1 Huhtikuu 2014
Auringon tanssi Sisällä: 2 Auringon tanssi Kari Mäkinen 4 Aadamit ristin juurella Kaarlo Kalliala 6 Löytöretkellä ihmiseen Pirjo Silveri 12 Pieni pyhiinvaellus Ristikukkulalla Sinikka Strömberg 13 Pääsiäispähkinöitä Hannes Tiira Kansi Takakansi Paavo Paunu: Rukous Kuva: Jussi Tiainen Aurinko Nötön saarella Kuva: Martti Santakari V anha kansa kertoo, että pääsiäisaamuna aurinko tanssii. Ensimmäisenä pääsiäisaamuna, kun naiset kulkivat kohti hau taa, aurinko nousi niin kuin auringot olivat nousseet tuhannet ja taas tuhannet kerrat ja tulisivat tuhannet kerrat nousemaan. Maa kiertää rataansa ja sa ympäri värähtämättömässä rytmissä. Se on elämän akselinkierto. Naiset tiesivät sen niin kuin todellisuuden perustavat lainalaisuudet tiedetään, luonnostaan ja ajattelematta. Ei heillä ollut kuvitelmaa muusta. Toivo ei heitä kuljettanut, ei ylösnousemuksen odotus. He eivät kiiruhtaneet katsomaan, jokohan se suuri olisi tapahtunut. He menevät raskain askelin. 2
Martti Santakari Arkkipiispan pääsiäistervehdys Sellainen elämä on. Kuolema kuuluu siihen niin kuin syntymä. Aurinko nousee, aurinko laskee, vuodet tulevat, vuodet menevät, pääsiäiset tulevat, pääsiäiset menevät. Se mikä tänään kukoistaa, huomenna lakastuu ja kuihtuu pois. Ihmiset tulevat ja ihmiset lähtevät. Sukupolvet seuraavat toisiaan. Tähän vääjäämättömyyteen naiset totuttautuivat. Kun he kulkivat kohti hautaa, aurinko nousi niin kuin joka aamu, tunteettomasti ja piittaamattomasti. Elämän kierto jauhaa hitaasti pettymykset ja menetykset ihmisen osaksi. Naiset kulkivat haudalle, koska niin oli maailman sivu tehty ja yhä tehdään, kun yritetään totuttautua menetyksen peruuttamattomuuteen. Käydään katsomassa hauta, puhutaan, kerrataan, muistetaan, ollaan vaiti. Kun läheinen on kuollut, on vähitellen vain jatkettava elämää ja kannettava tapahtuneen paino. Naiset kulkivat kohti Jeesuksen hautaa. Samalla tavalla joku samaan aikaan kulki kenties niille paikoille, joihin muiden samaan aikaan tapettujen ruumiit olivat jääneet. Heitäkin joku suri, joku yritti tottua heidän pois menoonsa. Jokaisen kuolema jättää johonkin tyhjän paikan. Jokin side katkeaa, ja yhtä monenlaisia ja ristiriitaisia kuin ovat ihmisten väliset siteet, yhtä monenlaisia ovat toisen elämän ja kuoleman jättämät jäljet: surua, ikävää, kiitollisuutta, katkeruutta, helpotusta. Vähitellen jäljet muuttuvat, tulee toisia ihmisiä ja toisia jälkiä. Mitä haudalla sitten oli edessä, oli yllätys. Täydellinen yllätys. Siitä naisilla ei ollut etukäteen aavistusta, ei edes toivoa. Todellinen toivo ei perustu kykyyn kuvitella tulevaa tai varautua siihen. Se perustuu täydelliseen odottamattomuuteen. Se perustuu yksin Jumalan työhön. Kun naiset näkivät tyhjän haudan, he eivät uskoneet. Ensimmäisenä ei ollut usko, ensimmäisenä oli epäusko. Ylösnousemus ei riippunut naisten uskosta tai epäuskosta. Vasta vähitellen heille ja muille alkoi valjeta, että elämän vääjäämättömään kiertoon oli murtunut aukko. Kaikki ei ollut siinä, mitä he näkivät, ymmärsivät tai uskoivat. Ei edes kuolemalla ollut lopullista sanaa. Myöhemmin, totta kai, nämäkin naiset kuolivat. Heidän haudoilleen tultiin, johonkuhun jäi tyhjä paikka, oli totuttauduttava elämään ilman heitä. Aurinko jatkoi kiertoaan. Ja jatkaa. Siinä kierrossa olemme edelleen. Mutta pääsiäisaamun jälkeen jokin oli toisin. Jokin varovainen, uskomaton ilo oli pulpahtanut esiin. Maailman vääjäämättömät lainalaisuudet värähtivät. Ei ihme, jos aurinkokin hypähti hiukan, ja edelleen tekee niin pääsiäisaamuna, tai kenties ottaa muutaman tanssiaskeleen. Sama aurinko, joka pimeni pitkäperjantaina. Arkkipiispa Kari Mäkinen 3
