1
2
Puheenjohtajan sana Keväällä vuonna 1961 olin abiturientti. Sana juontuu latinankielisestä verbimuodosta, joka kuvaa meneillään olevaa tapahtumaa suomeksi kirjaimellisesti pois lähdössä oleva, pois lähtevä. Silloin oli tietysti päättymässä koulu, ylioppilaskirjoitukset olivat meneillään, edessä lopullinen uran valinta. Silloin todellakin puhuttiin vielä urasta, elämän maisemaan pitkälle eteenpäin piirretystä uurteesta siis ainakin kuvitelmien tasolla aika selvästä kuvasta koko elämän kaaresta. Abiturientti oli siis isojen ratkaisujen äärellä. Tästä mennään eikä sivuille sitten enää vilkuilla! Olen viime aikoina useissa tilanteissa esitellyt itseni jälleen abiturientiksi. Kun syksyllä 1961 kirjoittauduin teologiseen tiedekuntaan, uran kaiverrus alkoi. Kun nyt olen siirtymässä eläkkeelle, tuo ura on perinteisessä mielessä kaiverrettu loppuun asti. En tietenkään nuorena voinut aavistaa, mitä elämän kaari toisi mukanaan, mutta siinä mielessä olen tuon ajan lapsi, että se kuitenkin on ollut yhtenäinen. Voin eläkkeelle siirryttyäni kokea yhä olevani sillä jatkumolla, johon pian viisi vuosikymmentä sitten asetuin vaikka sen maisemia en olekaan voinut aavistaa. Nykyinen kuva elämän kaaresta on paljon hämärämpi. Ehkä se ei ole kaari ollenkaan, vaan sarja erillisiä piirtoja, hyppyjä sinne tänne. Tunnen itseäni nuorempia, jotka ovat jo kolmatta uraansa kaivertamassa. Edessä ei ole suora tie, vaan on jatkuvia valintoja tienhaaroissa. Toisista ne tuntuvat itsestään selviltä ja luontevilta, toisista taas ahdistavilta. Ei riitä se, että ylläpitää ammattitaitoaan siis oppii siinä mielessä koko ajan uutta. Moni on joutunut alkamaan kokonaan uudestaan, kaksi tai jopa kolme kertaa. On sanottu, että suuret kertomukset ovat jälkimodernina aikana kuolleet. Tällä tarkoitetaan usein kattavia maailmankatsomuksia ja ideologioita, jotka ovat jäsentäneet elämää ja antaneet sille suuria, yhteisiä päämääriä. Näin myös työelämän hajoaminen kuvastaisi samaa. Myös työelämä on sarja pieniä kertomuksia. Onkin havaittu, että työ ei monien mielessä enää ole johonkin suureen kokonaisuuteen liittyvä itseisarvo, vaan yksilöllinen välinearvo, jol- 3
la hankitaan itselle mahdollisuuksia toteuttaa omia, itse valittuja elämän päämääriä. Riittävätkö ne elämän mieleksi? Minun on vaikea nähdä, että tämä elämän kääntyminen kohti omaa itseä ja omien tarpeiden välitöntä tyydyttämistä voisi olla kestävä tie. Yksi suurimmista ihmiskunnan tulevaisuuden haasteista on ilmastonmuutos jo senkin jonkinasteinen hallinta edellyttäisi suurten kertomusten ja globaalin vastuun paluuta. Olemme valmistautumassa Jyväskylän sukukokoukseen. Toivon, että mahdollisimman moni voisi tulla mukaan. Olisi hyvä, että tässä toisessa abiturienttivaiheessa olevat vähitellen voisivat luovuttaa tehtäviä nuoremmille. Tarkoituksemme on toteuttaa sukupolvenvaihdos saattaen. Sukuyhdistyksen hallituksen vanhat vastuuhenkilöt ovat valmiita kulkemaan pari vuotta uusien rinnalla. Näin siirtymä voi tapahtua ilman suurta vaivaa mitä tässä nyt ei muutenkaan kovin paljon ole. Muistutan myös yhdistyksemme lehdestä: kaipaamme kirjoituksia. Kynnys ei ole korkea. Juha Pihkala 4
Hyvät sukulaiset! Sukuyhdistyksemme hallituksella on edessään sukupolvenvaihdos, sillä osa jäsenistä on ollut siinä mukana jo pitkään. Hallitus ehdottaakin, että sukulaiset ryhtyvät käymään keskustelua uusista jäsenistä, sillä elokuisen sukukokouksen asialistalla on myös puheenjohtajan, sihteerin ja hallituksen valinta. Kyseisiin tehtäviin tarvitaan nyt uutta verta. Tavoitteena on aktivoida hallituksen toimintaan mukaan 35-55- vuotiaita suvun jäseniä, jotka ovat kiinnostuneita suvun asioista. Hallituksen jäsenyys merkitsee näköalapaikkaa, jolta voi katsella suvun asioita sekä tuoda toimintaan omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tehtävä on mielenkiintoinen myös siksi, koska sen avulla voi palvella laajaa sukulaisverkkoa. Hallitus kokoontuu 2-3 kertaa vuodessa. Tulevan hallituksen taipaleen aloitusta helpottaa sellainen lupaus, että nykyinen puheenjohtaja Juha Pihkala ja sihteeri/varainhoitaja Tero-Paavo Varvio ovat valmiit olemaan vielä vuoden toiminnassa mukana. Näin tehtävien vaihto voidaan hoitaa mahdollisimman pehmeästi. Sukukokous järjestetään siis Laajavuoressa 23.