CLIVE CUSSLER WSOY KILPALENTO & Justin Scott ISAAC BELL -SEIKKAILU
CLIVE CUSSLER & JUSTIN SCOTT Kilpalento Suomentanut Kimmo Paukku WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI
Englanninkielinen alkuteos The Race Sandecker, RLLLP 2011 All rights reserved By arrangement with Peter Lampack Agency, Inc. 350 Fifth Avenue, Suite 5300 New York, NY 10118 USA Suomenkielinen laitos Kimmo Paukku ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40654-0 Painettu EU:ssa
Prologi»Kuu on tulessa!»
Chicago 1899 Pitkä juopunut mies tanssi yksin katuojassa laulellen Stephen Fosterin säveltämää ja Anti-Saloon League -raittiusliikkeen rakastamaa viisua. Sävelmä oli surumielinen, se toi mieleen säkkipillit, tempo oli kuin hitaassa valssissa. Miehen ääni, lämmin baritoni, kaikui vilpitöntä katumusta rikotuista lupauksista.»oi, toverit, älkää tarjotko lasia jottei tuliliemestä tule pyhä asia» Miehellä oli kullanvaaleat hiukset ja hienot, voimakkaat piirteet. Hän oli erittäin nuori korkeintaan 20-vuotias mikä teki hänen tilastaan erityisen surkean. Hän näytti nukkuneen päällysvaatteissaan, joihin oli tarttunut oljenkorsia, kun taas hihat ja lahkeet olivat liian lyhyet, aivan kuin vaatteet olisi saatu lahjoituksena kirkolta tai pihistetty pyykkinarulta. Miehen pellavainen kaulus oli vinossa, paidasta puuttui toinen kalvosin, eikä hänellä ollut hattua kylmästä säästä huolimatta. Herrasmiehen aarteista, jotka hän voisi myydä saadakseen lisää juotavaa, olivat jäljellä vain vasikannahkaiset saappaat. Mies törmäsi lyhtypylvääseen ja unohti laulun sanat hetkeksi. Hän jatkoi koskettavan sävelmän hyräilemistä, yritti yhä tanssia ja väisti köyhälistön hautausmaan ruumisvaunuja, jotka olivat juuri 7
pysähtymässä jalkakäytävän reunaan. Kuljettaja sitoi hevoset puomiin ja astui heiluriovien läpi yhteen kadun monista saluunoista, joiden ikkunoista heittyi keltaista valoa mukulakiville. Humalainen nuorukainen horjahti mustia vankkureita vasten ja piti tiukasti kiinni. Hän tarkasteli saluunaa. Toivotettaisiinko hänet siellä tervetulleeksi? Vai oliko hänet jo heitetty sieltä pihalle? Hän kohautti harteitaan surullisesti. Hän tutki katseellaan rakennusten julkisivuja: halpoja majapaikkoja, bordelleja, panttilainaamoja. Mies katsoi kenkiään. Sitten hän kohotti katseensa sanomalehtien välittäjän varastoon, jonne lehtikärryt olivat juuri toimittamassa Chicagon aamupainoksia. Voisiko hän tienata muutaman pennosen purkamalla lehtinippuja kärryistä? Hän suoristi selkäänsä ja jatkoi hidasta valssia varaston suuntaan.»muistan, kuinka taivaalla lapsena loisti toivon tähti aina kirkkaana. Vaan miehuus kun nyt ovelle kolkuttaa, pojan käytös isää, äitiä kauhistaa.» Lehtipojat, jotka asettuivat jonoon ostaakseen lehtensä, olivat katujen karaisemia kaksitoistavuotiaita. He pilkkasivat juopunutta miestä, kun hän tuli lähemmäs, kunnes yksi heistä katsoi suoraan miehen erikoisen lempeisiin, violetinsinisiin silmiin.»jättäkää hänet rauhaan!» poika sanoi tovereilleen, ja pitkä nuorukainen kuiskasi:»kiitos. Mikä sinun nimesi on?»»wally Laughlin.»»Olet hyvä ihminen, Wally Laughlin. Älä päädy samaan jamaan kuin minä.»»käskin hankkiutumaan eroon tuosta juoposta», sanoi Harry Frost, varsinainen jätti mieheksi, jolla oli jykevät leukaperät ja armottomat 8
