ARKKILAN OTISEUTUYHDISTYS ry.

ARKKILAN OTISEUTUYHDISTYS ry. Jäsenlehtí N:o 9 Toukokuu 2003 1

Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry:n jäsenlehti n:o 9 Toukokuu 2003 Tämän lehden toimituskunta: Toimituksen osoite: Taitto: Paino: Etukannen kuva: Takakannen kuva: Juhani Silván (vastaava) Risto Hakomäki ja Pekka Wikberg Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry. c/o Juhani Silván Vaiveronkatu 32 A 1, 05900 Hyvinkää Puh. 019-433 620 040-585 4342 Sähköposti: juhani.silvan@pp.inet.fi Nina Heinonen Karkkilan Painopalvelu Oy Jukka Laitinen: Omenankukkien aikaan Marjo Laitinen: Uudenmaan maakuntakukka on valkovuokko Sisältö: 3... Albert Kirjanen, yksi Karkkilan inkerinsuomalaisista... Juhani Silván 5... Albert Kirjasen pitkä matka... Juhani Silván 11... Antiikkipalsta: Keinutuoli... Risto Hakomäki 13... Hajamietteitä uusmaalaisuudesta... Hannu Niklander 15... Miksi kyläkirjoja tehdään?... Marja Holli 16... Seurasaaressa Karkkilasta peräisin oleva vilja-aitta... Klas Alander 18... Kuuselan kapina... Reino Luoto 21... Juhlitaan aiheesta kun juhlitaan... Raimo Laaksonen 23... Kyllä Öhmanska tiätää ja Lintin Kallei osaa... Marja Holli 24... Alimmaisten kyläkirjaa kootaan vauhdilla... Marja Holli 26... Kulonsuonmäen kaivoksesta uutta nosteta matkailuun... Tommi Kuutsa 29... Aikamatkoja, tinavalua ja taidetta Karkkilan kesässä... 30... Kuka oli Parta-Ooperi?... Pekka Wikberg 31... Kesämatkoja... 32... Pariisiin joulun alla, Viroon ensi syksynä... 34... Retki Hiidenlinnaan... 35... Teatteriretkiä... 37... Willatehtaan Ulla... 38... Toimintasuunnitelma 2003, jäsenmaksulomake... 39... Kotiseutuyhdistyksen tuotteiden myyntihinnat... 2

Pääkirjoitus Albert Kirjanen, yksi Karkkilan inkerinsuomalaisista Lapsuudessaan Fagerkullan Teatterissa asunut ja nykyään Hyvinkäällä eläkepäiviään viettävä Pertti Vuorinen soitti ja kyseli, muistaisinko sotaaikana Fagerkullankadun tiilitalossa asunutta inkeriläisperhettä. Muistinhan toki, mutta hämärästi vain sen, että heitä siinä talossa asui ja lasten kanssa silloin tällöin leikittiin. Asuimme silloin itse tuon tiilitalon yläpuolella Uudessa Hakalassa. Pertti Vuorinen kertoi yhdyttäneensä yhden tuon perheen silloisista lapsista, Albert Kirjasen, Mäntsälästä. Albert joutui lähtemään perheensä kanssa takaisin Neuvostoliittoon joulun välipäivinä 1944, mutta palasi iäkkäänä miehenä takaisin Suomeen kuusi vuotta sitten, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Albert Kirjanen on lapsuusvuosiensa jälkeen muutaman kerran poikennut pikaisesti Karkkilassa. Tarjosimme Pertti Vuorisen kanssa hänelle mahdollisuuden pidempään pysähtymiseen ja muistelemiseen. Toisaalla tässä lehdessä kerron enemmän Albertista ja siitä, miten hän vierailun lapsuutensa Karkkilaan koki. Mutta keitä ovat inkerinsuomalaiset, joista aina silloin tällöin kuulemme puhuttavan? Sana Inkeri tulee ruotsinkielisestä sanasta Ingermanland, jolla tarkoitetaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolella suunnilleen Pietarin ja Viron välillä olevaa aluetta. Vanhastaan suomalaiset ovat määritelleet Inkerinmaan alueeksi, joka sijaitsee Suomenlahteen laskevan Narvajoen ja Laatokkaan laskevan Olhavanjoen välisellä alueella ulottuen noin 60 kilometrin päähän Suomenlahden rannikosta. Alueella on asunut kaikkiaan viisi suomensukuista väestöryhmää: vatjalaiset, inkeroiset, äyrämöiset, savakot ja Kurkelan niemen suomalaiset. 300 vuotta sitten Inkerinmaan rauha alkoi järkkyä. Venäjän uutta pääkaupunkia Pietaria ryhdyttiin rakentamaan Nevan suulle suomalaiskylien keskelle. Vähän myöhemmin suuren pohjan sodan alussa 1721 Inkeri liitettiin Venäjään. Aleksanteri II:n tultua valtaan alkoi Inkerin suomenkielisen väestön nopea henkinen nousu lähinnä papiston johdolla. 1800-luvulla Inkeri olikin kansatieteen ja etenkin lyyrisen kansanrunouden aarreaitta. Ennen vuoden 1917 vallankumousta Inkerissä oli 32 luterilaista seurakuntaa, joissa suomea puhuvia luterilaisia oli 170.000 ja ortodoksisia inkerikkoja noin 20.000. Vallankumouksen jälkeen inkeriläisten tavoitteena oli autonomia, mutta pyrkimykset siihen suuntaan tukahtuivat nopeasti bolsevikkien tultua valtaan. Tarton rauhassa 1920 Inkerille luvattua autonomiaa ei toteutettu. Päinvastoin 1928-1938 noin 40.000 inkeriläistä siirrettiin Siperiaan. 1941-1944 suurin osa Inkeriä oli saksalaisten ja pieni osa Pohjois-Inkeriä suomalaisten miehittämä. Saksalaisten toimesta tuotiin noin 63.000 inkeriläistä Suomeen. Vuoteen 1945 mennessä suurin osa heistä, noin 55.000, joutui palaamaan takaisin Neuvostoliittoon, loput onnistuivat jäämään Suomeen tai pakenivat Ruotsiin. Sodan jälkeen osa inkerinsuomalaisista on asunut sekaisin venäläisten kanssa entisillä asuinsijoillaan Inkerinmaalla. Pyrkimys suomen kielen säilyttämiseen ja luterilaisten seurakuntien toiminnan elvyttämiseen on alkanut ja on tällä hetkellä suuri. Juhani Silván 3

KARKKILAN KOTISEUTUYHDISTYS RY:N JOHTOKUNTA Hakomäki, Risto Astala, Marita Ahomäki, Ritva Holli, Marja Kataisto, Raili Kivi, Seppo Laine, Kari Niklander, Hannu Suonpää, Voitto Wikberg, Pekka puheenjohtaja, museoasiat, jäsenlehti, julkaisut, tiedottaminen johtokunnan sihteeri talousasiat julkaisut tapahtumat maaseudun asiat, tapahtumat tapahtumat tapahtumat tapahtumat varapuheenjohtaja, sukututkimus, julkaisut, jäsenlehti, tiedottaminen KARKKILASSA TAPAHTUU 2003 Suomen Valimomuseo Avoinna ke-su klo 11-18 Solmu Mäkelän sirkusaiheisia julisteita Karkkila-Högforsin työläismuseo Avoinna ke-su klo 12-18 Opastukset tasatunnein. Heinäkuussa sunnuntaisin aikamatkoja Högforsin masuuni Avoinna ke-su klo 11-16 Tinavalupaja Opastukset tasatunnein PISAROITA -näyttely Högforsin konepajahalleissa 18.5.-17.8. Avoinna joka päivä klo 12-18 Näyttelyssä mukana 46 kuvataiteilijaa 4