-24. elokuuta. Kokouksen ilmoittautumislomake on tässä lehdessä. Ilmoittautumisen voi hoitaa joko sillä tai sähköpostilla. Suosittelemme sähköpostia. Kaavake ja muutakin kokoukseen sekä sukuun liittyvää tietoa löytyy omilta kotisivuiltamme osoitteesta www.gummerus-pihkala.fi Kirjeet voi lähettää osoitteella Tero-Paavo Varvio Kyläsepänkatu 8, 33270 Tampere ja sähköpostit vaappu3@saunalahti.fi Sukukokouksen osallistumismaksu on 30 euroa aikuiselta ja 15 euroa lapselta, kun ilmoittautuminen tapahtuu 15.6. mennessä. Sen jälkeen hinnat ovat 35 ja 17 euroa. Jokainen kokoukseen osallistuva hankkii majoituksen itse. Sukulehti jatkaa ilmestymistään, mutta se kaipaa juttuja, joille ei ole asetettu minkäänlaista uutiskynnystä. Kaikenlaiset tarinat, sattumukset ja kaskut kelpaavat. Sekin olisi mukava, jos tarinoissa olisi kuvia. Leppoisaa kesänalkua kaikille sukulaisille! Heikki Gummerus 5
Gummerus-Pihkala sukuyhdistyksen jäseneksi liittymisohjeet 6
Anja Toponen Kirkkokierros sukuhistoriaan (osa 1) Muutama vuosi sitten vietimme turkulaisen pikkuserkkuni Hannele Ekurin kanssa kesäisen viikonlopun kiertämällä Gummerus-suvun esiisien ja -äitien asuinpaikkoja Hämeessä, Varsinais-Suomessa ja Keski- Suomessa. Hannelen isoisä turkulainen Herman Nurmi ja oma isoisäni tamperelainen Hemming Kankaanpää kuuluivat virtolaiseen 8 hengen sisarussarjaan, joiden vanhemmat olivat Fredrika Gummerus ja Salomon Ojanen. Seuraavassa on lueteltu heitä edeltävät tiedossa olevat esivanhemmat vanhimmista alkaen: Josef Petri Gummerus, puoliso Skolastica Matintytär Henrik Gummerus, puoliso Kristina Lilius Andreas Henrikinpoika Gummerus, puoliso Margaretha Rungius Andreas Gummerus, puoliso Kristina Lignipaeus Anders Gummerus, puoliso Hedwig Wahlman Anders Gummerus, puoliso Eva Kristina Askelin Adolf Fredrik Gummerus, puoliso Eeva-Kaisa Uusi-Liuha Fredrika Gummerus, puoliso Salomon Ojanen Turku, Sahalahti, Orivesi Sahalahti, Orivesi Orivesi, Loimaa Loimaa, Huittinen, Vampula Vampula, Huittinen Huittinen, Keuruu Keuruu, Virrat Virrat, Teisko Sahalahdella 1500-luvun lopulla syntynyt Josef Petri toimi Turun suomalaisen seurakunnan kappalaisena ainakin vuosina 1624-1628. Tämän jälkeen pariskunta muutti Sahalahdelle, jossa Josef oli kappalainen vuosina 1630-7
1643. Muuttomatkan vaivalloisuutta Kangasalan pitäjän perukoille Längelmäveden rannalle voi vain ihmetellä. Vuonna 1559 rakennettu kirkko sijaitsi melkein samalla paikalla kuin nykyinen kirkko Ilolan kylässä. Pariskunnan neljä lasta - Henrik, Matti, Valpuri ja Kristiina - syntyivät kaikki todennäköisesti Sahalahdella. Vuodelta 1636 on säilynyt kappalaisen omakätinen nimikirjoitus Josephus Petri. Kirkon ensimmäinen inventaariluettelo tehtiin heti Josefin toisena kappalaisvuonna 1631, jolloin kirkossa todettiin olevan ehtoollisvälineet, messukasukka ja -paita, alttarin, saarnastuolin ja lukkarinpenkin vaate sekä peltiset kynttilänjalat. Kirkossa oli alkuajoista lähtien myös kellotapuli, jossa oli kolme eri kokoista kelloa. Seuraavina vuosina aateliset tekivät kirkolle lahjoituksia, mm. Saarioisten kartanon herra, everstiluutnanti Patrik Ogilwik puolisonsa Katariinan kanssa lahjoitti kotikirkolleen samettisen messupuvun ja alttarivaatteen. Kirkko tuhoutui vuonna 1728. Josef perheineen asui Pyttylän tilalla, joka