KUTUNKYLÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ

MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3242 04 KUTUNKYLÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Aimo Kejonen Kuopio 2005

SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.

KUTUNKYLÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) 4 Kallioalueet 4 Moreenikerrostumat 5 Karkearakeiset kerrostumat 6 Hienorakeiset kerrostumat 7 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) 7 Turvekerrostumat 7 Liejukerrostumat 8 POHJAVESI (Aimo Kejonen) 8 Pohjaveden esiintyminen 8 Pohjaveden laatu 9 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 9 KIRJALLISUUTTA 9 Geologian tutkimuskeskus PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi

3 ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 579 6,4 Mr Hiekkamoreeni 5 530 60,9 Hk/Mr 2 0,0 Ht/Mr 7 0,1 HHt/Mr 1 0,0 Hs/Mr 1 0,0 Ct/Mr 96 1,1 MrM Moreenimuodostuma (drumliini), hiekkamoreenia 20 0,2 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 610 6,7 Lo Lohkareet 1 0,0 Ki Kivet 2 0,0 Hk Hiekka 16 0,2 Ht Karkea hieta 95 1,0 Ct/Ht 61 0,7 St/Ht 3 0,0 SrM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta), soravaltainen 98 1,1 HkM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta), hiekkavaltainen 76 0,8 HtM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta), hietavaltainen 9 0,1 HHt Hieno hiekka 30 0,3 Ct/HHt 4 0,0 Hs Hiesu 3 0,0 Ct/Hs 7 0,1 Sa Savi 3 0,0 HHt/Sa 4 0,0 Ct/Sa 9 0,1 Ct Saraturve 1 204 13,3 St Rahkaturve 613 6,7 Maa-aluetta 9 084 100,0 Vettä 916 Kartta-alueen pinta-ala 10 000 Kartta-alue sijaitsee Pohjois-Savossa, Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen vedenjakajalla siten, että pääosa sen vesistä laskee Kymijoen puolelle. Sen pohjoisosa kuuluu Karttulan kuntaan ja eteläosa Suonenjoen kaupunkiin. Kartta-alueen ylin kohta on Eskelisenmäki (179,7 m mpy.) alueen keskiosassa ja alin kohta n.105 m kartta-alueen kaakkoiskulmassa. Ylimmän ja alimman maastonkohdan korkeusero on 72,7 m. Suurin paikallinen korkeusero on Maaselänmäen (n. 173 m mpy.) ja Salmisen (123 m mpy.) välinen 50 m. Keskimäärin paikalliset korkeuserot ovat pienempiä, 5-20 m. Muutamilla laajoilla soilla korkeuserot ovat alle 5 m.

