Christer Kihlman Humanismin perintö Christer Kihlmanin puhe Humanismin perintö kuultiin valtakunnallisessa pääjuhlassa Porvoon tuomiokirkossa 5. helmikuuta 2004. Kuva Antero Lindell. Muuan Runebergin elämän sinänsä triviaali episodi on saavuttanut mainetta ja muuttunut ikimuistoiseksi koska lukuisat elämäkerrankirjoittajat ja juhlapuheenpitäjät ovat kuvanneet sitä. Oli 17. toukokuuta vuonna 1837, päivä jona Runeberg saapui Porvooseen. J. E. Strömborg kuvaa sitä kirjassaan Biografiska anteckningar, siitä kerrotaan Werner Söderhjelmin suuressa Runeberg-elämäkerrassa, Jarl Hemmer on kirjoittanut tämän episodin perusteella kokonaisen juhlarunon. Minä luin sekä Strömborgin että Söderhjelmin nuorena opiskelijana. Muistikuvani episodista oli pitkään tällainen: Runeberg lähestyy Näsinmäkeä matkalla sillalle, joka vie joen yli kaupunkiin. Hän on tulossa Helsingistä hevosen vetämillä vaunuilla. Vaunuissa istuvat Fredrika ja kaksi vanhinta poikaa, Ludvig Mikael ja Lorenzo. Pojat nukkuvat. Fredrikan katse valvoo heidän untaan. Runeberg on laskeutunut vaunuista ja lähestyy Porvoon kaupunkia jalan taluttaen hevosta ohjaksista. Hevonen on vanha ja väsynyt eikä jaksa vetää raskasta kuormaa: kahta aikuista, kahta pientä lasta ja matkatavaroita. Runeberg sen sijaan ei ole väsynyt. Hän on nuori ja vahva. Ja toiveikas. Vielä samana päivänä hän astuu Porvoon kymnaasin lehtorin virkaan. Sitä hän innoissaan odottaa. Hän ei tiedä vielä mitään suurenmoisesta, kymnaasinlehtorille aivan ainutkertaisesta tulevaisuudesta, joka häntä täällä odottaa. Minun mielikuvassani on varhainen aamu, aurinko nousee. Muuten hiljaisessa maailmassa kuuluu toukokuun aamua ylistävien lintujen konsertti, kavioiden raskaat tömäykset ja vaununpyörien narina tien hiekassa ja savessa. Mielikuvaani vallitsee ihanteellinen tai luonnonmukainen sopusointu, juuri sellainen joka oli Runebergin elämänkatsomuksen, kuten hänen kirjallisuuskäsityksensäkin, keskeinen piirre. Kuin Werner Holmbergin tai Erik Munsterhjelmin maalaamassa taulussa... ihanteellinen kevätmaisema varhaisen tuhatkahdeksansataaluvun Suomessa, tuleva kansallisrunoilija matkalla kohti isänmaallista kohtaloaan ja loistavaa kirjallista tulevaisuuttaan. Ikävä vain, että kuva on valheellinen. Tai, käyttääkseni tilanteeseen sopivaa ilmaisua, oma muistini on Sanoin & kuvin & sävelin 9
myöhemmin elämässäni idealisoinut kuvan. Gunnar Mårtenson julkaisi 1942 kirjan Fru Astenii värdshus, jossa hän panee asiat oikeaan järjestykseen. Ei ollut aamu vaan ilta, ja ilta oli tuulinen ja kylmä, ehkä sateinenkin. Runeberg perheineen saapui Porvooseen keskiyöllä ja asettui rouva Asteniuksen majataloon. Linnut eivät laulaneet. Ei ollut valoisaa, oli niin pimeää kuin meidän leveysasteillamme voi toukokuisena yönä olla. Tämä kertokoon dokumentoimattoman yksityisen muistin luotettavuudesta. Tai petollisuudesta. Mutta Runeberg jäi Porvooseen. Hän asui täällä neljäkymmentä vuotta, kunnes kuoli 1877. Sinä aikana hän saavutti maineen, jonka veroista ei kukaan koskaan ennen ollut Suomessa saavuttanut. Hänestä ehti elinaikanaan tulla sekä kansallisrunoilija että palvonnan kohde, miltei pyhimys. Hänen pitkän varjonsa kiusaamat tuskastuneet koululaiset ovat sukupolvien ajan joutuneet opettelemaan ulkoa Vänrikki Stoolia ja Idyllejä ja epigrammeja. Yli sadan vuoden ajan hän on pitkin ja poikin, viimeistä pilkkua ja puolipistettä myöten ollut uutteran niin sanotun kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen kohde. Ja nuorille