mary higgins clark Perinnön varjo Suomentanut Henna Kaarakainen Kustannusosakeyhtiö Tammi Helsinki
Englanninkielinen alkuteos The Shadow of Your Smile ilmestyi 2010 (Simon & Schuster, Inc.). Copyright Mary Higgins Clark, 2010 Published by arrangement with Sane Töregård Agency AB. Painanut Scandbook AB, Ruotsi, 2011 ISBN 978-951-31-5892-7
Kiitokset Edellisessä romaanissani kirjoitin sydänsiirron lääketieteellisestä ihmeestä ja siitä, että siirteen vastaanottaja on saattanut omaksua joitakin luovuttajan luonteenpiirteitä. Tässä tarinassa on kyse erilaisesta ihmeestä, sellaisesta jota lääketiede ei pysty selittämään. Osallistuin viime keväänä erään nunnan autuaaksijulistamisjuhlallisuuksiin. Hän perusti seitsemän sairaalaa huonokuntoisille vanhuksille ja hänen ansiokseen luetaan lapsen hengen pelastaminen rukouksen voimalla. Kauniin seremonian aikana päätin kirjoittaa aiheesta tässä romaanissa. Se osoittautui ajatuksia herättäväksi mat - kaksi toivonkin että nautit jakaessasi matkan kanssani. Olen, kuten aina, kiitollisuudenvelassa uskollisille neuvonantajilleni ja ystävilleni, jotka tasoittavat tieni, kun aherran tietokoneen ääressä. Minulle on tuottanut jatkuvasti iloa se, että Michael Korda on ollut kustannustoimittajani jo kolmenkymmenenviiden vuoden ajan. Kirjan ensimmäiseltä sivulta sen loppuun asti hänen ohjauksensa, rohkaisunsa ja intonsa ovat olleet pettämätön voimanlähde. Vanhempi toimittaja Amanda Murray on ollut koko kirjoitusprosessin ajan tukenamme tarjoten viisaita ehdotuksiaan ja huomioitaan. Haluan aina kiittää toimituspäällikkö Gypsy da Silvaa, tiedottajaani Lisl Cadea sekä koelukijoitani Irene Clarkia, Agnes Newtonia ja Nadine Petrya. Minulla on aivan mahtava työryhmä. Paljon kiitoksia Patricia Handalille, kardinaali Cooken killan koordinaattorille, korvaamattomasta ja auliista avusta, kun keskustelimme autuaaksijulistamisprosessista.
Paljon kiitoksia rikosetsivä Marco Conellille, joka vastasi kysymyksiini poliisin toimintatavoista. Kiitos myös patenttiasianajaja Gregg A. Paradiselle neuvoista koskien patenttilakia, joka on tärkeä elementti tässä tarinassa. On jo korkea aika nostaa hattua loistavalle valokuvaajalle, Bernard Vidalille, joka on kahdenkymmenen vuoden ajan matkustanut Pariisista ottamaan kuvani kirjan kanteen, sekä Karem Alsinalle, mestarilliselle kampaajalle ja meikkitaiteilijalle, jonka ansiosta olen vuosi vuoden jälkeen parhaimmillani uusimman kirjani takakannessa. Yhdelläkään saavutuksella ei olisi mitään merkitystä, ellen jakaisi sitä aviomieheni ja loistavan puolisoni John Conheeneyn kanssa sekä lastemme ja lapsenlastemme kanssa. Te kyllä tiedätte mitä tunnen teitä kohtaan. Ja nyt, lukijani ja ystäväni, toivon että otatte hyvän asennon ja nautitte viimeisimmästä aikaansaannoksestani. Mukavia lukuhetkiä ja Jumalan siunausta teille kaikille.
