö. Näiden määrittelyjen rinnalla ovat käytössä edelleen termit jälkihuolto ja kriminaalihuoltotyö. (Järvelä 2002, 268.) Tässä työssä käytetään jälkihuolto-nimikettä. Vankeinhoidon vähimmäissäännöissä (1987, 22) kuitenkin korostetaan, että vangin valmistaminen vapauteen on pitkällinen prosessi, joka tulisi käynnistää jo vankeuden alussa. Vapautumisen jälkeisen elämänsä huolellisesti suunnitelleella ja ihmissuhteensa säilyttäneellä vangilla on parhaat edellytykset sopeutua yhteiskuntaan. Vapautuminen on myönteinen, mutta samalla myös ahdistava kokemus sekä vangille että hänen perheelleen, sillä ihmiset muuttuvat väistämättä vankeuden kuluessa. Tiivis yhteydenpito vankeuden aikana voi auttaa sopeutumaan muutoksiin. (Vähimmäissääntöjen soveltaminen Hyvän vankeinhoidon käsikirja 1998, 155.)
Lisäksi Vankeinhoidon vähimmäissäännöissä (1987, 23) kiinnitetään huomiota vangin vapautumiseen liittyviin käytännön ongelmiin. Osalla vangeista on perhe tai ystäviä, joilta voi saada majapaikan ja tukea ensi alkuun, mutta vapautuvien vankien joukossa voi olla sellaisiakin, joille ei ole luvassa mitään apua omaisilta tai ystäviltä. Vankilahallinnon tuleekin vastata siitä, ettei ketään lasketa vankilasta ulos tyhjin käsin. Tämä siksi, että vapautuvan vangin avustamisesta koituu yhteiskunnalle varmasti paljon vähäisemmät kustannukset kuin niistä, joihin oman onnensa nojaan jätetty ja siksi puutteeseen tai sosiaaliseen eristykseen jäänyt entinen vanki saattaa ryhtyä. (Vähimmäissääntöjen soveltaminen Hyvän vankeinhoidon käsikirja 1998, 155.) 4.1 Tukipalvelut ja niiden tarjoajat Suomalainen hyvinvointijärjestelmä perustuu perustuslain määrittelemiin yksilön perusoikeuksiin ja niitä toteuttavaan sosiaalivakuutusjärjestelmään, kunnallisiin sosiaali-, terveys-, ja asuntotoimen palveluihin sekä koulutus- ja työvoimapalveluihin. Nämä hyvinvointipalvelut ovat tarkoitettuja kaikille kansalaisille. Perusoikeuksien nojalla määrittyy myös rangaistuksiin tuomittujen oikeudet. Tästä huolimatta sosiaalihuoltolaissa ei kuitenkaan ole erityistä mainintaa vapautuvien vankien jälkihuollosta tai yhdyskuntaseuraamusten piirissä olevien tukipalveluista. Joka tapauksessa lain mukaiset palvelut koskevat myös heitä. Lain mukaan kunnan on huolehdittava muun muassa sosiaalipalvelujen järjestämisestä asukkailleen, toimeentulotuen antamisesta kunnassa oleskelevalle henkilölle, ohjauksen ja neuvonnan järjestämisestä sosiaalihuollon ja muun sosiaaliturvan etuuksista ja niiden hyväksikäyttämisestä. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista koskee siis myös sosiaalihuollon asiakkaina olevia vankeja ja kriminaalihuollon asiakkaita. Laki edellyttää muun muassa palvelu-, hoito-, kuntoutus-, tai muun vastaavan suunnitelman laatimista, jollei kyseessä ole tilapäinen neuvonta, ohjaus tai jollei suunnitelman laatiminen muutoin ole ilmeisen tarpeetonta. (Järvelä 2002, 278.) Seuraamusjärjestelmän piirissä olevien kannalta