1
2
Skannattu Omnipage-tekstintunnistusohjelmalla 2009. Ulkoasu (tekstin rivitykset, tavutukset ja sivunvaihdot) eivät vastaa alkuperäistä julkaisua). Alkuperäistekstissä olevat kielioppi- ja ladontavirheet sekä murreilmaisut on pyritty säilyttämään. Tekstintunnistusohjelman tekemät lukuvirheet on pyritty korjaamaan, mutta osa niistä on saattanut jäädä huomaamatta. Sisällys Lukijalle................................................................. 5 Mikä ajoi suomalaisia Amerikaan kolmisensataa vuotta sitten................... 7 Suomalaisten kaskiviljelys................................................. 13 Palo, huuhta, halme....................................................... 14 Oudon maan ja suuren meren tarina........................................ 15 Alkuperäiset amerikalaiset................................................ 25 Suuria suunnitelmia, maailmanvalta-unelmia................................ 26 Siirtokunnan perustaminen Delawarella ja ensimäiset retket valtameren taakse................................................ 35 Suomalaisten saapuminenuuteen maailmaan................................ 46 Ruotsin metsäsuomalaisten lukumäärä...................................... 59 Herba santa Pyhä yrtti................................................... 59 Siirtokunta hiljalleen kasvaa, valta siirtyy toisiin käsiin........................ 61 Häätö suomalaismetsissä Ruotsissa......................................... 71 Suomalainen Amerikan-tutkija............................................. 71 Kolmisata-vuotias Amerika................................................ 72 Delawaren historia auuden ajan lehdiltä..................................... 74 Delawaren suomalaisen siirtokunnan 300-vuotisjuhlat........................ 88 Julkaisija YHDYSVALTAIN SUOMALAINEN TYÖVÄENJÄRJESTÖ Printed in the United States of America 3
4
Lukijalle Tämän albumin tarkotuksena on kuvailla kolmisensataa vuotta sitten perustetun Delawaren ensimäisen pysyväisen siirtokunnan syntymätapahtumia ja alkuvaiheita sekä selostaa niitä valtiollisia ja kaupallisia vaikutteita, jotka tuona aikana innostivat Europan eri maita valtamerentakaisten siirtokunnan perustamiseen. Delawaren siirtokunnan varhaisemmat asukkaat olivat suurelta osaltaan suomalaisia. Ankaralla työllä he raivasivat Amerikassa viljelykselle erämaata aikana, jolloin ei vielä ollut Yhdysvaltoja ei edes kaukaisena unelmana kaukonäköisimmänkään ihmisen aatoksissa. Samanlaista raivaustyötä suoritettiin samaan aikaan myös toisissa siirtokunnassa pohjoisempana ja etelämpänä. Vaikka tämä kirja ei ole tarkotettukaan Delawaren siirtokunnan varsinaiseksi historiaksi, on kuvauksissa kuitenkin pyritty pysymään tarkasti historiallisella pohjalla, lukuisista eri lähteistä koottuihin tietoihin nojautuen. Erikoisesti mainittakoon kiitollisuudella, että Delawaren siirtokunnnan asioiden parhaimmaksi asiantuntijaksi tunnustettu tohtori Amandus Johnson on hyväntahtoisesti antanut luvan käyttää kaikkia laajan historiateoksensa tietoja albumia toimitettaessa. Samasta teoksesta (The Swedish Settlements on the Delaware) on tekijän luvalla myös lainattu joitakin albumissa olevista kuvista ja kartoista. Toivottavasti lukija löytää kirjasta melkoisen määrän niitä tietoja, joita hän haluaa nykyään, kun Delawaren siirtokuntaa koskevat asiat kaikkia suomalaisia niin suuresti kiinnostavat. 5
6
Mikä ajoi suomalaisia Amerikaan kolmisensataa vuotta sitten ENEMMISTÖ Delaware-jokilaakson ensimäisen pysyväisen siirtokunnan asukkaista oli suomalaisia. He olivat jättäneet Ruotsin metsien povessa olevat kotinsa ja kontunsa. Toisia oli tullut suoraan Suomesta. Ruotsista saapunut suomalainen väki oli siis jo toista kertaa siirtolaisuuden taipaleella, mutta ensimäinen viitan väli Suomesta Ruotsiin oli ollut hyvin lyhyt verrattuna kuukausia kestävään purjelaivamatkaan yli Atlantin aaltoaavikon, jonka takana oli houkuttelevaksi ja vaaralliseksi kuvailtu salaperäinen uusi maailma, tarumaisine intiaanikansoineen ja mittaamattomine aarniometsineen. Näihin aikoihin Ruotsin valtakunta oli historiansa suurimmassa nousukaudessa. Seitsemänkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin oli kuningas Eerik XIV alottanut voitokkaiden valloitussotien sarjan. Sotia jatkoivat hänen seuraajansa. Ruotsin sotilaallinen valta, mahti ja maa-alueet paisuivat, niin että nyt, Delawaren siirtokunnan perustamisen aikana, Ruotsi hallitsi Suomen lisäksi myöskin Inkerinmaata, Viroa, Liivinmaata