oli toiminut seurakunnan pappilana jo keskiajalta lähtien. Pappilan suuruudesta ei ole tietoa, mutta käytettävissä oli useampi pienehkö rakennus, joissa perheen lisäksi asui 3 nais- ja 3 miespalvelijaa. Vuonna 1635 pappilassa oli karjaa hämmästyttävän paljon: 5 hevosta, 15 lehmää, 2 vasikkaa, 2 hiehoa, 24 lammasta, 15 elukkaa (?), 8 vuohta ja 4 sikaa. Varsinainen työnsankari ja monitaituri on kuitenkin ollut lukkari Matti Nisiuksenpoika, jonka työnkuvaan 1630-luvulla pappilassa kuului mm. saunanlämmitys, eläinten teurastus, kylvöjen tekeminen, papinleivän leivonta ja oluenpano. Kirkollisista velvoitteista tärkeimmät olivat kellojen soitto ja kirkon siivous. Myös lasten opetus ja parantajan ammatti kuuluivat hänelle. Orivedellä Vuonna 1643 Josef siirtyi papiksi Orivedelle. Oriveden kirkko oli palanut vuonna 1577 ja uuden kirkon rakennuttaminen oli kirkkoherran päätehtävä useiden vuosien ajan. Uusi suorakaiteen muotoinen hirsikirkko, jossa oli 20 penkkiriviä ja kiinteä tapulitorni, valmistui vuonna 1650. Sahalahden pappilassa oli ollut paljon karjaa, Oriveden pappila puolestaan oli viljatila. Josefin kuoleman jälkeisenä lesken armovuonna 1664 tehdyssä katselmuksessa peltoihin oli kylvetty 14 tynnyriä ruista, 13 tyn- 8
nyriä ohraa sekä 10 kappaa hernettä, kauraa ja hamppua. Silloisesta irtaimistosta kirjattiin muistiin pöytäliina, 8 lautasta, 6 maitopyttyä ja 6 oluttynnyriä. Ennen Josefin kuolemaa vuonna 1662 piispa Johannes Terserus oli tiedottanut hallitsijalle Oriveden seurakunnan surkeasta työntekijätilanteesta: kappalainen Johannes Vanaeus oli yksinkertainen ja heikko saarnamies, kirkkoherra Gummeruksen apulaisena toiminut poika Henrik puolestaan juoppo. Piispa ehdotti seurakunnalle, että sen tulisi saada uusi paimen, mutta omiin pappeihinsa kiintyneet seurakuntalaiset, myös säätyläiset, olivat ajatusta vastaan. Josefin poika Henrik syntyi n. 1630 ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1650. Hänet mainitaan isänsä apulaisena Orivedellä jo vuonna 1657. Vuonna 1669 Henrik valittiin Oriveden kappalaiseksi ja vuonna 1678 kirkkoherraksi. Jo apulaissaikoinaan Henrik oli seurakuntalaistensa suosiossa; he kutsuivat häntä koteihinsa ja antoivat lahjoja. Henrik osti Voitilan kylästä Ärrälän talon vuonna 1663, kirkkoherrana hän kuitenkin asui pappilassa. Sukunimestä Gummerus on historiankirjoissa ensimmäinen maininta 4.3.1679, jolloin hän allekirjoitti kirkon tilit Henricus Gummerus Orivesiensii. Henrikin puoliso Kristina Liliuksen vanhemmat olivat Pälkäneen kirkkoherra Henrik Lilius (entinen Rainius) ja Sofia Jaakontytär. Henrikillä ja Kristinalla oli 5 lasta: pojat Henrik, Johannes ja Andreas sekä tyttäret Sofia ja Kristiina. Seurakuntalaiset hakivat vanhimman pojan, Henrik Henrikipojan, Oriveden pitäjän apulaiseksi vuosiksi 1684-1713. Hän oli myös Ärrälän isäntä isänsä jälkeen. Johannes päätyi kappalaiseksi Iisalmeen, Sofia puolestaan kappalainen Johan Lucanderin vaimoksi Kuorevedelle ja Kristiina Huittisten kappalaisen Johan Laurentin puolisoksi. Loimaalla Henrik ja Kristina Gummeruksen nuorin poika Andreas opiskeli Turussa yhdessä veljensä Johanneksen kanssa; Johannes mainitaan konsistorin pöytäkirjassa vuonna 1694 metelöinnin vuoksi! Andreas valmistui ylioppilaaksi vuonna 1691 ja vihittiin papiksi 1695. Andreas Gummerus - ensimmäinen neljän samannimisen pappis-antin ketjussa - toimi koko työ- 9
