P E R H E S O V I T T E L U

P E R H E S O V I T T E L U Selvitys avioliittolaissa 1987 säädetystä perheasioiden sovittelusta lähtökohtana lapsen aseman turvaaminen vanhempien erossa Lastensuojelun Keskusliiton Neuvo-projekti 31.1.2008 / Sami Mahkonen

1 ALUKSI Lapsi ei enää ole samalla tavoin eron esteenä kuin aikaisemmin. Väkilukuun suhteutettuna avio- ja avoerot ovat Suomessa erittäin yleisiä. Viime vuosina avioerojen määrä on Suomessa vakiintunut 13 000 14 000 välille. Avoparit muuttivat erilleen lähes kolme kertaa niin yleisesti kuin avioparit vuonna 2005. Valtaosa avoeroista on ollut sellaisia, joissa entisillä kumppaneilla ei ole ollut lapsia, kun taas avioerotilanteissa perusasetelma on ollut toinen. Vuonna 2005 yhteensä 17 300 lapsiperheen vanhemmat muuttivat erilleen. Näissä perheissä oli lähes 31 000 alle 18-vuotiasta lasta, ja 11 600 lapsen hajonnut perhe oli avoperhe. Lastensuojelun Keskusliitossa on käynnissä Neuvo-projekti, jonka tavoitteena on eron jälkeistä vanhemmuutta tukevien ja vanhempien yhteistoimintaa edistävien palvelujen ja työskentelytapojen kehittäminen. RAY:n rahoittaman kehittämishankkeen (2005 2009) keskeisimpänä päämääränä on lapsen aseman parantaminen sekä lapsen menetysten vähentäminen vanhempien erotessa. Neuvo-projektin johtaja Heikki Koiso-Kanttila katsoi keväällä 2007 tarpeelliseksi selvityttää kysymystä siitä, miten kunnat ovat järjestäneet avioliittolain mukaisen perhesovittelun turvatakseen lapsen aseman vanhempien erossa. Koiso-Kanttila ja LSKL:n toiminnanjohtaja Mauri Upanne kävivät asiasta keskusteluja. Lopputuloksena oli että kun myös Upanne piti selvitystyötä tärkeänä, minut kutsuttiin se tekemään. Sovimme, että työ suoritetaan puolipäivätyönä 1.10.2007 31.1.2008. Tehtävänäni on ollut laatia LSKL:n ja Neuvoprojektin käyttöön raportti, jossa on eriteltävä seuraavia ulottuvuuksia: Lapsen riskit vanhempien erossa Mihin lainsäädäntö velvoittaa kuntia lapsen aseman turvaamiseksi erossa Lainsäätäjän perheasioiden sovittelulle asettamat tavoitteet Perheasioiden sovittelun organisointi, vastuut ja toimijat Perheasioiden sovittelijoiden pätevyys ja koulutus Perheasioiden sovittelun käyttö Perheasioiden sovittelupalvelun kuvaus Perheasioiden sovittelun saatavuus Mitä perheasioiden sovittelusta ajatellaan Perheasioiden sovittelun kehittämisehdotuksia Koiso-Kanttilan ideoima toimeksianto on ollut hyvin jäsennelty. Siksi olen saattanut kirjoittaa esityksen seuraten pitkälti yllä esitettyä järjestystä. Olen kautta linjan tähdännyt siihen, että kutakin yllä mainittua osateemaa eritellään suurin piirtein yhtä laajasti. Saatuani työn valmiiksi luovutan sen LSKL:n ja Neuvo-projektin käyttöön. Lopussa kiitos seisoo, sananlasku lupaa. Raportin lopussa kiitänkin niitä kymmeniä ammattilaisia, jotka ovat auttaneet minua toimeksiannon toteuttamisessa. Tässä kiitän ainoastaan Mauri Upannetta ja Heikki Koiso-Kanttilaa heidän luottamuksestaan minua kohtaan. Espoossa 31.päivänä tammikuuta 2008 Sami Mahkonen

2 SISÄLLYS ALUKSI...1 SISÄLLYS...2 1 LAPSEN ASEMAN TURVAAMINEN VANHEMPIEN EROSSA...4 1.1 Eroratkaisu... 4 1.2 Lapsen kuuleminen... 5 1.3 Sovinnollisuus... 6 2 SÄÄNNÖKSET LAPSEN ASEMAN TURVAAMISEKSI...8 2.1 Sosiaalihuoltolaki (1982)... 8 2.2 Lapsenhuoltolaki (1983) ja sen täytäntöönpanolaki (1996)... 9 2.3 Lastensuojelulaki (2007)... 11 3 LAINSÄÄTÄJÄN PERHEASIOIDEN SOVITTELULLE ASETTAMAT TAVOITTEET...13 3.1 Pakko vai vapaaehtoisuus... 13 3.2 Asiakaslähtöisyys... 15 3.3 Perhesalaisuudet ja luottamuksellisuus... 16 4 PERHEASIOIDEN SOVITTELUN ORGANISOINTI JA TOIMIJAT...20 4.1 Lääninhallitukset... 21 4.2 Kunnat... 22 4.3 Perheasioiden neuvottelukeskukset... 25 5 SOVITTELIJOIDEN PÄTEVYYS JA KOULUTUS...26 5.1 Sosiaalihallituksen ohjeet 1987... 26 5.2 Laki sosiaalihuollon ammatillisista kelpoisuusvaatimuksista (2005)... 27 5.3 Täydennyskoulutus ja työnohjaus... 28 6 PERHEASIOIDEN SOVITTELUN KÄYTTÖ...31 6.1 Perheasioiden sovittelu Suomessa vuosina 2002 2005... 31 6.2 Kuntien kustantamat palvelut maakunnittain vuonna 2005... 34

