Clemson uinuva yliopistokaupunki Etelä-Carolinassa O nko totta, että Etelävaltiot ovat rento ja ystävällinen paikka, raukea ja mausteinen? Vai vain köyhä ja kurja? Se valkeni minulle, kun matkasin maaliskuun alun pakkasten keskeltä Clemsoniin, pieneen yliopistokaupunkiin Yhdysvaltoihin, Appalakkien vuorijonon eteläpuolelle. Ensimmäinen aamuni uneliaassa pikkukylässä valkeni puolipilvisenä ja Suomen pakkasien jälkeen keväisen lämpimänä. Pieni ja vauras Clemson vaikutti idylliseltä pitkän lentomatkan ja Atlantan keskikaupungin räikeiden moottoriteiden jälkeen. Asuin hotellintapaisessa opiskelija-asuntolassa Clemsonin vehreän kampusalueen reunalla, ja tuntui mukavalta ajatella, että ympärillä oli lukuisia samankokoisia pikkukaupunkeja joista Clemson oli vain se siistein ja kallein. Pientä liikettä kulmilla Yliopiston läheisyys näkyi Clemsonissa kaikkialla, ja kampus oli selvästi koko kylän sydän. Kaupunki on rakentunut yliopiston ympärille. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin kaupoissa aivan itsestään selvänä asiana, ja kaikki ihmiset olivat avuliaita ja uteliaita, yllättävän lämpimällä tavalla. Missä oli odottamani amerikkalainen teennäisyys ja ulkokultaisuus? Paksu etelän aksentti soi pehmeänä paikallisten puheessa, ja sitä oli mukava kuunnella samalla, kun tutki kirjakaupan hyllyjä ja etsi elokuva-aiheisia postikortteja. Ihmisten todella kuuli sanovan kauppojen kassoilla venyttelevästi Alrighty then ja Here you`re, darling. Reissaaja tunsi olonsa heti mukavaksi, tervetulleeksi ja jopa hemmotelluksi. Ensimmäinen päiväni Amerikassa oli aidosti lämmin. Ukkosmyrskyä enteilevät pilvet heittivät aamusta alkaen hidasta kuperkeikkaa taivaanrannassa, ja välillä maahan lankesi ohuenohut sadekuuro. Minä kiertelin kampuksella ja istuin auringossa lauhduttamassa sopivasti ennen matkaa alkanutta flunssaani. Oloni oli hutera, enkä tiennyt, johtuiko se kuumeesta, jet lagista vai univelasta. Keräsin voimia ja tutustuin epäluuloisen toiveikkaana maahan, joka oli tyrmistyttänyt minua puolta vuorokautta aikaisemmin. Missä olivat nyt tienvierustojen ankeat neonvalomainokset,
Atlantan halki jyräävät pimeät ja synkät moottoritiet ja loputtoman maa-alan nielaisevat automarketit? Clemsonissa ei ollut tietoakaan suurkaupungin kiireestä ja melusta, vaikka ääntä Amerikassa tuntui syrjäkylilläkin riittävän. Ilmastointi kohisi läpi yön, ja ohuet ikkunat päästivät läpi autojen äänet, rengasmelun, jossa oli vieras sointi. Yhtä helposti myös seinät läpäisivät naapurissa asuvien nuorten riemunkiljahdukset, kun nämä Clemsonin "pikkutiikerit" pelasivat palloa Clemson Housen pitkillä käytävillä. Silti minä aloin tavallaan viihtyä. Kampuksella nurmikot vihersivät jo arasti, ja magnoliapuut kukkivat suurin, vaaleanpunaisin kukin. Kampusasuntolaa vastapäätä oli vanha kirkko, Tillman Hall, ja sen kellojen sointi kantoi heleänä halki koko suuren kampusalueen. Osasyynä orastavaan mielenkiintooni oli, ettei Clemson todellakaan ollut mikään suurkaupunki. Clemsonissa asuu 10 000 ihmistä, joista