1 Maanantaiaamuna Olivia Morrow istui hiljaa Clay Hadleyn työpöydän ääressä vastapäätä pitkäaikaista ystäväänsä ja sulatteli kuolemantuomiota, jonka tämä oli juuri lausunut. Olivia käänsi hetkeksi katseensa Clayn myötätuntoisista kasvoista ja vilkaisi ulos ikkunasta tämän työhuoneessa, joka sijaitsi 84. kerroksessa Itäisellä 72. kadulla Manhattanilla. Hän näki etäällä helikopterin, joka lensi hitaasti East River -joen yllä koleana lokakuisena aamuna. Minun matkani on päättymässä, Olivia ajatteli ja huomasi sitten, että Clay odotti hänen vastaustaan. Kaksi viikkoako, hän sanoi. Se ei ollut kysymys. Hän vilkaisi Clayn työpöydän takana kirjahyllyssä olevaa antiikkikelloa. Se oli kymmenen minuuttia yli yhdeksän. Oli niiden kahden viikon ensimmäinen päivä onneksi päivä oli vasta alkamassa, hän ajatteli ja oli tyytyväinen siihen, että oli varannut varhaisen vastaanottoajan. Clay vastasi hänelle. Enintään kolme. Olen pahoillani, Olivia. Minä toivoin Älä turhaan ole pahoillasi, Olivia keskeytti reippaasti. Olen kahdeksankymmentäkaksivuotias. Vaikka minun sukupolveni elääkin paljon pidempään kuin edelliset sukupolvet, ystäväpiirini on alkanut pienentyä viime aikoina. Meitä vaivaa se, että me murehdimme elävämme liian kauan ja päätyvämme vanhainkotiin, tai että meistä tulee hirvittävä rasite kaikille. On valtavan suuri onni tietää, että vaikka minulla on enää vähän aikaa jäljellä, pystyn kuitenkin ajattelemaan selkeästi ja kävelemään ilman apua aivan loppuun asti. Hän vaikeni. Clay Hadleyn silmät kapenivat. Hän ymmärsi miksi Olivian tyyni ilme oli muuttunut huolestuneeksi. Hän tiesi 9
mitä Olivia sanoisi jo ennen kuin tämä puhui. Clay, vain sinä ja minä tiedämme. Hadley nyökkäsi. Onko oikein jatkaa totuuden salaamista? Olivia kysyi katsellen häntä valppaasti. Tiedän että äitini ajatteli niin. Hän oli päättänyt viedä totuuden mukanaan hautaan, mutta silti aivan viime hetkillä, kun vain sinä ja minä olimme paikalla, hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa meille. Siitä tuli hänelle omantunnonkysymys. Ja vaikka Catherine teki valtavasti hyviä tekoja elämänsä aikana, hänen ympärillään on aina pyörinyt huhuja, että vuosia sitten, juuri ennen kuin hän meni luostariin, hänellä saattoi olla rakkaussuhde. Hadley tarkkaili Olivia Morrow n kasvoja. Edes tavanomaiset vanhenemisen merkit, silmiä ja suuta ympäröivät rypyt, kaulan hienoinen vapina ja se, miten Olivia nojautui eteenpäin kuullakseen kaiken mitä hän sanoi, eivät peittäneet tämän kasvojen puhtaita piirteitä. Hadleyn isä oli ollut Olivian äidin kardiologi, ja Hadley oli jatkanut isänsä praktiikkaa tämän jäätyä eläkkeelle. Nyt hieman yli viisikymmentävuotiaana Hadley ei voinut edes muistaa aikaa, jolloin Morrow n perhe ei olisi kuulunut hänen elämäänsä. Lapsena hän oli tuntenut kunnioitusta Oliviaa kohtaan ja hän oli huomannut jo silloin, että tämä oli aina kauniisti pukeutunut. Myöhemmin hän ymmärsi, että Olivia oli vielä niihin aikoihin työskennellyt myyjättärenä B. Altman silla, kuuluisassa 5. avenuen tavaratalossa, ja että tämä oli toteuttanut tyylinsä ostamalla vaatteensa puoli-ilmaiseksi loppusesongin alennusmyynneistä. Olivia ei ollut mennyt naimisiin, ja jäädessään eläkkeelle vuosia sitten hän oli ollut Altman silla johtavassa asemassa ja yrityksen johtokunnan jäsen. Hadley oli tavannut Olivian vanhemman serkun Catherinen vain muutaman kerran, ja siinä vaiheessa Catherine oli jo ollut legenda, nunna joka oli perustanut seitsemän sairaalaa vammaisille lapsille tutkimussairaaloita, joissa 10
