1
SÄÄTIÖN PALSTA Kädessäsi on ensimmäinen säännöllisesti ilmestyvä Kanneljärveä koskeva pitäjäjulkaisu. Riippuen Sinun, lukijamme, mielenkiinnosta ja aktiivisuudesta Kannel-Säätiö tulee julkaisemaan tätä lehteä kerran vuodessa tai kerran kahdessa vuodessa. Lehti on suunniteltu ilmestyväksi parahiksi pitäjäjuhlille, josta on jatkossa saatavilla myös mahdollisesti myymättä jääneitä vanhoja numeroita. Lehteä voi myös tilata vuosittain suoraan Kannel-Säätiöltä allekirjoittaneelta. Voimme ylpeillä aikaansaannoksestamme, sillä monista muista pitäjäjulkaisuista poiketen koostuu omanjulkaisumme toimituskunta pelkästään kanneljärveläisten jälkeläisistä, jotka ovat alan täysverisiä ammattilaisia. Pitäjäjuhlat pidetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa yksipäiväisenä. Syynä on lauantain iltajuhlan vuosi vuodelta vähenevä yleisömäärä. Säätiö on päättänyt ottaa lokakuisen Karjala-talo tapaamisen järjestelyt omalle kontolleen. Aiemminhan päävastuu on ollut paljolti Artturi Kaltokarin ja muiden pääkaupunkiseudun kanneljärveläisten harteilla. Vapaaehtoiset talkootyötä tekevät ohjelmanesittäjät ja organisaattorit tuntuvat olevan kiven alla. Jos sinulla on ideoita, tai haluat itse esiintyä tai olla muuten mukana juhlajärjestelyissä, ota rohkeasti yhteyttä allekirjoittaneeseen. Kaikki apu on tervetullutta ja näin saamme mukaan mahdollisesti uusia kasvoja esiintyjiksi, joita kukaan ei ole aiemmin ymmärtänyt kysyä mukaan toimintaan. toksena pitkästä ja antaumuksellisesta työstä säätiön ja karjalaisuuden hyväksi. Kannel-Säätiön hallituksessa ovat tällä hetkellä Jouni Nikkanen, joka on puheenjohtaja, Jenny Manelius, Anna-Liisa Kiesi-Järvinen, Arvo Vesterinen, Esko Kurppa ja uutena jäsenenä Paavo Määttänen sekä asiamiehenä Marjaana Lumme. Kannel-Säätiöllä on meneillään 49. toimintavuosi. Niin kuin usein keski-ikäisellä, voi tällaisella organisaatiollakin olla henkisen välitilinpäätöksen paikka. Toimintaympäristö on alkuajoista suuresti muuttunut; Kanneljärveltä aikuisajan muistoja omaavien rivit ovat harvenneet. Pelkkä Kanneljärvellä syntyminen tuo jo ansiotonta arvonnousua ja meitä kakkosluokan kansalaisia eli ensimmäisen ja toisen polven ei-kanneljärvellä syntyneitä näkyy juhlilla ja toiminnassa huolestuttavan vähän. Rohkaiskaa omia lapsianne ja lastenlapsianne tuntemaan ja hyväksymään juurensa, houkutelkaa mukaan kotiseutumatkoille ja pitäjäjuhlille, mukaan säätiön toimintaan, sillä heitä tarvitaan kanneljärveläisyyden säilyttämiseksi elävänä. Karjalaiset juuret ovat suuri rikkaus. Kanneljärven kirkon korjaus on puheenaiheena kestosuosikki. Puuttumatta mitenkään asiaan puolesta tai vastaan on kuitenkin aiheellista tehdä selväksi, että Kannel-Säätiö ei ole mukana operaatiossa. Siitä huolehtii oma, erityisesti tätä tarkoitusta varten perustettu yhdistys. Kannel-Säätiö ei siis ota vastaan rahalahjoituksia Kanneljärven kirkon korjausta vastaan. Näissä kysymyksissä on syytä ottaa yhteyttä Turkuun Kalevi Hietaseen. Pitkäaikainen säätiömme puheenjohtaja, viime vuosina varapuheenjohtajana toiminut Kalevi Launiainen pyysi viime vuosikokouksessa eroa hallituksen jäsenyydestä vedoton ikäänsä. Hallitus myönsi eron ja kutsui samassa kokouksessa Kalevi Launiaisen säätiön kunniapuheenjohtajaksi kii- 2 Kannel-Säätiön osoite: Varvontie 4825180 Romsila puh: 02-7348545 (la-su) 09-7733813 fax: 09-7733814
Karjalaista perintöä Kun olin pieni poika, ihmettelin taulua, jonka isä oli ripustanut kotimme seinälle. Siinä miehet väänsivät hampaat irvessä kantoa maasta. Ymmärsin, että taululla oli jotain tekemistä isän entisen kodin kanssa. Ulla-mummoni kertoili myöhemmin tarinoita Karjalasta, jossa oli syntynyt ja elänyt pitkään. Sota vei kuitenkin kodin ja mummon oli muutettava pois. Kun pääsin katsomaan isäni kotia ensimmäisen kerran 1992 Kanneljärvelle, olin hämilläni. Isä selitti miten hän oli kuokkinut maata ja miten tuossa oli ollut peltoa. Tuolla oli käyty koulua ja tämän mäen kohdalla oli juostu kilpaa. Silmäni erottivat kuitenkin vain puiden valtaaman pellon, palaneen kirkon ja rappiota. Isäni koti oli sentään säilynyt, mutta siellä asui tuntemattomia venäläisiä. Oli vaikeata mieltää Karjalaa paikaksi, josta isäni ja mummoni olivat puhuneet. Mukavien muistojen Kanneljärvi oli muuttunut vieraan vallan alla ison valtion takamaaksi. Karjala on tärkeä vanhemmalle sukupolvelle, mutta nuorempien on vaikea muistella Karjalaa, jota he eivät ole koskaan edes nähneet ja kokeneet sellaisena, jollaisena vanhemmat sukupolvet sen muistavat. Karjalaisuus on kuitenkin arvo, joka on alkanut kiinnostaa monia karjalaisten jälkeläisiä. Mummon jo aikoja sitten kertomista tarinoista on alkanut löytyä uusia ulottuvuuksia. Muistan, kun tapasin Ulla-Maija Määttäsen Viron presidentin vieraillessa Suomessa. Ulla-Maija toimi pitkään Yleisradion kirjeenvaihtajana Tallinnassa. Kun hän huomasi takkini pielessä tutun sukunimen, valtiovierailu unohtui toviksi kokonaan. Suomen ja Viron suhteiden ruotiminen pantiin sivuun ja puhuttiin Karjalasta. Kun tapaa vanhoja karjalaisia, heistä henkii iloa ja välittömyyttä. Iloisuus ja vahva itsetunto ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka ovat auttaneet karjalaisia selviämään kovista ajoista. Näitä ominaisuuksia on siirtynyt perintönä varmasti myös karjalaisten lapsiin ja lastenlapsiin. Se on hieno asia. Ari Määttänen Vastaava toimittaja Ari Määttänen Toimituskunta Paavo Määttänen, Minna Määttänen Toimituksen osoite Paavo Määttänen Nokkahiidentie 243 25370 HIISI ISBN 952-90 - 8815-9 Painokeskus REIOTE Oy SALO Kansikuvassa Suulajärven Kosejoen suu. Kuvaaja Martti Määttänen Takasivun kuvat Artturi Kaltokari 3
4