Albert Kirjasen pitkä matka Juho ja Anna Kirjasen pakkomatka Inkerinmaan Skuoritsasta Karkkilan Fagerkullaan alkoi keväällä 1943 ja päättyi jouluna 1944. Isä Juho oli työssä Högforsin tehtaalla ja perhe asui tehtaan omistamassa tiilitalossa nykyisen Fagerkullankadun varressa. Paluumatka alkoi joulun välipäivinä 1944 Hyvinkään asemalta härkävaunussa aluksi Leningradiin ja sieltä kohti tuntematonta määränpäätä. Tämä matkaosuus kesti kymmenen vuotta. Inkerinsuomalainen Albert Kirjanen kaivaa repustaan rypistyneen ja ruskettuneen Haukkamäen kansakoulun todistusvihon, jossa on alakansakoulun I luokan arvostelusivut joululta 1943, keväältä 1944 ja vielä joululta 1944. Alla kussakin on opettajan nimi: Elli Törmänen, Lempi Soimela ja Linnea Naskali. Kaksi viikkoa viimeisen todistuksen saamisen jälkeen Albert Kirjanen joutui lähtemään perheensä kanssa Fagerkullasta takaisin Neuvostoliittoon tuntemattomaan määränpäähän. Perillä perheen kaikki kirjat ja paperit heitettiin asemalaiturille sytytettyyn rovioon, myös Albertin todistus. Albert huomasi todistusvihkonsa nuotion liekeissä ja sai siepatuksi sen takaisin itselleen. Se säästyi ahnailta liekeiltä ja jäi parin äidin taskussa säilyneen valokuvan lisäksi ainoaksi dokumentiksi lapsuusvuosista. Seisomme Haukkamäen koulun takana ja katselemme alapuolellamme lapsia odottavaa pallokenttää. Muistan Karkkilan ajoista enää kovin vähän, vain joitakin pieniä tapauksia. Yhden tästäkin jyrkästä rinteestä. Laskettelimme mäkeä takamuksillamme ja kerran törmäsin mäen juurella toiseen poikaan ja katkaisin jalkani. Tuo toinen poika oli silloinen karkkilalainen Pertti Vuorinen, joka oli Albertin kanssa samalla luokalla. Itse asiassa tuo pieni onnettomuus riitti todistamaan vanhan luokkatoveruuden. Toinenkin muisto palautuu Albertin mieleen. Koulusta johti pieni oikopolku Fagerkullaan ja sen varrella kasvoi paksuoksainen petäjä. Kerran kotimatkalla putosi ylhäältä puusta pala tiiliskiveä Albertin päähän. Ainoat koulumuistot Albert Kirjasella ovat Haukkamäen koulusta. Kuvassa vasemmalta Pertti Vuorinen, Albert Kirjanen ja kirjoittaja. Kuva: Olavi Palonen 5

Ei se ollut mitään rasismia, vaikka nyt niin ajattelettekin. Ei minua silloin pidetty minään pikkuryssänä. Se oli vain poikien välistä ilkikurisuutta. Sellaista on aina poikien touhuissa. Vaikka silloin itku tulikin silmään, niin nyt kyllä puristaisin tuon pojan kättä, jos tähän paikalle osuisi. Juho ja Anna Kirjasen perhe asui Fagerkullankadun tiilitalon toisen päädyn yläkerran huoneessa. Tuosta yläkerran ikkunasta olen monesti katsellut ulos ja tuosta ovesta kulkenut. Sisällä menivät jyrkät portaat yläkertaan. Isä oli tehtaalla jonkinlainen koneitten korjaaja, vaihtoi hihnoja ja sellaista. Minä vein hänelle tehtaalle usein eväspaketin. Istuimme ratapenkalla ja söimme yhdessä eväitä. Töitä oli silloin tehtaalla tarjolla, kun paikkakunnan omat miehet olivat rintamalla. Kyllä minua aivan hävettää, etten muista yhtään silloista leikkikaveriani, vaikka olihan niitä. Me kuitenkin olimme täällä vain puolitoista vuotta. Se on lyhyt aika ja sitten sen jälkeen tapahtui niin paljon kaikkea järkyttävää, mikä hukutti aikaisemmat muistot alleen. Mutta sen muistan, että tuolla kalliolla oli tasainen paikka, jolla leikittiin. Kallio oli silloin kuitenkin sileä eikä nurmettunut. Mutta muistan sen paljon jyrkemmäksi. Perhekuva Karkkilan ajoilta. Kuvassa vasemmalta Juho, Anna ja Katri-mummo. Albert seisoo äidin edessä. Arvo, nuorin pojista, oli syntynyt matkan alkuvaiheessa Narvassa. Keskimmäisen pojan nimi oli Voldemar. Koti Skuoritsassa Juho ja Anna Kirjasen kotipitäjä Inkerinmaalla oli Skuoritsa ja kotikylä Tehvina. Ne sijaitsevat nelisenkymmentä kilometriä Pietarin eteläpuolella. Lähin suurempi paikka oli Hatsinan kaupunki. Skuoritsa on ollut satoja vuosia suomalaisten talonpoikien asuinseutua. Talot olivat lähekkäin. Pellot ympäröivät taloryhmää ja metsä oli talojen takana. Elämä Skuoritsassa oli yksinkertaista ja rauhallista. Tuosta yläkerran ikkunasta olen katsellut ulos ja tuosta ovesta kulkenut. Kuva: Olavi Palonen 1930-luvun loppua lähestyttäessä elämä alkoi kuitenkin Skuoritsassa ja koko Inkerinmaalla järkkyä. Ensin tuli pakkokollektivointi: talollisten oli luovuttava omistamastaan maaomaisuudesta ja karjasta. Kaikki tuli luovuttaa yhteiseksi omaisuudeksi. 40.000 maansa menettänyttä inkeriläistä siirrettiin Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Sitten tuli sota ja saksalaiset miehittivät maan. Ennen rauhallinen maaseutu muuttui sotatantereksi. Niiden, jotka vielä olivat jäljellä, oli lähdettävä sotaa pakoon. 6

Syksyllä 1944 Neuvostoliitto kehotti inkeriläisiä aluksi vapaaehtoisesti palaamaan Inkerinmaalle. Karkkilassa asuvat inkeriläiset koottiin nykyisen Keskuspuiston paikalla sijainneelle torille, jossa neuvostoliittolainen agitaattori puhui heille. Monet päättivät lähteä kotimatkalle. Isäni kyllä sanoi, ettei ryssän sanaan ole uskomista. Kotiin emme pääsisi. Mekin kyllä sitten päätimme lähteä, koska halusimme pysyä muitten joukossa. Isä sanoi, että on parempi kuollakin tuttujen kanssa kuin yksin vieraalla maalla. Hyvinkäällä meitä odottivat härkävaunut, joihin ahtauduimme ja jonka kapeista ikkuna-aukoista yritimme tarkkailla ympäristöä. Hyvinkääläiset lotat toivat meille puuroa. Muistan sen, koska se oli vielä perilläkin ainoa syömäkelpoinen ruoka. Vainikkalan raja-asemalla ikkunoiden taakse naulattiin piikkilankaa ja härkävaunun katolle rakennettiin pieni koppi konekivääriä varten. Skuoritsasta lähdettiin aluksi Viroon. Junalla mentiin ensin Narvaan, joka oli ensimmäinen kaupunki Viron puolella. Narvaan jäimme kahdeksi kuukaudeksi. Sinä aikana isä oli siltatöissä. Narvaa pommitettiin ankarasti. Erään pommituksen aikana, juuri kun olimme juoksemassa pommisuojaan, syntyi veljeni Arvo. Minä jäin muista jälkeen, kaaduin ja ilmeisesti pommien paineaallosta johtuen pyörryin. Heräsin Narvan ortodoksikirkon kellarissa erään Saksan armeijan sotilaan polvella. Hän näytti minulle pienen pojan valokuvaa. Tajusin, että se oli hänen oman poikansa kuva, vaikken kieltä ymmärtänytkään. Asema, jolla lopulta noustiin pois junasta, oli Nelidovo. Ihmisille annettiin asuttavaksi parakki, jonka ikkunat oli rikottu. Se oli täynnä lunta, joka piti ensin käsin kantaa ulos. Lapioita ei ollut. Ei meillä ollut syömäkelpoista ruokaakaan. En ymmärrä, miten selvisimme talvipakkasissa kevääseen. Sitten keväällä sattui outo tapaus. Olin ongella läheisellä joella, kun minua lähestyi sotilas. Aluksi pelästyin, mutta sitten tunsin hänet enokseni. Eno oli sotamiehenä puna-armeijassa ja pystyi auttamaan meitä lopulta eteenpäin. Kamenkan kylässä Keksi-Venäjällä Juho Kirjanen oli työssä hiilikaivoksella toista vuotta, kun tuli lähtö kotiseudulle. Siellä kuitenkin viivyttiin vain yksi vuorokausi ja matka jatkui Viroon Kohtlajärven palavankiven kaivoksille. Seurasi jälleen kolme vuotta kaivostyötä ja sitten jälleen siirto kauas Vienanmeren rannalle, nyt puolestaan metsätöihin. Vielä sekin jakso kesti kolme vuotta. Vuonna 1955 pääsimme lopulta takaisin Inkerinmaalle. Kymmenen vuotta kestänyt kotimatka oli vihdoin tehty loppuun. Vaikka Skuoritsassa oli paljon poltettu ja hävitetty, oli mummon talo edelleen pystyssä ja eheänä. Siinä kuitenkin asui venäläisiä. Pystyimme jotenkin osoittamaan sen, että talo kuului meille ja viranomaiset suostuivat oikeudenkäyntiin. Oikeutta käytiin puoli vuot- Narvasta matka jatkui Paldiskiin ja sieltä pienellä laivalla Hankoon. Hangossa väki siirrettiin pakolaisleirille ja osa kuljetettiin toiselle leirille Oittiin. Sinne lähti myös Kirjasen perhe ja sieltä edelleen Karkkilaan. Karkkilan jälkeen 10 vuotta kestänyt kotimatka Viimeistään Leningradissa tajusivat matkalaiset, että ainakaan Inkerinmaalle ei oltu menossa. Juna lonksutteli viikkoja ja pysähtyi lopulta nykyisen Tverin alueelle Keski-Venäjälle. Tämä mummon talo jouduttiin jättämään Inkerinmaalle. Se myös saatiin takaisin kymmenen vuoden pakomatkan jälkeen. Nykyisin siinä asuu Albertin nuorin veli. 7