merkittävimmät yhteiskunnan tukipalvelut ja näin ollen myös jälkihuoltopalvelut ovat, mahdollisuus hakea kunnallista toimeentulotukea, työmarkkinatukea, asumistukea tai asumispalveluja, sekä sellaiset kunnalliset erityispalvelut, kuten päihdehuolto ja mielenterveyspalvelut. (Järvelä 2002, 278.) Myös vankilan ulkopuolisella yhteiskunnalla on siis vastuunsa vangin vapauteen paluun onnistumisesta. Vaikka Kriminaalihuoltolaitoksen varsinaisena tehtävänä ei enää olekaan
vapautuvien vankien jälkihuolto, niin silti vapautuvat vangit saavat joitain jälkihuollollisia palveluita edelleen sieltä. Niitä ovat muun muassa ehdonalaisessa olevien valvonta, asumispalvelut sekä avustustoiminta. Vapautumistilannetta valmistellaan vankilatyön avulla luomalla asiakaskontakti sekä selvittämällä vapautumistilanteen olosuhteet ja suunnitelmat. Ehdonalaisen valvonnan jälkihuollollisena yleistavoitteena on tukea valvottavan pyrkimystä itsenäiseen, vastuulliseen ja sosiaaliseen elämäntapaan. (Kriminaalihuoltolaitos 2004.) Kriminaalihuoltolaitoksen työntekijät ovat myös tiiviissä yhteistyössä sosiaaliviraston työntekijöiden kanssa. He käyvät muun muassa yhdessä vangin luona jo vankilassa oloaikana ja luovat näin kontaktin, jota voidaan jatkaa vangin vapautumisen jälkeen. Näin ollen myös sosiaalitoimen vankisosiaalityöntekijöillä on merkittävä rooli jälkihuollon onnistumisessa. Käynneillään vankilassa sosiaalityöntekijä myöntää mahdollisesti vangille toimeentulotukea ja lisäksi on mahdollista keskustella vapautumisen jälkeisestä asumisesta ja muista olosuhteista. Sosiaalitoimella on asuntoloita, soluasuntoja, tukikoteja ja tavallisia yksiöitä, joihin vapautuvien vankien on mahdollista päästä. Toimeentulotuen kautta on mahdollisuus saada tukea myös asunnon vuokriin. (Helsingin sosiaalivirasto 2004.) Lisäksi vankien jälkihuollolliseen tukemiseen osallistuu Kriminaalihuoltolaitoksen yhteistyökumppanit. Niitä ovat muun muassa erilaiset kansalaisjärjestöt kuten Vapautuvien Tuki ry, KRIS Suomi ry ja Takaisin Elämään ry. Myös Kriminaalihuollon tukisäätiö ry ja Silta- Valmennusyhdistys tuottavat vapautuvan vangin tukipalveluja. (Kriminaalihuoltolaitos 2004.) 4.2 Jälkihuollon nelikenttä Järvelä (2002), luokittelee kokonaiskuntoutuksen näkökulmasta jälkihuollon ja sen periaatteellisen toteutumisen neljään eri näkökulmaan. Ensimmäisenä on suhde ympäristöön ja yhteiskuntaan, jolla tarkoitetaan vapautuneen vangin elinympäristöä ja erilaisia toiminta-areenoita. Niiden on lähes poikkeuksetta muututtava, jotta kuntoutuminen on ylipäätään mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuntoutus on aloitettava esimerkiksi tuetun asumisen palveluista, laitoskuntoutuksena tai liittymällä johonkin kuntoutumista tukevaan yhteisöön. Asiakkaan pyrkimykset asuinpaikan vaihdokseen kertovat usein siitä, että asiakas kokee siirtymisen uuteen ympäristöön muutoksen onnistumisen kannalta välttämättömäksi. (Järvelä 2002, 283 284.)