4 Kuva 1. Kutunkylän kartta-alueen korkokuva.valkoinen viiva kuvastaa Muinaisen Yoldiameren ylintä rantavaihetta. Jäätikön kallioon kuluttamat uurteet ja liikkeensä suuntaisiksi kasaamat virtaviivaiset moreeniselänteet eli drumliinit osoittavat mannerjäätikön virtaussuunnan vaihdelleen eri vaiheissa. Vanhimmassa vaiheessa jäätikkö virtasi alueelle pohjoisesta tai pohjoiskoillisesta. Sitä osoittavat uurteet joiden suunta on 350 o -20 o. Seuraavassa vaiheessa, jolloin suurin osa uurteista ja drumliineista syntyi, jäätikkö virtasi suunnasta 305 o -325 o. Nuorimmassa vaiheessa jäätikön virtaus tuli suunnasta 270 o -280 o. Vanhin virtaus on viimeistä jääkautta vanhempi. Keskimmäisen virtauksen vallitessa mannerjäätikön reuna oli Salpausselillä tai niiden eteläpuolella. Nuorin virtaus on mannerjäätikön sulamisvaiheen aikainen. Mannerjäätikkö suli kartta-alueelta noin 11 000 vuotta sitten. Jäätikön sulaessa suurin osa vapautuvasta maasta jäi nykyistä paljon laajemman Itämeren silloisen muinaisvaiheen, Yoldiameren, peittoon. Maankohoaminen on nostanut Yoldiameren rannan 140-145 metrin tasolle. Alue oli tuolloin pienipiirteistä saaristoa. Maankohoaminen oli niin nopeaa, että meri väistyi kartta-alueelta jo vuosituhatta myöhemmin ja kartta-alueen vesistöt saivat nykyiset muotonsa. Mannerjäätikön sulaessa kasvillisuus levisi vapautuvalle maaperälle. Ensiksi alueelle levisi pioneerilajistoa, johon kuului nykyään toisaalta Lapin tuntureilla ja toisaalta Venäjän aroalueilla kasvavia lajeja. Koivumetsät levisivät alueelle joitakin satoja vuosia mannerjäätikön sulamisen jälkeen. Sen jälkeen muutama sata vuotta myöhemmin mänty yleistyi. Leppä ja jalot lehtipuut levisivät alueelle runsaat 8 500 vuotta sitten. Kuusi yleistyi noin 5 000 vuotta sitten, kun ilmasto alkoi muuttua viileämmäksi. Jalot lehtipuut hävisivät ja soistuminen lisääntyi. Metsät säilyivät kuusi- ja mäntyvaltaisina siihen asti, kunnes kaskiviljely ja metsänhoito alkoivat vaikuttaa puulajisuhteisiin. Jääkauden jälkeisenä aikana soistuminen on eniten muuttanut maalajien jakautumaa. Alue on viime vuosisadan lopulle asti syrjäseutua, jolla ihmisen vaikutus oli vähäistä. Suurimmat muutokset tapahtuivat 1890-luvulla, jolloin Savon rata rakennettiin, ja 1970-luvulta nykyaikaan asti, jolloin monet tietyöt ja turvetuotanto, ovat voimistaneet ihmisen vaikutusta maaperään. KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) Kallioalueet Kalliopaljastumia ja alle metrin paksuisen moreenin verhoamia kalliomaita on kohtalaisen runsaasti(taulukko 1). Kalliopaljastumia on eniten Lempyyssä ja sen länsipuolella, Kutunjärven ja Salmisen tienoilla ja Pasko-Petäisen eteläpuolella. Pienet vinoristillä kartalle merkityt kalliopaljastumat osoittavat moreenipeitteen olevan monin paikoin ohut. Kallioita on vähän alueen keskiosan poikki kulkevalla vyöhykkeellä, jossa harjua seurailevat kumpumoreenikentät ja suot peittävät kallioita.