silmät. Hän istui hajareisin Vulcan-dynamiittilaatikon päällä ruumisvaunuissa. Kaksi entistä nyrkkeilijää hänen West Siden jengistään kyyristelivät hänen edessään. He tarkkailivat sanomalehtivarastoa vaunujen kylkeen poratuista tirkistysaukoista ja odottivat, että varaston omistaja palaisi ilta-aterialtaan.»minä ajoin hänet pois. Hän tuli takaisin.»»vie hänet tuolle kujalle. En halua nähdä häntä enää, paitsi selällään paareilla.»»hän on pelkkä juoppo, herra Frost.»»Niinkö? Entä jos se sanomalehtien välittäjä on palkannut etsiviä suojelemaan varastoaan?»»oletko hullu? Ei tuo juoppo ole mikään etsivä.» Harry Frostin nyrkki syöksähti kuin pajavasara puolisen metriä eteenpäin. Hänen iskemänsä mies kaatui ja piteli kylkeään tuskasta ja epäuskoista irvistellen. Yhdessä hetkessä hän oli ollut kyyryssä pomonsa vieressä, mutta heti seuraavassa hän olikin vaunujen lat tialla ja yritti saada henkeä, kun pirstoutunut luu pisteli hänen keuhkojaan.»mursit minulta kylkiluun», hän huohotti. Frostin kasvot punersivat. Hän puuskutti raivosta.»minä en ole hullu.»»et tiedä, kuinka vahva olet, Frost», toinen nyrkkeilijä protestoi.»olisit voinut tappaa hänet.»»jos olisin halunnut tappaa hänet, olisin lyönyt kovempaa. Hankkiudu eroon siitä juoposta!» Nyrkkeilijä kapusi ulos vaunujen takaosasta, sulki oven perässään ja raivasi tiensä uneliaiden lehtipoikien jonon lävitse.»hei, sinä siellä!» hän huusi humaltuneelle miehelle, joka ei kuullut häntä mutta teki hänelle palveluksen astumalla sivukujalle omin avuin, minkä ansiosta hänen ei tarvitsisi raahata rimpuilevaa ja huutavaa miestä sinne. Hän pujahti miehen perään ja kaivoi patukan takkinsa taskusta. Kuja oli kapea, hädin tuskin kottikärryjen levyinen, ja sitä reunustivat ikkunattomat seinät. Humalainen raahusti kohti kujan päässä olevaa ovea, jota valaisi riippuva lyhty. 9
»Hei, sinä siellä!» Juopunut mies kääntyi ympäri. Hänen kullanvaaleat hiuksensa loistivat öljylampun valossa. Epävarma hymy häivähti hänen komeilla kasvoillaan.»olemmeko me tavanneet, hyvä herra?» hän kysyi aivan kuin olisi yhtäkkiä toivonut saavansa pienen lainan.»me tavataan nyt.» Nyrkkeilijä heilautti patukkaa alakautta. Ase oli julma nahkapussi täynnä karkeita hauleja. Haulit tekivät siitä taipuisan, jotta se muovautuisi iskun kohteen mukaan, rusentaisi lihan ja luun, jauhaisi nuoren miehen hienot ja vahvat kasvonpiirteet litteäksi kuin pihvin. Nyrkkeilijän yllätykseksi humalainen liikkui kuitenkin nopeasti. Nuorukainen astui patukan kaaren sisäpuolelle ja iski nyrkkeilijän kumoon oikealla suoralla, joka oli yhtä taidokas kuin vahvakin. Ovi avautui äkkiä.»hieno homma, poika.» Kaksi keski-ikäistä Van Dornin yksityisetsivää kylmäkatseinen Mack Fulton ja Walter Kisley šakkiruutuisessa puvussaan tarttui kaatuneen miehen käsiin ja raahasi hänet sisään.»onko Harry Frost piilossa ruumisvaunuissa?» Mutta nyrkkeilijä ei kyennyt vastaamaan.»taju kankaalla», sanoi Fulton, joka