Pyrittäessä materiaalien ominaisuuksien tarkkaan

Terveys, tiede ja tulevaisuus Uudet polymeeripohjaiset biomateriaalit Jukka Seppälä, Pekka Vallittu, Timo Närhi, Allan Aho ja Antti Yli-Urpo Uudet materiaalit ovat avainasemassa tulevaisuuden teknologioiden kehittämisessä. Biomateriaalien ja niiden käyttömuotojen kehittäminen mahdollistaa läpimurtoja mm. lääkkeiden annossa ja kudosteknologiassa. Suomen Akatemian huippututkimusyksikön Bio- ja nanopolymeerien tutkimusryhmän kantavana ajatuksena on yhdistää polymeerikatalyysistä lähtevä tarkka materiaalisynteesi nanotasolla hallittujen materiaalien synteesiin ja edelleen tuottaa räätälöidysti sovelluksissa tarvittavia materiaalien ominaisuuksia. Erityisenä sovellusalueena ovat kudosteknologia ja aktiivisten aineiden vapautus hammaslääketieteessä ja ortopediassa. Pyrittäessä materiaalien ominaisuuksien tarkkaan säätelyyn alkaa rakenteiden hallinta jo synteesivaiheessa. Ei riitä, että materiaalilla on tietty kemiallinen koostumus, vaan lisäksi tarvitaan rakenteiden ja vuorovaikutusten tarkempaa hallintaa. Polymeerien keskimääräiset moolimassat, moolimassajakaumat, koostumukset, koostumusjakaumat, mahdolliset lohkorakenteet, haarautumarakenteet ja funktionaalisuudet on kyettävä räätälöimään mahdollisimman tarkkaan. Tässä synteesin hallinta ja polymerointikatalyysi ovat keskeisessä asemassa. Organometallikemian kehitys on mahdollistanut entistä paremmin stereospesifisen synteesin. Uudet»elävät» radikaalipolymerointitekniikat puolestaan antavat mahdollisuuden valmistaa hallittuja molekyylirakenteita mm. haarautuneita funktionaalisia kopolymeerejä. Äärimmilleen vietyä funktionaalisuutta edustavat dendriittiset polymeerirakenteet (Seppälä ym. 2002a). Helsingin yliopisto, Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Akatemia järjestivät 27. 28.10.2003 Biomedicumissa seminaarin Terveys, tiede ja tulevaisuus. Tämän seminaarin esitelmät julkaistaan sarjana Aikakauskirja Duodecimissa. Duodecim 2004;120:1203 9 1203

Polymeerimolekyyleissä tuhannet tai kymmenettuhannet atomit ovat liittyneet toisiinsa enemmän tai vähemmän järjestyneiksi nauhamaisiksi, haarautuneiksi tai verkkomaisiksi rakenteiksi. Kemialliset sidospituudet ovat noin 0,1 nanometriä. Materiaalien kehittämisen nanotekniikka tutkii molekyylien ja niiden joukkojen järjestymistä mittakaavassa, joka ulottuu muutamasta nanometristä kymmeniin nanometreihin. Nanorakenteisiin perustuva hierarkkinen järjestyneisyys voi ulottua makroskooppiselle tasolle asti (kuva 1) (Ikkala ja ten Brinke 2002). Materiaalitutkimukseen on tullut käsite älykkäät materiaalit (intelligent materials tai smart materials). Varsinaista älyä materiaaleissa ei kuitenkaan ole, mutta materiaaliin on mahdollista saada aikaan kykyä muuntua ympäristön impulssien ja muutosten mukaisesti (adaptive materials). Materiaali voi muuttaa luonnettaan esimerkiksi diffuusio-ominaisuuksia, sähkönjohtavuutta, liukoisuutta tai mekaanisia ominaisuuksiaan ympäristön muutosten kuten ph:n tai lämpötilan vaikutuksesta. Materiaali voidaan myös saada hajoamaan biologisessa ympäristössä