uransa ajan Loimaalla appensa Mathias Rungiuksen työtoverina ja seuraajana. Ison vihan aikana vuonna 1715 venäläiset kiduttivat kuoliaaksi ensin Rungiuksen ja vuotta myöhemmin Andreas Gummeruksen. Heidät molemmat haudattiin silloisen kirkon eteisen alle perhehautaan. Nykyisin ko. paikalla on vain vanhaa hautausmaata ympäröivä lankkuaita. Andreas Gummeruksen puoliso oli Margaretha Rungius, jonka vanhemmat olivat 53 vuotta Loimaalla pappina toiminut Mathias Rungius ja Anna Wahlstenius. Myös Anna Wahlsteniuksen isä ja veli olivat olleet pappeja Loimaan seurakunnassa. Mathias Rungius ja Annan veli Pietari ovat molemmat lahjoittaneet Loimaan kirkkoon käyttö- ja koriste-esineitä. 1700-luvun Loimaan kirkko sijaitsee nykyisin Alastarolla, mutta nykyisessä Loimaan kirkossa vasemmalla puolella kuorissa on kynttiläkruunu, jonka palloon on kaiverrettu nimet: Petrus Johannis:Wahlsteinius ja Elin: Christians: Dotter. Kynttiläkruunun ja nimien näkeminen oli miellyttävä yllätys sukuhistoriaa penkoville kiertomatkalaisille, varsinkin kun kirkon esittelylehtinen ei ko. asiaa maininnut. Andreas ja Margaretha saivat 9 lasta, joista aikuisiksi selvisivät Henrik, Andreas, Maria ja Christina. Henrik päätyi ylioppilaaksi tultuaan koulumestariksi Ahvenanmaan Sundiin ja meni naimisiin Finströmin kirkkoherra Frodeliuksen tyttären Anna Catharinan kanssa. Mariasta tuli papinrouva Alastaron pappilaan ja Christinasta Turun katetraalikoulun opettajan Johan Julinuksen puoliso. Isänsä kaima Andreas valitsi myös isänsä ammatin ja toimi pappina Huittisissa ja Vampulassa. Tämän Antin ja seuraavien sukupolvien vaiheista kerrotaan tarinan toisessa osassa. Kirjallisia lähteitä Gummerus-Pihkala sukukirja I Längelmäveden seudun historia, osa II: Sahalahti Oriveden seurakunta 450 vuotta. Juhlakirja 1990. Loimaan historia I. Seurakuntaelämä. 10
Juha Pihkala Elämän mieli Mitä mieltä on elämässä, mikä on elämän mieli? Mieli tai mielekkyys ei ole täsmälleen sama asia kuin tarkoitus, koska ihminen saattaa kokea elämänsä mielekkääksi silloinkin kun siinä ei näytä toteutuvan mikään selvästi julki lausuttava tarkoitus. Tarkoitus näyttää liittyvän lähinnä joihinkin päämääriin ja tavoitteisiin, mieli taas olisi ennen kaikkea näkökulma, perspektiivi koko elämään. On ihmisiä, joiden elämä on täyn nä tehtäviä, ulkopuolisten mielestä tärkeitäkin, mutta jotka silti eivät jaksa elää. Lähellä toisiaan nämä asiat kuitenkin ovat, mieli ja tarkoitus. Ranskalainen biologi Jean Rostand torjuu teoksessaan Elä män seikkailu kysymyksen elämän tarkoitukses ta ja mie lestä, mikäli siihen liittyy vähäisinkin häivähdys uskontoa tai jotain sii hen verrattavaa. Elämästä ei hänen mukaansa pidä etsiä mitään muuta tarkoitusta kuin minkä elämä sellaisenaan itse antaa. Samalla tavalla on ajat ellut psykoanalyysin kehit täjä Sigmund Freud: Kun ihminen kysyy elä mänsä mieltä ja arvoa, hän on sairas, sillä eihän kumpaakaan objektiivi sesti katsoen ole olemassa. Toisaalta taas Freudin oppituolin haltija Wienissä viime vuosisadan loppupuolella niin sanotun logoterapian perus taja Viktor E. Frankl väittää aikamme ihmisen sairauden olevan juuri siinä, että elämän tarkoi tus ja mieli ovat pahasti hukassa. Samoilla linjoilla on myös Carl Gustaf Jung, psykiatri, joka alun perin toimi läheisessä yhteistyössä Freudin kanssa. Hän päätyi kuitenkin vähitellen hyvin toisenlaiseen tulkintamalliin kuin työtoverinsa. Uskonnossa ilmenevät hänen mukaansa ihmisen kollektiivi sen alitajunnan syvät, terveh dyttävät voimat. Jung kirjoittaa: Kukaan sellainen, joka ei uudelleen löydä uskonnollista perusasennet taan, ei voi tulla todella terveeksi. Vastaavanlaisia toinen toisensa poissulkevia sitaatteja olisi helppo kerätä lisää myös niin sanotun tavallisen kansan suusta. Mitä niistä voidaan päätellä? Ainakin se, että elämän tarkoitus ja mieli eivät avaudu niin sanotuista tosiasioista eli faktoista käsin. Se ei löydy niitä lajittele malla, luokittele malla ja analysoimalla. Täysin samanlaisen kasvatuksen tai tieteellisen koulutuksen saaneet ihmi set voivat päätyä aivan erilaisiin käsityksiin. Samalla keski tysleirillä sa malla tavoin eläneet ja kärsineet ihmiset ovat voineet kokea kohtalonsa aivan eri tavoin. Faktat ovat olleet kaikille samat. Maailma, jossa ihmiset elävät, on yksi ja sama. Usko elämän tarkoitukseen 11