5 Kartta-alueen kallioperä on suurimmaksi osaksi kiillegneissiä. Luoteessa, Salmisen, Ukko-Salmisen ja Valkeisen tienoilla on lisäksi suonigneissiä ja dioriittia. Kallioperä kuuluu ns. Karjalaiseen liuskealueeseen, jonka ikä on 1 900-2 100 miljoonaa vuotta. Kivilajien vaihtelu ei kovin voimakkaasti vaikuta korkeussuhteisiin. Yleisesti ottaen kalliopinnan muodot ovat kiillegneissialueella loivapiirteisempiä kuin suonigneissi- ja dioriittialueilla. Kallioperän ehjät kohdat kohoavat mäkinä ympäristöstään. Kallioperän rikkonaiset ja syvälle kuluneet kohdat, joita kutsutaan murroslinjoiksi, näkyvät maastossa ja kartalla suorina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa on järviä ja soita. Yleisin ruhjeiden suunta on luode-kaakko. Esimerkkeinä ruhjeista, joihin on syntynyt järviä, mainittakoon Salminen, Vuorinen ja Hoikkalampi. Kalliomaat ovat rakennuspohjana kohtalaisen hyviä. Ne ovat erittäin kantavia ja routimattomia, mutta vaikeasti kaivettavia. Maanalaisia rakenteita ja kunnallistekniikkaa rakennettaessa joudutaan suorittamaan kalliita louhintatöitä. Jyrkät kalliopinnat saattavat paikoitellen haitata perustamista ja rakennusten vapaata sijoittelua. Moreenikerrostumat Moreeni on kartta-alueen yleisin maalaji (taulukko 1.). Suurin osa moreenista on kerrostunut mannerjäätikön alla tai pohjaosassa kulkeutuneena pohjamoreenina. Se on raekoostumukseltaan normaalikivistä ja -lohkareista hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-4 %. Hiekkamoreenin alta on paikoin tavattu vähä- tai normaalikivistä ja -lohkareista hienoainesmoreenia, jonka savespitoisuus on 6-9 %. Pohjamoreenin paksuus on yleensä alle 5 m. Pohjamoreenista muodostuneita, mannerjäätikön liikkeen suuntaisia, virtaviivaisia moreenimäkiä eli drumliineja on eri puolilla aluetta. Useimmat drumliinit ovat kuitenkin niin pieniä, että ne on kuvattu suuntautuneen moreenimuodostuman erikoismerkillä. Ainoa kartalle rajattu drumliinien ryhmä on aivan kartta-alueen lounaiskulmassa, jossa mm. Rastilan ja Tattarimäen talot ovat drumliineilla. Nämä drumliinit ovat 1-2 km pitkiä ja 100-400 m leveitä, mutta vain 5-7 m korkeita. Niiden aines on tyypillistä pohjamoreenia. Drumliineissa moreenikerros on paksu, luotausten ja kaivohavaintojen mukaan 10-20 m. Mannerjäätikön sisällä ja pinnalla kulkeutuneesta pintamoreenista syntyi kumpumoreenialueita. Ne reunustavat alueen poikki kulkevaa harjua 2-3 km leveänä vyöhykkeenä sen koillispuolella. Kumpumoreenialueet muodostuvat eri muotoisista kukkuloista ja selänneryhmistä. Niiden korkeus on yleensä 5-10 m. Moreenikumpujen aines on usein pinnaltaan erittäin kivistä ja lohkareista. Syvemmällä lohkareisuus on vähäistä. Kumpujen sisäosien aines on normaalikivistä ja runsaasti poimuttuneita sora-, hiekka- ja hietalinssejä sisältävää hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-4 %. Kuvassa 2 on esimerkkeinä parin moreeninäytteen raekoostumukset. Etenkin kartta-alueen pohjois- ja keskiosissa moreenin pintaa verhoaa lähes yhtenäinen louhikkokerros. Sen synty on monimutkaisen tapahtumasarjan tulos. Mannerjäätikön kulutus louhi runsaasti lohkareita alueen poikkeuksellisen rikkonaisesta maaperästä. Kuolleestä jäästä tulevat sulamisvedet ja Yoldiameren rantavoimat lajittelivat moreenin pintaosaa. Routa lajitteli moreenin lohkareita yhtenäisiksi pirunpelloiksi, jollaisia kutsutaan lohkarepainanteiksi. Lohkarepainanteiden lisäksi mm. Kakkisenjärven Kiviniemessä on pienempiä roudan lajittelemia lohkarekertymiä, jollaisia kutsutaan kivikuopiksi.

6 Kartta-alueen moreenit ovat rakennuspohjana kohtalaisen hyviä. Ne ovat kantavia, mutta yleensä melko voimakkaasti routivia. Niiden kaivettavuus riippuu aineksen lohkareisuudesta, kivisyydestä ja pakkautuneisuudesta. Runsas pintalohkareisuus haittaa paikoitellen rakentamista. Kuva 2. Esimerkkejä kartta-alueen maalajien raekoostumuksista. Karkearakeiset kerrostumat Mannerjäätikön peräytymisvaiheen aikana syntyi jäätikön sulamisvesien kerrostamia muodostumia. Jäätikön alla sulamisvesien synnyttämissä tunneleissa vesivirtojen irrottama aines peseytyi ja lajittui soraa ja hiekkaa oleviksi harjuiksi. Kartta-alueen poikki luoteesta kaakkoon kulkee mannerjäätikön sulamisvesien kerrostama harju. Harju kulkee 10 km pituisena mutkittelevana, 3-15 m korkeana selänteenä Kalakukkokankaan, Rajakankaan ja Rasaporinlampien kautta Kutunkylän Kumpumäenkankaan harjulaajentumalle. Tämän jälkeen harju katkeaa, mutta jatkuu uudelleen kartta-alueen kaakkois-puolella. Harjuselänne on suureksi osaksi soraa, paikoin myös hiekkaa. Kumpumäenkangas on pääasiassa hiekkaa. Harju on varsinkin luoteisosassaan kerrostunut lähelle ylimmän rannan tasoa (n. 140 m mpy). Harjun korkein kohta Kalakukkokankaalla oleva kukkula, Iso-Kalakukko (159 m)., joka on pinnaltaan lohkareista soraa. Mannerjäätikön sulamisvedet ovat paitsi kerrostaneet harjuja myös kuluttaneet uomia ja louhikkoja. Vuorisenmäellä, kartta-alueen keskiosassa, on pari lyhyttä louhikkopohjaista uomaa. Valkeisenkallion itäpuolella olevat louhikot ovat myös osittain sulamisvesien muotoilemia, sillä alueelta on tavattu pari hiidenkirnun alkiota. Osa jääkauden jälkeen syntyneistä karkearakeisista kerrostumista on muinaisten Itämeren vaiheiden moreenimäkien rinteiltä huuhtomia. Osa, etenkin Kutunkylän, Särkiskylän ja Salmisen välisellä alueella ovat taas harjusta levinneitä. Moreenimäkien rinteillä olevat ranta-

