Suomentanut Sanna Pernu

Suomentanut Sanna Pernu

Suomennoksessa on käytetty vuoden 1992 raamatunkäännöstä. Portugalinkielinen alkuteos Adultério Copyright 2014 by Paulo Coelho This edition was published by arrangements with Sant Jordi Asociados Agencia Literaria S. L. U., Barcelona, Spain. All rights reserved. http://paulocoelhoblog.com/ ISBN 978-952-279-184-9 Taitto Sisko Honkala Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2014 bazarkustannus.fi

Oi Maria, perisynnitön, rukoile meidän puolestamme. Aamen.

Souda vene syvään veteen. Evankeliumi Luukkaan mukaan 5:4

Joka aamu kun avaan silmäni niin sanottuun uuteen päivään, mieleni tekee sulkea ne uudestaan ja jäädä vuoteeseen. Noustava kuitenkin on. Minulla on hieno aviomies, joka on korviaan myöten rakastunut minuun. Hän on merkittävän sijoitusrahaston omistaja ja Bilan-lehden mukaan joka vuosi vastoin tahtoaankin Sveitsin kolmensadan rikkaimman listalla. Minulla on kaksi lasta jotka ovat elämäni tarkoitus (niin kuin ystävättäreni sanovat). Jo varhain aamul la minun on laitettava heille aamiaista ja vietävä heidät kouluun, joka on viiden minuutin kävelymatkan päässä ja jossa he opiskelevat kokopäiväisesti niin että voin käydä töissä ja hoitaa omia asioitani. Filippiiniläinen lastenhoitaja pitää heistä huolta koulun jälkeen kunnes mieheni ja minä tulemme kotiin. Pidän työstäni. Olen arvostettu toimittaja eräässä suuressa sanomalehdessä, jota saa kotikaupunkimme Geneven lähes jokaisesta kadunkulmasta. Kerran vuodessa matkustamme koko perhe lomalle, yleensä johonkin idylliseen paikkaan jossa on upeat hiekkarannat, tai johonkin eksoottiseen kaupunkiin, jonka köyhä väestö saa meidät tuntemaan itsemme 5

entistäkin rikkaammiksi, hyväosaisemmiksi ja kiitollisemmiksi elämän suomista siunauksista. En ole vielä esitellyt itseäni. Nimeni on Linda, hauska tutustua. Olen kolmekymmentäyksivuotias, 175 senttimetriä pitkä, painan 68 kiloa ja pukeudun parhaimpiin vaatteisiin joita rahalla saa (kiitos aviomieheni rajattoman anteliaisuuden). Herätän miehissä halua ja naisissa kateutta. Kuitenkin joka aamu kun avaan silmäni tähän täydelliseen maailmaan, josta kaikki unelmoivat mutta vain harvat pääsevät osallisiksi, tiedän että päivästä tulee täysi katastrofi. Aina tämän vuoden alkuun saakka en kyseenalaistanut mitään, vaan jatkoin vain elämääni, vaikka tunsin väliin syyllisyyttä siitä että minulla on enemmän kuin olen ansainnut. Kunnes eräänä päivänä laittaessani perheelle aamiaista (muistan että oli jo kevät ja että puutarhamme kukat alkoivat nousta maasta) kysyin itseltäni: Tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli? Minun ei olisi pitänyt esittää sellaista kysymystä. Syypää oli eräs kirjailija, jota olin haastatellut edellisenä päivänä ja joka oli sanonut jossain vaiheessa: En halua missään nimessä olla onnellinen. Haluan mieluummin, että elämässäni on intohimoa, mikä on vaarallista, sillä emme koskaan tiedä mikä meitä on vastassa. Ajattelin sillä hetkellä: Miesparka, hän ei ole tyytyväinen mihinkään. Hän kuolee onnettomana ja katkerana. 6

Tajusin seuraavana aamuna, että minulla ei ole mitään vaaraa. Minä tiedän, mikä minua on vastassa: täsmälleen saman lainen päivä kuin edellinenkin. Vai että intohimoa? No, minä rakastan miestäni, mikä takaa sen etten masennu, vaikka joudun elämään toisen ihmisen rinnalla pelkästään taloudellisista syistä, lasten tai muodon vuoksi. Asun maailman turvallisimmassa maassa, elämässäni kaikki on järjestyksessä, olen hyvä äiti ja vaimo. Olen saanut tiukan protestanttisen kasvatuksen ja aion kasvattaa niin lapsenikin. En tee koskaan tyhmyyksiä, koska tiedän että se voisi pilata kaiken. Toimin kaikissa asioissa mahdollisimman tehokkaasti ja antamalla itsestäni niin vähän kuin suinkin. Nuorempana kärsin niin kuin kuka tahansa normaali rakastunut ihminen, kun tunteisiini ei vastattu. Mentyäni naimisiin aika kuitenkin pysähtyi. Kunnes törmäsin tuohon viheliäiseen kirjailijaan vastauksineen. Mitä pahaa muka on arjen rutiineissa tai yksitoikkoisuudessa? Suoraan sanoen ei yhtään mitään. Mutta mutta minua kalvaa salainen pelko siitä, että kaikki muuttuu hetkessä, juuri kun osaan sitä kaikkein vähiten odottaa. Sen kauniin keväisen aamun jälkeen jolloin tuo kohtalokas ajatus juolahti mieleeni, aloin pelätä. Kykenisinkö kohtaamaan maailman yksin, jos mieheni kuolisi? 7