tai tarkoituk settomuuteen ei vät muuta maailmaa toiseksi, mutta se muuttaa ihmisen näköalan maail maan. Kysymys elämän mielestä ei näytä aina olevan pinnalla. Se on kuitenkin koko ajan olemassa pinnan alla. Niin sanotut ra ja tilanteet, joiden merkityksestä on erityisesti puhunut filo sofi Karl Jaspers, nosta vat sen näkösälle. Rajatilanteita ovat ne hetket, jolloin ihminen törmää elämän käsittämättömään sattumanvaraisuuteen, kun hän kohtaa kärsimyksen, jota ei voi selittää, kun hän joutuu taistelemaan voimiensa äärira joilla, kun hän ajautuu umpikujaan syyllisyytensä kanssa ja kun hän joutuu kasvokkain kuoleman kanssa. Jaspers kir joit taa: Pelkässä olemassa olossamme usein väistämme näitä tilanteita sulkemalla silmämme ja elämällä ikään kuin niitä ei olisikaan. Uno hdamme, että meidän on kuoltava, unoh damme oman syyllisyytemme ja sattuman varassa olemisen. Tällöin olemme lopulta te kemisissä vain konkreettisten ti lanteiden kanssa, jotka hallitsemme mielemme mukaan ja joihin rea goimme suunnittelemalla ja toimimalla maailmas sa, ole massa olomme etujen mukaisesti. Mutta rajatilantei siin reagoimme joko siten, että verho amme ne näkymättö miin, tai siten, että silloin kun ne todella käsitämme, epä toivon ja uudelleen arvioinnin kautta löydämme itsemme, jolloin itse tuntemuksen avulla ymmärrämme mitä varsinais esti olemme. Näin siis Jaspers. Eräistä kuolinilmoituksista olen lukenut lauseen, joka ilmeisesti on alun perin kotoisin kreikkalaiselta Epikurokselta: Kun minä olen, ei ole kuolemaa. Kun on kuolema, ei ole minua. Kuolema ei siis merkitse mi tään. Tällainen sanonta on tietenkin pelkkää retoriikkaa, sanoja sanojen perässä. Yhtä lailla on retoriikkaa sa noa: Minun elämäni jatkuu lapsissani tai minä katoan, mutta minun työni jää. Lapseni ovat suuri lahja, mutta he eivät ole minä. Totta kai myös jotkut työni tulokset jäävät, mutta eivät kovin pitkäksi aikaa. Muistan kun isäni, Valmetin insinööri, joka suunnitteli raskasta vetokalustoa rautateille, eläkkeelle siirtyessään pohdiskeli, mitä oli oikeastaan saanut aikaan: en juuri mitään, sitä hän toisteli alakuloisesti. Sanoin hänelle: tuollahan ne HR 12 veturit jyrisevät ja vetävät raskaita junia. Onhan se sentään jotain, ja onhan sitä muutakin nähtävissä. Isäni on ollut seitsemän vuotta haudassa ja HR 12 veturit on ilmeisesti jo kaikki romutettu. Rajatilanteissa aktivoituu ihmisen peruskysymys: Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Mihin olen menossa? Ateisti ja kristitty voivat yhtyä tuttuihin sanoihin: Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tu leman. Kysymyshän on epäämättömistä faktoista. Vasta lausuman kol mas jäsen: Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä tuo ilmi eron. Se on 12
kuitenkin juuri se lause, joka kristityn kannalta katsot tuna ratkaisee elämän mielen. Siinä avautuu tämän maailman todel lisuu den ul kopuolle ulottuva perspektiivi. Se on uskon perspektiivi. Sitä on tietysti selitetty monella tavalla, muun muassa ihmisen omien toiveiden heijastu maksi taivaalle (Ludwig Feuerbach). Tämän seli tyksen mukaan se olisi jonkinlainen toivon valonheitin, jonka kärsivä ihminen suuntaa kohti raja tonta kosmosta. Ihmisen kaipuu loisi Jumalan. Uskonto olisi ihmisen it selohdutusta, silkkaa illuusiota. Siitä olisi luovut tava ja käytävä korjaa maan niitä olosuhteita, joissa ihmisen on paha olla. Uskovan oman koke muksen mukaan tuo perspektiivi ei kuitenkaan ole jotain alhaalta ylöspäin nousevaa, vaan valokiila, joka murtautuu kosmoksesta keskelle ihmiselä män hätää. Uskova ei myöskään ajattele, että usko korvaisi ponnistelut paremman ja inhimillisemmän maailman