ja eräitä alueita Saksankin rannikolla sekä Itämeren saaria. Inkerin ja Liivinmaan oli valloittanut kuningas Kustaa II Adolf. Sekaantuessaan pian sen jälkeen kolmikymmenvuotiseen sotaan, oli hänellä uusia suuria suunnitelmia mielessään. Hänen huomionsa oli kiintynyt myöskin Amerikaan. Häntä innostutti ajatus perustaa ruotsalainen siirtokunta Atlantin taakse, mutta kaatui hän sotakentällä Saksassa kuusi vuotta ennen kuin ensimäiset valtamerentakaista siirtokuntaa perustamaan lähetetyt ruotsalaiset laivat laskivat ankkurinsa Delaware-joella. SATAVUOTISKAUTTA, joka alkoi Kustaa II Adolfin hallitus- ja sotatoimilla, sanotaan Ruotsin historiassa mahtavuuden ajaksi, koska Ruotsi tuona aikana paisui suurvallaksi, jonka tahto ja sana oli otettava huomioon kaikissa Europan valtioiden välisissä neuvotteluissa ja sopimuksissa. Kustaa Adolfin armeija oli kuuluisa kurinsa, järjestyksensä ja iskuvoimansa johdosta. Siihen kuului 50,000 miestä, joista puolet oli ruotsalaisia, yksi neljäsosa suomalaisia ja loput eri maista värvättyjä palkkasotilaita. Iso joukko suomalaisista oli ratsumiehiä. Armeijan tärkein ase oli musketin nimellä tunnettu piilukkopyssy. 7
Nuo alituiset sodat, joiden kautta Ruotsi kohosi mahtavuuteensa valtakuntana, olivat suunnattomasti rasittaneet Ruotsin ja Suomen kansaa. Sodat nielivät miesvoimaa veriuhrikseen. Raskaat verot näännyttivät väestöä. Kustaa II Adolfin aikaisista Suomen oloista antaa Sakari Topelius eloisan runokuvan näytelmässään Regina von Emmeritz. Kustaa Adolfin armeija on väkirynnäköllä valloittanut saksalaisen katolinuskoisen Emmeritzin ruhtinaan linnan. Ruotsalaiset ja suomalaiset sotilaat upseereineen juhlivat voiton johdosta. Viinikannuja kallistellaan ja juomapöydän ääressä kajahtaa laulu, jossa Suomea muistellaan seuraavin sanoin: Kas, Suomessa puuroa söimme me vaan ja se kaljoilla kasteltihin ja laihoina kuin lehmät Egyptin maan me auralle asteltihin. Ja myllyhyn vietihin tynnyri, kaks ja tultihin kirkossa hurskaammaks; Tään ensi maljan, hurraa! Sen, veikot, sen Suomi saa. Tämä on aika realistinen kuva kansan köyhyydestä. Epätodellista romantiikkaa sitävastoin ovat samassa näytelmässä kuningas Kustaa Adolfin sanat, kun hän lausuu sotaretkestään eräälle seurueeseensa kuuluvalle saksalaiselle: Kautt taivaan, kummaa on. Me pohjan muukalaiset eestänne uhraamme hurmeemme huuruvaiset ja yhtä köyhinä taas palajamme me. Sotilaat, niin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin, palasivat tosin yhtä köyhinä mikäli palasivat -, mutta historia kertoo, että sotasaalista Saksasta saapui laivanlastittain paisuttamaan ylimysten linnojen rikkauksia. Kolmikymmenvuotiseen sotaan yhtyminen tarkotti Ruotsin valtakunnan edelleen laajentamista asevoimin. Amerikaan suunniteltu siirtokunta oli myös askel valtakunnan vaikutusvallan laajentamispolitiikan tiellä. Näitä kysymyksiä kosketeltiin Amerikan ruotsalaisen kauppakamarin kuukausilehdessä The American Swedish elokuun numerossa 1937. Kirjottaja huomauttaa, että valloitussotien taloudelliset syyt tavallisesti verhotaan kauniilta kuulostavilla ihanteellisilla tunnuksilla. Seuraavat pari kappaletta on suomennettu tästä kirjotuksesta Mikäli Ruotsi on kysymyksessä, niin Strindberg eräässä näytelmässään osottaa, että protestanttisen uskon sankari Kustaa Adolf vastaanotti avustuksia Ranskan katolisen kuninkaan Ludvig XIII:nen edustajalta kardinaali Richelieu ltä, ja kysymykseen Mitäs ruotsalaiset tästä sanovat? muovaili mestarikirjailijamme vastauksen Ne sanovat, että se on valetta. Ajan virta on vierinyt melkoisen matkan sitten Strindbergin päivien. Jotkut tuon loistavan soturikuninkaan elämäkerran nykyaikaiset kirjottajat 8
päättäväisesti perustavat kirjotuksensa historiallisiin todisteisiin, eivätkä väistele kiistakysymyksiä. Se johtaa meidät aika pitkälle. Niinpä tiedämme Axel Oxenstierna sta, että tämä rohkea valtiokansleri aluksi asettui vastustavalle kannalle, kun Kustaa Adolf suunnitteli hyökkäyssotaa. Myöskin on todettu, että hän, palattuaan kuninkaan kuoleman jälkeen Ruotsiin, lausui avoimesti valtakunnan neuvostolle, että sodan syy ei ole uskonvapaus tai protestanttisuus, vaan status publicus (yleinen tilanne). Kuitenkaan hän itse ei peräytynyt. Hän oli taistelualueella diplomaattina ja neuvonantajana vuoteen 1636, siis neljä vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen. ja lähettinänsä toimivan poikansa kautta hän seurasi tarkasti taistelua kunnes rauha tehtiin Westfalin