1 PORIN SEUDUN KANSALAISOPISTO PORIN KIRJOITTAJAT TYÖKAUSI 2011-2012 Suomalainen hiljaisuus ym. tekstejä Ohjaaja Hannele Laaksonen
Hiljaisuus raivoisan äänen jälkeen 2 Jostain kumman syystä halusin jäädä viikoiksi mökille. Seuranani oli Tomi, dalmatialainen. Dalmiksia siis sanotaan palokoiriksi kun ovat jossain risteyttämisen vaiheessa olleet rohkelikkoja otuksia, tämä meidän Tomi ei ollut. Ukkosella se paineli aina sohvan tai sängyn alle piiloon, heitti etukäpälänsä lerppukorvien päälle ja odotti hiljaisuutta. Tuona kesänä olin 14 vanha (tai oikeasti nuori), minulla ei ollut kesätöitä ja vietin viikot mökillä koiran kanssa. Äiti ja isä tulivat perjantaisin töistä lähteäkseen taas sunnuntaina illalla. Kävivät täyttämässä kaasulla toimivan jääkaapin, jotta meillä olisi taas sapuskaa viikoksi. Naapurin Aune kutsui meitä joskus syömään, mutta kun olin siihen aikaan kovin nirso ruokani suhteen, niin vähän väkipakolta tuntuivat ne lounaat. Oikeasti; kuka 14-vuotias nauttisi sillistä ja uusista perunoista sipulilla? Sitten tuli se yö. Illalla lämmitin saunan, kävin pari kertaa uimassa ja pesin hiukset. Taivas oli tummanmusta jo yhdeksän aikaan. Koiruus luimisteli korviaan. Kahden aikaan yöllä jyrähti ensimmäisen kerran. En vieläkään tiedä onko sanonta ukkonen kiertää ympäri järveä totta, mutta se jylinä jatkui aamukuuteen asti. Puolen tunnin välein välähti mökin päällä, koira uikutti sängyn alla ja minä laitoin vaatteet päälle. Siltä varuilta että joutuisin juoksemaan naapuriin jossa oli rannan ainoa puhelin. Aamun valjetessa heräsin kahdeksalta. Järvi oli täysin tyyni ja minulla oli ylläni farkut ja farkkutakki sekä dalmatiankoira joka nukkui jaloissani. Oli aurinkoinen aamu ja totaalinen hiljaisuus, edes linnut eivät visertäneet. Tuon yön jälkeen en milloinkaan ole pelännyt ukkosen ääntä. Tarja Tervonen Ensimmäinen kokemus hiljaisuudesta Raottelen silmäluomia, haluan herätä hitaasti. Sitten silmät avoimina katson vastapäiseen seinään, jossa on paperikaihtimen peittämä ikkuna. Siinä haitariverhossa on kummallakin sivulla monta reikää, joiden läpi kulkee naru. Niistä vetäen tai irti päästäen avataan ja suljetaan verho. Se pitää hauskaa kahinaa noustessa tai laskiessa. Vieläkö äiti ja isä nukkuvat? Nousen vuoteesta. Se on rautasänky, jonka isä on maalannut keltaiseksi. Osaan jo kiivetä laidan yli lattialle loukkaamatta itseäni. Hiivin viereiseen huoneeseen ja huomaan isän ja äidin vuoteet tyhjiksi. He ovat menneet keittiöön tai ulos hetki sitten, sillä vuodevaatteissa on vielä heidän lämpöään. Nuuhkin isän tyynyä. Siinä on hiukan tupakan hajua. Äidin tyynyssä ei ole mitään erikoista hajua. Painan poskeni tyynyyn ja mietin, mille se tuoksuu. Ei millekään, ja kuitenkin se tuoksuu hyvälle, se tuoksuu äidille.
