1 V. S. Hristoforov Talvisodan historialliset opetukset Kirjan ovat laatineet Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutti, Venäjän federaation Liittovaltion turvallisuuspalvelun FSB keskusarkisto ja Helsingin yliopiston Renvall-instituutin suomalaiset tutkijat 1900-luvun historiallisten asiakirjojen perustavanlaatuisten kokoelmien kansainvälisen julkaisuprojektin puitteissa. Tämä työ on loogista jatkoa moniosaiselle asiakirjajulkaisulle "Soveršenno sekretno: Lubjanka Stalinu o položenii v strane" (Huippusalaista: Lubjanka Stalinille maan tilanteesta), jossa on julkaistu valtava määrä tutkijoiden ulottumattomissa aiemmin ollutta, huippusalaista Neuvostoliiton turvallisuuspalveluiden 1920- ja 1930-lukujen analyyttistä tiedotusaineistoa. Tätä aineistoa säilytetään FSB:n keskusarkistossa. FSB:n johto tukee FSB:n arkistoasiakirjojen julkaisemista, jonka Venäjän tiedeakatemia suorittaa yhteistyössä valtionhallinnon, Venäjän hallituksen ja parlamentin sekä Suomen, Yhdysvaltain ja Kanadan tiedeyhteisöjen kanssa. Tutkijoiden kutsuminen näin laajalti Venäjän FSB:n huippusalaisen arkiston aineiston muokkaamiseen julkaisuiksi antaa nykyisille sukupolville mahdollisuuden tiedostaa ja miettiä tarkemmin kansojen 1900-luvun onnettomia kokemuksia, joihin kuului maailmansotia, vallankumouksia ja muita konflikteja. Suomalaiset, neuvostoliittolaiset, venäläiset ja muidenkin maiden tutkijat ovat tutkineet talvisotaa lähes 70 vuotta, ja kirjoitettujen kirjojen ja artikkeleiden määrä lasketaan jo tuhansissa. Eniten aiheesta on julkaistu Suomessa. Venäjällä 1990-luvulla tapahtunut "arkistovallankumous" toi julkisuuteen aiemmin huippusalaisia asiakirjoja, jotka todistavat, ettei kaikkia Neuvostoliiton ja Suomen sodan tapahtumia ole vieläkään tutkittu täydellisesti. Siinä mielessä tämä julkaisu edustaa uutta näkemystä Neuvostoliiton ja Suomen sotaan, jonka säälimättömissä taisteluissa yli kaksi miljoonaa neuvostoliittolaista ja suomalaista sotilasta ottivat toisistaan mittaa. Suuret olivat naapurusten menetykset. Kansat muistavat tuota aikaa surulla edelleenkin. Mitä uutta tässä julkaistavat asiakirjat antavat verrattuna Suomessa ja Venäjällä jo tunnettuun aineistoon? Työn laatijat antavat lukijoille itselleen mahdollisuuden muodostaa mielipiteensä tästä uudesta historian todistusaineistosta, mutta kiinnittävät huomiota myös asiakirjojen julkaisemisesta seuraavaan uuteen ongelmanasetteluun. Ensiksikin, kirjassa julkaistavat Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin sihteeristön sekä 1. luokan valtionturvallisuuskomissaari Lavrenti Berijan kokelman talvisotaa käsittelevät asiakirjat julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa. Näitä ovat operatiivisluonteiset huippusalaiset ilmoitukset suoraan Neuvostoliiton ja Suomen sodan sotatoimialueelta, Leningradin sotilaspiirin, armeijoiden, armeijakuntien, divisioonien ja prikaatien erityisosastojen raportit tilanteesta joukoissa sekä punaarmeijan komentajien ja rivimiesten mielialoista, Neuvostoliiton asiamiesten eri maissa keräämät tiedot sekä Neuvostoliiton NKVD:n valtionturvallisuuden päähallinnon analyyttiset raportit, jotka jaettiin yleensä heti maan pääsotaneuvostoa johtaville kolmelle korkeimmalle henkilölle, Josif Stalinille, Vjatšeslav Molotoville ja Kliment Vorošiloville. Aineisto erottuu massasta operatiivisuudellaan, arvioidensa
