Vapaussodan Perintö 1/2016, 15.2. (72. numero) Työn kohteeksi oli nyt siis valittu kuivausviemärin kaivuu. Leiriläisten tehtävänä oli kangin, lapioin ja kuokin nostaa savisesta ja soisesta maasta kannot ja kivet. Heikki Hongisto kertoo tässä lehdessä Suojoen raivausleiristä vuodelta 1941.
Julkaisija Vapaussodan Helsingin seudun perinneyhdistys ry. ISSN 2242-7597 Toimitus ja taitto Ilmari Ojala ja Uolevi Langinmaa Paino Aineisto Tyylipaino Oy, Helsinki Vapaussodan Perintö lehden ilmestymisaikataulu: Nro Aineistopäivä Julkaisupäivä Toimittajat 2 28.3.2016 11.4.2016 Schleifer & Uutela 3 22.8.2016 5.9.2016 Ojala ja Langinmaa 4 24.10.2016 7.11.2016 Schleifer & Uutela Seuraavaan lehteen tuleva aineisto pyydetään toimittamaan osoitteella vapaussota.helsinki@gmail.com aineistopäivään mennessä. Lehtiarkisto Yhdistyksen lehdet ovat nähtävillä myös internet-osoitteessa www.vapaussodanperintö.fi Sisältö PALVELUSPAIKALTA... 3 SYYSKOKOUKSEMME... 4 ARVOKKAITA TERVEISIÄ KONTULAN ITSENÄISYYSJUHLASTA... 5 Arvoisat itsenäisyyspäivän viettäjät!... 5 Arvoisa juhlayleisö, hyvät sotaveteraaniveljet ja -sisaret!... 9 SÄVELTÄJÄMESTARIMME ITSENÄISYYSPÄIVÄN TUNTUMASSA... 10 JÄÄKÄRILIIKKEEN SATAVUOTISJUHLAT MENEILLÄÄN... 13 TAMMISUNNUNTAIN PERINNE... 15 Vanhankirkon puistossa... 15 Ostrobotnian juhlakerroksessa... 15 RAIVAUSLEIRIT VUONNA 1941... 18 "EL CAPITÁN FINLANDÉS" (1. osa)... 19 TAKARIVISTÄ... 25 VARAINHOITAJA TIEDOTTAA... 26 VAPAUSSODAN HELSINGIN SEUDUN PERINNEYHDISTYS RY:n HALLITUS... 27 KUTSU KEVÄTKOKOUKSEEN... 27 TULEVAA OHJELMAA... 28 2
PALVELUSPAIKALTA Lakimuutokset ovat tuoneet ajankohtaiseksi päivittää yhdistyksemme säännöt ajan tasalle. Esimerkiksi tilintarkastuslaki sallii yhdistyksemme käyttää toiminnantarkastajia tilintarkastajien sijaan, koska maallikkotilintarkastajista on luovuttu. Lisäksi olisi perusteltua tehdä muutama muukin hallinnon joustavuutta lisäävä muutos, koska vapaussodan 100- vuotisjuhlien lähestyessä kaikki voimavarat on otettava käyttöön. Mielestäni mahdollisimman monelle halukkaalle aktiiville on annettava mahdollisuus osallistua hallitustyöskentelyyn voimavarojensa mukaan. Osalle ikääntyvistä jäsenistämme voi olla vaikeaa sitoutua kahdeksi vuodeksi hallitukseen, joten ehdotamme yhdistysrekisteristä saatujen ennakkotarkastettujen mallisääntöjen mukaisesti toimikauden rajaamista kerrallaan yhteen vuoteen ja hallituksen jäsenten lukumäärän muuttamista joustavaksi. Uskon, että moni hallituksen jäsen asettuu ehdolle useampana vuonna peräkkäin, niin antoisaa tämä työ on. Kutsun teidät kaikki keskustelemaan näistä muutosehdotuksista kevätkokoukseemme 15.3. Yhdistyksemme tarpeellisuus on käynyt hyvin selville viime aikoina. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa kirjoitti 15.1.2016: Vuonna 1917 vapaaehtoisten joukosta tuli suojeluskuntia ja punakaarteja. Seuraavana vuonna alkoi sota. Tällainen asioiden yksinkertaistaminen on valitettavaa historian vääristelyä. Suojeluskuntien rinnastaminen punakaarteihin on vapaussotureita pilkkaava vääryys. Juuri suojeluskuntiin turvautui silloisen maailman demokraattisimmilla vaaleilla valittu hallitus. Suojeluskunnat oli perustettu vapauttamaan maa Venäjän vallasta ja suojelemaan maan lakeja. Punakaartit koostuivat Leninin vallankumoussotureista, jotka halusivat hävittää laillisen yksilönoikeuksiin perustuvan yhteiskunnan ja liittää Suomen sosialististen kansojen liittoon. Julkinen valta nimitti suojeluskunnat virallisesti Suomen tasavallan joukoiksi, koska tämä vapaaehtoisten perustama järjestö oli ainoa voima, joka hädän hetkellä pystyi pelastamaan maamme. Suojeluskunnat olivat myös talvi- ja jatkosodassa ratkaisevana lenkkinä itsenäisyyden turvaamisessa. Huitaisuhistoriaa harrastaa myös Matti Klinge ainakin Helsingin sanomien kirja- arvostelun mukaan, jossa kerrotaan Leninin antaneen Suomen Saksalle ja samalla Suomelle itsenäisyyden. Tosiasiassa Lenin ei antanut meille yhtään mitään, vaan suomalaiset ottivat itsenäisyytensä suurin uhrauksin. Suomalaisten itsenäisyysaktivistien tarmokas toiminta sai Saksan sodanjohdon antamaan Suomen itsenäistymiselle tukensa ja siten painostamaan Brest Litovskin rauhanneuvotteluissa Neuvosto- Venäjän vetäytymään Suomesta. Tästäkin sopimuksesta huolimatta Leninin venäläiset bolshevikit taistelivat vapaussodan loppuun saakka Suomen itsenäistymistä vastaan ja tunnustivat väliaikaisesti tappionsa Tarton rauhassa 1920. Jotta lehdistä ei tarvitsisi kerta toisensa jälkeen lukea edellä kuvatunlaisia vääriä tietoja, kehotamme teitä kaikkia olemaan aktiivisia vastineiden kirjoittajia. Julkaisimme viime lehdessä koostamamme Täsmätietoa vapaussodasta tietopaketin, jota hyvin voi käyttää apuna. Olemme saaneet siitä ilahduttavan paljon myönteistä palautetta. Kooste on myös julkaistu Vapaussodan perinneliiton internet- sivuilla http://www.perinneliitto.fi Jyrki Uutela 3
SYYSKOKOUKSEMME Vapaussodan Helsingin seudun perinneyhdistys ry:n virallinen syyskokous pidettiin 10. lokakuuta tutussa tilassa Väestönsuojelumuseossa ja vanhaan tapaan saatiin myös kahvia ja teetä onnistuneine leivonnaisineen. Tutut ja turvalliset olivat myös meidän palvelevat henkemme Greta Nikkilä ja Lea Selin. Lämmin kiitos viitsimisestänne, Kunnioitetut Rouvat! Kokousväkeä oli kolmisenkymmentä henkeä kuulemassa hallituksen suunnitelmia ja tekemässä tärkeitä päätöksiä. Näköpiirissä yhä vaikuttavampana tekijänä alkaa olla vuoden 2018 suuri juhla, vapaussodan päättymisen satavuotismuisto 16. toukokuuta. Sen paikka on ollut varma jo muutaman vuoden, siis Finlandia- talo, mutta tapahtumia sinä päivänä on muuallakin, kuten Vanhankirkon puistossa, Hietaniemen hautausmaalla ja Mannerheimin patsaalla. Tuon tärkeän päivän muistutti mieleemme puheenjohtajamme Jyrki Uutela, joka tervehdyssanoissaan myös kiitti jäsenistöä vilkkaasta osallistumisesta eri tilaisuuksiin. Syyskokouksen puhetta valittiin johtamaan Heikki Hult, ja sihteerin tehtävät hoiti Juhani Pulkkinen. Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin hallituksen jäsenet Juhani Virtanen ja Liisa Viranko, jotka tarpeen mukaan laskivat myös äänet. Yhdistyksen puheenjohtaja Uutela esitteli vuoden 2016 toimintasuunnitelman, jonka tavoitteet hän tiivisti neljään kohtaan: vapaussodan ja vapaussoturien muiston vaalinta, vapaussodasta ja vapaussotureista kertovan aineksen kerääminen ja tallenta- minen, vapaussodan ja itsenäisyystaistelun perinteen säilyttäminen ja tunnetuksi teke- minen yhä laajemmin sekä vihdoin tunnus- tuksen hankkiminen yhteiskuntamme johdolta vapaussodan merkityksestä Suomen itsenäisyydelle. Perinteelliset juhlatilaisuudet ja lounasluennot säilytetään entiseen tapaan. Vapaussodan Perinneliiton kesäpäivät vuosikokouksineen pidetään toukokuussa Tammisaaressa. Oma jäsenlehtemme Vapaussodan Perintö ilmestyy edelleen neljästi vuodessa, siihen on oltu yleisesti tyytyväisiä. Erityistä kiitosta sai uusimmassa numerossa julkaistu Täsmätietoa vapaussodasta - sivusto. Yhdistyksellä on myös oma verkkolehtensä (internet). Pantakoon myös muistiin jo nyt tärkeä asia, sillä täytämme vuonna 2016 25 vuotta, ja sitä juhlimme lauantaina 5. marraskuuta. Toimintasuunnitelma hyväksyttiin. Varainhoitaja Nina Schleifer esitteli talousarvion. Hallitus ehdotti jäsenmaksun korottamista 30 euroon ja totesi kutsuvieraskulujen peittämiseen tammisunnuntain juhlassa tarvittavan 500 euroa ja 25- vuotisjuhlassa 1000 euroa. Tilikauden alijäämä näyttää 1500 euroa. Kokous päätti korottaa jäsenmaksun hallituksen tahdon mukaiseksi. Talousarvio hyväksyttiin. Tärkeässä pöydässä vas. Heikki Hult, Nina Schleifer ja Juhani Pulkkinen. Alla: Uusi jäsen Ville-Veikko Kirvesmies nousi saman tien hallitukseen. 4
Jyrki Uutela valittiin yksimielisesti uudelle kaksivuotiskaudelle perinneyhdistyksemme puheenjohtajana. Illan kuluessa hän esitteli arvokasta ajatustaan ja yhteistä tavoitettamme eli kalvan yhdistämistä johonkin vapaussotaamme liittyvään muistomerkkiin. Kalpaan tulisi tämä teksti: 16.5.1918. Jälkipolvet kiittävät vapaussodan sankareita. Hankkeen toteuttamista pidettiin ensiarvoisena myös siksi, että jotkut myös jäsentemme toteamat tapahtumat osoittavat vapaussodan ja vapaussoturien merkityksen himmenevän. Vaikka hallitusta valittaessa jonkin verran keskustelua käytiinkin, henkilömuutoksia tuli vain yksi. Pekka Lampénin halutessa jäädä pois hänen tilalleen valittiin Ville- Veikko Kirvesmies, jäsenenä uusi. Hallituksen nimi- ja osoiteluettelo on tässä lehdessä omalla sivullaan. Toiminnantarkastajiksi valittiin Terttu Aho ja Kaarina Lindberg, varalle Eeva Lampén ja Einari Aakenus. Kunnioitetut toimivat ja meitä isänmaan vaiheisiin kuuluvilla muistoillaan ilahduttaneet veteraanijäsenemme Heikki ja Liisa Hongisto tulivat ansaitun kunnianosoituksen kohteiksi, kun he saivat yhdistyksemme viirin. Heikki Hult puolestaan vastaanotti Sinisen Ristin ja siihen kuuluvan omistuskirjan, jonka oli allekirjoittanut keskusjärjestömme Vapaussodan Perinneliiton puheenjohtaja kenraalimajuri Kalervo Sipi. I.O. ARVOKKAITA TERVEISIÄ KONTULAN ITSENÄISYYSJUHLASTA Kotikylässäni Helsingin Kontulassa järjestetään joka vuosi itsenäisyyspäivän juhla Mikaelin seurakunnan ja Kontulan Lions- Clubin yhteisenä tilaisuutena. Viime vuonna sattui niin mukavasti, että sekä juhlapuhuja Martti Häikiö että veteraanin puheenvuoron esittänyt Olli Vuorio sattuivat olemaan tämän yhdistyksemme jäseniä. Kirkossa vietetyn juhlan jälkeen tarjottiin kahvit koko yleisölle. Sitä varten me Kontulan lions- ladyt olimme leiponeet pullat. Minut istutettiin kutsuvieraspöytään Olli Vuorion viereen, ja siinä kului aika rattoisasti rupatellessa. Ikinuori Olli, 96, kertoi juuri ostaneensa uuden auton! Ja tuotiinpa Ollin lapsenlapsenlapsikin istumaan isoisoisän syliin. Kerta kaikkiaan perhejuhlan tuntua! Samalla käytin tilaisuutta hyväkseni ja pyysin kumpaakin puhujaa antamaan puheensa lehtemme käyttöön. Kaarina Lindberg Martti Häikiö: Arvoisat itsenäisyyspäivän viettäjät! Vietämme tänään Suomen valtiollisen itsenäisyyden 98- vuotispäivää. Tänään olemme ylpeitä Suomen vapaudesta, kansanvallasta ja vauraudesta. Olemme kiitollisia meitä edeltäville sukupolville vapauden saavuttamisesta, vapauden puolustamisesta ja isänmaan rakentamisesta. 5
Lähestyvään valtiollisen itsenäisyyden satavuotispäivään liittyen tutkin parhaillaan Suomen itsenäistymisvaiheen historiaa. Valmistelen yhdessä filosofian tohtori Jouko Kokkosen kanssa itsenäistymisvaihetta ja Suomen historian suuria kaaria käsittelevää nettisivustoa itsenäisyys100.fi. Millainen oli Suomi sata vuotta sitten? Mikä oli maailman tilanne? Entä millaiselta näyttivät Suomen tulevaisuuden näkymät vuonna 1915? Tarkastelen tuon ajan tilannetta kolmen henkilön elämänvaiheiden kautta. Heistä tunnetuin oli Suomen eduskunnan ensimmäinen puhemies, kansanedustaja ja Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind tai Pekka kuten häntä useimmiten kutsuttiin Svinhufvud. Hän oli tullut tunnetuksi Suomen lain kunnioituksen ja kansalaisten oikeuksien tinkimättömänä puolustajana. Hän oli kokenut juristi, toiminut hovioikeudessa, lainvalmistelukunnassa, asianajajana ja ennen kaikkea istuvana kihlakunnan tuomarina. Mitä hänelle kuului vuonna 1915? Pekka Svinhufvud kirjoitti kirjeen helmikuussa 1915 ystävälleen Tekla Hultinille: Turkkimme ovat kaksinkertaisia, karvaa sekä sisä- että ulkopuolella, päähineemme samoin. Pakkasennätys - 57 C, tavallisesti - 44-50 C. Kun sen ohessa kävi hieno tuulenviima, niin oli täällä kyllä viileätä varjossa kuten sanotaan, mutta kävelemään pystyi kun vain suojeli nenäänsä paleltumasta. Täällä on lämpimät huoneet, hyvä ruoka ja ihmiset erittäin ystävällisiä. Olemme jo olleet useissa kesteissä ja niissä pidetty varsin hyvänä. Oliko kirje kirjoitettu lomamatkalta? Ei ollut. Se oli kirjoitettu Venäjältä, Tymskojesta, Tomskin kuvernementista, Uralin takaa Siperiasta. Pekka Svinhufvud oli vangittu marraskuussa 1914 kesken Luumäen käräjäistunnon, viety Viipurin lääninvankilaan ja sieltä Pietariin Peresilnajan siirtovankilaan, josta hän oli saanut erikoisluvan matkustaa vaimonsa kanssa karkotuspaikkaansa Siperiaan. Suomen venäläinen kenraalikuvernööri Seyn oli karkottanut hänet omalla päätöksellään ilman oikeudenkäyntiä tai muita muodollisuuksia Siperiaan niin pitkäksi aikaa kuin sotatila kestää. Venäjä, jonka autonominen suuriruhtinaskunta Suomi oli, pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa Balkanilla ja tuki sen takia slaavilaista Serbiaa Itävalta- Unkaria vastaan. Saksa puolestaan tuki Itävalta- Unkaria Venäjää vastaan. Venäjä suoritti liikekannallepanon 30. heinäkuuta 1914 Serbian tukemiseksi. Saksa tulkitsi Venäjän liikekannallepanon uhaksi ja julisti Venäjälle sodan 1. elokuuta. Suomeenkin julistettiin sotatila. Euroopan valtiot lähtivät riemumielellä sotaan, kuvitellen saavuttavansa nopeasti kunniakkaita voittoja. Uskottiin että sota on ohi muutamassa kuukaudessa. Heti sodan puhjettua elo- syyskuussa 1914 noin 700 suomalaista vapaaehtoista oli liittynyt Venäjän armeijaan, suuri osa saadakseen toimeentulon ja jopa uran, mutta monet myös ajatellen, että lojaalisuus Venäjää kohtaan palkitaan Suomen aseman helpottumisena. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, päinvastoin Suomesta oli tullut sotatilan julistamisen kautta venäläinen sotaleiri, jossa määräysvalta oli venäläisellä kenraalikuvernöörillä ja venäläisellä sotaväellä. Syksyllä 1914 Suomen tilanne oli oleellisesti huonontunut. Venäjä julkaisi suuren venäläistämisohjelman, jonka määrä oli hävittää loputkin erillisestä suomalaisesta valtiollisesta elämästä, venäläistää Suomi ja tehdä Suomesta venäläinen maakunta. Tätä kehitystä vastustanut tuomari Pekka Svinhufvud oli vangittu ja karkotettu Siperiaan. Samana syksynä 1914 nuoret ylioppilaat eri osakunnista kokoontuivat ja päättivät pyytää Venäjän vihollismaalta Saksalta sotilaskoulutusta. Se oli uhkarohkea maanpetoksellinen teko, jonka taustalla oli toive Saksan maihinnoususta ja sen auttamiseen valmistautumisesta. Tukholmaan lähetettiin avunpyyntöä viemään kaksi saksaa äidinkielenään puhuvaa nuorta miestä, lääketieteen 6
ylioppilas Walter Horn ja tekniikan ylioppilas Bertel Paulig. Saksa suostui suomalaisten pyyntöön ja 25. helmikuuta 1915 ensimmäiset 19 vapaaehtoista saapuivat Lockstedtin harjoitusleirille Hampurin pohjoispuolelle neljän viikon partionjohtajakurssiksi naamioituun koulutukseen. Ensimmäisten ilmoittautuneiden joukossa oli myös Walter Horn. Myös Bertel Paulig lähti Saksaan ja liittyi sotilaskoulutusta antavalle Pfadfinder- kurssille 14. maaliskuuta 1915. Nämä uhkarohkeat miehet Svinhufvud, Horn ja Paulig tekivät henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja henkensä uhalla. Heidän tavoitteensa oli keinolla millä hyvänsä estää Suomen sortuminen. Nuoret tiesivät, että seurauksena saattoi olla hirsipuu, tai Siperia, jonne vanhin heistä olikin jo joutunut. Miltä näiden kolmen miehen teko ja toiveet Suomen vapaudesta näyttivät joulukuun alussa 1915, sata vuotta sitten? Historian kirjoittamisessa vaikeinta on asettua entisajan ihmisten asemaan, sulkea mielestään se minkä me tiedämme myöhemmin tapahtuneen. Joulukuussa 1915 oli jo selvää, että vuoden takainen toiveikkuus oli haihtunut. Ei ole liioiteltua sanoa, että joulun alla 1915 Suomi oli eräänlaisessa nollapisteessä, jossa toivottomuudelle oli paljon konkreettisia perusteluita. Maailmansodaksi paisunut suurvaltojen välinen yhteenotto ei ollutkaan loppunut voittoihin muutamassa kuukaudessa. Sota oli osoittautunut pidemmäksi, vaikeammaksi ja ennen kaikkea tappioiden osalta huomattavasti raskaammaksi kuin sotaan lähdettäessä oli kuviteltu. Suomen vapauttaminen näytti olevan yhtä kaukana, ellei vielä kauempana kuin se oli ollut vuotta aikaisemmin. Toiveikkuus oli vaihtunut todellisuuden karvaudeksi, optimismi realismiksi, jonka takana häämötti toivon hiipuminen, pessimismi. Mitä näille kolmelle ystävällemme yksi Siperian pakkasissa ja kaksi Saksan armeijan äksiisissä sitten tapahtui? Tänään Ylen Televisio 1:ssä näytetään klo 15.40 uusi, jääkäreiden päiväkirjoihin perustuva draamadokumentti siitä, millaista Bertel Pauligin ja Walter Hornin ja muiden suomalaisten vapaaehtoisten elämä Saksassa oli. Partionjohtajakurssiksi naamioitua koulutusta oli jatkettu, lisää vapaaehtoisia oli tullut ja elokuussa 1915 heistä oli tehty Saksan armeijan sotilaita ja joukosta oli muodostettu Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27. Kun Suomesta oli saatu vajaat 2 000 miestä, pataljoonan miehet osallistuivat taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla. Vaikka paluu Suomeen lykkäytyi kerta toisensa jälkeen, ei jääkäreiden usko horjunut. Heikki Nurmion Jääkärimarssin sanoin: Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä. Pekka Svinhufvud kulutti aikaansa kaukana kotimaastaan hän ei ollut vanki, mutta hän ei saanut poistua karkotuspaikkakunnaltaan. Svinhufvudien suurperheeltä loppuivat rahat perheenpään palkanmaksun loputtua, ja puoliso Ellen Svinhufvud, joka oli ollut aluksi miehensä mukana, palasi Suomeen ja ryhtyi pitämään täysihoitolaa heidän kodissaan Kotkaniemessä Luumäellä. Maailmansota jatkui ja Suomen elämä jatkui hyvin kaksijakoisena. Toisaalta poliittinen elämä oli pysähdyksissä. Vuonna 1916 valittua eduskuntaa, jossa SDP oli saanut yksinkertaisen enemmistön 103 kansanedustajalla, ei edes kutsuttu koolle. Suomessa oli kymmeniä tuhansia venäläisiä sotilaita eri puolilla maata olevissa varuskunnissa ja satamien sotalaivoissa. Toisaalta Venäjän armeija tarvitsi kaikenlaista tavaraa, jota valmistettiin Suomessa. Taloudessa syntyi pienimuotoinen nousukausi. Venäjän linnoitustyöt tarjosivat työtä ja toimeentuloa monelle. Sitten tapahtui jotakin ennalta arvaamatonta, jotakin mitä kukaan ei olisi osannut pitää mahdollisena. Venäjän jatkuvat tappiot sodassa ja sen oman talouden syvenevät vaikeudet romahduttivat luottamuksen keisari Nikolai II:een, joka pakotettiin luopumaan vallasta 7
maaliskuussa 1917. Venäjällä puhalsivat vapaammat tuulet ja Suomen autonomian rajoitukset purettiin, mutta sotatila jatkui. Kun Svinhufvudin Siperiaan lähettänyt kenraalikuvernööri Seyn vangittiin, päätti Svinhufvud palata Suomeen. Kansallissankarina hänestä tuli heti prokuraattori eli valtioneuvoston oikeuskansleri huhtikuussa 1917. Saman vuoden marraskuussa, Suomen eduskunnan katkaistua kaikki alistussuhteet Venäjään eli käytännössä itsenäistyttyä, Pekka Svinhufvudista tuli Suomen senaatin puheenjohtaja eli pääministeri, jonka antaman itsenäisyysjulistuksen eduskunta hyväksyi 6. joulukuuta 1917. Kaksi vuotta myöhemmin tätä päivää ryhdyttiin viettämään Suomen itsenäisyyspäivänä. Pekka Svinhufvudista tuli toukokuussa 1918 itsenäisen Suomen ensimmäinen oma valtionpäämies, valtionhoitaja, ja myöhemmin vuonna 1931 hänet valittiin Suomen tasavallan presidentiksi. Me muistamme ja kunnioitamme Pekka Svinhufvudia suomalaisten vapauden ja kansanvallan tinkimättömänä puolustajana. Entä Horn ja Paulig, mitä heille tapahtui? Bertel Paulig astui Suomen laillisen hallituksen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 yliluutnantiksi ylennettynä ja saapui Vaasaan 25. helmikuuta jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin komppanian päälliköksi. Hän osallistui Tampereen taisteluun ja kaatui isänmaan puolesta Viipurin vapautuksen yhteydessä huhtikuun lopussa 1918. Walter Horn jäi armeijan palvelukseen, yleni everstiksi, toimi toisen maailmansodan aikana Suomen sotilasasiamiehenä Saksassa. Walter Horn oli tärkeimpänä puuhamiehenä P. E. Svinhufvudin muistosäätiössä, joka pystytti kansalaiskeräyksellä komean Wäinö Aaltosen veistämän Svinhufvudin patsaan eduskuntatalon eteen vuonna 1961. Vielä jää vastattavaksi ehkä tärkein kysymys. Miten on mahdollista, että Venäjän kansojen mereen hukkumassa vuonna 1915 ollut Suomi kykeni saavuttamaan itsenäisyyden ja sen säilyttämään? Suomen itsenäisyyden taustalla oli edellä mainittujen rohkeiden miesten ja heidän kaltaistensa lisäksi hyvin kehittynyt ja järjestynyt suomalainen yhteiskunta. 