ABBEVILLEN JA SAINT-OMERIN POJAT 1942

ABBEVILLEN JA SAINT-OMERIN POJAT 1942 Päivä Kanaalin rintamalla Ilma oli aurinkoinen ja vuodenaikaan nähden lämmin. Pitkän toimettoman ajanjakson jälkeen britit olivat vähän aikaisemmin jatkaneet rannikon yli suuntautuvia lentoja. Näytti siltä, että vihollisia oli taas odotettavissa, mutta aamu rykmentin komentopaikalla Audembertissa sujui hiljaisissa merkeissä. Vasta kello 14 Wissantin radioyksikkö ilmoitti koelennoista Etelä-Englannin kenttien yläpuolella, minkä jälkeen radiohiljaisuus jatkui. Se vaihe oli usein ensimmäinen merkki suunnitellusta hyökkäyksestä. Kello 15 Wissantin ja Domburgin Freya-tutka-asemien käskettiin tarkkailla erityisesti Thamesin suistoa ja Lontoon eteläpuolista aluetta. Kello 15.45 yksi radisteista huudahti. Rykmentin viestiupseeri, kapteeni Langer säntäsi päälähettimen ääreen ja valitsi vastaanottajiksi kaikki kohteet samalla kun käynnisti Audembertin hälytyssireenin. Hän antoi ensimmäisen varoituksen: Huomio! Huomio! Taisteluhälytys! Useita viholliskoneita Thamesin suiston yllä. Kuitatkaa. Yksi toisensa jälkeen taulun valot syttyivät palamaan merkiksi siitä, että kaikki kolme laivuetta olivat saaneet viestin. Rykmentinkomentaja, majuri Schöpfel tuli paikalle lähtövalmiina pelastusliivit päällään ja otti selvää tilanteesta. Mukana oli rykmentin operaatioupseeri, kapteeni Philipp, jonka 2. hävittäjäjohtaja oli lähettänyt ohjaamaan tehtävää. Esikuntaparven ja johtolentueen lentäjät istuivat jo ohjaamoissaan. He pysyivät ajan tasalla kentällä olleiden kovaäänisten avulla. Kullakin lentäjällä oli pieni operaatiovyöhykkeen kartta, jota tutkailtiin jokaisen ilmoituksen jälkeen. Britit olivat kokoontuneet muodostelmaan, mutta lentosuuntaa ei vielä tunnettu. Minuutit kuluivat jännityksen vallassa. Lopulta vihollinen lähti lentämään itään kohti Margatea. Langer ilmoitti: Vihollismuodostelma matkalla itään. Par haillaan Thamesin yllä kohdassa Ludwig Dora 6. Schöpfel vaihtoi muutaman sanan Philippin kanssa ja käski sitten Langerin lähettää I ja II laivue matkaan; III laivue pidettiin kentällä Coquelles ssa siltä varalta, että brittien lähestyminen olikin hämäystä. Langer lähetti uuden päivityksen: I ja II laivue matkaan välittömästi. Kokoontukaa Saint-Omerin ylle. Komentaja johtaa joukkoa. Kuitatkaa. Samaan aikaan kun laivueet kuittasivat käskyä, Schöpfel juoksi Focke-Wulfinsa

ABBEVILLEN JA SAINT-OMERIN POJAT 125 Majuri Gerhard Schöpfel esikuntalentueen Fw 190 A-2 -hävittäjässä Audembertissa vuoden 1942 alussa. S-merkintä tarkoittaa, että kone ei ollut hänen, vaan adjutantti, yliluutnantti Wilfried Sielingin (kaatui 30.4.1942). luo. Käynnissä oli kuusitoista moottoria. Koneet lähtivät nopeasti rullaamaan lentoonlähtöpaikoille, joista ne nousivat ilmaan parvissa. Radioviestejä alkoi singahdella, kun koneet avasivat viestiyhteyksiään. Langer jatkoi tiedottamista brittimuodostelman liikkeistä kaiuttimien välityksellä. Freya-tutkien ilmoituksia tuli entistä enemmän, ja niiden pohjalta tehtiin merkintöjä operaatiokeskuksen suureen karttaan. Kello 15.58 viimeisenkin saksalaishävittäjän ilmoitettiin nousseen ilmaan. Kello 16.03 Kuninkaallisten ilmavoimien muodostelma oli noin 50 kilometrin päässä Dunkerquesta koilliseen. Langer alaisineen nosti kuulokkeet korvilleen. Ensimmäiset suuntimat välitettiin eteenpäin: Intiaanit [vihollishävittäjät] alueella Ludwig Emil 6 suuntana kaakko. Kuittaan, kuului vastaus. Ensimmäiset korkeustiedot saatiin vasta nyt Würzburg-yksiköltä, jonka käytössä oli muunneltu tulenohjaustutka. Uudet tiedot välitettiin koneille: Intiaanit korkeudella Hanni 5 7 [5 000 7 000 metriä] nyt kohdassa Martha Friedrich 1 suuntana etelä. Kuitatkaa. Kuittaan, kuului