Toisena tulee ulkoinen elämänhallinta ja kyky ohjata oman elämän kulkua, jolla tarkoitetaan yksilön toiminnallista ulottuvuutta ja toimintakykyä. Usein kuntoutuksen yhteydessä korostuvat yksipuolisesti kuntoutussisällöt, joiden tavoitteena on asiakkaan toimintakyvyn parantaminen. Toimintakyvyn parantuminen on luonnollisesti tärkeää, koska se on useissa tapauksissa edellytys muilla kuntoutumisen alueilla etenemiselle. Sisäisellä elämänhallinnalla ja tasapainolla tarkoitetaan taas sitä, että ihminen on kohtuullisesti sopusoinnussa itsensä kanssa sekä tuntee omat mahdollisuutensa ja rajansa. (Järvelä 2002, 284.) Lopuksi kaikkien edellä mainittujen lisäksi, oikeastaan tärkeimpänä ja kaiken ohella tapahtuvana on vapautuneen vangin psyykkinen toiminta, jolla tarkoitetaan oman ajattelun ja toiminnan muutosta. Sillä ilman sitä mitkään muutkaan osa-alueet tuskin tulevat toteutumaan. Nämä neljä kuntoutuksen osaa luovat siis kokonaiskuntoutuksen. Jotta jälkihuolto olisi kokonaisvaltaisesti kuntouttavaa toimintaa, niin tulisi siinä esiintyä ihmisen huomioonottaminen fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena olentona. Lisäksi tulisi korostaa ihmisen ja hänen ympäristönsä välistä vuorovaikutusta. (Järvelä 2002, 284.) 5 AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET Kääriäisen (1994) väitöskirjan Seikkailijasta pummiksi, mukaan vankeinhoitoa näyttäisi työllistävän joukko sosiaalipolitiikan viimeisimmästäkin turvaverkosta pudonneita miehiä, jotka kerta toisensa jälkeen uusivat rikoksensa ja palaavat vankilaan. Näin ollen hän siis tutki rikosuralle joutumisen ja sille vuosikausiksi jäämisen syytä ja prosessia sekä kuinka irtautua pitkästä rikosurasta. Kääriäisen tutkimus on toteutettu kvalitatiivisena tutkimuksena, jossa hän haastatteli moninkertaisia rikoksenuusijoita sekä eri laitoksissa toimivia viranomaisia. Tutkimusten tulosten mukaan oletus sosiaalipolitiikan turvaverkkojen pettämisestä pitää paikkansa. Rikoksenuusijoilla on heikot elinolosuhteet, he ovat köyhiä, päihdeongelmaisia ja sosiaalisesti eristyneitä. Lisäksi he saattavat olla viranomaisille hankalia ja vastenmielisiä sekä joskus jopa ympäristölleen vaarallisia. Tärkein tulos Kääriäisen mukaan on se, että tällaisiin tavanomaisen sosiaalisuuden vastaisiin yksilöllisiin reagointitapoihin voidaan ympäristön taholta vaikuttaa, sillä ne ovat ilmausta sosiaalisesta etäisyydestä ja siihen liittyvistä taidottomuuden ja alemmuuden kokemuksista.
Tärkeässä roolissa ajatellen rikosuria on tutkimuksen mukaan kontrolli- ja sosiaaliviranomaiset, sillä heidän tehtävänään on luokitella ihmisiä hyviin ja huonoihin, epäonnistujiin ja menestyjiin. Lehmikosken (1989) tutkimus Vallattomat vangit, on haastattelututkimus useampikertaisten omaisuusrikollisten elämästä Helsingin keskusvankilassa. Lisäksi Lehmikoski käsittelee tutkimuksessaan vapautumiseen liittyviä pelkoja. Tutkimuksellaan hän halusi oppia ymmärtämään, miltä rikolliseen alakulttuuriin samaistuneen vangin elämänkokonaisuus näyttää vankilasta käsin. Tutkimuksen yhteenvedossa Lehmikoski toteaa, että vankilassa on kolme eri lusimistyyliä, uhmakkaat vangit, keskivälin kulkijat sekä lannistuneet luovuttajat. Se mihin kategoriaan vanki kuuluu, on tutkimuksen mukaan jonkin verran verrannollinen ikään. Nuoremmat suunnittelivat rikosuraa, kun vanhemmat halusivat rikoskierteestä pois. Siviili siis viehätti ja pelotti. Hautalan (1998) pro-gradu tutkielmassa Vankien selviytyminen kohti päihteettömyyttä, kuvataan vankien selviytymistä