3 Ei se voi tuoksua kellekään muulle kuin äidille, minun äidilleni. Minun tulee hyvä olla. Isänkin tyynystä tulee hyvä olo, mutta erilainen. Kun olin paljon pienempi, isä makasi sohvalla selällään ja nosti minut käsillään korkealle. Kirkaisin ja isä nauroi. Menen vanhempien vuoteen jalkopäähän seisomaan ja nojaan päätyyn. Katselen huonetta, vaikka se on aivan tuttu. Ei mikään ole muuttunut. Ikkuna on vasemmalla seinällä. Sitä ei ole avattu, vaikka on kesä. Ikkunasta näkyvät omenapuut ja päärynäpuu, joka tekee kovia ja kitkerän makuisia päärynöitä. Puutarhan erottaa tiestä risuaita. Tie johtaa kylälle. Tiellä on paljon isoja ja pieniä kiviä. Kun Kuivaniemen isäntä ajaa hevosella tietä pitkin, kärryt kolisevat kiviä vasten. Jatkan tarkastelua. Ikkunan edessä on pyöreä pöytä ja sen yläpuolella hieno, vihreäkupuinen öljylamppu. Kiinnostavin huonekalu on nurkassa oleva äidin kampauspöytä. Siinä on iso peili ja sen kummallakin sivulla pienemmät peilit, joita voi liikuttaa edes takaisin. Kun olen polvillani kampauspöydän edessä tuolilla, katson itseäni isosta peilistä ja sitten liikutan sivupeilejä. Silloin näen ihmeekseni monta tyttöä. Niitä on vaikka kuinka paljon. Joskus laulan, ja ne kaikki tytöt laulavat. Äiti ei kiellä minua laulamasta peilityttöjen kanssa, mutta laatikoihin en saa mennä tutkimaan, mitä niissä on. Äiti torui minua, kun kaadoin yhdessä laatikossa olevan jauhorasian. Siitä rasiasta aukesi kansi ja hyvänhajuista jauhoa levisi pitkin. Sitä jauhoa äiti panee kainaloihin, kun hikoilee. Äidissä on sen jauhonkin tuoksua. Seison hiljaa ja kuuntelen. Näen isän päälaen, kun hän kulkee seinän viertä. Hän kävi varmaankin katsomassa, onko seinän pieneen tuuletusluukkuun ilmaantunut linnunpoikasia. Joku lintu teki siihen pesän, ja isä on melkein varma, että pikkulintu hautoo käen munaa. Keittiöstä kuuluvat äidin askeleet. Hän menee ovesta ulos ja sulkee oven. Sitten ei kuulu mitään. Ihmettelen, että voi olla sellaista, ettei mitään kuulu. Tätä en ole ennen huomannutkaan. Tuntuu hyvältä. Haluan viipyä kauan siinä seisomassa ja kuuntelemassa, kun mitään ei kuulu. Mitä tämä on? On kuin huoneessa olisi jotakin. Se tuntuu minussa, en vain tiedä, miten. Sitten keksin sanan kuvaamaan kokemustani. Lemuilee! Ihan selvästi lemuilee. Ilo täyttää minut. Olen keksinyt sanan, joka täsmälleen ilmaisee huoneessa vallitsevan tilanteen. Lemuilee, niin se on! Sirkka Aalto Salolampi Polku kaita, luoksesi vie. Aaltosi vienosti liplattaa.
Kun tuuli tyyntyy niin rannan puut pintaasi kuvastuu. Onkijärvi on nimesi sun. Rannoillas rauhan tuntea saa. Tauno Pihl 4 Hiljaisuus Hiljaista Hämärtyy Kevätpäivä mailleen painuu Poika pieni äidin luokse rientää Äiti pikku veljeä uneen tuudittaa Ei puhuta Äidin silmät ja hymy kertoo kun hän kumpaistakin katsahtaa. Tauno Pihl Hiljaisuus Hiljaisuuden olen löytänyt useimmin Lapin erämaista, tuntureilta, soilta, rotkojärviltä, pienistä puroista ja kuohuvista koskista. Hiljaisuuden voi aistia pienen kosken rannalla, kun seuraa koskikaran uupumatonta ruoan etsintää vilkkaasti virtaavasta vedestä. Se hypähtelee kivillä, niiailee, sukeltelee ja pulpahtelee pintaan niin uskomattoman energisesti että sitä lumoutuu seuraamaan unohtaen kaiken muun. Hiljaisuus on löytynyt entisajan postipolulta. Horisonttiin jatkuvassa alastomassa koivikossa, jonka jokaisen lehden toukat syöneet, mutta värikkäiden jäkälien koristamat kivet häikäisevät upealla loistollaan ja riekonmarjan lehdet alkavat punertua ja marjat tummua. Silloin ei mieleen mahdu muuta kuin hiljaisuutta. Tai Härkäkosken tuvalla, kun olemme viettäneet muutaman päivän Lemmenjoen luonnossa. Retkeilleet rannoilla, soudelleet öisellä joella, saunoneet ja uineet uskomattoman kylmässä vedessä. Löytäneet lammen, jonka vesi on niin kirkasta että voi katsella pohjaan vajonneita lehtiä ja oksia ja jonka pinnan peilistä voi nähdä rannan ruohomättäät, puut kaikkine väreineen ja taivaan pilvineen. Kun väsyimme ja lähdimme mökiltä, näimme puissa viisi lapinpöllöä jotka katselivat meitä keltaisilla silmillään pyöritellen isoa päätään ja sitten lensivät äänettömästi pois.