Schöpfelin uusi vastaus. Brittimuodostelma lensi rannikon yli. Ensimmäisten maasta tehtyjen havaintojen mukaan koneet olivat Bostoneita, joilla oli turvanaan mittava hävittäjäsaatto. Kapteeni Philipp antoi hyökkäyskäskyn: Jatkakaa suuntaan Anton [Dunkerque]. Autot [pommikoneet] ja intiaanit suuntana etelä nyt kohdassa Martha Friedrich 7. Jännitys tiivistyi operaatiokeskuksessa. Kello 16.14 kajahti huuto: Varokaa, Spitfirejä! ja sen jälkeen Koneita alhaalla vasemmalla! Radiohiljaisuus oli pysyvästi rikottu. Kuulokkeista kuului tavanomaisia huutoja ja manauksia ja sitten myös voitonkiljahduksia, jotka kertoivat ensimmäisestä pudotuksesta. Maassa olleet tähystä-

126 JG 26 KANAALIN ÄSSÄT I laivueen maskotti auttaa laivueenkomentaja, kapteeni Johannes Seifertiä irrottamaan valoammusvyön. jät ilmoittivat asemiensa yläpuolella käytävästä ilmataistelusta, liekehtivistä koneista ja maahansyöksyistä. Hazebrouckin ratapihalle putosi pommeja. Pian tähystäjät ilmoittivat brittien kaartaneen takaisin pohjoiseen. Kello 16.25 britit olivat taas meren yllä. Operaatiokeskuksen tohina laantui. Lopulta kello 16.30 kuultiin viimeinen, harvinaisen sinnikkään lentäjän voitonhuuto. Kello 16.35 kaukaa erottui koneiden moottoreiden surinaa. Pian I laivueen Focke-Wulfit ja Messerschmittit lensivät Audembertin yli matkalla Saint-Omeriin. Osa vaaputti siipiään merkiksi voitoista. Schöpfel laskeutui kentälle ja rullasi koneen lähimpänä komentopaikkaa sijainneelle seisontapaikalle. Hän käveli sisään, tarkasteli tilannekarttaa ja odotti laivueenkomentajiensa, kapteeni Seifertin ja kapteeni Münchebergin ilmoituksia. Kapteeni Philipp koosti koneiden tuoreet valmiustiedot laivueiden ilmoitusten perusteella välittääkseen rykmentin valmiustiedot hävittäjäjohtajille. Maa-asemat ilmoittivat puhelimitse maahansyöksyhavainnoista, jotka tiedusteluupseeri kirjasi ylös. Iltamyöhällä 2. hävittäjäjohtajalle lähetettiin kattava suoritusilmoitus, jonka se puolestaan lähetti 3. ilma-armeijalle. Rykmentti ei ollut kärsinyt lainkaan tappioita. Yksi I laivueen Bf 109 F-4 oli tehnyt pakkolaskun Dunkerqueen taistelun jälkeen, mutta se voitiin korjata. I laivueen komentaja ja yksi lentäjistä ilmoitti pudottaneensa Spitfiren, ja samoin teki II laivueen komentaja ja neljä lentäjää. Viimeinen voitonhuuto oli tullut Addi Glunzin huulilta. Hän oli jahdannut viittätoista Englantiin pyrkinyttä Spitfireä, tavoittanut ne Kanaalin keskellä ja hyö-

ABBEVILLEN JA SAINT-OMERIN POJAT 127 Addi Glunz uuvuksissa lennon jäljiltä vuonna 1942.

128 JG 26 KANAALIN ÄSSÄT kännyt niiden kimppuun ylhäältä ypöyksin. Hän pudotti yhden Spitfiren mereen ja vaurioitti toista, mutta oli paennut taistelusta, kun ohjaamo muuttui yhtäkkiä sietämättömän kuumaksi. Abbevillessä huomattiin, että kaksi pakoputkea oli palanut puhki, jolloin pakokaasut olivat tunkeutuneet ohjaamoon; onnekseen Glunz ei ollut tukehtunut. Pimeän tultua laivueet vapautettiin valmiudesta. Operaatiokeskuksen kirjuri kirjasi viimeisen merkinnän rykmentin sotapäiväkirjaan. Maaliskuun 13. päivä 1942 oli historiaa. Talvi Kanaalin rannikolla Sodan kolmantena talvena rykmentti siirrettiin entistä lähemmäs Kanaalia. Kuninkaallisten ilmavoimien tappiot vuonna 1941 ja sen toimet muilla rintamilla keskeyttivät tilapäisesti päivälennot Ranskassa. Saksan 3. ilma-armeija määräsi hävittäjät siirtymään lähemmäs rannikkoa, jolloin vastarannan tapahtumia pystyttiin tarkkailemaan entistä tehokkaammin. Talvisää haittasi molempien puolien lentoja. Saksalaisten tehtävät muistuttivat eniten tavanomaisia hyökkäysoperaatioita. Hävittäjärykmentti 26 lähetti aamuin illoin sään salliessa kahden koneen pareja tiedustelemaan Englannin rannikolle. Esikuntalentueen sekä I ja