suurin osa on opiskelijoita tai yliopiston henkilökuntaa. Silti vaikka kaupunki oli niin pieni, tiet olivat liioitellun suuret ja lähes kaikkialla 4-kaistaiset. Se oli yksi niistä lukuisista omituisista eroista, joita löysin nopeasti Suomen ja Amerikan välillä. Käveleminen paikasta toiseen oli käytännössä mahdotonta. Kampusalueella viettämäni viikon aikana näin, miten ihmiset hölkkäsivät pitkin sitä ainoaa pyörätietä, joka kiersi alueen ympäri. Kampuksen laidalta oli jopa mahdollista hypätä ilmaiseen CAT-bussiin, joka vei parkkipaikalta parin sadan metrin matkan eri laitosten ja tiedekuntien rakennusten nurkille. Koiranulkoiluttajia tai iltakävelijöitä ei näkynyt. Clemsonin kampusalueelta pääsi kävellen vain kylän keskustaan, jossa ei kuitenkaan ollut ainuttakaan ruokakauppaa, ei edes kioskia. Kävellen pääsi siis ostelemaan vaatteita ja kirjoja tai käväisemään postissa, mutta ruokaa ostaakseen oli hypättävä bussiin tai käytettävä omaa autoa. Matka lähimpään Wal-Martiin tai Inglesiin oli vain pari kilometriä, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet sijaita kuussa. Parin päivän jälkeen olisin tehnyt mitä vain voidakseni kävellä kauppaan ja samalla vähän jaloitella, mutta matkan varrella ei ollut minkäänlaista jalkakäytävää. Termi hyötyliikunta on amerikkalaisille täysin vieras. Jos haluat liikkua, sinun on mentävä salille, puistoon tai pelikentälle. Laskuvirheitä Ensimmäisten päivien aikana huomasin muitakin eroavaisuuksia. Lähes kaikki mittayksiköt poikkesivat suomalaisista. Lämpötilat ilmoitettiin fahrenheiteina, ja se hankaloitti säätiedotusten seuraamista. Minä opin kahden viikon oleskeluni aikana, että 68 fahrenheitia tarkoittaa noin 20
celsiusta lämmintä, ja se tuntui aivan riittävältä tiedolta. Sen alle oli kylmä; sen yli oli kuuma. Koko ajan tuntui, että jopa amerikkalainen pakkanen laahasi suomalaisen hallan perässä, kun miinusasteet alkavat fahrenheiteissa ikään kuin myöhemmin. Etäisyydet ja nopeudet ilmoitettiin Amerikassa maileina, mutta monien autojen nopeusmittareissa oli molemmat määreet, siis myös kilometrit tunnissa. Niillä ei kuitenkaan tehnyt mitään, koska tienvarsien nopeusrajoitukset kerrottiin maileina. Yksi maili on noin 1,6 kilometriä, joten etäisyyksissä kilometrimatkan riittävä haarukointi oli aika yksinkertaista. Yleisin nopeusrajoitus oli 70 mailia tunnissa eli noin 110 kilometriä, mutta kaikki nopeudet tuntuivat liikenteessä paljon hitaammille kuin Suomessa. Liikenne soljui useiden kaistojen ansiosta eteenpäin tasaisesti ja hallitusti niin maantiellä kuin kaupunkien keskustoissakin. Täpäriä ohituksia näki vähän, maantiepoliiseja paljon. Tilavuuksia ja painoja mitattiin niin monin tavoin, etten saanut niistä parissa viikossa mitään tolkkua. Ihmekös tuo, kun kyseessä on niin sanottu nestemäinen unssi (fluid ounce). Se on murtoosa esimerkiksi kupista, pintistä ja gallonasta, mutta suurempi yksikkö kuin tee- tai ruokalusikallinen. Painoa taas kuvataan pelkällä unssilla (ounce), joka on paunan kuudestoistaosa. Sehän kertookin jo