halutussa ajassa. Biomateriaalit Elimistön kanssa vuorovaikutukseen joutuvan materiaalin tulee olla mahdollisimman hyvin bioyhteensopiva. Esimerkkeinä menestyksellisesti käytetyistä bioyhteensopivista materiaaleista voidaan mainita polymetyylimetakrylaatit johdoksineen, polysiloksaanit, suurimoolimassainen polyeteeni, eräät polyuretaanit ja metalleista titaani. Edellä mainittujenkaan bioyhteensopivuus ei aina ole ollut ongelmatonta. Biomateriaalit ovat kudoksessa joko stabiileja tai hajoavia. Biostabiilius on usein toivottu ominaisuus kun kyseessä ovat ortopediset implantit tai hammashoidon biomateriaalit. Näissä kohteissa biomateriaalin on kyettävä säilyttämään muotonsa ja kantamaan elimistön aiheuttamaa kuormitusta vuosikymmeniä. Joissakin tapauksissa kontrolloidusta biohajoavuudesta on kuitenkin etua, kuten ortopedisissa kiinnitysvälineissä. Näiden biohajoavuus tekee uusintaleikkaukset tarpeettomiksi. Biohajoavien polymeerien tulee täyttää tiukat kriteerit mm. hajoamistuotteiden myrkyttömyyden suhteen. Useimmat nykyisin käytetyt biohajoavat polymeerit ovat alifaattisia polyes- Kuva 1. Nanotekniikka ja rakenteiden hierarkia. 1204 J. Seppälä ym.

tereitä, jotka perustuvat maitohappoon (Törmälä ym. 1998, Törmälä ja Rokkanen 2001, Seppälä ym. 2002b) Maitohappopohjaiset polylaktidit ovat biomassapohjaisia, hiilihydraateista fermentaatiolla valmistetusta maitohaposta syntetisoituja polymeerejä. Polylaktidit hajoavat vähitellen kauttaaltaan veden aiheuttaman hydrolyysin vaikutuksesta ja eliminoituvat luonnollisten elintoimintojen kautta. Osa hajoamistuotteista osallistuu elimistön omaan proteiinisynteesiin. Luonnonpolymeerit, kuten selluloosa, tärkkelys ja valkuaisaineet, ovat laajassa merkityksessä myös biopolymeerejä. Synteettisten biomateriaalien tärkeä ja kasvava käyttöalue on aktiiviaineiden hallittu annostelu. Lääkkeiden polymeeripohjaisen annostelun periaatteellisia vaihtoehtoja on esitetty kuvassa 2. Polymeerien rakenteen räätälöinti mahdollistaa esimerkiksi lääkeaineiden diffuusionopeuden säätelyn siten, että elimistöön asetetun kapselin seinämän läpi vapautuu haluttu määrä lääkeainetta vuorokaudessa. Membraaniannostelu polymeerikapselin seinämän läpi tuottaa tasaisen ja pitkäaikaisen lääkeainepitoisuuden. Lääkeaine voidaan myös seostaa polymeeriin, jolloin kyseessä on ns. ensimmäisen kertaluvun mukainen vähitellen hidastuva vapautuminen. Tasainen nollannen kertaluvun annostuskinetiikka on mahdollista saavuttaa, kun lääkeaine sijoitetaan pinnaltaan vähitellen hajoavaan tai liukenevaan polymeeriin tai keraamiin. Polyanhydridejä ja piioksideja on tutkittu tässä yhteydessä runsaasti. Uusi mielenkiintoinen menetelmä on sitoa lääkeaine reversiibelisti polymeeriketjuun siten, että kiinnittävä sidos aukeaa ja lääkeainetta vapautuu kohdealueen ph:n tai lämpötilan muutoksen mukaan. Bioaktiiviset materiaalit Bioaktiivisilla materiaaleilla on kyky olla aktiivisessa vuorovaikutuksessa biologisen systeemin kanssa ja esimerkiksi edistää kudosten paranemista ja uusiutumista. Niillä on myös kyky edistää solujen uusiutumista ja hallittua kasvua. Tällaisten materiaalien kehittäminen on tärkeää pyrittäessä ohjaamaan uusiutuvien kudosten kasvua elimistössä tai soluviljelmissä. Tunnetuimpia bioaktiivisia materiaaleja on bioaktiivisten lasien perhe, jonka tutkimuksen professori Larry Hench aloitti 1970-luvulla Yhdysvalloissa (Hench ja Paschall 1973). Piin ke- Kuva 2. Lääkkeiden hallittua annostelua polymeerejä räätälöimällä. Uudet polymeeripohjaiset biomateriaalit 1205