sopimuksella 1648. On säilynyt arkistoissa muistiinpanot siitä Ruotsin valtioneuvoston kokouksesta, jonka Kustaa Adolf 1629 kutsui koolle päättämään kolmikymmenvuotiseen sotaan sekaantumisesta, ja näissä muistiinpanoissa sanotaan sotaan sekaantumisen syiden olevan uskonnollisia, poliittisia ja kaupallisia. SILLOIN, kun Ruotsi kolmikymmenvuotiseen sotaan sekaantui, oli suomalaisilla vakiintuneet asutuksensa Keski-Ruotsin metsissä. Suomalaisasutuksia tiedetään Ruotsin rannikoilla ja rajaseuduilla olleen jo yli puolitoista tuhatta vuotta sitten. Keskiajan lopulla (ennen vuotta 1,500) tunnettiin suomalaiset synkkien salojen ja karujen kivikoiden raivaajina Ruotsin sydänmailla, mutta suurempi siirtolaisuus Suomesta Ruotsiin alkoi vasta vuoden 1579 jälkeen, kun suomalaisia ryhtyi Ruotsiin houkuttelemaan Kustaa II Adolfin isä Kaarle, joka silloin vielä ei ollut kuningas, vaan herttua. Hän oli kuningas Kustaa Vaasan nuorin poika ja oli hänelle luovutettu herttuakunnaksi laajoja erämaa-alueita Ruotsin keskiosista. Näillä seuduilla oli ruotsalainen väestö asuttanut jo aikoja sitten viljavat jokivarret, mutta Kaarle-herttua halusi nyt saada asukkaita myöskin takamaitten koskemattomiin korpiin, joiden ainoita asujamia olivat vain metsälinnut, karhut, sudet, hirvet ja muut metsäneläimet. Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita hautautumaan korpien kätköihin. Silloin Kaarle-herttualle tuli mieleen suomalaiset. Nehän on kuin luotu lujaa elämänkamppailua varten. Ehkäpä hänen mietteensä olivat sukua sille ajatukselle, jonka Sakari Topelius antaa Kustaa Adolfin lausua edellä mainitussa näytelmässä: Miss suurin vaara on ja muuri murtuvin, te pankaa suomalaiset, kuten ennenkin. Kustaa Adolf työnsi suomalaisia koviin paikkoihin sotarintamilla...hänen isänsä Kaarle kovimpia ponnistuksia vaativille korpimaille. Kaarle-herttua antoi julistuksen, jossa hän lupasi täydellisen verovapauden seitsemän vuoden ajaksi herttuakuntansa erämaaseuduille siirtyville uudisviljelijöille. Tämä kuulosti lupaavalta suomalaisille, jotka kotimaassaan olivat astelleet auransa jälessä laihoina kuin lehmät Egyptin maan. Alituisten sotaväenottojen, sotilasmajotusten, verotusten ja katovuosien rasittamat savolaiset varsinkin olivat halukkaita lähtemään, 9
MUSKETTISOTURI 30-VUOTISEN SODAN AJOILTA Kustaa Adolfi n armeijassa otettiin käytäntöön keveämmät musketit, joihin ei kuulunut tukisauvaa. Niissä oli piilukko vanhemmanaikaisen lunttulukon asemasta, jolla kuvassa oleva musketti on varustettu. Myöskin keksittiin keveämpiä tykkejä: otettiin käytäntöön nahkakanuunat, joissa oli kuparinen sisusputki, sen päällä pitkittäin rautakiskoja, niiden ympäri kierretty monta kerrosta tervaköyttä ja päällimmäisenä lujaa nahkaa. vaikka pitikin jättää rakkaat kalavedet. Samanlaatuisten syiden takia siirtyi Ruotsiin runsaasti väkeä myös Pohjois-Hämeestä sekä muualtakin Suomesta. Suomalaisten kaskisavuja alkoi kohoilla Ruotsin metsistä. Muutaman vuosikymmenen ajalla olivat Suomesta tulleet siirtolaiset asuttaneet Vermlannin, Taalainmaan, Helsinglandin ja Södermanlandin sydänmaametsät kymmenien penikulmien alueilla, jopa ulottaneet asutuksensa Norjan puolellekin. Monet talouksista olivat kasvaneet melkoisen vauraiksi. Metsästyksellä tietenkin oli tärkeä osansa noiden korvenraatajien elämässä ja hirvipaisti, karhupaisti tai lintupaisti olikin helposti saatavissa. Suusta ladattavan piilukkopyssyn ohella käytettiin metsästäissä vielä jousipyssyäkin, joka lennätti nuolensa niin suurella voimalla, että peurakin sen satuttamana voi kuukahtaa kumoon. Ruotsin metsistä muodostui suomalaisille uudet kotiseudut, joilla he eleskelivät omaa elämäänsä, saapuen vain tarpeen vaatiessa ruotsalaisten asutuskeskuksiin markkina-aikoina ja joskus muulloinkin välttämättömiä asioita suorittamaan. Täältä löysivät myös turvapaikan monet Suomen talonpojat, joiden oli täytynyt hävityn nuijasodan jälkeen lähteä kotimaastaan vanhemman Klaus Flemingin julmaa vainoa pakoon. 10