Aadamit ristin juurella Turun arkkihiippakunnan piispan pääsiäistervehdys onissa vanhoissa tauluissa Jeesuksen ristin juurella on Mpääkallo. Se ei ole siinä erityisesti siksi, että yleiselle teloituspaikalle olisi jäänyt aikaisemmin tapettujen jäänteitä. Eikä siksikään, että se kertoisi katsojalle Golgatan olevan Pääkallonpaikka. Kallo ei ole mikä tahansa eikä kenenkä tahansa. Se on Aadamin. Vanhat taulut eivät kuitenkaan ole valokuvia eikä ristin juurella oikeasti Aadamin luita ollut. Jotta Kristuksen ristin merkitys tulisi selväksi, sillä tavoin kuitenkin kerrottiin ja siten se kuvattiin. Paratiisi oli ollut juuri tässä, ja siihen kohtaan missä muinoin oli kukoistanut elämänpuu, oli nyt pystytetty ristinpuu. Ja kun Ihmisen Pojan veri valui pitkin ristiä ensimmäisen ihmisen luille, se antoi niille uuden elämän. Ensimmäinen Aadam pääsi kuoleman vallasta, kun uusi Aadam antoi ihmiskunnalle uuden alun. Paratiisia ei kuitenkaan palautettu. Golgatalla ei ihmisten ahdistusta lopetettu, vaikka kristillisistä arvoista kosolti ammentanut pohjoismainen hyvinvointivaltio olisikin saattanut kelvata Vanhan testamentin profeetoille heidän vaatimakseen jumalallisen oikeudenmukaisuuden valtakunnaksi. Uusi alku oli uusi alku, ei onnellinen loppu. Paratiisi on takana. Edessä on taivas, mutta välissä on tämä elämä. Tämä maailma ahdistaa monin tavoin, mutta viimeistä sanaa se ei enää sano. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman. Martti Santakari Siuntion kirkossa Paratiisista muistuttaa Aadamin pääkallon ohella myös käärme. Kuva ristiltä valuvasta verestä sellaisena elämännesteenä, joka herättää kuolleen ihmisyyden henkiin, on väkevä. Samalla se, kuvallisuuttaan, kääntyy sanoiksi vain vaivoin. Se tuo nähtäville, muttei selitä, miten niin meillä nyt on sellaisia perusteita pysyä rohkeina, toiveikkaina ja rauhallisina, joita ennen Kristuksen ristiä ei ollut. Miten tai miten niin - maailman ahtaus onkaan avartunut ja tie auennut jopa taivasta myöten. Mutta sen kyllä tajuaa, kuinka ahdistavaa olisi elää ja kuinka pelottavaa kuolla sellaisessa maailmassa, jossa rististä ja ylösnousemuksesta ei olisi mitään tietoa. Pääkallon irvistys kun on iloton ja katse pelkkää mustaa. Piispa Kaarlo Kalliala 4
Martti Santakari Maria ja Johannes Kristuksen ristin juurella. Maalaus 1600-luvulta Perttelin kirkossa. 5
Paavo Paunua kiehtoo ihminen. Teoksillaan hän kysyy, kuka olen, minne menen, mitä tunnen, mikä on elämässä tärkeää, mitä on toisessa todellisuudessa ja mitä sitten. Taidetta tehdessään Paunu kaivautuu ihmisyyden syövereihin ja haluaa löytää sieltä jotakin. Hän jättää löytämisen ilon ja tulkinnan mahdollisuuksia myös töidensä katsojalle ja kokijalle. Löytöretkellä ihmiseen I Isoista ikkunoista tunkeutuva kevättalven valo leikittelee vallattomasti pitkin työhuonetta. Tilaa on vaikea kutsua huoneeksi, suurta hallia. Ylhäällä Paavo Paunu levittäytyy alakertaa syvemmälle talon uume- niin. Sinne hän on rakentanut parven, jonka alla