Raamattutunti Kirkastusjuhlilla 26.7.2013 Kaiken keskellä risti Päätoimittaja Hannu Nyman Paavali kirjoittaa korinttilaisille: Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. (1 Kor 1: 18-24). Viime kuukausien, jopa muutaman viime vuoden aikana tunnelma oman kirkkomme sisällä on ollut vähintäänkin jännittynyt, ajoittain jopa kireä. Kirkkokansaa on sysitty erilaisiin karsinoihin, jaettu konservatiiveihin ja liberaaleihin niin aktiivisesti, että siihen väliin jäävien on ollut vaikea löytää omaa laiduntaan. Tunnelman tiivistyminen on johtunut muutamista vahvoista, tunteita herättäneistä teemoista. Oman yhteiskuntamme jatkuva maallistuminen on ollut omiaan tukemaan tätä kehitystä, jossa voimakkaat, toisilleen hyvinkin vastakkaiset mielipiteet ottavat yhteen. Erityisen vahvan tuen kaikelle tälle on antanut yksi aikamme viimeisistä villityksistä, sosiaalinen media. Nimettömyyden takaa heitetyt iskut ja piikit ovat antaneet mahdollisuuden kirjoittaa niin vahvaa tekstiä, että monia meno on alkanut hirvittää. Kristilliset hyveet ovat olleet kovalla koetuksella, kun on itse oltu oikeassa ja todistettu muut vääriksi. Tämän aika ajoin myrskyisenäkin aaltoilevan keskustelun punaisena lankana on ymmärtääkseni ollut se, mikä on oikea kristillinen näkemys nyt puheena oleviin asioihin. Missä kulkee kristillisyyden ja ei-kristillisyyden raja? Mikä on raamatullista ja mikä ei? Mihin Raamattua saa käyttää ja mihin ei? Kuinka etäälle kirkkomme laidat voidaan viedä jotta voidaan vielä puhua kristinuskosta? Katon osalta saattaa olla jo ilmeistä, ettei sitä ole enää lainkaan. Meille Sana-lehden toimitukseen on tullut postia, jossa pyydetään ja jopa vaaditaan lehteä ilmaisemaan paljon nykyistä tiukemmin näkemyksiä, joissa paalutetaan kristinuskon rajoja maailmaan.
Yksi viime viikolla tulleista kirjeistä sanottaa tiiviisti monien kristittyjen ajattelun. Siinä todettiin, että lehtemme tulisi ottaa selkeä kanta ajassa liikkuviin ilmiöihin ja asioihin, koska juuri nämä asiat ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä kirkollemme ja sen tulevaisuudelle. Haluan sanoa erityisen painokkaasti, että näin ei ole. Kirkkomme elämän ja kuoleman kysymykset eivät liity moraaliin tai eettisiin kysymyksiin. Kirkossamme on vain yksi ja ainoa elämän ja kuoleman kysymys. Se on kysymys evankeliumista, sanomasta rististä ja ylösnousemuksesta. Onko kaiken keskellä risti? Ymmärrämmekö, mistä kristinuskossa ihan oikeasti on kysymys? Sen verran voin myöntyä tunnustamaan nyt käytävän keskustelun kirkolle elämän ja kuoleman kysymykseksi, että jos me yhä voimakkaammin jäämme jumiin kaiken maailman moraalikysymyksiin, niin lopputuloksena saattaa olla kristillisen kirkon kuihtuminen kansalliseksi moraalinvartijaksi ja jonkinlaiseksi uskontopainotteiseksi arvoyhteisöksi. Ja silloin pelimme on menetetty. Ruotsalainen Peter Halldorf: Etiikan ja kristinuskon risteyttäminen on petollista: se uhkaa tehdä armon merkityksettömäksi. Kristinusko ei anna ihmiselle ainoastaan uutta etiikkaa. Se on merkittävästi radikaalimpaa: se tekee hänestä uuden ihmisen (Koskematon maa, 71, 72). Kristillisen uskon ydin on evankeliumi, jonka ytimessä on yksi persoona, Jeesus Kristus, joka sanoo: Minä olen portti. Se, joka tulee sisälle minun kauttani, pelastuu (Joh 10:9). Kyllä maailma osaa tehdä monia asioita yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin seurakunta. Ei tarvitse olla uskovainen rakentaakseen taloja, auttaakseen köyhiä, ruokkiakseen nälkäisiä tai parantaakseen sairaita. Maailma keskustelee siitäkin, mikä on oikein ja mikä väärin. Moraalisia, hyviä ihmisiä löytyy kaikkialta, eri uskontojenkin keskuudesta joskus jopa paljon parempia kuin monet meistä kristinuskovaisista. Vain yhtä tämä muu maailma ei pysty tekemään. Se ei pysty tarjoamaan armoa. Sillä ei ole tarjottavana sanomaa rististä, sanomaa pelastuksesta. On toki totta, että nykyään puhutaan paljon armosta jopa kirkkojen ulkopuolella. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut tai lukenut jonkun sanovan, että hänen jumalansa ei ainakaan tuomitse, vaan on armollinen. Viimeksi eilen aamulla kuuntelin radiosta toimittaja Marketta Mattilan kolumnin. Siinäkin ihmeteltiin, kuinka vähän kirkon piirissä löytyy armoa. Hänen mukaansa sitä tulisi olla kaikkialla siellä, missä ihmiset nyt toisiaan kritisoivat ja tuomitsevat. On hienoa, että puhutaan armosta. Asian tekee ongelmalliseksi vain se, että armosta on alettu yleisessä kielenkäytössä puhua lähes kokonaan piirteenä, asenteena, jota odotetaan ihmisten osoittavan toisilleen. Armosta tulee siitäkin jonkinlainen pelinappula moraalimaailman pelissä. Ihmisen armollisuudesta muodostuu jonkinlainen hyve, jota hänen tulisi osoittaa toisille ihmisille. Ihmisiä arvioidaan sen
mukaan, kuinka armollisia he ovat vastakohtana tuomitseville. Tällä tiellä armo muuttuu osaksi hyvän ihmisen ominaisuuksia ja nopeammin kuin huomaammekaan, armosta on tullut osa lakia, lisä hyvän ihmisen ansiolistalle. Kristillisen uskon ytimessä asuva armo on jotain paljon enemmän. Tätä armoa ei voi ymmärtää ilman ristiä. Ja ristiä ei voi ymmärtää ymmärtämättä edes jotain siitä, kuka meidän Jumalamme on. Kristillisen uskon käsitys armosta on sidottu lähtemättömästi yhteen ainoaan persoonaan, Jeesukseen Kristukseen. Armo on sitä, että Jumala on armollinen. Ja Jumala on meille armollinen Kristuksen ja hänen ristinsä tähden, ei ilman häntä. Kristuksen ulkopuolella on vain Jumalan laki. Tämä puhe armosta ilman sen liittämistä Kristuksen ristiin liittyy aikamme uskonnolliseenkin ilmapiiriin, joka haluaa kyllä Jumalan, mutta sellaisen, joka ei häiritse meitä. Haluamme Jumalan, joka varjelee ja suojelee vähintäänkin suojelusenkeliensä kautta, mutta joka ei koskaan esitä vaatimuksia, joka ei koskaan tuomitse eikä oikeastaan sieltä puolen sekaannu asioihimme, vaan vasta silloin, kun me sitä pyydämme ja haluamme. Mutta kun alamme puhua rististä, koko asetelma muuttuu. Nyt ei puhutakaan ihmisen jalosta luonteenpiirteestä olla armollinen, vaan nyt puhutaan totta ihmisestä. Tästä on loistava esimerkki Joh 4:ssä, kun Jeesus kohtaa syntisen naisen Sykarin kaivolla. Jeesus tulee liian lähelle: mene ja kutsu miehesi. Nainen yrittää väistellä ja alkaa puhua uskonnollisia: missähän olisi oikea paikka rukoilla? Jeesuksen kohtaaminen siirtää moraaliset ja uskonnolliset pohdinnat syrjään. Nyt puhutaan minusta. Risti riisuu ihmisen kaikista hänen omista mahdollisuuksistaan Jumalan edessä. Risti kertoo ihmisen riittämättömyydestä Jumalan edessä. Jos me olisimme kyenneet riittämään Hänelle, ei ristiä olisi tarvittu. Risti on luonnolliselle ihmiselle hullutus ja pahennus myös siksi, että tuota minä uskon armolliseen Jumalaan hokemaa vastapäätä asettuu pyhä ja vanhurskas Jumala, joka ei ole valmis meidän erilaisten näkemystemme pelinappulaksi. JUMALA ON PYHÄ JA OIKEUDENMUKAINEN Risti puhuu Jumalasta jotain sellaista, jota me emme luonnostamme halua kuulla. Se puhuu synnistä, ja se puhuu siitä, että Jumala on oikeudenmukaisuuden, ja sitä kautta myös tuomion Jumala. Risti on näkyvä merkki maailmassamme siitä, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, joka ei hyväksy yhtään syntiä. Jumala ei ole jokin isoisä, vaari, joka sanoo kaikista lapsenlapsen toilailuista, että ei se mitään. Nykyajan ihmisen on tosin vaikea niellä ajatusta oikeudenmukaisesta Jumalasta, joka tuomitsee väärän. On jotenkin nurinkurista, että rakennamme itsellemme Jumalan, joka hyväksyy kaiken mahdollisen ja peittää kaiken pahan armollaan, mutta sitten meidän ihmisten keskinäisissä väleissä olemme hyvinkin tarkkoja oikeudenmukaisuudesta.