MUTTA samalla kun metsäsuomalaisten taloudet laajenivat ja vaurastuivat, alkoi heidän tulevaisuutensa taivaalle kohoilla uhkaavia pilviä. Heidän asutusalueillaan oli maakamarassa runsaasti rautaa ja kuparia. Suomalaiset itse olivat löytäneet monta kaivospaikkaa. Ja kun uusia kaivoksia perustettiin, tuli useista suomalaisista hyviä kaivosmiehiä. Rautaruukkien ja miilujen savut yhtyivät suomalaisten kaskisavuihin noiden laajojen metsien yllä. Tämän kirjotuksen alussa mainittiin, että Ruotsin voitokkaiden valloitussotien sarjan oli alottanut kuningas Eerik XIV lähes kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin kuin ensimäinen retkikunta lähti Ruotsista purjehtimaan yli Atlantin perustaakseen siirtokunnan Delaware-joen laaksoon. Saman kuninkaan aikana oli myöskin perustettu ruotsalainen sotatarveteollisuus. Se oli kasvanut yhä suuremmaksi noiden vuosikymmeniä kestäneiden valloitussotien aikana. Yhä enemmän tarvittiin mainioksi tunnettua Ruotsin rautaa kanuunoita, pyssyjä, miekkoja varten. Nyt oli kaivosteollisuus työntymässä suomalaisten asuttamiin metsiin. Suomalaisten maanviljelijäin ja ruotsalaisten teollisuuspohattain edut joutuivat ristiriitaan. Rautakaivosten omistajat valittivat hallitukselle, että suomalaiset kaskenpoltollaan haaskaavat metsiä, jotka kaivosteollisuus sulattoineen tarvitsee. Kaivosten omistajain valituksiin yhtyivät ruotsalaiset talonpojat, jotka syyttivät, että suomalaisten kaskitulista saavat usein alkunsa laajat metsäpalot, jotka tekevät vahinkoa ruotsalaisten asutuksilla. Sitä paitsi, väittivät ruotsalaiset jokirantain peltoviljelijät, kuuluvat oikeastaan heille nuokin suomalaisten asuttamat takamaa-metsät. Myöskin syyttivät ruotsalaiset suomalaisia riistan, erittäinkin hirvien ja peurain hävittämisestä. Suomalaiset selittivät, että he tarvitsevat metsänriistaa ruuakseen ja että hirvet tekevät tuhoja heidän viljelyksillään, syöden ruislaihoa ja hajotellen vilja-aumoja. Ruotsalaisten ja suomalaisten maanviljelijäin välit olivat kehittyneet kireiksi. Metsästysretkillä yhteen osuttaissa oli sattunut tappeluita, jopa murhiakin. Kaivospohatoille siis ei ollut vaikeaa saada nostatettua suomalaisvainoja ja alkoivat ne samoihin aikoihin (1636), kun oli ratkaistavana pulma, kuinka saada asukkaita suunniteltuun valtamerentakaiseen siirtolaan, jonne harvat varmaankin olivat halukkaita vapaaehtoisesti lähtemään. Vaino kesti useita vuosia. Suomalaisten taloja, riihiä ja viljavarastoja poltettiin. Toisissa tapauksissa viljat takavarikoitiin. Hävitettyjen kotiensa ympärillä harhailevia suomalaisia vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön, tavallisesti luvattomasta metsästyksestä tai kaskenpoltosta syytettynä. Koteihinsa saivat jäädä edelleen asumaan hallituksen erikoisella luvalla ainoastaan ne suomalaiset, joilla oli lailliset omistuspaperit, mutta kuinkas monella niitä oli! Eipä ollut monenkaan suomalaisen päähän pälkähtänyt, että paperit vielä pitäisi olla monien vuosikymmenienkin asumisen ja omistamisen vahvistukseksi. Toisissa tapauksissa, jos papereita oli ollut, olivat ne hävinneet. Kotikonnuiltaan karkotetuille suomalaisille tarjosi hallitus tilaisuutta siirtyä uuteen valtamerentakaiseen siirtolaan, jonne seikkailemaan ruotsalainen väestö ei ollut lain- 11
kaan halukasta lähtemään. Joitakin suomalaisia ilmoittautui. Toisia vangittiin ja vartioiden saattamina, kahlehdittuina kuljetettiin valtameren taakse lähteviin laivoihin. Oli siis sattunut niin sopivasti, että samalla, kun suomalaisten asutusalueita Ruotsissa tarvittiin kasvavan kaivosteollisuuden tarkoituksiin, samalla myöskin tarvittiin kodeistaan karkotettuja suomalaisia asuttamaan uusia Ruotsin alueita valtameren takana. Ja hallitusmiehet aprikoivat, että sinne suomalaiset ovatkin juuri omiaan, sillä sielläpä heillä on tilaisuutta koskemattomissa aarniometsissä kaataa kaskea niin paljon kuin haluavat. Mutta samanlaisia sattumia kuin tässä kerrottu sattuma, sattui myöskin muissa Europan maissa amerikalaisten siirtokuntain asutuskaudella. Englannissa häädettiin köyhiä maanviljelijöitä kodeistaan ja viljelyksiltään ja laajat, viljavat maa-alueet muutettiin lammaslaitumiksi syystä, että nouseva villateollisuus tarvitsi enemmän raaka-ainetta. Kodeistaan ja viljelyksiltään ajetuista tuli sitten irtolaisia ja maankiertäjiä, jotka sellaisina tuomittiin lähetettäviksi Englannin hallitsemiin siirtokuntiin Amerikaan. Köyhiä, kurjia ihmisiä jahdattiin Amerikaan perustettuihin siirtokuntiin monista maista. Rikosvankeja joukottain toivat Englannin ja Hollannin laivat niitten maitten siirtokuntiin Amerikaan. Siis suunnilleen samaa, mitä tapahtui Ruotsin metsäsuomalaisille, tapahtui myöskin muissa Europan maissa väestökerroksille, jotka olivat kykenemättömiä puolustamaan oikeuksiaan. Ne joutuivat ajan virran uomaan ja ajan virran suunta oli länteen länteen, jossa koskematon, mittaamaton, rikas maa, Amerika lupasi suuria voittoja siirtokuntia perustaneille europalaisille kauppayhtiöille. 12