miallinen luonne antaa laajat mahdollisuudet materiaalin bioaktiivisuuden räätälöimiseen kudoksen eri happamuusasteet huomioiden. Lasista saadaan valmistettua täysin inerttejä tai liukenevia valmisteita. Suomessa erityisen lupaavia tuloksia on saavutettu tutkittaessa bioaktiivisen lasin hyödyntämistä kallon luudefektien hoidossa, ortopediassa ja eräissä hammaslääketieteellisissä sovellutuksissa. Bioaktiivisen lasin on todettu edistävän ja ohjaavan merkittävästi uudisluun kasvua sekä vähentävän tulehdusriskiä. Bioaktiivinen lasi alkaa liueta kontaktissa kudosnesteiden kanssa. Lasin pinnalle muodostuu piin vapautumisen seurauksena nk. piigeelikerros. Liukenemisen aikana lasista vapautuu myös kalsiumia ja fosforia, jotka kuitenkin saostuvat yhdessä ympäröivän kudosnesteen ionien kanssa lasin pinnalle muodostuneeseen geelikerrokseen. Ajan myötä kalsiumfosfaattikerroksen kiderakenne muuttuu luun apatiittia muistuttavaksi mineraaliksi, johon lasia ympäröivä luukudos kasvaa kiinni. Kudokseen implantoidut lasipartikkelit edistävät luun muodostumista partikkelien ympärillä ja aivan niiden lähellä. Lasista vapautuvien ionien lähinnä piin tiedetään myös osaltaan edistävän luusolujen esiasteiden muuttumista varsinaisiksi luuta muodostaviksi soluiksi ja parantavan valmiiden luusolujen kykyä tuottaa uutta luukudosta. Lasin bioaktiivisuutta voidaan säädellä muuntamalla lasin koostumusta sekä elimistöön implantoitavien lasipartikkelien kokoa ja muotoa. Bioaktiivisen lasin bakteerien kasvua ehkäisevästä vaikutuksesta on viime vuosina saatu vahvaa näyttöä. Lasin antimikrobisen vaikutuksen mekanismeja ei vielä tunneta tarkkaan, mutta lasin reagoinnin aiheuttamaa ph:n suurenemista ja osmoosia arvellaan keskeisimmiksi tekijöiksi. Antimikrobisuus on erityisen tärkeä ominaisuus, sillä lasia käytetään usein infektoituneissa luudefekteissä tai kohteissa, joissa kudoksen infektoitumisen vaara on merkittävästi lisääntynyt (Stoor ym. 2001) Bioaktiivisen lasin ohella sooli-geeliteknologiaan pohjautuvat keraamit ovat osoittautuneet mielenkiintoisiksi bioaktiivisiksi materiaaleiksi. Huoneenlämmössä valmistettavat keraamit mahdollistavat lämpöherkkien molekyylien lisäämisen keraamiseen materiaaliin. Tämä avaa aivan uusia mahdollisuuksia etenkin kudosteknologian alueella ja lääkkeiden annostelussa. Bioaktiiviset komposiitit Viime vuosina on kehitetty yhdistelmämateriaaleja, ns. komposiitteja, joissa bioaktiivinen keraami on yhdistetty biopolymeereihin. Komposiiteissa bioaktiivisten keraamien luun paranemista edistäviä ominaisuuksia voidaan hyödyntää uusilla käyttöalueilla. Biomateriaalitutkimuksen yksi kohde ovat bioaktiivista lasia