luomiseksi. Elämän tarkoituksen ongelma kärjistyy silloin, kun elämä kaikista inhimillisistä ponnistuksista huolimatta tulvii kärsimystä. Ongelma kär jistyy rujon, ruhjotun ja inhimillisesti katsoen täysin hyödyttömän elämän ää rellä, niissä tilanteissa, joissa ei parhaalla tahdollakaan voida sanoa: Minä menen, mutta työni jää tai jatkan elämääni lapsissani. Ongelma kärjis tyy syvästi vajaamielisten ihmisten äärellä. Ongelma kärjistyy luonnonka tastrofien, kansanmurhien ja rankaisematta jäävien vääryyksien keskellä. Se, että jollakin tulevalla sukupolvella ehkä me nee paremmin jos sitten edes menee ei voi antaa tarkoitusta sille ihmisel le, joka nyt painii oman elämänsä mielettömyyden kanssa. Rohkeuden ja toivon voi antaa vain usko, näköala, joka tulee niin sanottujen faktojen ulkopuolelta. Uskoja on tietenkin myös muita, kuin kris tillinen usko. Elämän tarkoituksen ongelma näyttää kärjistyvän myös siellä, missä kaikki menee hyvin, missä ihminen saa kaiken tai lähes kaiken, minkä haluaa. Mielihyvän etsintä on kuin loputon kierreportaikko, johon tarkoi tus katoaa. Itsemurhat ovat yllättävän yleisiä siellä, missä ei voida syyttää ankeita olosuhteita ja elämän niukkuutta. Jeesuksen lause: mitä hyö dyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maail man mutta menettää sielunsa ei suinkaan puhu pelkästään ih misen kuoleman jäl keisestä osasta, vaan myös siitä elämän mielen ty hjenemisestä, mikä tapahtuu, kun ih minen itsekkäästi etsii omaansa. Jos on hätä suuri maail man slummeissa, on se sitä myös niin sanotun suihkuseurapiirin keskuu dessa. Uskonnollinen kysely on yleisempää kuin luullaan ja sitä esiintyy usein siellä, missä sitä ei luulla esiintyvän. Kuusikymmenluvun vahva esi merkki tästä oli YK:n pääsihteerin, Dag Hammarskjöldin kuoleman jäl keen julkaistu päiväkirja, joka avasi aivan uuden näkökulman tähän suur mieheen. Hä- 13
nen elämänsä mieli oli Kristuksen seuraamisessa ja hän to teutti sitä ponnistelemalla maailmassa oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Vain jälkimmäinen näkyi hänen eläessään. Miksi hän ponniste li, se paljastui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Samantapainen esimerkki on eräs tämän vuosisadan merkittävimmistä filosofeista, Ludwig Wittgen stein. Hän oli niin sanotun loogisen empirismin perus tavia hah moja ja näytti sulkevan uskonnolliset kysymykset työskente lynsä ulko puolelle. Hänen julkaisunsa sivuavat vain harvoin ja ohimennen uskon toa. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistut muistiinpanot tuovat ku vaan toisen ulottu vuuden. Vuonna 1944 toisen maailmansodan riehuessa hän kirjoittaa: Mikään hätähuuto ei voi olla suurempi kuin yksityisen ihmisen hätähuuto. Tai, mikään hätä ei voi olla suurempi kuin hätä, jossa yksityinen ih minen voi olla. Ihminen voi siis olla loputtomassa hädässä ja tarvita näin loputonta apua. Kristinusko on vain sille, joka tarvitsee loputonta apua, siis vain sille, joka tuntee loputonta hätää. Koko maapallo ei voi olla suuremmassa hädässä kuin yksi sielu. Tarkoitan: kristinusko on pakopaikka tässä suurimmassa hädässä. Kenen on sallittu avata sydämensä tässä hädässä, sen sijaan, että sul kisi sen, hän vastaanottaa avun sydämensä. Se, joka avaa sydämensä katuvassa tunnustuksessa Jumalaan, avaa sen myös muille. Näin hän menettää arvonsa erinomaisena ihmisenä ja hänestä tulee kuin lapsi. Nimittäin ihminen vailla virkaa, arvoa ja väli mat kaa muista. Muille voi avautua vain erikoislaatuisesta rakkaudesta. Rak kaudesta, joka tavallaan tunnustaa, että me kaikki olemme pahoja lapsia. Voisi myös sanoa: Ihmisten välinen viha johtuu siitä, että erottau dumme toisistamme. Koska emme halua, että toinen katsoo sisim päämme koska siellä ei ole kaunista. Meidän on vain jatkettava ja hävettävä omaa sisintämme mutta ei kanssaihmistemme edessä. Suurempaa hätää kuin yksityisen ihmisen hätä ei voi kokea. Kun näet ihminen tuntee itsensä kadotetuksi, tämä on suurin hätä. Wittgenstein on omassa hiljaisuudessaan syvästi oivaltanut, mitkä ovat kristillisen uskon avaimet elämän mielen ongelmaan. Yksityinen ih minen tulee tietoiseksi omasta kokonaisvaltaisesta ja pohjimmiltaan hen kistä laa- 14