600- vuotisen Ruotsin vallan ajalta oli periytynyt oikeusjärjestys, vahva uskonnollisuus ja paikallisen hallinnon perusteet. Yli 100- vuotisen Venäjän vallan aikana Suomessa olivat kehittyneet valtakunnalliset hallinnolliset instituutiot ja vahva kansallistunne. Monet kansanliikkeet herätysliikkeet, kansanopetus, nuorisoseurat, työväenliike, osuustoimintaliike, urheilu ja muu yhdistystoiminta olivat kasvattaneet kansakunnan omatoimisuuteen, yhteistoimintaan ja kansanvaltaan. Kansalaisten koulutustaso oli noussut ja elinkeinoelämä nykyaikaistunut. Valtiopäivien kokoontumisen ja puolueiden järjestäytymisen myötä uudistushenkinen kansanvaltainen yhteiskunnallinen elämä oli saanut järjestyneet puitteet. Mutta hallinnollisia rakenteita tärkeämpää oli vahva halu varjella Suomen vapautta, uudistaa ja kehittää suomalaisuutta, tehdä työtä yhteisen isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi. Joulukuun 6. päivänä 1917 hyväksytyn itsenäisyysjulistuksen sanoille oli suomalaisessa yhteiskunnassa täysi kate. Julistuksessa sanottiin: Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana. Me voimme olla ylpeitä Suomen itsenäisyydestä ja kiitollisia sen tekijöille, puolustajille ja itsenäisen isänmaan rakentajille. - Hyvää itsenäisyyspäivää! 8
Olli Vuorio: Arvoisa juhlayleisö, hyvät sotaveteraaniveljet ja - sisaret! 71 rauhanvuoden aikana on jatkosodan noin 500 000 miehen vahvuinen joukko supistunut noin 23 000 sotaveteraaniin, joista naisia noin 10 000. Lähipiirinikin on harventunut. Vuoden 1941 ylioppilasluokan 41:stä on jäljellä enää kuusi. Kadettikurssi 26:n 407 kadetista on "rivissä" vain kahdeksan, kun kurssin 13 kenraalista viimeinen menehtyi 12.11. ja tamperelainen kadettiveli 18.11. Ensimmäisen sotavuoden Jalkaväkirykmentti 6:n joukkueeni aseveljiä on jäljellä yksi, 96 vuotias. Mieleen tulee: "Milloin on vuoroni? Se on Luojan, Isän Kaikkivaltiaan huomassa. Arkadian yhteiskoulun rehtori Matti Kaisla sanoi: "Kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään." Siitä huolimatta kerron aluksi elämäni vaiheita. Koulunkäyntini keskeytyi talvisodan alkamiseen 30.11.1939. Tammikuussa 1940 olin varusmiespalveluksessa Hyrylässä Jalkaväen Koulutuskeskus 1:ssä ja kesällä oppilaana RUK:n kurssilla 47 Niinisalossa. Syksyllä jatkui koulunkäynti ja päättyi 1941 reputukseen. Varusmiespalvelua jatkoin 4.6. res. vänrikkinä Sulkavalla 6. Prikaatissa, joka muuttui 10.6. Jalkaväkirykmentti 6:ksi ja marssi rajalle suojajoukoksi Vuoksenlaaksoon. Elokuun alussa alkoi Karjalan kannaksella hyökkäysvaihe. Syyskuun alussa saavutimme Rajajoen ja Valkeasaaren. JR 6:ssa kaksi pataljoonaa oli varusmiehiä ja se oli koko hyökkäysvaiheen kärjessä. Komppanian neljästä joukkueenjohtajasta olin ainoa hengissä selvinnyt. Asemasotavaihetta kesti kohdallani heinäkuuhun 1942, jolloin alkoi Santahaminassa Suomen suurin 11 kuukautta kestävä kadettikurssi. Kadettikoulun jälkeen olin ensin Viestipataljoona 5:ssä Aunuksessa, sitten Lapissa ja sodan loppuvaiheessa Päämajan Viestiosasto III:ssa Helsingissä. Torjuntavoitot Ihantalassa ja Ilomantsissa takasivat Suomen itsenäisyyden. On syytä muistaa kiitollisuudella rintamamiesten lisäksi Rytiä, Mannerheimiä, Linkomiestä ja Tanneria itsenäisestä isänmaastamme. Rauhan aikana palvelin Viestikoulussa, Viestirykmentissä, Huoltokoulussa, Pääesikunnassa ja viimeksi Kaartin Pataljoonassa yhteensä 27 vuotta. Tarkastajana aloitin 1968 tavaratalo Pukevassa, josta 1982 alkoivat eläkevuodet. Niitä on kertynyt lähes 33. Itsenäisyysjuhlien pito kouluissa eri puolella Suomea 10 vuoden ajan, kirjojen arvioinnit, jäsenyys Kadettikunnan lehden toimitusneuvostossa, vuonna 1932 alkanut valokuvaharrastus Ifolor- kuvakirjoja tehden ja liikunta ovat olleet mielekästä tekemistä. Elämä ei ole ollut pelkkää myötämäkeä, kolhujakin on tullut. Kohokohtia ovat olleet mm. Suomen marsalkalle esittäytyminen ja kätteleminen kurssin päätöstilaisuudessa 4.6.1943. Niitä on myös oleminen neljän sukupolven isovaarina. Luoja on auttanut selviytymään sekä sodan että rauhan aikana. Miten Suomi siirtyi rauhaan ja rauhan töihin jatkosodan 1941-1945 jälkeen? Välirauhan 19.9.1944 ehdot olivat ankarat. Menetettiin mm. Karjalan kannas ja Viipuri, Salla ja Petsamo, sekä vuokrattiin Porkkala Neuvostoliitolle 50 vuodeksi. Evakkoja asutettiin noin 400 000. Liittoutuneiden valvontakomission valvonnassa elettiin 1944-1947. Lapissa jouduttiin Stalinin painostuksesta sotaan saksalaisia vastaan. Tuntui, että ollaan kaaostilassa. Presidentti Mannerheimin ja pääministeri Paasikiven johdolla aloitettiin jälleenrakentaminen demokratian merkeissä. Neuvostoliiton tuella Suomen kommunistinen puolue ja valvontakomissio sekä punainen Valpo yrittivät muuttaa poliittista suuntaa vasemmalle. Presidentti Risto Ryti oli pelastanut Suomen eroamalla elokuussa 1944, mutta sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuritushuoneeseen 10 vuodeksi. Sotakorvauksia maksettiin Neuvostoliitolle. Asekätkentä 1944-1945 kertoi Stalinille sissisodan mahdollisuudesta Suomessa. Lapin sodan käynnissä ollen pelättiin 9