Tämä Haukkamäen koulusta saatu todistus säästyi polttorovion liekeistä Keski-Venäjällä. ta ja sen ajan yhdeksän hengen perheemme asui kymmenen neliön saunarähjässä. Vasta sitten pääsimme päätaloon. Ansiotöitä rekkakuskina, vapaaehtoistyötä kirkossa Aikuisikään mennessä olin oppinut suomen kielen lisäksi myös venäjän kielen ja tulin hyvin toimeen vironkin kielellä. Kielitaitoisena sain valita seudut, joilla ajoin tavaraa paikasta toiseen. Minulle oli aina kaikkein tärkeintä säilyttää suomen kielen taitoni ja siksi valitsin Suomea lähinnä olevat seudut eli Viron, Latvian ja Liettuan. Sitä väliä ajelin vuosikaudet. Toiveenani oli saada autoon sellainen radio, joilla pystyi kuuntelemaan suomalaisia asemia. Kun sitten kerran pääsin vierailemaan Ruotsiin paenneen enoni luo, sain ostettua sellaisen radion ja myös pari kasettia, joilla oli suomenkielisiä lauluja. Niitä kuuntelin aina kun oli mahdollisuus. 1987 tuli kuluneeksi 50 vuotta Skuoritsan seurakunnan lopettamisesta ja se herätti henkiin ajatuksen seurakuntaelämän elvyttämisestä. Hankkeen yhdeksi puuhamieheksi ryhtyi Albert Kirjanen. Vuonna 1989 saatiin Skuoritsan ystävyysseurakunnaksi Rautalammin seurakunta Suomesta ja rautalammilaisten avulla Skuoritsaan tilapäinen parakkikirkko, joka vihittiin käyttöön 1991. Kirkon esimieheksi valittiin Albert Kirjanen. Tällä hetkellä kunnostetaan myös vanhaa kirkkoa, josta oli jäljellä vain kiviset seinät. Inkerinmaan seurakunnallinen elämä sai uutta vauhtia, kun vuonna 1993 Inkerin luterilainen kirkko sai piispakseen Leino Hassisen Suomesta. Kaikki edellisetkin piispat olivat olleet suomalaisia, mutta Hassinen oli kuitenkin syntyään sortavalalainen ja marksismin tuntija. Siitä oli selvää konkreettista hyötyä. Albertin kannalta erikoinen yhteensattuma oli, että myös Leino Hassinen oli asunut Karkkilassa. Hän oli toiminut siellä kirkkoherrana. 8

Vapaaehtoistyötä heimosoturien hyväksi Albert olisi päässyt siirtymään takaisin Suomeen jo vuonna 1987, mutta hän halusi vielä silloin toimia Inkerinmaalla. Mutta kun inkeriläiset 1990-luvulla pääsivät isommin joukoin siirtymään paluumuuttajina Suomeen, lähti myös Albert Kirjanen. Vuodesta 1996 lähtien hän on asunut eläkeläisenä Mäntsälässä ja on omistanut eläkeläisen päivänsä inkerinsuomalaisten heimosoturien asialle. Nykyisin Albert Kirjasen auton mittariin kertyy tuhansia ajokilometrejä Suomessa ja Venäjällä. Inkerinsuomalaisten heimosoturien auttaminen on nyt tärkein asia. Kuva: Olavi Palonen Viime vuosina suomalaisille ovat tulleet tutuiksi ns. Suomen-pojat, virolaisten vapaaehtoisten muodostaman jalkaväkirykmentti JR 200:n sotilaat, jotka taistelivat suomalaisten sotilaitten rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Mutta myös inkerinsuomalaisilla oli Suomen rintamalla omat pataljoonansa. Toisen perusti ensin Saksan armeija ja se toimi aluksi vartiointitehtävissä saksalaisten valtaamalla Neuvostoliiton alueella. Syksyllä 1943 miehet siirrettiin Suomeen ja heistä muodostettiin Erillinen Pataljoona 6, joka taisteli suomalaisten kanssa suurhyökkäyksen aikana kesä- ja heinäkuussa 1944. Toinen oli sotavangeista koottu Pataljoona 3. Valvontakomission vaatimuksesta oli sotavuosina Suomeen siirretyt neuvostokansalaiset palautettava takaisin Neuvostoliittoon. Ne, jotka eivät halunneet palata vapaaehtoisesti, ilmiannettiin ja luovutettiin neuvostoviranomaisille väkisin. Osa Suomen armeijassa palvelleista palasi omaistensa mukana suurten lupausten houkuttelemina ja vangittiin. Osa pakeni mm. Ruotsiin. Etsintä oli tehokasta ja ilmiannosta maksettiin. Pekka Mutasen vuonna 1999 julkaisemasta kirjasta Vaiennetut sotilaat (Ajatus-kirjat) ilmenee, että viimeinen Suomen riveissä palvellut inkeriläinen vangittiin ja luovutettiin Neuvostoliittoon niinkin myöhään kuin 1955. Neuvostoliitossa sotilaiden vankeustuomiot vaihtelivat 10 ja 25 vuoden välillä. Yli puolet palautetuista katosi lopullisesti. (Seura n:o 39 / 29.9.2000). Vuodesta 1993 lähtien inkeriläiset heimoveteraanit ovat saaneet Valtiokonttorin maksamaa rintama-avustusta. Tarkkaan ottaen sitä saavat ne veteraanit, jotka ovat löytyneet Inkerinmaalta, Suomesta ja Ruotsista ja jotka ovat uskaltaneet ilmoittaa itsensä avustukseen oikeutetuiksi. Pelko on edelleen suuri ja siksi avun ojentamiseen tarvitaan paljon suomalaista vapaaehtoistyötä. Yksi vapaaehtoista työtä Suomessa tekevä taho on Finnairin lentävä henkilökunta. Työ alkoi purseri Kalevi Rönnqvistin kertoman mukaan jo vuonna 1974 suomalaisten veteraanien auttamisella. Myöhemmin kohderyhmäksi ovat tulleet myös Inkerin heimoveteraanit. Ratkaisevan tärkeä hyvä työ tehtiin pari vuotta sitten, kun henkilökunta osallistui keräykseen, jonka tuotolla hankittiin uusi Toyota Hiace -pienoisbussi Punkaharjun Kuntoutussairaalalle. Tällä autolla Albert Kirjanen nyt ajaa lähes viikoittain Suomen ja Inkerinmaan, Baltian, Karjalan ja Venä- 9