2 ankaruudella ja lyhytsanaisuudellaan. Niistä muodostuu Neuvostoliiton NKVD:n valtionturvallisuuden päähallinnon erityisosastojen työntekijoiden objektiivinen syväanalyysi tapahtumista sotatoimien ajalta ja heti niiden päättymisen jälkeen, ja se on tässä julkaistavien asiakirjojen arvo. Sen ohella Neuvostoliiton NKVD:n julkaistavat asiakirjat ovat erityislaatuista tietoa, sillä se kulki suoraan rangaistusjärjestelmään, jonka vuoksi siitä riippui tuhansien ihmisten kohtalo, nimittäin puna-armeijalaisten, heidän komentajiensa, esikuntapäällikköjensä, poliittisten työntekijöiden, neuvostoliittolaisten ja suomalaisten sotavankien sekä internoidun väestön, eli toisin sanoen kaikkien talvisodan tragedian osanottajien. Objektiivinen ja ajankohtainen informaatio tuli NKVD:n keskuselimiin valtaapitäville laadittavia selontekoja varten, ja siksi kaikentasoisten erityisosastojen päälliköt kantoivat henkilökohtaisen vastuun laatimansa aineiston tasosta. Niinpä valtionturvallisuuden päähallinnon erityisosaston varapäällikkö ja Neuvostoliiton NKVD:n tutkintaosaston päällikkö N. A. Osetrov muistutti alaisilleen: "Kiinnitän vielä kerran huomiotanne siihen, että tiedon täytyy perustua tarkasti varmennettuihin lähteisiin, ja että sen on kerrottava perinpohjaisesti ja kaikinpuolisesti neuvostovastaisten ainesten vihamielisestä toiminnasta sekä Leningradin sotilaspiirin, armeijoiden ja muiden yhtymien esikuntien ja niiden osastojen päällystön toiminnassa ilmenevistä kielteisistä ilmiöistä sekä virheistä". Toiseksi, julkaistavien asiakirjojen analyysi on tehnyt aiempia julkaisuja paremmin mahdolliseksi Suomen-rintamalla toimineiden puna-armeijan joukkojen koostumuksen rekonstruoinnin. Kokoelmassamme esitetään ensimmäistä kertaa tarkkoja tietoja kolmentoista Neuvostoliiton sotilaspiirin talvisotaan lähettämistä yksiköistä, rintamista, armeijoista, armeijakunnista ja divisioonista, sadoista jalkaväki- ja tykistörykmenteistä (mukaan lukien NKVD:n rykmenteistä kootut sulkuosastot rintaman takana) ja prikaateista, kymmenistä erilaisista pataljoonista ja hiihtoyksiköistä aina hiihtoratsuväkieskadrooniin, jalkaväki-, tankki- ja panssarikomppanioihin, rajavartio-osastoihin, tukikohtiin ja lentokenttiin asti, samaten kuin sotasairaaloista, sotilassyyttäjänvirastosta, sotatribunaaleista ja NKVD:n leireistä. Neuvostoliiton ilmavoimien koostumusta talvisodassa tarkennetaan merkittävissä määrin. Neuvostoliiton laivastoasiain kansankomissariaatin historiaosaston asiakirjojen ja analyyttisen aineiston perusteella rekonstruoidaan ensimmäistä kertaa koko Itämeren laivastosta, Pohjoisesta laivastosta ja Laatokan laivueesta koostuvat merivoimat. Lukija voi perustellusti kysyä, oliko näin valtavien joukkojen kokoaminen talvisotaa varten tarkoituksenmukaista. Teoksen laatijat eivät rajoita lukijaa omilla johtopäätöksillään, vaan antavat lukijan itsensä vastata tähän kysymykseen. Asiakirjoissa esiintyvät tiedot suomalaisten asevoimista osoittavat sen, miltä vastustaja näytti NKVD:n erityisosastolaisten silmin. Kolmanneksi, nykyään tunnetaan kolme merkittävää analyyttista yleisluontoista asiakirjaa Neuvostoliiton ja Suomen sodan johtopäätöksistä, joihin kuuluu eräiden Neuvostoliiton korkeimman sotilas- ja valtionjohdon neuvonpitojen aineistoa. Tähän kirjaan on sijoitettu vielä kaksi tähän asti tuntematonta asiakirjaa "NKVD:n valtionturvallisuuden päähallinnon erityisosaston analyyttinen katsaus puutteista