3 6.3 Tilanne suurimmissa kaupungeissa vuonna 2005... 35 7 LAPSIKESKEINEN PERHESOVITTELU...38 7.1 Työote... 38 7.2 Työskentely vanhempien kanssa... 40 7.3 Työskentely lapsen kanssa... 41 8 PERHEASIOIDEN SOVITTELUN SAATAVUUS...42 8.1 Eduskunnan oikeusasiamiehen havainnot... 42 8.2 Kuntakohtaiset erot... 45 8.3 Vaihtoehtoiset palvelut... 45 9 MITÄ PERHEASIOIDEN SOVITTELUSTA AJATELLAAN...46 9.1 Tiedolliset vajeet... 46 9.2 Varauksellisuus... 48 9.3 Myötämielisyys... 49 10 PERHEASIOIDEN SOVITTELUN KEHITTÄMINEN...51 10.1 Lainsäädäntömuutokset... 51 10.2 Hallinnolliset uudistukset... 52 10.3 Lapsen aseman turvaaminen... 54

4 1 LAPSEN ASEMAN TURVAAMINEN VANHEMPIEN EROSSA 1.1 Eroratkaisu On olemassa monentyyppisiä eroratkaisuja. On esimerkiksi niitä, joissa avioliiton tai avoliiton jatkamiselle ei selvästikään enää ole perustetta. Ero on usein hyvä ratkaisu niihin tilanteisiin, joissa taustalla on ollut vaikkapa merkittäviä päihde- tai huumeongelmia, perheväkivaltaa, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai jatkuvaa uskottomuutta. Asiaa ei ole Suomessa tieteellisesti tutkittu, joten tilastollista näyttöä mittasuhteista ei ole. Toisaalta voi olla turhia avio- tai avoeroja. Tällöin kyse olisi niistä erotilanteista, joiden osalta perusasetelmat ovat alati toistuvia: osapuolet pettyvät uusissa parisuhteissaan enemmän kuin aiemmissa, mistä syystä eroratkaisuja kadutaan tavalla taikka toisella. On myös tilanteita, joissa suhteellisin pienillä eroauttamisen keinoilla akuutit kitkatekijät olisivat olleet poistettavissa. Avio- tai avoero saattaa olla myös hyvä ratkaisu. Näin on erityisesti silloin, kun jotkin tekijät tai tapahtumat jatkuvasti myrkyttävät perhepiiriä. Tällöin perheessä on saattanut esiintyä esimerkiksi (a) henkistä ja fyysistä väkivaltaa, (b) perheenjäsenten välistä taloudellista eriarvoisuutta ja (c) jatkuvia riitoja niin taloudellisista kuin immateriaalisista seikoista. Voi olla myös niin, että (d) lapsi on kantanut vastuun vanhemmistaan eikä päinvastoin. Lisäksi on saattanut esiintyä (e) kyvyttömyyttä sopia erimielisyyksistä ja (f) häiriötiloja sosiaalisessa kentässä samoin kuin (g) lapsen arvostamista vain tekojensa kautta ei lapsena sinänsä. Tuskin on niin, että kun vanhemmat eroavat, silloin kaikille lapsille tapahtuu automaattisesti, luonnon lain tavoin, näin tai näin. Moni asia vaikuttaa siihen, millaisia seuraamuksia avio- tai avoerolla on lapsen elämään. Useimmat lapset kokevat vanhempien ero yhteydessä lyhytkestoisen kriisin, josta he selviytyvät hyvin. Osalla lapsista vaikeudet jatkuvat kuitenkin pitkään, ja ongelmien kirjo ulottuu alavireisyydestä levottomuuteen, oppimisvaikeuksiin, aggressiivisuuteen ja toisinaan asosiaaliseen käytökseen. Vaikeaa on todentaa yksioikoisesti, mikä oire selittyy ainoastaan vanhempien erolla. Puhuttaessa eroratkaisun seuraamuksista lapsen elämään viitataan suhteellisen harvoin siihen, millainen vanhempien suhde on ennen eroratkaisua ollut. Jos kysymyksessä on ollut paljon syviä ristiriitoja ja niiden myötä vaarallisia perhesalaisuuksia (edellä a-g-kohdat; kuten