Kun kasakat kulkivat Kanneljärven kujilla Muistan hyvin, kun venäläiset kas akat tulivat Kanneljärvelle vuonna 1917. Se oli sotaisan näköistä, kun monisatapäinen kasakkajoukko liikkui hevosineen kujia pitkin. Kasakoilla oli komeat hatut. Kanneljärven kujat menivät huonoon kuntoon, kun sadat hevoset kulkivat niillä. Näin muistelee Salossa asuva Risto Määttänen. Hän oli 13-vuotias nähdessään kasakat. Määttänen sanoo, että kasakoilla oli muonaa vähän. Ne kävivät meidän perunamaalla. Kasakkaupseereilla oli suuri valta. He saattoivat syödä miehistöltä jopa sokerit. Määttänen kertoo, että pojankoltiaiset veivät kasakoilta kiväärinpatruunoita. Kätkimme patruunoita latojen seinien väliin ja ammuimme niitä kivien päällä. Onneksi ei sattunut vahinkoja. Kasakat syöttivät satoja hevosiaan Kanneljärven laitumilla. Risto Määttänen muistelee, että heille tuotiin 20 kasakkahevosta. Joulun tienoilla 1917 Kanneljärvellä liikkui punakapinallisia. Veljeni Joonas sanoi: Mitähän miehiä nuo ovat, kun kulkevat punaiset nauhat kivääreissään? Punaiset ryöstivät paikkakunnan kaupan. Siihen aikaan oli myös kova pula nahasta, ne veivät sahalta valtahihnankin. Risto Määttänen toteaa, että rikkaat venäläiset olivat toimeentulon kannalta tärkeitä Karjalan kannaksen asukkaille. Jo 6-vuotiaana kävin marja- ja tattimetsällä venäläisten kanssa. Venäläiset ostivat ja kuivasivat sieniä. Rikkaat venäläiset ajoivat vossikoilla. Eräskin heitteli meille lapsille karamelliä. Määttänen sanoo, että tsaarin aikana venäläiset pitivät huolen siitä, että maksut hoidettiin. Niillä oli hienoja huviloita. Kanneljärvellä tunnettiin vain Venäjän raha, kun olin pieni. Venäläiset toivat varallisuutta Kanneljärvelle, toteaa Määttänen. Valkoiset valtasivat Kanneljärven huhtikuussa 1918. Siihen se sota loppui ja alkoi nälän aika. Hötsölässä kuoli yksi, kun sai kerrankin syödä leipää kyllikseen. 1918 oli leipäkortteja, mutta ei niillä leipää saanut. Liike-elämä eteni kovin hitaasti. Venäläisten kanssa ei voinut tehdä enää kauppoja vapaussodan jälkeen. Se teki tilanteen vaikeaksi. Risto Määttänen syntyi 3.marraskuuta 1904. Talvi oli tuolloin kova. Risto Määttäsiä oli Hötsölän nurkilla peräti yhdeksän. Isän nimestä meidät erotti. Risto Määttänen muistaa, kun Kanneljärvelle tuli ensimmäinen auto. Se oli Tiaisen Sassalla jo ennen vapaussotaa. Olin itse ensimmäisen kerran henkilöautossa vuonna 1923. Se oli suojeluskunnan paraatissa Helsingissä. Muistan kun Mannerheim oli valkoisessa turkissaan hevosen selässä. Mannerheim oli iso mies. Miehen pää oli aina suorassa. Risto Määttäsen veli oli mukana Aunuksen sota retkellä. Hän sai ISO markkaa kuukaudessa Aunuksen retki kesti kolme kuukautta. 450 markkaa oli tuohon aikaan iso raha. Määttänen kertoo nähneensä Mannerheimin seuraavan kerran välirauhan aikana Kanneljärvellä. Mannerheim oli auton kyydissä. Autosaattue meni Kanneljärven asemalle. Risto Määttänen kertoo käyneensä Kanneljärvellä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kymmenen kertaa. Pitäjäjuhlilta olen ollut poissa vain kerran. Silloin olikin tosi kova nuha. Tämänikäiselle ihmiselle alkaa samanikäisten ystävien löytäminen olla vaikeata. Rippikoulukavereita ei löydy mistään. Pari samanikäistä naista on sentään elossa. Risto Määttänen sanoo, että hänestä olisi tullut keihäänheittäjä, jos ei olisi alkanut pyöräillä. Heitin keihästä 50 metriä. Aika pitkälle se lensi, vaikka keihäs oli ihan väärä. Risto Määttänen suree sitä, että Hötsölä on tänä päivänä maan tasalla. Meidän kellarimme kesti pisimpään. Sodan jälkeen venäläiset pitivät siellä perunoita. Määttänen muistelee Liha-Ville Yrjöö, hän oli Yrjö Nikkanen. Nikkanen pääsi Berliinin olympiakisoissa hopealle. Mies palveli voiton tapahtuessa pyöräilykomppaniassa. 5
Kun Nikkanen palasi Terijoen kasarmille, hän poistui junasta väärältä puolelta. YIjö ei halunnut näyttäytyä kenellekään. Risto Määttänen sanoo, että hänestä otettiin ensimmäinen valokuva vuonna 1917, kun kas akat lähtivät Kanneljärveltä. Mitä Venäjän tsaarista ajateltiin tuohon aikaan Kan neljärvellä? Minun mielestäni miehestä ei puhuttu pahaa, vas taa Määttänen. Ennen vapaussotaa Pietarista tuli tunnin väleinjunia Kanneljärven asemalle. Junia oli vastassa sata ajuria. Kaikki ajurit odottivat kyytiä ja myös onnistuivat siinä. Kanneljärveltä on matkaa Pietariin 70 kilometriä. Risto Määttänen on edelleen kova pyöräilemään. Minulta on viety 5,5 pyörää. Se puolikas on pyörä, joka löytyi riisuttuna Uskelan kirkon läheltä. On minulla vieläkin polkupyörä. Se on Jopo, ke haisee Risto Määttänen. Pisin matka, jonka Määttänen on ajanut pyörällä on 560 kilometriä. Yhdellä valoisalla on tullut ajettua 260 kilometriä. Teksti: Ari Määttänen Kuvat: Minna Määttänen 6
Kyläskäynti Miule tul taas mie1ee yks pien mut omakohtane tapahtuma sielt oikijaast kotikyläst, Kanneljärve Kuuterseläst. Iha tarkkaa ajatietoo miul ei uo, mut näi jälkeepäi päätteiemäl ja tapahtummii vertailemaal mie oon tult sellasee tuloksee jot sillo elettii alkukessää -44. Se taas tarkoittaa sitä, jot mie oli sillo vähä yli 4 vuotta vanha. Myö asuttii viel koton, Mattilaisii kujasii pääs. Vähä niiko syrjääs, mut ei kuitekaa iha metsä sisäs. Yhteen iltapäivään äiti sano jot lähetää käymää illaal tuol Yllölääs. En muista jot sanoks hää mitä varte myö sinne männää, mut mie innostuin kyl kovast ja olin vaik heti valmis lähtemää, ko tiesin jot siel Leo ja toisetkii pojat. Ja ainha se ol vaihteluu ja muutekii jännittävvää ko johokii muuale pääs. Viel nii ettää, kylä toisee laitaa. Jalkasii mäntii, ilma 01 lämmi ja aurinko paista. Sit ko Yllölä alko näkkyy ja poikettii hei kujasillee, ni mie juoksenteli jo vähä niiko ielpäi, hyppelin ja kerkin. Se tie ol lyhyt, mut siin ol sellane pien notkelma ja sen notko pohjaal ol pien puro (Kaivo-oja). Talo ol sit heti siin vastakkaise kumparee pääl. Leo ol jo vastaas siel pihal ja ko kerittii tuppaa, ni Ella-täti sano äitile jot ei se terveyssisar oo viel tult. Sit mie kuuli jostakii rokottamisest, mut ei se siin vaihees ainakaa aiheuttaant mittää sen kummempaa ihmetystä, se ol vaa joku uus sana. Leo kyl sano miule jot Hannes ja Heikki rokotettaa samal kertaa ko miutkii, mut häntä ei ennää rokoteta. Hää olkii minnuu muutama