paljon. Onneksi matkailija ei tarvitse näitä mittayksiköitä yhtään mihinkään, ellei aio leipoa. Minä tarvitsin mittayksiköitä vain miettiessäni, minkä kokoisen nestepakkauksen saa viedä käsimatkatavarana matkustamoon, kun kotimatka koittaa. Rahayksikön kanssa ei tullut vastaan yllätyksiä, koska dollarin kurssi oli matkani aikana varsin lähellä euroa. Ravintoloissa ruoka tuntui olevan hyvin edullista, joskin eroa tasasi säntillinen tippikulttuuri. Paikallisilta saatujen neuvojen mukaan huonosta palvelusta tuli jättää 10 prosentin tippi, normaalista 15 ja oikein hyvästä 20 prosenttia. Siitä pääsemmekin matkan myönteisiin yllätyksiin. Lähes kaikissa ravintoloissa oli syytä jättää 20 prosenttia tippiä, koska palvelu oli erinomaista. Tarjoilijat olivat kohteliaita ja nopeita, ruoka herkullista ja asioiminen kaikin puolin vaivatonta. Useimmiten esimerkiksi laskua ei tarvinnut odottaa pöydässä kyllästymiseen asti, vaan se tuli pöytään automaattisesti siinä vaiheessa, kun olimme sanoneet olevamme tyytyväisiä emmekä halunneet tilata enää lisää. Samalla kun tarjoilija toi laskun huomaamattomasti pöydän reunalle, hän kehotti syömään kaikessa rauhassa loppuun ja maksamaan sitten lähtiessämme kassalle. Niinpä ulkona syöminen oli edullista ja helppoa.
Wal-Mart ja kumppanit Ruokakauppojen tarjontaan tutustuin uteliaana moneen kertaan, vaikka ruokaa ei paljon tullutkaan itse laitettua. Kokeilumme rajoittuivat maissista valmistettuihin tortillakuoriin jotka olivat kuivia kuin Sahara ja munakkaisiin. Useimmiten söimme tyytyväisinä mahdollisimman tuhteja sämpylöitä cheddarjuuston ja pastramikinkun kanssa. Ei kuitenkaan uskoisi, miten vaikeaa on löytää kinkkua, jota ei olisi käsitelty mitä erilaisimmin väriainein. Ruokakaupat ja niiden valikoimat olivat Amerikassa pitkälti samankaltaiset kuin meilläkin, samoin kauppojen aukioloajat. Koskaan ei tiennyt, milloin mikäkin kauppa olisi auki. Ostoskeskuksissa oli iltakuuden jälkeen ihan yhtä autiota ja hiljaista kuin Suomessakin. Kun teimme Clemsonissa vietetyn viikon jälkeen automatkan halki Etelävaltioiden, huomasimme, että lait ja samalla kauppojen aukioloajat vaihtelivat osavaltioittain. Ainoastaan Wal-Mart oli aina auki. Se kannattaakin muistaa, jos haluaa yöpyä autossa. Jotkut Wal-Martien myymäläpäälliköt antavat reissaajien yöpyä ihan luvan kanssa kaupan parkkipaikalla, kunhan ei mene virittelemään telttaa auton rinnalle. Automatkailijalle on myös suuri apu, kun tietää, mistä saa juotavaa ja syötävää yömyöhälläkin. Wal-Martit ovat kuitenkin aina suurimpien valtateiden varsilla, joten pieniltä maanteiltä niitä on turha etsiä. Vain tietyt tuoteryhmät pistivät ruokakaupoissa silmään. Esimerkiksi valmiiksi pakattuja hotdog- ja hampurilaissämpyläpaketteja oli tarjolla hyllytolkulla, mutta kunnon leipää joutui ostamaan kaksinkertaiseen hintaan leipomopuolelta. Myös räikeästi värjättyjä ja karamellein koristeltuja leivonnaisia oli paljon. Herkkujen värimaailma ei hivellyt suomalaisen esteettistä silmää. Sen sijaan pienistä leipomoista ja konditorioista