5 perheväkivaltaa tai pahoja addiktioita), joita ei ole otettu käsittelyyn, silloin eroratkaisua edeltävä aika on omiaan lisäämään erosta koituvia haitallisia seuraamuksia. Erilaisia selvityksiä aihepiiristä on kyllä tehty niin ulkomailla kuin Suomessakin, mutta ehdottoman pätevästi maaliinsa osuvia tutkimustuloksia ei ole. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että elämän moninaisuudessa eroa sinänsä ei voi hevillä tai jopa laisinkaan nostaa selittäväksi tekijäksi. Jos verrattaisiin toisiinsa lapsiperheitä, joissa yhteiselämä jatkuu niihin lapsiperheisiin joissa eroon on päädytty, mahdotonta olisi varmaankin sanoa miten ero on vaikuttanut lapsen kehitykseen. Ristiriidat muodostavat lapselle välittömiä vai välillisiä riskejä. Ensiksi mainitut osuvat lähinnä jaksoon, joka osuu eroharkinnan ja erilleen muutosta seuranneen vuoden väliseen aikaan. Näitä välittömiä riskejä lapselle ovat muun muassa suhteiden katkeaminen toiseen vanhempaan tai omiin sisaruksiin, hylätyksi joutuminen sekä eräänlainen psyykkisesti omien vanhempien väliin joutuminen. Välilliset riskit liittyvät siihen, että pitkällä aikavälillä riskit ketjuuntuvat ja kumuloituvat. Yksi tekijä voi johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja niin edelleen. 1.2 Lapsen kuuleminen Neuvottelu- ja sovittelutyössä huomio kohdistuu yksittäisen lapsen asemaan: Mitkä ovat juuri tämän lapsen riskit ja juuri näiden vanhempien osalta? Yksilölliset erot saattavat olla merkittäviä. Siksi saman perheen lapsilla voi olla erilaisia riskejä edessään. On tärkeää seurata yksittäisen lapsen kehitystä ja tapaa jolla, hän ilmaisee tunteitaan tai koettaa kätkeä ne muilta. Kun avio- tai avoero merkitsee muutosta ihmisten elämään, siitä myös seuraa, että lapsen mahdolliset oireet käyvät viipeellä esiin. Moni lapsi saattaa olla pintapärjääjä, jonka käyttäytyminen eron seurauksena ei näytä mitenkään muuttuvan. Lapsen riskit riippuvat pitkälti siitä, miten vanhemmat ovat avio- tai avoliiton aikana hoitaneet omaa suhdettaan ja miten vanhemmat ylittävät omat parisuhteeseen ja vanhemmuuteensa liittyvät ongelmansa eroprosessin aikana sekä välittömästi sen jälkeen. Jos lapselle viestitetään, että me eroamme toisistamme, emme sinusta, lapsen erokriisit kutistuvat varmaankin olennaisesti pienemmiksi kuin päinvastaisessa tapauksessa. Vanhemmat kohdistavat huomionsa parisuhteeseen ja vanhemmuuteen, mutta eivät aina siihen, mitä lapsen mielessä liikkuu. Lapsi voi olla esimerkiksi sitä mieltä, että vanhempien

6 ero on hänen omaa syytään. Lapsi voi ajatella että jos häntä ei olisi, silloin eroon ei olisi päädytty. Ajattelutapa on väärä, ja ero on aikuisten asia. Lapsen kannalta yksi kukaties suurimmista riskeistä piilee siinä, että häntä ei kuulla. Kuuleminen on muuta kuin kysymysten esittämistä ja niihin rationaalisten vastausten saamista. Kuuleminen ei ole sitä, mitä juristit tavallisimmin sillä ymmärtävät eli lapsen mielipiteen selvittämistä ja sen seurauksena kannanottoja juridisesti relevantteihin kysymyksiin. Kuuleminen ei ole kuulustelemista. Se jotain paljon laajempaa, so. pääsemistä erilaisin menetelmin käsiksi lapsen minuuteen, persoonallisuuteen ja tajunnallisuuteen eli lapsen sisäiseen maailman. Kysymys on järjestelystä, jossa lasta kuullaan myös nonverbaalisesti eikä ainoastaan rationaalisesti. Osaselitys lapsen kuulemisen ohittamiselle voi olla se, että kun lapsi on tavallisesti lojaali kummallekin vanhemmalleen, hän on hiljaa. Hän yrittää omalla tavallaan olla ottamatta kantaa menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. On aiheellista kiinnittää huomio yhtäältä lojaliteettiin ja toisaalta lapsen turvattomuuteen. Lojaliteetti saattaa kääntyä erittäin haitalliseksi silloin, kun lapsi liittoutuu toisen vanhemman kanssa ollen hänelle ikään kuin ylilojaali. Vanhempi ja lapsi voivat muodostaa eräänlaisen allianssin, ja he jakavat keskenään määrätyt asiat, kuten sen kuinka huono ihminen lapsesta erillään asuva vanhempi on. Silloin lapsi pettyy entistä voimallisemmin toiseen vanhempaan. Hän etääntyy toisesta vanhemmastaan, ja tämä on omiaan lisäämään lapsen turvattomuuden tunnetta. 1.3 Sovinnollisuus Pelkän arkikokemuksen pohjalta voi väittää, että avio- ja avoerojen haitalliset seuraamukset ovat sitä merkittävämpiä, mitä suuremmassa määrin vanhemmat käyttävät lapsiaan omien riitaisuuksiensa välikappaleina. Tähän on mahdollisuuksia sikälikin, että oikeusjärjestys sallii huoltoriitojen jatkumisen miltei loputtomiin niin eri instansseissa kuin toisistaan poikkeavin kriteerein. Jos aikuisten oikeusturvanäkökohtia korostetaan voimallisemmin kuin lasten tarpeiden korostamista ja heidän asemansa turvaamista, silloin eron haitalliset seuraamukset ovat osa arkitodellisuutta. Ja päinvastoin: sovinnollisuus on keskeistä. Sovinnollisuuteen liittyen on mahdollista puhua paitsi riittävän hyvästä vanhemmuudesta, turhista avio- tai avoeroista myös niistä eroista, joiden kohdalla tapana on puhua hyvästä