III laivueen kentät olivat Calais n lähellä aivan Doverinsalmen tuntumassa. Ne olivat tyypillisiä sota-aikana rakennettuja hävittäjäkenttiä, joissa oli kussakin vain yksi pinnoitettu kiitorata. Tavallisesti lentoonlähdöt ja laskut tehtiin ruoholla. Ruohokentät riittivät hyvällä säällä ja mahdollistivat parien ja parvien nopeat lentoonlähdöt. Luonnontilaiset kentät vettyivät kuitenkin talvella, mikä rajoitti toimintaa. Useimmilta kentiltä löytyi ainoastaan yksi varta vasten rakennettu rakennus: huoltohalli. Rykmentin ja laivueiden komentopaikat ja lentueiden valmiustilat olivat yleensä asuntovaunuissa; varsinaisia rakennuksia ei kuitenkaan hylätty, jos ne sopivat käyttötarkoitukseensa. Lentäjät ja kenttähenkilöstö majoitettiin lähikaupunkeihin ja kartanoihin. Koneita varten ei ollut kiinteitä sirpalesuojia, vaan ne hajasijoitettiin avomaastoon naamioverkkojen ja rannikon harvan puuston tai lentokonehallien suojaan. II laivueen tukikohta oli kauempana lounaassa Abbeville-Drucat ssa lähellä Sommen suuta. Drucat oli rykmentin neljästä kentästä parhaiten varusteltu kolmine betonikiitoratoineen. Kenttä sijaitsi Sommen tasangolla lähellä Abbevillen kaupungin itäreunaa. Sekin oli sota-ajan tukikohta, jossa ei ollut lainkaan pysyviä rakennuksia, vaan ainoastaan naamioituja puukasarmeja. Koneiden huoltotöitä varten oli rakennettu puusta tasakattoisia halleja, joihin mahtui kolme tai neljä Focke-Wulfia. Jokaisen lentueen seisonta-alueella oli monta hallia, jotka oli peitetty valtavilla naamioverkoilla.

MAIHINNOUSURINTAMA 6. KESÄKUUTA 3. SYYSKUUTA 1944 Maihinnousupäivä Pips Priller paiskasi luurin kädestään Lillen komentopaikalla ja kutsui operaatioupseerinsa, kapteeni Philippin luokseen. Viides hävittäjädivisioona oli juuri antanut käskyn siirtää rykmentin esikunta Poix hin. Minkä vuoksi? Pitkään odotettu liittoutuneiden maihinnousu oli ilmeisesti alkanut. Normandian rannikolle kerrottiin nousevan paljon joukkoja. Prillerin esikunta, joka oli sijoitettu Pas-De-Calais n selustaan sinne suuntautuvan maihinnousun varalta, piti siirtää lähemmäs varsinaista taistelualuetta. Yksikään kolmesta laivueesta ei ollut välittömästi valmis taisteluun. Kaksi niistä oli lähetetty sisämaahan edellisiltana Prillerin rajusta vastustuksesta huolimatta. I laivueen kolonna oli tien päällä matkalla Reimsiin, III laivue puolestaan matkasi Nancyyn. II laivue lepäsi yhä Mont-de-Marsanissa lähellä Biarritzia Etelä-Ranskassa. Komentajalta kesti tunnin saada joukot kunnolla liikkeelle. Aamukahdeksalta kesäkuun kuudentena päivänä Priller ja hänen siipimiehensä, alikersantti Heinz Wodarczyk, kävelivät Focke-Wulfiensa luo aivan komentopaikan viereen. Luftwaffen ensireaktio maihinnousuun oli alkamassa. Priller käski pitkäaikaista siipimiestään yksinkertaisesti pysymään tiiviisti rinnalla. Kaksikko lähti länteen matalalla ja huomasi Spitfirejä yläpuolellaan idässä Abbevillessä asti. Le Havren lähellä miehet nousivat tiiviin pilvimassan sekaan. Sen suojista poistuessaan heidän silmiensä edessä näyttäytyivät kaikkien aikojen suurimman maihinnousulaivaston alukset. Huikattuaan onnentoivotuksen Wodarczykille Priller syöksyi rantaa kohti 640 km/t. Viidestä maihinnousurannasta itäisimmän eli Swordin brittisotilaat hyppäsivät suojaan, kun kaksi hävittäjää pyyhälsi ylitse viidentoista metrin korkeudella konekiväärit ja tykit laulaen. Kaikki jyvälle päässeet laivaston ilmatorjuntatykit avasivat tulen, mutta Focke-Wulfit selvisivät ristitulesta ehjinä. Lennettyään rannan poikki lentäjät nousivat takaisin pilveen. Puolustussuunnitelma ja sen toteutus Edellinen kuvaus kertoo Saksan ilmavoimien ainoasta näyttäytymisestä sillanpääasemassa maihinnousupäivänä. Tapaus on rykmentin historian tunnetuin, sillä se