Puna- armeijan väliintuloa ja epäiltiin Porkkalan tukikohdassa olevien joukkojen tarkoitusperiä. Ei koskaan tiennyt mitä huomispäivä toisi tullessaan. Näinä vuosina elettiin kuin jännitysnäytelmässä. Niinpä noin puolet kadettikurssistani siirtyi siviiliin. Rauhan vakiinnuttua työikäiset naiset ja miehet rakensivat Suomen kohottaen sen kansakuntien eturiviin. Heille olemme kiitoksen velkaa. Mikä tilanne on nyt? Onko kaikki hyvä hukattu, kun maa on lamassa? Miksi on taantuma? Velkarahoilla on rakennettu korkeaa elintasoa. Nykyinen hallitus kaavailee toimillaan saatavan uusia työpaikkoja. Mutta leikkaamalla määrärahoja aiheutuu siitä työpaikkojen menetyksiä niin kuin juuri erään valtion viraston kohdalla tapahtuu. Voi vain ihmetellä! Sotien aikainen tunnus "veljeä ei jätetä" ja toinen toisesta huolehtiminen on hävinnyt. Tilalle on noussut itsekkyys. Minulle heti kaikki, ei naapurista ole väliä. Veteraani vierastaa tämän kaltaista menoa. Nyt tarvittaisiin Suomen nostamiseksi todella hyvää yhteishenkeä eikä riitelyä. Optiomiljonäärit ja veropakolaiset antavat erittäin huonon esimerkin - saisivat hävetä. Sodan jälkeen 1945 rauhan säilymiseksi perustettiin YK, johon maamme liittyi 1955. Mutta kuinka on käynyt? Tänä päivänä käydään sotia ja tehdään terroritekoja, joiden loppua ei näy. Maailmalla on nyt käynnissä 11 sotaa kun viime vuonna oli kuusi. Sodaksi katsotaan konflikti, jonka kuolonuhrien määrä on yli 1000. Näin kaoottisessa tilanteessa ei ole oltu koskaan aikaisemmin. Nyt on kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa EU:ssa ja YK:ssa näyttää olevan tahtoa vihdoin yhdistää voimat ja tuhota terroristijoukkiot. Mikä on Puolustusvoimiemme tilanne? Laman vuoksi joukko- osastoja on lakkautettu ja koko organisaatio myllerretty täysin uusiksi. Itärajalla ei ole enää joukko- osastoa. Poliitikkomme ja kenraalimme sanovat, että koko Suomea pystytään puolustamaan. Natoon liittymisestä keskustellaan. Onko se pelastus vai mörkö? Venäjän Krimin valtaaminen ja osallistuminen Ukrainan sotaan todistavat Venäjän olevan vahva uhka lännelle. Suomen sodanaikaisten taistelujoukkojen vahvuudeksi on kaavailtu noin 230 000 miestä. Veteraanista se tuntuu aivan liian pieneltä. Sanotaan, että uusi sota ei ole edellisen kaltainen, ja nyt se tulee olemaan kybersotaa. Mitä se sitten oikeasti on? Asevelvollisuusarmeijaan perustuva puolustuksemme on pidettävä rauhan aikana kunnossa. Talvisodan aikaiseen "kokardi ja vyö" - tilanteeseen eli varustautumisen laiminlyöntiin ei pidä sortua. Sinisilmäisesti ei tule luottaa suurvaltaan. Sodat kokeneiden veteraanien harras toive on, ettei lapsiemme ja lastenlapsiemme enää koskaan tarvitsi vapauden puolesta taistella. Tätä Luojalta pyydämme. SÄVELTÄJÄMESTARIMME ITSENÄISYYSPÄIVÄN TUNTUMASSA Sopivasti itsenäisyyspäivän tuntumassa saimme lounasvieraaksemme joulukuun 8:ntena Sibelius- akatemian kirkkomusiikin emeritusprofessorin Reijo Pajamon, syntyperäisen karjalaisen, joka on tunnustanut luopumattoman rakkautensa synnyinseutuun myös kirjassaan Sortavala, Laatokan laulava kaupunki. Kirkkomusiikin ohella hän on syvällisesti perehtynyt Suomen koulujen laulunopetukseen 1800- luvulla, josta teki väitöskirjankin. Professorin esitelmän otsikko oli Sibelius juhlassa ja arjessa, ja sitä seurannut keskustelu laajeni moneen suuntaan siten, että esitelmöitsijän erinomainen virsirunouden tuntemuskin pääsi kuuluviin. Kaiken kaikkiaan eloisa ja tiedosta rikas esitelmä sai kuulijan kadehtimaan Sibelius- akatemian taannoisia opiskelijoita Julkaisemme ohessa osan esitelmästä. 10
Professori Reijo Pajamo: Finlandia- hymni Säveltäjämestarimme tunnetuimpia töitä Suomen lehdistön asema oli 1890- luvulla käynyt yhä vaikeammaksi Helmikuun manifestin johdosta. Sanomalehdet joutuivat ensin ankaran sensuurin kohteiksi. Seuraavassa vaiheessa niitä ryhdyttiin takavarikoimaan ja lopulta niitä lakkautettiin. Kun vuonna 1899 Helsingissä vietettiin sanomalehdistön päivää, järjestettiin Ruotsalaisessa teatterissa juhla. Sen huipentumana oli Kaarlo Bergbomin ohjaama kuvaelmasarja Suomen historiasta, johon musiikin oli säveltänyt Jean Sibelius (1865 1957). Viimeisen osan, Suomi herää, alkusoitto tunnetaan nimellä Finlandia. Sortovuosina teoksen esittäminen nimellä Finlandia oli kokonaan kielletty. Kun Sibelius johti sen Riiassa ja Tallinnassa, teoksen nimenä oli Impromptu. Kun taas Robert Kajanuksen johtama Helsingin Filharmoninen Orkesteri soitti sen Saksassa, teoksen nimenä oli Vaterland, Pariisin maailmannäyttelyssä La Patrie. Kirjassaan Elämäni laulut (1968) porilainen hammaslääkäri ja kuoronjohtaja Altti Järvinen ihmettelee sitä, että Sibeliuksen Finlandiaa soitettiin liki neljä vuosikymmentä, ennen kuin sen melodinen hymniosa puettiin sanalliseen asuun. Oopperalaulaja Wäinö Sola suunnitteli 1930- luvulla Amerikan kiertueensa konserttien vetonaulaksi Finlandian hymniosan esittämistä. Sola kirjoitti hymniosaan sanat saaden sen esittämiseen luvan Sibeliukselta. Hymnin alkuperäinen teksti on vuodelta 1937 ja se painettiin Amerikassa. Sen ensiesitys lienee tapahtunut huhtikuussa 1938 Porissa Altti Järvisen johtaman Suojeluskunnan Mieskuoron konsertissa, jossa Sola toimi solistina. Hymnin ensimmäinen säkeistö kuului näin: Oi, Herra armias, soit päivän koittaa. Nyt siunaa armossas tää synnyinmaa. Soit aamuauringon yön varjot voittaa ja myrskyn, ahdingon rauhoittaa. Nyt kansa kiittäen Sua kunnioittaa ja rauhaa toivoen uurastaa. Vaikka Wäinö Solaa on yleisesti pidetty Finlandia- hymnin ensimmäisenä kirjoittajana, sittemmin ilmeni, että Yrjö Sjöblom oli kirjoittanut Finlandian hymniosaan sanat jo kaksi vuosikymmentä aikaisemmin Amerikassa. Sjöblom toimi Michiganissa ilmestyvän Valvoja- lehden päätoimittajana. Suomen Kuvalehdessä vuonna 1945 julkaistussa artikkelissa Sjöblom kertoo, kuinka hän vuoden 1919 joulukuussa runoili sanat Finlandian hymniosaan. Ensimmäinen säkeistö kuului seuraavasti: Oi Luoja suuri, päivän suo jo koittaa, hälvennä huoli, min vallass' on maa; suo aamun auringon yön kauhut voittaa, tyynnytä myrsky, mi raivoaa; antaos Suomelle Sun armosi vaan, suo elo rauhaisa ja onnea! Talvisodan jälkeen vuonna 1940 ilmestyi V. A. Koskenniemen runokokoelma Latuja lumessa, joka oli omistettu talvisodan invalideille. Kokoelmaan sisältyy runo "Säkeitä Sibeliuksen Finlandia- hymniin", jonka ensimmäinen säkeistö kuului seuraavasti: 11