etsittiin keinoja hoitaa ja lievittää lasten vaurioituneiden kehojen ja mielten kärsimystä. Tiesitkö, että monet pitävät erään aivosyöpää sairastaneen lapsen parantumista ihmeenä ja katsovat sen olevan Catherinen esirukouksen ansiota? Olivia kysyi. Häntä harkitaan autuaaksijulistettavaksi. Clay Hadley tunsi suunsa kuivuvan. En ollut kuullut siitä. Hän ei ollut katolinen, mutta hän ymmärsi hämärästi sen tarkoittavan, että kirkko saattaisi lopulta julistaa sisar Catherinen pyhimykseksi. Se tarkoittaa tietenkin sitä, että ne ilkeät huhut lapsen saamisesta lähtevät jälleen liikkeelle ja estävät lähes varmasti mahdollisuuden, että hänet todettaisiin autuaaksijulistamisen arvoiseksi, Olivia lisäsi vihaisesti. Olivia, siihen oli kyllä hyvä syy, miksi sisar Catherine ja sinun äitisi eivät koskaan kertoneet, kuka Catherinen lapsen isä oli. Niin, Catherine ei kertonut sitä. Mutta minun äitini kertoi. Olivia tarttui tuolin käsinojaan, mikä oli merkki Claylle, että hän aikoi nousta ylös. Clay nousi ja kiersi työpöytänsä yllättävän nopein askelin niin tanakaksi mieheksi. Hän tiesi, että jotkut hänen potilaistaan kutsuivat häntä syöpöksi sydänlääkäri-clayksi. Hän neuvoi heitä kaikkia leikillisesti, pilke silmäkulmassaan: Unohtakaa minut ja laihduttakaa. Minä lihon pari kiloa, kun vain vilkaisenkin jäätelötötteröä. Se on minun taakkani. Hän oli hionut esityksen täydelliseksi. Nyt hän tarttui Olivian käsiin ja suuteli tätä hellästi poskelle. Olivia kavahti vaistomaisesti tuntiessaan miehen lyhyen, harmaantuvan parran raapivan poskeaan, ja hän peitti reaktionsa vastaamalla poskisuudelmaan. Clay, minun tilanteeni jää meidän kahden väliseksi tiedoksi. Minä kerron siitä pian niille muutamille jäljellä oleville ihmiselle, jotka siitä välittävät. Hän vaikeni ja lisäsi sitten ironisesti: Itse asiassa minun olisi kai paras kertoa heille todella 11
pian. Voi olla vain hyvä, ettei yksikään sukulaiseni ole enää elossa. Sitten hän vaikeni tajutessaan, ettei se ollut totta. Hänen äitinsä oli kertonut hänelle kuolinvuoteellaan, että sen jälkeen kun Catherine oli tajunnut olevansa raskaana, tämä oli viety vuodeksi Irlantiin, jossa tämä oli synnyttänyt pojan. Sen nunnakunnan abbedissa, johon Catherine oli liittynyt, oli valinnut pojan adoptiovanhemmiksi Farrellit, amerikkalaisen pariskunnan Bostonista. Pariskunta oli antanut pojalle nimeksi Edward, ja hän oli varttunut Bostonissa. Olen siitä lähtien seurannut heidän elämäänsä, Olivia ajatteli. Edward meni naimisiin vasta neljäkymmentäkaksivuotiaana. Hänen vaimonsa on kuollut jo kauan sitten, ja Edward nukkui pois noin viisi vuotta sitten. Heidän tyttärensä, Monica, on nyt kolmekymmentäyksi ja toimii lastenlääkärinä Greenwich Villagen sairaalassa. Catherine oli minun serkkuni. Hänen lapsenlapsensa on minun pikkuserkkuni. Hän on ainoa sukulaiseni, eikä hän tiedä olemassaolostani mitään. Olivia veti kätensä pois Clayn otteesta ja sanoi: Monicas - ta on tullut hyvin paljon isoäitinsä kaltainen, sillä hänkin on omistanut elämänsä vauvoista ja pikkulapsista huolehtimiselle. Ymmärrätkö, mitä se rahamäärä merkitsisi hänelle? Etkö usko että Monican isoisä on jo hyvittänyt aiemmat tekonsa, Olivia? Ajattele mitä hän teki koko loppuelämänsä. Ajattele ihmishenkiä, jotka hän pelasti. Ja entä hänen veljensä perhe? He ovat merkittäviä hyväntekijöitä. Mieti, mitä sellainen paljastus merkitsisi heille. Olen miettinyt sitä, ja juuri sitä asiaa minun täytyykin punnita. Monica Farrell on niistä patenteista saatujen tulojen laillinen perijä. Alexander Gannon oli hänen isoisänsä, ja tämä jätti testamentissaan koko omaisuutensa ensi kädessä jälkeläiselleen, jos sellainen oli olemassa, ja vasta sitten veljelleen. Minä soitan sinulle, Clay. Clay Hadley odotti, kunnes hänen työhuoneensa ovi 12
sulkeutui, tarttui sitten puhelimen luuriin ja näppäili numeron, jonka vain hyvin harvat tiesivät. Kun tuttu ääni vastasi, hän ei hukannut aikaa esipuheisiin. Asia on juuri niin kuin pelkäsinkin. Minä tunnen Olivian hän aikoo puhua. Emme voi sallia sitä, linjan toisessa päässä oleva henkilö totesi viileästi. Sinun täytyy estää se. Mikset antanut hänelle jotakin? Hän on niin sairas, ettei kukaan epäilisi mitään jos hän kuolisi. Usko tai älä, tappaminen ei ole niin yksinkertaista. Ja entä jos hän onnistuu jättämään jälkeensä todisteet ennen kuin pystyn estämään häntä? Siinä tapauksessa hankimme tuplavakuutuksen. Nykyään ei ikävä kyllä ole mitenkään tavatonta, että viehättävien nuorten naisten kimppuun käydään Manhattanilla kohtalokkain seurauksin. Hoidan asian välittömästi. 13