sisältävät biohajoavat komposiitit. Biopolymeeripohjaista materiaalia voidaan ruiskuttaa luunpuutosalueelle esimerkiksi ortopedisten tai hammasimplanttien asentamisen yhteydessä. Komposiitissa käytettävä biopolymeeri muuttuu elimistössä huokoiseksi, jolloin komposiitin lasipartikkelit pääsevät reagoimaan kudosnesteiden ja veren kanssa. Luu kasvaa lasipartikkeleiden ohjaamana huokoisen materiaalin sisään (kuva 3). Polymeerin hajoamisen myötä luukudos uusiutuu ja puutosalue täyttyy uudella luulla. Bioaktiiviset lasipartikkelit osallistuvat luun rakenteen ylläpitämiseen puutosalueella vielä useita vuosia elimistöön implantoinnin jälkeen. Ruiskutettavia komposiitteja käytettäessä luudefektien täyttäminen on helppoa ja defektien täyttöaste on todettu erinomaiseksi (Malin ym. 1996, Rich ym. 2002, Närhi ym. 2003, Jaakkola ym. 2004). Bioaktiivista lasia sisältäviä biopolymeerikomposiitteja pyritään hyödyntämään myös kudosten kasvun ohjaukseen tarkoitetuissa kalvoissa. Bioaktiivinen lasi reagoi ohuen komposiittikalvon sisällä, jolloin kalvon pinnalle muodostuu mineraalikerros (kuva 4). Lämmön avulla pehmentyvästä eli termoplastisesta biopolymeeristä valmistettu kalvo voidaan muotoilla leikkaustilanteessa halutun muotoiseksi. Kalvo tukee paranemassa olevia kudoksia ja estää pehmytkudosten kasvun luudefektin alueelle. Komposiitissa olevat lasigranulat ohjaavat paranevan luun kasvamaan kalvon pintaa pitkin. Bioaktiivisesta lasista valmistettua tahnaa on jo jonkin ajan käytetty hammasluun eli dentii- 1206 J. Seppälä ym.

Kuva 4. Kalsiumfosfaatin saostuminen bioaktiivista lasia sisältävän biopolymeerikomposiitin pinnalle in vitro. Kuva 3. Uudisluun kasvu biopolymeerikomposiitin sisälle bioaktiivisten lasipartikkeleiden ohjaamana. nin mineralisoitumisen edistämiseen. Lasista vapautuvat ionit kulkeutuvat paljastuneiden hammaskaulojen pinnalle viedystä tahnasta hampaan avoimiin dentiinikanaviin ja saostuessaan tukkivat ne. Menetelmää sovelletaan erityisesti vihlovien hammaskaulojen hoitoon, mutta tahnan käytöstä on saatu lupaavia tuloksia myös infektoituneiden juurikanavien hoidossa. Bioaktiivisia keraameja sisältäviä komposiitteja voidaan käyttää myös kehitettäessä hammaskudoksen mineralisaatiota lisääviä paikkamateriaaleja (Yli-Urpo ym. 2003). Biomateriaalit kudosteknologiassa Polymeeripohjaiset biomateriaalit ovat avainasemassa, kun pyritään kasvattamaan kudoksia ja elimiä laboratoriossa potilaan omia soluja tai kantasoluja käyttäen. Kudosteknologiaa on so- Kuva 5. Huokoinen biopolymeerikomposiitti ennen soluviljelytestausta. vellettu menestyksellisesti mm. tekoihon ja ruston valmistuksessa, mutta käytettävissä olevat menetelmät ovat vielä kalliita. Materiaalien ja solujen vuorovaikutusta tehostamalla kyetään kehittämään entistä parempia tukirakenteita, joissa ihmisen omat solut muodostavat uutta kudosta. Erityisen kiinnostavia materiaaleja tässä yhteydessä ovat bioaktiivisista biopolymeerikomposiiteista valmistetut huokoiset rakenteet (kuva 5). Huokoistettujen kappaleiden esikäsittelyn avulla saadaan muodostettua materiaalin sisäpinnoille mineraalikerros, johon luusolut tarttuvat ja käynnistävät uuden luukudoksen muodostumisen jo soluviljelyolosuhteissa. Kudokseen implantoinnin jälkeen kauttaaltaan huokoi- Uudet polymeeripohjaiset biomateriaalit 1207