3 esikuntien toiminnassa joukkojen sotatoimien järjestämisessä ja johdossa Suomensodan (30. marraskuuta 1939 11. maaliskuuta 1940) aikana" ja "Leningradin sotilaspiirin erityisosaston raportti". Näissä on yhteensä yli kaksisataa sivua. Uusiksi asiakirjoiksi ne ovat erittäin merkittäviä, sillä niissä luodaan pikkutarkka katsaus kaikkien Suomen-sotaan osallistuneiden aselajien tilaan, arvioidaan korkeimman sotilas- ja puoluejohdon kaikki traagiset virhelaskelmat puna-armeijan valmistelussa talvisotaa varten, paljastetaan rintamatilanteen todellinen olemus sekä konkretisoidaan merkittävästi aiemmin julkaistua analyyttista aineistoa tuoden siihen lisätietoja. Neljänneksi, julkaisussamme esiintyy aivan uusia asiakirjoja Neuvostoliiton kaikkialle ulottuneesta vakoilu- ja vastavakoilutoiminnasta, jolla Neuvostoliiton korkeinta johtoa pidettiin ajan tasalla Suomen hallitsevien piirien valta-asetelmasta talvisodan alla. Neuvostoliiton tiedustelu tunsi myös Suomen poliittisten puolueiden jäsenten mielialat. NKVD tiedotti Neuvostoliiton korkeinta johtoa Suomen hallituksen päivittäisistä istunnoista ja sen jäsenten Suomen ja Neuvostoliiton suhteita koskevista lausunnoista. Lisäksi asiakirjat osoittavat Stalinin ja Molotovin tunteneen hyvin Suomen diplomaattivaltuuskunnan jäsenten mielialat neuvottelujen aikana ja erityisesti sen, missä määrin heistä kukin oli valmis kompromisseihin. Neuvostoliiton asiamiehillä oli tietoja siitä, mitä ruotsalaisdiplomaatit Wrang ja Flodström puhuivat virallisten yhteyksien ulkopuolella Neuvostoliiton ja Suomen neuvotteluista ja mitä suomalaisvaltuuskunnan jäsenet Solanko ja Somerto olivat Moskovan neuvotteluista mieltä. Talvisotaa koskeva, Neuvostoliiton asiamiesten Euroopan pääkaupungeissa Pariisissa, Lontoossa, Prahassa, Tukholmassa ja Berliinissä keräämä aineisto ei jää jälkeen tärkeydessään. Sen lisäksi julkaisemme vakoilemalla hankitun, jo kauan ennen sotaa laaditun Suomen yleisesikunnan selonteon Suomen sotanäyttämön mahdollisuuksista ja Venäjän asevoimista. Viidenneksi, aiemmin on tuskin julkaistu teosta, jossa analysoitaisiin Neuvostoliiton asukkaiden mielipiteitä Suomen kanssa käydystä sodasta yksityiskohtaisemmin ja laajemmin kuin Neuvostoliiton NKVD:n asiakirjoissa. Näitä mielipiteitä kerättiin esimerkiksi Moskovasta, Moskovan oblastista, Leningradista oblasteineen, Kalininin ja Tulan oblasteista, Komin ja Krimin neuvostotasavalloista ja Murmanskista sekä lukemalla toimivassa armeijassa palvelevien kirjeenvaihtoa kotiväen kanssa. Kerätyt mielipiteet ovat NKVD:n 2. erityisosaston aineistoa, eli käytännössä sotasensuuriaineistoa. Juuri tämä aineisto todistaa sotilaiden ja kansan kielteisen asenteen sotaa kohtaan. Kuudenneksi, vaikka puna-armeijan joukkojen materiaalisesta tilan ja elintarvikehuollon virhelaskelmista tiedetään ja on kirjoitettu jo paljon, NKVD:n asiakirjoissa kysymys nousee uudelleen esiin. Erityisosastolaisten keräämät tosiseikat pakottavat lukijan pohtimaan taas kerran syitä tällaisiin järjestelmän tekemiin rikoksiin. Lisäksi voisi kuvitella, että talvisodan tappioista tiedetään jo paljon, onhan talvisodassa kaatuneista julkaistu moniosainen "Kniga pamjati" (Muistokirja). NKVD:n asiakirjoista selviää kuitenkin käsittämättömiä tappiofaktoja, kuten joulukuulta 1939, jolloin 150. divisioonan komentaja menetti Taipaleenjoen taisteluissa päivässä lähes tuhat miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina "lähetettyään heidät rintamahyökkäykseen" suomalaisten linnoitettuja asemia päin. Seitsemänneksi, tässä ensimmäistä kertaa julkaistava Puna-armeijan sota-akatemian vanhemman opettaja Koritskin esitys on Neuvostoliiton sotataidon kannalta