2 Lastenlääkäri Monica Farrell hytisi seistessään valokuvattavana Tony ja Rosalie Garcian kanssa Greenwich Villagen sairaalan rappusilla. Tony piteli sylissään Carlosta, pariskunnan kaksivuotiasta poikaa, jonka oli juuri todettu parantuneen lapsen hengen lähes vaatineesta leukemiasta. Monica muisti päivän, jolloin hän oli ollut lähdössä vastaanotoltaan, kun Rosalie oli soittanut paniikissa. Vauvalla on laikkuja vatsassa. Carlos oli silloin kuuden viikon ikäinen. Jo ennen kuin Monica näki pojan, hänellä oli hirvittävä aavistus, että hän tulisi löytämään merkkejä leukemian puhkeamisesta. Laboratoriokokeet vahvistivat hänen epäilyksensä, ja Carlosilla todettiin olevan korkeintaan viidenkymmenen prosentin mahdollisuudet selvitä hengissä. Monica oli luvannut pojan itkeville nuorille vanhemmille, että sellainen todennäköisyys kelpasi hänelle, ja että Carlos oli selvästi niin sitkeä pikkumies, että tämä voittaisi taistelun. Nyt sellainen kuva, jossa te pitelette Carlosta, Tony pyysi ottaessaan kameran ohikulkijalta, joka oli suostunut valokuvaamaan heitä. Monica nosti syliinsä rimpuilevan kaksivuotiaan, joka oli päättänyt että hymyily sai jo riittää. Tästä taitaa tulla melkoinen kuva, hän ajatteli vilkuttaessaan kameralle toivoen, että Carlos seuraisi hänen esimerkkiään. Vilkuttamisen sijaan poika vetäisikin irti Monican niskaan kiinnitetyn hiussoljen, ja hänen pitkät keskivaaleat hiuksensa valahtivat olkapäille. Tunteellisten hyvästelyjen jälkeen ja toivotettuaan: Jumalan siunausta, me emme olisi selvinneet ilman teitä, ja nähdään taas Carlosin tarkistuskäynnillä, Garcian 14
perhe lähti vilkuttaen vielä kerran taksin ikkunasta. Kun Monica palasi sisälle sairaalaan ja käveli kohti hissejä, hän kohotti kätensä kootakseen hiuksensa yhteen ja kiinnittääkseen hiussoljen. Jätä ne noin. Hiuksesi näyttävät hyvältä. Ryan Jenner, neurokirurgi joka oli aloittanut opinnot Georgetownin lääketieteellisessä tiedekunnassa muutamaa vuotta Monicaa aiemmin, oli tullut kävelemään hänen rinnalleen. Jenner oli aloittanut äskettäin työt Greenwich Villagessa ja oli pysähtynyt aina hetkeksi juttelemaan Monican kanssa muutamina kertoina, jolloin he olivat törmänneet toisiinsa. Jenner, jolla oli päällään vihreä leikkaussaliasu ja muovinen suojapäähine, oli nähtävästi tulossa leikkauksesta tai juuri menossa sellaiseen. Monica nauroi ja painoi ylöspäin menevän hissin nappia. Niin varmaan. Ja ehkä minun pitäisi tulla käymään sinun leikkaussalissasikin hiukset auki. Alaspäin menevän hissin ovi avautui. Ehkäpä en panisi sitä pahakseni, Jenner sanoi ja astui hissiin. Tai ehkä sittenkin panisit pahaksesi. Saisit varmaan sydänkohtauksen, Monica ajatteli astuessaan täyteen hissiin. Ryan Jenneriä pidettiin hymyherkistä nuorekkaista kasvoistaan huolimatta jo nyt perfektionistina, joka ei sietänyt minkäänlaisia virheitä potilaiden hoidossa. Oli mahdoton ajatus, että joku tulisi hänen leikkaussaliinsa suojaamatta hiuksiaan. Kun Monica poistui hissistä lastentautien osastolla, hän kuuli ensimmäiseksi lapsen kovaäänistä itkua. Hän tiesi että itkevä lapsi oli hänen potilaansa, yhdeksäntoista kuukauden ikäinen Sally Carter, ja häntä raivostutti se, että tytön yksinhuoltajaäiti ei käynyt tämän luona sairaalassa. Ennen kuin Monica meni lohduttamaan lasta, hän pysähtyi hetkeksi sairaanhoitajien tiskille. No, onkos äitikultaa näkynyt? hän kysyi ja katui heti suorapuheisuuttaan. Ei sitten eilisaamun jälkeen, Rita Greenberg, kerrok- 15