jän maanteillä kuljettaen veteraaneja Suomeen saamaan lääkärinapua ja kuntoutusta ja vieden myös keräystavaraa sitä tarvitseville. Olen vain yksi monista Jutustelutuokiomme siirtyy vähitellen Karkkilasta hyvinkääläiseen kahvilaan, jossa vielä kerran katselemme suuren Venäjän maantiekarttoja ja etsimme sieltä Kirjasen perheen kulkureittiä. Albertilla alkaa kuitenkin olla kiire Mäntsälään. Parin päivän kuluttua hän lähtisi jälleen matkalle. Silloin hänen tärkeänä kuormanaan autossa on Suomessa kuolleen veteraanin tuhkauurna, jota hän lähtee viemään kotiseudun multiin Tarttoon. Yleensä matkaseuranani ovat elävät ihmiset, mutta joskus myös vainajat. Tämä kaikki on tärkeätä työtä, mutta minua hirveästi harmittaa, kun minut niin usein vedetään esille. Minä olen vain yksi inkerinsuomalaisista ja samanlainen kohtalo kuin minulla, on ollut kymmenillä tuhansilla muilla. En minä ole sen kummempi. Inkeriläisten asia on tullut meille kolmelle jutuntekijälle aika tavalla läheisemmäksi ja konkreettisemmaksi. Pertti Vuorinen ja valokuvaajamme Olavi Palonen lupaavat kaivaa varastoistaan tarpeellista tavaraa Albertin seuraaviin kuljetuksiin. Mutta lähtekää itse mukaan, autossa on tilaa. On erittäin tärkeätä, että mahdollisimman moni suomalainen itse omin silmin saisi nähdä kielisukulaisten asuinpaikat. Siksi pyydän aina mukaan matkaseuraa. Monet kansanedustajat ja kirkon johtajat ovat istuneet autoni penkillä. Lähtekää tekin joskus. Jään odottamaan. Albert Kirjanen tekee kaiken mahdollisen vielä elossa olevien heimoveteraanien löytämiseksi ja auttamiseksi. Jos itse keksit keinon auttaa häntä, ota yhteyttä. Albertin, miehen jolla on sydän puhdasta kultaa, tavoittaa puhelimitse numerosta 0400-299 377. Juhani Silván Haukkamäki kutsuu jälleen Jos olet kiinnostunut tapaamaan entisiä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä, suunnista Haukkamäen (Fagerkullan museoalue) Pakariin lauantaina 5. heinäkuuta 2003 klo 14.00. Entiseen tapaan laulamme, muistelemme ja pidämme hauskaa. Samalla sinulla on mahdollisuus ostaa Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen tuotteita. Tapaamisiin Raili Kataisto 10

Yksi tavallisimmista joka kodin huonekaluista on keinutuoli. Vanhimmat keinutuolit Suomessa ovat 1700-luvulta, jolloin suosittiin raskailla jalaksilla varustettuja yhden- tai kahdenistuttavia tuoleja, joissa keinumissuunta saattoi olla myös sivuttain. Tuolloin keinutuoli kuului vain varakkaimpien kotien sisutukseen. Kansan koteihin niitä alkoi ilmaantumaan vasta 1800-luvulla, kun niiden valmistuksesta tuli teollista toimintaa. Nykyaikaisen malliset, pitkä- ja ohutjalkaiset keinutuolit tulivat muotiin 1840-luvulla. Tällöin Amerikasta tulleiden paluumuuttajien mukana saapui maahamme keinutuolimalli, jonka esikuvana oli alunperin Englannista Amerikan itärannikolle 1700-luvulla kotiutunut ns. Windsortyylinen keinutuoli. Tästä ohuilla selkänojan pinnoilla varustetusta ja pitkittäisjalaksisesta tuolista, jota kutsuttiin Boston-malliseksi syntysijansa mukaan, tuli pian kaikkein suosituin malli, jota valmistetaan yhä edelleen. Antiikkipalsta Keinutuoli Ensiksi Boston-mallisia tuoleja ryhtyivät valmistamaan kaupunkien puuseppämestarit, mutta menekin lisääntyessä varsinainen suurtuotanto keskittyi Hämeen ja Satakunnan muutamiin pitäjiin etenkin Nakkilaan ja Urjalaan. Urjalan keinutuoli onkin lähes puhdas bostonilainen keinutuoli, jolle ominaista ovat sorvatut osat: jalat, jalkojen välipinnat sekä kädensijojen pinnat ovat sorvattuja. Urjalalaisen tuolin selkänojassa on kuusi pystypinnaa ja kädensijoissa keskellä tukipinna.!862 valmistui ensimmäinen rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan ja pian myös Riihimäen kautta Pietariin. Markkina-alue laajeni huomattavasti. Keinutuolikaupan keskukseksi tuli Hämeenlinna, jonka liikemiehet ryhtyivät välittämään keinutuoleja koko maahan. Keinutuolien valmistus otettiin myös 1863 perustetun Jy- Yhdenistuttava Boston-mallinen keinutuoli. Kuva: Tornionlaakson maakuntamuseo. väskylän seminaarin puutyön opetusohjelmaan, joten myös opettajien mukana keinutuolien valmistus levisi nopeasti maamme joka kolkkaan. Ensimmäiset metallista valmistetut keinutuolit valmistettiin Englannissa, missä niitä esiteltiin mm. vuoden 1851 Lontoon maailmannäyttelyssä. Seuraavana vuonna niitä alettiin valmistaa myös Helsingissä. 1910-luvulla keinutuoli oli vielä statusesine, jonka hankkimista rajoitti ostajan varallisuus. Myöhemmin hintojen laskiessa yhä useammat pys- 11

tyivät hankkimaan sen, mutta edelleen se pysyi suhteellisen korkean hintansa vuoksi yleisenä yhteislahjana esim. syntymäpäiviksi. Vaikka nykyisin monet ajattelevat keinutuolia lähinnä vanhusten lepotuolina, oli aikaisemmin aivan tavallista lahjoittaa yhden- tai kahdenistuttava keinutuoli vaikkapa häälahjaksi. Keinutuoli pysyi pitkään talon mukavimpana istuinpaikkana. Mukavuutta lisäsi emännän valmistama keinutuolimatto, joka oli kauniisti koristeltu ja joskus topattukin. Vauraimmissa taloissa saattoi olla useampiakin keinutuoleja, joista uudemmat sijoitettiin paremmalle puolelle, mutta vanhoilla keinuttiin arkihuoneessakin. Keinutuolia kutsutaan monella nimellä, joista nykyään perusmuodon lisäksi yleisimpiä Urjalassa ovat keinutooli ja -tuali sekä keinustooli, mutta tuttuja ovat myös keikku, liikku ja liikkutuali. Keinutuolia pidetään edelleen arvokkaana ja siten myös vieraalle sopivana istuinpaikkana. Ennen vierasta saatettiin kehottaa keinumaan sanomalla esimerkiksi Tarttee istual liikkuu tai Istu ny ja heilauta surut pois! Kahdenistuttava biedermaier-tyylinen keinutuoli Kylmäkoskelta. Valmistettu 1830-50. Kuva: Museovirasto. Risto Hakomäki Korteniemen kesätapahtumia Korteniemi on kesäisin asuttu metsähallituksen omistama perinnetalo Tammelan Liesjärvellä, keskellä kansallispuistoa. Se ei ole museo vaan toimiva maatalo. Sen esineet ovat käyttöä varten ja niillä tehdään perinteisiä maatalon töitä. Myös vierailijat saavat yrittää. Teemapäivät ensi kesänä: 5.7. klo 11-18. Heinäntekotalkoot (säävarauksella) 9.8. klo 11-18. Perinnepäivä 13.9. klo 9-16. Euroopan rakennusperinnepäivä, tehdään riukuaitaa 3.10. klo 9-16 ja 4.10. klo 11-16 Pellavapäivät. Teemapäivinä lämpiää savusauna. 12

