Niilo Hallman *15.7.1916 13.1.2011 Niilo Hallman, pitkäaikainen Helsingin yliopiston lastentautiopin professori ja HYKSin Lastenklinikan johtava ylilääkäri, kuoli 94-vuotiaana 13.1.2011 lähes kolme vuotta aikaisemmin sattuneen kaatumisen vaikeasti vammauttamana. Niilo Hallman oli tavattoman vastuuntuntoinen ja tarmokas sekä hyvin epäitsekäs. Hän otti aina uuden haasteellisen tehtävän vastaan, jos katsoi voivansa olla siinä hyödyksi yhteiskunnalle. Missään tehtävässä hän ei tyytynyt jatkamaan toimintaa entisillä raiteilla vaan näki aina järkevän uudistamisen mahdollisuudet ja pani toimeksi. Koskaan hän ei tuonut esiin omia suorituksiaan. Hänellä oli erityinen kyky solmia lujia koti- ja ulkomaisia ystävyyssuhteita, jotka edesauttoivat hänen toimiaan. Hän ehti saada aikaan uskomattoman paljon, erityisesti lasten terveydenhuollon voimakkaana kehittäjänä, varsinkin kehitysmaissa. Kun kuopiolaisen kauppaneuvosperheen koulupoika joutui vaikean anemian vuoksi lastenlääkärin määräyksestä puoleksi vuodeksi tiukkaan vuodelepoon, vastenmieliselle dieetille ja pysymään vielä vuoden poissa liikuntatunneilta, päätti hän ryhtyä itse lastenlääkäriksi. Lääketieteen kandidaattina hän, puolentoista vuoden varusmiespalveluksesta maaliskuussa 1938 vapauduttuaan, joutui jonottamaan sairaalaopiskeluun pääsyä viisi kuukautta. Toimettomuutta hän ei sietänyt, vaan meni pyytämään tutkimustyötä lääketieteellisen kemian professori P. E. Simolalta. Tämä ehdotti tutkimusta sitruunahapon muodostumisesta kudoksissa. Niin alkoi intensiivinen laboratoriotyö, joka jatkui opiskelun alettuakin varhain aamuisin ja myöhään iltaisin. Jo samana vuonna ilmestyi kaksi raporttia ja seuraavana toiset kaksi, kaikki saksan kielellä Suomen Kemistilehdessä, sekä artikkeli The mechanism of the biological citric acid synthesis Science-lehdessä. Väitöskirja Untersuchun gen über die Bildung und den Abbau der Citronensäure im tierischen Gewebe (Acta physiologica Scandinavica, 1940) tarkastettiin lokakuussa 1940. Havainnot täydensivät energiatuotannossa keskeisen sitruunahappokierron osoittamalla, että glukoosista glykolyysissä syntyvä palorypälehappo reagoi oksaalietikkahapon kanssa muodostaen sitruunahappoa. Sota esti tutkimustu- 86 Academia Scientiarum Fennica 2011
losten leviämistä maailmalle ja katkaisi houkuttelevan biokemistin uran. Jos jo alkuperäisraportit olisivat ilmestyneet kansainvälisellä foorumilla rauhallisena aikana, olisivat Hallman ja Simola varmaan voineet jakaa samaa kohdetta tutkineen Hans Krebsin kanssa lääketieteen Nobel-palkinnon, jonka Krebs sai vuonna 1953. Molemmissa sodissa Hallman toimi lääkärinä, jatkosodan lopulla rykmentin lääkärinä. Lisensiaattitutkinnon hän suoritti marraskuussa 1943. Vapauduttuaan sotaväestä vuoden 1944 lopulla hän tuli Arvo Ylpön apulaislääkäriksi vanhaan Lastenklinikkaan. Siinä toimessa hän aloitti kliinisen tutkimustyön, ja seitsemän raporttia ilmestyi vajaan kahden vuoden ajalta. Ensimmäisessä sodanjälkeisessä Kansainvälisessä Lastenlääkärikongressissa New Yorkissa vuonna 1947 Ylppö neuvotteli Hallmanille Rockefeller-säätiön stipendin ja tutkijan paikan Harvardin yliopiston lastensairaalaan. Hallman jäi sinne saman tien vuodeksi. Siellä hän paneutui vesi- ja elektrolyyttivaihduntaan sekä munuaistauteihin, joista tuli hänen suppea erikoisalansa. Palatessaan apulaisylilääkäriksi uuteen Lastenklinikkaan hänellä oli tuomisena myös uusi klinikkakulttuuri, modernin laboratorion suuri merkitys sekä useiden USA:n tulevien eturivin pediatrien tuttavuus. Uusi klinikkakulttuuri merkitsi suurten germaanisten professorinkiertojen korvaamista pediatrikunnan päivittäisillä ja koko lääkärikunnan viikoittaisilla potilastapausneuvotteluilla. Laboratorioon palkattiin maan ensimmäinen sairaalakemisti pystyttämään ja käyttämään uusia menetelmiä. Kokemus elektrolyyttimääritysten tärkeydestä sai Hallmanin itse kemistinsä kanssa rakentamaan maamme sairaalalaitoksen ensimmäisen liekkifotometrin. Paitsi potilastyötä se palveli plasman ja punasolujen elektrolyyttipitoisuuksien