7 avio- tai avoerosta. Niitä kutakin yhdistävät tavalla taikka toisella hieman samantyyppiset tekijät eli ne, jotka muodostavat edellä miinusmerkkisinä esiteltyjen seikkojen vastakohdat : (1) (ex-)puolisot toimivat toinen toistaan tukien, (2) kunkin perheen jäsenen yksilölliset tarpeet otetaan taloudenhoidossa lukuun, (3) aikuisilla on oma ja lapsilla oma roolinsa, (4) vanhempien ja lasten välillä on selvä sukupolviero, (5) vaikka riidellään, myös sovitaan, (6) perheellä ja sen jäsenillä on vuorovaikutussuhteita muihin sekä (7) lapset kokevat tulevansa hyväksytyiksi lapsina (human being), eivät vain muille etuja tuottavina toimijoina (human doing). Jos näistä tai vastaavanlaisista seikoista saavutetaan yhteisymmärrys, silloin sovinnollisuus on omiaan vähentämään erosta lapselle koituvia riskitekijöitä. Vuonna 1987 uudistetun avioliittolain ohella on olemassa lukuisia säädöksiä, joissa on useita säännöksiä lapsen aseman turvaamiseksi erossa ja muutoinkin. Niissä voidaan säännellä lasta varten suoritettavasta elatuksesta. Lähtökohtaisesti ex-puolisot pitävät huolta tästä. Elatusapu määräytyy tavallisesti sen pohjalta, mitä vanhemmat ovat asiasta sopineet. Erimielisyystapauksissa elatusapu-asia voidaan viedä tuomioistuimen päätettäväksi. Määrätyin edellytyksin julkinen valta suorittaa elatusapua lasta varten (elatusturva). Tässä raportissa huomio kohdistuu muihin ulottuvuuksiin kuin yksityisoikeudelliseen elatusapuun ja julkisoikeudelliseen elatustukeen. Päähuomio kohdistuu avioliittolaissa säädettyyn perheasioiden sovitteluun. Se on tarkoitettu edistämään sovinnollisuuden hakemista. Tässä tarkoituksessa perheasioiden sovittelijat antavat pyynnöstä apua ja tukea silloin, kun perheessä esiintyy ristiriitoja. Sovittelijan tulee pyrkiä saamaan aikaan luottamuksellinen ja avoin keskustelu perheenjäsenten välillä. Hänen tulee pyrkiä saamaan aikaan yhteisymmärrys siitä, miten perheessä esiintyvät ristiriidat voidaan ratkaista kaikkien asianosaisten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Sovittelijan tehtävänä on erityisesti kiinnittää huomiota perheeseen kuuluvien alaikäisten lasten aseman turvaamiseen. Sovittelijan on avustettava asianosaisia sopimusten tekemisessä sekä muissa ristiriitojen ratkaisemiseksi tarpeellisissa toimenpiteissä.