Hajamietteitä uusmaalaisuudesta Uusmaalaisuudesta puhuttaessa siteerataan usein Kaarlo Terhin Uusmaalaisten laulua. Kovin paljon muuta leimallisesti uusmaalaista ei oikein olekaan. Muinaisesta virolaisesta eräalueesta ja ruotsalaisten asuttamasta Hämeen rannikosta on tullut muuttoliikkeen pussinpohja, maakunta, jossa väkiluku kasvaa. Uusimaa on alueeltaan pieni ja väestöpohjaltaan hajanainen, se on kuin Suomen Libanon. Vaikkei romantisoitua maaseutuhenkeä haikailisikaan, voi silti ihmetellä, miksei uusmaalaisuus vaikuta tulokkaisiin, vaan tulokkaat vaikuttavat uusmaalaisuuteen. Ehkä tulijoita saapuu liian tiuhaan tahtiin. Uusimaa on myös hyvin hajanainen, ja uusi maakuntajako vielä lisää hajaannusta. Kun perustettiin sekä Uusimaa/Nyland että Itä-Uusimaa/Östra Nyland, voi vain ihmetellä, minne joutui Länsi-Uusimaa/Västra Nyland. Vai onko se jokin tunnusmerkityksetön osa, jota ei erityisemmin tarvitse korostaa? Uuttamaata pidetään värittömänä maakuntana. Se näkyy erityisesti kulttuurissa. Kansallis- ja heimoaatteiden nousu 1800-luvulla ei tuonut yliopistoon edes uusmaalaista osakuntaa suomenkielisille, syntyi hyvin väljä ja vaikeasti määriteltävä Eteläsuomalainen Osakunta. Tai menkäämme penkomaan kirjakauppojen laareja. Pääkaupunkilasikustantajia tuntuu kiinnostavan lähinnä itse Stadi tai sitten todella jännittävät ja pittoreskit kehitysalueet. Karjalohjan ja Mäntsälän tunnot eivät ole yhtä myyviä kuin Kainuun ja Lapin. Entä koululaitos? Opettaja saattaa olla muuttoliikkeen mukana junan tuoma pohjoisen ihminen. Nykyisyyteen virikkeinä hänellä ehkä ovat pääkaupungin kulttuuritarjonta, tunteiden napanuora on kiinni kotiseudussa. Niinpä uusmaalaisille lapsille opetetaan rivien välissä, että eihän tämä Uusimaa mikään perusmaakunta ole. Tätä mieltä oli muuten hyvinkin ansioitu- nut F. E. Sillanpää. Täällä kun puhutaan niin rumaa murrettakin, kuten puolestaan väitti August Ahlqvist-Oksanen keskeisenä argumenttinaan Aleksis Kiveä vastaan. Paluuta metsäsuomalaisuuteen Uudellamaallakin Ehkä myös uusmaalaisilla on kotiseutusokeutta? Se mikä on liian likellä ei tunnu itsestään kiehtovalta. Parina viime vuosikymmenenä Uudellamaalla on ruvettu tapaamaan ilveksiä, susia ja karhuja, myös korpit ja huuhkajat ovat yleistyneet. Luontokappaleet oppivat tulemaan toimeen ihmisten ilmoilla, onhan täällä peuroja, fasaaneja ja kaatopaikkoja. Vai ovatko ne enää ihmisten ilmoilla? 1960-luvun suuressa rakennemuutoksessa oli paljossa kyse isojaon peruuttamisesta, syrjäkylien ja haja-asutuksen autioittamisesta. Huvilanomistajia ja retkeilijöitä kuhisee kesäisin, mutta ovatko Uudenmaan syrjäkylät aikoihin olleet yhtä tyhjiä kuin nyt? Saariston väkimäärä on sama kuin isonvihan hävitysten jälkeen. Marraskuisena tiistaiaamupäivänä Uudenmaan monilla kulmilla on nykyisin hyvin hiljaista. Pikkukyliä kuolee ja näivettyy. Pääkaupunkiseutuun lukeutuvan Espoon Nuuksiossa asuu perheitä, joiden kauppamatka on viitisentoista kilometriä. Myymäläauto ei enää kulje. Luonnonsuojelualueita on perustettu ihmeen vähän Uudellemaalle. Uudenmaan luonto on kaikkein uhatuinta, eikö juuri täällä tulisi perustaa se minkä vielä voi? Myös perinteiset maisemakokonaisuudet ovat säilyttämisen arvoisia, kuten vaikkapa Pinjaisten (Billnäs) teollisuusmaisema Pohjassa tai Ohkolan kylä Mäntsälässä - tai Karkkilan ruukin maisemat. Vai onko niin, että luonnon- ja ympäristönsuojeluun liikenee lähinnä vain syrjäisiä pohjoisen alueita, jotka eivät kelpaa kaupalliseen käyttöön? 13

Uudenmaan maakuntakala on kuha ja maakuntalintu mustarastas. Pääkaupunkiseutu omaksi läänikseen Suomessa sietäisi harkita monessa maassa toteutettua käytäntöä, että pääkaupunki ja sen aivan välitön ympäristö muodostaisivat oman lääninsä. Näinhän on esimerkiksi Itävallassa, saksassa, Australiassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Meillä tähän kuuluisivat luontevasti Vantaa, Kauniainen, ja suurin osa Espoota. Tämä itsenäistäisi muuta Uuttamaata Helsingin holhouksesta. Pääkaupunkinamme voisi olla vaikkapa Lohja tai Porvoo. Väestönsiirrot peittävät perinteet Joel Lehtonen on myöhäistuotannossaan kuvannut paikkakuntaa, jonka nimi Krokelby on ilmeinen yhdistelmä Åggelbystä (Oulunkylä) sekä sanasta avkrok, syrjäkulma. Tuolloin Oulunkylä vielä kuului Helsingin pitäjään, kunnes Helsingin kaupunki senkin hotkaisi. Krokelby on puolivillaisuuden tyyssija, taajama, joka ei ole kaupunkia eikä maaseutua. Asukkaat ovat jo muualta tulleita, usein nousukkaita, taikka luokastaan suistunutta kantaväestöä. Tänään nuo Lehtosen krokelbyt, mikäli niistä vielä on jotain jäljellä, vaikuttavat inhimillisiltä verrattuna uusiin Krokelbyihin. Niitähän ovat Vantaan ja Espoon monet lähiöt (kenen kannalta ne ovat lähellä ja mitä?). Niitä rupeavat myös olemaan Nurmijärven Klaukkala ja Vihdin Nummela. Sopii miettiä, kuinka ovelasti ohjailtua muuttoliike on. Onko tarkoituksena ollut muuttaa Uudenmaan perinteisten teollisuuspaikkakuntien poliittisia voimasuhteita? Tai laimentaa joidenkin kuntien talonpoikaista asennemaailmaa? Vai onko pyrkimys - kuten ainakin lopputulos - ollut suomenruotsalaisuuden hävittäminen? Uudenmaan maakunnallinen ominaispiirre ja kotiseutuleima on ruotsin kieli, eteläinen Uusimaa on se svensk jord, josta jo Arvid Mörne runoili. Nyt lappaa Savosta väkeä Porvooseen ja Hankoon ihmettelemään, että minkä takia jotkut tahtovat puhua täällä ruotsia. Puolen vuosisadan ajan on Suomenlahden molemmilla rannoilla ollut meneillään samantyyppinen prosessi. Lähinnä taloudellisista syistä rannoille on tuotu ja tuotettu uutta työvoimaa, nuorta lisääntymisintoista väkeä. Virossa he olivat enimmäkseen venäjänkielisiä, Uudellamaalla suomen itämurteiden puhujia. Alkupeärinen väki jäi jalkoihin. Narva venäläistyi ja Kirkkonummi suomalaistui. Virossa tämä kehitys on nyt pysähtynyt, Suomessa väestönsiirrot sen kuin kiihtyvät. Menetämmekö maakuntamme? Pitäisikö Uusimaa menettää, jotta sen monet piirteet huomattaisiin? Vai emmekö jo ole menettämäisillämme? Vahinko ei tapahdu yhtä näyttävästi kuin Pohjois-Suomessa, väki ei siirry täältä vaan tänne. Kainuulainen on työn puutteessa joutunut lähtemään Hyrylään. Koti-ikävä jäytää, eikä uuden asuinpaikanhistoria juuri kiinnosta. Elementti- 14