kunnianhimoisille debytanttikirjailijoille, jotka ovat raivanneet tiensä uusia keinoja kokeilemalla, hän on jo yli sadan vuoden ajan ollut kompastuskivi, kari johon vene karahtaa. Jo Karl August Tavaststjernalle Runeberg aiheutti suuria ongelmia. Tarina ruotsinopettajasta, joka kerran lukion ainekirjoituksia arvostellessaan vilpittömän opettavaisesti ja hyvää tarkoittaen lausahti: Kirjoittakaa niin kuin Runeberg, pojat, niin kirjoitatte hyvin tunnettiin jo siihen aikaan ja se on elänyt keskuudessamme siitä lähin. Itse kuulun siihen sodanjälkeiseen intellektuellipolveen, joka sodan ja puutteen ja kurjuuden kuusivuotiskauden jälkeen kärsimättömänä odotti poikkeustilan päättyvän jotta voisi sitäkin keskittyneemmin omistautua rauhanomaiselle ja ihmisarvoiselle tulevaisuudelle. Meitä ei tympäissyt ainoastaan Runebergkultin hurskasteleva runoilijakuninkaan palvominen vaan myös se painostavan sotainen paatos, jonka Vänrikki Stoolin tähden yhdistimme Runebergiin. Myöhemmässä elämänvaiheessa, kun saatoin perustaa käsitykseni kirjallisuudesta ja todellisuuden tapahtumista suuremmalle elämänkokemukselle ja laajemmalle lukemiselle, mielipiteeni Runebergistä ja hänen asemastaan maamme historiassa kuitenkin muuttui toisenlaiseksi. Ei tuntunut aivan oikeudenmukaiselta jättää Runebergin tekstejä puristuksiin Runebergkultin ahtaaseen kaapuun, jossa niiden merkitys usein hämärtyi ylikiihottuneen isänmaallisen paatoksen tai sen monen sukupolven ajan periytyneen harhaluulon tähden, että Runeberg on vanhentunut, epämoderni, että hänen runonsa eivät ole ajankohtaisia muuttuneessa maailmassa. Sehän oli vain nuoruuden aiheuttama näköharha. Kun Runebergin runoja tarkastelee laajemmassa yhteydessä, niiden ajankohtaisuus päinvastoin säilyy ajasta aikaan täysimittaisena. Georg Henrik von Wright, viime kesänä (2003) edesmennyt maailmankuulu filosofi, piti 1976 Ruotsin Tegnérseuran kokouksessa esitelmän Humanismi elämänasenteena (Humanismen som livshållning). Vuotta myöhemmin esitelmä julkaistiin samannimisessä kirjassa (suomeksi 1981, suomentanut Kai Kaila; allaolevat sitaatit tästä suomennoksesta). Ja kymmenen vuotta myöhemmin von Wright julkaisi kirjan Tiede ja ihmisjärki (Veten- Sanoin & kuvin & sävelin 10
skapen och förnuftet). Yhdessä nämä kaksi kirjaa muodostavat niin voitaneen sanoa uskollisuudenjulistuksen klassiselle humanismille, jonka sisällön von Wright itse formuloi lyhyesti näin: Omasta puolestani pitäisin humanismin ytimenä sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. (Engl. the good of man, saks. das Wohl des Menschen.) Von Wright jatkaa ja lainaan häntä selventääkseni mistä on kyse: Mikä sitten on ihmisen paras? Konkreettisen vastauksen antaminen tähän kysymykseen on yhtä vaikeata tai mahdotonta kuin täsmälleen sanoa, mitä merkitsee ihmisen arvokkuus tai aito sivistys. Kaikki riippuu lähinnä painotuksesta ja sanaan liittyvistä assosiaatioista. Jos pääpaino asetetaan ihmisen parhaalle, humanistinen elämänasenne saa hiukan toisen sävyn kuin korostettaessa ensisijaisesti ihmisen autonomiaa ja arvokkuutta tai hänen kasvatustaan inhimilliseksi ja kultivoiduksi olennoksi. Silti on muistettava, että kaikki kolme puolta on jokaisella humanismin muodolla, vaikkakin eriasteisesti korostettuna. Jos omaksumme von Wrightin määritelmän, jonka tässä valitettavasti esitän sangen suppeasti, meillä ei pitäisi olla mitään vaikeuksia nähdä Runeberg paitsi suomalaisen kirjallisuuden, Suomen kirjallisuuden, keulakuvana, myös ensimmäisenä merkittävänä