vuuve vanheemp. Mie läksi Leo kans ulos. Myö mäntii heijä potattikuopa katokse alle ja hää esitteel mitä ol löytäänt tuolt ampumahauvaast ja pesäkkehist (Sulkulinja). Hänel ol siel tasaseeks vestety kurkihirre pääl peitoos kiväri panoksii. Hää ol laiteelt ne suoraa rivvii, ne olliit pystyys, siniset puupäät yllääppäi. Leol ol jonkuulaine raha taskuus ja myö lähettii polkuu myöte Ollimääe sotilasleiri kanttiinille. Siel ei silhetkeel olt muita ko ne myöjät, kaks lottaa. Leo ojens rahhaa luukuust ja sano jot yks tulitikkuaski, mut ei se kaupateko käyntkää nii helpoost ko meinattii. Ne lotat alkoit kysellä jot mitäs työ niil tikkuloil tiettä? No hänel ol vastaus valmeheen jot kottii viijää. Vaik miekii vakuutin sammaa, ni ei meinanneet uskoo. Ainakii viis kertaa väitettii, enneko saatii se aski. Sit juostii kiireheest takasii ja ko se täti ei olt vielkää tult, ni mäntii taas sinne piilopaikkaa ja Leo vääns muutamiist patruunoist ne puupäät irti ja sytytettii se hylsyys oleva ruuti an yks patruuna kerrallaa. Se ol komija leimaus ja samal kuulu aikamoine suhaus ko ruuti palo. En tiijä oikee kui monta patruunaa myö silviisii käsiteltii, mut ei ainakaa kaikkii. Kyl ol jännittävvää. Eikä kukkaa huomaant mittää ko lopetettii se homma oikijaa aikaa, jot ei tulleet etsimää meitä. Kaik män hyväst siihe ast, mut sit tul se hoitaja paikalle ja pilais koko loppuilla. Tul itku pitkääst ilost. Kyl kipais aika kovast ko tökättii rokotuspiikki sellasee laihaa selkää. Täl kertaa se kottii lähtö onnistu jostai syyst heti ens yritykseel, ei muuta ko paita pääle ja silmät vesis ulos. Mie muistan jot jonkuu verra pit itkee viel siel ylämääeeskii ko noustii siihe suuremale tiele. Tälläsii muistoloi lisäks jäi viel pyöree arpi selkää. Vähä aja peräst pit jättää koko Kuuterselkä ja kaik. Timo Launiainen Espoo 7
Suulajärveltä Hämeenkylään On asioita, joita ei voi eikä saakaan unohtaa. Sellainen on kotiseutu. Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden, yllättäen käydä Hämeenkylässä, kotona. Lappeenrannasta on linja-autoyhteys Viipuriin. Se kävi helposti. Sitten paikallisella taksilla eteenpäin. Kuljettaja, nuori mies, puhui suomea. Kun Viipuri oli jäänyt taakse alkoi metsäinen taival, jota emme tunnistaneet, mutta poika kertoi että olemme Leipäsuolla. Sitten edelleen Maisniemeen, sama tie, joka oli ollut ennenkin käytössä eteni lähelle rantaa. Poika jäi autoineen mäelle radio seuranaan. Me lähdimme hyvää polkua alas. Ei ollut pitkä matka, mutta villi kasvillisuus oli vallannut koko metsän. Olihan se saanut omassa olossaan olla vuosikymmenet. Ja sitten: Suulajärvi! Siinä se oli. En oikein uskonut silmiäni. Lapsuuteni uimapaikka. Olin hämmentynyt. Olin ajatellut, ettei sitä rantaa enää mi- 8 nulle milloinkaan ole. Ilolan kylä oli vastapäätä, siellä näkyi valkeita pieniä rakennuksia. Järvi oli samanlainen - saarikin - se ainoa, mitä koko järvessä on. Muistot nousivat elävinä: Vene rantalehmukseen sidottuna, isä uittamassa hevosta kovan työpäivän jälkeen. Olin pikkutyttönä ihmeissäni, kun isäkin osasi uida. Isäni haaveili, että rantaan olisimme saaneet mökin. Matka oli kotoa pitkä kävellä, eikä mitään kulkuneuvoa ollut, paitsi hevonen. Rakentamatta jäi. Pelto oli umpeen kasvanut, ei ollut heinäsarrainta tien varrella. Välirauhan aikana pellossa kasvatettiin kuulemma kaalia. Meillä oli heinää ja perunaa. Nyt rannassa oli pidetty nuotiota - ehkä kävivät kalassa. Polku oli ainakin käytössä, se näkyi. Kun jalan kuljin lehmien perässä, matka tuntui loputtomalta. Sitten olimme entisen Huuhkan kaupan luona. Siinä oli nytkin talo ja ehkä kauppakin.
Mutta oman kotini paikkaa en sieltä löytänyt. Koiranputkea kasvoi määrättömästi, tie oli ehkä ylempänä kuin ennen. Tien varressa oli vaalea tiilitalo ja ulkona oli nuori nainen. Kuljettajamme kutsui häntä juttelemaan, mutta turhaan. Emme viipyneet pitempään, vaan jatkoimme matkaa. Ei ollut mitään kiinnekohtaa. Vain metsää. Tiekin oli eri paikassa - luulisin. Ajoimme Väärältäsillalta Kalakankaan kautta läpi Hötsölän kylän. Ja kun olimme Kolin rannassa, tiesin missä mennään. Edessämme oli Kanneljärvi, se järvi, minkä ylitse talvitie kulki kirkolle. Ja siinä oli kirkon rauniot. Minun rippikirkkoni vuonna 1937 - nyt ilman kattoa, puita sisällään kasvattava, alennustilassa. Hautausmaa. Ei ollut omaisten hautoja. Vain tylyjä rauta-aitoja, niin kuin naapureilla on tapana. Se tuntui pahalta. Kävimme useasti isän kanssa kirkossa ja mamman haudalla. Olin kymmenen vanha kun hän kuoli. Siksi olin isän tyttö, kuljin hänen mukanaan aina Peippolan myllyä myöten. Joulukirkko oli ehdoton, vaikka se oli hirveän aikaista. On jäänyt lähtemättömästi mieleen, kuinka jäälle tullessa alkoivat kirkon kapeat ikkunat loistaa kynttilöitten lailla. Kulkuset kilisivät aina voimakkaammin, mitä lähemmäs kirkkoa tulimme. Hevosia oli paljon. Muistoihin ei voinut jäädä. Jatkoimme matkaa edelleen. Taas oli tie tuntematon, kunnes tulimme Viipuriin. Minulle se oli yhtä tuttu kuin kotikylä, olin muuttanut sinne heti rippikoulunjälkeen. Kun katselin Patterinmäeltä kaupunkia, näin paljon entistä, mutta elämän rytmi oli toinen, se oli vieras. Sitä ei voi selittää, sen vain kokee. Se idyllinen, kaunis Viipuri on kadonnut. Vuosikymmenet ja vieraat ihmiset ovat muuttaneet sen luonnetta. Ei ole Kannaksen marja- ja perunakauppiaita. Kun jätämme Viipurin, jää haikeus mieleen. Niin lähellä, kuitenkin niin kovin, kovin kaukana. Olin kuitenkin saanut hetkeksi palata vuosikymmenien taakse. Oli hyvä palata kotiin. Maire Luukas (os. Kakko) Hämeenkylä 9