jyskyttää iltaisin karaoke. Joka päivä taiteilija maistaa elävää elämää kaikilla aisteillaan, sen takaa Seitsemän meren baari naapurissa. Paunun työtila on hykerryttävä tavarataivas. Mitä täällä ei ole, sitä tuskin tarvitaan. Yhden nurkan täyttää vino pino siirtolavoja, toisessa rehottaa kuivuneita risunkarahkoita ja kantoja. Seiniin nojaa erikokoisia ja -värisiä vanerilevyjä, hyllyllä laatikosta pilkottaa nuken jalkoja ja muita paljon leikittyjä leluja. Iso osa varastoidusta materiasta on Paunun luonnosta keräämää tai muitten hylkäämää. Mies tekee mielellään toivioretkiä purkutyömaille ja roskalavoille, kierrätetty kelpaa kulttuurin raaka-aineeksi. Pirjo Silveri Keskilattialla katse nauliutuu veistoksen aihioon. Jättikokoinen ihmishahmo on polvillaan rukousasennossa, kengät jalassa. Rungon Paunu on työstänyt puusta ja sen päälle pursottanut polyuretaania. Tarkoitus on ruveta nyt veistämään. Se mitä työhuoneella kulloinkin valmistuu, on yllätys myös taiteilijalle itselleen. Tuntuisi tylsältä tietää lopputulos etukäteen, teos syntyy pohdinnan ja epäilyksen kautta. On parempi etsiä! Ne tärkeimmät asiat Raumalla asuva kuvataiteilija haluaa löytää itsekseen, omassa rauhassaan, ilman valmista konseptia. Todellisen epätodellista Paavo Paunu tekee maalauksia, veistoksia ja installaatioita. Hän rikkoo ja ylittää rohkeasti rajoja, veistos voi olla maalaus, maalaus veistos. Tai sitten koko tila on yhtä maalauksellista ja veistoksellista taideteosta. Työt ovat yleensä hyvin suurikokoisia tai äärettömän pieniä, mittasuhteilla on oma sanomansa. Käsistään tai jaloistaan venynyt ihmishahmo saattaa kurkottaa kattoon asti ja samalla kutkuttaa katsojan mielikuvitusta. Ihmistä muistuttavat veistokset eivät välttämättä ole realistisia, mutta inhimilliset ilmeet, hiukset, asennot tekevät niistä oudosti toden tuntuisia. Mikä lopulta on todellista, mikä epätodellista? Pyhän Henrikin säätiö myönsi tammikuussa Paavo Paunulle kulttuuripalkintonsa, järjestyksessä kuudennen. Paavo Paunun taiteessa näkyy vahva side siihen arvomaailmaan, jota kristillinen kirkko opetuksissaan edustaa, perusteli Pyhän Henrikin säätiö kulttuuripalkintoaan. 6
Pirjo Silveri Paavo Paunu ylittää ja rikkoo rohkeasti monenlaisia rajoja. Veistos voi olla maalaus, maalaus veistos, teos koko huoneen täyttävä maalauksellinen veistos. Raati kiitteli Paunun tapaa katsoa ihmistä, pysähtyä olennaisen äärelle, syvällisesti pohtia ihmisyyden ja etiikan keskeisiä kysymyksiä ilman valmiiden vastausten tuputtamista. Tuotannossa on vahva side samaan arvomaailmaan, jota kristillinen kirkko opetuksissaan edustaa. Kirkon suunnalta tullut tunnustus yllätti iloisesti. Taiteilijana yritän olla rehellinen sille, mitä koen ja tunnen. Taiteen ja uskon kielet ovat Paunun mielestä sukua keskenään. Molemmat tuovat näkymätöntä näkyviin, molemmat raottavat jotakin salattua, sellaista mikä ei välttämättä täsmällisesti taivu sanoihin ja kuviin. Paunu sanoo, että tietynlainen usko antaa mielekkyyden taiteilijan työhön: Luulen että taustalla on paljon samaa ajattelua kuin siinä, miten kirkossa väki työnsä kokee. Palanen yhteisöllisyyttä, tunne siitä, että on asioita joita voi jakaa toisten kanssa. Tilan taidetta Paavo Paunun äiti on taiteilija, kaksi veljeä samoin, äidinisä oli arkkitehti. Kotona kannustettiin aina, vaikkei