Oi Suomi, katso, sinun päiväs koittaa, yön uhka karkoitettu on jo pois, jo aamun kiuru kirkkaudessa soittaa kuin itse taivaan sinikansi sois ja valkeus jo pimeyden voittaa, sun päiväs koittaa, Suomi, synnyinmaa! Vertailtaessa kolmea edellä esitettyä hymnisanoitusta (Sjöblom, Sola, Koskenniemi), hämmästyttää erityisesti niiden teemallinen sukulaisuus. Kaikkien runojen eräänlaisena johtoteemana on aamun kirkastuminen ja yön poistuminen. Myös loppusoinnut koittaa ja voittaa esiintyvät kaikissa ehdotuksissa. Finlandia- hymni esitettiin Koskenniemen kirjoittamassa muodossa Laulu- Miesten 25- vuotisjuhlakonsertissa Helsingin Messuhallissa Sibeliuksen 75- vuotispäivänä joulukuun 8. päivänä 1940. Ateenalaisten laulu, 1899 Ateenalaisten laulun säveltämisen syntytaustaa sävytti kiristynyt poliittinen tilanne. Vuoden 1899 alkupuolella julkaistu Helmikuun manifesti rajoitti maamme kansallisia pyrkimyksiä, ennen muuta sananvapautta. Neljä päivää manifestin julkaisemisen jälkeen Sibelius kirjoitti ystävälleen Robert Kajanukselle: Eläköön tämä onneton, onneton maa! ja sävelsi kuin protestiksi Ateenalaisten laulun. Ateenalaisten laulun kirjoitti ruotsalainen runoilija ja kulttuurihistorioitsija Viktor Rydberg (1828-1895), joka runoissaan ja historiallisissa romaaneissaan kuvasi eri maailmankatsomusten välistä taistelua. Ateenalaisten laulu julkaistiin Rydbergin runokokoelmassa Dikter vuonna 1882. Runon ovat suomentaneet Valter Juva ja Yrjö Weijola. Runoteksti on otettu Rydbergin Deksippos- runoelmasta. Erik Tawaststjerna toteaa Sibelius- kirjassaan, että ateenalaisten tuskainen huuto: Gootti tulee, gootti tulee oli suomalaiselle sortovuosien aikaan yhtä kuin Ryssä tulee, ryssä tulee. Ateenalaisten laulun ensiesitys tapahtui Helsingissä 26.4.1899 Sibeliuksen sävellyskonsertissa, jossa kantaesityksenä kuultiin hänen ensimmäinen sinfoniansa e- molli. Tilaisuudesta muodostui kuitenkin enemmän isänmaallinen juhla kuin perinteinen konsertti. Varsinaisen huipennuksensa ilta saavutti, kun lisänumerona kuultiin poika- ja mieskuorolle sekä vaskiyhtyeelle sävelletty Ateenalaisten laulu. Sen tasainen ja jykevä poljento löysi kaikupohjaa jokaisen kuulijan sydämessä. Sibeliuksen virsi, 1897 Vuoden 1897 keväällä vietettiin Helsingin yliopistossa juhlallista promootiota. Promootiokantaatin oli säveltänyt Jean Sibelius, joka toimi tuolloin yliopiston vt. musiikinopettajana. Hänen tehtäviinsä kuului musiikin säveltäminen yliopiston juhlatilaisuuksia varten. Sibelius sai sävellettäväkseen A. V. Forsmanin (vuodesta 1905 Koskimies) kirjoittaman runon. Promootiokantaatti muodostui kymmenestä kuorolaulusta, joista käyttöön on jäänyt vain kaksi laulua: "Tuule tuuli leppeämmin" ja Soi kiitokseksi Luojan". Kun Forsmanin kirjoittamaa ja Sibeliuksen säveltämää kaksisäkeistöistä kuorolaulua Soi kiitokseksi Luojan ehdotettiin 1900- luvun alussa otettavaksi virsikirjaan, käytiin paljon keskustelua varsinkin sen sisällöstä. Koskimiehen tekstiä ei sellaisenaan hyväksytty virsikirjaan, koska sitä pidettiin liian panteistisena. Niinpä komitea pyysi runoilijan puolisoa Ilta Koskimiestä kirjoittamaan virteen lisäsäkeistön. Näin alkuaan promootiolaulusta tuli elovirsi eli sadonkorjuun kiitosvirsi. Ilta Koskimiehen kirjoittama lisäsäkeistö alkoi seuraavasti: 12
Siis kiitos, Herra taivaan, kun aittas aarteet soit, joit armostasi aivan taas pöytähämme toit! Vuoden 1938 kirkolliskokous hyväksyi virren virsikirjaan kolmisäkeistöisessä, komitean muokkaamassa muodossa. Virsi alkoi sanoilla Soi kunniaksi Luojan, alkuperäinen ilmaisu hentoinen laulu muuttui kiitosvirreksi. Sibelius ei kuitenkaan pitänyt kirkolliskokouksen päätöksestä. Hänen kerrotaan todenneen: Jos virttä halutaan laulaa Ainolassa, laulettakoon sitä aina vain alkuperäisessä kaksisäkeistöisessä muodossa! Jouluvirsi, 1909 Jean Sibeliuksen sävellysluettelossa opus 1 sisältää viisi joululaulua: Joulupukki kolkuttaa (nro 1), Jo on joulu täällä (nro 2), Jo joutuu ilta (nro 3), En etsi valtaa, loistoa (nro 4) ja On hanget korkeat, nietokset (nro 5). Sibelius sävelsi laulut vuosina 1895-1913. Joululauluista vanhin on Jo joutuu ilta, joka julkaistiin Kyläkirjaston Kuvalehden joulunumerossa 1897 Aino Suonion suomentamana. Sakari Topeliuksen (1818-1898) runo Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt ( En etsi valtaa, loistoa ) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1887 Jul- Qvällen - lehden kannessa. Runoa voisi kutsua eräänlaiseksi muunnelmaksi jouluevankeliumista, myös rukoukseksi siitä, että joulun sanoma ja joulurauha saavuttaisi jokaisen ihmisen säätyyn ja varakkuuteen katsomatta ( Luo köyhän niin kuin rikkahan ). Runon suomenkielinen käännös julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1909 Sampo- lehden joulunumerossa. Erikoista on, ettei runon suomentajaa vieläkään tiedetä, vaikka runon suomennoksen ilmestymisestä on kulunut jo yli 100 vuotta. Jean Sibeliuksen sävelmä ilmestyi myös vuonna 1909 em. Sampo- lehdessä. Tarkkaa tietoa laulun säveltämisajankohdasta ei ole. On mahdollista, että virikkeen säveltämiseen antoi säveltäjän muutto vuonna 1904 pääkaupungista Järvenpään Ainolaan. Säveltäjän tytär maisteri Margareta Jalas on kertonut, että tällä laululla oli erikoisasema Ainolan joulunvietossa. Kun joululauluja säesti tavallisesti säveltäjämestari itse, asettui tätä laulua säestämään aina rouva Aino Sibelius. Jean Sibelius, Järvenpään eremiitti, joka yksinäisyydessä kamppaili suurten tehtäviensä kanssa, oli yksi oman aikakautensa suurimmista luovista hengistä. Hänen elämänkaarensa kohosi muita korkeammalle. Tuon kaaren loisto häikäisee vieläkin meitä väriensä rikkaudella. JÄÄKÄRILIIKKEEN SATAVUOTISJUHLAT MENEILLÄÄN Dokumentti ja elokuva Jääkäreiden kunniakasta muistoa vaaliva Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry. on tehnyt merkittävää työtä jääkäriliikkeen ja sen merkityksen saattamiseksi koko kansakunnan tietoisuuteen. Ajatus Venäjän vallasta irrottautumisesta sai pontta vuonna 1914 alkaneen ensimmäisen maailmansodan syttymisestä. Sitäkin painavampi syy olivat Venäjän sorto- toimenpiteet autonomiaamme vastaan. Kansakunta oli joutunut vaaravyöhykkeeseen, jotain oli tehtävä. Vuoden 1902 kutsuntalakoista alkaen ei meillä ollut omaa sotaväkeä, jostain oli saatava apua. Tästä ajasta kertoo nykypolvelle hiljattain valmistunut Jääkärit- niminen aivan uusi dokumentti satavuotiaan jääkäriliikkeen alkuajoilta. Se esitettiin TV 1:ssä ensi kerran itsenäisyyspäivänä 13