slummissa kehitytään vapaa-ajasta haaveilun mestareiksi, ja kun loma koittaa, ajetaan Kainuuseen ja laitetaan teltta tai asuntovaunu kotimökin pihalle. Syntyy kaksi identiteettiä: nykyisyys töissä vieraalla paikkakunnalla sekä lomat kotiseudun säilötyssä, kesäksi virkistyvässä maisemassa. Kuinka on käynyt alkuperäisen uusmaalaisen, hänen, joka varttui Hyrylässä? Aamupuuroa syödessään hän katseli kylän vainioille. Nyt on pellolle aidan taakse kohotettu elementtitaloja, sieltä ylhäältä tuijotetaan hänen puuronsyöntiään ja ihmetellään, että mistäs tuo taloröttelö tuohon tuli. Suurin osa vastaan tulijoista on nyt ventovieraita, kun taas kainuulaisemme pääsee edes joskus synnyinympäristöönsä. Uusmaalaisen kohtaamat tulijat puhuvat outoa murretta tai slangia, ja vastakohdat kärjistyvät lisää, jos alkuperäinen uusmaalaisemme edustaa paikkakunnan kansainvaelluksen alle nujertuvaa suomenruotsalaisuutta. Jollei uusmaalaisemme ole järin innostunut muualta ohjatuista muutoksista, hän saa kuulla olevansa nurkkakuntainen, ylpeä tai vähemmän vieraanvarainen. Nykyään uusmaalainen identiteetti on jalkoihin jääjän identiteettiä. Pohjois- ja itäsuomalaiset on muutettu juuriltaan, uusmaalaisilta on muutettu juuret. Väkipakolla ruuhka-suomeen Väestönsiirrot eivät niinkään ole parantaneet palveluja Uudellamaalla kuin rikkoneet monia luontaisia suhteita. Mutta maakunnan väki on viatonta vinoon kehitykseen, samoin muuttajat. Vika on nykyisen aluepolitiikan ponnettomuudessa sekä niissä suuruudenhulluissa kunnanisissä, jotka millä hinnalla hyvänsä tahtovat kapunginisiksi. Monille uusmaalaisille kunnille flirttailu pääkaupunkiseudun kanssa on kuolemansuudelma, joka hyvin nopeasti johtaa oman perinteen vesittymiseen ja joutumiseen ison kumppanin pieneksi kylkiäiseksi. Me uusmaalaiset emme ole pyytäneet päästä ruuhkasuomalaisiksi, eikä sitä ole meiltä kysyttykään. Hannu Niklander Miksi kyläkirjoja tehdään? Alimmainen on saamassa kyläkirjan. Vuotinaisten kyläkirja ilmestyi pari vuotta sitten. Näin Karkkila on mukana suositussa kyläkirjojen tekemisen aallossa. Mutta miksi kyläkirjoja tehdään? Nehän kertovat vain tavallisten ihmisten elämästä. Juuri siksi. Historia ei olekaan vain hallitsijoiden historiaa ja maiden välisiä sotia. Se on tavallisten ihmisten elämää ja naapurien välisiä rajariitoja, jos kohta hyvää yhteispeliäkin. Kyläkirjat kertovat meille, miten ennen elettiin ja mitä kaikkea tuolloin tehtiin ja osattiin. Ne kertovat ihmisistä, jotka kamppailivat elinolosuhteiden parantamiseksi. Saivat kyliin koulut ja paremmat tiet. Ne ovat täynnä todellisia sankaritarinoita. Kyläkirjojen kautta omat esi-isämme näyttäytyvät kyläyhteisöjen jäseninä, joilla oli oma paikkansa ja tehtävänsä. Ne ovat siten meidän jokaisen omaa historiaa. Kyläkirjoja tehdään kylien nykyisille ja entisille asukkaille, sukunsa historiasta kiinnostuneille, paikallishistoriaa harrastaville, entisestä elämästä innostuneille. Ne sisältävät tarinaa kauniista ja rohkeista, rumista ja rikkaista, köyhistä ja kelpaamattomista. Ne ovat täynnä täyttä elämää. Marja Holli 15

Seurasaaressa Karkkilasta peräisin oleva luhdillinen vilja-aitta Kävelen usein vaimoni kanssa Seurasaaressa. Huomasin äskettäin, että Karkkilakin on siellä edustettuna. Tämä voisi kiinnostaa karkkilalaisia, sanoin vaimolleni. Kotona rupesin kirjoittamaan ja piirtämään Karkkilan luhdillista vilja-aittaa. Jo 1800-luvun lopulla oltiin huolestuneita vanhojen kansanrakennusten häviämisestä. Seurasaaren ulkomuseo oli ratkaisu ongelmaan. Seurasaaressa on nyt pienellä alueella joitakin kansatieteellisesti merkittäviä rakennuksia, joita kävijät voivat katsoa tai olla katsomatta. Yli 90-vuotiseen museokokonaisuuteen kuuluu runsaat 80 rakennusta, ja ne ovat kaikki puuta. Puu on ollut pohjoisella metsävyöhykkeellä käyttökelpoinen rakennusmateriaali. Seurasaaren talot edustavat pääasiassa omavaraistaloudessa eläneen talonpoikaisväestön rakennuksia. Seurasaaren ulkomuseon etu on sen vaihteleva maasto ja kasvillisuus. Karkkilan Haaviston kylän Mäen talon räystäsluhti eli luhtiaitta siirrettiin Seurasaareen vuonna 1934. Aitat säilyvät paremmin kuin muut hirsirakennukset. Ne eivät lahonneet niin kuin saunat, navetat tai tallit, koska ne pysyivät kuivina. 16