set rakenteet edistävät verisuonten muodostumista ja kudosten kasvua koko implantoidun materiaalin läpi. Luun muodostus saadaan näin ollen käynnistettyä jo laboratorio-olosuhteissa, ja valmiiksi muotoiltu kappale voidaan siirtää myöhemmin varsinaiselle kudospuutosalueelle. Biostabiilit komposiitit hammaslääketieteessä ja ortopedisessa kirurgiassa Yksi yleisesti käytetty ryhmä biomateriaaleja on luonteeltaan biohajoamaton eli biostabiili. Näitä materiaaleja käytetään muun muassa lonkkaproteeseissa ja hammaspuutosten korvaamisessa. Bioyhteensopivuuden ja myrkyttömyyden lisäksi näiltä materiaaleilta vaaditaan suurta pitkäaikaislujuutta, korvattavaa kudosta vastaavia biomekaanisia ominaisuuksia ja helppoa kliinistä käsiteltävyyttä. Hammashoidossa käytettävät materiaalit ovat kehittyneet komposiittimateriaaleiksi. Riittävä lujuus suun olosuhteissa, esimerkiksi hammassilloissa, saavutetaan metallien lisäksi kuitulujitteisilla komposiiteilla (Vallittu 1999, Lassila ym. 2002). Kuitukomposiitin polymeerimatriisi on yleensä dimetakrylaattimonomeeria, jonka polymeroituminen käynnistetään sinisen valon (aallonpituus 470 nm) ja valoherkän initiaattorin yhdistelmän avulla. Lujitekuituina käytetään ulkonäkösyistä lähinnä lasikuituja. Hammaslääketieteellisten kuitukomposiittien viimeaikainen kehitys on johtamassa monifunktionaalisesti reaktiivisten molekyylien käyttöönottoon polymeerimatriiseissa. Monifunktionaalisten ja suuren moolimassan molekyylien esimerkiksi dendrimeerien avulla voidaan vähentää komposiitin polymeroitumiskutistumista. Polymeroitumiskutistuman pieneneminen lisää kuitukomposiittirakenteiden mittatarkkuutta. Hammaspaikka-aineissa kehityksen suuntana oleva pieni polymeroitumiskutistuma tulee parantamaan hampaan ja paikka-aineen välistä tiiviyttä ja paikka-aineen kiinnittymistä hammaskudokseen. Kuitukomposiittien mekaaniset ominaisuudet voidaan räätälöidä vastaamaan korvattavan kudoksen ominaisuuksia. Esimerkiksi hampaan si- sään kruunun tueksi asetettavan juurikanavanastan kimmomoduulin eli jäykkyyden tulee vastata ympäröivän hammasluun jäykkyyttä. Jos nastan kimmomoduuli on suurempi kuin hammasluun, voi hampaan juuri murtua epäedullisissa olosuhteissa hammasluun väsymisen seurauksena. Tämä johtaa hampaan poistamiseen. Hampaiden paikkausmateriaalina käytettävien partikkelitäytekomposiittien partikkelikoko on 50 nm 10 µm. Tutkimusten mukaan komposiitin pinnan kulumiskestävyyttä voidaan lisätä pienentämällä täyteainepartikkelin kokoa ja partikkeleiden välistä etäisyyttä ja myös täytteiden välisen polymeerimatriisin elastisuutta. Nanometrikoon täyteaineita sisältäviä komposiitteja käytetään jo hammashoidossa, ja tutkimuksen kohteena oleva nanotäytepitoisuuden lisääminen tähtää nykyistä paremmin kulutusta kestävien paikka-aineiden kehittämiseen. Elävän luun sisään asetettavien metallisten proteesien esimerkiksi