sen pitkäaikainen osastonhoitaja, vastasi yhtä ärtyneellä äänellä. Mutta hän pystyi kyllä soittamaan tänne pikaisesti tunti sitten ja kertomaan, ettei pääse tulemaan töistä, ja kysymään miten Sallyn yö sujui. Usko pois, tässä jutussa on jotakin outoa. Se nainen on yhtä äidillinen kuin leikkihuoneen pehmoeläimet. Aiotko päästää Sallyn tänään kotiin? En ennen kuin saan selville kuka hänestä huolehtii, kun hänen äitinsä on niin kiireinen. Sallylla oli astma ja keuhkokuume, kun hänet tuotiin ensiapupolille. En voi käsittää, mitä äiti tai lastenhoitaja oikein ajatteli odottaessaan niin kauan ennen kuin toi hänet hoitoon. Monica käveli sairaanhoitaja perässään pieneen huoneeseen, jossa oli vain yksi pinnasänky. Sally oli siirretty sinne, sillä hänen itkunsa herätti toiset lapset. Sally seisoi sängyn reunasta kiinni pidellen, vaaleanruskea tukka kyyneleisten kasvojen ympärille kihartuen. Hän aiheuttaa kohta itselleen uuden astmakohtauksen, Monica sanoi vihaisesti kurkottaessaan nostamaan lapsen sängystä. Sally tarrautui häneen, ja tytön itku rauhoittui heti, muuttui vaimeaksi nyyhkytykseksi ja loppui vihdoin kokonaan. Hyvänen aika, miten hän on kiintynyt sinuun, mutta sinä osaatkin käsitellä lapsia, Rita Greenberg sanoi. Olet täysin omaa luokkaasi näiden pienokaisten kanssa. Sally tietää, että hän ja minä olemme kavereita, Monica sanoi. Annetaan hänelle vähän lämmintä maitoa, niin hän varmasti rauhoittuu. Monica odotti sairaanhoitajan paluuta ja heijasi samalla lasta sylissään. Sinun äitisi pitäisi olla täällä tekemässä tätä, Monica ajatteli. Mitenköhän paljon huomiota hän antaa sinulle kotona? Sallyn pikkuiset kädet pitelivät pehmeästi kiinni Monican kaulasta, ja hänen silmänsä alkoivat sulkeutua. Monica laski unisen lapsen takaisin sänkyyn ja vaihtoi hänen märän vaippansa. Sitten hän käänsi Sallyn kyljelleen ja peitteli hänet. Greenberg palasi pullollinen lämmintä 16
maitoa mukanaan, mutta ennen kuin Monica antoi tuttipullon Sallylle, hän otti vanupuikon ja pyyhkäisi sillä tytön posken sisäpintaa. Monica oli huomannut kuluneen viikon aikana, että kun Sallyn äiti tuli käymään, tämä pistäytyi usein sairaalan odotustilan myyntitiskillä ostamassa kupillisen kahvia, jonka toi sitten mukanaan Sallyn huoneeseen. Nainen jätti sen poikkeuksetta puolityhjänä yöpöydälle pinnasängyn viereen. Se on pelkkä aavistus, Monica mietti, eikä minulla ole oikeutta tehdä niin. Mutta aion silti ilmoittaa neiti Carterille, että minun täytyy tavata hänet ennen kuin kotiutan Sallyn sairaalasta. Haluaisin kovasti verrata lapsen DNA:ta neiti Carterin DNA:han, jonka saisin kahvikupista. Hän vannoo olevansa tytön biologinen äiti, mutta jos hän ei ole, miksi hän valehtelisi? Sitten Monica muistutti taas itseään siitä, ettei hänellä ollut oikeutta vertailla DNA:ta salaa, ja hän heitti vanupuikon roskakoriin. Käytyään muiden potilaidensa luona Monica meni vastaanotolleen Itäiselle 14. kadulle työskennelläkseen siellä iltapäivän ajan. Kello oli puoli seitsemän, kun hän hyvästeli uupumuksensa salaten viimeisen potilaansa, kahdeksanvuotiaan pojan jolla oli korvatulehdus. Nan Rhodes, hänen vastaanottoapulaisensa ja kirjanpitäjänsä, oli työpöytänsä ääressä lopettelemassa työpäivää. Nan oli kuusissakymmenissä, pyöreähkö ja aina pettämättömän kärsivällinen, oli odotushuoneessa millainen hullunmylly tahansa. Hän esitti kysymyksen, jonka Monica oli toivonut voivansa lykätä myöhemmäksi. Entäs se New Jerseyn piispan toimiston tiedustelu, jossa sinua pyydettiin todistajaksi sen nunnan autuaaksijulistamisprosessiin? Nan, minä en usko ihmeisiin. Kyllä sinä sen tiedät. Lähetin heille kopion alkuperäisestä CT-kuvasta ja magneettikuvasta. Ne puhuvat puolestaan. Mutta sinähän uskoit, että sen pitkälle kehittyneen 17
aivosyövän vuoksi Michael O Keefe ei tulisi näkemään viidettä syntymäpäiväänsä, etkö uskonutkin? Ehdottomasti. Sinä ehdotit että hänen vanhempansa veisivät pojan Knowlesin sairaalaan Cincinnatiin, koska se on paras aivosyöpää tutkiva sairaala, mutta tiesit varmuudella että siellä vain vahvistettaisiin sinun diagnoosisi, Nan jatkoi itsepintaisesti. Nan, me molemmat tiedämme, mitä minä sanoin ja mitä minä uskoin, Monica sanoi. Lopetetaan tämä kyselyleikki. Sanoit myös, että kun kerroit heille diagnoosisi, Michaelin isä järkyttyi niin pahasti että oli pyörtyä, mutta hänen äitinsä sanoi sinulle, että heidän poikansa ei kuolisi. Hän oli päättänyt alkaa rukoilla sisar Catherinea, nunnaa