parhaaseen katseluaikaan muiden juhlallisuuksien ohella. Perinneyhdistys oli saanut aikaan merkittävän läpimurron usein meiltä niin suljettuun mediaan. Esitys uusittiin joulunpyhien jälkeen. Jääkärit- dokumentti kertoo nuorukaisista sata vuotta sitten, heistä, jotka uskaliaasti lähtivät kotimaastaan Saksaan koulutettaviksi sotilaiksi. Tapahtumat liittyvät ns. suuren värväyksen aikoihin syksystä 1915 lähtien. Vihreänä lankana juonessa on kolmen Lockstedtin leirille saapuneen nuorukaisen yhteinen tarina, joka esitetään heidän lukiessaan otteita jääkärien silloin pitämistä päiväkirjoista. Samalla seurataan jääkärien koulutusta, pataljoonan siirtoa rintamalle ja elämää Libaussa, jossa koulutusta jatkettiin. Nämä näyttelijät Elias Gould, Johannes Holopainen ja Kalle Lamberg ovat tehneet dokumentissa merkittävän työn ja ansaitsevat siitä kiitoksen. Tämän päivän samanikäinen nuorimies dokumentin nähtyään voisi hyvin ajatella: Lähtisinkö minä, jos isänmaan kohtalo olisi kyseessä? Kertomuksen runkona on varsinaisten asiantuntijoiden selostus, joka seuraa tarinan kulkua ja antaa sille sisällön. Jääkäriperinneyhdistyksen puheenjohtajan Pertti Laatikaisen panos on ollut ratkaisevaa laatua dokumentin synnyssä. Eräitä teknisiä heikkouksia on kuvissa ja niiden laadussa, mutta nehän eivät asiaa muuta. Tämän dokumentin soisi olla historiamme opetuksessa aina mukana kertomassa miehistä, joiden päämäärä oli itsenäisen Suomen luominen. Dokumentti päättyy helmikuun 25. päivään 1918 eli pääjoukon saapumiseen laivoilla kotimaahansa. Vasta nyt alkoi jääkäreiden varsinainen elämäntyö - oman armeijan luominen maallemme. Parissa- kymmenessä vuodessa se tapahtui. Talvisodan puhjetessa oli meillä koulutettu armeija, joka jääkärien johdolla pelasti maamme tuhosta. Myös toisen maailmansodan pyörteistä selvittiin jääkärien kouluttamalla ja johtamalla armeijalla. Aikaa myöten jääkärien ainutlaatuiselle elämäntyölle tulevat jälkipolvemme antamaan yhä suuremman merkityksen maamme historian kulussa. Koko dokumentti on nähtävissä verkossa osoitteella Google / jääkärit. Jääkäri Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian esitettiin televisiossa 3.1.2016. Tämä esitys avasi monelle katselijalle muistoja menneisyydestä, jolloin pelkkä sana jääkäri herätti ihailua ja kunnioitusta. Näytelmästä tehtiin elokuva vuosina 1931 ja 1938, edellinen Risto Orkon ohjaamana jälkimmäinen Kalle Kaarnan. Nurmeksessa 30.10. 1892 syntyneen jääkärivänrikki Sami Sihvon säveltämä ja sanoittama isänmaahenkinen näytelmä lienee yksi tunnetuimmista itsenäisyytemme alkuaikoina syntyneistä teatterikappaleista. Sen jääkärihenkiset sävelet ovat pitkään raikuneet niin radiossa kuin teattereissakin aina pienimpiin maakuntanäyttämöihin saakka. Elokuvan tiimoilta todettakoon, että sodanjälkeisessä ilmapiirissä opetusministeriö päätti kieltää elokuvan esityksen vuoden 1949 alusta. Sen katsottiin kuuluvan monien kirjojen kanssa siihen kastiin, joka neuvostovastaisena pantiin hyllylle. Tätä poikkeusaikaa kesti aina vuoteen 1986, jolloin valtion elokuvatarkastamo elokuussa teki päätöksen kiellon poistamisesta. Sitä ennen oli kieltoa yritetty saada muutetuksi useaan kertaan tuloksetta. Myös silloinen ulkoasiainministeriö piti elokuvan sallimista Suomen kannalta epäedullisena, sillä se voisi synnyttää ulkopoliittisia ongelmia. Elokuvan ensi- ilta kiellon kumoamisen jälkeen oli helmikuussa 1988 pääkaupungissa. Televisio esitti elokuvan ensi kerran vuonna 1989, jolloin uudet tuulet olivat jo alkaneet puhaltaa. Uusi sukupolvi pääsi näkemään Tuulikki Paanasen, Kullervo Kalskeen ja Tauno Palon paluun valkokankaalle, nyt television välityksellä. 14
Jääkärin morsiamen kirjoittaja ja sanoittaja Sami Sihvo menehtyi keuhkokuumeeseen 12.4. 1927 Helsingissä. Kuten tunnettua, kuului hän nelihenkiseen veljessarjaan, joka kokonaan kuului Jääkäripataljoona 27:n riveihin. Kaksi heistä saavutti sotilasurallaan kenraalin arvon. Sam Sihvon saavutukset ovat olleet kauaskantoiset. Hänen sävelmänsä tuo aina mieleen jääkäriliikkeen ja vapaussodan saavutukset unelmana, joka toteutti isänmaan itsenäisyyden ja vapauden. Paul Voss TAMMISUNNUNTAIN PERINNE Vanhankirkon puistossa Vanhankirkon puistoon kokoontui pieni joukko vapaussotaperinteen vaalijoita sateisena ja loskaisena tammikuun päivänä. Yllätys oli suuri, kun huomasimme jääkärimuistomerkillä vielä itsenäisyyspäivän kukkalaitteet aivan hyvässä kunnossa, ja nauhatkin olivat tallella. Kunnianosoituksen aloitti tavan mukaan VIMS, Markku Palokangas ja Kalevi Klefström. Sitten oli meidän vuoromme. Lippuvartiossa olivat Juhani Virtanen ja Kai Kaksonen (tuleva jäsen), Uolevi Langinmaa toimi kuvaajana, seppeleen laskivat Anton Eskola, Kaarina Lindberg ja Juhani Pulkkinen. Yleisönä oli Kalevi Höysniemi. Seppelettä laskemassa Kaarina Lindberg, Anton Eskola ja Juhani Pulkkinen. Valok. Uolevi Langinmaa Lyhyt koruton tilaisuus oli hetkessä ohi, ja sitten alkoi taivaskin vähän kirkastua. Kaarina Lindberg Ostrobotnian juhlakerroksessa Perinneyhdistyksemme perinteisiin on vuosikymmenten ajan kuulunut tammisunnuntain illallinen ihan oikeana päivänä, siis 28. tammikuuta. Nyt se oli torstai, ja Ostrobotnian Chydenia- kabinetti oli suunnilleen täynnä vapaussodan alkamisen muistopäivää juhlivia jäseniämme. Lea Uomalan ja Pekka Jokelan kannettua liput sisään Kaaderilaulajain tuttu kvartetti viritti Jääkärien marssin. Kunniajäsenemme Paul Voss toimitti jälleen kauniisti arvokkaan tehtävänsä viime vuonna tuonilmaisiin siirtyneiden kuuden jäsenemme kunnioittamiseksi. Vanhaan tapaan hän myös sytytti kynttilän heidän muistokseen. Puheenjohtajamme Jyrki Uutela kohotti maljan isänmaalle ja saattoi jälleen aloittaa sanansa tervehtimällä ensimmäiseksi sotiemme veteraaneja. Ja todella: voimme olla ylpeitä ja iloisia siitä, että pystymme tarjoamaan edelleen sellaista ohjelmaa, joka kiinnostaa sotaveteraanijäseniämme, kunniakansalaisia, pysyvän kiitoksemme kohteita. Upseerikvartetti esiintyi laulamalla muutamia 15