kohti päihteettömyyttä vankien omasta näkökulmasta. Hautalan tutkimuksen avulla pyrittiin kehittämään vankiloissa toteutettavaa hoitotyötä. Hautala tutki viidessä eri vankilalaitoksessa päihdehoitoon osallistuneita vankeja. Vankilat sijaitsivat eri puolilla Suomea ja ne olivat sekä avo- että suljettuja vankiloita. Kauppila (1999) on väitöskirjassaan Vankeudesta vapauteen tarkastellut suomalaisten miesvankien elämässä selviytymistä. Tutkimuksessa on kuvailtu ja selitetty suomalaisten miesvankien turvattomuutta sekä elämäntilanteiden hallintaa erilaisten elementtien, ongelmatilanteiden kohtaamisen ja selviytymiskeinojen kautta. Lisäksi aiheesta on valmistunut muutamia opinnäytetöitä kuten Salmisen (2001) Kohti siviilissä selviytymistä. Tutkimuksessaan Salminen selvittää Kuntouttava vankityö -projektissa mukana olevien vankien kokemuksia selviytymisestä. Tutkimuksen näkökulmana on siis vangin omakohtainen kokemus omasta selviytymisestään. Lisäksi tutkimuksen avulla on haluttu selvittää myös, sitä mitkä asiat auttavat sopeutumaan yhteiskuntaan rangaistuksen jälkeen ja onko projektilla ollut selviytymistä tukeva vaikutus. Tutkimuksen tulosten mukaan ilman tukitoimia rangaistuksen suorittanut vanki on monenlaisten ongelmien edessä, kuten työn ja asunnon saannin ongelmat. Näihin ongelmiin saatiin kuitenkin projektista apua. Tutkimuksessa tuli ilmi myös se, että luottamus itseen, viranomaisverkostoon ja muihin ihmisiin kasvoi projektin myötä.
6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT Ollessani harjoittelussa keväällä 2004 Helsingin erityissosiaalitoimistossa (Esto), kävin tutustumassa toimiston moniin yhteistyökumppaneihin. Näistä yksi oli Helsingin työsiirtola, jossa minulle esiteltiin heillä käytössä olevia päihdeohjelmia kuten muun muassa Kisko yhteisöhoito - ohjelma sekä Kuntouttava vankityö -ohjelma (Kuva). Kiinnostuin aiheista niin, että kysyin mahdollisuutta tehdä opinnäytetyötä jommastakummasta aiheesta. Helsingin työsiirtolan sosiaalityöntekijä ehdotti minulle Kuva-ohjelmaa ja kehotti minua ottamaan yhteyttä Kuvan koordinoivaan sosiaalityöntekijään, joka työskentelee Estossa johtavana sosiaalityöntekijänä. Kävinkin keskusteluja hänen kanssaan ja tutkimusaiheekseni täsmentyi, tutkia vankien odotuksia Kuva-ohjelmaa kohtaan, koska niitä ei oltu vielä aikaisemmin tutkittu ja ohjelman kehittämisen kannalta vankien odotukset ovat hyvin merkittävässä roolissa. Näin ollen tutkimukseni avulla haluan vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1. Minkälaisia odotuksia vangeilla on Kuva-ohjelmasta? 2. Minkälaisia odotuksia vangeilla on Kuva-ohjelmasta saatujen palveluiden laadusta? 3. Ovatko odotukset riippuvaisia vankien aikaisemmista yrityksistä raitistua ja päästä pois rikoskierteestä? Tutkimalla vankien odotuksia Kuva-ohjelmasta, saadaan merkittävää tietoa siitä miten ohjelmaa pystytään kehittämään jatkossa entistä tehokkaammaksi ja paremmaksi. Lisäksi tutkimukseni kautta saadaan tietoa siitä, kuinka vankilassa jo aikaisemminkin olleet, ovat vapauduttuaan kokeneet jälkihuollon tarpeet ja saannin. Tärkeää on myös selvittää, kohtaavatko vankien odotukset itse ohjelman toteuttajien odotusten kanssa. Myös ohjelman markkinointia vangeille pystytään kehittämään tutkimukseni avulla, sillä uskon, että vankien odotukset ovat hyvin pitkälle riippuvaisia siitä, kuinka Kuva-ohjelmaa on heille markkinoitu. Tällöin saadaan tietoa myös siitä, onko ohjelmasta tiedottaminen vangeille oikeanlaista ja täsmääkö se toteutuksen kanssa.