meistä lapsista taiteilijoita haluttu. Esikoisena totuin jo pienenä toimimaan ulkopuolisena silmänä äidin töille. Lähipiiriltä on myöhemmin itse saanut kiitettävästi palautetta ja arviointia. Sukulaisuutta Paunu ei koe ammatissa rasitteeksi. Pystymme aika hyvin keskenämme puhumaan näistä asioista. Kuvataiteilijoita on nykyään niin runsaasti, tämä on tiukka ja kilpailtu ala. Jos rupeaisi kilpailemaan oman veljensä kanssa, olisi pöhkö. Mieluummin kilpailen itseni kanssa. Näyttelyissä Paavon Paunun taidetta on nähty jo neljällä vuosikymmenellä. Yksityisnäyttelyt ovat tuntuneet juhlahetkiltä, koska ne työllistävät niin paljon. Monia niistä olen valmistanut vähintään kaksi vuotta. Työskentelyprosessini on hidas, ja veistäminen hyvin fyysinen laji. Hektisimpienkin rutistusten aikaan perheellinen mies on yrittänyt pitää edes viikonlopun toisen päivän vapaana. Vaikka Paunu valmistui Kuvataideakatemiasta maalaustaiteen laitokselta, hän tekee paljon muutakin kuin maalaa. Kipinä kokeilla erilaisia tekniikoita ja tekemisen tapoja juontaa nuoruusvuosiin. Isä kuoli nuorena ja äiti on arkkitehdin tytär. Sen takia me pojat totuimme koko lapsuutemme rakentamaan. Taustani takia minulla on hyvä tuntuma rakennusmateriaaleihin ja kuvanveistollisiin materiaaleihin. Kun 1980 90-luvuilla alettiin tehdä taidetta, joka leviää tilaan, myös Paavo Paunu innostui. Onneksi nykyään on mahdollista ylittää raja-aitoja, enää ei tarvitse sitoutua yhteen välineeseen. 7
Kuva: Jussi Tiainen 8
Aukko, 2000. Akryyli ja öljy kankaalle, hiekka ja savi. 260 x 420 x 300 cm. Vetääkö aukko ihmisiä vai pakenevatko he siitä tilasta, jossa ovat? Mitä aukon tuolla puolen on onko avara ja valoisa maailma yhtään vähemmän kuiva ja autio kuin tällä puolenkaan? Liike on yhtä kaikki vastaansanomaton, väkevä ja tosi. Minusta on hyvinkin mahdollista, että Paavo Paunun luomalle Aukolle rynnätään juuri siksi, että sen läpi kuultaa armo. Näin tulkitsee teosta piispa Kaarlo Kalliala. Paavo Paunu puhuu kokonaisvaltaisen elämyksen puolesta. Isoisän perintöä lienee mieltymys tilalliseen ajatteluun. Mietin paljon katsojan kokemusta tilassa. Maalaukset ovat yleensä seinillä, mutta usein pyrin aktivoimaan koko tilaa. Näyttelyä valmistaessani ajattelen, miten katsoja liikkuu tilassa. Sen takia myös töideni koko vaihtelee. Joskus teen seinän kokoista ja silloin työ asettuu melkein kuin taustaksi. Se ottaa tilan haltuunsa toisella tavalla kuin pieni maalaus, joka näyttäytyy suhteessa siihen seinään. Tämäntyyppisiä asioita Paunu vääntelee alati mielessään, mutta sisältö on sittenkin ytimessä. En ole abstraktin tekijä, vaan esitän töissäni. Kertomukset ovat olennaisia, ne alitajuntaa hipovat maailmat, hämärät alueet, joita työn sisästä löytyy. Täältä ikuisuuteen Pyhän Henrikin säätiön palkintoraati näki Paunun taiteessa runsaasti uskonnollisia viitteitä ja muistumia kirkkotaiteesta. Taiteilija myötäilee, ja lisää, ettei uskonnollisen ja muun taiteen välille edes tarvitse laittaa raja-aitaa. Toki maalausten ja kuvallisten maailmojen takana on erilaisia ideologioita, ja julistamisessa voi olla eroja. Kuvataiteessa kaikki työt kuitenkin manifestoivat jotakin. Paunun mielestä iso osa hänen tuotannostaan voisi periaatteessa olla kirkollisissa tiloissa: Käsittelen töissäni ihmisyyttä; olemassaoloa, ja niin työt ehkä