MAIHINNOUSURINTAMA 255 esiintyy Cornelius Ryanin suositussa kirjassa Atlantin valli murtuu: maihinnousu Normandiaan 6.6.1944. Nykyään kirjan uskotaan kertovan täsmällisesti koko maihinnousun vaiheista; Luftwaffen uskotaan olleen niin loppuun kaluttu, ettei se missään vaiheessa esiintynyt Normandiassa voimallisesti. Käsityksessä piilee totuuden siemen, sillä liittoutuneiden ilmaherruutta maihinnousualueella ei missään vaiheessa haastettu tosissaan. Se ei kuitenkaan johtunut saamattomuudesta. Luftwaffe aikoi pitkään vahvistaa Ranskan hävittäjäjoukkoja valtakunnanpuolustuksen yksiköillä, ja suunnitelma myös toteutettiin. Kesäkuun seitsemännen päivän iltaan mennessä Saksassa oli jäljellä enää kuusi yksimoottoristen hävittäjien laivuetta; seitsemäntoista laivuetta oli Ranskassa. Jos yksiköt olisivat olleet määrävahvuudessa, niissä olisi ollut yhteensä 1 100 konetta. Valtaosa yksiköistä oli kuitenkin enintään puolivahvuudessa, ja pikaisesti suoritettujen siirtojen ja sekasorron takia vain 289 konetta ilmoitettiin palveluskelpoiseksi ilmailuministeriölle radioitse lähetetyssä vahvuusilmoituksessa kesäkuun seitsemännen päivän iltana. Jos vahvistukset olisi saatu maihinnousupäivänä eikä vasta sitä seuraavana päivänä, ne olisivat saattaneet vaikuttaa maihinnousun kulkuun. Lopulta niiden keskitettykään voima ei riittänyt heilauttamaan maankamaran tapahtumia suuntaan tai toiseen. Noin puolet uusista hävittäjäyksiköistä liitettiin 2. ilma-armeijakuntaan, joka oli perustanut täysimittaisen esikunnan Ranskaan ennen maihinnousua. Saksasta tulleiden lentäjien kokemus rajoittui enimmäkseen pommikoneiden torjuntaan, ja hävittäjäpommittajalentäjinä he osoittautuivat täysin tehottomiksi. Kesäkuun 12. päivänä brittitiedustelu purki käskyn, jonka mukaan kaikkien Ranskassa olleiden hävittäjälaivueiden tuli irrottaa pommiripustimet ja lentää toistaiseksi ilman niitä. Se oli kiistaton merkki siitä, että Luftwaffen puolustussuunnitelma oli epäonnistunut ja että vastedes liittoutuneiden maajoukkojen ei tarvinnut pelätä saksalaishävittäjien suunnalta mitään raketti- ja tykkitulta vaarallisempaa. Toinen ilma-armeijakunta hajotettiin pian, ja sen komentava kenraali ja esikunta lähetettiin takaisin Saksaan. Sen hävittäjälaivueet luovutettiin 5. hävittäjädivisioonalle, joka jo valmiiksi johti muita maihinnousualuetta lähimpänä olleita hävittäjäyksiköitä. Viidennen hävittäjädivisioonan kaksikymmentä hävittäjälaivuetta rasittivat sen komentorakennetta liikaa, ja valtaosa maihinnousuvaiheen hävittäjätehtävistä lennettiin vapaana metsästyksenä, mikä oli muutenkin riittämättömien voimavarojen tehotonta käyttöä. Hävittäjärykmentti 26:n kolme laivuetta saapui taistelualueelle iltapäivällä 6. kesäkuuta ja lensi suuren osan 2. ilma-armeijakunnan ja 5. hävittäjädivisioonan lentämästä 172 sotalennosta liittoutuneiden ilmavoimien 14 000 lentoa vastaan. Rykmentin toiminnasta kuudentena päivänä on tallella vähän tietoa. Ainakin yksi liittoutuneiden kone, P-51, ilmoitettiin tuhotuksi, ja yksi Fw 190:n lentäjä menetettiin. Taisteluyksiköt asettuivat Pariisin ja Reimsin alueen kentille. Esikuntalentue lensi Chaumontista monen viikon ajan; I laivue Cormeilles sta ja Boissy-le-Bois sta. II laivue pääsi Guyancourtiin Suur-Pariisin alueelle 6. kesäkuuta ja jäi sinne. III laivue siirtyi Pariisiin 7. kesäkuuta, 9. ja 11. lentue Villacoublay-Nordiin sekä 10. ja 12. lentue läheiselle Villacoublay-Sudin kentälle. Teitä pitkin matkustamaan joutunut kenttähenkilöstö pääsi tipoittain perille parin päivän kuluessa. III laivue lensi edelleen Bf 109 G-6 -hävittäjillä, joiden Kuhmu-liikanimi perustui moottoripeitteissä oleviin MG 131 -konekiväärien vaatimiin muotosuojiin.

