7 Stacia halusi suuttua Blakelle. Raastaa miehen ihoa ja leikellä tämän miehuuden palasiksi, koska mies muistutti häntä kaikesta siitä, mitä hänellä ei ollut. Mutta... Blakessa oli jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen huomannut, upean vartalon lisäksi. Kävellessään aiemmin Blakea kohti Stacia oli tajunnut, ettei itse Michelangelo olisi osannut veistää paremmin vartalon ja kasvojen selkeäpiirteisiä linjoja. Blake oli ehkä keskimittainen ja aivan erilainen kuin miehet, jotka Stacia yleensä asetti etusijalle, mutta hänen vartalonsa oli kaukana keskinkertaisesta. Blake oli poikkeuksellinen yksilö jäntevistä lihaksista komeaan erektioon asti. Fyysisesti. Ja nyt Stacia tajusi, että mies oli muutenkin poikkeuksellinen. Blakessa oli sellaista sisua, jota Stacia ei ollut löytänyt miehistä lähes kahden vuosituhannen aikana. Stacia heitti kattiruoskan sivuun ja painoi kätensä sen tilalle. - Luuletko, että sinä voisit näyttää minulle rakkauden, Blake? Uskotko, että sinulla on sitä, mitä vaaditaan? Blaken ihmeelliset silmät, jotka intohimo oli värittänyt melkein safiirinsinisiksi, kohdistuivat Stacian käden liikkeisiin. - Luuletko sinä, että siihen vaaditaan tuota, Stacia? Stacia nykäisi kätensä pois, aivan kuin olisi saanut iskun näpeilleen, mutta sitten hän kohotti uhmakkaasti leukaansa. - Mitä sinä haluat, Blake?
- Päästä minut vapaaksi, muru, niin minä näytän sinulle. Stacia horjui kahden vaiheilla: päästäisikö hän Blaken irti vai kuohitsisiko tämän niin kuin oli alun perin aikonut. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi paljon turvallisempi hänen tunteidensa kannalta, mutta ei läheskään niin tyydyttävä kuin ensimmäinen vaihtoehto. Mutta molemmat vaihtoehdot hämmensivät häntä ja saivat hänet miettimään, olivatko muut vanhimmat oikeassa sanoessaan, että hänen pitäisi päästää irti noista viimeisistä ihmisyyden rippeistä, jotka herättivät hänessä sellaista rauhattomuutta. Hän perääntyi kauemmaksi Blaken luota, kun väkivalta ja intohimo repivät häntä kahtaalle. Soisiko hän itselleen hetken rauhan Blaken sylissä vai tyydyttäisikö hän kostonhimonsa? - Älä pakene, Stacia, Blake sanoi ja nykäisi kahleita käsissään, aivan kuin olisi aistinut naisen päättämättömyyden. Mutta kun Blake toisti pyyntönsä, Stacia nappasi nahkaliivinsä ja juoksi ulos ovesta. Hän kuuli Blaken huutavan peräänsä: - Et voi paeta ikuisesti, muru. * * * Stacia harppoi edestakaisin Diegon olohuoneen parkettilattialla ja hänen korkonsa napsuivat terävästi joka askeleella.
- Amor, jos sinä jatkat tuota, minun täytyy tehdä lattiaremontti, Diego sanoi huvittuneena. Stacia pyörähti katsomaan miestä, joka istui isossa laiskanlinnassa toinen sääri käsinojalla, toinen suoraksi ojennettuna lattialla. Toisessa kädessään Diegolla oli lasi, joka oli täynnä hänen kotimaansa Espanjan Rioja-viiniä. Hän oli velton kuninkaallisen perikuva, mikä hän tietenkin oli ollut toisessa elämässään. Ehkä juuri sen vuoksi kaikista Veripankin wannabe-tyypeistä he kaksi ymmärsivät toisiaan parhaiten. Menneessä elämässään he olivat molemmat kuuluneet yhteiskunnan kermaan ja sitä kautta he olivat myös tavanneet toisensa melkein kolmesataa vuotta aiemmin. Ja heistä molemmista oli tullut vampyyreja rakastetun petollisuuden vuoksi. - Tiedätkö, että hän on täysin järjiltään, Diego? Stacia kysyi. Hän kohotti kädessään olevan viinilasin ja otti siitä ison kulauksen. - Kyllähän sinä nuo englantilaiset keikarit tiedät. Surevat aina menetettyä rakkautta niin kuin niissä kamalissa runoissa... - Hemmetin kamalissa, Stacia myönsi. Hän alkoi taas harppoa edestakaisin, mutta tällä kertaa paljon hitaammin, siemaisten silloin tällöin hiukan viiniä. - Ne sopivat hyvin hänen hemmetin kamalaan tukkaansa ja vaatteisiinsa, jotka ovat aina mustat... Diego vaikeni katsoessaan Stacian asua - joka oli jälleen mustaa nahkaa, mutta tällä kertaa koristeena oli kauniisti muotoiltu hopeinen filigraanikoru.