Paitsi eri talojen yhteyteen, Seurasaareen on tuotu koko joukko yksinäisaittoja. Varsinkin viljaaitat olivat usein paloturvallisuussyistä erillään asuinrakennuksista. Siksi eivät tulipalot päässeet niitä tuhoamaan. Usean talon aitat sijoittuivat yhtenäiseksi aittarivistöksi, jollainen on syntynyt myös Seurasaaren ulkomuseoon. Karkkilan aitta sijaitsee aittarivissä rajakarjalaisen talon vieressä. Tässä rivissä on edustettuina erilaisia aittatyyppejä: otsalliset aitat joko poskellisina tai ilman poskia etukatokselliset aitat pääty- tai sivuovelliset luhtiaitat Aitat ovat peräisin 1700-luvun loppupuolelta tai 1800-luvun alusta. Yksittäisen aitan ja aittarivien sijainti on muodostunut käytännön sanelemalla tavalla, johtuen maastosta, ilmansuunnasta, alueen tai tontin koosta ja tulenvaarasta. Karkkilan parviaitta tuohikattoineen on patinasta päätellen rivin vanhin rakennus, peräisin ehkä jo 1700-luvun alkupuolelta. Se poikkeaa muista rivissä olevista siinä, että sen ovi on sivu - eikä päätyseinällä. Rakennuksen mitat ovat 4,2 m x 4,05 m, lisäksi posket 0,8 m. Korkeus on 4,4, m. Karkkilan aitan alakerrassa on puoti eli varasto, jossa on säilytetty jyviä ja jauhoja, päällä on kesähuoneena ja vierashuoneena käytetty luhti, missä on kiinteä sänky. Makuuaitan kiinteä sänky eli rovatti penkkeineen oli tärkeä. Siksi tämän ulkonäköön kiinnitettiin erityistä huomiota. Huone on maalaamaton. Salvos on jyrkkänurkka, jossa on hiven sulkaa kaulassa. Solan hirsikaiteessa on gotiikan muoto, kaari ja pyörylä sekä renessanssin suosimat kaksoisbalusteripatsaat. Lauta-askelmaiset raput, askelmia 8 kpl, johtavat sivulta parvelle. Parvi on noin 120 cm syvä. Alataso on noin 90 cm, 2 lankkua + pyöröhirsi. Koska viljan tuli säilyä kuivana seuraavaan satokauteen, pyrittiin viljansäilytystilat eristämään tehokkaasti maan kosteudesta rakentamalla vilja-aitta niin, että ilma pääsi kiertämään lattian alitse. Aitan jalkarakenne, patsasjalka, oli myös suunniteltu niin, että hiiret ja muut jyrsijät eivät päässeet sisälle. Aitta on pystytetty kulmakivien varaan. Vilja-aitta tehtiin oka puolelta lujaksi varkaiden varalta. Hirret ovat veistettyjä, ei pyöreitä. Oviaukko on niin pieni, että siitä juuri mahtuu sisään. Sitä oli tapana luonnehtia paikaksi, mistä oli neljä, viisi hirttä poikki. Kissalle suunnitellun aukon kokoa ja muotoa määräsi käytännön tarve. Aittarivin muut rakennukset: Helsingin pitäjän (nyk. Vantaa) Ripukylän Ulkohannulan talon yksikerroksinen vilja-aitta. Rakennettu 1800-luvun alussa, museoon 1932 Pusulan pitäjän Hyrkkölän kylän Röystin talon vilja-aitta. Peräosassa parvi. Oven yläpuolelle on maalattu vuosiluku 1797. Museoon 1933. Hauhon pitäjän Vihavuoren koskelta parviaitta. Yläkerrassa on ikkuna. Rakennettu 1808. Museoon 1932. Vihdin pitäjän Hartsilan kylän Markkulan talon vilja-aitta. Oven sisäpuolelle on maalattu vuosiluku 1772. Museoon 1932. Kuhmoisten Rasinkulmalta pikkuaitta. Toiminut pelkästään makuuaittana. Kiinteä sänky. Museoon 1933. Muoniosta Ylimuonion kylän Rantakokon talosta kolmikerroksinen vilja-aitta. Pärekatto. Maalattu punaiseksi. Rakennettu 1827, museoon 1971. Seurasaaressa vierailee vuosittain lähes puoli miljoonaa kävijää. Seurasaaren museoaluetta täydentävät muualla Suomessa olevat ulkomuseot, kuten Karkkilan Työläismuseo. Se on elävä museo, joka saa ihmiset kiinnostumaan menneistä ajoista ja oloista. Klas Alander 17

Kuuselan kapina Kuuselan tori sijaitsee nykyisellä Fagerkullan museoalueella Mäntylän aidan tuntumassa. Se on vain pieni pala nurmikkoa, mutta ennen sitä kutsuttiin komeasti Kuuselan toriksi. Vappuna 1906 torilla vierailivat myöhemmin ministereiksi kohonneet Miina Sillanpää ja Matti Paasivuori opettamassa fagerkullalaisia vetämään oman punaisen viivansa. Heinäkuun 20. päivä vuonna 1906 on tärkeä päivä Suomen historiassa. Silloin Suomen suuriruhtinas, keisari Nikolai II allekirjoitti asetuksen, jolla vanha säätyläisjärjestelmä kumottiin ja tilalle vahvistettiin valtiopäiväjärjestys, jossa jokaisella 24 vuotta täyttäneelle Suomen kansalaiselle, vain vähäisin poikkeuksin, annettiin äänioikeus. Kyseessä oli nykyinen vaalilaki, jota on vuosien kuluessa jonkin verran korjailtu. Tätä ennen työväestöllä ja maaseudun köyhällä väellä ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä vaikuttaa omiin asioihinsa, puhumattakaan naisista, joilla ei ollut äänioikeutta lainkaan. Suomi oli hetkessä saanut Euroopan uudenaikaisimman edustuslaitoksen, jossa vaalitaisteluun käytiin muutetuin tunnuksin ja uusituin puoluein. Tätä aikaisemmin oli olemassa ainoastaan suomettarelaisten Suomalainen Puolue ja vuonna 1899 perustettu Sosialidemokraattinen puolue. Ruotsalainen Kansanpuolue syntyi toukokuussa 1906, Maalaisliitto lokakuun lopulla ja Nuorsuomalaiset erottuivat omaksi puolueekseen joulukuussa 1906. Uusissa eduskuntavaaleissa, jotka oli määrätty pidettäviksi 15.- 16.3.1907, oli aikaisempiin vaaleihin verrattuna mahdollisuus suhteellisen pitkään vaalikampanjaan, mutta kuitenkin keisarin allekirjoittama asetus oli kuin sohaisu ampiaispesään. Vaikka vaalilain uudistusta oli osattu odottaa, niin sittenkin se tuli yllättäen. Puolueille tuli kova kiire, sillä kaikki oli uutta ja tulevaan koitoksen aikaa vain runsaat puoli vuotta. Äänioikeutettujen määrä oli hetkessä kymmenkertaistunut ja oli nyt 1.270.000, mukana kaikki täysi-ikäiset naiset. Uusi järjestelmä vaati uusia vaalitaistelumuotoja. Puhujamatkat ympäri valtakuntaa otettiin käytäntöön olihan kansa houkuteltava liikkeelle tavalla tai toisella. Puolueille tuli puuhaa. Agitaattoreita oli lähetettävä nopeasti ja lähes kylmiltään kansan keskuuteen, sillä lukutaidottomuus, erikoisesti köyhemmän väestönosan keskuudessa aiheutti omat vaikeutensa. Paikalle piti lähteä aina henkilökohtaisesti, kun kansaa ei voinut lähestyä kirjeitse tai sanomalehden välityksellä, radiosta puhumattakaan. Suomussalmelainen kirjailija Ilmari Kianto on kuvannut mainiolla tavalla kirjassaan Punainen Viiva tätä aikaa ja sitä mitenkä salon sydämessä asuva Korpiloukon Topi ja hänen vaimonsa Riika suhtautuivat asiaan kun he tulivat ensi kertaa kuulemaan solisaliratin rakutaattoria (sosialidemokraattien agitaattoria). Taistelu puolueiden ja asioiden välillä leimahti äkkiä ilmiliekkiin. Agitaatiokokouksia eivät häirinneet ainoastaan äänekkäimmät osanottajat, vaan paikalle lähetettiin usein myös palkattuja rauhanhäiritsijöitä. Näitä olivat Fagerkullassa mm. ns. tukkilaiset, jotka tulivat häiritsemään sosialidemokraattien kokousta Kuuselan torille vappuna 1906. Tapausta alettiin nimittää Kuuselan kapinaksi. Paikka sijaitsee nykyisellä Fagerkullan museoalueella Mäntylän aidan tuntumassa. Se on vain pieni pala nurmikkoa, mutta ennen sitä kutsuttiin komeasti vieressä olleen samannimisen rakennuksen mukaan Kuuselan toriksi. Sosialidemokraatit olivat lähettäneet Högforsiin kaksi nimekkäintä edustajaansa Miina Sillanpään ja Matti Paasivuoren. Hilma Auer muisteli minulle, että puhujia olisi ollut jopa kolme. Joukossa saattoikin olla myös Fiina Pietikäinen, joka mainitaan Karkkilan historiassakin. Miina Sillanpää (1866-1952) oli kotoisin Jokioisilta Forssan läheltä. Hän oli työssä Forssan tehtaassa 1878-86 ja sen jälkeen kotiapulaisena aina 18