mieluusti kuultuja kappaleita, ja aivan erityisen huomaavaisia laulavat upseerit olivat Anja Vossia kohtaan ja hyvästä syystä, kyllä! Illallisjuhlan esitelmöitsijä oli suurlähettiläs ja majuri Pekka Kujasalo. Alun perin hän on ammattisotilas, kävi siis Kadettikoulun ja toimi upseerina saaden myös kansainvälistä kokemusta YK:n tarkkaili- jatehtävissä. Ulkoasiainministeriön virkamiehenä Kujasalon asiantuntemusta käytettiin mm. Euroo- pan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) lähetystöneuvoksena sekä suurlähettiläänä Euroo- pan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä (ETYJ). Myöhemmin Kujasalo oli suurlähettiläänä Budapestissä ja ministeriön protokollapäällikkönä. On syytä toivoa, että hän hyväntahtoisesti olisi käytettävissä suuren juhlamme yhä tihentyvissä valmisteluissa, sillä protokollan kansainvälisen asiantuntijan näkemyksiä vuorenvarmasti tarvitaan. Suurlähettiläs Kujasalon esitelmän aiheena oli Becker Bey eli täydellisemmin Evert Gustaf Waldemar Becker, joskus myös Becker- Reuterskiöld (1840 1907). Puhujan kiinnostus Becker Beytä kohtaan johtuu siitä, että hänen äitinsä suku johtaa samoihin juuriin. Hän luonnehti kohdettaan sotilaaksi, seikkailijaksi, naistenmieheksi, lehtimie- heksi sekä kansainvälisen politiikan tuntijaksi ja Ruokajono. - Valok, Uolevi Langinmaa näkijäksi. Waldemar Becker syntyi upseerin perheeseen ja eli lapsuutensa Helsingin pitäjässä, jossa isä oli Malminkartanon vuokraajana. Perinteiden mukaisesti Waldemar pantiin Haminan kadettikouluun, josta hän valmistui 4. kesäkuuta (huom. päivä!) 1858. Arvosanat olivat kurssin parhaat paitsi käytöksessä. Siitä sitten johtui, että Waldemar jäi ilman primukselle kuuluvaa huomiota. Varuskuntaelämä Tarkk ampuja- pataljoonan riveissä pienessä Helsingissä ei kauan huvittanut, ja niin kornetti täydensi opintojaan Pietarissa Konstantinin sotakoulussa lähimpänä tavoitteenaan sota- akatemia ja sen jälkeen avautuvat näkymät korkeammalle. 1850- luvun loppuun kuului vielä tutustuminen mm. Aurora Karamziniin ja moniin muihin Venäjän hovia lähellä oleviin ylhäisyyksiin. Ja uudet suhteet toimivat: tuota pikaa Becker pääsi sotimaan Marokkoon Espanjan puolesta. Kotiin tulleet tiedot kertoivat urheudesta ja sen palkinnasta. Seuraavaan vaiheeseen kuuluivat palvelus Grodnon Husaarirykmentissä sekä sota- akatemian lyhyt kurssi, joka kirkasti tulevaisuuden näkymiä. Mutta sitten tulivat naiset. Becker ja hänen suomalaisen upseeritoverinsa venäläinen vaimo löysivät toisensa ja päättivät kadota Amerikkaan. Kujasalo tiesi, että Becker oli jättänyt säädetyssä järjestyksessä eroanomuksensa upseerina, mutta koska paperi ei milloinkaan tullut perille, Becker julistettiin sotilaskarkuriksi. Eikä paremmin käynyt naissuhteessakaan: venakko löysi jo laivassa venäläisen lääkärin, jonka kainalossa astui maihin. 16
Nyt oli jälleen sotimisen vuoro. Meksikossa käytiin sisällissotaa, johon Becker osallistui menestyksellisesti 1860- luvun alkuvuosina. Kujasalo huomautti painokkaasti, että juuri Meksikon aika herätti Beckerissä sanomalehtimiehen, sillä omista kokemuksistaan hän kirjoitti suomalaisiin julkaisuihin. Avioliitto meksikolaisen senaattorin tyttären kanssa jäi surullisen lyhyeksi; se kesti vain keväästä jouluun 1866, kun vaimo kuoli keuhkokuumeeseen. Pari vuotta myöhemmin soturimme palasi Eurooppaan. Tässä vaiheessa esitelmöitsijä suuntasi kuulijoilleen pientä pohdittavaa: eikö olekin ilmeistä, että Simo Penttilän romaanisankarin eli Sonoran kuvernöörin ja itsensä kenraaliluutnantiksi ylentäneen T.J.A. Heikkilän vaiheissa on selviä beckeriläisiä piirteitä? Koska mikään ei Beckerin elämässä voinut oilla yllätyksellistä, tapaamme hänet jo pari vuotta myöhemmin Vatikaanissa, paavi Pius IX:n henkivartiokaartin sotilaana, ei siis upseerina. Esitelmöitsijä tiesi tämän johtuneen siitä lupauksesta, jonka Becker oli antanut kuolevalle vaimolleen hän oli kääntynyt katolisuuteen. Harrasta uskoaan ja nöyryyttään hän halusi osoittaa palvelemalla paavia rivimiehenä. Tämä vaihe ei tosin kestänyt kauan, sillä jo 1869 hän tuli Kreikan kuninkaan Yrjö I:n lähipiiriin, ja Yrjön armeijassa Becker parhaansa mukaan yritti karkottaa turkkilaiset kristitystä Euroopasta. Menestys ei koitunut pysyväksi mutta tuotti urhealle ja taitavalle Beckerille beyn arvonimen. Näihin yhteyksiin kuuluu eräs kohtaaminen, jota Kujasalo kuvasi Beckerin tulevan ajattelun kannalta oikein merkittäväksi. Toinen osapuoli oli venäläinen diplomaatti kreivi Nikolai Ignatjev, luja panslavisti ja todellinen älykkö, jonka keskustelukumppanuudesta Becker pystyi päättelemään venäläiskansalliset suunnitelmat Suomenkin suhteen. Ignatjevin suosituksesta Becker pohjastui muutamaksi vuodeksi Serbian armeijan uudistamiseen sotaministerin apuna. Serbiassa hän myös nousi sotilasuransa korkeimmalle kohdalle, everstiluutnantiksi. 1870- luvun lopussa Beckerin sotilasura myös päättyi. Vastedes hänet tunnettiin lehtimiehenä ja kansainvälisestä politiikasta kirjoittavana asiantuntijana. Niinpä Kujasalo siirtyi kuvattavansa tärkeimpään ajanjaksoon. Becker sai paikan huomattavan ranskalaisen lehden valtiollisena toimittajana, mutta hänellä oli riittävyyttä myös monien muiden julkaisujen avustamiseen. Tähän vaiheeseen liittyy hänen laaja artikkelinsa Itsenäinen ja puolueeton Suomi vuodelta 1880. Sen johtava ajatus oli siinä, ettei pieni valtio pysty asevoimin irtaantumaan suurvallan yhteydestä. Siihen tarvitaan niiden valtakuntien apu, joiden etuun kuuluu tuon suurvallan heikentäminen. Hämmästyttävän tarkasti Becker osasikin ennustaa Suomeen suunnattavan venäläistämisohjelman. Sen tehokkaan vastustamisen ainoana keinona kirjoittaja näki vain aseellisen vastarinnan. Beckerin näkemyksiä ei yleensä Suomen suuriruhtinaskunnassa ymmärretty, sillä Venäjän vastatoimien mahdollisuus oli aina muistettava. Lisäksi monet, kuten erityisesti J.V. Snellman, uskoivat asteittaiseen rauhalliseen kehitykseen. - Ja mitä me nyt tiedämmekään tsaarin Venäjän sortotoimista Suomessa, jääkäriliikkeestä, vapaussodastamme ja saksalaisten osallisuudesta siihen, itsenäistymisestä Waldemar Beckerin lehtimiestyö vei hänet pitkäaikaisille matkoille Balkanille ja Vähään- Aasiaankin. Niillä matkoilla hän tapasi myös Angelan, joka kuului viime vuosituhannen alkupuolella hallinneeseen Bysantin Komnenoksen keisarilliseen sukuun. Heidät vihittiin 1889, mistä alkaen pari asui Napolissa ja Roomassa. Avioliitto levensi elämää kaikin tavoin, ja Becker pyrki toimeliaasti yhteyteen matkustavien suomalaisten kanssa, joille hänen nimimerkkiinsä Ilmarinen saattoi tulla tutuksi. Kujasalo tähdensi Waldemar Beckerin kaiken kattavaa isänmaallista asennetta muun ohessa näin: Hän velvoitti vaimonsa ja tytärpuolensakin kaikissa mahdollisissa tilanteissa puhumaan Suomen asian puolesta, minkä he bysanttilainen prinsessa ja belgialaisen suurlähettilään vaimo tiettävästi antaumuksella tekivätkin. 17