7 kerrostumat ovat ohuita, mutta harjun liepeillä olevat yli 5 m paksuja. Rantakerrostuimat ovat raekoostumukseltaan hietaa ja hienoa hiekkaa. Geologian tutkimuskeskuksen maalajiarkiston mukaan harjussa on pohjaveden yläpuolella hiekkaa ja soraa 4.6 miljoonaa kuutiometriä. Mannerjäätikön sulamisvesien kerrostamat harjut ovat rakennuspohjana parhaita mahdollisia. Ne ovat kantavia, routimattomia ja helposti kaivettavia. Sama pätee myös karttaalueen rantakerrostumiin. Hienorakeiset kerrostumat Jäätikköjokien sulamisvesien kuljettama hienoin aines kerrostui mannerjäätikön edessä syvään veteen savi- ja hiesukerrostumiksi. Keväällä ja kesällä kerrostunut aines oli hiesuista ja talvella kerrostunut savista. Näin syntyi vuosikerrallinen eli lustorakenne. Mitä kauemmaksi mannerjäätikkö peräytyi sitä ohutlustoisemmaksi ja lopulta tasalaatuiseksi savi muuttui. Maankohoamisen myötä veden syvyys pieneni. Savi- ja hiesukerrostumat alkoivat kulua aaltoliikkeen vaikutuksesta. Veteen liettynyt aines kerrostui uudelleen syvemmille vesialueille täyttäen ja tasoittaen syvänteitä. Hienorakeisia kerrostumia, savea, hiesua ja hienoa hietaa on alueella vähän (taulukko 1) Ne ovat kartta-alueen kaakkoisosassa Lempyyn ja Kutunkylän tienoilla. Lähes kaikki hienorakeiset kerrostumat ovat jääkauden lopulla kerrostuneita lustosavia, -hiesuja ja lustorakenteista hienoa hietaa. Savea tavataan suunnilleen 115 metrin, hiesua suunnilleen 120 metrin ja hienoa hietaa noin 130 metrin korkeustasolle asti. Kerrostumien paksuus on yleensä alle kaksi metriä. Hienorakeiset maalajit, savi, hiesu ja hieno hieta, ovat rakennuspohjana heikohkoja. Ne ovat huonosti kantavia, kuormitettuina kokoonpuristuvia, usein voimakkaasti routivia, mutta helposti kaivettavia. Hienorakeisten kerrostumien pinnalle syntyy pinnan vähitellen kuivuessa paremmin kantava kerros, jota kutsutaan kuivakuoreksi. Sen varaan on mahdollista rakentaa kevyitä rakenteita. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumalla syntynyt eloperäinen maalaji. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimpiä turvetta muodostavia kasvilajiryhmiä ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus on yleensä yli 90 % ja tuhkapitoisuus pieni. Kartta-alueen yleisin eloperäinen maalaji on runsasravinteinen saraturve (Ct), jota on yli metrin paksuisena kerroksena 1 206 ha eli hieman yli 13 % maa-alasta. Niukkaravinteista rahkaturvetta (St) on 614 ha eli vajaat 7 % maa-alasta. Lisäksi saraturve peittää alle metrin paksuisena kerroksena muita maalajeja alueella, joka käsittää hieman yli prosentin maa-alasta. Kartta-alue sijaitsee aapasoiden ja keidassoiden vaihettumisvyöhykkeellä, joten niissä on molempien suotyyppialueiden piirteitä. Suot ovat alkuaan olleet eri tyyppisiä rämeitä, korpia ja nevoja. Useimmat suot ovat syntyneet pikkulampien ja metsämaan soistuessa. Lähes kaikki suot on nykyään ojitettu. Ojituksista huolimatta osa soista on yhä varsin luonnontilaisia. Useimmat suot ovat nykyään ojikkoja, muuttumia tai turvekankaita. Lannoitukset ovat paikoin muuttaneet soiden kasvillisuutta niin, että maapalstojen rajat näkyvät kasvillisuusrajoina. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut kartta-alueelta 11 suota. Tutkittu suoala on kaikkiaan 821 ha. Suurimmat yksittäiset suot ovat Isoneva (320 ha) ja Viitaselänsuo (190 ha), jotka ulottuvat viereisille kartta-alueille. Muiden tutkittujen soiden pinta ala on 30-40 ha. Eri