läpsäytti miestä kovaa mutta ei saanut vastausta.»olet vahvempi kuin tiedätkään, nuori Isaac.»»Ei tullut sitten mitään tämän aloittelevan etsivän ensimmäisestä opetuksesta rikollisten kuulustelussa», Kisley sanoi.»ja mikä se opetus mahtaa olla?» Fulton jatkoi. Van Dornin etsivätoimistossa heille oli annettu lempinimi Weber ja Fields tunnettujen vaudevillekoomikkojen mukaan.»jätä epäilty tajuihinsa», Kisley vastasi.»jotta», he lausuivat kuorossa,»epäilty voi vastata kysymyksiin.» Yksityisetsivän opissa oleva Isaac Bell riiputti päätään.»anteeksi, herra Kisley, herra Fulton. Ei ollut tarkoitus lyödä niin kovaa.» 10
»Ota neuvot opiksesi, poika. Sen takia Van Dorn pani tuollaisen yliopistomiehen meidän viisaiden ja vanhojen tomppeleiden seuraan.»»pomo toivoo, että meidän harmaahapsista esimerkkiämme seuraamalla jopa hyvän perheen rikkaasta pojasta voi tulla etevä etsivä.»»jospa mentäisiin nyt koputtamaan niiden ruumisvaunujen oveen ja katsomaan, onko Harry Frost kotona.» Kumppanukset vetivät asekoteloistaan järeät revolverit, kun he lähtivät kulkemaan kujaa pitkin.»pysy loitommalla, Isaac. Harry Frostin kanssa ei kannata ottaa yhteen ilman asetta.»»jota sinä et saa oppipoikana tietenkään pitää mukanasi.»»minä ostin derringerin», Isaac Bell sanoi.»varsin oma-aloitteista. Pidä huolta, että pomo ei saa vihiä siitä.»»pysy joka tapauksessa kauempana, sillä derringer ei pysäytä Harry Frostia.» He kääntyivät kulmauksesta kadulle. Lampunvalossa kimmelsi veitsi, kun terä leikkasi poikki ohjakset, joilla ruumisvaunuja vetävät hevoset oli sidottu kiinni, ja vanttera hahmo iski hevosten takamuksia kuljettajan piiskalla. Eläimet ampaisivat vauhtiin ja ryntäsivät vauhkoina sanomalehtivaraston eteen pysäköityjen kärryjen ohi. Lehtipojat pakenivat viuhuvien kavioiden ja pyörien alta. Juuri kun vaunut ehtivät varaston luokse, ne räjähtivät kovan jylinän ja kirkkaan välähdyksen saattelemana. Paineaalto iskeytyi Van Dornin etsiviin ja lennätti heidät sisään lähimmän saluunan heiluriovista ja ikkunoista. Isaac Bell kampesi pystyyn ja syöksyi takaisin kadulle. Sanomalehtivarasto oli ilmiliekeissä. Vaunut olivat kaatuneet kumoon, ja hevoset hoippuroivat pirstoutuneilla jaloillaan. Katu oli täynnä lasinsirpaleita ja palavaa paperia. Bell haki katseellaan lehtipoikia. Kolme heistä oli käpertynyt oviaukkoon kasvot kalpeina järkytyksestä. Kolme muuta retkotti elottomana jalkakäytävällä. Ensimmäinen, jonka viereen Bell polvistui, oli Wally Laughlin. 11
Tule, Josephine, tule lentävään koneeseeni Säv. ja san. Alfred Bryan & Fred Fischer Hei kuule! Lennetään, kulta Minne, poika? Taivaalle, kulta Onpa vallan hieno kone Kyyti kutsuu, neiti Josephine Kone ohoi! Miten riemukasta onkaan Minne, poika? Suoraan pilvenlonkaan Haa, hoplaa, korkealle lennetään Taivahalle niin korkealle lennetään Tule, Josephine, tule lentävään koneeseeni, Se lentää ylös! Ylös se lentää! Ole huoleti kuin taivaan lintu Ilmaan se nousee! Siellä se lentää! Ylös, ylös, yhä ylemmäs mennään Kuu on tulessa! Hyvä tavaton sentään Tule, Josephine, tule lentävään koneeseeni, Ylös täyttä hönkää, jääkää hyvästi!