vuoteen 1899 saakka. Hän oli tarmokas nainen. Helsingin Taloustyöntekijöiden yhdistys, paikanvälitystoimisto ja palvelijatarkoti olivat hänen ensimmäisiä aikaansaannoksiaan. Hänet muistetaan myös terävistä kirjoituksista, joissa hän ajoi erityisesti palvelijattarien ja muiden taloustyöntekijöiden asemaa. Vuonna 1921 hän perusti Siuntioon lepokodin talousapulaisille ja vuonna 1936 Ensi-kodin Helsinkiin yksinäisille äideille ja heidän pienokaisilleen. Myöhemmin hän toimi ensimmäisenä apulaissosiaaliministerinä ja oli ensimmäinen naisministeri Suomessa. Nykyään Helsingissä toimii myös hänen nimeään kantava vanhusten toipilaskoti. Matti Paasivuori dellen pahaenteisesti: - Shankas vaan mun shanonneen, ettei tostakan mitään hyvää seura. Miina Sillanpää Matti Paasivuori (1866-1937), työväenjohtaja ja sosiaalipoliitikko antoi nimensä kadulle, jonka varrella sijaitsee Helsingin työväentalo. Hän oli syntynyt Ilmajoella ja toimi aluksi renkinä, tukkilaisena, rautatienrakentajana ja lopuksi kirvesmiehenä. Vuonna 1887 hän asettui Helsinkiin ja tutustui työväenliikkeeseen. 1891 hän oli perustamassa kirvesmiesten ammattiliittoa. Myöhemmin hän oli toimittajana Suomen sosialidemokraatissa ja ministerinä Tannerin hallituksessa aluksi salkuttomana, myöhemmin sosiaaliministerinä. Luonnollisesti kuulijakuntaa oli Kuuselan torilla runsaasti paikalla, olihan puhujina nimekkäitä sosialidemokraatteja. Vain yksi oli joukosta poissa, Mäntylässä asuva Enqvistin Eerikki, ikuinen oppositiomies. Hän katseli piha-aidan takaa tilaisuuteen kokoontuvaa väen paljoutta yskäh- Eerikki oli mies, joka ei hyväksynyt minkäänlaisia uudistuksia. Ei edes tätä uutta vaalilakia. Hän ei käynyt koskaan äänestämässä. Tuhahti, jos joku uskalsi tällaista edes ehdottaa. Vain se, mitä pappi ja patruuna sanoi, oli hänestä pyhää. Kaikki muu oli turhanpäiväistä kotkotusta. Miinan ja Matin tulo Högforsiin tapahtui vähän erikoisella tavalla, mitä Miina Sillanpää muisteli Karkkilan sosiaalityön edustajille vielä sotavuosien jälkeenkin, kun nämä tapasivat hänet Helsingissä. Matka Högforsiin ja tukkilaisten masinoima tappelu oli vielä hyvin hänen muistissaan. Matkaan lähdettiin Helsingistä ensiksi junalla Hyvinkään kautta Korven asemalle Röykkään, josta tultiin apostolin kyydillä, jalkaisin, Pyhäjärven kirkolle. Omaa pikkurataa Hyvinkäältä Karkkilaan ei vielä silloin ollut. Patikkamatkasta Korven asemalta Pyhäjärvelle kertyy kilometrejä varovastikin arvioiden lähes kolmekymmentä. Korven asema oli siihen aikaan Pyhäjärven pääteasema, josta tuotiin hevospelein rahtia Pyhäjärvelle ja vietiin vastaavasti paluukuljetuksena maailmalle lähteviä Högforsin tuotteita. 19

- Paroi viärään ja krupsii tuaraan, sanoi entinenkin torppari, kun tarkoitti, että Högforsin patoja viedään ja koksia tuodaan. Tällaisesta kyydistä pääsivät vieraat nauttimaan vasta kotimatkalla, kun pääsivät nousemaan Mäkilän talon rahdinajajan kuorman päälle. Vierailla oli tärkeää sanottavaa ensi kertaa punaista viivaa vetämään pyrkivälle kuulijakunnalle, joka koostui etupäässä pienituloisista tehtaalaisista ja talollisten alustalaisista. Eli juuri niistä, joiden olojen parantamisesta uudessa vaalijärjestelmässä oli kyse. Hyvin alkanut tilaisuus keskeytyi kuitenkin yllättävällä tavalla, kun paikalle hyökkäsi pitkin seipäin varustettu miesjoukko kokouspaikan takana olevasta Kuuselan mäestä. Miehet, joita sanottiin tukkilaisiksi, ryhtyivät hajottamaan tilaisuutta. Mahdollisesti sellaisia olivatkin, sillä uitot olivat juuri meneillään. Mutta eihän kuulijakunta tällaista hyväksynyt, vaan nousi vastarintaan, minkä seurauksena syntyi ankara tappelu. Käteen otettiin mitä saatiin ja kotoa haettiin jopa ampuma-aseita, kenellä sellaisia oli. Elettiin yhtäkkiä lähes sodan tunnelmissa. Ollikkalan Matti lasketteli haulikollaan kotiportailta, Rauhalan talon porrastasanteelta. Onneksi ei ampunut kuitenkaan kohden. Malmin Kalle haki Kuoppamäeltä oman aseensa ja tulitti häiritsijöitä Pikku-Koivulan nurkalta. Törmän Eemeli kääntyi hätäpäissään Eerikin puoleen pyytäen tältä asetta lainaksi, kun ei ehtinyt hakea omaansa Haukkamäestä. - Em mää anna. Shää tapat viäl, oli Eerikin tyly vastaus. Eivät jääneet helsinkiläiset vieraatkaan sivustakatsojiksi. Miina Sillanpää isokokoisena ja tunnetusti topakkana naisena antoi käsiveskansa heilua seurauksella, että se oli jonkin aikaa kateissa, mutta löytyi kuitenkin tappelun tauottua. Paasi-Matille kävi vähän huonommin, kun häneltä repesi pikkutakista selusta. Vasta tappelun loppuvaiheessa paljain nyrkein heilunut Latvan Kalle muisti oman suustaladattavan ja lähti sitä hakemaan asunnostaan Teatterista. Häiriköt olivat jo pötkimässä pakoon Uudenmaantien suuntaan, kun Latva ehti uudelleen paikalle. Kalle ampui erästä pakenijaa mutta niin kaukaa, että miehen pompan selkä vain pöllähti, kun haulit osuivat. Latva juoksi miehen kiinni ja mukiloitsi hänet henkihieveriin. Tappelun tauottua tilaisuus jatkui ja nyt Miina ja Matti saivat esittää rauhassa asiansa hartaalle kuulijakunnalle. Isopatruuna Wolter Ramsay oli jo nimitetty Tampereen Pellava- ja Rautatehtaan johtajaksi, mutta hän vaikutti kuitenkin vielä Högforsissakin. Tietenkin hän kuuli Fagerkullassa käydystä selkkauksesta. Patruuna ei yleensäkään pitänyt tällaisista työläisten joukkotilaisuuksista ja kutsui siksi puheilleen paikalla olleita työväenyhdistyksen edustajia. Joukossa oli myös Kalle Latva. Patruuna oli kuullut jo Latvan käsittelemän miehen kohtalosta. - Ammuitko sinä miestä, niin kuin minulle on kerrottu? tiedusteli patruuna. - Kyl mää ampusin. Muk kun se ei tehonnu, niin sit mää löin sitä sällii, selvitti vuorostaan Latva. Patruunaa vähän hymyilytti toisen jämerä puhetyyli. Hänelle oli jo kerrottu, että syy oli vieraiden häiritsijöiden, minkä takia nuhtelikin alaisiaan lähinnä vain muodollisesti. Asiasta ei enää puhuttu tämän jälkeen, eikä sen johdosta ryhdytty minkäänlaisiin rankaisutoimiinkaan. Kaiken lisäksi Latva sai korjata hajonneen haulikkonsa talon ajalla. Oli suoranainen ihme, että Latvan käsittelemä tukkilainen jäi edes henkiin. Ei hän varmaan edes käsittänyt, miten läheltä noutaja oli kulkenut hänen ohitseen. Tilanteen vakavuutta kuvastivat hyvin jutuissaan tunnetusti karkean Latvan sanat: - Jumalaut, kum mää löin sitä jätkää päähä, niim mun haulikkoin katkei. Kun asiaa pohdittiin jälkeenpäin tarkemmin, tuntui vähän oudolta, että hulinoitsijat olisivat olleet todellisia tukkilaisia, joita pidettiin yleensä reiluina ja rehtinä miehinä. Tosin aina tukinuiton ajaksi patruuna komensi Högforsin miehistä 20