Ohjelma on myös suhteellisen nuori, eikä siitä näin ollen ole vielä juurikaan tutkimustietoa, joka auttaisi ohjelman kehittämisessä. Uskonkin, että kaikenlainen tutkimustieto on Kuva-ohjelman henkilökunnalle erittäin tärkeää. Tätä väitettä tukee myös se, että raportissa Kuntouttava vankityö vuonna 2003, todetaan, että ohjelmaa on erityisesti markkinoitu eri kouluille tutkimuskohteeksi. 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 7.1 Tutkimusmenetelmä ja aineiston kerääminen Tutkimukseni on toteutettu kvalitatiivisella tutkimusmenetelmällä. Yhteistyötahoni ehdotuksen mukaisesti suoritin tutkimukseni empiirisen osan laadullisella haastattelulla, koska näin saa vangeilta laajempia ja tarkempia vastauksia kuin esimerkiksi kyselylomaketta käyttämällä. Tutkijana arvelin, että vankien kirjalliset taidot, eivät välttämättä ole niin hyviä, että kyselylomakkeella saisi näitä tutkimusongelmia varten tarpeeksi kattavia vastauksia. Näin ollen tutkimukseni lähestymistapa muotoutui siis laadulliseksi, koska kvalitatiivinen tutkimus on tutkimusta, jossa tutkimuksen aineisto on verbaalista (Uusitalo 1991, 79). Lisäksi kvalitatiivisen tutkimuksen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 152) ja mitäpä muuta vankilaelämä onkaan kuin todellista elämää. Tutkimukseni empiirinen osuus koostuu siis teemahaastatteluista, haastattelin neljää ohjelmassa mukana olevaa vankia Helsingin työsiirtolassa 3.7.2005. Luvan tutkimuksen toteuttamiselle olin saanut Rikosseuraamusvirastolta 7.4.2005 (Liite 1). Vankien tullessa valituksi ohjelmaan heiltä tiedustellaan jo siinä vaiheessa, ovatko he suostuvaisia siihen, että heidän tietojansa käytetään Kuva-ohjelman toiminnan merkitystä arvioivissa tutkimuksissa ja, että ovatko he tarvittaessa valmiita osallistumaan haastatteluun erillistä tutkimusta varten. Tietääkseni kaikki kesällä 2005 ohjelmassa olleet vangit olivat allekirjoittaneet edellä mainitun suostumuksen, koska työsiirtolan yhteyshenkilöni piti koko opinnäytetyön prosessin ajan itsestäänselvyytenä, että kaikki ohjelmassa olevat vangit osallistuvat tutkimukseeni. Näin ollen vapaaehtoisia haastateltavia ei erikseen tarvinnut etsiä, vaan automaattisesti kaikki Kuva-ohjelmaan osallistujat osallistuivat myös haastatteluun. Haastateltavien määräksi tuli ainoastaan neljä vankia siitä syystä, että haastattelun ajankohtana ohjelmassa oli mukana kyseinen määrä vankeja.
Jokainen vanki antoi vielä erillisen kirjallisen suostumuksensa haastattelun nauhoittamiseen ja sen käyttämiseen osana opinnäytetyön aineistoa (Liite 2), sillä tutkimusluvassani edellytettiin, että vangeilta pyydetään informoitu suostumus haastatteluun ja sen nauhoittamiseen. Olisin toiminut näin joka tapauksessa, vaikka tutkimusluvassani ei sitä erikseen olisi mainittu, sillä uskon, että näin sain luotua haastattelutilanteesta mahdollisemman luotettavan. Lisäksi halusin vangin todella tietävän, mitä varten häntä haastatellaan, joka myös ilmeni suostumuslomakkeesta. Teemahaastattelu sopi haastattelutyypiksi opinnäytetyöhöni, koska teemahaastattelussa luodaan haastattelutilanteelle avointa haastattelua tiukemmat rajat ja keskustelua on helpompi hallita, joka on hyvin tärkeää aloittelevalle tutkijalle. Toisaalta se mahdollistaa haastateltavalle strukturoitua haastattelua laajemmat mahdollisuudet yksilöllisten tulkintojen esittämiseen. Näin