sai hillitympiäkin leivonnaisia, ja ne olivat herkullisia ja halpoja. Ruokakaupoissa räikeys ja keinotekoisuus vaivasivat myös karamellihyllyä. Kun on tottunut mustaan lakritsiin, salmiakkiin ja täyteläiseen Fazerin siniseen, amerikkalainen karamellivalikoima tuntui keinotekoisen makuiselta ja yksipuoliselta. Tarjolla oli tunkkaisia hedelmäkaramelleja, imelää toffeeta ja punaista lakritsia. Miten se edes on? Sentään yksinkertaisen herkullisia olivat kuuluisat, vaniljan tuoksuiset vaahtokaramellit, joita on kuitenkin helpompi löytää Suomesta kuin Amerikasta. Esimerkiksi Wal-Martissa niitä ei ollut tarjolla maaliskuussa ollenkaan. Ehkä emme osuneet vaahtokarkkisesonkiin, grillikauteen. Ruokakauppojen juomahyllyt erosivat suomalaisesta tarjonnasta varsinkin siinä, ettei kivennäisvettä ollut tarjolla. Ikävää oli myös se, että pulloveden etiketit sai lukea aika tarkkaan, jos halusi mieluummin lähdevettä kuin puhdistettua vettä.
Juotavaa ei pystynyt ostamaan yhtä pulloa kerrallaan mistään muualta kuin huoltoasemilta ja ravintoloista. Sixpack oli minimi, ostipa sitten vettä, coca-colaa tai olutta. Juomia sai kuitenkin myös lasipulloissa, mikä tuntui nostalgiselta ylellisyydeltä. Maku ei kuitenkaan aidossa amerikkalaisessa kolassa vetänyt vertoja suomalaiselle. Kyllä meillä pohjoisessa osataan. Erona voi olla niinkin perustavanlaatuinen asia kuin juomaveden laatu ja raikkaus. Olutvalikoiman runsaus yllätti, koska odotukset amerikkalaisen olutkulttuurin suhteen olivat etukäteen yhtä matalalla kuin kahvinkin. Kaupoissa oli varsin hyvä valikoima tuontioluita, ja myös paikalliset pikkupanimot olivat hyvin edustettuina. Varsinkin ale- ja pale ale -oluita oli hyvin saatavilla, ja valikoimiin kuului runsaasti eri oluttyyppejä vaalean lagerin lisäksi. Myös ravintoloissa ja pubeissa oli paljon erilaisia hanaoluita, vaikka selvästi paikalliset suosivat perinteistä Budweiseria ja herra ties miksi sen Light-versiota. Juomapullojen käsittely kertoi paljon amerikkalaisesta ekologisuudesta, tai sen puutteesta. Palautuspulloja ei ollut, ja niin lasi- kuin muovipullotkin pistettiin kylmästi tavalliseen roskakoriin. Se tuntui rikolliselta, varsinkin kun muu kierrätys oli aivan yhtä lapsenkengissään. Kun seurasi ruokakaupassa sivusta normaalin perheenäidin viikko-ostosten tekoa, laski väkisinkin mielessään yhteen sitä muovipussien, pullojen ja muiden pakkausmateriaalien määrää. Pienen Suomineidon kierrättäminen, pullojen kerääminen ja paperipussien vaaliminen tuntui siinä kontekstissa tuulimyllyjä vastaan taistelulta. Jos otat, joudut silti ajamaan Viiniä, viinaa ja mitä tuhdeimpia oluita löytyi luonnollisesti kaikenlaisista ruokakaupoista, mutta amerikkalaiset eivät tuntuneet ryyppäävän tai polttavan tupakkaa samassa määrin kuin me suomalaiset. Kahvia he joivat kuin korsteenit, ja vaikka rakastan myrkyllisen mustaa kahvia, kertamäärät menivät välillä täysin minun imukynnykseni yli. Tavallisesti amerikkalainen kahvi oli vetistä kuraa, mutta monissa kahviloissa oli tarjolla tummia vaihtoehtoja ja erilaisia espresso-sekoituksia. Piti aivan kirjaimellisesti paikkansa, että Amerikassa kaikki oli suurta. Vaikka pidän itseäni kulinaristisena hirviönä ja rakastan ruokaa, en tajua, miten kukaan jaksaa juoda kerralla puoli litraa kahvia. Minä en myöskään halua ostaa aina sixpackiä, jos tarkoitus