tua olevasta hätätilastaan, siitä, että pallo on hukassa ja sisin täynnä syyllisyyttä, ja saa sitten hätäänsä avun Jumalalta. Asian tätä ulottuvuutta kutsutaan luterilaisessa perinteessämme uskoksi. Mutta sii hen liittyy myös avautuminen toisille ihmisille, raja-aitojen murtumi nen, ponnistelu toisten hyväksi sekä yksilöllisellä että yhteiskunnallisella tasol la. Tätä ulottuvuutta kutsutaan rakkaudeksi. Kumpikin ulottuvuus on yh dessä ratkaisevan tärkeä elämän mielen ja tarkoituksen kannalta. Uskon ja rakkauden kokonaismalliin mahtuu mukaan myös pirstoutunut ja rujo, in himillisesti katsoen tarkoitukseton elämä. Niille ei tarvitse et siä mitään se litystä: usko luottaa siihen valokiilaan, joka tulee tuonpuo leisuudesta: katso, uudeksi minä teen kaikki, rakkaus puolestaan tekee kaikkensa rujouden ja kärsimyksen lievittämiseksi. Uskon ja rakkauden mallissa henkilökohtainen onni ja menestys eivät enää merkitse elämän mielen avautumista. Usko ei sellaista tieten kään torju, mutta mieli on syvemmällä. Tuomas Kempiläinen on il mais sut sen osuvasti, ja hänen sanoihinsa päätän tämän alustuksen: Jeesuksella on nyt monia, jotka rakastavat hänen taivaallista valtakuntaansa, mutta harvoja, jotka kantavat hänen ristiään. Hänellä on mo nia, jotka tahtovat lohdutusta, mutta harvoja, jotka haluavat ahdistusta. Hän löytää monia kumppaneita pöytäänsä, mutta harvoja paas toonsa. Kaikki haluavat hänen kanssaan iloita, harvat tahtovat hänen tähtensä mi tään kärsiä. Monet seuraavat Jeesusta aina leivän murtamiseen asti, mutta harvat kärsimyksen maljan juomiseen saakka. Monet kunnioittavat hänen ihmeitään, harvat seuraavat ristin häpeään. Monet rakastavat Jeesusta niin kauan kuin eivät kohtaa vastoinkäymisiä. Monet häntä ylistävät ja siunaa vat niin kauan kuin saavat häneltä lo hdutuksia. Mutta jos Jeesus heiltä kätkeytyy ja jättää heidät vähäksikin aikaa, he lankeavat valitukseen tai suureen masennukseen. Mutta ne, jotka rakastavat Jeesusta Jeesuksen tähden eivätkä oman lohdutuksensa tähden, siunaavat häntä kaikessa sydämen ahdistuksessa ja ahdingossa yhtä hyvin kuin suurimmassa lohdutuksessa. Ja vaikka hän ei koskaan tahtoisikaan antaa heille lohdutusta, he kuitenkin aina ylistäisi vät häntä ja tahtoisivat häntä aina kiittää. Kristillinen vastaus elämän tarkoituksen ja mielen ongelmaan on pohjimmiltaan tämä: Kuitenkin Jumala on. Kristuksen varaan heittäytyvä voi kokea mielen sielläkin, missä ei mitään mitattavaa tai punnittavaa ulkonaista tarkoitusta ja mieltä näy. 15
Toivoa yhteiselosta vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Viime aikoina on kirjoiteltu paljon vuoden 1918 tapahtumista. Onhan tuon vuoden traagisista tapahtumista nyt kulunut 90 vuotta. Kaiken kauhun jälkeen alkoi toivo paremmasta viritä. Tässä kerron lyhyen välähdyksen tulevaisuudesta, vapusta vuonna 1919. Tuolloin isoisäni Kustaa Sarsa, oli 18-vuotias tamperelainen Osuusliike Voiman työtekijä. Pidettiin ensimmäinen sodassa hävinneen puolen mielenosoitus, työväen vappumarssi puhetilaisuuksineen. Kustaa osallistui marssiin Voiman työtekijöiden joukossa. Hän kirjoitti morsiamelleen Katri Aholle myöhemmin samana päivänä: Minun vappuni tämä oli minulle sisäisesti paljon merkitsevä, ehkä ulkonaisestikin vähän. Kuljin näet polsevikien riveissä ainoana valkolakkisena Pyynikille Mahdollisesti herätin valkoisissa piireissä huomiota Hämeenkadun kautta rivien kulkiessa, uskollisena omalle itselleni ja tulevalle tehtävälleni ja oli se sisäisesti viehättävä voimankoetus kirojuhlilta, kuten Aamulehti ne juhlat merkitsi. Illalla olin rukoushuoneella vappuillanvieton isäntänä ja ohjaajana mitä paremmassa sovussa ja sopusoinnussa siellä olevien valkoisen hengen edustajien kanssa Lähde: Sarsa, Sakari 1995. Kustaa Sarsa vakaumuksen mies ja sillanrakentaja. Kustantaja: Varkauden Seurakunta. s. 41 42 Risto Sarsa 16