humanistina 1800-luvun puolivälin Suomessa, jossa kansallinen tietoisuus juuri oli alkanut kasvaa. En ole ammatiltani kirjallisuushistorioitsija enkä historioitsija, joten Runebergin teosten humanististen tai uushumanististen piirteiden systemaattinen kartoittaminen ei ole minun tehtäväni. Pidän silti tärkeänä muistuttaa, että viimeksikuluneiden kahdensadan vuoden aikana maassamme on kansallisen heräämisen ja myöhemmin sen seurauksena syntyneiden nationalististen ideoiden rinnalla kehittynyt vahva humanistinen traditio. Tämänhetkisessä yhteiskuntailmastossamme eivät humanistiset pyrkimykset ole kovinkaan leimallisia. Päinvastoin. Lyhytnäköinen taloudellinen voitontavoittelu hallitsee yhteiskuntakuvaamme ja sitä höystää ylikiihkeä ja omahyväinen moralismi, jossa on ensi sijassa kyse lähimenneisyydestä. Siksi tuntuu tärkeältä muistuttaa humanismista ja muutamista humanismin peruspiirteistä. Sallikaa minun esittää Georg Henrik von Wrightin esseestä Humanismi elämänasenteena vielä yksi lainaus, joka sitten johdattaa meidät suoraan Runebergiin ja häntä seuranneeseen suomalaiseen humanismiin: Ihmisen täytyy tuntea mahdollisuuksiensa rajat ja käsittää, että luonnonlait sitovat hänet suurempaan kokonaisuuteen kuin se, jota yksilöt ja ryhmät pystyvät hallitsemaan pyrkiessään tyydyttämään lyhytnäköisiä haluja ja toiveita. Kun ihmiselle asetettavat vaatimukset muotoillaan tällä tavalla, merkitsee järkevästi eläminen samaa kuin luonnon järjestyksen noudattaminen. Asia voitaisiin kuitenkin ilmaista myös sanomalla, että ihmisen täytyy tieteen ja teknologian aikakaudella vielä löytää itsensä, selvittää kuka hän on. Tämä sitaatti vie meidät suoraan Runebergiin ja siihen yhtä ihmisläheiseen kuin luonnonläheiseenkin julistukseen, jota Vanhan puutarhurin kirjeet (Den gamle trädgårdsmästarens bref) ilmentävät. Mutta eivät vain ne. Helsingfors Morgonbladissa Sanoin & kuvin & sävelin 11
Runeberg julkaisi heinäkuussa 1832 kuuluisan artikkelin Några ord om nejderna, folklynnet och lefnadssättet i Saarijärvi socken ( Muutama sananen Saarijärven pitäjän seudusta, kansanluonteesta ja elämäntavasta ), jossa kuvaillaan sivilisaatiosta, koulutuksesta ja aineellisista vaatimuksista vähät välittäviä Saarijärven suomalaisia hellämielisesti, spontaanin myötätuntoisesti, lämpimästi ja ymmärtäväisesti tavalla jota yhä nykypäivänä on voitava pitää esikuvallisena ja tavoiteltavana. Hän kuvaa perinpohjaisesti ja vivahteikkaasti niitä yksinkertaisia tai sanalla sanoen hyvin primitiivisiä oloja joissa nämä ihmiset elämäänsä elävät. Hän puhuu heidän velttoudestaan ja välinpitämättömyydestään samalla kun hän on selvillä siitä, mistä se pohjimmiltaan johtuu: silkasta aineellisesta puutteesta. Mutta hän korostaa myös innokkaasti, että näillä ihmisillä usein on piileviä psyykkisiä ja fyysisiä voimavaroja, jotka toisenlaisten, otollisempien aineellisten olojen vallitessa saattavat äkkiä puhjeta kukoistamaan. Ja hän esittää aiheesta joitakin henkilökohtaisia kokemuksia. Saarijärvi-artikkelissa Runeberg kertoo seikkaperäisesti kerjäläisten runsaasta esiintymisestä Saarijärven pitäjässä, kerjäläisistä ja kerjäläisperheistä, joita köyhä mutta vakinaisesti paikallaan asuva väestö ei jätä pulaan. Runebergin mukaan koko rutiköyhälle saarijärveläisväestölle on tunnusomaista aito vieraanvaraisuus, avokätisyys, anteliaisuus, ystävällisen vastaanottavainen asenne muukalaisia kohtaan tämä saattaa vaikuttaa yllättävältä myöhemmästä havainnoijasta, joka on seurannut miten pakolaisongelmia