joka perusti ne sairaalat vammaisille lapsille. Nan, sinä tiedät kuinka moni ihminen kieltäytyy hyväksymästä, että sairaus johtaa kuolemaan. Näemme sitä joka päivä sairaalassa. Ihmiset haluavat toisen ja kolmannen lääkärin mielipiteen. He haluavat lisää kokeita. He suostuvat riskialttiisiin toimenpiteisiin. Joskus vääjäämätöntä voidaan lykätä, mutta lopputulos on sama. Nanin ilme pehmeni, kun hän katseli hoikkaa nuorta naista, jonka kehon asento kertoi selvästi väsymyksestä. Hän tiesi että Monica oli ollut sairaalassa yöllä, sillä eräs tämän pienistä potilaista oli saanut sairaskohtauksen. Tiedän ettei minun pitäisi jankuttaa tästä, mutta siihen tilaisuuteen tulee Cincinnatista lääkäreitä, jotka todistavat ettei Michael O Keefen olisi pitänyt jäädä henkiin. Poika on nykyään täysin parantunut syövästä. Minusta sinun pyhä velvollisuutesi on vahvistaa, minkälaisen keskustelun kävit pojan äidin kanssa heti sen jälkeen, kun olit todennut ettei poika paranisi, sillä juuri sillä hetkellä äiti kääntyi sisar Catherinen puoleen pyytääkseen apua. Nan, minä tapasin Carlos Garcian tänä aamuna. Hänkin on parantunut syövästä. 18
Se ei ole sama asia, kyllähän sinä sen tiedät. Lapsuusiän leukemiaa osataan hoitaa. Pitkälle kehittyneeseen ja yhä leviävään aivosyöpään ei ole olemassa hoitokeinoa. Monica ymmärsi kaksi asiaa. Oli hyödytöntä kinata Nanin kanssa, ja sydämessään hän tiesi, että tämä oli oikeassa. Minä menen sinne, hän sanoi, mutta siitä ei kyllä ole mitään hyötyä sille mahdolliselle tulevalle pyhimykselle. Missä minun pitää todistaa tästä asiasta? Sinun pitäisi mennä tapaamaan erästä Metuchenin hiippakunnan monsignorea New Jerseyssä. Hän ehdotti keskiviikkoiltapäivää. Sattumoisin en ole varannut sinulle potilasaikoja kello yhdentoista jälkeen sinä päivänä. Olkoon sitten niin, Monica myöntyi. Soita hänelle ja sovi tapaaminen. Oletko valmis lähtemään? Tilaan hissin. Tulen ihan kohta. Sanoitpa äsken osuvasti. Että tilaan hissin? Ei tietenkään. Tarkoitan sitä, kun sanoit juuri äsken olkoon niin. Mitä siitä? Katolisen kirkon mukaan sanan aamen käännös on olkoon niin. Oikein sopivaa tässä tapauksessa, eikö totta? 19
3 Hän ei suinkaan nauttinut sellaisesta toimeksiannosta. Nuoren naislääkärin katoaminen New Yorkissa oli herkullinen aihe iltapäivälehdille, ja ne tulisivat mässäilemään sillä. Palkkio oli tuntuva, mutta Sammy Barberin vaisto sanoi että hänen pitäisi kieltäytyä. Sammy oli pidätetty vain kerran, ja hänet oli vapautettu syytteestä, sillä hän oli erittäin varovainen mies eikä koskaan mennyt niin lähelle uhrejaan, että hänestä jäisi DNA-todisteita. Sammyn terävät pähkinänruskeat silmät olivat hallitseva piirre hänen kapeissa kasvoissaan, jotka eivät sopineet yhteen hänen lyhyen, paksun kaulansa kanssa. Neljäkymmentäkaksivuotiaan Sammyn lihakset pullistelivat pikkutakin hihoissa, ja hänen virallinen työnsä oli toimia järjestysmiehenä eräässä yökerhossa Greenwich Villagessa. Sammy istui kahvikuppi edessään mahdollisen työnantajansa edustajaa vastapäätä pienessä ruokapaikassa Queensissa. Hän oli äärimmäisen tarkka pienten yksityiskohtien suhteen ja oli jo muodostanut oman käsityksensä miehestä. Hyvin pukeutunut. Viisissäkymmenissä. Tyylikäs. Erittäin komea. Hopeiset kalvosinnapit, joissa oli nimikirjaimet D. L. Sammylle oli kerrottu, ettei hänen tarvinnut tietää miehen nimeä, puhelinnumero riittäisi yhteydenpitoon. Et taida pystyä kieltäytymään, Sammy, Douglas Langdon sanoi lempeästi. Olen ymmärtänyt, ettet todellakaan kieriskele rahoissa surkean työsi palkoilla. Lisäksi minun täytyy muistuttaa, että jos serkkuni ei olisi vaikuttanut useaan valamieheen, olisit nyt vankilassa. Eivät he olisi pystyneet todistamaan sitä juttua, Sammy aloitti. Sinä et tiedä mitä he olisivat voineet todistaa, eikä 20