Osa 1»Tule, Josephine, tule lentävään koneeseeni»
1 Adirondackvuoristo New Yorkin osavaltion pohjoisosissa 1909 Rouva Josephine Josephs Frost siro, punaposkinen nuori nainen, jolla oli poikatytön pirteä luonne, maatalon kasvatin voimakkaat kädet ja eloisat pähkinänruskeat silmät lensi kaksitasoisella Celeren työntöpotkurikoneellaan 250 metrin korkeudessa aviomiehensä maatilan tummien ja metsäisten kukkuloiden yllä. Hän ohjasi konetta ulkoilmassa, koneen etuosaan sijoitetussa matalassa korituolissa, ja kylmää viimaa vastaan hän oli sonnustautunut topattuun takkiin ja ratsastushousuihin, nahkakypärään ja villahuiviin, hansikkaisiin, suojalaseihin ja saappaisiin. Moottori kävi tasaisesti hänen takanaan, ja tahtiin sekoittui kahta potkuria pyörittävien voimansiirto ketjujen sekasortoinen kalina. Josephinen lentokoneessa oli puusta ja bambusta tehty kevyt runko, joka oli vahvistettu vaijereilla ja peitetty kankaalla. Koko laite painoi vain 450 kiloa, mutta oli vahvempi kuin miltä näytti. Se ei ollut kuitenkaan yhtä vahva kuin rajut ilmavirtaukset, jotka kohosivat taivaalle rotkoista ja jyrkiltä kallioilta. Voimakkaat ilmapatsaat voisivat pyöräyttää koneen ympäri, jos hän antaisi niille mahdollisuuden. Taivaalle avautuvat aukot voisivat nielaista hänet kokonaan. 17
Tuulenpuuska yllätti hänet takaapäin ja tempaisi konetta. Kaksitaso putosi kuin kivi. Josephinen riemukas virne levisi korvasta korvaan. Hän laski korkeusperäsintä. Kone kallistui alaspäin, mikä lisäsi sen vauhtia, ja Josephine tunsi, kuinka ilma kohotti hänet taas tasapainoon.»hyvä tyttö, Elsie!» Lentokoneet pysyivät taivaalla työntämällä ilmaa alaspäin. Josephine oli tajunnut sen heti ensimmäisellä kerralla, kun hän oli jättänyt maankamaran taakseen. Ilmassa oli voimaa. Nopeus lisäsi sen voimaa entisestään. Ja mitä parempi kone, sitä enemmän se halusi lentää.»elsie» oli hänen kolmas koneensa, mutta se ei taatusti jäisi viimeiseksi. Muut sanoivat häntä rohkeaksi, koska hän lensi, mutta hän ei ollut asiasta samaa mieltä. Hän vain tunsi olevansa täysin kotonaan ilmassa, jopa enemmän kuin maassa, missä kaikki ei aina sujunut niin kuin hän toivoi. Taivaalla hän tiesi aina, mitä tehdä. Ja mikä parempaa, hän tiesi mitä tapahtuisi, kun hän tekisi jotain. Josephinen katse oli kohdistunut kaikkialle yhtä aikaa: hän vilkuili horisontissa häämöttäviä sinisiä vuoria, katsahti jatkuvasti ylemmästä siivestä riippuvaan aneroidi-ilmapuntariin, joka kertoi hänelle koneen korkeuden, heitti silmäyksiä öljynpainemittariin jalkojensa välissä ja tarkkaili maata löytääkseen riittävän suuria metsä aukeita siltä varalta, että moottori sattuisi sammumaan ja hänen pitäisi laskeutua. Hän oli ommellut takkinsa