8 soiden turvepaksuus vaihtelee. Turvetuotannon kannalta mielenkiintoisista soista Isonevalla turpeen keskipaksuus on 1,8 m ja turpeen keskipaksuus yli metrin paksuisen turvekerroksen alueella 2,1 m. Vastaavat arvot ovat Viitaselänsuolla 2,1 m ja 2,6 m, Kumpumäensuolla 2,5 m ja 2,9 m, Saarekkeensuolla 1,4 m ja 2,3 m, Konttilansuolla 1,2 m ja 1,4 m, Rautamullansuolla 0,6 m ja 1.0 m, Soidinsuolla 1,9 m ja 2,3 m Konttilahdensuolla 2,4 m, Lojeikkosuolla 3,6 m ja Kauppisnevalla 2,4 m. Suurimmat suot soveltuvat polttoturvetuotantoon. Osa pienemmistä soista soveltuu pienimuotoiseen polttoturve- tai kasvuturvetuotantoon. Tarkempia tietoja soista on saatavissa Karttulan ja Suonenjoen turveraporteista. Turve on rakennuspohjana kelvotonta. Se on huonosti kantavaa, voimakkaasti kokoon puristuvaa, mutta yleensä verraten helposti kaivettavaa. Turvealueille rakennettaessa on suoritettava perusteelliset pohjatutkimukset ja valmistauduttava kalliisiin perustamisratkaisuihin. Liejukerrostumat Lieju on meren ja järvien sekä usein soiden pohjalla tavattava maalaji, joka on syntynyt pohjalle kerrostuneista pieneliöiden ja kasvien jäänteistä sekä humussaostumista. Useimmiten lieju on väriltään ruskean vihreää. Aluksi se tummenee ilman vaikutuksesta, mutta vaalenee kuivuessaan. Liejusta saattaa löytyä vesikasvien siemeniä ja pähkylöitä, mutta muuten se on tasalaatuista ja rakenteetonta. Liejua ei kartta-alueella juuri esiinny maanpinnalla. Se on kuitenkin verraten yleinen maalaji soitten pohjaosissa turvekerroksen alla. Lukuisat liejukerrostumat osoittavat soistumisen alkaneen vesien umpeenkasvuna. Liejua kerrostuu nykyäänkin alueella olevien järvien pohjille. POHJAVESI (Aimo Kejonen) Pohjaveden esiintyminen Kartta-alueen poikki kulkevassa harjussa on huomattavia määriä pohjavettä.. Kalliokynnykset jakavat harjun pohjaveden useiksi itsenäisiksi pohjavesiesiintymiksi. Vedenhankinnan kannalta edullisimpia kohtia ovat harjun itäpäässä oleva Kumpukangas ja Kalakukkokankaalta luoteeseen jatkuva harjun osa. Kumpukankaan käyttökelpoisuutta vähentää kuitenkin laaja soranotto. Kalakukkokankaan luoteispuolella kohta, jossa harju sivuaa Kakkisenjärveä antaa mahdollisuuden käyttää vedenhankinnassa hyväksi rantaimeytymistä. Kalliossa pohjavesi liikkuu ja varastoituu kallion rakoilleisiin ja rikkonaisiin osiin kuten ruhjeisiin ja murroslinjoihin. Ne näkyvät maastossa ja kartalla kallioreunaisina, suorina tai kulmikkaasti mutkittelevina laaksoina. Kalliopohjaveden hankinta vaatii kuitenkin runsaasti ammattitaitoa ja kalliita erikoistutkimuksia mm. mahdollisten radon- ja arseenihaittojen takia. Moreeni on pääasiassa hiekkamoreenia, jossa pohjavesi liikkuu ja varastoituu kohtalaisesti. Moreenikerros on kuitenkin niin ohut, ettei se kykene varastoimaan suuria pohjavesimääriä. Drumliinit ja kumpumoreenialueet voivat paksuina ja sisältämiensä hiekka- ja sorakerrosten takia muodostaa ja varastoida enemmän vettä kuin pohjamoreeni. Niistäkin kartta-alueella saatavat vesimäärät riittävät vain yksittäistalouksien tarpeisiin. Kartta-alueen rantakerrostumat ovat niin pieniä ja ohuita, ettei niillä ole pohjaveden hankinnan kannalta kovin suurta merkitystä. Ne lisäävät kuitenkin paikallisesti muodostuvia pohjavesimääriä. Hienorakeisista kerrostumista ei saada pohjavettä. Vaikka hienorakeisten kerrostumien alueella on kaivoja tai lähteitä, niistä saatava vesi ei ole peräisin näistä kerrostumista, vaan niiden alla olevista vettä johtavista kerrostumista. Ne ovat yleensä moreenia tai karkearakeisia kerrostumia.