5 Silloin oli hiljaista. Mieli täyttyi siitä hetkestä ja paikasta eikä muuta osannut kaivata. Senja Lahti Hiljaisuus veden alla Auringon valo läpäisee meren kalvon ja maalaa uskomattoman vedenalaisen maailman. Korallit hehkuvat sadoissa väreissä. Kalaparvi ui kohti ja välähtää kääntyessään taas pois. Täällä värit saavat uudet sävyt, kirkkaammat ja puhtaammat. Alapuolellani on syvä vajoama, sinne ei valokaan pääse. Kellun vedessä ja ajattelen miltä tuntuisi vajota tuonne syvyyteen. Antaa periksi. Olisi niin helppoa lakata liikkumasta. Ajatus, että olin juuri oppinut jotain uutta ja ihmeellistä, pitää minut pinnalla. Ehkä elämällä on vielä antaa minulle uusia samanlaisia kokemuksia. Yhdessä auringon kanssa teemme retken tänne hiljaisuuden maahan, jonne ääni ei voi meitä seurata. Sukeltaessani riisun tuskan ja ahdistuksen viitan kuin käärme nahkansa ja jätän sen kellumaan pinnalle. Kun taas nousen, olen uudestisyntynyt. Sukellan pitkiä matkoja. Olen vapaa. En osaa sanoa, kuinka kauan olen näin tehnyt. Lapsesta asti. Metsä ja vesi ovat turvapaikkojani. Metsässä on helppo hengittää ja vedessä on kevyt olla. Elämä on kuin vesi, se kantaa kun ei räpiköi. Oikeastaan opin sen merkityksen Egyptissä. Punainen meri on ihana paikka sukeltaa. Olin taas sellaisella retkellä, koska minulla ei ole taitoa sanoa ei. Anja, voisitko sinä tehdä tämän, tämän, tämän. Tulee apuun, Anja! Sinua käytetään hyväksi. Sinun rahasi ja rakkautesi ryöstetään. Et osaa pitää puoliasi. Minäkin teen niin. Sanoo miesystäväni. Sinä olet liian kiltti. Mutta niin tulee aika, että pakenen. Ostan lentolipun, enkä itsekään tiedä minne. Kunhan pääsen pois heti ja kauas. Kukaan ei kysele ja vaikka kyselisi, niin en ymmärrä. Ratsastan kamelilla beduiinikylään, lepään laavussa lattiaa kiertävillä tyynyillä ja nautin ateriaa, jota paimentolaiset tarjoilevat. Teetä he keräävät aavikon kasveista ja se on rauhoittavaa. Kuu kiepsahtaa ympäri, tulee raukea olo ja uni. Uni, joka tekee haaveesta totta. Aavikolle laskeutuu hiljaisuus. Anja Oksa
Ei määräänsä enempää 6 Istun mietteissäni kiireen kalenteri edessäni, katsellen lumisadetta joka ilman kiirettä ehtii perille. Hetken se tulee sakeampana ei kuitenkaan määräänsä enempää. Jori Väre Palojärven yössä Palojärven yössä: yllään kirkas taivas, hiihtäjän suksi rikkoo laduksi suon ehjän hangen. Illan hämäryyteen sulaa varjo hiihtäjän, suksi löytää ladun hankeen piirtyneen. Yön pimeys kirkastaa nuotion, hiljaisuus mielen uuteen aamuun. Jori Väre
7 HILJAISUUS Mummun lämmin syli, hänen tuoksunsa Onnen tunne, hiljainen hetki oli meidän Isä katsoi kirkossa ja heristi sormeaan Kirkossa oli oltava hiljaa, isän vieressä käsi kädessä Opettajan karttakeppi osoitti luokkaa Hälinä vaimeni, hiljaisuus valtasi luokan Tuuli puhalsi viiman, koleus puistatti Äiti-Hiljan läheisyydessä puuttui hiljaisuuden lämpö Hiljaisuus synnytyssalissa, elit elämäsi ennen kuin se alkoikaan Jatkoit matkaasi kuoleman laakson maahan Kynttilän liekki ystävän muistolle, hän lähti rajan taakse Muistamme sinua, vietämme hiljaisen hetken Olen yksin, mutta en yksinäinen Viisaus, armo ja lohdutus täyttää hiljaisuuden kammion Liisa Saine