8 2 SÄÄNNÖKSET LAPSEN ASEMAN TURVAAMIKSEKSI 2.1 Sosiaalihuoltolaki (1982) Sosiaalihuoltolain 17 :ssä määritellään, millaisten sosiaalipalveluiden järjestämisestä kuntien on huolehdittava. Tällöin viitataan muun muassa yleiseen sosiaalityöhön, kotipalveluiden järjestämiseen, asumispalveluihin, laitoshuoltoon ja perhehoitoon sekä vammaisten henkilöiden työllistymistä tukevaan toimintaan ja vammaisten henkilöiden työtoimintaan. Lisäksi kunnan on huolehdittava mm. lasten päivähoidon, kehitysvammaisten erityishuollon, vammaisuuden perusteella järjestettävien palvelujen ja tukitoimien sekä päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huoltoon kuuluvien palveluiden, isyyden selvittämiseen ja vahvistamiseen, ottolapsineuvontaan sekä omaishoidon tuen ja muiden sosiaalipalveluiden järjestämisestä sekä kuntouttavasta työtoiminnasta annetussa laissa (189/2001) säädetyistä tehtävistä sen mukaan kuin niistä erikseen säädetään. Niin ikään SHL 17 :ssä viitataan sellaisiin sosiaalipalveluihin, jotka suoranaisesti tai epäsuorasti vastaavat siihen mihin lainsäädäntö velvoittaa kuntia lapsen aseman turvaamiseksi erossa. Kuntia velvoitetaan lukuisiin tehtäviin: kasvatus- ja perheneuvonnan toteuttamiseen lasten ja nuorten huollon järjestämiseen lastenvalvojalle säädettyjen tehtävien täyttämiseen elatusavun turvaamiseen perheasioiden sovitteluun lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanossa toimitettavaan sovitteluun Vuoden 1982 sosiaalihuoltolaki on hallinnollinen puitelaki siinä mielessä, että siinä ei ole säännöksiä esimerkiksi kasvatus- ja perheneuvonnan järjestämisvelvollisuudesta laadullisesti, määrällisesti sen enempää kuin laajuudenkaan osalta. SHL:ssä on tyydytty esittämään seuraava määritelmä: Kasvatus- ja perheneuvonnalla tarkoitetaan asiantuntija-avun antamista kasvatus- ja perheasioissa sekä lapsen myönteistä kehitystä edistävää sosiaalista, psykologista ja lääketieteellistä tutkimusta ja hoitoa. Asetusteitse on lisäksi todettu että kasvatus- ja perheneuvonnan tehtävänä on tukea ja edistää lasten ja perheiden myönteistä kehitystä järjestämällä: 1) ohjausta, neuvontaa ja muuta asiantuntija-apua ihmissuhteisiin, perheelämään ja lasten kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä sekä 2) tutkimusta ja hoitoa lasten kasvatukseen ja perhe-elämään liittyvissä ongelmissa.

9 Koska kasvatus- ja perheneuvonta voidaan järjestää sosiaalihuoltoasetuksessa todetulla tavoin - edellä mainittujen tarpeiden 1) ja 2) osalta - kulloinkin tarkoituksenmukaiseksi katsotulla tavalla, siitä myös seuraa että po. palvelun ja perheasioiden sovittelun välinen raja voi käytännössä olla perin häilyvä. Mahdollista on, että lapsikeskeinen perheasioiden sovittelu tulkitaan yhdeksi kasvatus- ja perheneuvolan tarjoamaksi erityisen palvelun muodoksi. 2.2 Lapsenhuoltolaki (1983) ja sen täytäntöönpanolaki (1996) Sosiaalihuoltolaki tuli samana päivänä voimaan kuin vuoden 1983 lapsenhuoltolaki eli 1.1.1984. Kun SHL 17 :ssä viitattiin kunnan lakisääteisiin tehtäviin lapsen huollon osalta, varsinkin lapsenhuoltolain 7 :ssä on säädetty kunnan viranhaltijoiden ja työntekijöiden tehtävistä avio- tai avoeroon liittyen. Sosiaaliviranomaisten on sovinnollisissa tilanteissa vahvistettava vanhempien tekemä sopimus. Riitaisissa tilanteissa päätäntävalta on tuomioistuimella. Silloin sosiaaliviranomaisten tehtävänä on täytäntöönpanon edistäminen, kuten ääritilanteissa esimerkiksi valvotuista tapaamisista huolehtiminen. Niin ikään lapsen, lapsen vanhempien ja huoltajien koti- tai oleskelukuntien sosiaaliviranomaisten on tarvittaessa annettava tuomioistuimelle selvitys lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa asiassa. Selvityksessä voidaan ilmaista myös salassa pidettäviä tietoja, jos se on välttämätöntä lapsen edun tai erittäin tärkeän yksityisen edun vuoksi. Vuoden 1983 lapsenhuoltolaki korostaa sovinnollisuuden merkitystä. Joissakin tilanteissa vanhemmat käyttävät lapsiaan omien riitaisuuksiensa välikappaleina. Tällöin ei välttämättä riidellä elatusavusta ja sen suuruudesta, vaan lapsen asumisen ja huollon järjestämisestä. Tähän on mahdollisuuksia sikälikin, että oikeusjärjestys sallii huoltoriitojen jatkumisen miltei loputtomiin niin eri instansseissa kuin toisistaan poikkeavin kriteerein. Sovintoon pääseminen on erityisen tärkeää silloin, kun lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskeva riita on edennyt täytäntöönpanon asteelle. Tätä tilannetta silmällä pitäen vuonna 1996 vahvistettiin erityinen säädös - lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annettu laki. Siinä on säädetty lapsen aseman turvaamiseksi erityisestä täytäntöönpanosovittelusta. Tältä osin keskeisimpinä määräyksinä on pidettävä täytäntöönpanolain 7 9 :ää. Niissä säädetään sovittelun tarkoituksesta ja toteuttamisesta, raportoinnista, sovittelijan salassapitovelvollisuudesta ja sovittelijalle asetetuista kelpoisuuksista.