hihaan naisten riipuskellon, josta hän näki kuinka pitkäksi aikaa polttoainetta oli jäljellä. Karttakotelo ja kompassi, jotka hän yleensä sitoi hihnalla polveensa, olivat nyt maatalolla. Hän oli syntynyt näillä vuorilla, joten hän suunnisti järvien, rautateiden ja North Riverin avulla. Josephine näki edessäpäin joen uurtaman rotkon, niin syvän ja jyrkkäseinäisen, että oli aivan kuin vihainen jättiläinen olisi halkaissut vuoren kahtia kirveellään. Joki välkehti pohjalla. Rotkon vieressä oleva metsäaukea paljasti kullankeltaisen niityn, ensimmäisen 18
suurehkon aukon, jonka hän oli tämän lentomatkan aikana nähnyt. Hän erotti pienen punaisen läikän, kuin linnun punaisen harjan. Se oli metsästyshattu, jota käytti Marco Celere, italialainen keksijä, joka rakensi hänen lentokoneensa. Marco seisoi jyrkänteen reunalla kivääri selässä, ja hän tähyili karhuja kiikarilla. Niityn toisella puolella, aivan metsän rajassa, Josephine näki aviomiehensä romuluisen hahmon. Harry Frost kohotti kivääriään ja suuntasi sen kohti Marcoa. Josephine kuuli laukauksen, joka oli äänekkäämpi kuin koneen moottori ja rämisevät voimansiirtoketjut hänen selkänsä takana. Harry Frostin valtasi selittämätön aavistus, että hän ei ollut osunut italialaismieheen. Hän oli kokenut suurriistan metsästäjä. Jäätyään eläkkeelle rikkaana miehenä hän oli ampunut hirviä ja paksusarvilampaita Montanassa, leijonia Etelä-Afrikassa ja norsuja Rhodesiassa, ja nyt hän olisi voinut vannoa, että laukaus oli mennyt yli. Hänen vaimonsa tummaihoinen poikaystävä vääntelehti kuitenkin jyrkänteen reunalla, haavoittuneena mutta yhä elossa. Frost latasi uuden.45 70-kaliiperisen patruunan Marlin 1895 -kivääriin ja haki italialaismiehen uudestaan tähtäimeen. Pelkkä Marco Celeren näkeminen raivostutti häntä rasvaiset mustat hiukset kammattu hiusvoiteella pään myötäisesti, korkea otsa kuin vaudevillessa esiintyvällä Julius Caesarilla, paksut kulmakarvat, syvät ja tummat silmät, vahatut viikset joiden kärjet olivat kiemuraiset kuin sian saparo ja hän nautti suuresti painaessaan liipaisinta tasaisesti, kun hän yhtäkkiä kuuli outoa kalinaa päässään. Ääni kuulosti samalta kuin puimakone maatilalla Matawanin vankimielisairaalassa, minne hänen vihollisensa olivat teljenneet hänet, kun hän oli ampunut autonkuljettajansa golfklubilla. Hullujenhuone oli ollut jopa pahempi paikka kuin kaikkein hirvittävin hänen lapsuudenaikaisista orpokodeistaan. Vaikutusvaltaiset poliitikot ja kalliit asianajajat ottivat kunnian hänen vapauttami- 19