tutkimustyötä. Suomessa riehui imeväisten ripuliepidemia, suuri kliininen tutkimushaaste. Taudissa kehittyi vaikea nestetasapainohäiriö, johon Suomessa kuoli monia satoja lapsia vuodessa. Hallman tutki taudin etiologiaa, patofysiologiaa, hoitoa etenkin K ja Na -ionien osuutta siinä sekä myöhäiskomplikaatioita. Tuloksena ilmestyi kolmatta kymmentä merkittävää tutkimusraporttia. Hänen kehittämänsä nestehoito vähensi kuolleisuutta. Huono maitohygienia osoittautui ripuliepidemian pääsyyksi. Sen korjaaminen edellytti sopivan maitopulverin käyttöönottoa ja Hallman sai aikaan kotimaisen teollisen maitopulverituotannon. 1950-luvulla Hallman kiinnitti huomiota potilaisiin, joille kehittyi munuaisrappiotauti jo elämän ensimmäisen kuukauden aikana. Tuo hoitoresistentti, aina kuolemaan johtava tauti sai aikanaan nimen suomalaistyyppinen synnynnäinen nefroosi. Yli kahdessakymmenessä tutkimusraportissa Hallman työtovereineen kuvasi sen kliinisen kuvan, morfologiset piirteet, periytyvyyden ja periytymistavan. Syntyi useita väitöskirjoja. Tämän ensimmäisenä kuvatun suomalaisen tautiperinnön taudin jälkeen löytyi vuosien mittaan monia muita, nykyinen luku on 36. Hallmanilla oli tärkeä osuus tämän kansallisen erikoisuutemme paljastumiseen, joka paljolti edistyi Helsingin Lastenklinikassa. Synnynnäisen nefroosin tutkimus oli malli noiden muiden tautien tutkimukselle. Vuonna 1953 käynnistyi Hallmanin kansainvälisen mallin mukaan suunnittelema Terve lapsi -tutkimus, jossa eri ammattiryhmien voimin seurattiin tiheästi yli sadan helsinkiläislapsen ja harvakseltaan noin 3000 muualla elävän lapsen kehitystä. Tutkimuksella saatiin perustieto suomalaisen lapsen kasvusta ja kehityksestä poikkeavuuksien tunnistamisen pohjaksi. Kansainvälisen lastennefrologiyhteisön jäsenenä Academia Scientiarum Fennica 2011 87
Hallman oli aloittamassa lasten harvinaisten munuaistautien tutkimushanketta 1970-luvulla. Se tuotti muun muassa suuren nefroosipotilaiden aineiston, jossa voitiin määritellä paras hoito. Kotimaisin voimin tutkittiin yleisiä munuaistauteja. Hallmanin omaa tutkimustyötäkin tärkeämpi oli hänen vaikutuksensa Lastenklinikkaan ja oppilaisiinsa sekä heidän välityksellään koko Suomen pediatriaan, olivathan yhdessä vaiheessa maan kaikki kuusi alan varsinaista professoria hänen oppilaitaan. Tuo vaikutus oli korkeatasoisen kliinisen tieteellisen tutkimuksen perinteen ja edellytysten luominen. Kaikissa tehtävissään Hallman korosti tutkimuksen tärkeyttä. Hän antoi tutkimusaiheita oppilailleen ja tuki heidän työtään. Hän kannusti väitelleitä oppilaitaan lähtemään ulkomaisiin huippukeskuksiin ja suhteillaan järjesti siihen tilaisuuden. Lastentautien tutkimussäätiö (LTS) oli perustettu Arvo Ylpön 60-vuotispäivän yhteydessä vuonna 1947. Sen merkitys tutkimuksen tukijana oli vähäinen, kunnes Hallman otti ohjakset ja piti niitä 2000-luvulle saakka. Siinä kuten sittemmin muissakin säätiötoimissaan hän korosti, että apurahojen tuli olla riittäviä edellyttämään päätoimista tutkimustyötä. Vuonna 1962 LTS alkoi antaa kymmenen kuukauden päätoimiseen työhön riittäviä apurahoja, jollaisen hyvin menestyvä tutkija voi saada kolmasti. Säätiö hankki Lastenklinikan tieteelliseen laboratorioon laitteita ja aputyövoimaa. Päätettyään luopua ylilääkärin asunnosta Hallman pani talon vapautumisen ehdoksi, että se muutetaan tieteelliseksi laboratorioksi. Niilo ja Helena Hallman olivat LTSn suurimmat yksityiset lahjoittajat. Sittemmin LTS perusti muidenkin yliopistollisten lastenklinikkojen nimikkorahastot ja rahoitus laajeni valtakunnalliseksi. Lastenklinikoiden Kummit ja Kansanterveysyhdistys ovat kahtena viime vuosikymmenenä antaneet sille merkittävää tukea. Väitelleille nuorille lääkäreille alettiin myöntää stipendejä ulkomaisissa keskuksissa toimimista vasten; muuten pääkohteeksi tulivat laajat kokeneiden pediatritutkijoiden tutkimushankkeet, joissa mukana on yleensä väitöskirjantekijöitä. Vuosittain jaettava summa on nykyisin yli kaksi miljoonaa euroa. Lääketieteen opiskelijoiden koulutusta Hallman paransi