KOTISEUTUNl RAKAS... Muistojen maa on Karjala. Kotini lapsuutein kehto. Silmissäin nään kukkivat haat vihreät koivikkolehdot. Rantojas sun järveni mun enää en kulkea saata. Siniset laineesi kauaksi jäi niin rakastan sitä maata. Olet vielä mun minä tunnen sun karjapolullas kiven ja mättään polun vierellä siniset mustikat eihän niitä voi sinne jättää. RAKKAAT MUISTOT... Karjalan kunnaat niin kauaksi jäitte lapsuuden leikit ja polut nuo. Rakkaat muistot kaiken kauniin aika sieltä mieleen tuo. Kirkkomatkat niin monet, monet isän kanssa kulkea sain. Ilo silloin mi täytti mielen myöhemmin enää turhaan hain. Tunnetta tuota en löytänyt koskaan lapsen mieleni maailma vei. Muistoissa kuljen Karjalan teillä niitä ei kukaan riistä ei... 1981 Siel ol kotini mun siihen rakastun aina enemmän vuosien mennen ihanat kukkivat omenapuut ruusupensaat, kukat muut se aika oli silloin ennen... 1994 KOTI - IKÄVÄÄ... Mansikkarinteilles kaipaan sinä ihana Karjalan maa. Sinisten vettesi syliin kauaksi rajan taa. Hiivin sinne kuin varkain vain aatoksin teen sen. En huomaa kurjuuttasi koen matkan onnellisen. On kevät ja valkovuokot hehkuvat puhtauttaan. On voimansa mullassa Karjalan vaik siel on asukas vieraan maan. Ei lapsuuden kotia unohtaa voi niitä leikkitantereita. Missä kerran iloiten karkeloi nyt on edessä vieraita teitä. Joka vuosi kun vihreys koivuihis saa ovat lapsesi luonasi taas. Kun siniset vetesi aukeaa on sieluni Karjalanmaas... 1995 10
Lapsuusmuistoja Olin 12-vuotias kun talvisota syttyi. Elin sitä ennen varhaislapsuuteni kyläkoulun suojaisessa ilmapiirissä opettajavanhempien ainokaisena. Koulun kuusijuhla oli odotettu tapahtuma kyläläisille. Minulle se alkoi kunnalta saatujen joulupullien, piparien ja karamellien pussittamisella. Äitini oli tarkka. Pussien suut piti olla kauniisti taitettuja pussit pyykkikorissa suorissa riveissä. Jouluasuinen luokkahuone oli täpötäynnä kyläläisiä. Oikeat kynttilät kuusessa loivat lämpöä ja valoa ympärilleen. Joululaulut, kuvaelmat, tonttu- ja keijuleikit saivat lapset ja aikuiset joulutunnelmaan. Lopuksi pukki jakoi jokaiselle lapselle lahjapussit, joita pienimmätkin hieman ujostellen uskalsivat tulla korista hakemaan. Pimenevään iltaan tulvahti valo ja lämmin henkäys, kun kylän väki poistui oman joulun valmisteluun. Toisenlainenkin paketinteko on jäänyt mieleeni. Vähävaraisten kotien lapsille ostettiin kylän taloista kunnan varoilla hyvää ruisleipää ja voita. Sain olla avustamassa leipien teossa heti kun kynnelle kykenin. Eräs poika ei jostain syystä pitänyt voista. Hänen leivilleen laitettiin hyvältä tuoksuvaa laardia ja suolaa. Illalla veimme leivät kunkin tarvitsevan pulpettiin. Luokat olivat yöllä viileitä, koska uunit lämmitettiin aamuisin. Virpominen oli odotettu tapaus palmusunnuntain aattona. Muutamia oppilaita tuli virpomaan opettajia aamulla.-sänkyyn. Luppaat sie, luppaat sie viikoks velkaa oli virpomalorujen lopussa. Pääsiäislauantaina tultiin sitten palkoille. Mitähä myö nyt saahaa oli varmaan monen pikkuvirpojan mielessä palkanhakuretkellä. Äitini nimipäivänä, Ainon päivänä heräsimme aina aamulla varhain lasten laulutervehdykseen. Viereisessä haassa oli kuulemma käyty pitämässä viimeiset harjoitukset. Nimipäiväkukiksi tuotiin hortensia ja valkovuokkoja. Muistan aina kuinka makuuhuoneen ikkunan avautuessa iloinen lapsilauma lauloi opettajattarelle. Laulajista oli varmaan mukavaa siirtyä niin epätavalliseen aikaan luokan puolelle syömään pullaa mehun ja siman kanssa. Nopeasti kului minultakin aamu koulun alkamiseen asti. Äitienpäiväjuhlakin oli koko kylän juhla. Äidit tulivat sinne pyhätamineissaanja saivat valkovuokon rintaan. Ohjelma oli pääosiltaan lasten suorittamaa, eikä esiintyjistä ollut pulaa. Koululla oli muitakin tilaisuuksia, useimmiten hengellisiä. Puhujat kestittiin ja majoitettiinkin kotonani. Keväällä halukkaat saivat kylvää juurikasveja koulun pihalla olevaan kasvimaahan kerhoneuvojan opastuksella. Neuvoja teki samalla valistustyötä juurikasvien tuntemisessa ja käytössä. Pitkin kesää odottelin usein että kukahan tänään tulee kasvipenkkejään kitkemään. Olin monasti auttamassa kun olin oppinut erottamaan rikkaruohot porkkanasta. Kasvimaalla oli aina hyvin ja vähemmän hyvin hoidettuja penkkejä. Talviseen kyläkuvaan kuului silloin tällöin kalakauppias, joka ajoi hevosella ja kävi talo talolta kaupittelemassa silakoita laatikkoreestään. Kesällä taas kävi ahvenpoika, punaposkinen nuori mies pyörällä ajaen kauppaamassa enimmäkseen ahvenia, jotka oli anivarhain saatu Suomenlahdesta. Useimmilla kyläkouluilla oli siihen aikaan navetta. Äitini aloitteesta meilläkin oli lehmä, pari lammasta ja sikapossu jouluksi. Kinkku jäi saunapataan kiehumaan kun lähdimme kahden tunnin varoitusajalla sotaa pakoon 30.11.1939. Viimeinen muistikuvani lähtiessä oli sotilaita täynnä olevat luokat. Esikunta majaili meidän puolellamme. Ikkunat olivat pimennetyt. Esikuntamajuri näytti meille rappujen alla olevan naulan, jossa avain olisi kun kahden viikon kuluttua palaisimme takaisin kotiin. Parin päivän päästä koulu pantiin palamaan. Koulu oli lapsuudessani koko kylän keskus. Nykyään, kun kyläkoulut ovat enimmäkseen tyhjillään mikä missäkin kunnossa, tunnen haikeutta. Mieleeni tulee melkein aina onnellinen lapsuus monine erilaisine tapahtumineen pienellä koululla Harjun kylässä. Anneli Herttua o. s. Kannas 11
Muistojen kirkkaita helmiä Lohelasta Muistojen kirkkaimmat helmet löytyvät lapsuusajoilta. Kesäisin teimme sokeritopan pahvista tuokkosen, jonka poimimme täyteen mansikoita. Kirjailija Unto Seppäsen äiti vietti kesiään joskus Liikolassa ja hänen luonaan oli varma paikka muuttaa mansikat markoiksi. Sitten Liikolan kyläkaupan karkkipurkeille. Kauppias pyöräytti kätevästi paperista tötterön, johon tipautti pienellä sovokalla lasipurkista ottamansa karamellit. Tasajaon jälkeen riittikin hetkeksi imeskeltävää ja makean nälkä oli ohitse. Tilamme nimi oli Lohela. Pellot olivat pienet ja kiviset, paitsi parin kilometrin päässä sijaitseva Läheojanniitty, jonka sarat olivat 525 m:n pituiset. Vilja ja perunat kasvoivat hyvin ja vihannesten suhteenkin olimme omavaraisia. Rahaa hankittiin muualta. Isäni Väinö Vesterinen eli Lohelan Väinö kävi talvisin tukinajossa Vuoksenniskalla. Siellä oli jo Kaukopään paperitehdas, joten miehelle ja hevoselle