hoidetaan ja miten rasismista ja niin sanottujen kehitysmaiden kansoista väitellään samoilla seuduilla, joita Runeberg kauan sitten kuvasi. En voi olla lainaamatta kappaletta Saarijärvi-artikkelista vain havainnollistaakseni nollapisteen, josta liikkeelle lähteneestä kansallisesta seikkailusta kaksisataa vuotta myöhemmin kehittyi se mitä toisinaan nimitetään Nokialandiksi. Tässä kerrotaan heinänkorjuusta: Ladon seinillä riippui niittoväen ruokalaukkuja ja uteliaisuuttani avasin useita niistä. Kaikissa näin leipiä, petun koossapitämiä, sisältä pikimustia, ulkopintaa peitti kalkinvalkea jauhokalvo, joka tarjosi enemmän silmälle kuin makuaistille. Muuten sisälsi osa laukuista jokusen tönkkösuolatun muikun, jokin vain muutaman suolanjyvän. Tarvitsee vain kuvitella miten raskasta oli työ, joka polttavalla helteellä tehtiin näiden virvokkeiden voimalla, jotta käsittäisi mitä on todellinen puute ja millainen on ihmisluonnon voima jotta hän sen kestää. Nykyisin puhumme ympäristöongelmista. Runebergin aikaan sellaisia ei ollut. Nykyisin ihminen on maapallon yksinvaltias ja luonto on hänen ympäristönsä. Toisinaan ympäristöongelmat saavat alkunsa kaikista niistä teknisistä uudistuksista, joita ihminen lahjakkuudessaan on kehittänyt tehdäkseen elämästään entistä ihanamman ja mukavamman. Runebergin aikaan ihminen oli vielä olennainen osa luontoa ja luonto oli Jumalan ihmeellinen luomus. Myös ihminen oli Jumalan ihmeellinen luomus, koska hän oli osa luontoa. Vanhan puutarhurin kirjeissä tätä kuvataan hyvin kauniisti. Uutta pietismiksi nimitettyä uskonnollista liikettä pidettiin elämänkielteisenä ja vaikka pietismin kritiikki sinänsä oli kirjaimellisesti sanottuna murhaavaa, Vanhan puutarhurin kirjeissä se oli sävyltään hyvin hienovaraista ellei suorastaan kainoa. Sanoin & kuvin & sävelin 12
Runebergillä on siis hengellinen ulottuvuutensa, joka on käsitteellisesti jotakin suurempaa, avarampaa kuin pelkkää ahdaskatseista uskonnollisuutta. Ja tämä käy kyllä hyvin selvästi ilmi Vanhan puutarhurin kirjeistä. Yhdessä legendoista, ensimmäisessä niistä, siinä jonka nimi on Kirkko (Kyrkan), Runeberg hahmottelee ja selittää tämän hengellisen ulottuvuuden hyvin kauniisti. Legenda käsittelee vanhaa maamiestä, seitsemänkymmenenviiden ikäistä Onnia, joka on karkotettu kotoaan ja konnultaan ja elää nyt elämänsä syksyä toisten armon varassa. Juhannuspäivänä talonväki lähtee kylälle kirkkoon, mutta kärryillä ei ole tilaa Onnille. Hän menee rantaan ja astuu veneeseen soutaakseen järven yli kirkkoon, mutta sankka sumu peittää järven ja hän soutaa harhaan vaikka kuulee kirkonkellot. Silloin vene arvaamatta karahtaa rantaan: järvessä on luoto jolle hän nousee. Sumu hälvenee ja paljastaa vähä vähältä luonnon koko kauneuden. Viimeinen säkeistö kuuluu näin: Aamun hetki oli aikaa mennyt, kun hän, selkein katsein, otsa pilvetönnä, liikuttunein, hartain mielin nousi, meni rantaan taas ja veneellensä. Vielä kerran vanhus katsoi rantaa taakseen, hyvästellen sanoi: Jääkää Herran rauhaan, kaikki linnut, nuoret veljet, siskot, Herran seurakunta, Herraa ylistäneet, kunniaansa, kanssani te kirkossansa tänään. Taivaan opin tulkki, kiitos kirkas aurinko, kun sydämemme saatoit saarnoin hyvyytensä tuntoon, näytit Herran töitä silmillemme. (suom. Tarmo Manelius) Humanismillakin on hengellinen ulottuvuutensa, jota ilman humanistinen elämänasenne ei ole saumaton. Edellytyksenä on nöyryys, hyvin syvä kunnioituksen tunne kaikkea elävää kohtaan, elämää kaikissa sen lukemattomissa muodoissa ja muunnelmissa. Nöyryys mysteerin edessä. Nöyryys sen suuren mysteerin edessä, että on osa kokonaisuutta. Legendan maamies, puilla paljailla oleva Onni, koki sen nöyryyden ja kunnioituksen kaikkea elävää kohtaan. Borgå Tidningissä 28. 