lonkkaproteesin materiaalin ja luun biomekaanisen yhteensopivuuden tulisi olla toisiaan vastaavat. Jos näin ei ole, voi implantin ympäristössä esiintyä luun resorboitumista. Juurihoidetusta hampaasta poiketen elävä luu pystyy korjaamaan väsymismurtumia, joten luun murtumista implantin ympäriltä ei tapahdu. Sen sijaan resorptio ja siihen liittyvä irtoamispartikkelireaktio voi johtaa proteesin irtoamiseen. Uusina lonkkaproteesimateriaaleina ja metallisten lonkkaproteesien kiinnityssementteinä tutkitaan kuitukomposiittimateriaaleja. Komposiittimateriaaleilla pyritään parantamaan biomekaanista sopivuutta. Nykyisin kliinisessä käytössä olevat metalliset lonkkaproteesit voidaan kiinnittää luusementillä. Polymetyylimetakrylaattipohjaista luusementtiä on kokeellisen tutkimuksen mukaan mahdollista huokoistaa hydrofiilisella biopolymeeritäyteaineella ja lasikuiduilla (Puska ym. 2002). Huokoisen kuitulujitteisen luusementin oletetaan kiinnittyvän luuhun nykyisin käytössä olevia luusementtejä paremmin. Useilta biostabiileilta komposiiteilta erityisesti hammaslääketieteessä käytettäviltä materiaaleilta vaaditaan hyvää teknistä liimattavuutta. Lujia liimasaumoja tarvitaan esimerkik- 1208 J. Seppälä ym.

si hampaan pintaan kiinnitettävien hammassiltojen yhteydessä. Merkittävä läpimurto kuitukomposiittien liimaamisessa on saavutettu käyttämällä komposiitin polymeerimatriisissa IPN- (interpenetrating polymer networks) eli lomittaisverkkorakenteita (Lastumäki ym. 2003). IPN-liimautuminen perustuu adhesiivin ja liimattavan substraatin lineaarisen polymeerifaasin diffuusioon ja polymeroitumiseen. Meilläkin on laajoja tutkimuksia pyrittäessä laajentamaan suun olosuhteissa hyviksi havaittujen materiaalien käyttöalueita muilla lääketieteen aloilla. Näissä sovelluksissa materiaalien ominaisuuksista on tunnettava teknisten ominaisuuksien lisäksi myös muun muassa proteiinien ja mikrobien adheesiotaipumus materiaalin pinnalla sekä materiaalin vuorovaikutukset kohdekudosten kanssa. Materiaalien pitkäaikainen bioyhteensopivuus on huomioitava erityisesti kehitettäessä biostabiileja materiaaleja. Innovaatiot syntyvät rajapinnoilla Materiaalien synteesissä ja nanorakenteiden hallinnassa on edistytty merkittävästi viime vuosina. Synteettisten materiaalien ja kudosten välistä vuorovaikutusta on opittu hallitsemaan paremmin, minkä ansiosta on voitu kehittää biohajoaviin materiaaleihin perustuvia kirurgisia tuotteita ja lääkkeiden polymeeripohjaista annostelua. Läpimurtojen avain tulevaisuuden hoitomuotojen kehittämisessä on useiden eri tieteenalojen välinen yhteistyö. Tarvitaan huippuosaamisen ja läpimurtojen yhdistämistä niin lääketieteen, kemian ja biotieteiden alueilta. Kudosteknologia on hyvä esimerkki tällaisesta alojenvälisestä yhteistyöstä, jonka tuloksena voimme odottaa lähivuosina uusia menetelmiä kudosten korjaamiseen ja jopa kudosten tai elinten kasvatukseen. Kirjallisuutta Hench LL, Paschall HA. Direct chemical bond of bioactive glass-ceramic materials to bone and muscle. J Biomed Mater Res Symp 1973; 4:25 42. Jaakkola T, Rich J, Tirri T, ym. In vitro