riitti töitä. Kevään viime lumilla hän palaili touontekoon. Kerran hänen saapumisaikansa oli ylittynyt ja lähdimme serkkuni kanssa vastaan. Naapurikylästä hänet tavoitimme. Kevään tulo oli ollut tavallista rajumpaa ja lumet sulivat silmissä. Reessä oli painava lautakuorma ja hän oli ajanut ojien pohjia pitkin kun tiet olivat sulat. Tietä ylittäessään hän joutui lumeamaan uran tien yli. Kaikki tuo vei aikaa, mutta yön yli ajaminen oli pelastus sillä kertaa. Kotona oli metallimuotit, joilla isä viraapelihomminaan teki sementtisiä kaivonrenkaita. Ne alkoivat tuolloin jo hieman syrjäyttää kaivojen puisia salvoksia. Meidän oma kaivomme Lohelanmäellä oli 12 m syvä ja se oli vielä puusalvoksella vuorattu. Kyytimiehenä Olin 7-8 -vuotias kun vanhempani lähtivät kyläilemään äitini kotiin Kivennavan Kotselkään. Päivä mummolassa kului rattoisasti. Vunukkaja mummo olivat hyviä ystäviä. Päivän mittaan alkoi isäni tekemään äijäni, ja naapurin miehen kanssa norreja, jotka koostuivat kahvista, sokerista ja pirtusta. Viimemainittu olikin ilmeisesti tosi ainetta, sillä talviillan hämärtyessä piti kyytimies kantaa rekeen koti- 12 matkaa varten. Hevosemme kantakirjaori Teho oli isokokoinen ja rajuliikkeinen. Näinkin äitini kasvoilla huolestuneen ilmeen hänen esittäessään minulle kyytimiehen tehtäviä. Olin vähäisistä ikävuosistani huolimatta julmettu hevosmies, enkä hetkeäkään epäillyt etten tehtävästä selviäisi. Kotselästä johti oikotie, ns Luuksillantie Viipurin valtatielle. Sitten reilun kilometrin tasaisen virstan jälkeen tie erkani Kanneljärvelle. Valtatiellä oli korkea aurausvalli. Siinä oli kuitenkin hieman matalampi kohta josta toisetkin olivat ajaneet. Miksen minäkin? En muista ajoinko liian vinosti vai nykäisikö hevonen. Reki kuitenkin kaatui ja me kyydissäolijat putosimme tielle. Ristiin vääntyneet aisat ravauttivat hevosta kintuille ja siitä säikähtäen ori ampaisi laukkaan. Kavioitten kopina häipyi talviyön pimeyteen. Raahasimme isäni tien sivuun ja äiti jäi edelleen vaakasuorassa olevaa potilasta akkiloimaan. Sanoin juoksevani tarvittaessa vaikka 10 km päähän kotiin, jonne uskoin hevosen osaavan kääntyä. Juostuani kilometrin verran tapasin hevosen seisomasta keskellä tietä täysin rauhallisena. Täyskäännös ja takaisin. Velton, 120 kiloisen potilaamme rekeen saaminen osottautui työlääksi. Hevonen oli rauhaton eikä pysynyt hetkeäkään paikallaan. Sitä piti pidellä suitsista kiinni ja yksin ei jaksanut kyytiläistä rekeen nostaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Apua oli kuitenkin tulossa vieraan hevosen lähestyessä. Miesääni tiedusteli tilannetta ja selityksen saatuaan kysyi äidiltäni oliko tämä mahdollisesti Suutarin Eevi. Myöntävän vastauksen saatuaan esitteli itsensä. Hän oli Kivennavan kirkkoherra seuralaisineen ja äitini ehkä 15 vuoden takainen rippi-isä. Hän oli tuntenut äitini äänestä. Nyt alkoi tapahtua. Minä pidin hevosta suitsista ja kirkkoherra toisten avustamana vippasi isäni rekeen. Vielä kiitokset ja hyvänmatkan toivotukset ja kotimatkamme saattoi jatkua. Loppumatka sujuikin hyvin, pitkän ja alapäästään mutkaisen Kolkkilanmäen antaessa lisäpotkua muutenkin vauhdikkaaseen menoomme. Kotona mummoni, tomera Lohelan Mari otti hommat hoitoonsa ja humalikko saatiin siirrettyä sisätiloihin. Seuraavana päivänä matkalaisemme oli jo täysin toipunut ja yölliset tapaukset kuultuaan myönsi että kertomukset hyvästä paimenesta näkyvät olevan
totta. Tapausta on muisteltu monta kertaa vuosien kuluessa. Ystävällistä yöllistä auttajaamme emme sen jälkeen enää tavanneet. Hänen nimensäkin on unohtunut. Kesä 1939 on jäänyt mieleeni siitä kun Kosejokeen rakennettiin tankkieste. Maantien kahta puolta tuli 150-200 m kivestä ja sen jälkeen etu seinä vitsaskimpuista tukitolppineen. Kosejokihan oli ennen sillan yläpuolelta ainakin kolmeuomainen. Välipenkoilla oli komeita tervaleppiä ja tuomia. Tosi kaunista. Tankkiesteen tulo tasasi kaiken. Työ oli hidasta. Kottikärryillä siirrettiin valtavat maamassat ja käsipelillä myös kiviin reijät, jotka sitten räjäytettiin. Mutta jälkeä tuli. Yläjuoksulle tehtiin pato että joen pohja saatiin tasattua ja meille pikkupojille oli mieluista touhua kerätä mataliin kuoppiin jääneistä kaloista suurimmat. Sotilaita tuli sitten syksymmällä kylän laitamille metsiin. Kävimme katsomassa heidän telttojaan ja muitakin hommia suurella mielenkiinnolla. Taisi olla marraskuun viimeinen päivä kun evakkoon lähdettiin, mutta jo aamuhämärissä venäläiset pommikoneet lensivät. Iltapimeällä toi sotilas lähtö käskyn. Kaksi tuntia aikaa ja vain evästä ja käsikantamukset sai ottaa mukaan. Isäni vei meidät hevoskyydillä asemalle. Itse hän jäi vielä järjestelemään asioita kuten lehmien kuljetusta, sian tappamista jne. Junamatkasta muistan vain ihmisten itkun ja valituksen. Oli välillä ilmavaarakin ja piti juosta lumiseen metsään. Saavuimme viimein Kiikkaan, jossa meidät kuljetettiin suojeluskuntatalolle. Sieltä sitten kylän isännät kävivät hakemassa mieleisensä. Jouduimme isoon maalaistaloon aivan kirkonkylän lähelle. Talossa oli vanhaisäntä ja emäntä, talon tytär ja miniä. Renki teki ulkotöitä. Talonväki kokoontui joskus evakkojen asumukseen isoon pirttiin. Talon tytär luki meille jonkun sivun silloin muodissa ollutta kirjaa Kolla kestää. Kyllä oli jännää ja talvi-illat kuluivat nopeasti. Olin 10 vuotias ja emäntä otti minut joskus kyyti mieheksi lähtiessään kirkolle ostoksille. Olin kovasti mielissäni kun hevosmiehen kykyjäni arvostettiin. Odottelin kovasti isääni ja tulihan hän viimein. Hevosen hän oli jättänyt Vuoksenniskalle sukulaisiin. Suureksi surukseni kuulin että hän otti mukaansa vain evästä itselleen ja hevoselleen, vaikka lähti matkaan pitkällä reellä. Vihki sormus jäi piirongin laatikkoon ja vasta syksyllä ostettu haulikko seinänaulaan. Hän sanoi sotilaitten kiireen ja rintaman äänen sekoittaneen ja hän oli kuin muissa maailmoissa. Evakkotalon isäntäväestä jäi vain mieluisia