Suomalaisten kaskiviljelys SAATTOIHAN siinä olla perää, että suomalaisten kaskitulista Ruotsin metsissä toisinaan pääsi valkea valloilleen liika laajoille alueille. Hurjastipa saivat Jukolan veljeksetkin heilua ja huhtoa pitääkseen tulen tarkoitetulla alueella kaskea polttaissaan. Seuraavat Aleksis Kiven kuuluisasta teoksesta lainatut katkelmat antavat hyvän kuvan kasken kaadannasta ja poltosta, mikä varmaankin tapahtui suunnilleen samaan tapaan muinoin Ruotsin metsissä ja Delawarejoen rannoilla kuin myöhemmin Hämeessä, josta Kiven luoma kaskenpolttokuvaus on: * * * Meni taasen päiviä kaksi, kolme, ja läksivät veljekset miehissä metsään, kiiltävät kirveet olalla; mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui, ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui ryhevätä metsää usea tynnyrin-ala, ja ympäri tuoksusi viheriän havun ja tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun-päivän kuluessa. Siitä lepäsivät he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä kellastuneisiin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven varoiksi. * * * Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja poltonaika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskensa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vinkahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteeseen ja niillä kuloa huhtokaamme! Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne hellu- 13
vaan, kylmään lähteeseen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki; maa tömisi, kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hi essä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohottaen tulisesta leikistä. Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin, risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa heroitteli huhdassa oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä, joihin rakennettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi. * * * Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuuaika- ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa, ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpimässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Palo, huuhta, halme... KASKIVILJELYS on synnyttänyt omat erikoiset sanansa, jotka ilmaisevat, millä asteella kaskimaa on. Kun puut on kaadettu polttamista varten, silloin on valmistettu kaski. Poltettua kaskea sanotaan paloksi. Kun se on kynnettu ja kylvetty, sanotaan maa-alaa monin paikoin huuhdaksi eli huhdaksi. Seuraavana kesänä, kun siinä on laiho kasvamassa, kulkee se useimmiten halmeen nimellä. Sitten, kun maa on lakannut viljaa kasvamasta, jätetään se kasvamaan heinää tai käytetään sitä laidunmaana ja silloin on sen nimi aho. Jos kaski jostakin syystä on jäänyt polttamatta ja viljelemättä, sanotaan sellaista maata rasiksi. Kaskiviljelys on alkuperäinen viljelystapa ja on se ollut käytännössä lukuisilla muillakin kansoilla eikä ainoastaan suomalaisilla. Se oli Suomessa yleisin viljelystapa vielä 1700-luvulla. 14
Oudon maan ja suuren meren tarina IDÄN SUUNNALLA ilmanranta nopeasti harmaantui, mutta lännestä päin heitteli laskenut aurinko vielä viime säteitään sinisessä korkeudessa Delawarejoen yllä purjehtiville pilvenhattaroille. -Tuossahan tuntuu olevan sopiva yöpymispaikka, tuumi itseksensä Pekka ja käänsi kanoottinsa keulan kohti kapeaa hiekkarannan kaistaletta, jonka taustan muodosti loivasti nousevalta törmältä kohoava sankka, koskematon sekametsä. Pekka oli Delawaren siirtokunnan viimeksi saapuneita tulokkaita. Hän oli katselemassa sopivaa seutua pysyväiselle asunnolle ja samalla silmäilemässä mitä mahdollisuuksia tällä suunnalla olisi riistan pyynnille. Kanootti oli ostettu vaihtokaupalla intiaanilta, joka sai kirveen hyvä kauppa sekä myyjän että ostajan kannalta katsoen. Molemmat olivat tyytyväisiä. Kanootti oli tehty yhdestä puusta, kovertamalla ja polttamalla, eteläisten seutujen intiaanien tapaan. Sen suippo keula ja perä kohosivat loivassa, kauniissa kaaressa ylös veden pinnasta. Kovertaissa oli kanootin pohjalle jätetty kaksi kohopaikkaa, jotka muodostivat aluksen kanssa samaa puuta olevan, laidasta laitaan ulottuvan matalan penkin peränpuolelle ja toisen keulanpuolelle. Itse oli Pekka laittanut kanoottiin hankaset, airot, teljon ja pienen purjeen. Hyvin voi tälläkin kulkuvälineellä liikuskella vesillä niin kauan aikaa, että saa hommattua suomalaismallisen veneen. Kanootin