koskettavat myös ikuisuuden kysymyksiä. Ihmisen suhdetta omaan kuolevaisuuteensa. Sitä ettei kaikki ole pelkkää materiaa, hän perustelee. Muutamia tunteja viikossa Paavo Paunu opettaa Porin taidekoulussa ja Aalto-yliopistossa. Oppilasryhmien kanssa ajattelen usein, että olemme kuin pieni uskovaisten ryhmä. On oma ihmistyyppinsä, joka näkee kuvissa jotakin, ja sitten on vielä oma erityinen tyyppinsä, joka haluaa tehdä niitä kuvia. Taiteilijalla on tapansa uskoa johonkin sellaiseen, mitä ei sanoilla kauhean helposti pysty määrittelemään. Ihmisen kuvaaminen on aina kiehtonut Paunua. Vaikka se on tuntunut palkitsevalta, hän ei halua jämähtää vahvuusalueelleen. Jos rupeaa tekemään vain itselle ominaisinta, siitä tulee herkästi maneeri, jota vastaan täytyy kamppailla. Välillä täytyisi pystyä istumaan kuin pöllönä omalla olkapäällään, ulkopuolisena tarkastelemassa. Taiteilija tarvitsee toisia ihmisiä, jotka katsovat töitä, ja jotka rehellisesti sanovat, mitä ajattelevat. Sivusilmällä Paavo Paunu on seurannut työhuoneellaan käyneitä. Vaikka henkilö ei sanoisi mitään, saatan usein saada aavistuksen siitä, mihin suuntaan teosta kannattaa viedä. 9
Pirjo Silveri Hauras, haavoittuva Hänen teoksissaan on saarnan voimaa, arvioi Pyhän Henrikin palkintoraati. Paunu kiistää saarnaavansa: Teen asioita hyvin intuitiivisesti, en saarnaamisen asenteella. Esimerkiksi veistoksen synty on pitkä prosessi, täynnä pohdintoja, valintoja ja tuntemuksia. Pelkästään kasvoihin saattaa kulua paljon aikaa, ja on vaikea sanoa, mikä kohta on se, missä lopetan. Yleensäkin työskennellessäni maalia saattaa mennä enemmän rätteihin kuin työhön, jota jatkuvasti korjailen ja muutan. Juuri Paunun ihmiskasvot puhuttelevat, niistä voi lukea tunnetiloja ja mielen liikkeitä. Jos joku taideteos saarnaa, se on katsojan henkilökohtaista tulkintaa, ja kaikki tulkinnat täytyy hyväksyä. Jos joku pitää työtä saarnaavana, se saarnaa nimenomaan hänelle. Näin päin kuvio menee, ei niin, että taiteilija saarnaa. Töihin on jätetty mahdollisuuksia, joista katsoja tunnistaa tietyn elementin sekä itsessään että siinä työssä. Paunu kutsuu teoksiaan eräänlaisiksi avoimiksi merkeiksi. Vähän samanlainen on koko maailma. Ihmiset elävät tässä maailmassa ja tekevät siitä tulkintoja. Tulkinta on kuin usko. Toiset uskovat Jumalaan, toiset eivät. Kenenkään tulkinta ei ole toista huonompi. Me elämme samassa maailmassa, ja silti jokaisen elämästä tulee omanlaisensa. Kaikkien tarpeet ovat samat, ja kuitenkin elämisen ja olemisen puitteet saattavat muodostua tyystin erilaisiksi. Elämä ei ole tasapuolista, kyllä ihmisille annetaan kuormittavia asioita kovin eri tavalla. Mitä itse haluaisit töistäsi välittyvän katsojalle? Kerron paljon sellaisesta, ettei elämä aina ole helppoa. Ihminen pyrkii hyvään, tavoittelee onnea. Hän on myös hauras, haavoittuvainen ja epätäydellinen. Ehkä toivon töitteni lisäävän erilaisuuden ymmärtämistä. Paavo Paunusta syntyy nopeasti vaikutelma ulospäin suuntautuneesta, iloisesta ja positiivisesta tyypistä. Hän puhuu vuolaasti, nauraa tämän tästä hersyvästi, tarkkailee samalla herkeämättä intensiivisesti keskustelukumppaniaan. Olen huomannut, että monet yllättyvät nähdessään ensi kertaa töitäni. Heidän mielikuvansa minusta eivät täysin mätsää taiteeni kanssa. Teoksissani on kumminkin aavistuksen