muistoja. He olivat todella ystävällisiä evakkoja kohtaan. Talvisota päättyi ja me muutimme varhain keväällä 1941 Kiikalaan, erääseen kanneljärveläisten sijoituspaikkaan. Isäni joutui rintamalle kesäkuussa ja minä liityin suojeluskunnan poikaosastoon. Alueelta saatiin kiinni pari desanttia ja kävimme etsimässä niiden tarvikkeita. En muista löysimmekö mitään. Tehtäviimme kuului myös jotain sotilaiden ampumaharjoituksiin liittyvää. Aika kului kuin siivillä. Kannas oli jo vallattu ja isäni käydessä lomalla esitimme äitini kanssaentiselle kotipaikalle muuttoa. Hän olikin ottanut selvää asiasta, mutta viranomaiset olivat kieltäneet muuton koska syksy ja talvi olivat tulossa eikä asuntoja riittänyt kaikille. Se talvi oltiin vielä Kiikalassa, mutta joitain etukäteisjärjestelyjä teimme. Niinpä isän tullessa huhtikuussa 1942 lomalle ei meitä enää voitu estää ja niin matka kannakselle takaisin alkoi. Sitä tunnetta ei voi kuvata kun seisoimme koti talon raunioilla Sen sanon että kyllä rinta riemusta pullistui jokaisella. Liikolassa oli tuttavaperheen talo jäänyt palamatta ja heille pääsimme asumaan. Iso tupa jaettiin pahvi seinillä ja niin oli monella perheellä katto pään päällä. Heinäntekoaikana asuimme Liikolassa ja meidän ulkoniityllemme oli matkaa 3 km. Aivan lähinaapurissa oli sotavankileiri, josta sai pientä korvausta vastaan vankeja töihin. Olimme sotatoimialueella ja siellä oli omat sääntönsä. Leirin ulkopuolella tuli vangeilla olla mukana aseistettu miespuolinen saattaja. Niinpä minullakin oli tuolloin jo oma haulikko, johon sain hallussapitoluvan 12 -vuotiaana. Se on minulla vieläkin. Kyllä vieraan maan poikia hymyilytti kun aste Iin heidän joukossaan haulikko olalla. Kerran he kysyivät että mitä tekisin jos he karkaisivat. Vastasin etten mitään. Vähäisellä varrellani en voisi viidelle miehelle mitään enkä ainakaan heitä ampuisi. He lupasivat olla karkaamatta ja että kanssakäymisem- 13
me sujuisi hyvin. Joukossa oli nuori suomea osaava inkeriläissyntyinen Zorka. Vielä näin pitkän ajan kuluttua sanon että he olivat reiluja kavereita. Kotiikäväänsä valittivat ja toiset näyttivät vaimon ja lasten kuvia. Sanoin että heidän asemassaan tuntisin varmasti samoin, mutta en voi siinä asiassa auttaa. Nämä meille osuneet sotavangit olivat kovia työmiehiä. Työt he hoitivat kuin omansa. Koska ladot oli purettu täytyi heinät laittaa kekoon. Minä en ollut mokomaa ennen nähnyt, mutta nämä pojat olivat. ammattimiehiä. Heinänteko sujui heiltä leikiten. Kesällä 1942 oli pulaa ruuasta, eikä meillä ollut vangeille evästä antaa. Hallitsin kuitenkin jo tuolloin katiskan tekotaidon ja minulla oli 4 katiskaa koko kesän kalaisessa Suulajärvessä. Ennen heinän teosta kotimatkalle lähtöä kävin kokemassa katiskat. Usein sai kaloja ämpärillisen, josta niitä riitti myös työmiehille annettavaksi. Sanoivat niiden olevan hyvä lisä heidän niukkaan ruokavalioonsa. Syksyllä saimme jo omasta pellosta perunaa ja vihanneksia sekä vielä oman talon Jokelaan. Enää ei ollut mitään hätää. Äitini vanhemmat olivat tulleet kotiinsa Kivennavan Kotselkään keväällä 1942 jo ennen meidän muuttoamme. Eräänä kesäisenä päivänä läksimme äitini kanssa sinne vierailulle. Jalkapatikassa vain tuo 12 km matka. Viipurintien ja Luuksillantien kautta. Metsässä oli tienvarsilla vielä monenlaista tavaraa, vaikka sota-alue oli kulkenut ohi jo puoli vuotta sitten. Minulta meinasi jäädä kylään menemättä sillä niin paljon oli mielenkiintoista metsässä. Otin mukaani kaasunaamarin sekä muutaman munakranaatin. Mummoni talossa asuvat sotilaat näkivät kantamukseni ja riisuivat minut heti aseista. Kranaatit olivat kuulemma kerran heitetty ja virityksessä ja siten kovin vaarallisia. Vain kaasunaamarin sain pitää. Suulajärven pohjoispäässä oli lentokenttä. Sään salliessa koneet lensivät joka päivä. Kyllä sai katsella monenlaista sirkusta. Venäläiset koneet kävivät ahkeraan vierailulla, myös öisin. Olin aitiopaikalla katsomassa enkä tullut ajatelleeksi että jos taivaalla ammutaan niin luodit tulevat myös maahan ja ovat vaarallisia. 14 Oma ase Naapurissa oli minua jonkun vuoden vanhempi poika Arvo. Hänen kanssaan harrastimme kaikenlaista. Meillä oli poikkisahattu sotilaskivääri jota kutsuimme nimellä lyhennys. En muista mistä sen saimme. Meillä oli sellainen jo ennen talvisotaa, mutta eihän se voinut sama olla. Se oli tehokas ase kutuhaukien pyytämisessä. Kun osuma oli samalla neliömetrillä niin saalis oli varma. Joenrantapolusta hieman syrjässä piikkilankaesteen sisällä kasvoi noin metrin mittainen tuuhea kuusentaimi. Katkaisimme oksan ja oksantyngästä aseemme riippui liipasinkaaresta. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kävin paikalla. Näre löytyi nyt jo harvaoksaisena tukkipuuna. Vaikka kuinka tiirailin ei oksantynkää enää havainnut. Varhain keväällä ystäväni Arvo lähti asevelvollisuutta suorittamaan. Muistan hyvin kun erosimme meidän portilla. Arvo huikkasi: Hei sit vähäks aikaa! Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Kenraali Tutustuimme Liikolan sotavankileirin vartiosotilaisiin, koska kaikenlainen sotilaselämään liittyvä oli jännittävää ja kiinnosti kovasti. Olimme heidän majapaikassaan vakituiset vieraat. He opettivat aseiden tuntemusta. Saimme jopa ampua niillä. Jotkut vartijoista olivat myös metsästäjiä. Pääsimme joskus mukaan ja silloin lainasin haulikkoani heille. Metsässä liikkui muitakin erämiehiä. Kerran samoilimme Liikolan lähimetsissä Stjema nimisen sotilaan kanssa. Kaksi sotilasta ilmestyi luoksemme ja toisen kauluksissa oli sen verran katsomista että toverini teki komean asennon haulikko jalalla. Tilanne jatkui leppoisana keskusteluna ja kohta erkanimme tahoillemme. Leijonia kauluksessaan kantavan tunnistimme Petäjäniemessä majaansa pitävän armejakunnan henkilökuntaan kuuluvaksi. Myöhemmin olen kirjoista tunnistanut hänet Öhquistiksi. Metsistä saivat kiinni karanneita sotavankeja. Ei minunkaan mieleeni tullut kulkiessani haulikon kanssa pitkin metsiä, miten helposti minut olisi voinut yllättää ja riisua aseista. Kerran olin sorsia vaanimassa Suulajärven rannalla ns Mikkolaiskorven rantapolulla. Oli aika hämärää ja äkkiä kuulin melko läheltä metsästä selvän oksan katkeamisen. Mi-