keula rahisi rantahiekassa. Pekka ponnahti maalle. Hänen kookas kämmenensä kourasi kiinni kanootin keulasta ja alus kaikkine kamppeineen tuli hänen perässään yli hietikon aina metsän reunaan asti. Hän otti kanootista tuohikonttinsa, pyssynsä ja ansapyydyksensä. Sitten käänsi hän kanootin kumolleen. Korkea perä ja keula estivät laidat koskettamasta maata, mutta toinen reuna nojasi törmän syrjää vasten. Siinä oli makuupaikan suoja sateen varalta. Pekka haravoi sormillaan hiekasta kanootin alta pois joitakin puunjuuria ja kivenmukuroita. Mukava makuusijahan siihen tulee. Hän purasi vähän eväitään. Työnsi sitten konttinsa kanootin alle päänalasekseen ja oli pian pötköllään puhtaalla, pehmeällä hiekalla, pyssy vierellään. Hämäryys muuttui nopeasti pimeydeksi, mutta Pekka ei tahtonut saada unen päästä kiinni. 15
Päivän sammuttua alkoi yötuuli henkäillä lounaasta päin. Se nostatti joella aaltoja, puhaltaen vastavirran suuntaan kuin koettaen hiljakseen hillitä vuolaan veden vaellusta valtamerta kohti. Se humisi pimentyneen metsän latvoilla ja kahisi kaislikossa laajalla rantasuolla, jonka keskeltä Pekka oli kappaleen kuivaa, korkeampaa rannikkoa löytänyt yöpymistä varten. Monenlaiset ajatukset kiersivät Pekan aivoissa. Muistui mieleen kotiin jäänyt Ainosisko, viittä vuotta vanhempi, nyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen yksinäisenä kuihtuva nainen, joka niin surullisella äänellä lauloi: Kussa lie mun kultueni, maalla millä marjueni Liekö maalla, vai merellä, meren suurella selällä, vaiko Ruotsin rantasilla, Saksan salmilla syvillä. Juutin julmassa soassa, kapinassa kauhiassa, joss on verta säärivarsi... Niin, monta soreata suomalaista poikaa oli niellyt Juutin sotakin sota Ruotsin ja Tanskan välillä ja vielä enemmän niitä nieli nyt Saksan kolmikymmenvuotinen sota. Mutta minkäpäs sille voi arveli Pekka -, kun maailman meno miehiä heittelee, paiskaten yhden sinne toisen tännä. Vaikka itsepä Pekka kylläkin oli itsensä Atlantin toiselle puolelle paiskannut. Hän innostui lähtemään omasta tahdostaan katsomaan kaukomaita, vaikka tiesi, että monet muut eivät olleet lähteneet sinne kuin väkisin, kahleissa, pakkotuomioiden alaisina. Pekka käänsi kylkeään. Puiden huminasta voi erottaa monenlaisia outoja ääniä. Joku yölintu huuteli Pekalle metsän pimeydestä yhtämittaa: Hip hul vil... hip hul vil... hip hul vil! -Hulivilimaista todellakin taisi olla näille retkille lähteä, mutisi Pekka itsekseen ikäänkuin vastaukseksi linnulle, joka kuulosti häntä huliviliksi syyttävän. Vähän matkan päässä olevan puron suussa piti kimakkaa pirinäänsä sammakkojen kuoro ja samantapaista, vaikka heikompiäänistä sammakoiden laulua kantautui korviin korkealta puistakin. Pekka oli kuullut siirtokuntalaisten puhuvan tämän maan puusammakoista, vaikka ei ollutkaan niitä itse nähnyt. Joku puista kuuluva ääni muistutti kimakkaa, lyhyttä koiranhaukuntaa, mutta ei suinkaan täällä sentään ole puukoiria vaikka onkin puusammakoita. Kai se oli jonkunlainen pöllö. Ja samankaltaisen otuksen päästelemiä lienevät nuokin äännähdykset, jotka muistuttavat surkeata, naurunsekaista itkua. Entäs tuo suden ulvahduksen kaltainen ääni? Kuuluuko se puista vai maasta? Mutta kaikkien näitten yksinäisten äänten yllä ja ympärillä humisi ja huokaili metsän salaperäisyys kuin kertoen kummallista tarinaa. Mutta kenpä metsän kieltä ymmärtäisi? 16
Unohtuessaan kuuntelemaan rantaveden kohinaa, tuntui Pekasta sekin puhuvan outoa kieltä, tylympää ja ankarampaa kuin aaltojen kohina ja loiske siellä kauas jääneillä kotiseuduilla. Hän muisti kuinka hän ennen, ollessaan pikku poikana isän kanssa kalaretkillä kotijoella, oli iltaruskon taivasta kullatessa painanut väsyneen päänsä veneen sisälaitaa vasten, veneen kokassa maatessaan, ja koettanut kuunnella oikein tarkasti veden liplatusta ja kohinaa ihan siinä korvan kohdalla ohuen venelaudan toisella puolella. Kuinka se kohina ja liplatus on sievää! Se oli kuin lempeä kehtolaulu, joka uuvutti väkisinkin uneen. Mutta tämä aaltojen kohina, vaikka se onkin niin hillittyä, on aivan toisenlaista. Se ikäänkuin kieltää nukkumasta. Toisinaan aalto mennä viistää pitkin hiekkarannan syrjää sähisten kuin käärme. Toisinaan kuuluu kuin piiskan sivallus. Välillä on rauhallisempaa, mutta pelottavan vakavasävyistä solinaa. Jokikin tuntuu jotakin kertovan, mutta kukapa ymmärtäisi aaltojen salaperäistä kieltä? Mitä voisi kertoa metsä sen reunaan joen rannalle yöpyneelle muukalaiselle, joka näille