synkähkö pohjavire, Paunu pyörittelee. Puita ja päitä Luonto on Paunun taiteessa fyysisesti läsnä, sillä hän hyödyntää paljon luonnon valmiita luomuksia, puun runkoja, kantoja, oksia, juurakoita, keloja. Vasta viime aikoina olen havahtunut siihen, että työni ovat aika maisemallisia. Ja kyllähän luonto liittyy myös ihmisyyteen. Kristitylle luonto on Jumalan luomaa, fyysinen ja näkyvä osa mielletään yleensä luonnoksi, henkinen ihmisluonnoksi. Mikä ihmisessä on luontoa, mikä muuta? Millä tavalla ihminen eroaa luonnosta? Miten luonnon itsessään voi käsittää? hän kyselee. Puuta Paavo Paunu työstää mielellään niin pora- kuin hiomakoneella, ja käyttää sitä konkreettisena maalausalustana. Monet ihmisveistokset ovat puupäitä, vaikka niihin olisi lisätty muita materiaaleja, kuten polyuretaania, hartsia, kipsiä, akryylimassaa. Hän täydentää runkoja, istuttaa niihin uusia asioita. Puu on elollinen olento, ja suuri osa puista elää pidempään kuin ihminen. Puu tekee kaunista kuviota, se on hieno maalausmateriaali. Kaikki vanhimmat kirkkojen Suomen taide-elämä on Helsinki-painotteista, mutta Raumalla asumisessa on puolensa. Koulu on 100 metrin päässä, päiväkotiin on 200 ja meren rantaan 100 metriä, viiden minuutin kävelyllä pääsen umpimetsään. Täällä on idylliset olosuhteet ja ihanteellinen työhuone, Paavo Paunu kehuu. KUKA? Paavo Paunu, kuvataiteilija Syntynyt 1965 Asuu Raumalla, vaimo Henna on Rauman taidemuseon amanuenssi, kolmesta lapsesta kaksi nuorinta asuu vielä kotona Työuralla tähtihetkiä mm. Ars Fennica -kilpailu 2005, yksityisnäyttely Helsingin suurimpiin gallerioihin kuuluvassa Forum Boxissa 2010, kaksoisnäyttely Galleria Sculptorissa ja Korjaamo Galleriassa 2012 Pitänyt yli 30 vuotta yksityisnäyttelyitä, kotimaassa ja ulkomailla, viimeksi Berliinissä Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkinto 2014 10
alttarimaalauksetkin on tehty puulevyille. Puulle maalaamisessa on viehätyksensä ja haasteensa. Kun kankaan pohjustaa, se on aina samanlainen, mutta kun puuta hioo, se saattaa imeä maalia sisäänsä. Väri voi olla puumateriaalissa itsessään ja puu tuottaa ne kuviot, syntyy kerroksellisuutta ja syvyyttä. Kun väri imeytyy puun sisään, siinä on enemmän yllätyksellisyyttä ja mahdollisuuksia. Todisteeksi Paunu kipaisee hakemaan takahuoneesta palasen suomalaisen pörssiyhtiön entistä lattiaa. Katso kuinka kaunista tämä on maalauspintana! Visiitti veeärrän jätepisteeseen tuotti vastikään iloisen yllätyksen. Nyt työhuoneella on kymmeniä lastauslavoja, joiden pintalevy on aasialaista jalopuuta. Päällimmäisessä niistä taiteilija näyttää satunnaisia oksankohtia. Huomaatko? Tässähän on ilmiselvät ihmisen kasvot. Taivas putoaa? Maasta tullut, Taivas putoaa, Matkalla, Rukous, Risti. Monissa Paunun teosten tai näyttelyiden nimissä on hienovaraisia viitteitä uskonnolliseen kieleen. Ei se ole sattumaa. Uskoo ihminen tai ei, kristinopin ja Raamatun kautta hahmottuva kokemus maailmasta on kuitenkin paljon vaikuttanut suomalaisiin. Yritän pitää kuvallisen ilmaisuni intuitiivisena, jotta voin löytää monenlaisia polkuja ja joskus lähteä sivupoluillekin. Nimiä joudun miettimään paljon, sillä ne ovat täsmällistä viestintää ja ohjaavat katsojan tulkintaa. Yritän löytää yksinkertaisia mutta monimielisiä nimiä. Raamatun komea kieli on tehnyt vaikutuksen