10 Tarkoitus ja toteuttaminen: Täytäntöönpanosovittelun tarkoituksena on edistää asianosaisten yhteistoimintaa lapsen hyvinvoinnin toteuttamiseksi täytäntöön pantavana olevan päätöksen edellyttämällä tavalla. Sovittelijan tulee heti henkilökohtaisesti ottaa yhteys asianosaisiin. Hänen on pyrittävä järjestämään asianosaisten kesken myös yhteinen neuvottelu. Sovittelijan tulee keskustella henkilökohtaisesti lapsen kanssa, jos se lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen on mahdollista. Keskustelussa on pyrittävä selvittämään lapsen omat toivomukset ja mielipide siten kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa säädetään. Raportointi: Sovittelijan tulee käräjäoikeuden määräämässä ajassa toimittaa tälle kertomus niistä toimenpiteistä, joihin hän on ryhtynyt. Määräaikaa ei ilman pakottavaa syytä saa määrätä neljää viikkoa pitemmäksi. Sovittelijan perustellusta pyynnöstä käräjäoikeus voi kuitenkin pidentää sovittelun määräaikaa. Jollei sovittelu ole johtanut tulokseen, kertomuksessa on puolueettomasti ja totuudenmukaisesti tuotava esiin ne seikat, joilla saattaa olla merkitystä asian ratkaisemisessa. Jos käräjäoikeus tapaamisoikeutta koskevassa täytäntöönpanossa sovittelijan kertomuksen saatuaan kuitenkin katsoo, että sovittelun jatkaminen edistää asianosaisten yhteistoimintaa, se voi täytäntöönpanomääräystä antamatta määrätä sovittelijan jatkamaan sovittelua. Sovittelijan tulee tällöin antaa käräjäoikeudelle 1 momentissa säädetyssä määräajassa uusi kertomus. Jos käräjäoikeus katsoo, että sovittelijan kertomus on puutteellinen, tai jos asiaa käsiteltäessä on tullut esiin uusia seikkoja, joiden johdosta kertomuksen täydentäminen on tarpeen, sovittelijan tulee käräjäoikeuden määräämässä ajassa täydentää kertomustaan. Salassapitovelvollisuus: Sovittelijalla on oikeus saada asiassa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000) 12 :n ja 20 :n 1 momentin mukaisesti tietoa sekä 22 :ssä tarkoitettua virka-apua. Sovittelijan ja muiden asiassa salassa pidettäviä tietoja saaneiden salassapitovelvoitteista on voimassa mitä mainitun lain 3 luvussa ja 27 :ssä säädetään. Sovittelijan tulee ottaa kertomukseensa sellaiset salassa pidettävät tiedot, joiden hän arvioi olevan lapsen edun kannalta välttämättömiä tuomioistuimen ratkaistessa tässä laissa tarkoitettua asiaa. Kelpoisuus: Sovittelijaksi voidaan nimetä ainoastaan lasten ja perheiden kanssa tehtävään psykologiseen, psykiatriseen tai sosiaalityöhön taikka lastensuojeluun perehtynyt henkilö. Nimeämisestä ja sen peruuttamisesta on viipymättä ilmoitettava käräjäoikeudelle.

11 Asemoitaessa kasvatus- ja perheneuvontaa, perheasioiden sovittelua ja huollon täytäntöön panon sovittelua toisiinsa on mahdollista panna merkille yhtäältä niitä erottavia tekijöitä kuin toisaalta niitä yhdistäviä piirteitä. Erottavat tekijät liittyvät ensisijaisesti siihen, että kullakin sosiaalipalvelun muodolla on hieman toisistaan poikkeava päämäärä. Täytäntöönpanosovittelu on korostetusti spesifistä, sillä sen toteuttamisen taustalla on yleensä ankara huoltoriita eron jälkeen. Periaatteessa kasvatus- ja perheneuvonta sekä perheasioiden sovittelu merkitsevät erilaisia palveluja niin asiallisesti kuin ajallisessa mielessä. Voitaisiin lähteä siitä, että perheasioiden sovittelussa olisi pääpainotteisesti kysymys eroon liittyvistä parisuhteen kriiseistä, kun taas kasvatus- ja perheneuvonta fokusoituisi vanhemmuuden solmukohtiin ovatpa puolisot keskenään hyvissä tai huonoissa väleissä. Yhdistävät piirteet liittyvät sovinnollisuuteen ja sivulliselta saatavaan apuun. Sovinnollisuus on lapsen kannalta tärkeää hänen turvallisuutensa lisäämiseksi ja sivullisilta saatava apu sen takia, että jokainen on omaan itseensä nähden jäävi ja tavallaan sokea. 2.3 Lastensuojelulaki (2007) Tämän vuoden alusta voimaan tullut uusi lastensuojelulaki turvaa erolapsen asemaa jossain määrin ääritilanteissa tai ainakin erilaisessa mielessä kuin edellä tarkastellut säädökset. Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuuksia kajota eritellysti uuteen lastensuojelulakiin. On vain tyydyttävä listaamaan erittäin valikoivasti joitakin sellaisia säännöksiä, joilla on liittymäkohtia lapsen asemaan avio- tai avoerossa. Ne koskevat moniammatillista toimintaa (2 ) ja palveluiden kehittämisvelvoitteita (8 ), ennalta ehkäisevää työtä (3 ja 11 ), lapsen kuulemista (5 ja 29 ), edunvalvojan määräämistä lapselle (22 ) sekä kuntien velvollisuutta järjestää avohuoltoa. Moniammatillisuus: Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin. Lastensuojelun on tuettava vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa järjestämällä tarvittavia palveluja ja tukitoimia. Jäljempänä tässä laissa säädetyin edellytyksin lapsi voidaan sijoittaa kodin ulkopuolelle tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin lapsen hoidon ja huollon järjestämiseksi.