- Anteeksi, mi amiga, unohdin mieltymyksesi lehmänvuotiin, Diego pyysi sarkastisesti ja joi viinilasinsa tyhjäksi. - Niin vastenmielistä kuin se onkin, hänessä on sitä tiettyä pahan pojan charmia, jolle ihmiset ovat niin persoja, Stacia sanoi niiskaisten ylenkatseellisesti. - Mutta sinä et, amiga, niinkö? Sinä et siis välitä, missä hän on piilotellut viime päivät? Diego kysyi ja kohotti kulmaansa merkitsevä pilke harmaissa silmissään. - Hän on fiksu pysyessään poissa näkyvistä, koska meillä jäi jotakin kesken. Kun minä löydän hänet... - Laitat hänet kärsimään? Vastaamatta kysymykseen Stacia katsoi tutkivasti Diegoa ja tajusi, että hänen ylhäinen ystävänsä saattaisi nauttia katsoessaan Blaken kidutusta. - Onko sinulla jotakin häntä vastaan? Diego kohautti hartioitaan yrittäen vaikuttaa huolettomalta, mutta ele oli hieman jäykkä, ja Stacia aisti vihan väreet, jotka sekoittuivat miehen vampyyrivoimaan. - Hänen petoksensa vuoksi Esperanza siepattiin ja surmattiin. - Ja annoit hänen silti elää? Stacia kysyi. Hän istuutui Diegon vieressä olevalle sohvalle ja kohdisti katseensa miehen kasvoihin. Hänen oli vaikea uskoa, ettei Diego olisi halunnut kostaa rakastajansa kuolemaa.
- Loppujen lopuksi hän oli kuolla pelastaessaan minun ja suojattini hengen, joten minä siedän hänen läsnäoloaan. - Suojattisi? Siis Meghanin? Sen lapsukaisen, jonka olen nähnyt täällä? Stacia kysyi pohtien, miksi Blake leikkisi sankaria, koska kaikkina niinä vuosikymmeninä, jotka hän oli miehen tuntenut, tämä oli ajatellut aina vain itseään. Diego pudisti päätään ja naksautti kieltään. - Sinulla on takanasi niin paljon vuosia, että sinä pidät Meghania lapsena, mutta kaikki muut... - Entä miksi Blake... Stacia vaikeni nähdessään Diegon ilmeen, joka selitti kaiken. - Hän siis kuvitteli olevansa rakastunut tyttöön. Stacia yritti tukahduttaa sisällään heräävän mustasukkaisuuden. Kaiken sen jälkeen, mitä hän ja Blake olivat jakaneet... Ei, he eivät olleet jakaneet mitään. Stacia oli paennut, koska hän ei ollut halunnut tutkiskella tunteita, joita Blake hänessä herätti. - Uskotko, että hän voi rakastaa? Niin monen vuoden jälkeen... - Kuka tahansa voi rakastaa, Stacia. On vain oltava valmis avaamaan rakkaudelle sydämensä. Sydämensä? Stacia ajatteli. Useimmat olisivat sanoneet, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut sydäntä, ja kuitenkin...
- No, missä Blake on piileskellyt? Uudessa yökerhossako? - Tarkoitatko Luolaa? Diego pudisti päätään. - Ei, hän on luultavasti linnoittautunut pikkuruiseen huoneeseensa odottamaan, että sinä rauhoitut. - Minä olen nyt rauhallinen, Stacia ilmoitti ystävälleen, mutta tämä vain naurahti kuivasti. - Sí. Huomaan, miten viileä ja hillitty sinä olet. Aiotko mennä sinne? - Mennä minne? Stacia kysyi. Hän kumartui ottamaan viinipullon sohvapöydältä ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. - Blaken kämppään. Se on aivan Gramercy Parkin vieressä. Luultavasti se saa hänet tuntemaan, että hän on jälleen vanhassa kunnon Englannissa, Diego irvaili ja ojensi lasinsa, jotta Stacia voisi täyttää senkin. Stacia silmäili ystäväänsä miettien, mitä tämä ajoi takaa. - Miksi sinä kerrot tämän minulle? Diego hymyili, mutta miehen hymyssä ei ollut mitään ystävällistä. - Koska meidän lähes kolmesataa vuotta kestäneen ystävyytemme aikana sinä et ole koskaan jättänyt mitään asiaa keskeneräiseksi. Etenkään jos joku haastaa sinun voimasi. Naurahtaen Stacia nosti lasin huulilleen ja siemaisi viiniä. Rioja oli voimakasta ja virkistävää ja yllättävää kyllä, se toi Blaken hänen mieleensä. Diego ei tietenkään haluaisi kuulla sitä.
Tämä taisi odottaa liiankin kärkkäästi, että Stacia hoitaisi loppuun asiansa Blaken kanssa, koska uskoi, että siihen liittyisi jonkinlainen rangaistus punkkarivampyyrille. Mutta siemaistessaan viiniä Stacia tajusi, että hän keksisi paljon parempaakin tekemistä Blaken kanssa. Ehkä, mahdollisesti, Blake olisi se, joka voisi muuttaa hänen elämäänsä ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Hän kumosi loput viinistä kurkkuunsa yhdellä kulauksella ja nousi sohvalta. - No, aiotko kertoa osoitteen? En halua aiheuttaa sinulle pettymystä sillä, että jättäisin tasaamatta tilit Blaken kanssa. Lue jännittävä loppu-osa Caridad Pineiron Vampyyrijumalattaresta ensi viikolla!