merkittävästi siirtämällä painopisteen luennoista ryhmätyöhön. Kullekin pienryhmälle järjestettiin oma tuutori koko kurssiajaksi. Tämän uudistuksen seurauksena opetusministeriö kutsui Hallmanin johtamaan valtakunnallista lääkärien koulutusuudistuksen suunnittelua. Opin touudistuskomitea tuotti perusteellisesti valmistellun ehdotuksen, joka oli kuitenkin liian radikaali vanhoilliselle professorikunnalle. Ensimmäisenä Suomessa Hallman aloitti maan kaikkien alan professorien säännöllisen vuosittaisen neuvottelun perinteen. Hän johti klinikkansa kehittämistä suppeilla erikoisaloilla luomalla niille toimintaedellytykset ja lähettämällä nuoria tohtoreita koulutukseen ulkomaisiin keskuksiin. Näin syntyivät muun muassa maamme ensimmäiset tehohoitoyksiköt. Hän rakensi Suomen lastenlääkäreille uusia ulkomaisia suhteita. Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyösopimukseen kuului tieteellinen yhteistyö lääketieteen alalla. Hän otti sen vakavasti ja aloitti yhteistyössä Neuvostoliiton Lääketieteellisen Akatemian Pediatrian Instituutin kanssa tieteellisten yhteiskonferenssien vuorottelun Moskovassa ja Helsingissä. Pitkä suomalaisturkkilainen yhteistyö perustui hänen ystävyyssuhteisiinsa. Irakilaisten kollegojen aloitteesta alkaneen yhteistyön katkaisi Irakin-Iranin sota. Libyan toivomaan yhteistyöhön lähdettiin, mutta Gaddafin hankkeet pysäyttivät sen. 88 Academia Scientiarum Fennica 2011
Niilo Hallman osallistui monien muidenkin järjestöjen perustamiseen ja toimintaan Suomessa ja ulkomailla. Hän oli lukuisien järjestöjen, muun muassa 16 kansainvälisen tai kansallisen lastenlääkäriyhdistyksen kunniajäsen, sekä Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) ja Suomen Lastenlääkäriyhdistyksen (SLY) kunniapuheenjohtaja. Toimiessaan 26 vuotta MLLn johdossa Hallman uudisti liiton säännöt ja toiminnan ja järjesti Helsingin ja Kuopion Lastenlinnojen myynnin liittoa palvelevien uudisrakennusten rahoittamiseksi. Yksi niistä toi Helsingin Ruusulankadulle Lastenlääkäriaseman, potilashotellin ja kuntoutuskodin. Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi Hallman valittiin vuonna 1965. Hallman toimi myös yli kaksi vuosikymmentä Kansainvälisen Lastenlääkäriliiton (IPA) johtotehtävissä ja uudisti liiton toimintaa. Hänen hyvät kansainväliset yhteytensä lisääntyivät ja vahvistuivat. Suomen UNICEFin johtoon hän kuului yli kolme vuosikymmentä. 70-luvulle tultaessa hänellä oli edellytykset saada edustamansa järjestöt yhteistoiminnassa ajamaan kehitysmaiden lasten terveydenhuollon kehittämistä. SLY ja MLL kutsuivat kahdesti joukon kehitysmaiden lastenlääkäreitä tutustumaan maamme lasten terveydenhuoltoon. MLL järjesti onnistuneen neuvolavarusteiden keräyksen kehitysmaille. UNICEFin saamista hankesuunnitelmista Hallman valitsi Pohjois-Nigerian Zarian Ahmadu Bello -yliopiston (ABY) hankkeen terveydenhuoltohenkilöstöä kouluttavan kenttäklinikan perustamiseksi maaseudulle. Tarpeena oli lastenlääkärin ja kahden kokeneen terveydenhoitajan lähettäminen viideksi vuodeksi, sekä varat kolmen auton, kahden rakennuksen ja perustettavan klinikan varusteiden hankintaan. Hallman matkusti tehtävään valitsemansa lastenlääkäri Kari Launialan kanssa Zariaan neuvottelemaan ABYn ja UNICEFin edustajien kanssa. Puolet kustannuksista sitoutui MLL maksamaan keräysvaroin ja puolet Suomen valtio UNICEFin kautta. ABY sitoutui vastaamaan toiminnan jatkamisesta viiden vuoden jälkeen. Hanke onnistui erinomaisesti. Hallman suunnitteli toisia samanlaisia ja hankkeita ja sopi niistä paikallisten viranomaisten kanssa. Ugandassa yksi opetusklinikka aloitti vuonna 1984 ja toinen vuonna 1995 sekä kolmas Malawissa vuonna 1993. Hallman edellytti, että maan hallitus, paikallinen yliopisto ja kenttähallinto sitoutuivat hankkeisiin, ja että suomalaiset toimivat tukijoina eivätkä vastuuhenkilöinä. Hän sopi ABYn kanssa, että kerrallaan kaksi suomalaista nuorta lääkäriä saisi toimia kuuden kuukauden ajan ABYssa, puolet ajasta yliopistosairaalassa ja puolet maaseudun opetusklinikassa. Monet saivatkin