Ca-P formation on biodegradable thermoplastic composite of poly(ε-caprolactone-co-dl-lactide) and bioactive glass (S53P4). Biomaterials 2004;25:575 81. Ikkala O, ten Brinke G. Functional materials based on self-assembly of polymeric supramolecules, Science 2002;295:2407 9. Lassila LVJ, Nohrström T, Vallittu PK. The influence of short-term water storage on the flexural properties of unidirectional glass fiber reinforced composite. Biomaterials 2002;23:2221 9. Lastumäki T, Lassila LVJ, Vallittu PK. The semi-interpenetrating polymer network matrix of fiber-reinforced composite and its effect on the surface adhesive properties. J Mater Sci Mater Med 2003;14:1 7. Malin M, Hiljanen-Vainio T, Karjalainen, J, Seppälä J. Biodegradable lactone copolymers. II. Hydrolytic study of ε-caprolactone and lactide copolymers. J Appl Polym Sci 1996;59:1289 98. Närhi TO, Jansen JA, Jaakkola T, ym. Bone response to degradable thermoplastic composite in rabbits. Biomaterials 2003;24:1697 704. Puska MA, Kokkari AK, Närhi TO, Vallittu PK. Mechanical properties of oligomer modified acrylic bone cement. Biomaterials 2003; 24:417 25. Rich J, Jaakkola T, Tirri T, Närhi T, Yli-Urpo A, Seppälä J. In vitro evaluation of poly(ε-caprolactone co-dl-lactide)/bioactive glass composites. Biomaterials 2002;23:2143 50. Seppälä J, Korhonen H, Kylmä J, Tuominen J. General methodology for chemical synthesis of polyesters. Published in biopolymers, Vol 3b Polyesters II, Wiley-VCH 2002(a), s. 327 69. Seppälä J, Löfgren B, Leskelä M. Katalyytit nanotehtaina. Kemia-Kemi 2002 (b);8:20 1. Stoor P, Söderling E, Grenman R. Bioactive glass S53P4 in repair of septal perforations and its interactions with respiratory infectionassociated microorganisms Haemophilius influenzae and Streptococcus pneumoniae. J Biomed Mater Res 2001;58:113 20. Törmälä P, Pohjonen T, Rokkanen P. Bioabsorbable polymers: materials technology and surgical applications. Proc Inst Mech Engl 1998; 212:101 11. Törmälä P, Rokkanen P. Bioabsorbable implants in the fixation of fractures. Ann Chir Gynaecol 2001;90:81 5. Vallittu PK. Flexural properties of acrylic polymers reinforced with unidirectional and woven glass fibers. J Prosthet Dent 1999;81:318 26. Yli-Urpo H, Forsback A-P, Väkiparta M, Vallittu P, Närhi T. In vitro dissolution of a bioactive glass (S53P4) containing glass ionomer cements. Biomaterials applications: accepted for publication 2003. Yli-Urpo H, Närhi T, Söderling E. Antimicrobial effect of glass ionomer cements containing bioactive glass (S53P4) on oral micro-organisms in vitro. Acta Odontol Scand 2003;61:241 6. JUKKA SEPPÄLÄ, TkT, professori jukka.seppala@hut.fi Teknillinen korkeakoulu PL 6100, 02015 Espoo ALLAN AHO, emeritusprofessori, erikoislääkäri Turun yliopisto, biomateriaalitutkimus Lemminkäisenkatu 2 20520 Turku PEKKA VALLITTU, HLT, professori, erikoishammaslääkäri TIMO NÄRHI, HLT, dosentti, erikoishammaslääkäri ANTTI YLI-URPO, HLT, professori, erikoishammaslääkäri Turun yliopiston hammaslääketieteen laitos Lemminkäisenkatu 2 20520 Turku Uudet polymeeripohjaiset biomateriaalit 1209