ollen päädyin toteuttamaan haastatteluni puolistrukturoidusti, sillä puolistrukturoidussa haastattelussa kysymysten muotoilu ja järjestys ovat kaikille samat, mutta vastauksia ei ole sidottu vastausvaihtoehtoihin, vaan haastateltavat voivat vastata omin sanoin. (Eskola & Suoranta 1998, 87.) Pyrin tällä siihen, että kysymyksillä olisi ollut sama merkitys kaikille. Mielestäni tällä tavalla sain haastattelusta myös luotettavan, koska olen vielä hyvin alkumetreillä oleva tutkija, jolloin mielestäni on tärkeää, että haastattelu tilanne oli mahdollisimman helppo niin haastateltavalle kuin tutkijallekin 7.2 Aineiston analysointi Nauhoitin haastattelut ja litteroin ne sanasta sanaan kirjalliseen muotoon. Tekstiä kertyi yhteensä 31 sivua samoilla asetuksilla kirjoitettuna kuin tässä tutkimusraportissa. Litteroituani koko tutkimusaineiston, aloitin aineiston sisällön analysoinnin teema kerrallaan. Luin aineistoa kysymys kerrallaan ja siirsin vastauksen aina oman teemansa alle. Näin jokaisesta teemasta syntyi oma yhteenveto, jossa oli aina jokaisen haastateltavan kanta kyseiseen teemaan. Näitä yhteenvetoja luin vielä moneen kertaan, jotta sain riittävän laajan kuvan aineistostani ja siitä mitä johtopäätöksiä vastauksista voisi tehdä. Tutkimusaineiston sisällön analysoin induktiivisesti. Syy miksi valitsin induktiivisen lähestymistavan sisällönanalyysiin oli muun muassa se, että Hirsjärven ym. (1997, 155) mukaan induktiivinen analyysitapa on laadulliselle tutkimukselle tyypillistä, koska tutkijan pyrkimyksenä on paljastaa odottamattomia seikkoja. Sen vuoksi lähtökohtana ei ole teorian tai hypoteesin
testaaminen vaan aineiston monitahoinen ja yksityiskohtainen tarkastelu. Sitä, mikä on tärkeää, ei määrää tutkija. (Hirsjärvi ym. 1997, 155.) Tämä pätee hyvin tutkimukseeni, koska Kuva-ohjelmaan osallistujien odotuksia ei ole aikaisemmin tutkittu, näin ollen minun olisi ollut vaikea tietää etukäteen minkälaisia odotuksia haastatteluissa voisi ilmetä, mutta koska käytin induktiivista analyysitapaa se ei ollut edes tarpeen.
8 TUTKIMUKSEN TULOKSET 8.1 Taustatietoja haastateltavista Haastateltavien iät vaihtelivat 26-34 vuoden välillä ja yhtä vankia lukuun ottamatta, kaikki suorittivat ensimmäistä vankeusrangaistustaan. Yleisesti voidaan todeta, että heidän rikoksensa olivat lähinnä omaisuus- ja/tai huumerikoksia. Ainoastaan yhden vangin rikokseen ei liittynyt päihteiden käyttö tai niiden hankinta. Kääriäisen (1994, 145) mukaan tämä on hyvin yleistä, sillä suurin osa vankien rikoksista liittyy hallitsemattomaan päihteiden käyttöön joko niin, että rikos tehdään päihteiden käytön rahoittamiseksi tai niin, että se vain tapahtuu impulsiivisemmin niiden vahvan vaikutuksen alaisena. Aikaisempaa päihdehoitokokemusta haastateltavilla oli melko niukasti, vain yksi haastateltava oli käynyt säännöllisesti A-klinikalla. Kolmesta muusta haastateltavasta yksi oli kerran käynyt A- klinikalla ja yksi muutaman kerran katkaisuhoidossa. Tosin kaksi haastateltavista sanoi harkinneensa päihteiden käytön lopettamista juuri rikoksenteko aikoina, jonka myötä he olisivat saattaneet osallistua jonkinlaiseen päihdehoitoon, jos eivät olisi saaneet vankilatuomiota. Haastatteluaineiston mukaan vangit olivat aloittaneet päihteiden käytön 12-15-vuotiaana ja sitä oli kestänyt keskimäärin 15-18 vuotta. Suurin osa haastateltavista oli käyttänyt pääasiassa kovia huumeita, ainoastaan yksi oli käyttänyt pääasiassa alkoholia. Tuomion pituudet vaihtelivat vuodesta reiluun kolmeen vuoteen ja vain yhdellä vangeista oli siis aikaisempia tuomioita. Tästä syystä käsittelen työssäni jälkihuoltoa niukemmin mitä alun perin oli tarkoitus, sillä ainoana rikoksenuusijana hänen vastausten käyttäminen työssä olisi ollut eettisesti arveluttavaa, koska hänen mielipiteensä jälkihuollon toimivuudesta olisi ollut liian helposti tunnistettavissa. 