tämän kokemuksen, ja osa heistä palasi kehitysmaatyöhön myöhemmin. Myös IPAn ohjelmaan Hallman ajoi keskeiseksi toiminnaksi kehitysyhteistyön ja järjesti sen puitteissa lukuisia kansainvälisiä lasten terveydenhuoltoa edistäviä konferensseja kehitysmaissa. Hänen aloitteestaan ja tuellaan syntyi Afrikan kansallisten lastenlääkäriyhdistysten liitto. Hänen oli tehtävä lukemattomia Afrikan matkoja, koska hänen neuvottelutaitonsa ja tukensa olivat kaikille hankkeille välttämättömiä. Hänen kuoltuaan ilmestyi maailman lääketieteen johtavan sanomalehden The Lancetin lisäksi monissa afrikkalaisissa lehdissä hyvin kiittäviä muistokirjoituksia. Nigerialainen lastenlääkäri kirjoitti: Hän oli Afrikan lastenlääkärien ystävä ja Afrikan lasten intohimoinen asianajaja. Jaakko Perheentupa Academia Scientiarum Fennica 2011 89
Niilo Hallman In memoriam Niilo Hallman, former long-serving professor of paediatrics at the University of Helsinki and head of the University Children s Hospital, died on January 13th, 2011, after almost three years of severe disablement caused by an accident. He was a man of exceptional vigour, strong altruism and sense of responsibility. He would always accept a new demanding task if he considered that his contribution would be useful for society. He never took a task on in order to continue established practices, but only if he saw possibilities for reform or improvement, and he never dwelt on his own accomplishments, nor was he keen to be credited for them. He had a special ability to establish solid friendships, both at home and abroad, and these were often useful for his endeavours. His accomplishments were prodigious, especially as a promoter of child health care, and particularly in developing countries. Niilo Hallman was invited to membership of the Finnish Academy of Science and Letters in 1965. Hallman started his research career as a third-year medical student, when he approached P. E. Simola, the professor of medical chemistry, in 1938, asking for work. Simola suggested a study on the formation of citric acid in tissues. Thus Hallman spent his early morning and late evening hours in the laboratory while following the routine clinical courses with his fellow students in the daytime. His experiments were successful, and Simola encouraged him to continue this work for a doctoral thesis. Hallman had the first version of his thesis finished before he had to leave for the army, as an attack by the Soviet Union was imminent. He reported on his work in four articles written in German in the Finnish Chemical Journal, and one in Science, all in 1938 39. His thesis was published in 1940 in Acta Physiologica Scandinavica and examined in October 1940. His observations completed the citric acid cycle, which is central to energy production. He showed that pyruvic acid, produced from glucose by glycolysis, reacts with oxaloacetic acid to form citric acid. The war blocked the spread of his results to the scientific world and interrupted his promising and attractive biochemical career. Had his original reports appeared in a really international forum during peacetime, Simola and Hallman might have shared the Nobel Prize for Medicine which Hans Krebs was awarded in 1953. Hallman participated in the wars of 1939-44 as a medical officer. He graduated from the Faculty of Medicine in 1943, and after his release from military service towards the end of 1944 he was elected to a paediatric training post in Arvo Ylppö s old University Children s Hospital. There he started clinical research and had seven reports published in less than two years. In 1947 he attended the first post-war International Congress of Paediatrics in New York City, where Ylppö negotiated a scholarship for him from the Rockefeller Foundation and a research position for a year in the Harvard University Children s Hospital. There he focused on water and electrolyte metabolism and paediatric kidney diseases, which became his subspecialty. He also learned a different clinical culture and the importance of a modern clinical laboratory. Of major value were also his new friends, who were to reach leading positions in paediatrics in the United States. The new clinical culture had replaced Ger- 90 Academia Scientiarum Fennica 2011