4 huomionarvoinen. Hän ehdotti asevoimien toimimista järkevästi Suomen sotanäyttämön olosuhteiden mukaan käyttämällä liikkuvia joukkoja, jotta tappiot jäisivät pieniksi. Koritskin ehdotusta ei otettu huomioon Neuvostoliiton sodanjohdossa, puna-armeija kärsi joukkojensa jäykkyydestä valtavat tappiot pyrkiessään eteenpäin Karjalan kannaksen kapeita teitä pitkin, ja ehdotus itse keräsi vuosikymmeniä pölyä NKVD:n arkistossa. Kahdeksanneksi, kirjassa julkaistaan ensimmäistä kertaa Suomen valtionpoliisin vähän tunnettuja asiakirjoja. Nämä ovat lähinnä raportteja yhteiskunnan mielialoista talvisodassa, Suomen kaupunkien evakuoinnista Neuvostoliiton pommitusten jaloista sekä sotilasyksiköiden, reserviläisten ja suojeluskuntien varustelusta. Yhdeksänneksi, hallituksen asettaman sotavankien vaihtovaliokunnan aineisto on tutkijoille aivan uutta. Kirjassa on luetteloita antautuneista puna-armeijalaisista, joita suomalaiset palauttivat sodan jälkeen Neuvostoliittoon vastineeksi omistaan. Arkistoista on löytynyt kotimaahan lähetettävien puna-armeijan taistelijoiden kuljetusluetteloita. Nämä taistelijat päätyivät seuraavaksi NKVD:n leireille. Tekijät eivät kuitenkaan ole pitäneet ajankohtaa sopivana julkaista niiden Neuvostoliiton kansalaisten nimiä, jotka kieltäytyivät palaamasta kotimaahan ja halusivat jäädä Suomeen. Heitä ei muuten ollut sataakaan henkeä. Tässä teoksessa lukijalle esitellään myös asiakirjojen laatijoita. Nämä ovat erityisosastojen päälliköitä, varapäälliköitä ja työntekijöitä, joiden elämäkertatietoja ja heidän omista kansioistaan löytyneitä kuvia julkistetaan tässä ensimmäistä kertaa. Tähän aineistoon tutustuminen paljastaa heidän usein traagiset kohtalonsa. He osallistuivat sortoon ja joutuivat monesti seuraavaksi itse NKVD:n sortokoneiston uhreiksi. Käytännössä heidät kaikki oli 1950-luvulla eri syistä jo erotettu turvallisuuselimistä, tuomittu tai teloitettu, tai sitten he olivat kaatuneet Saksan-sodan rintamilla, surmanneet itsensä tai kadonneet jäljettömiin. Niinpä Neuvostoliiton NKVD:n erityistarkastamo vangitsi talvisodan aikaisen NKVD:n valtionturvallisuuden päähallinnon 4. osaston 9. jaoksen päällikön M. V. Orešenkovin. Saksan-sodan rintamilla kaatuivat A. V. Bazilevitš ja L. I. Šusterman, joista ensimmäinen oli talvisodan aikana Moskovan sotilaspiirin erityisosaston ja Leningradin sotilaspiirin 7. armeijan erityisosastojen päällikkö sekä jälkimäinen Krimin neuvostotasavallan valtionturvallisuushallinnon 2. osaston päällikkö. Talvisodan aikainen Leningradin sotilaspiirin NKVD:n erityisosaston varapäällikkö S. A. Tšernik katosi syyskuussa 1941 ja Repolan NKVD-aluepäällikkö A. P. Sibikin lokakuussa. Berijan ensimmäinen varamies I. I. Maslennikov ja armeijan huoltopäällikkö Burgaft tekivät itsemurhan. Kirjassa julkaistaan ensimmäistä kertaa talvisodan sotapäälliköiden ja osallistujien listoja sekä heidän kuviaan, jotka ovat yleensä peräisin heidän omista NKVDkansioistaan. Heistä useimmat talvisodasta selvinneet komensivat puoltatoista vuotta myöhemmin puna-armeijan yksiköitä Neuvostoliitolle niin onnettomassa suuren isänmaallisen sodan alkuvaiheessa. On myös huomioitava, etteivät teoksen laatijat ole pyrkineet yhteen yhteiseen näkemykseen sodasta, vaan päin vastoin sekä venäläiset että suomalaiset tutkijat esittävät kokoelman johdantoartikkeleissaan omat käsityksensä tapahtumista. Niinpä historiatieteiden kandidaatti L. P. Kolodnikova arvelee, ettei talvisodan tapahtumia