koskaan voi tietää mitä valamiehet päättävät. Lempeä sävy oli kadonnut Langdonin äänestä. Hän tyrkkäsi valokuvan pöydän yli. Tämä otettiin tänä iltapäivänä Villagen sairaalan ulkopuolella. Lasta pitelevä nainen on lääkäri Monica Farrell. Hänen kotinsa ja työpaikkansa osoitteet on kirjoitettu kuvan taakse. Ennen kuin Sammy koski mihinkään, hän otti rypistyneen paperiservietin käteensä ja nosti valokuvan pöydältä sen avulla. Hän piteli kuvaa nuhruisen pöytälampun valossa. Kaunis mimmi, hän kommentoi tutkiessaan valokuvaa. Hän käänsi kuvan ympäri ja vilkaisi osoitteita, ja ojensi sitten pyytämättä kuvan takaisin Langdonille. Selvä. En halua että tämä kuva löytyy minulta, jos poliisi sattuu pysäyttämään. Mutta minä hoidan kaiken. Katsokin että hoidat. Ja nopeasti. Langdon tunki valokuvan takaisin housuntaskuun. Kun hän ja Sammy nousivat, hän työnsi kätensä samaan taskuun, kaivoi esiin lompakon, vetäisi sieltä kahdenkymmenen dollarin setelin ja nakkasi sen pöydälle. Hän ja Sammy eivät kumpikaan huomanneet, että valokuva oli tarttunut lompakkoon ja leijaillut lattialle. Paljon kiitoksia, Hank Moss, nuori tarjoilija, huikkasi, kun Langdon ja Sammy kävelivät ulos pyöröovesta. Kun Hank korjasi kahvikupit pois, hän huomasi valokuvan. Hän laski kupit pöydälle ja juoksi ovelle, mutta kumpaakaan miestä ei enää näkynyt. He eivät varmaankaan tarvitse tätä, Hank ajatteli, mutta toisaalta se tyyppi kyllä jätti kyllä ison tipin. Hän käänsi kuvan ympäri ja näki taakse tekstatut osoitteet, yhden Itäisellä 14. kadulla ja toisen Itäisellä 36. kadulla. Itäisen 14. kadun osoitteessa oli toimistohuoneiston numero ja Itäisen 36. kadun osoitteessa asunnon numero. Hank ajatteli postia, jota tuli joskus hänen vanhempiensa kotiin Brooklynissa. Kuules nyt, hän sanoi itselleen. Siltä varalta, että tämä valokuva on tärkeä jollekulle, laitan sen kirjekuoreen ja osoitan sen huoneiston haltijalle. Lähetän sen 21
huoneistoon 14. kadulle. Se on luultavasti kuvan pudottaneen miehen toimisto. Jos kuva on tärkeä, hän ainakin saa sen takaisin. Yhdeksältä illalla, kun Hankin työvuoro päättyi, hän meni keittiön vieressä olevaan pieneen toimistohuoneeseen. Voinko ottaa kirjekuoren ja postimerkin, Lou? hän kysyi omistajalta, joka oli viemässä maksukuittien tietoja kirjoihin. Joku unohti jotakin. Totta kai. Ota vain. Vähennän postimerkin hinnan palkastasi. Lou murahti hymyntapainen kasvoillaan. Hän oli äkkipikainen mies, mutta piti aidosti Hankista. Poika oli ahkera työntekijä ja osasi kohdella asiakkaita hyvin. Käytä tällaista. Hän ojensi Hankille tavallisen valkoisen kirjekuoren, ja tämä raapusti siihen nopeasti osoitteen, jota oli päättänyt käyttää. Sitten Hank otti postimerkin, jonka Lou ojensi hänelle. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän pudotti kirjekuoren postilaatikkoon ja jatkoi sitten hölkäten matkaansa opiskelija-asuntolaansa St. Johnin yliopistolla. 22
4 Olivia oli ollut ensimmäisten vuokralaisten joukossa Schwab Housessa Manhattanin West Side -alueella. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, hän asui siellä edelleen. Asuntokompleksi oli rakennettu paikalle, jossa oli aiemmin sijainnut varakkaan teollisuusmiehen kartano. Rakennuttaja oli päättänyt säilyttää miehen nimen siinä toivossa, että edes osa kartanon loisteliaisuudesta välittyisi sen rönsyilevälle seuraajalle. Olivian ensimmäinen asunto oli ollut West End Avenuen puoleinen yksiö. Noustessaan tasaista tahtia B. Altman and Company -yrityksen johtoportaaseen hän oli alkanut etsiä suurempaa asuntoa. Hän oli aikonut muuttaa Manhattanin East Side -alueelle, mutta kun Schwab Housesta oli vapautunut kaksio, josta oli mahtavat näkymät Hudson-joelle, hän oli tyytyväisenä vuokrannut sen. Myöhemmin, kun rakennus oli muuttunut osaketaloksi, hän oli ollut iloinen voidessaan ostaa asuntonsa, sillä sen ansiosta hänestä oli tuntunut että hänellä oli vihdoinkin oma koti. Ennen kuin Olivia ja hänen äitinsä Regina olivat muuttaneet Manhattanille, he olivat asuneet pienessä mökissä Gannonin perheen Long Islandilla sijaitsevan kodin takana. Olivian äiti oli ollut perheen taloudenhoitaja. Vuosien kuluessa Olivian käytetyt kalusteet olivat vähitellen ja tarkkaan valikoiden vaihtuneet uusiin. Itseoppineena ja luontaisen tyylikkäänä ihmisenä hän oli kehittänyt makuaan taiteen ja muotoilun suhteen. Asunnon kermanvaaleista seinistä tuli tausta maalauksille, joita hän osti kuolinpesien myynneistä. Antiikkimatot olohuoneessa, makuuhuoneessa ja työhuoneessa olivat väripaletti, josta hän valitsi värisävyjä verhoiltuihin huonekaluihin ja ikkuna verhoihin. 23