on maistella erilaisia oluita, ja miksi ihmeessä jäätelötötteröiden minimiostos on kaksi suurta palloa? Koko reissun aikana en nähnyt ainuttakaan todella humalaista ihmistä, en edes New Orleansin Mardi Grasissa. Tupakkalait näyttivät olevan pitkälti samat kuin meilläkin, eikä missään yleisissä tiloissa saanut polttaa. Ihmisiä ei kuitenkaan nähnyt myöskään talojen ulkopuolella tai kaduilla kessua vetämässä. Ylipäätänsä ihmisiä ei näkynyt kaduilla. Lopulta ymmärsin, että se johtui siitä, että ihmiset kulkivat kaikkialle autolla: myös ravintoloihin ja baareihin. Tästä tietenkin seuraa, että humalassa ajaminen on Amerikassa hyvin tavallista. Ei ollut mukava huomata, miten automarkettien keskelle oli pienille tonteille kyhätty baareja, joiden edessä seisoi aina useampi avolava tai maasturi. Sama oli tilanne Mardi Grasissa. Kun ihmiset saivat juhlista tarpeekseen, he suuntasivat hoippuen autoilleen. Vaikka Suomessa jaksetaan valittaa ainaisesta pimeydestä ja kylmyydestä, me sentään liikumme ulkona säällä kuin säällä. Me kävelemme baariin tai ravintolaan tai taksijonoon. Me otamme korkeintaan yhden oluen, jos aiomme ajaa kotiin, ja on selvää, että ihmiset kulkevat jalan kaupasta tai baarista toiseen. Amerikan Etelävaltioissa on periaatteessa ympäri vuoden kesäkeli, ja silti ihmisiä ei näy missään. Se luo kaupunkien ja automarkettien ympärille omanlaisensa, hylätyn tunnelman. Kaupunkien kadut ovat iltaisin autiot mutta parkkipaikat täynnä. Juomakulttuuri on Amerikassa monella tapaa erilainen kuin Suomessa, ja kristillisyys antaa siihen oman leimansa ainakin tietyissä osavaltioissa, kuten Etelä-Carolinassa. Alkoholia ei myyty lainkaan niin sanottujen ehtookellojen soitua. Lauantai-iltana ei siis kello 18:n jälkeen saanut olutta koko sunnuntain aikana, ei ennen maanantaiaamua. Siinä on moni eurooppalainen ihmeissään. Vastaan tuli myös kauppoja, joissa ei myyty olutta tai muita alkoholijuomia koskaan. Näissä kaupoissa saimme hyväntuulisen ohjeen mennä lähimpään Wal-Martiin. Baareissa ja ravintoloissa oltiin ainakin Clemsonissa myös äärimmäisen varovaisia ikärajojen suhteen. Yleisesti sallittu ikäraja oli kaikissa ravintoloissa sama kuin alkoholin ostamisen ikäraja kaupoissa, eli 21 vuotta. Silti kaikissa ravintoloissa, joissa Clemsonissa kävin, minulta kysyttiin paperit, ja olen kuitenkin ohittanut kolmenkymmenen rajapyykin jo joku vuosi sitten. Paperit kysyttiin tavallisesti koko seurueelta. Kun ihmettelimme asiaa ääneen, tarjoilija vastasi vakavana, että seuraukset ovat ankarat sekä ravintolan omistajalle että tarjoilijalle, joka joutuu tavallisesti pihalle myytyään alaikäisille alkoholia edes vahingossa. Henkilöllisyystodistusta eli passia oli siis kuljettava kaikkialla mukana.