tienoille aikoo kotinsa rakentaa? Metsä voisi kertoa: TÄMÄ maa on moninverroin laajempi kuin osaatte kuvitellakaan. Näissä metsissä, näiden metsien takana äärettömillä aavikoilla ja aavikoiden toisella puolella kohoavilla ylätasangoilla ja jylhissä vuoristoissa ja vuorten takaisella rannikolla vielä suuremman meren rannalla kuin se, jonka ylitse tulitte asuu kaikkialla punertavaihoisia intiaanikansoja ja heimoja, jotka puhuvat viittäkymmentä eri kieltä ja kolmeasataa eri kielimurretta. Te, Delawaren rannoille saapuneet tulokkaat ostitte maakaistaleenne leni-lenape intiaaneilta, jotka kuuluvat suurten vuorten tällä puolella kaikista laajimmalle levinneeseen algonquian heimoperhekuntaan. Niin laajalle on se levinnyt, että sen metsästysmaat ulottuvat tästä viisitoista päivänmatkaa etelään, ja länteen päin suurelle joelle Mississippille asti. Se on kansoittanut laajimmat alueet Suurten järvien pohjoispuolella olevissa riistametsissä ja aroilla aina kauas kylmään koilliseen saakka, jossa raa an lihan syöjät eskimot pyydystävät hylkeitä ja valaita ja metsästävät valkoisia jääkarhuja. Mutta suurten sisävesien alueita kokonaisuudessaan eivät algonquian-heimot hallitse. Niiden järvien rannikolla, joiden välillä vesi putoaa jyrkkänä kuin vuoren seinä, jymisten kuin ukkonen, hallitsevat irokeesit. Sieltä ulottuvat heidän alueensa koilliseen sen joen varsille, jonka kautta kaikkien suurten järvien vedet virtaavat valtamereen, ja itään päin meren rantaan saakka ja etelään tänne Delaware-joen varsille. Kun kuuluu huudahdus irokeesit, sävähtävät toiset intiaanit ja myöskin valkoiset, jos heillä on syytä pelätä hyökkäystä. Te Delaware-jokivarsien uudet asukkaat olette huomanneet lenapien olevan sopuisaa väkeä, mutta he voivat olla sotaisiakin. Kuitenkin he elävät teidän kanssanne mieluummin sovussa kuin sodassa, sillä irokeesit ahdistavat heitä pohjoisesta päin. Irokeeseihin eli irokeesien liittoon kuuluu viisi intiaanikansaa: mohawkit, oneidat, 17
onondagait, gayugait ja senecat. Taru kertoo, että näiden kansain suuri opettaja Hia-wat-ha lopetti liittoa perustettaessa puheensa seuraavin sanoin: Liittykää yhteen, te viisi kansaa, ja olkoon teillä yksi yhteinen pyrkimys ja mikään vihollinen ei kykene häiritsemään tai kukistamaan teitä. Ja (puhuen joillekin, jotka olivat saapuneet Delaware-joen ja meren rannoilta) teidän kansanne, jotka ovat kuin heikot pensaat, voivat asettaa itsensä meidän suojeluksemme alaiseksi ja me tulemme teitä puolustamaan. Ja te etelässä ja lännessä voitte tehdä samoin tulemme suojelemaan teitä. Me rehellisesti haluamme liittoa ja ystävyyttä teidän kaikkien kanssa. Veljet, jos tällainen suuri side yhdistää meidät, niin Suuri henki hymyilee meille ja me tulemme olemaan vapaita, varakkaita ja onnellisia. Mutta jos jäämme kuten olemme, niin hän rypistää meille otsaansa. Meitä kohtaa orjuutus, rappeutuminen, ehkä sukupuuttoon häviäminenkin. Sodan myrsky voi meidät hävittää, meidän nimiämme eivät enää kunnon miehet muista, eikä niitä toisteta, kun lauletaan ja tanssitaan. Veljet, nämä ovat Hi-a-wathan sanoja. Olen ne puhunut. Olen lopettanut. Ylpeitä ja voimastaan itsetietoisia ovat irokeesit. Leni-lenapien nimi merkitsee todelliset miehet, mutta irokeesien läsnä ollessa täytyy leni-lenapin sanoa itseään akaksi. Sellainen on irokeesien määräys. Sen pahemmin ei lenapia voisi solvata. HYÖKKÄYS NAAPURIHEIMON KYLÄÄ VASTAAN Majat koetetaan sytyttää tuleen, ampumalla niiden katoille palavia nuolia. Sodankäynti ja metsästys kuului miesten tehtäviin intiaanien keskuudessa. Kuva on kuudenneltatoista vuosisadalta, senaikaisesta teoksesta, jossa selostetaan matkahavaintojen perusteella Floridan intiaanien elämää. 18
Ja edelleen voisi humiseva metsä kertoa muukalaiselle uuden maailman ihmisistä ja oloista: SATOJATUHANSIA vuosia on intiaaneja asunut täällä kahden valtameren syleilemällä suurella mannermaalla. Saapuivatko joskus kaukaisina aikoina heidän esivanhempansa toiselta mantereelta pohjolan perukoiden kautta, sieltä, jossa Aasian ja Amerikan mannermaat ojentavat kättä toisilleen? Erään intiaanikansan viisaat miehet selittävät: Meidän heimomme on ollut aina täällä. Muut heimot ovat tulleet merien takaa. Me olemme kasvaneet maasta kuten tämän maan kukat ja puut. Mutta mistäpä he tietäisivät kuinka on. Vuosituhansien kuluessa ovat intiaanit suorittaneet tällä mantereella mittaamattomat vaellukset, käyneet lukemattomat sodat. Toisia kansoja on sortunut ja hävinnyt. Uusia