Kykenisin, vastasin itselleni, koska hänen perinnöllään elättäisi monta sukupolvea. Entä kuka pitäisi huolta lapsistani, kun minä kuolen? Minun rakas aviomieheni. Mutta hän menisi uudestaan naimisiin, koska hän on rikas, charmantti ja älykäs. Olisivatko lapseni hyvissä käsissä? Yritin aluksi vastata kaikkiin mieltäni vaivaaviin kysymyksiin. Ja mitä useampaan vastasin, sitä enemmän niitä nousi esiin. Mahtaisiko mieheni ottaa itselleen rakastajattaren sitten kun minä tulisin vanhaksi? Onko hänellä kenties jo toinen, koska me emme rakastele enää yhtä usein kuin ennen? Ajatteleeko hän, että minulla on toinen mies, koska en ole viimeisten kolmen vuoden aikana ollut erityisen kiinnostunut seksistä? Mustasukkaisuus ei ole koskaan aiheuttanut meille riitaa, ja minusta se on ollut hieno asia, mutta tuon keväisen aamun jälkeen aloin epäillä, johtuiko se rakkauden puutteesta. Yritin kaikin keinoin olla ajattelematta koko asiaa. Viikon ajan lähdin aina töistä rue du Rhônelle ostamaan jotain. Ei minulla ollut mielessä mitään erityistä, mutta sainpahan ainakin tuntea että tein jotain erilaista. Että tarvitsin jotain mitä en ollut tarvinnut aiemmin. Että löysin jonkin kodinkoneen, jota en ollut nähnyt aiemmin, vaikka kodinkonemarkkinoille ilmestyy harvoin mitään uutta. Välttelin lelukauppoja, jotten pilaisi lapsiani päivittäisillä lahjoilla. En myöskään mennyt miestenvaateliikkeisiin, jottei mieheni olisi alkanut epäillä ylenpalttista tuhlailuani. 8

Kun palasin kotiin ja astuin oman elämäni lumottuun valtakuntaan, kaikki tuntui sujuvan hienosti muutaman tunnin, kunnes menimme nukkumaan. Sillä hetkellä alkoi painajainen saada minusta hiljalleen otteen. Intohimo kuuluu mielestäni nuoruuteen, kun taas sen puute on normaalia minun ikäiselleni. Pelkoni ei johdu kuitenkaan siitä. Nykyään, muutama kuukausi kirjailijan tapaamisen jälkeen, minua kalvaa toisaalta pelko siitä, että kaikki muuttuu, ja toisaalta pelko siitä, että kaikki jatkuu samanlaisena elämäni loppuun saakka. Sanotaan, että kesän lähestyessä päähämme pälkähtää kaikkea kummallista ja että tunnemme itsemme pienemmiksi, koska vietämme enemmän aikaa ulkona ja näemme miten suuri maailma on. Näköpiiri laajenee, ja niin pilvet kuin oman kodin seinätkin ovat kauempana. Saattaa pitää paikkansa. Mutta minun on nykyään vaikea saada unta, eikä se johdu kuumuudesta. Kun yö saapuu eikä kukaan näe, minua kauhistuttaa kaikki: elämä ja kuolema, rakkaus ja rakkauden puute, se että kaikki uusi muuttuu tavanomaiseksi, tunne että olen hukkaamassa elämäni parhaat vuodet rutiineissa jotka toistuvat samanlaisina kuolemaani saakka, ja paniikinomainen pelko kaikkea tuntematonta kohtaan, oli se sitten kuinka seikkailumieltä kiihottavaa ja jännittävää tahansa. Yritän tietysti lohduttaa itseäni toisten kärsimyksillä. Avaan television ja katson jotain ajankohtaisohjelmaa. Näen lukemattoman määrän onnettomuuksia, 9