256 JG 26 KANAALIN ÄSSÄT Asesepät lataavat WGr. 21 -raketteja Hävittäjärykmentti 26:n esikuntalentueen Fw 190 A-8/R6 -hävittäjään. (Oletettavasti) vihreän spinnerin valkoinen kierrekuvio oli ajanjaksolle epätyypillinen. Lille-Vendeville toukokuussa 1944. Loput rykmentistä lensi Fw 190 A-7 -hävittäjillä ja yleisemmällä Fw 190 A-8 -mallilla. Jälkimmäisestä tuli lopulta eniten valmistettu Fw 190 -malli 1 334 koneella. Sekä A-7:ssä että A-8:ssa oli A-6-alatyypin neljä siipiin asennettua MG 151 -tykkiä, mutta moottorin päälle asennetut kiväärikaliiperiset MG 17 -konekiväärit vaihdettiin 12,7-millisiin MG 131 -konekivääreihin. Yhdessä suurilukuisessa alatyypissä, Fw 190 A-8/R4:ssä oli typpioksiduuliruiskutus, joka kasvatti huippunopeutta jopa 58 km/t korkeuden mukaan. Rykmentti lensi etupäässä hyökkäyslentoja ja partioita liittoutuneiden kaikkialle tunkeutuvia hävittäjäpommittajia vastaan. Kesäkuun seitsemäntenä everstiluutnantti Priller saavutti 97. ja 98. ilmavoittonsa, yhden P-47:n ja P-51:n. I ja II laivueen lentäjät ilmoittivat pudottaneensa sinä päivänä kahdeksan amerikkalaishävittäjää menetettyään itse kaksi konetta. Kahdeksantena päivänä II laivue pudotti kaksi amerikkalaishävittäjää ja III laivue toiset kaksi, kun rykmentti menetti yhden lentäjän. Kesäkuun 9. päivän aamu sujui rauhallisissa merkeissä rykmentin tilapäisessä esikunnassa Chaumontissa. Matalalla lipuneet pilvet, sumu ja tihkusade estivät lentämisen. Suuri osa lentäjistä lojui telttojen olkipatjoilla ja yritti saada unenpäästä kiinni. Everstiluutnantti Priller oli perustanut komentopaikan toistaiseksi ehjänä säilyneen kasarmirakennuksen tyhjään huoneeseen, jossa oli kaksi tuolia, kaksi pöytää, puhelin ja seinäkartta. Esikunta ei ollut vielä päässyt perille, joten hän toimitti itse puhelinvirkailijan, kirjurin ja lentäjän virkoja. Hänen ainoa paheensa oli siinä vaiheessa sikarit; sellainen roikkui suupielestä melkein joka hetki.

MAIHINNOUSURINTAMA 257 Sade hellitti alkuiltapäivästä. Tehtävä määrättiin aloitettavaksi kello 15.30. Kaksi tuntia myöhemmin koneet palasivat kentälle. Viholliskoneita ei ollut havaittu; Kaakkois-Englannin sää oli ilmeisesti niin huono, ettei sieltä päästy ilmaan. Paikallis sää pysyi kohtalaisen hyvänä, joten Priller lähetti koneet hyökkäämään maakohteisiin. Vähän ennen auringonlaskua yksitoista I laivueen Focke-Wulfia lensi päivän toisen tehtävän komentajansa johdolla. Tuntemattomasta syystä koneet eivät päässeet sillanpääasemaan. Sen sijaan ne suuntasivat liittoutuneiden ilmavoimien maihinnousupäivän laskeutumisalueelle ja tuhosivat viisitoista liitokonetta. Koneita ei suojeltu, sillä ne olivat itse asiassa täysin arvottomia. Hyökkäys ja lentäjien voittoilmoitukset kertovat surullisella tavalla Saksan hävittäjäjoukkojen merkityksestä ja tehokkuudesta sodan siinä vaiheessa. Sää parani 10. päivänä ja sadekuuroja esiintyi vain satunnaisesti. II laivueen lentäjät kohtasivat liittoutuneiden hävittäjiä kahdella eri lennolla ja pudottivat iltapäivällä yhden P-47:n. Myöhemmin illalla 6. lentueen päällikkö, luutnantti Addi Glunz ampui kahdessa minuutissa alas kolme amerikkalaishävittäjää, joista tuli hänen 63. 65. ilmavoittonsa. Vaikka voitot mainitaan Glunzin lentopäiväkirjassa ja laivueen ilmavoittoluettelossa P-47-hävittäjinä, viralliseen tiedonantoon ne merkittiin P-51- hävittäjiksi. Sotakirjeenvaihtaja etsi vähäpuheisen Addi Glunzin käsiinsä pari päivää lennon jälkeen ja taltioi haastattelun: Glunz alkoi lopulta kertoa viime päivinä lennetyistä tehtävistä. Kyllä, hän oli pudottanut kolme Mustangia kahdessa minuutissa. Hän kertoi kiihkottomasti ja selkeästi pilvien lomassa käydystä tanssista, kun oli ampunut ensimmäisen koneen alas liekeissä. Hän ilmestyi kumpupilvestä lähes törmäysetäisyydelle kahdesta muusta koneesta. Toisen Mustangin pyrstö häämötti oman koneen nokan edessä aavemaisena. Vain