man-type large professorial rounds with professional conferences and meetings. The professor did not walk through all the patient wards followed by a long line of senior and junior doctors and students, all trying hard to hear the words of wisdom that he might utter at the front. Instead, problematic cases were discussed at daily conferences and selected instructive cases were presented at weekly staff meetings. He returned to the new Helsinki University Children s Hospital as its assistant head and was eager to make improvements. His new knowledge was of great value for fighting the epidemic of diarrhoea which was still causing severe dehydration and eventually death to hundreds of infants in Finland every year. A clinical chemist was hired for the hospital s laboratory, the first in Finland, and several new micro-scale methods were established that were essential for small patients. Hallman s experience with the value of electrolyte measurements led him to collaborate with the chemist to build a flame photometer, another first in the country. Besides its therapeutic importance, this instrument proved invaluable for research into electrolyte concentrations in blood plasma and erythrocytes. Hallman studied the aetiology, pathophysiology, therapy particularly the role of K and Na ions and late complications of diarrhoea, which resulted in over twenty research reports and substantial improvements in fluid therapy and prognoses. The possibilities for preventing such epidemics were also explored. The cause turned out to be poor milk hygiene, which could apparently be eliminated by making an appropriate milk powder available, and Hallman was able to arrange for this to be produced industrially in Finland. In the 1950s his attention was drawn to infants who developed signs of renal degeneration in the first month of life. This therapy-resistant lethal disease was later named congenital nephrosis of the Finnish type. Hallman and his co-workers described its clinical picture, renal morphology and genetic transmission, and several academic dissertations were produced on the subject. After this first aspect of the Finnish disease heritage, many other such diseases were discovered and reported over the years, the present number being 36. Hallman played an important overall role in their discovery, which largely took place in the hospital for which he was responsible. In 1953 Hallman initiated a national Healthy child research project, following an international model. Members of several professions followed closely the development of a group of over a hundred children in Helsinki, and more infrequently over 3000 children from other selected parts of Finland. Basic information was collected on the growth and development of Finnish children in order to promote the detection of cases of abnormal development. The international paediatric nephrology network, of which Hallman was a member, initiated an international research project on rare paediatric kidney diseases in the 1970s, which, among other things, collected a large enough series of nephrotic children to define the best available therapy. That project was complemented with a similar national study of more common conditions. Even more important than his own research was Hallman s influence on the Children s Hospital, his trainees and Finnish paediatrics as a whole: the establishment of a tradition of high-level clinical research and the prerequisites for it. In all his functions he emphasized the importance of research. Academia Scientiarum Fennica 2011 91