9 Pohjaveden laatu Geologian tutkimuskeskuksen ottamat pohjavesinäytteet ovat kemiallisilta ominaisuuksiltaan pääpiirteittäin hyvää talousvettä, joka täyttää Lääkintöhallituksen määrittelemät laatuarvot. Vedet ovat melko happamia. Maakaivovesissä hapen kyllästysaste on toisinaan alhainen. Tämä kuvastuu kohonneina värilukuna ja permanganaattikulutuksena sekä kohonneina rauta- ja mangaanipitoisuuksina, jotka saattavat ylittää hyvän talousveden raja-arvot. Yhden maakaivonäytteen kohonneet kloridi- ja nitraattipitoisuudet osoittavat ihmistoiminnan vaikuttaneen sen veden laatuun. Tarkempia tietoja alueen pohjavesien kemiallisesta laadusta on saatavissa Geologian tutkimuskeskuksen pohjavesiarkisosta. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA Kartta-alueen itäosassa olevan Vuorinen -nimisen pikkujärven länsipuolella on parin neliökilometrin laajuinen kumpumoreenialue. Se koostuu muutaman sadan metrin pituisista ja 3-7 metrin korkuisista, usein louhikkopintaisista selänteistä. Selänteiden pituusakselien suunnat ovat likipitäen pohjois-etelä ja itä-länsi. Selänteiden väliset laaksot ovat soistuneet. Valkeisenkallio on jyrkänteiden rajoittama kalliomäki kartta-alueen pohjoisrajalla Valkeinen -nimisen järven rannalla. Mäen ympärillä on laajoja yhtenäisiä louhikkokenttiä, joita kansanomaisesti kutsutaan pirunpelloiksi. Ne ovat syntyneet pääosin moreenin pintakerroksen sisältämien kivien ja lohkareiden rikastuessa roudan nostamina maan pintaan ja pienemmässä määrin pakkasrapautumisen ja mannerjäätikön sulamisvesien aiheuttaman kulutuksen tuloksena. Louhikossa on nähtävissä roudan synnyttämiä maasaarekkeita ja ainakin yhdessä lohkareessa on pieni hiidenkirnu. Kakkisenjärveen pistävällä Kiviniemellä on roudan aiheuttaman kivien ja lohkareiden lajittelun synnyttämiä lohkarepainanteita ja kivikuoppia. Kivikuopat ovat Kuopion tienoilla harvinaisia, mutta yleisiä Lapissa. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Koivisto, Marjatta (päätoim.) 2004. Jääkaudet. WSOY. 233 s. ISBN 951-0-29101-3. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Leino, J. (1981). Karttulassa tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Geologinen tutkimuslaitos. Maaperäosasto, raportti P 13,4/81/61. 59 s + 3 liitettä. Leino, J. ja Silen, P. (1988). Suonenjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus. Turveraportti 219. 270 s + 6 liitettä. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Wilkman, W. W. (1935). Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartta. Lehti C 3 Kuopio. Suomen geologinen toimikunta.

Wilkman, W. W. (1938). Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartan selitys. Lehti C 3 Kuopio. Suomen geologinen toimikunta. 171 s. 10

MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2005 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2005 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14