pari metriä, niin kumpikin olisi ollut mennyttä. Samassa koneet lensivät peräkkäin ulos pilvestä. Liipaisimenpainallus sai Mustangin palamaan. Kymmenen metrin päässä sivulla lensi kuitenkin vielä toinen. Niinpä Glunz ohjasi oikealle ja jatkoi tulittamista rei ittämällä viimeisenkin viholliskoneen. Sekin putosi taivaalta. Kuulostaa niin yksinkertaiselta kirjoitettuna! Vain lentäjätoverit tietävät, kuinka vaikeita glunzmaiset tempaukset todella ovat. Kesäkuun 11. päivänä amerikkalaiset Lightning-rykmentit vapautettiin laivareittien partiovastuusta ja lähetettiin sisämaahan hyökkäämään muiden mukana saksalaispuolustuksen kimppuun. 55. rykmentti pommitti junia ja järjestelyratapihoja Compiegnen alueella. Käännyttyään takaisin kohti Englantia yksi rykmentin laivueista sai taistelunjohdolta ilmoituksen lentotoiminnasta Beauvais ssa. Koneet muuttivat kurssia, mutta saivat kentälle päästyään kimppuunsa kymmenen Fw 190 -hävittäjää, joiden puikoissa olivat Priller, Wodarczyk ja 4. lentueen miehet. Paras kuvaus yhteenotosta on 4. lentueen Gerd Wiegandin, josta oli tehty upseeri. Seuraava on luutnantti Wiegandin sotapäiväkirjasta: 11.6.1944 106. sotalento (kaksi P-38-hävittäjää tuhottu) Nousu kello 14.30 Priller johtaa Noustaan sisämaahan; tarkoituksena on suojella teitä Radioviesti: Lightningeja kentän päällä Me vastaamme: Täältä

258 JG 26 KANAALIN ÄSSÄT tullaan! Taivas on melko selkeä. Erotamme kymmenen Lightningia 2 000 metrissä, jossa mekin lennämme Lisäämme korkeutta täyttä vauhtia, lennämme viholliskoneiden yläpuolelle ja hyökkäämme yhtenä lentueena Priller ampuu yhden Lightningin alas Vihollislentueen oikeanpuoleinen osa syöksyy vasemmalle Minä pysyttelen perässä Taivaalla hyörii sekalainen koneparvi. Avaan tulen, ja yksi Lightningeista syttyy palamaan Lennän kohti toista, joka on puolentoista kilometrin päässä ypöyksin Poukkoilemme sinne tänne Yhtäkkiä kone kaartaa vasemmalle tulosuuntaansa Avaan tulen heti Näen valojuovaluodit, ja sitten ohjaamokuomu mustuu Öljysäiliöön osui! Kuuluu kamala meteli Roikun jalat ilmassa Irrotan mikrofonin piuhan ja avaan laskuvarjon Oikea jalka heiluu edestakaisin Kuusi Lightningia kaartelee laskuvarjoni ympärillä Tömähdän kivuliaasti pellolle kolmen kilometrin päähän Compiegnesta Reisi on tuusan nuuskana Neljä tuntia myöhemmin minut viedään sairaalaan nukutettavaksi Hyvää yötä! Gerd Wiegand toipui vammastaan, muttei enää palannut Hävittäjärykmentti 26:een. Hänen amerikkalaisvastustajansa ampui 70 asteen ennakolla ja näki osuvansa Focke-Wulfin ohjaamon etupuolelle ja moottorin savuttavan ennen kuin joutui itse tähtäimeen ja syöksyi pilveen. Varjolla laskeutuneen Wiegandin ympärillä kaarrellut laivueenkomentaja vahvisti ilmavoiton. Taistelusta myönnettiin saksalaislentäjille yhteensä neljä voittoa alas ammutuista P-38-hävittäjistä, vaikka niitä menetettiin oikeasti vain kaksi. Kaksi päivää myöhemmin III/JG 26 lähti saattamaan muita Bf 109 -hävittäjiä, jotka hyökkäsivät raketeilla brittien sillanpääaseman panssarivaunujen kimppuun. Paluumatkalla yhytettiin amerikkalaishävittäjiä, ja laivueen muodostelma hajosi. Yhtäkkiä 11. lentueen alikersantti Gehrke huomasi olevansa ypöyksin tunne alkoi tulla tutuksi. Ampumatarvikkeita oli jäljellä enää vähän ja polttoainetta vielä vähemmän, joten hänen oli laskeuduttava ensin Orleans iin. Polttoainetäydennyksen jälkeen hän sai luvan palata Pariisiin ja nousi taas ilmaan. Heinz Gehrke kertoo loput tarinasta: Lennettyäni hädin tuskin kymmenen minuuttia tielle ilmestyi suunnaton pölypilvi. Ensin pohdin, pystyivätkö viljelijät synnyttämään sellaisen sotkun puimureillaan. Kyse ei ollut kuitenkaan maatalouskoneista, vaan Thunderbolteista, jotka hyökkäsivät maakohteisiin. Hetken päästä huomasin ne kaartelemassa ja nekin vuorostaan huomasivat minut. Kohtalokas kysymys mikä nyt neuvoksi? Yksinkö kahtatoista