12 Ennalta ehkäisevä työ: Ehkäisevällä lastensuojelulla edistetään ja turvataan lasten kasvua, kehitystä ja hyvinvointia sekä tuetaan vanhemmuutta. Ehkäisevää lastensuojelua on myös kunnan muiden palvelujen piirissä, kuten äitiys- ja lastenneuvolassa sekä muussa terveydenhuollossa, päivähoidossa, opetuksessa ja nuorisotyössä annettava erityinen tuki silloin, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Kunnan on huolehdittava siitä, että ehkäisevä lastensuojelu sekä lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua on järjestettävä tarvittavassa laajuudessa niinä vuorokauden aikoina, joina sitä tarvitaan. Lapsen kuuleminen: Lapselle on hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla turvattava oikeus saada tietoa häntä koskevassa lastensuojeluasiassa ja mahdollisuus esittää siinä mielipiteensä. Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa, lasta tai nuorta koskevaa päätöstä tehtäessä ja lastensuojelua toteutettaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota lapsen tai nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin. Lastensuojelua toteutettaessa lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tai muun lastensuojelun työntekijän tulee tavata lapsi riittävän usein henkilökohtaisesti. Lapsen henkilökohtaisten tapaamisten järjestämisessä on pyrittävä yhteistoimintaan huoltajan tai muun lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavan henkilön kanssa. Sosiaalityöntekijällä tai muulla lastensuojelun työntekijällä on tarvittaessa oikeus tavata lapsi myös ilman huoltajan suostumusta, jos sen arvioidaan olevan lapsen ikä, kehitys tai olosuhteet muutoin huomioon ottaen lapsen edun mukaista. Lasta koskeviin asiakirjoihin on kirjattava syyt, jotka ovat edellyttäneet lapsen tapaamista vastoin huoltajan suostumusta. Huoltajalle on ilmoitettava tapaamisesta, jollei se ole selvästi vastoin lapsen etua. Palvelujen kehittäminen: Kunnan on sosiaali- ja terveydenhuoltoa, opetustointa sekä muita lapsille, nuorille ja lapsiperheille tarkoitettuja palveluja järjestäessään ja niitä kehittäessään huolehdittava siitä, että näiden palvelujen avulla tuetaan vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lasten kasvatuksessa ja saadaan selville lasten, nuorten ja lapsiperheiden erityisen tuen tarve. Kunnan on järjestettävä tarvittaessa erityisen tuen tarpeessa olevia lapsia ja nuoria tukevaa toimintaa. Palveluja järjestettäessä ja niitä kehitettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota lasten ja nuorten tarpeisiin ja toivomuksiin.