tään isoa eläintä ei siellä voinut olla, joten päättelin siellä olevan ihmisen. Toisella kertaa vein kahta lehmäämme etäniitylle päiväksi äpäreeseen. Huomasin naapuriniityn takaa parin sadan metrin päästä korvesta nousevan vahvan savupatsaan. Siellä oli ihmisiä ja mielestäni ne eivät voineet olla suomalaisia. Kantti ei kuitenkaan kestänyt lähteä tarkistamaan tilannetta. Nykyinen Lohela Tämä Läheojanniitty oli mielenkiintoni kohde myös lähes 50 v myöhemmin. Lähestyessäni rantapolkua Mikkolaiskorven kohdalla huomasin jo kaukaa useita soutuveneitä. Saavuttuani niitylle oli hämmästykseni suuri. 525 m pitkä ja n.150 m leveä niittyaukea oli täynnä omakotitaloja. Pikaisen luvun mukaan niitä oli viitisenkymmentä. Toiset olivat pieniä ja arkkitehtuuria oli monessa muodossa edustettuna. Tämä niitty oli pehmeä ja isälläni oli vaikeuksia saada keväisin viljat maahan koska niityn pinta ei meinannut kestää hevosen painoa. Järvessäkin oli tällä kohtaa mutapohja. Useimmat taloista oli rakennettu maapenkoille, joita oli reunoista riuuilla tuettu. Sinne oli rakennettu autotiekin ja asutus jopa merkitty tiekarttaan. Rannassa oli kymmeniä veneitä. Kovasti oli kuluneen näköistä. Onkivapojen lisäksi ei muita kalastusvälineitä näkynyt. Olisin vuokrannut yhden mökeistä kesäviikoksi ja tullut Suulajärvelle onkimaan. Kyselin vastaantulijoilta puhuisiko joku suomea. Emme kuitenkaan ymmärtäneet toisiamme. Kuljin niityltä lähtevää kärrytietä Hämeenkyläntielle. Olin viimeksi ajanut samaa tietä keväällä1944. Pyörien raiteet ja hevosen kavioura olivat paikoin aivan selvät. Vaikka niinkin suuri asutusalue oli paikalla, en havainnut metsää hakatun mistään. Kyllä puut olivat suuria. Olen käynyt 3 kertaa kotiseutumatkalla Kanneljärvellä ja joka kerta olen käynyt katsomassa Kanneljärven kirkkoa. Seinien valkoinen rappaus on karissut ja kirkko näyttää tiilenpunaiselta. Myös katto on pois mutta kello on edelleen tornissa. Presidentti Urho Kekkosen aikoina suhteet vaikuttivat lämpimiltä idän suuntaan. Jotkut elättelivät toivetta Karjalan saamisesta takaisin. Niin tein minäkin. Mietin sellaistakin että menen Viipuriin töihin ja viikonloppuisin viljelen kotitilaa sekä käyn metsällä ja kalassa.. Jos sen nyt saisi takaisin niin kyllä minä sinne asumaan menisin vieläkin. Maanviljelyaikeista olen jo luopunut. Kun nyt vuosikymmenten kuluttua muistelee Kanneljärven aikoja 1942-43 niin tulee ihmeteltyä miten paljon ehti tekemään kaikenlaista. Harrastusteni lomassa suoriuduin monenlaisista maanviljelyhommista. Kylvämään ei äitini minua päästänyt. Työn laatu ei vastannut hänen toiveitaan. Kyntäminen ei voimieni vuoksi silloin vielä onnistunut. Kaikki muu siihen liittyvä kylläkin. 9.6.1944 säilyy aina mielessäni. Lentokoneita oli liikkeellä tavallista enemmän pitkin päivää. Niin venäläiset kuin myös Suulajärven koneet. Iltapäivällä kuudentoista maissa alkoi kuulua yhtämittaista räjähtelyä. Lohelanmäelle näkyi hyvin Kotselänja Kuuterselän suunnalta korkeat savupatsaat. Sitten alkoi kuulua koneiden surinaa ja niitä lentokoneita oli paljon. Muistaakseni laskimme niitä parisataa. Pommeja putosi myös Liikolan eteläpuolelle Kosejoen taakse, meiltä reilu puoli kilometriä. Olin edellisellä viikolla käynyt serkkuni luona KuuterseIässä ja kävimme katsomassa linnoitustyömaata. Kyllä oli mahtava laitos. Yöllä äiti ja isä tulivat Kotselästä meille ja yhdessä teimme puulaatikoita joihin pakkasimme välttämättömät tavaramme. Seuraavana aamuna 10.6.1944 aloitimme toisen evakkotien. Ensin Hämeenkylään sitten Perkjärvelle ja Muolaaseen. Perkjärvellä yövyimme ja näin Laguksen panssareita. Olin silloin 14-vuotias ja ne rynnäkkötykit olivat mielestäni mahtavia vehkeitä. Äyräpäässä saimme lehmät junaan, josta ne kuitenkin pian purettiin ja lähdettiin ajamaan pohjoisen suuntaan. Lähdimme erään Liikolan isännän Israel Havian kanssa hevosilla matkaan ja päädyimme monien vaiheiden jälkeen Sysmään. Äitini lähti lehmiä ajamaan ja joutui ensin Heinolaan ja sieltä Sysmään. Sodan loputtua muutimme Imatralle, jonne olen kotiutunut. Pentti Vesterinen 15
16
Kotikirkko Kotikirkkomme valkea torni ylös kohosi taivaan sineen näinkö määräsi kohtalon sormi sitä kysymme Korkeimman nimeen. Joka lauantai ehtookellot ne toivotti kylille rauhaa jätit työsi niityt ja pellot kun ihailit luontoa lauhaa. Kun huomenkellosi kutsui eteen alttaris pitäjän väen niin juhlaksi arki muuttui sen hartailla kasvoilla näen. Löi liekit Karjalan yllä vihan kylvös kai kypsynyt on sadonkorjuulla pelätyllä se meidänkö tehtävä on. Tuli syksy niin synkeä meille kotikirkkomme sinne jäi vaels väkesi evakkoteille vain rukous puolestas käi. Sinne jäänyttä sankaripoikaa moni äiti on itkenyt kun sais edes kumpuas hoitaa jota kukaan ei ole kitkenyt. Miks vaikeni kellosi ääni eikö ristisi seistä viel vois vain nöyränä taivutan pääni ken vastauksen siihen tois. Artturi Kaltokari 1971 17