vastaan? Kaarroin itään ja lensin täysillä aivan pinnassa. Thunderboltit lähtivät perään piittaamatta siitä, että lensin vain kahden, kolmen metrin korkeudella maasta joka ikistä pensasaitaa ja puuta väistellen. Thunderboltit hyökkäsivät todella tarkasti yksi kerrallaan. Sähkölinjaa väistäessäni kone hajosi. Moottori sai osuman ja alkoi savuttaa reippaasti. Kapusin ulos koneesta. Laskuvarjo aukesi ja huomasin istuvani typertyneenä maassa. Messerschmitt laskeutui kylään eikä ainoastaan palanut itse karrelle, vaan sytytti samalla ranskalaisen maatalonkin palamaan. Sokin ja vammojen molemmissa jaloissa oli kranaatinsirpaleita takia pysyin jonkin aikaa istualtani, kunnes kylästä tulleet ranskalaiset lähestyivät minua kiistattomin

MAIHINNOUSURINTAMA 259 aikein. Viikattein, kepein ja ehkä aseinkin varustetut siitä en tosin ole vuorenvarma kyläläiset halusivat tietää, olinko minä vastuussa talon palamisesta. Kaikeksi onneksi paikalle osui juuri sillä hetkellä maavoimien kuorma-auto täynnä sotilaita, jotka pelastivat minut ranskalaisten kynsistä orleans laiseen sairaalaan. Kymmenen päivää sairaalassa ja sitten takaisin lentueeseen. Siellä ilahduttiin yhden lentäjän paluusta, sillä poissa ollessani oli menetetty monta lentäjää. Heinz Gehrke oli kohdannut 78. hävittäjärykmentin laivueen, joka oli hyökkäämässä junien kimppuun Orleans ssa. Amerikkalaisarkistojen mukaan yksi lentäjistä varoitti yhdestä Messerschmittistä, jonka hän huomasi patsastelevan maan tasassa. Hän ampui epäsuotuisasta asemasta ennakolla ja luuli ensin, että Messerschmitt oli syöksynyt maahan. Sitten hän näki sen uudestaan ja takaa-ajo alkoi. Reilun 700 metrin päästä ammuttuaan hän kuroi välimatkaa umpeen, mutta sitten ampumatarvikkeet loppuivat. Laivueenkomentaja lähestyi reiluun sataan metriin ja ampui lyhyitä sarjoja, jotka irrottivat Messerschmittistä palasia. Koneen sytyttyä palamaan Gehrke hyppäsi. Kone törmäsi maahan ja räjähti. Pariisin ympäristön lentokentät, jotka toimivat nyt Hävittäjärykmentti 26:n kaikkien kolmen laivueen, III/JG 54:n ja monen muun hävittäjäyksikön tukikohtina, olivat liittoutuneiden ensisijaisia pommituskohteita. Kesäkuun 14. päivänä kello 6.45 III/JG 26 nousi Villacoublaysta torjumaan B-17-muodostelmaa, joka oli matkalla Le Bourget hen. Laivue tunkeutui 55. hävittäjärykmentin P-38-saattohävittäjien läpi ja majuri Mietusch ampui alas yhden yhdestätoista B-17-pommikoneesta, jotka eivät palanneet lennolta. Messerschmittit tuhosivat kolme Lightningia ja kaksi Mietuschin nuorta lentäjää kaatui. Yhdennentoista lentueen alikersantti Erhard Tippe kirjasi muistiin vaikutelmansa tehtävästä, joka oli III laivueen voitokkain koko maihinnousuvaiheessa: Tänään lensin Wolfgang Poldi Polsterin siipimiehenä; lensimme etummaisina komentajan parvessa. Nousimme saman tien 8 000 metriin Pariisin pohjoispuolelle. Kahdeksantoista Bf 109 -hävittäjää lensi yhdessä taistelurivissä. Yhtäkkiä havaitsimme 60 Lightningia 2 000 metriä alempana samanlaisessa muodostelmas sa. Komentaja Mietusch vaaputti ja lähti syöksyyn; me seurasimme perässä. Syöksyimme petolintujen lailla yläilmoista ja valitsimme uhrit tarkasti. Ensim mäinen Lightning räjähti heti komentajan tulituksessa. Toinen tuhoutui samalla tavalla. Kol mas kaartoi oikealle. Minä sain siitä hyvän otteen; vihollinen vaihtoi kaartosuuntaansa, mutta minä tiukensin kaarrosta ja avasin tulen. Lightning putosi taivaalta holtittomasti. Poldin taistelu sujui samoissa merkeissä ja yhtä menestyksekkäästi. Nyt oli päästävä äkkiä pois, sillä paikalle oli ilmestynyt 60 Thunderboltia. Lähdin jyrkkään syöksyyn, mutta neljä Lightningia oli ottanut minut tähtäimiinsä Pariisin yllä. Taivaalla oli pilvi, jonka suojiin yritin päästä. Juuri sen sisään kadotessani yksi takaa-ajajista lähetti perääni sarjan. Messerschmittini tuprautti ilmoille valkeaa savua. Jäähdyttimeen oli osunut! Lämpötila lähti heti nousemaan. Suljin kaasun ja liitelin itään. Pilvestä tullessani takaa-ajajia ei näkynyt mailla halmeilla. Tein uskollisella keltaisella 13:lla mahalaskun Pariisin laitamille. Olimme saavuttaneet seitsemän ilmavoittoa, mikä oli loistavaa. Menetimme itsekin seitsemän ko-