8.2 Kuva-ohjelman markkinointi vangeille Kysymyksellä mistä sait tietää Kuva-ohjelmasta oli tarkoitus selvittää, että mitä kautta haastateltavat olivat kuulleet tästä ohjelmasta. Halusin tämän kysymyksen perusteella selvittää, olivatko haastateltavat itse hakeutuneet tämänkaltaiseen ohjelmaan vai oliko idea syntynyt mahdollisesti jonkun työntekijän toimesta. Ennen ohjelmaan osallistumista vangit olivat olleet suljetussa vankilassa päihteettömällä osastolla ja oletin, että he olisivat voineet saada innostuksen
päihdeohjelmaan osallistumisesta siellä. Tämä olisi saattanut parantaa vielä entisestään vankien motivaatiota päihteettömään siviilielämään. Lähes jokainen vanki oli kuitenkin kuullut ohjelmasta kaverilta ja yleensä vielä sellikaveriltaan. Vankilan sosiaalityöntekijät tai ohjaajat olivat kertoneet ohjelmasta vasta kun vanki oli siitä kysellyt. Ainoastaan yksi haastatelluista oli nähnyt esitteen Kuva-ohjelmasta päihteettömän osaston seinällä/ilmoitustaululla, muut haastatelluista olivat saaneet esitteen ohjelmasta vasta sitä pyydettyään. Vankien mielestä ohjelmaa olisikin voinut markkinoida hieman enemmän. Mä sain tietää silloin, kun viime kesänä aloin suorittaa tätä mun tuomioo niin, mulla oli Sörkässä semmonen sellikaveri, joka oli ollut tässä Kuvassa, mut sit se oli potkittu pois kun se oli antanut positiivisen näytteen. Niin siltä mä sain niin kun ekan kerran kuulla. (Mies 1) No, mulle jäi vähän sellanen kuva tuolla Sörkässä, ettei ne ainakaan mitenkään tyrkyttänyt mitään sillai. Joku vois sanoo vaikka sillai, että jäi jopa vähän sellanen fiilis, ettei sitä haluttu paljastaa, että sellanen onkaan. Et kyllä mäkin niin kun selvästi sanoin, etten mä halua käyttää päihteitä, vankilassa olo aikana ainakaan ja näin poispäin. Mut toiselta vangilta mä sit kuulin. (Mies 2) 8.3 Syyt ohjelmaan osallistumiselle Kolme haastateltavista mainitsi ohjelmaan hakeutumisen syyksi asunnon ja työpaikan. Toki kun haastateltavilta vielä erikseen kysyi päihteettömyyden merkityksestä ohjelmaan hakeutumiselle, niin silloin he sanoivat sen olleen hyvin merkittävä asia. Kuitenkin ainoastaan yhden haastateltavan tärkein syy oli pyrkimys päihteettömään elämään. No, kun mä sit kuulin, et täältä sais mahdollisuuden, et sais oman kämpän ja työpaikan, että kun pääsee siviiliin, niin olis jo jotain kiinnekohtia, ettei tupsahda ihan tyhjän päälle. (Mies 1) No, sillai että sais tässä tuomion aikana mahdollisimman hyvät pohjat ja tälle selvin päin olemiselle. (Mies 2) Tosin haastateltavat olivat myös sitä mieltä, että asunnon ja työpaikan avulla päihteetönkin elämä siviilissä onnistuu. Lähinnä tämän takia asunto ja työpaikka olivatkin suurimmat ohjelmaan hakeutumisen syyt. Vaikka vankila-aikana olisi raitistunut, mutta jos vapauduttuaan ei ole asuntoa ja/tai työpaikkaa, niin retkahdus tapahtuu haastateltavien mielestä melkein välttämättäkin.