Mahtavia puita Kuuterselän kylänmäellä Simson Harjun entisessä pihapiirissä kasvaa vieläkin komea tammi. Se on selkeä maamerkki, josta silloisten lähiympäristön kotien sijainti voidaan joltisellakin varmuudella määritellä muutoin tuntemattomaksi ja tasaiseksi raivatussa Tiirikkalassa. Tuo tammivanhus sai viime sotiemme aikana kokea kovia. Kun talvisodan alkaessa lukuisat aivan lähiympäristössä sijainneet rakennukset roihusivat liekkimerenä, oli kuumuus varmaan hirvittävä. Onneksi oli talvi ja paksu kuori suojasi puuta. Kesällä 1944 Kuuterselän taistelun tulimyrskyssä säilyi tammi pahemmilta vaurioilta. Muutamia melko paksujakin haaroja siitä katkesi, joten sen latvusto ei ole enää tasaisen kaunis. Kanneljärvi- teoksen kuvatekstissä kerrotaan tammen ympärysmitaksi 3,75 m. Kesällä 1994 mittasimme sen ja vastaava mitta rinnan korkeudelta oli 4,40 m ja parikymmentä senttiä maanpinnasta eli kuvitellun kannon korkeudelta tasan viisi metriä. Paksuutta oli tullut reilusti lisää. Uudet isännät ovat toistaiseksi antaneet sen kasvaa rauhassa. Miten käynee jatkossa? Vilkkaassa käytössä oleva mahtava hiekkakuoppa lähestyy sitä uhkaavasti. Ellei eteneminen pian pysähdy, uhkaa puunjuuristoa kuivuminen. Tammi on todennäköisesti seisonut paikallaan jo isonvihan ajan 1700-luvun alussa, sillä 1893-1980 elänyt Joonas Vesterinen ( Seppäläisii Juones ) kertoi 1954 kirjoittamissaan muistelmissa kuulleensa isänsä sedältä Kristian Vesteriseltä (1819-1911) tammen olleen melkein yhtä suuren jo sedän lapsuudessa. Joonas Vesterinen, jonka korvaamattoman arvokkaat muistelmat vasta nyt ovat tulleet yleisemmin tunnetuksi, kertoo eräistä lähiympäristössä kasvaneista puujättiläisistä hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Kerrottuaan ensin Määtse-Mikon ja Henteri-Matin kaatamasta ja haloiksi tehdystä Syrriimäen hongasta, Juones jatkaa: Suunnilleen yhtäsuuri oli se Kiimasuon honka, jonka juurella useamman kerran kävin. Sen mittaista lähimainkaan en ole nähnyt missään. Suorarunkoisena jättiläisenä se kohosi ympärillä kasvavan tavallisen tukkimetsän yli niin että kylänmäelle asti näkyi sen suora oksaton runko ja tuuhea hyvin muodostunut latvus yli eteläisen maiseman. Luonnonsuojelulain vielä puuttuessa, sotatalvena 1917 Pietarin polttokomitea hakkautti sen haloiksi. Kaatajat August Harju ja Tyrvääläinen Lauri Nieminen elävät vielä kumpikin (1954). Heidän kertomansa mukaan, samoin kuin pinot mitanneen Joonas Vesterisen (Pomo-Juones), tuli siitä 35 sentin pituisia lapuhalkoja 8,5 syitä, 7x8- jalkaisia syliä,jollaiset mitat olivat silloin käytössä. Kun ne muutetaan metrimitoiksi, tulee siitä 14 pinokuutiometriä. Pituutta siinä puussa oli 38 m ja 32 metrin korkeudelta, josta ensimmäiset oksat alkoivat, oli läpimitta 30 senttiä ja kannon läpimitta 1,25 metriä. Ympärysmittaan tarvittiin kahden suurenpuoleisen miehen syli. Kuutiojalkoja siitä olisi tullut pyöreästi 400 ja 5 metrin mittaisina pölkkyinä 350 kuutiojalkaa. Toista puu jättiläistä Merisuon laidassa Mustamäen aseman lähellä olin rautatien varteen taljapelillä hinaamassa. Sen ostivat rannan miehet laivamastopuuksi keväällä 1918. Kannon mitta sillä oli 1 m ja 24 metrin korkeudelta 12 tuumaa eli 30 senttiä. Latva oli jo kuivunut, joten pituutta ei ollut paljon sitä päälle. Se oli Tahvo Kurpan metsässä Sykiälän kylän mailla. Sen kuutiomäärä olisi 5 metrin pölkkyinä 200 kuutiojalkaa. Kolmanneksi suurin puu niillä main oli ehkä se järvenrantahonka siinä kylän yhteisellä maalla pienen järven rantapenkereessä. Siinäkin oli ympärysmitta 3,5 m, vaikka pituus jäikin alle kahdenkymmenen. Latvus oli kuivunut tervastönköksi ja tyvessä suuri palohuolain. Isäni setä (s.1819) sanoi sen olleen yhtä suuren jo hänen nuorena ollessaan. Se puu jäi sinne vieläkin kasvamaan. Nyt tuon uljaan hongan paikalla on enää mahtava kanto. Miksi vuosisatainen puu on kaadettu, sitä emme tiedä. Tässä mainitut puut olivat Kuuterse- Iän - Sykiälän alueelta. Tietysti komeita puita kasvoi muuallakin Kanneljärvellä. Alpo Kuusisto Turku Kuvassa Alpo Kuusiston poika Kuuterselän tammen oksilla. 18
19
Eihä piika uo ihmine eikä minja muuta perettä. Se yks Kanneljärve poika ko löys itsellee morsiame vähä niiko muualt paikkakunnalt, liek olt tehtaa varjoost, mut joka tapauksees hää ol niit parempii ihmisii. Anoppi jo aluperi ärmäeel siint ja sanokii, jot oisha tuos naapuriis olt paljo parempiikii, iha suurii ja valkehii eikä tuollane kuikelo. A mut hyö vähät välittäät mamma sanomisist ko siihe vimmaa o päässeet. Ei muuta ko vihile vaa. No siin käikii iha niiko mie aatteli. Eihä se tytöhupakko olt ikännää tottunt mihikää maalaistöihi. Ei hää osant eikä haluntkaa osata. Koha palloveel siin kammarissaa päivät pitkät. No öist mie en virka mittää. No niihä siin sit aikannaa käi, jot heile synty laps. Onneeks yks vaa alkajaisiiks. Siithä se minja aika män iha tarkkaa sitä hyssytellees, vielpä pit anopi käyvä sitä lasta pesemääskii, ko minjaalt tuppisiit lohkiammaa ne kynnet. Annaha olla ko tul siit se heinäaikaja nii satehiset ilmat niiko tänä kesänkii. Yhteen aamuun ei anoppi saant ennää piettyy painehiijaa sisuksissaa. A hää män ja riuhtas kammari ove auk selällee ja käsky jako alko. Se olkii paremp ko enne kenttäkersanti pitämä. - Ko sie nyt uot antaant tissii tuote lapsele ja paat häne makkaamaa, ni otat harava käteheis ja alat taputtaa pellole. Ko nii mustii ukkospilvii alkaakii nousemaa tuolt Perkiö takant. Saeha siint tulloo. Ja oha tuos setäläisii Miina, joha se o sellane tytöhölikkö jot taitaa männä syksyyl kouluu. Kyl hää tulloo sanomaa jos laps heräjää. Nii läksyt tul luettuu ja minja ymmäärs ja maltto olla iha hiljaa. Mut enneko hää läks sinne pellole, ni hää män ja rapahutti komoti lootaast yhe namuse ja sano Miinale jot - kuuleha sie. Mie anna tään namuse siule jos tiet iha silviisii ko mie haasta. Miina vakkoitti jot hää tekköö iha varmaast silviisii. - Ko mie uon vähäaikaa haravoint tuol pellool, ni mää sie ja nipistä vähä korvaast tuota vaavaa, mut älä kovast. Seko alkaa herätä ni juokse siit sanomaa tuolle pellolaijale jot nyt se itköö. Miina lupas ja alko heti ratuelemmaa sitä namusta. No ei se minja kerent montaa laakii sitä haravaa vettää ko kuulu hätähine ja kirkas Miina ään. - Mie nipisti jo sitä korvast ja nyt se huutaa. Minja lehaht iha punaseeks ja läks sellase hötäkä kans juokemaa kottiipäi. Mut kyl alko anopi haravakkii käyvä sähäkääst. Onneeks se pilvelonkare ei iha tavantkaa hei pellollee ast, jote heinät saatii iha kuivaan lattoo ast. Päivä män iltaa niiko minja muutkii päivät. Enne makkaamaa käymist anopiil ol kuitekii minjale vähä asijaa. Nii minja päivä päätty niiko usjaast ennekii - ilta sanan ääressä. Artturi Kaltokari 1996 20 Piirros Liisa Tuominen