8 HILJAISUUTTA ETSIMÄSSÄ Aikaisin aamulla oli lähdetty ajamaan Porista kohti Lappia ja Sallaa. Matka oli kulunut jouhevasti, kun oli kaksi kuskia, Matti ja minä. En ollut käynyt ennen näin pohjoisessa, siksi olin silmät ympyrkäisinä, sillä maisemat miellyttivät kovin. Saimme asuttavaksi kelomökin Sallatunturin rinteestä. Kelomökkejä oli kylläkin vieri vieressä, mutta koska nyt oli kesäkuun puoliväli, ei muita turisteja ollut vielä nähty. Avaimetkin olimme saaneet ottaa yhdestä tietystä postilaatikosta, koska hotelli oli vain vähän aikaa päivästä auki turistien puutteen vuoksi. Mikä rauha, kun kaikkialla oli hiljaista. Söimme, saunoimme ja menimme nukkumaan. Aamulla heräsimme siihen, kun joku koputti ikkunaan. - Oho, sanoi Matti. Eikö täällä saakaan olla rauhassa? - Menisitkö katsomaan, kuka siellä on, sanoin. Matti meni ja kurkisti verhon raosta, ketään ei näkynyt. Hän tuli takaisin vuoteeseen. Kului ehkä viisi minuuttia ja taas kuului koputus ikkunaan. Matti nousi ärhäkästi, veti verhon pois oven edestä ja avasi sen terävästi. Ei taaskaan ketään. Sitten kuului pieni kirskaus. Orava istui kaikessa rauhassa ikään kuin häntäänsä nojaten kelopölkyn päällä kuistillamme. - Hei, täällä on orava eikä ketään muuta. Tuu katsomaan! - Onpa söpön näköinen. Terve kamu! Siinä se istui pölkkynsä päällä kaikessa rauhassa. Menimme sisään sulkien oven. Matti veti kaikki verhot pois ikkunoiden edestä ja minä aloin laittaa aamupalaa. Siinä kun söimme aamupalaamme, tuli orava ikkunalaudalle ja koputti käpälällään ikkunaan. - No katsopas vaan, siinähän se on se meidän koputtelijamme, sanoi Matti, - onkos meillä antaa sille mitään syötävää? - Eipä taida olla, vai kävisikö näkkileipä? - No, jos muuta ei ole, niin kokeillaan sitä. Matti paloitteli näkkileipää palasiksi, aukaisi oven ja laittoi palaset ikkunalaudalle. Orava seurasi tilannetta istuen rauhallisesti pölkkynsä päällä. Matti sulki oven ja me jatkoimme syömistä. Orava tuli ikkunalaudalle. Otti yhden palasista käpäliinsä ja alkoi syödä nojaten samalla hännällään ikkunaan. Ikkunan molemmilla puolilla syötiin aamiaista ja sitä jatkui koko viikon. Lähdimme tutustumaan Sallaan. Se oli kirkonkylänä samanlainen kuin niin monet muutkin. Missään ei näkynyt niin sanottua harmaata, köyhää Lappia, vaan komeita uusia taloja ja hoidettuja pihoja. Ostimme oppaaksemme paikallisen kartan. Seuraavana päivänä päätimme kiivetä Sallatunturille mökkimme läheltä lähtevää syöksyrinnettä pitkin. Rinne oli jyrkkä ja välillä piti aina levätä, että sai henkensä tasaantumaan. Maisemat olivat