7. 1838 julkaistussa mietekirjoituksessa Runeberg korkeakirjalliseen tyyliin kuvaa tätä: yksityisen ihmisen ääretöntä maailmaa ja sen suhdetta ympäröivän luonnon vielä suurempaan äärettömään maailmaan ja hengen arvoitukselliseen äärettömyyteen: Villi luonto, suuret, jylhät, koskemattomat metsät, syvät, eristyneet, tummat järvet täyttävät sielun näkymättömien voimien aavistuksilla ja virittävät sen alakuloiseen hartauteen. Ne vievät meidät takaisin ihmisen olemuksen omassa mittaamatto- Sanoin & kuvin & sävelin 13
muudessa piilevään ihmeeseen; ja arkiympäristöönsä tottunut ja pikkuruinen ajatus eksyy niiden äärellä kuin muukalainen tietämättä minkä päämäärän se voi kohdata. Oi maailma ihmissydämessä, mitkä poluttomat kauneuden, pelon ja ihmeen erämaat sinä kätketkään, ja miten luonnollista onkaan, että ihminen joutuu ymmälleen ja uskoo henkimaailmaan, kun hän ulkoisessa luonnossa vaeltaa sinun kuviasi vastaavien äänettömien rotkojen äärellä! ( ) Me nimitämme luontokappaleita mykiksi. Meidän hengellämme on hetkiä, joiden elämästä kielemme ei osaa sanoin kertoa. Henkemme nimittää meitä silloin mykiksi, ja ne olennot, joille näiden hetkien elämä on arkielämää, nimittävät meitä mykiksi luontokappaleiksi. Runebergin pohdiskelu viittaa selvästi siihen, että ihmisellä on jo kauan ollut syvyyspsykologisen oivalluksen kyky, käsitys ihmisen persoonallisuuden tiedostamattomasta kerrostumasta, vaikka sanat sen ilmaisemiseksi ovat puuttuneet kunnes Siegmund Freud 1800 1900 -lukujen vaihteessa psykoanalyysillä loi sen käsiteaparaatin, joka nykyisin jo monessa mielessä vaikuttaa vanhentuneelta. Runeberg saattoi kuolemattoman elämäntyönsä päätökseen maailmassa, jossa vallankumoukselliset tekniset keksinnöt eivät vielä ehtineet vaikuttaa Porvoon kaltaisen pikkukaupungin elämään. Runebergin maailmassa ei ollut psykoanalyysiä eikä sosialismia. Runebergin humanismin juuret olivat 1700-luvulla. Mutta meidän pitää muistaa, että 1800- luku oli suurten tieteellisten mullistusten vuosisata ja siksi myös suurten elämänkatsomuksellisten mullistusten vuosisata. On kiistämätön perustotuus, että sekä psykoanalyysi että sosialismi esiteltiin Euroopassa alun perin syvästi humanistisina liikkeinä jotka tähtäsivät ihmisen parhaaseen. Kaksituhatluvun alkuvuosina humanismi ei ole ollut korkeassa kurssissa. Humanismi edellyttää nöyryyttä elämän erilaisten ilmenemismuotojen edessä. Länsimainen ihminen sen sijaan osoittaa ylimielisyyttä tähtäämällä yhä yksipuolisemmin oman mukavuutensa ja omien etuoikeuksiensa parantamiseen. Menneen maailman inhimilliset hyveet, sellaiset kuin velvollisuus ja vastuu, joille vielä Runeberg eikä vähiten Vänrikki Stoolin tarinoissa antoi niin ratkaisevan roolin, on nyt sysätty syrjään. Puhumme mieluummin demokraattisista oikeuksistamme kuin siitä velvollisuuksien täyttämisestä ja vastuun kantamisesta, jota ilman jokainen demokratia ennemmin tai myöhemmin lakkaa toimimasta. Mutta kuunnelkaa humanisteja. Kuunnelkaa myös entispäivän humanisteja. Kun heidän sanomaansa kuuntelee oikealla tavalla, se ei ole vanhentunut. On kyse ihmisestä. Ajat muuttuvat mutta ihminen ei. Loppujen lopuksi on kysymys ihmislajin säilymisestä maaemon pinnalla. Suomennos: Kai Nieminen Sanoin & kuvin & sävelin 14