13 Edunvalvojan määrääminen huoltajan sijaiseksi: Lapselle tulee lastensuojeluasiassa määrätä edunvalvoja käyttämään huoltajan sijasta lapsen puhevaltaa, jos: 1) on perusteltu syy olettaa, ettei huoltaja voi puolueettomasti valvoa lapsen etua asiassa; ja 2) edunvalvojan määrääminen on tarpeen asian selvittämiseksi tai muutoin lapsen edun turvaamiseksi. Velvollisuus ryhtyä avohuollon tukitoimiin: Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen on ryhdyttävä avohuollon tukitoimiin viipymättä: 1) jos kasvuolosuhteet vaarantavat tai eivät turvaa lapsen terveyttä tai kehitystä; taikka 2) jos lapsi käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Avohuollon tukitoimien tarkoituksena on edistää ja tukea lapsen myönteistä kehitystä sekä tukea ja vahvistaa vanhempien, huoltajien ja lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien henkilöiden kasvatuskykyä ja -mahdollisuuksia. Avohuollon tukitoimia toteutetaan mahdollisuuksien mukaan yhteistyössä lapsen ja vanhempien, huoltajien tai muiden lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien henkilöiden kanssa. Esitellyt oikeusohjeet osoittanevat jo itsessään, että uudessa lastensuojelulaissa on panostettu muihinkin seikkoihin kuin lastensuojelun traditionaalisiin ulottuvuuksiin, kuten kiireellisiin turvaamistoimiin, huostaanottoihin, sijaishuollon järjestämiseen ja oikeusturvaan (mukaan lukien muutoksenhaun järjestämisen). Näin ollen monet uudet säännökset ovat sellaisenaan sovellettavissa eroauttamiseen sikäli kuin kunnissa on tähän paitsi voimavaroja myös tahtoa. 3 LAINSÄÄTÄJÄN PERHEASIOIDEN SOVITTELULLE ASETTAMAT TAVOITTEET 3.1 Pakko vai vapaaehtoisuus Perheasioiden sovittelua koskevat määräykset tulivat voimaan 1.1.1988 eli yhtä aikaa avioeron saamista helpottavien säännösten kanssa. Lainvalmistelu eteni kahdessa vaiheessa. Ensiksi annettiin avioliittolakitoimikunnan mietintö (Km 1983:20), josta oikeusministeriö pyysi lausuntoja useilta eri tahoilta. Tämän jälkeen laadittiin hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi avioliittolain sekä siihen liittyvien lakien muuttamisesta (HE 1986:62), josta siitäkin saatiin lausuntoja useilta eri tahoilta eduskunnan lakivaliokunnan käsittelyssä. Seulottaessa esiin lainsäätäjän perheasioiden sovittelulle asettamia tavoitteita on perehdyttävä kaksivaiheisen lainvalmistelun yhteydessä todettuihin näkökohtiin. Keskeinen kysymys on ollut se, tuleeko perheasioiden sovittelu perustua pakkoon vai vapaaehtoisuuteen. Tätä

14 keskustelua eriteltäessä on sivuuttava lainsäädäntökehitystä alkaen pakollisesta asumuserosovittelusta ja päätyen vapaaehtoiseen perheasioiden sovitteluun. Perheasioiden sovitteluun kiinnitettiin huomiota vuoden 1929 säätämiseen tähdännyttä avioliittolakia valmisteltaessa. Hallituksen esitykseen (1927:40) nimittäin sisältyi erityinen luku sovittelusta. Ajatuksena oli, että puolisoiden avioeroasiaa ei olisi otettu tuomioistuinkäsittelyyn ilman, että asiassa olisi toimitettu erityinen sovittelu. Sovittelijana olisi toiminut pappi, holhouslautakunnan puheenjohtaja tai toisen aviopuolison pyynnöstä alioikeuden tähän tehtävään määräämä henkilö. Eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä (1927:2) asennoiduttiin torjuvasti koko ajatukseen perheasioiden sovittelusta. Katsottiin, että ehdotettu sovitteluvelvollisuus oli liian laaja ja moneen puolisoiden väliseen oikeuskysymykseen soveltumaton. Torjunta perustui myös siihen, että kysymys sovittelusta tuli ratkaista osana oikeusprosessia, ei prosessin ulkopuolisena erilliskysymyksenä. Edelleen voimassa oleva avioliittolaki vahvistettiin kesäkuussa 1929, ja AL tuli voimaan 1.1.1930. Sovittelusäännöstä siihen ei siis alun perin sisältynyt. Tilanne muuttui 1940-luvun lopulla. Vaikka tällä kertaa Hallituksen esitykseen (1947:121) ei sisältynytkään ehdotusta sovittelun järjestämisestä, eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä (1947:17) puollettiin pakollisen asumuserosovittelun legalisoimista. Päämääränä oli, että asumuseroa yksimielisesti hakeville aviopuolisoille tuli asettaa lakisääteinen velvollisuus sovitteluun. Tämä tavoite otettiin myös vuonna 1948 uudistettuun avioliittolakiin, jossa asumuserosovittelu laillistettiin. Sovittelijoina olisivat lakivaliokunnan ehdotuksen mukaan olleet seurakunnan palveluksessa toimineet, mutta myös joko ao. tuomiokunnan tuomarin tai vaihtoehtoisesti raastuvanoikeuden määräämä sovittelija. Asumuserosovittelun uudistamista pohdittiin erityisessä komiteassa (Km 1958:10). Siinä arvosteltiin vuoden 1948 uudistusta sikäli, että se ei aiheuttanut avioeroajatuksista luopumista, vaan pakollisen välivaiheen lopulliselle avioerolle. 1950-luvun lopulla katsottiin, että sovittelijan tehtävänä oli paitsi neuvotella yhteiselämän jatkamisen mahdollisuuksista myös kiinnittää erityistä huomiota asumuseron oikeusvaikutuksiin, etupäässä aviovarallisuuteen ja sen oikeudellisiin kysymyksiin sekä lapsen asemaan. Nämä perusajatukset toistettiin vuonna 1962 Hallituksen esityksessä (1962:105). Siinä ehdotettiin sovittelukertojen lisäämistä