Asunto teki aina samanlaisen vaikutuksen ensi kertaa käymässä olevaan vieraaseen. Se oli lämmön ja mukavuuden tyyssija, joka henki rauhaa ja seesteisyyttä. Olivia rakasti kotiaan. Kaikkien Altmanilla toimimiensa kilpailuhenkisten vuosien ajan hänen varma varaventtiilinsä oli ollut ajatus siitä, että päivän päätteeksi hän pääsisi asettumaan suureen nojatuoliinsa lasillinen viiniä kädessään ja saisi katsella auringonlaskua. Asunto oli ollut hänen turvapaikkansa myös neljäkymmentä vuotta sitten sydäntä särkevän kriisin aikana, jolloin hän oli lopultakin kohdannut totuuden, että Alex Gannon, loistava lääkäri ja tutkija jota hän rakasti epätoivoisesti, ei koskaan antaisi heidän suhteensa mennä läheistä ystävyyttä pidemmälle Catherine oli se, jonka Alex oli aina halunnut. Kun tapaaminen Clayn kanssa päättyi, Olivia meni suoraan kotiin. Uupumus, jonka vuoksi hän oli mennyt Clayn vastaanotolle kaksi viikkoa sitten, valtasi hänet täysin. Hän oli lähestulkoon liian väsynyt vaihtaakseen vaatteita, mutta pakottautui riisumaan päällysvaatteensa ja pukemaan niiden tilalle lämpimän sinisen aamutakin. Hän oli tarpeeksi turhamainen huomatakseen, että sen sininen sävy oli täsmälleen sama kuin hänen silmissään. Olivia päätti vastustaa hieman kohtaloaan ja käydä sängyn sijaan makaamaan sohvalle olohuoneeseen. Clay oli varoittanut häntä, että odotettavissa olisi ylivoimaista väsymystä, kunnes jonakin päivänä et vain pysty enää nousemaan ylös. Mutta ei vielä, Olivia ajatteli ja tarttui värikkääseen vilttiin, joka oli aina rahilla nojatuolin edessä. Hän istuutui sohvalle, asetti koristeellisen tyynyn päänsä alle, kävi makaamaan ja veti viltin päälleen. Sitten hän huokaisi helpotuksesta. Kaksi viikkoa, hän ajatteli. Kaksi viikkoa. Neljätoista päivää. Kuinka monta tuntia se tekeekään? Ei sillä ole merkitystä, hän ajatteli vaipuessaan uneen. 24
Kun hän heräsi, huoneen varjot kertoivat että oli myöhäinen iltapäivä. Join vain kupillisen teetä tänä aamuna ennen kuin tapasin Clayn, Olivia mietti. En ole nälkäinen, mutta minun täytyy syödä jotakin. Kun hän työnsi viltin päältään ja nousi hitaasti jaloilleen, hänelle tuli yhtäkkiä voimakas tarve käydä jälleen läpi Catherineen liittyvät paperit. Hänellä oli itse asiassa pelottava tunne, että ne olisivat voineet jotenkin kadota työhuoneen kassakaapista. Mutta ne olivat tallella manillapaperisessa kansiossa, jonka hänen äitinsä oli antanut hänelle muutamaa tuntia ennen kuolemaansa. Catherinen kirjeet äidille, Olivia ajatteli huulet väristen, abbedissan kirje Catherinelle, kopio Edwardin syntymätodistuksesta, kiihkeä viesti, jonka hän oli antanut minun äidilleni Catherinelle välitettäväksi. Olivia. Joku oli asunnossa ja lähestyi häntä käytävää pitkin. Clay. Olivian sormet tärisivät, kun hän sysäsi kirjeet ja syntymätodistuksen kassakaappiin laittamatta niitä takaisin kansioon, sulki oven ja painoi nappia, joka lukitsi kaapin automaattisesti. Hän astui pois komerosta. Olen täällä, Clay. Hän ei yrittänyt peitellä äänensä hyistä paheksuntaa. Olivia, olin huolissani sinusta. Sinä lupasit soittaa iltapäivällä. En muista luvanneeni sellaista. Kyllä sinä lupasit, Clay totesi sydämellisesti. Sinähän annoit minulle kaksi viikkoa aikaa. Arvelisin, ettei tapaamisestamme ole kulunut seitsemää tuntia enempää. Mikset pyytänyt vahtimestaria ilmoittamaan tulostasi? Koska toivoin että olisit nukkumassa, ja jos olisit nukkunut, olisin lähtenyt häiritsemättä sinua. Tai miksipä en kertoisi totuutta? Jos tulostani olisi ilmoitettu, olisit voinut kieltää minua tulemasta, ja minä halusin nähdä sinut. Kerroin sinulle todella järkyttävän uutisen tänä aamuna. 25