sestaan. Mutta hänen vapauttamisensa oli täysin oikein. Autonkuljettaja oli liehitellyt hänen ensimmäistä vaimoaan. Uskomatonta kyllä, niin oli tapahtumassa myös hänen uuden morsiamensa kanssa. Hän näki totuuden parivaljakon kasvoilla aina, kun Josephine pyysi häneltä lisää rahaa, jolla maksaa Marcon keksinnöt. Nyt Josephine aneli häntä ostamaan italialaismiehen uusimman koneen tämän velkojilta, jotta voisi osallistua maan poikki ulottuvaan lentokilpailuun ja voittaa Whiteway Cupin 50 000 dollarin pääpalkinnon. Se vasta olisikin mukavaa. Maailman suurimman lentokilpailun voittaminen tekisi Frostin lentäjävaimosta ja tämän keksijäystävästä kuuluisia. Preston Whiteway keikarimainen, hopealusikka suussa syntynyt sanfranciscolainen lehtikeisari, joka aikoi rahoittaa kilvan tekisi heistä tähtiä ja myisi samalla 50 miljoonaa sanomalehteä. Myös naisen aviomiehentyperys olisi silloin kuuluisa kaikkien tuntema, petetty, lihava, vanha ja rikas aviomies halveksijoidensa pilkan kohde. Rikas Harry Frost olikin, yksi maan rikkaimmista miehistä, ja hän oli ansainnut jokaisen pirun dollarin itse. Mutta ei hän ollut vielä vanha. Ei vähän yli 40-vuotiasta voinut sanoa järin vanhaksi. Ja jokainen, joka sanoi, että hänellä oli enemmän läskiä kuin lihasta, ei ollut nähnyt hänen tappavan hevosta yhdellä nyrkiniskulla se oli kuuluisa temppu, jonka hän oli esittänyt usein nuoruusvuosinaan ja joka oli nyt hänen rituaalinsa aina syntymäpäivisin. Päinvastoin kuin petollisen autonkuljettajan tapauksessa, tällä kertaa Frostia ei saataisi kiinni. Nyt hän ei menettäisi malttiaan. Hän oli suunnitellut kaiken viimeistä piirtoa myöten. Kostosta nautiskellen hän oli suhtautunut siihen kuin liiketoimintaan, elvyttänyt vanhat petos- ja johtamistaitonsa ja houkutellut hyväuskoisen Celeren karhujahtiin. Karhut eivät lavertelisi. Syvällä North Countryn metsissä ei olisi silminnäkijöitä. Frost oli vakuuttunut, että hän oli ampunut yli, joten hän tähtäsi alemmas ja laukaisi uudestaan. 20
HERRASMIESETSIVÄ ISAAC BELL ILMOJEN TEILLÄ Bell kaarsi jyrkästi vasemmalle. Siivet rämisivät, tukivaijerit valittivat. Moottori ulvoi, kun potkuri hakkasi ilmaa. Vuonna 1910 ilmailun aikakausi on vasta aluillaan. Lehtimoguli Whiteway tarjoaa suuren palkinnon ensimmäiselle pilotille, joka ylittää Amerikan mantereen alle 50 päivässä. Pelottomalla Josephine Frostilla on täydet mahdollisuudet voittaa kilpa, ellei hänen upporikas ja umpirikollinen aviomiehensä päästä häntä päiviltä kesken matkan. Van Dornin etsivätoimisto pestataan suojelemaan lentäjätärtä. Tehtävä ei ole helppo, sillä Harry Frostin lonkerot ulottuvat läpi USA:n alamaailman Kilpalento on mestarijännäristi Cusslerin neljäs Isaac Bell seikkailuromaani tuima keitos historiaa, säpinää ja romantiikkaa. Bell käy aina vain kiinnostavammaksi. Kirja on Cusslerin parhaita. booklist *9789510406540* 84.2 ISBN 978-951-0-40654-0 21