Muinainen rahaliikenne Virallinen tunnistautuminen, esimerkiksi raha-asioita hoidettaessa, oli Amerikassa aivan muinaisella tasolla. Yhdysvalloissa ei tunneta tai käytetä sirukortteja. Esimerkiksi kaupassa pankki- tai luottokortilla maksaessa ei näpytelty PIN-koodia, vaan allekirjoitettiin joko kuittiin tai kosketusnäyttöön. Kuten elokuvissa usein näkee, bensaa todella saa huoltoasemien automaateista kenen tahansa kortilla. Usein masiina kysyi vain yhdysvaltalaista postinumeroa, mutta jotkut automaatit tuntuivat hyväksyvän myös suomalaisen postinumeron. Minkäänlaisia allekirjoituksia tai PIN-koodeja ei tarvittu. Hyvällä syyllä voi kysyä, miten amerikkalaiset selviytyvät siruttomien korttiensa kanssa nykyaikaisessa Euroopassa? Käsittämätön takapajuisuus koski kaikkea muutakin amerikkalaista rahaliikennettä. Yhdysvalloissa toimitaan edelleen täysin sekkivihkojen, käteisen ja luottokorttien varassa. Niinkin vanhanaikainen keksintö kuin tilisiirto ei ole juuri lainkaan käytössä, ja laskunmaksuautomaateista tai verkkopankkipalveluista on turha edes mainita. Ne ovat amerikkalaisille täysin vierasta teknologiaa. Jos haluaa siirtää rahaa Amerikasta Suomeen, tilisiirto maksaa noin 50 dollaria, ja se on tehtävä pankkivirkailijan kanssa. On aivan tavallista, että vuokrat tai palkat maksetaan käteisellä tai sekillä. Myös luottokorttien tai lainan hankkiminen voi olla Amerikassa asuvalle ulkomaalaiselle haastava tehtävä. Amerikassa ei voi saada esimerkiksi autolainaa ilman, että sinulta löytyy luottohistoria. Sitä ulkomaalaisella ei tietenkään automaattisesti ole, ja se on keinotekoisesti rakennettava. Niinpä esimerkiksi autonhankintaa suunnitteleva ulkomaalainen joutuu ottamaan ensin jonkun pienen ja turhan lainan hirveällä korolla ja maksamaan sen sitten välittömästi pois, pelkästään saadakseen merkinnän luottotietoihin. Sitten voi hakea suurempaa lainaa. Paikoin eurooppalaisten luottokorttien toimivuuden kanssa oli ongelmia, joten ei ollut ollenkaan huono asia, että mukana oli sekä Visa että Mastercard, molemmat debit-malleina. Kertaalleen kävi niinkin, ettei ravintolan kassa pystynyt lukemaan kumpaakaan korttityyppiä. Sellaisessa tilanteessa suomalainen miettii ensimmäisenä, joutuuko tässä tiskaamaan, mutta amerikkalainen tarjoilija ei ollut moksiskaan. Hän oli tilanteesta pahoillaan, piti sitä ravintolansa heikkoutena ja lupasi rennon etelävaltiolaiseen tapaan hoitaa asian kuntoon. Meidän ei tarvinnut lähteä etsimään pankkiautomaattia tai sietää paljon puhuvia katseita. Saimme pelkästään ymmärrystä ja ilmaisen päivällisen.