pakolaisia, ihmisiä jotka ovat jääneet kodittomiksi luonnonkatastrofeissa. Kuinka paljon tällä maapallolla on tälläkin hetkellä sairaita? Kuinka monet joutuvat kestämään joko hiljaa tai suureen ääneen huutaen vääryyttä ja petosta? Kuinka paljon maailmassa on köyhiä, työttömiä ja vankeja? Vaihdan kanavaa. Katson saippuasarjaa tai elokuvaa joka vie ajatukseni toisaalle pariksi minuutiksi tai tunniksi. Pelkään kuollakseni, että mieheni herää ja kysyy: Mikä sinun oikein on, kultaseni? Koska minun pitäisi vastata, että kaikki on hyvin. Pahinta olisi niin kävi jo pari kolme kertaa viime kuussa että hän päättäisi heti meidän mentyämme makuulle panna kätensä reidelleni, hivuttaa sitä ylemmäksi ja ryhtyä koskettelemaan minua. Osaan teeskennellä orgasmin, olen teeskennellyt jo monta kertaa, mutta en pysty kostumaan siten että minä yksinkertaisesti päätän niin. Minun pitäisi sanoa, että olen kuolemanväsynyt, eikä hän tunnustaisi koskaan loukkaantuneensa vaan antaisi minulle suukon, kääntäisi kylkeä, katsoisi tuoreimmat uutiset tabletistaan ja odottaisi seuraavaa päivää. Ja sillä hetkellä minä toivoisin, että hän olisi kuolemanväsynyt. Aina ei kuitenkaan ole niin. Aika ajoin minun on tehtävä aloite. En voi torjua häntä kahtena iltana peräkkäin, koska hän etsisi itselleen rakastajattaren, enkä halua menettää häntä mistään hinnasta. Pienellä masturboinnilla saan itseni ensin märäksi, ja kaikki palaa ennalleen. 10

Kaikki palaa ennalleen tarkoittaa todellisuudessa sitä, että mikään ei ole niin kuin ennen, niin kuin siihen aikaan jolloin me olimme vielä arvoituksia toisillemme. Minusta tuntuu järjettömältä ajatella, että rakkaus roihuaisi samalla tavalla vielä kymmenen vuoden avioliiton jälkeenkin. Ja joka kerta kun olen nauttivinani seksistä, jokin hieman kuolee sisälläni. Hieman? Oikeas taan minusta tuntuu, että valun tyhjiin nopeammin kuin kuvittelenkaan. Ystävättärieni mielestä olen onnenmyyrä, mutta minä valehtelen heille, että rakastelemme tuon tuosta, niin kuin hekin valehtelevat sanoessaan, etteivät ymmärrä kuinka heidän aviomiehensä pysyvät aina yhtä halukkaina. He väittävät, että seksi on todella kiinnostavaa vain avioliiton viitenä ensimmäisenä vuotena ja että sen jälkeen on pantava hieman mielikuvitusta peliin. On suljettava silmät ja kuviteltava, että päällä makaa naapurinmies joka tekee kaikkea sellaista jota oma aviomies ei uskaltaisi ikinä tehdä. On kuviteltava, että naapuri ja oma mies ottavat yhtä aikaa, kuviteltava kaikki mahdolliset perversiot ja kaikki kielletyt leikit. 11

Lähtiessäni viemään tänään lapsia kouluun jäin katsomaan naapurinmiestä. En ole koskaan kuvitellut häntä päälleni, mieluummin ajattelen erästä nuorta toimittajakollegaa, joka on aina yhtä kärsivän ja yksinäisen näköinen. En ole koskaan huomannut hänen yrittävän flirttailla kenenkään kanssa, ja juuri siinä piileekin hänen viehätysvoimansa. Toimituksen kaikki naiset ovat huomauttaneet pari kertaa, että haluaisivat ottaa huostaansa tuon ressukan. Uskon, että mies on perillä asiasta ja tyytyy olemaan pelkkä halun kohde, ei muuta. Ehkä hän tuntee minun tavoin hirvittävää pelkoa siitä että ottaa ratkaisevan askeleen ja tuhoaa kaiken: oman työpaikkansa, perheensä, menneen ja tulevan elämänsä. No se siitä Minä siis katselin naapuria sinä aamuna ja halusin itkeä. Mies pesi autoa ja ajattelin: Kappas vain, hänhän on aivan samanlainen kuin mieheni ja minä. Jonain päivänä me teemme samoin. Lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet toiseen kaupunkiin tai peräti toiseen maahan, me olemme eläkkeellä ja pesemme autoamme, vaikka meillä olisikin varaa pesettää se jollain toisella. Tietyssä iässä on kuitenkin tärkeää tehdä aikansa kuluksi jotain merkityksetöntä, näyttää muille 12

että olemme vielä hyvässä kunnossa, että tajuamme edelleen rahan arvon ja suoritamme tiettyjä askareita nöyrin mielin. Yhdellä puhtaalla autolla ei ole paljonkaan merkitystä maailmalle, mutta naapurille se oli sinä aamuna ainoa tärkeä asia. Hän toivotti minulle hymyillen hyvää päivänjatkoa ja palasi puuhaansa, aivan kuin hänen edessään olisi ollut Rodinin veistos. 13