260 JG 26 KANAALIN ÄSSÄT Mekaanikot auttavat everstiluutnantti Prilleriä Jutta -nimikkokoneestaan II laivueen kentällä Guyancourtissa Normandian maihinnousun ensimmäisen viikon aikana. netta, muttei läheskään kaikkia peruuttamattomasti. Jälleen kerran 18 oli kohdannut 120, niin kuin kaikkina muinakin päivinä. Seuraavana aamuna everstiluutnantti Priller sai käskyn harvinaisen aikaisin. Hänen oli määrä nousta Guyancourtista kello 6.25 II/JG 26:n, III/JG 26:n ja III/JG 54:n muodostelmanjohtajana; tehtävänä oli lentää Caenin luoteispuolelle. Päivästä oli tulossa aurinkoinen ja pilvetön, eikä aikaakaan kun saksalaishävittäjät olivat kokoontuneet muodostelmaan ja kiisivät Normandian maaseutumaiseman yllä. Ennen sillanpääasemaa niiden käskettiin kuitenkin muuttaa kurssia. Viisi vihollisen raskaiden pommikoneiden ryhmää oli juuri saapumassa Ranskan rannikolle ja lentämässä Pariisia kohti. Muodostelman kärjessä lentänyt komentaja huomasi koneet ensimmäisenä pienet, valopisteet noin 4 800 metrin korkeudessa. Hän näki myös pommikoneiden ympärillä parveilevat saattohävittäjät ja päätti lähteä pikaiseen hyökkäykseen. Tässä on lainaus Prillerin taistelukertomuksesta: Hyökkäsin viistosti sivusta ensimmäisen ryhmän kimppuun sen lentokorkeudessa ja osuin monta kertaa yhteen muodostelman vasemmassa reunassa lentäneeseen Boeingiin. Taisteltuani lähietäisyydeltä erittäin voimakkaan saattojoukon kanssa hyökkäsin noin kahdenkymmenen Liberatorin muodostelman kimppuun edestä. Ammuin ensimmäisen kiilan vasemmassa reunassa lentänyttä Liberatoria ja näin osuvani ohjaamoon ja kahteen vasemmanpuoleiseen moottoriin. Kun olin syöksynyt alas, näin Liberatorin erkanevan muodostelmasta kolmen moottorin palaessa

MAIHINNOUSURINTAMA 261 Everstiluutnantti Prillerille ojennetaan perinteinen kukkakimppu sadannen ilmavoiton kunniaksi. Prilleriä vastapäätä seisoo kapteeni Matoni, joka johti lennolla II laivuetta; oikealla sivuttain näkyy Prillerin siipimies, ylikorpraali Wodarczyk. Guyancourt 15. kesäkuuta. kirkkaasti ja syöksyvän kohti maata. En nähnyt maahansyöksyä jatkuvan ilmataistelun takia. Prillerin Liberator kuului 492. pommitusrykmenttiin. Se suuntasi rannalle kahden moottorin varassa. Kun kolmannen moottorin potkurinsäädin lakkasi toimimasta, lentäjä käski miehistön valmistautua hyppyyn. Kone lensi 2 100 metrissä ja rannikko erottui 50 kilometrin päässä. Navigaattori antoi erehdyksessä merkin, että oltiin liittoutuneiden alueella, ja hyppäsi. Hetkeä myöhemmin viimeinen moottori pysähtyi, jolloin kaikki paitsi ohjaaja hyppäsivät koneesta viidessätoista sekunnissa. Sitten ohjaaja trimmasi koneen ja hyppäsi itsekin. Navigaattori jäi vangiksi, mutta yhdeksän muuta miestä laskeutui turvallisesti liittoutuneiden puolelle. Kohtalon oikusta navigaattorin henki säästyi virheen takia; loput miehistöstä sai surmansa toisen B-24:n maahansyöksyssä alle kolme viikkoa myöhemmin. Ilmavoitto oli Pips Prillerin sadas. Ne kaikki oli saavutettu Kanaalin rintamalla. Vain kourallinen lentäjiä oli saavuttanut sata voittoa länsirintamalla; sellainen virstanpylväs antoi rykmentille aihetta todellisiin juhliin. Laskeuduttuaan Priller sai upseereilta kukkakimpun ja kirjeen vaimoltaan, joka odotti pariskunnan ensimmäistä lasta; laskettuun aikaan oli enää pari viikkoa. Priller avasi ensi töikseen kirjeen, lukaisi sen läpi ja tokaisi: Luojan kiitos kotona kaikki on hyvin. Juhlinta saattoi alkaa. Chaumontiin saapui onnitteluviestejä Prillerin harvinaislaatuisesta saavutuksesta vielä monta viikkoa myöhemminkin. Kesäkuun lopussa hänet kutsuttiin Adolf