Rento ja ystävällinen etelä Juuri tuollaisina hetkinä joita tuli parin viikon reissulla koko ajan lisää alkoi väkisin ihailla ja kunnioittaa amerikkalaista palvelukulttuuria. Henkilöstön määrä on amerikkalaisissa kaupoissa ja ravintoloissa aivan eri luokkaa kuin Suomessa, ja yksi niistä asioista, joita kaipaan näin jälkikäteen rapakon takaa, on palvelu. Suomessa tunnutaan menevän kovaa vauhtia kohti täydellistä itsepalvelua, ja se tekee ostosten teosta ankeaa. Erona maitten välillä on toki myös se, että Suomessa työvoima on kallista ja Amerikassa halpaa. Silti ystävällinen, ripeä ja välitön asiakaspalvelu on asia, josta suomalainenkin on valmis maksamaan ylimääräistä. Amerikassa palvelua oli tarjolla ravintoloiden lisäksi myös kaupoissa, ja silti katselukulttuuri (browsing) oli hyväksyttävämpää kuin Suomessa. Myyjät eivät tyrkyttäneet apua, ellet näyttänyt todella olevan sen tarpeessa. Pienissäkin putiikeissa oli reilusti henkilökuntaa, mutta asiakas sai silti viettää kaikessa rauhassa tuntikausia hyllyjä koluten. Osa amerikkalaisesta palvelusta ja valmiiksi tekemisen kulttuurista tuntui toki liioitellulta, eikä kaikkiin tapoihin ehtinyt mieltyä kahdessa viikossa. Henkilökuntaa riitti esimerkiksi vetämään ostoskärryjä valmiiksi irti linjastosta, ja usein näissä tehtävissä oli osa-aikaeläkeläisiä. Kaupan kassa nosteli uutterasti jopa ostokset kärryistä kassahihnalle, ja sekin oli vähän liikaa. Myös pussittaminen hoitui siinä samalla, ja kaikki ostokset pussitettiin kaiken lisäksi pieniin, hedelmäpussia muistuttaviin muovipusseihin, jotka olivat aivan liian heikkoja uudelleenkäyttöä varten. Viikon ruokaostoksista pusseja kertyi väkisin useita kymmeniä, kun myyjä kaiken lisäksi pakkasi muutamatkin tuotteet vähintään kolmeen eri pussiin. Jälkikäteen olen miettinyt moneen kertaan, mistä amerikkalaisten kohteliaisuus ja useimmiten aito auttamisenhalu kumpuavat. Lämminhenkinen hyvätapaisuus tuntui tulevan etelävaltiolaisilta aivan luontojaan niin ravintoloissa, kahviloissa kuin hotelleissakin. Muovista, väkinäistä tai teeskenneltyä ystävällisyyttä näimme hyvin harvoin. Käsitykseni amerikkalaisista ihmisistä muuttui aivan toiseksi matkan aikana. Tapaamani amerikkalaiset olivat jotain aivan muuta kuin median, elokuvien ja tv-sarjojen antama mielikuva antaa ymmärtää. Kaikki amerikkalaiset eivät olleetkaan asehulluja, kiihkouskovaisia, umpityhmiä maalaisia tai kauneusleikkauksista riippuvaisia nuoruuden palvojia. Lähes kaikki tapaamani amerikkalaiset olivat ihan tavallisia, ystävällisiä, maanläheisiä ja älykkäitä ihmisiä. Yksi mahdollinen selitys on, että matkasimme nimenomaan Etelävaltioissa ja pienillä paikkakunnilla. Oma vaikutuksensa ihmisten lämminhenkisyyteen oli varmasti myös