9 komeat. Liikenteen ääni kuului pienenä hyrähtelynä kaukaisuudesta. Istuimme rinteen reunakiville ja nautimme rauhasta. Silloin jostain yläpuoleltamme alkoi kuulua kellon kalkatusta. Mitäs tämä nyt sitten on, mietimme. Samassa näimme valkoisen, suurisarvisen poron juoksevan meitä kohti. Meidät nähdessään se pysähtyi, kallisteli päätään ikään kuin meitä samalla tutkien. - Terve, sanoi sille. Poro seisoi hetken liikkumattomana ja lähti sitten jatkamaan juoksuaan rinnettä alaspäin kellon kalkatuksen tahdissa. Meidän oli oikein pakko Matin kanssa nousta katsomaan sen menoa. Takajalat levällään ja tasaisella juoksutahdilla poro pääsi äkkiä rinteen alas asti. Ylhäältä katsoen poro näytti siltä, että se mahtuisi pieneen tulitikkuaskiin. Poro oli ollut jotenkin hupaisan näköinen ja varmasti aika rohkeakin juostessaan suoraan keskeltä alas asti, siksi annoin sille nimen Palanteri. Ikävä kyllä tapaamisemme jäi tähän ainoaan kertaan. Satoi. Olimme löytäneet pienen lammen pitkospuiden takaa. Matti kalasteli ja minä paistoin nuotiolla makkaraa. Sen ihan tunsi, kun ilman kosteus muuttui ja lämmintä, kosteaa ilmaa oli kaikkialla. Kalaa ei sillä kertaa saatu narratuksi. Aurinko paistoi taas. Oli mahtavaa kulkea takaisin mökille ja ihailla koskematonta luontoa ympärillämme. Joka puolella oli kaatuneita puita, joidenka rungot olivat jo sammaleitten peitossa, ihmisen jälkiä oli vain polullamme. Huomasimme taas pitkospuut. Lähdimme kävelemään niitä pitkin, koska Matti totesi ilmansuunnan olevan oikea. Tulimme lammelle, jossa lumpeet jo kukkivat ja vaaran reuna oli keltaisena rentukoista. Kaunista. Istuimme edessämme olevalle penkille ihailemaan paikan ainutlaatuisuutta ja huomasimme kepin nokkaan nostetun kuksan, se oli kepissä narulla kiinni. Matti ylsi sillä hyvin veteen. Vesi oli kylmää ja hyvän makuista. Menimme polvillemme ja katselimme lammen pohjaan asti. Matti kulki edelläni lehtimetsän läpi ja näin ihmenäyn, ikään kuin tummaa sumua iskeytyisi Matin päälle. Se ihme oli äkkiä minunkin kimpussani eli hyttysten ja mäkäräisten muodossa. Kaivoimme tulisesti Matin repusta hyttyslakit saadaksemme ne äkkiä päähän. Lakin sisäänkin jäi muutama nitistettäväksi, mutta kokonaisen armeijan saimme sentään pysymään hattujen ulkopuolella. Siitä se alkoi. Koko loppuloma oli omistettu hyttyslakeillemme, sillä hyttysiä oli kaikkialla, jopa Sallatunturin huipulla. Loppulomaan olimme kumminkin tyytyväisiä, paitsi tietenkin hyttysiin. Päätimme tulla tänne uudelleen, mutta vasta sitten kun hyttysarmeijat olisivat muuttaneet muualle eli elokuussa. Ja elokuussa me olemmekin sen jälkeen aina olleet nauttimassa Lapin luonnosta, Matti kalastellen ja minä marjoja aamupuuron kanssa syötäväksi noukkien. Pirjo Lahdenranta Se yksi biisi aikojen takaa
10 Istun kahden siskoni kanssa puupenkillä. Vettä tihuuttaa. Meillä on kertakäyttösadetakit. Tuskin huomaamme, että ilmojen haltijatar ei juuri nyt meitä suosi. Tuijotamme hurmaantuneina Areenan lavalle, jossa lähes seitsenkymppinen Paul Anka laulaa Dianaa. Pori Jazz on saanut maailmantähden Suomeen nyt vuonna 2007 heinäkuun 19. päivänä. Anka on toista kertaa Suomessa. Hän on esiintynyt nuorena poikana Helsingissä. Reissu Helsinkiin oli hänen ensimmäisiään ulkomaille kuuluisana nuorena laulajana. Suomella on hänen sydämessään sen tähden erityisasema. Voimme vaistota hänen sydämellisen, lämpimän suhtautumisen yleisöönsä. Sisälläni käy kaiken aikaa lämpöiset värähtelyt. Diana Palaan ajassa melkein 50 vuotta