Paunuun. Maailman luomisen kuvauksesta lähtien teksteissä on jykevyyttä, se on kuin runoutta. Kuvataiteilijan töiden nimet määrittävät teoksia, mutta miten Paunu määrittää oman tyylisuuntansa? Minua ei voi kauhean helposti määritellä, ja hyvä niin. Ehkä olen siinä mielessä romantikko, että uskon yksilön kokemukseen ja luotan intuitiivisuuteen, alitajuntaani tai omaan maailmaani. Samanaikaisesti ymmärrän, että maailmani kohtaa katsojien monenmoiset, aivan yhtä sekavat maailmat. Tietyssä mielessä haluan olla realisti. Vaikka puhun alitajunnasta, käsittelen teoksissa kuitenkin todellista maailmaa. Asiat joita tapahtuu ihmiselle ja ihmisen pään sisällä, ovat sitä reaalista maailmaa. Myös tunteet ovat yhtä todellisia kuin mitkä tahansa arkiseksi koetut asiat. Paunun työt käsittelevät usein tilaa ja fyysisyyttä. Ne ottavat paljon tilaa ja hallitsevat tilaa, mutta ovat silti hyvin emotionaalisia. Tunnetila on tärkeä, ja maan ja taivaan väliin mahtuu paljon. Pirjo Silveri Kuvat: Jussi Tiainen Osa sarjasta Vapaus, veljeys ja inspiraatio, 2007. Alkydi ja öljy puulle. 80 x 49 x 7cm. Risti, 2012. Akryyli ja öljy kankaalle, polyuretaani, hiukset ja puu. 200 x 113 x 113 cm. 11
Pieni pyhiinvaellus Ristikukkulalla Matkaamme halki keskisen Liettuan avaran ja tasaisen peltomaiseman. Missään ei näy mäkeä saati kukkulaa, vaikka tienviitassa lukee Kryši kalnas, Ristikukkula. Kapean tien kummallekin pientareelle on pysäköity autoja ja edempänä parkkipaikalla seisoo pari bussia. Alueen reunalla on infopiste ja pieni myymäläkoju. Normaalia matkamuistorihkamaakin on myynnissä, mutta tärkein myyntiartikkeli ovat moninaiset puiset ristit ja krusifiksit. Rakennuksen kulmalta lähden kulkemaan kohti suurta aukiota ja sen takana häämöttävää Ristikukkulaa. Jostain kuuluu hiljaista musiikkia. Aukiolla seisoo risti muistona paavi Johannes Paavali II:n vierailusta. Ristikukkula ei oikeastaan ole kukkula, ei edes mäki, vaan pieni kumpare. Sen peittona on sankka ristimetsä, joka on levittäytynyt myös aukion reunoille ja kukkulan juurelle. Nousen portaita kukkulan laelle ohi kätensä siunaukseen levittäneen Kristus-patsaan. Kummallakin puolella on kookkaita ristejä ja patsaita. Toiset sään jo haalistamia, toiset uusia, sileitä ja kiiltäviä. Koristeelliset puuleikkaukset ja kuvioinnit on tehty perinteisten mallien mukaan. Puusepäntaito on säilynyt ja varsinkin ristit ovat käsityötaidon mestarinäytteitä. Liettuassa tälle taidolle on kysyntää, sillä ristejä pystytetään teiden varsille, puistoihin, pihoille ja metsiinkin. Teksti ja kuvat: Sinikka Strömberg Kapeat polut kiertävät kukkulaa. Ja sen takarinteeltä näkyy peltoaukeaman vastakkaisella laidalla oleva fransiskaaniluostari, joka majoittaa pyhiinvaeltajia. Maanpinta peittyy pienempiin risteihin ja niitä on ripustettu myös patsaisiin ja isompiin risteihin. Rukousnauhoja ja riipuksia on suurina ryöppyinä. Jokaisella ristillä on tarinansa kuvitettu, kirjoitettu tai sanaton. Ne kertovat surusta, ilosta, uskosta ja toivosta. Kriisiaikoina, varsinkin neuvostovallan aikana, Ristikukkulasta on tullut kansallisen muistopaikka ja vastarinnan symboli. Ateistinen järjestelmä ei moista kristillistä hapatusta hyväksynyt. Ristit hävitettiin useita kertoja, ja ihmisten pääsy kukkulalle yritettiin estää. Mutta ristit tuotiin aina takaisin. Eikä