kansoja noussut niiden tilalle. Toiset intiaanikansat omaksuivat alueikseen kylmiä tai lauhkeita seutuja. Toiset asettuivat ikuisen kesän maihin... sinne, jossa tämä manner soukkenee kahden valtameren väliseksi kapeaksi kannakseksi. Siellä he rakensivat veistokuvilla koristettuja mahtavia kivitemppeleitä ja suuria kaupunkeja samaan aikaan kun pohjoisten seutujen intiaanit pikku kylissään kyhäilivät suojakseen riukukehyksen tukemia majapahasia puunkuorista tai eläinten nahoista. Kun Pohjois-Amerikan intiaanit kulkea hipsuttelivat kapeita metsäpolkujaan ja puikkivat kaatunutta puun runkoa pitkin polulla olevan puron ylitse, rakensivat inka-intiaanit Etelä-Amerikassa lujia siltoja rotkojen poikki ja leveitä valtateitä yli pilviä hipovain vuorten teitä, jotka kelpaavat käytettäväksi vielä vuosisatojen kuluttua. Mutta miten erosivatkaan muuten eri intiaanikansojen elintavat, kuinka suuri olikaan erotus heidän taidossaan viljellä maata tai valmistaa taloudessaan tarvittavia esineitä, niin kaikki intiaanit kuitenkin olivat kivikauden kansaa kautta koko Amerikan mantereen, perimmäisestä pohjoisesta aina äärimmäiseen eteläkärkeen, jossa kahden suuren valtameren aallot iskevät toisiaan vasten ikuisten tuulten huuhtoessa koleita rannikoita. Intiaanit olivat jousen ja nuolen kansaa. Vasta valkoisten ihmisten saavuttua oppivat he tuntemaan tuliaseiden tuhovoiman ja saivat vaihdettua tavaroillaan tuliaseita itselleenkin ahnailta valkoisilta kaupustelijoilta. Mutta ase vaarallinen on intiaanin jousenkaaren singahuttama nuolikin. Kahdensadan jaardin päästä voi se iskeä maaliinsa. Ja sen iskuvoima? Se voi toisinaan lävistää puhvelinkin niin, että nuoli uppoaa tuon paksuvuotaisen eläimen ruhoon sulkia myöten ja nuolen kärki pistää esiin elukan toisesta kylestä. Ennen valkoisten saapumista ei intiaani ollut koskaan nähnyt hevosta. Kaikki maamatkat oli tehtävä jalkaisin, naisten ja lasten kuljettaa raahustaissa kantamuksia. Siksi mieluummin kuljettiinkin vesiteitä myöten. Hevosen virkaa toimitti keveä kanootti, joka pohjoisilla seuduilla kyhättiin vahvoista, suurista tuohilevyistä, ompelemalla ne yhteen notkeilla juurilla. Etelämpänä, jossa tuohta ei ollut saatavana, koverrettiin kanootit suuren puun rungosta tulen, kivikirveen ja kivitaltan avulla. Ja humisevan metsän tarina olisi voinut jatkua: 19
RIISTAN runsaudesta huolimatta on intiaanien elämä vuosituhansien vieriessä ollut yleensä köyhää ja näillä sekä kaukaisemmilla pohjois-seuduilla monasti ylivoimaista kamppailua nälkää ja kylmyyttä vastaan. Ei ollut mitään kotieläimiä... ei lehmää, ei lammasta, ei sikaa (Etelä-Amerikan intiaaneilla oli lama). Kalkkunoita oli kesytetty. Ainoa kesy nelijalkainen eläin oli koira, mutta jouduttiin se toisinaan muun lihan puutteessa panemaan nuotiolla kiehuvaan savipataan vaskipata oli suuri harvinaisuus, samoin kuin vaskinen kirveskin, jollaisia voi olla ainoastaan joskus päälliköillä. Jos humiseva metsä tällaisia olisi jutellut Delaware-joen rannalle yöpyneelle, unta odottelevalle Pekalle, olisi metsän tarina voinut päättyä sanoihin: -Ja niin edelleenkin jatkuu intiaanien elämä kaikkialla, minne valkoisten vaikutus ei ole ennättänyt tunkeutua menneen puolentoista vuosisadan kuluessa. PEKKA kuulosteli rantaveden kohinaa. Hän tiesi, että valtameren rannikon nousuveden vaikutus tuntuu vielä täällä seitsemän-kahdeksankymmenen mailin päässä joellakin. Onkohan makuutila-niin korkealla, ettei siinä ole kastumisen vaaraa? Pitäisi olla, mikäli Pekka muisti silmillä mittailleensa soiden keskeltä löytämänsä kuivan rantatöyryn korkeutta. Hän veti patalakkinsa silmilleen, kohensi päänalustana olevaa tuohikonttia mukavampaan asentoon ja haukotteli pitkään. Kuinkahan nyt tuo aaltojen solina voi isolta mieheltä unen viedä? Silmänsä ummistaissaan oli Pekka näkevinään miten pimeydessä toisiaan ajavat aallot sivusivat ranta-äyrästä, särkyen siihen. Mutta yhä uusia, lukemattomia aaltoja tuli tuulen ajamina joen alajuoksulta päin. Sieltähän päin hänkin oli tullut muiden mukana yli äärettömän meren, jossa aallot olivat myrskyllä kohonneet vuorenharjanteiksi ja siirtolaisia kuljettava purjelaiva keikkunut kuin lastunen monta sumuista päivää ja ASKARTELUA INTIAANIKYLÄSSÄ Naisten velvollisuutena oli huolehtia taloustöistä. Kuvassa survotaan maissia ja leivotaan maissijauhoista kakkuja, joita etualalla oleva nainen paistaa. Oikealla oleva nainen muokkaa lautaan kiinnitettyä metsäeläimen nahkaa. Kuva vuodelta 1724. 20