taaksepäin. Kiuruveden yhteislyseon urheilukenttä on jäädytetty luistinradaksi. Olen saanut ensimmäiset kaunoluistimeni nyt, vähän toisella kymmentä ollessani. Joka ilta kiiruhdamme luistinradalle hippasille. Siellä on melko paljon sekä poikia että tyttöjä. Erityisesti odotan aina salaa sydän pamppaillen erästä tiettyä poikaa. Hän tulee lähellä olevasta opettajien asuntolasta. Hänen äitinsä on kansakoulunopettaja. Ja joka ilta hän yleensä tulee. Hän on pitkä ja hontelo, hänellä on vaalea hiuskiehkura, siniset silmät ja suora nenä, jonka päälle keväisin ilmestyy ruskeita pilkkuja. Hänellä on vihreä villapusero. Olen sydänjuuriani myöten ihastunut tähän poikaan. Kukaan ei toki tiedä sitä. Jossakin näkymättömissä katsomon kopissa on poikia, jotka soittavat levyjä. Ylivoimainen suosikki on Diana. Kun Diana soi ja kiidämme luistimillamme karkuun kiinniottajia, elämä on täydellistä. Ja ylitsepursuavaa se on silloin, kun vihreäpuseroinen, joka on paras luistelija, ottaa minut hipaksi. Olen keskinkertainen luistelija, mutta onneksi en sentään ihan huonoin. Monilla on ollut mahdollisuus opetella luistelemaan jo pienestä pitäen, mutta minä opettelen vasta näillä uusilla kaunoillani. Diana rytmittää luistelua ihanasti. Vuodet kuluivat. Vihreäpuseroinen poika meni naimisiin luokan kaunottaren kanssa ja muutti Amerikkaan. He saivat kaksi tytärtä. Katsomon uumenissa Dianaa soittanut poika on minun mieheni. Me saimme kaksi poikaa, jotka ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin vihreäpuseroisen tytöt. Kerran olemme kohdanneet kaikki neljä luokkakokouksessa vuosikymmeniä sitten. Silloin tällöin googletan ja katson, mitä toiselle pariskunnalle kuuluu. He ovat eronneet. Vihreäpuseroinen on Suomessa ja hänen ex-vaimonsa Australiassa. Tyttäret ovat jo viidellä kymmentä niin kuin meidän pojatkin. Mutta Diana soi meillä Marjatta Lilja UNIHAAVEET
Joka ilta mielessäin käy haavekuvat nuo, että uusi päivä tullessaan jotain uutta tuo. Kun haaveillen käyn unten maille, pois häipyy huolet usvain maille. 11 Elämän tie kun aukeaa, ei oo myöhäistä ollenkaan katsoa totuutta miten vois elämän huolet pyyhkiä pois. Vaik on matkalla montaa raskasta, totuudes kulje huolet pois sulje. Ken tulkita vois tunteen, kun yksin olla saa ja mitata ne mietteet, jotk mieles vaeltaa. Ei yksinäisyys koskaan voi mieltä kohottaa, vaan pelon tunteen nostaa se voi vain tulevaan. Vaan miksi sitten yhä niin monet yrittää tuon sanan merkitystä pois heittää mielestään? Kun kasvaa ilon siemen siel pohjas sydämen, on parasta silloin lähteä luo seuraan ihmisten. Eila Koskela
Kuu 12 Kuu sukelsi metsälähteeseen sai kerrankin kylpeä kyllikseen. kuuset lähemmäs kumartui ihmeissään katsoivat; kuu ui ja lähde, tumma, hiljainen muuttui kullalle läikehtiväksi vielä noustessa päivän väreili pinta sen kun kuu jo takaisin taivaalle läksi. pois katosi kuu vaaleten haaleten oikeni kuuset ihmeen lähteessä nähneen oksiaan oikoivat ylle kullalle läikkyneen. kuusten katveessa lähde, jossa kuu oli kylpenyt - yhä läikkyvä hämmentynyt Postuumisti Tuulikki Humisto