5 tulisi tarkastella mustavalkoisena, eli oliko syyllinen yksin Neuvostoliitto tai yksin Suomi, kuten sekä Neuvostoliiton että Suomen historiantutkimukselle on ollut tyypillistä. Tapahtumia tulisi katsoa laajemmin, analysoiden sekä pienten maiden että suurvaltojen poliittisia asemia syttyneen Euroopan sodan ulkoreunalla. Tähän liittyen voi siteerata venäläisfilosofi Nikolai Berdjajevia: "Olemme kaikki syypäitä sotaan ja kannamme kaikki vastuuta siitä. Siksi syyttely on turhaa. Kaikissa meissä elävä paha tulee sodassa esiin, eikä sota ole kenellekään jotakin ulkopuolista, jolta voi välttyä. Jokaisen on kannettava vastuunsa loppuun asti, ja me kaikki erehdymme jatkuvasti luullessamme, että voimme riisua vastuun tai ettei sitä tarvitse kantaa ollenkaan...". Suomen tutkijat ovat sen sijaan sitä mieltä, että vastuu sodan syttymisestä lankeaa lähinnä Neuvostoliitolle. Suomalaisten ja venäläisten oppineiden käsitykset Neuvostoliiton asevoimien määrästä ja ryhmityksestä poikkeavat toisistaan, ja siksi tässä julkaistaan kaksi luetteloa Neuvostoliiton joukoista talvisodassa. Toisen on laatinut suomalainen professori Manninen ja toisen historiatieteiden tohtori J. L. Djakov Venäjältä. Mielestämme nämä listat täydentävät toisiaan onnistuneesti. Venäjän ja Suomen tiedemiesten yhteinen työ perustuu ennen kaikkea sen yhteiselle tiedostamiselle, että historian oppitunnit ovat ajankohtaisia ja tarpeellisia myös 2000- luvun todellisuudessa. Tämä yhdistää venäläisiä ja suomalaisia historiantutkijoita. Historian opetusten toistaminen ei riitä, vaan aiemmin tuntemattoman asiakirjamateriaalin analyysin perusteella uusia sukupolvia voi ehkä auttaa tulkitsemaan tapahtuneen luonnetta objektiivisesti. Totuus joutuu vaikeina aikoina kärsimään, mutta aika tuo sen esiin aina ennemmin tai myöhemmin. Sen todistavat tässä julkaistavat, niinkin suljetun mutta aina hyvin tilanteen tasalla olleen laitoksen kuin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin asiakirjat, jotka antavat yhdessä Suomen valtiollisten arkistojen aiemmin tuntemattomien asiakirjojen kanssa mahdollisuuden selvittää talvisodan dramaattisia olosuhteita ja todellista luonnetta entistä perusteellisemmin. Talvisodan päättymisestä on kulunut lähes 70 vuotta. Suomessa ja Venäjällä on kasvanut sen jälkeen uusia sukupolvia, joiden ei ole pakko elää vanhempien raskaan historian kanssa eikä jakaa heidän käsityksiään kärsimyksistä ja uhreista. Talvisota ja jatkosota ovat silti näkymättöminä läsnä Suomen ja Venäjän suhteissa, eivätkä molempien maiden menneiden sukupolvien kokemukset ole vielä unohtuneet. Tämän kirjan laatimiseen ovat osallistuneet venäläiset ja suomalaiset tutkijat, jotka ovat aiemmin tuottaneet moniosaisen "Soveršenno sekretno: Lubjanka Stalinu o položenii v strane" (Huippusalaista: Lubjanka Stalinille tilanteesta maassa) - asiakirjakokoelman sekä yhteisen monografian "Rossija i Finljandija: problemy vzaimovosprijatija. XVII XX vv. (materialy rossiisko-finljandskih simpoziumov istorikov, 1999 2004 gg)" (Suomi ja Venäjä: molemminpuolisen ymmärryksen ongelmia 1600-luvulta 1900-luvulle). Nämä tutkijat ovat Venäjän tiedeakatemian akateemikko G. N. Sevostjanov, Venäjän tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen A. N. Saharov, oikeustieteiden tohtori V. S. Hristoforov, Suomen Renvall-instituutin professori Timo Vihavainen, historiatieteiden kandidaatti L. P. Kolodnikova, historiatieteiden tohtori J. L. Djakov, professori Ohto Manninen, professori Kimmo Rentola, historiatieteiden kandidaatti T. S. Bušujeva sekä FSB:n arkiston tieteellinen neuvonantaja V. K. Vinogradov. Työn tieteelliseen ja järjestelystoimintaan ovat
6 ottaneet merkittävällä tavalla osaa FSB:n arkiston työntekijät T. M. Golyškina ja A. I. Šiškin, Venäjän historian instituutin T. V. Novikova ja V. I. Gumantseva, Renvallinstituutin Marjaana Hakala ja muut. Seuraava yhteinen hanke 1900-luvun historian asiakirjojen kansainvälisen julkistamisprojektin puitteissa on kaksiosainen Neuvostoliiton ja Suomen sotaa vuosina 1941 1944 käsittelevä historiateos "Voina-prodolženije" (Jatkosota).