The support for research provided by the (Finnish) Foundation for Paediatric Research, created in connection with Arvo Ylppö s sixtieth birthday, had remained meagre until Hallman took over the reins, which he then held until the 21st century. He emphasized that the grants should be large enough to provide for full-time research, and thus the foundation has since 1962 granted annual ten-month fellowships of a suitable size for work aimed at producing a doctoral thesis. A successful worker can be supported in this way for a total of three years, and laboratory assistance can also be provided. The foundation has grown over the years to support research at all the five academic children s hospitals in Finland. During the last two decades its main funding has been directed towards large research projects run by established paediatric scientists, especially if these include work for academic theses. At present the total annual funding provided by the foundation exceeds two million euros. Hallman also renewed the teaching provided for medical students by replacing many of the lectures by group work tutored by a senior paediatrician. After Niilo Hallman s death the leading journal in the medical world, The Lancet, and many others paid tribute to his memory. A friend of African paediatricians and a passionate advocate for African children, wrote a Nigerian practitioner. How did he become that? Besides being an prominent member of the Finnish Paediatric Association (FPA) and the Mannerheim League (ML), the largest child welfare organization in Finland, eventually being made honorary chairman of both, he was for almost three decades a leading figure in UNICEF in Finland and in the International Paediatric Association (IPA) and was even influential in WHO. In the early 1970s he saw that all these organizations should join forces to improve child health in developing countries. The FPA and ML invited paediatricians from many developing countries to Finland to acquaint themselves with our child health care services, and the ML organized a very successful collection of equipment needed for child and maternity welfare centres in developing countries. Out of the project plans received by UNICEF, Hallman chose one put forward by the Ahmadu Bello University (ABU) in Zaria, Northern Nigeria, which planned starting a field training clinic for health professionals in the countryside. The requirements were a paediatrician and two public health nurses for a five-year period and funds for three vans, two buildings, furniture and clinic equipment. Hallman visited Zaria with the paediatrician who was considering joining the project to negotiate with representatives of ABU and UNICEF. Half of the costs were to be covered by the ML and half by the Finnish government through UNICEF. These instances all accepted the contract. Carefully planned training support for the clinic in child and maternal health care started at the beginning of 1973. The agreement was that after the five-year period ABU would be responsible for continuing the work. The project was very successful, and this encouraged Hallman to plan and negotiate similar projects, which then started at two locations in Uganda in 1984 and 1995 and in Malawi in 1993. He made sure that the national government, the local university and the grassroots level were always involved, and that the Finnish workers were not leaders but only supporters of the work, acting as equals with the local workers. To achieve success in all these projects, Hallman had to visit Africa countless times. He also agreed with ABU that, to stimulate interest in the problems of children in develop- 92 Academia Scientiarum Fennica 2011
ing countries, two recently graduated young Finnish MDs could work at ABU for six months, three months at the University Hospital and three at the field training clinic. Quite a number of MDs obtained that experience, and many of them have later worked in developing countries. Hallman organized IPA seminars on child health care promotion in the developing countries of Africa and South America, and he also promoted the founding of the Union of National Paediatric Societies in Africa. Obituary by Jaakko Perheentupa Academia Scientiarum Fennica 2011 93