etelävaltiolaisella lasten kasvatuksella ja tapakulttuurilla. Kohteliaisuus tietyissä tilanteissa oli normi. Kuulimme paikallisilta, että ensimmäinen asia jonka jokainen etelävaltiolainen vanhempi opettaa lapselleen on, että jos sinulla ei ole hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Tämä yksinkertainen ohje näkyi. Lapset ja nuoret olivat yhtä kohteliaita kuin aikuisetkin, eikä julkisilla paikoilla tai kulkuneuvoissa näkynyt kiroilevia, sylkeviä tai muuten tarkoituksella ohikulkijoita provosoivia nuorisojoukkoja. Sen sijaan iloisia ja hauskaa pitäviä nuoria näki yhtä paljon kuin Suomessakin. Urheilu, uskonto ja isänmaa Amerikkalaiset päihittävät meidät myös parissa muussa asiassa. He näyttivät olevan suomalaisiinkin verrattuna pähkähullua urheilukansaa. Clemsonin oma Tigersjoukkue näkyi kaikkialla, ja amerikkalainen jalkapallo, koripallo ja baseball tuntuivat olevan valtavan suuria asioita, edellä mainitussa järjestyksessä. Joukkueisiin liittyviä krääsäkauppoja oli useita, ja tavaraa oli tarjolla aina ulkoilu- ja kesävaatteista auton rekisterikilpiin, tarroihin, vauvanhoitotarvikkeisiin ja kynttilänjalkoihin. Jopa maanteiden asfalttiin ja suurten talojen seiniin oli maalattu joukkueen kauas erottuvia oransseja tai valkoisia tiikerin tassuja. Lisäksi kampuksen jalkapallostadion, Death Valley, veti sisäänsä varmasti kaksi kertaa koko kylän asukasmäärän. Omituisinta oli, että paikalliset eivät suhtautuneet fanituotteisiin krääsänä. Yliopistoopiskelijat mutta myös iäkkäämmät paikalliset käyttivät fanituotteita monipuolisesti arkielämässään riippumatta ammatista, statuksesta tai tulotasosta. Liikenteessä ei juuri näkynyt sellaisia autoja, joissa ei olisi ollut etu- tai takapuskurissa vähintäänkin joukkueen tassulogoa. Ihmiset tunnustivat nolostelematta väriä, ja niin joukkueen räikeä oranssi, violetti ja haalea valkoinen näkyivät ihmisten vaatetuksessa, yhtä lailla nuorten lenkkareissa kuin kotirouvien kesämekoissa. Urheilu todella oli erilaisia ihmisiä yhdistävä tekijä. Urheilun lisäksi Clemson pullisteli eri kirkkokuntia, ja niin tekivät kaikki muutkin kylät ja kaupungit halki Etelävaltioiden. Uskonnollisiin ihmisiin törmäsimme silti harvoin. Kirkot erotti muista taloista piikkimäisen tornin avulla, ja usein noiden autioina seisovien rakennusten ympärillä oli tasamaalle, avoimeen auringonpaahteeseen hylättyjä hautuumaita. Näky ei ollut kaunis tai seesteinen, vaan pikemminkin kuin Stephen Kingin lemmikkieläinten hautausmaalta. Suuri ero Suomen ja Yhdysvaltojen välillä on myös isänmaallisuus. Se on amerikkalaisille monella tapaa erilainen asia kuin meille suomalaisille. Ihmiset tervehtivät joskus kaduilla ohi
kulkevia sotilaita, ja joskus jopa etäisesti sotilaan näköisiä ihmisiä. Amerikan lippu oli todella näkyvästi esillä kaikkialla, eikä sellaista kauppaa tahtonut löytää, joka ei olisi lippua katollaan liehuttanut. Vastaavaa ei voi mitenkään kuvitella suomalaiseen katukuvaan muuta kuin jouluna ja juhannuksena. Myös sotilaita näkyi kaupunkien keskustoissa, julkisen liikenteen asemilla, lentokentillä ja jopa kampusalueella runsaasti. Suurin ero oli kuitenkin siinä, että näiden nuorten ihmisten tiesi olevan matkalla jonnekin aivan muualle kuin perähikiälle asepalvelukseen. Yllättäen emme törmänneet lainkaan yltiöpäiseen Amerikka-paatokseen, vaikka tv-ohjelmat ja media sellaisen kuvan amerikkalaisista usein luovatkin. Kun juttelimme tavallisten ihmisten kanssa, kävi ilmi, että he suhtautuivat kotimaansa epäkohtiin aivan yhtä realistisesti ja tiedostavasti kuin me suomalaisetkin. Meille ei tyrkytetty sen enempää Jeesusta kuin Amerikan ihanuuttakaan. Sanna Karppinen