edes KGB pystynyt pitämään ihmisiä poissa. Onneksi valta muuttui ja täydelliseksi tuhoksi suunniteltu tekojärvi jäi rakentamatta. Heinäkuun aurinko helottaa hellettä huikaisevan siniseltä taivaalta. Vaikka kukkulalla on paljon väkeä, on hiljaista ja rauhallista. Ihmiset sulautuvat ja katoavat ristiviidakkoon. Mieleen hiipii muisto vuosien takaa toisesta ristikukkulasta. Golgatan kiviset silmäkuopat katsovat mitään näkemättä. Liikenteen melu, ihmisäänet ja aasin huuto täyttävät ilman korvia raastavalla pauhulla. Kerran kalliolla seisoi kolme ristiä. Nyt siellä on vain jokunen puunkäkkärä. Puutarhahauta on tyhjä. Palaan nykyisyyteen ja laskeudun kukkulalta. Mieli on kevyt ja rauhallinen. On hyvä olla. 12
Tarjoilee Hannes Tiira 1. Mikä on pääsiäisajan suosituin jumalanpalvelus? 2. Missä kirkolliskokouksessa ja minä vuonna kristillisen pääsiäisen ajankohta päätettiin? 3. Kauanko pääsiäisyön jumalanpalveluksen tiedetään monin paikoin kestäneen, kun kristinusko oli nuori? 4. Mistä Raamatun kirjoista löydämme helatorstaihin liittyvät tekstit? 5. Mikä on pääsiäisen a) varhaisin b) myöhäisin mahdollinen ajankohta? 6. Missä laaksossa Getsemane sijaitsee? 7. Ketkä omistavat sen paikalla nykyään olevan puutarhan? 8. Kenestä akatemiaprofessori Heikki Ylikangas kirjoitti näytelmän 30 hopearahaa? 9. Missä päin Saksaa kärsimysnäytelmästään tunnettu Oberammergau sijaitsee? 10. Mikä kasvi on Olea Europaea? 11. Luettele mämmiastioiden perinteisiä nimiä. 12. Minkä virtemme sävelsi ja sanoitti Carl Gotthard Liander ja suomensi Martti Ruuth? Sanapähkinät: 1. Siinä kylässä asuu kuulemma uskovaisia. (6 kirjainta) 2. C tuli kohtalokkaaksi Pietarille. (11 kirjainta) Vastaukset sivulla 14. 13
Ristikukkula Nimi liettuaksi Kryši kalnas Sijaitsee Liettuassa Šiauliain kaupungista noin 12 kilometriä Riian suuntaan. Kukkulalla on muinoin ollut linnoitus. Ensimmäinen kirjallinen maininta on 1800-luvun puolivälistä, mutta ristejä on tuotu paikalle jo paljon aiemmin. Kukkulalla on useita satojatuhansia ristejä. Rikkoutuneet ja lahonneet ristit siunataan ja poltetaan. Kukkulan takana on vuonna 2000 toimintansa aloittanut fransiskaaniluostari. Joka vuosi heinäkuussa Ristikukkulalla pidetään messu pyhiinvaeltajille. Pähkinöiden vastaukset 1. Kiirastorstain iltajumalanpalvelus 2. Nikean kirkolliskokouksessa v. 325 3. Koko yön 4. Luukkaan evankeliumista ja Apostolien teoista 5. a) 22.3. b) 25.4. 6. Kidronin laaksossa 7. Fransiskaanit 8. Niilo Kustaa Malmbergistä 9. Etelä-Baijerissa 10. Öljypuu eli oliivipuu 11. Rove, rope, ropponen, tuokkonen 12. Käy yrttitarhasta polku (virsi numero 77) Sanapähkinät: 1. Emmaus (Kuul-emma us-kovaisia) 2. Hiilivalkea (C = hiili, tuli = valkea, hiili + valkea = hiilivalkea) 14
Tuore oliivipuun lehti 1/2014 Turun arkkihiippakunnan neljännesvuosijulkaisu Julkaisija Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli Päätoimittaja Timo Tavast Toimitus Sinikka Strömberg Toimituskunta Lasse Hautala, Tytti Issakainen, Marja-Leena Ruostesaari, Johanna Sointula, Martti Santakari Taitto Erkki Kiiski Paino MIKTOR/Vammalan Kirjapaino Oy Kuva: Sinikka Strömberg
Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli Hämeenkatu 13 PL 60, 20501 TURKU www.arkkihiippakunta.fi Tuore oliivipuun lehti 1/2014 ISSN 1457-4187 (Painettu) ISSN 2323-9743 (Verkkojulkaisu)