IN MEMORIAM Vilho Korhonen Syntymäpäivänään t.k. 6. päivänä illalla vaipui kuolonuneen Pihtiputaalla kotonaan Rantalassa kuukauden kestäneen sairauden jälkeen lukkariurkuri V i l h o K o r h o n e n 64 v. ikäisenä. Vainaja oli syntyisin Orivedeltä, jossa hänen isänsä oli maanviljelijänä. Maatyö ei kuitenkaan vetänyt vainajaa puoleensa. Saatuaan alkuopetuksen kotonaan ja kansakoulussa, haki hän Turun lukkari-urkurikouluun, josta sai päästötodistuksen v. 1894. Omaten hyvien todistuksiensa lisäksi erinomaisen laululahjan, pääsi hän heti koulusta erottuaan v.t. urkuriksi Kosken (T.l) seurakuntaan ja oltuaan vielä joitakin vuosia v.t. viranhoitajana synnyinpitäjässään Orivedellä ja Jurvassa, siirtyi hän v. 1900 toukokuun 1 p:nä Pihtiputaalle, jossa hoiti tointaan sairauteensa saakka eli noin 34 vuotta. Varsinaisen toimensa ohessa ei vainaja suuremmin osallistunut paikallisiin rientoihin. Vaatimattomana ja uutterana nähtiin hänet vain virantoimituksessaan ja kotitöissään. Ainoastaan laulunharrastus oli hänen mielityötään ja sen hyväksi hän myöskin voimansa ja kykynsä uhrasi. Hänen ansiostaan perustettiin Pihtiputaalle laulukuorokin, jota hän johti saaden monta kertaa omakseen väärinymmärrystäkin viime aikoihin saakka. Niinikään oli vainaja tosisuomalainen mies, kuuluen hän m.m. Pihtiputaan suojeluskuntaan sen perustamisesta alkaen. Paikkakuntalaisten keskuudessa oli vainaja pidetty ja vakavan luonteensa rinnalla pulppusi hänessä monestikin hyvin sattuva huumori. Poissa on työn ja tarmon mies. Kuolinkellot ovat jo hänelle kajahtaneet ja niiden kiiri avaruudessa kertoi seurakunnan kaipauksen. Surren odottaa kirkko palvelijaansa, mutta ei saavu laulaja, ei helkä sävel, - laulaja on kylmennyt. Surren alkaa Kolimakin vapautua jääkahleistaan, turhaan pälyillen aamuvarhaista tuttua kalastajaa. Mutta ei palaja pyytäjä, ei riko venheensä keväällä enää Koliman väreilevää pintaa. Pyytäjä on saanut osansa. Kohta viedään hänet siihen maahan, jolla hän niin monta kertaa ennen teki viimeisen laulupalveluksensa seurakuntansa samalle matkalle lähteneille jäsenille. Vainajaa surevat lähinnä puoliso ja lapset K. A. (Kirjoittaja on vainajan puolison veli Kaarlo Arinperä) 17
GUMMERUS-PIHKALA SUKUSEURAN SUKUKOKOUS 23.-24.8.2008 Jyväskylä Ohjelma Lauantai 23.8.2008 (Hotelli Laajavuori, Laajavuorentie 30) 11.30 13.45 Ilmoittautuminen ja lounas 14.00 16.30 Sukuseuran kokous Juhlaesitelmä Euroopan sielu (dosentti Osmo Pekonen) Sukuseuran vuosikokousasiat mm. hallitusten jäsenten valinta 17.00 18.45 Opastettu kiertoajelu Jyväskylässä 19.30 - Ohjelmallinen juhlaillallinen Sunnuntai 24.8.2008 10.00 - Jumalanpalvelus kaupunginkirkossa Päätöskahvit (Tietotalon ravintola, Kilpisenkatu 1) 18
Tervetuloa sukukokoukseen! ILMOITTAUTUMISLOMAKE SUKUKOKOUKSEEN 23.-24.8.2008 Sukukokoukseen osallistuu (merkitse lukumäärä) aikuista 4 13-vuotiasta alle 4-vuotiasta Osallistumme sukukokoukseen lauantaina ja sunnuntaina vain lauantaina Yövymme hotelli Laajavuoressa (varaa majoitus itse 23.7.2008 mennessä) kyllä ei Tulemme Jyväskylään julkisilla kulkuneuvoilla omin kyydein Lauantaina osallistumme kiertoajeluun Erityisruokavaliotarpeet (tarjottavat ruoat ovat vähälaktoosisia): Ilmoittajan yhteystiedot: Nimi: Osoite: Puhelin: Sähköposti: 19
20
21
22 Jäsenmaksu on tärkeä taloutemme perusta.
23
24