Jumalan pitäisi antaa kaikki syntimme anteeksi pelkästä rakkaudesta, mutta me puolestamme emme kyllä suostu kreikkalaisten velkoja anteeksi antamaan. Jumala ei saa olla nokon nuuka minun ihmissuhdesotkuissani, mutta auta armias, jos minun luottamustani käytetään hyväksi. Minun luottamukseni voi menettää vain kerran. Jumala kyllä ymmärtää, ettei minulla ole suurta kiinnostusta käydä kirkossa tai Kirkastusjuhlilla, mutta minä kyllä suutun, jos Hän ei ole paikalla, kun minä Häntä tarvitsen. Ei ole armoa, ellei ole oikeudenmukaisuutta. Ilman oikeudenmukaisuutta kaikki on pelkkää löperyyttä, ei armoa. Armo ollakseen sitä oikeasti edellyttää taustakseen ehdottoman oikeudenmukaisuuden ja sitä pyhä Jumala juuri on. Luin Czeslaw Miloszista, puolalaisesta runoilijasta, esseististä ja Nobelin kirjallisuuden palkinnon saajasta. Eräässä novellissaan hän pohtii kysymystä oikeudenmukaisuudesta. Hän lähtee liikkeelle Karl Marxin ajatuksesta, että uskonto on oopiumia kansalle, koska se sai työväenluokan uskomaan lupaukseen kuolemanjälkeisestä elämästä ja siellä luvassa olevasta palkkiosta. Todellista oopiumia kansalle on usko tyhjiin raukeamiseen kuoleman jälkeen suunnaton huojennus ajatuksesta, että petoksemme, ahneutemme, raukkamaisuutemme, murhamme jäävät tuomitsematta (Keller 101) Monet uskovat, että usko tuomion Jumalaan johtaa julmempaan yhteiskuntaan. Milosz oli nähnyt niin sosialismin kuin natsismin ja sen että julmuuteen voi johtaa juuri se, ettei usko tuomion Jumalaan. SYNTI Koska Jumala on pyhä ja täydellisen oikeudenmukainen, meillä ei ole millään, millä itseämme puolustaisimme Hänen edessään. Kun me tällä hetkellä käymme ankaraa vääntöä maassamme siitä, ovatko tietyt erityiset asiat syntiä vai ei, niin on syytä kuunnella apostoli Paavalin arviota: Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: -- Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, heidän kielensä puhuu petollisesti, huultensa takana heillä on kyykäärmeen myrkkyä, heidän suunsa on täynnä katkeria kirouksia. Nopein jaloin he rientävät vuodattamaan verta, tuhoa ja kurjuutta he jättävät jälkeensä. Rauhan tietä he eivät tunne, jumalanpelko on heille vieras. Me tiedämme, että lain sanat kohdistuvat niihin, joilla on laki. Näin ei kukaan voi väittää vastaan, vaan koko maailma joutuu Jumalan tuomion alaiseksi. 20 Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on. (Room 3:9-20). Synti on kaikki se, jonka panemme Jumalan paikalle ja palvomme sitä. - Lutherin näkemys suurimmasta käskystä = ensimmäinen käsky
Synti ei ole vain sitä, että tekee pahoja asioita. Se on myös sitä, että panee hyviä asioita Jumalan tilalle. Ainoa ratkaisu ei siis ole se, että muutamme vain käytöstämme, vaan että suuntaudumme uudelleen ja keskitämme koko sydämemme ja elämämme Jumalaan. Syntiä on paitsi se paha ja pahuus, joka meistä löytyy, myös se pyrkimys hyvyyteen, joka johtaa ihmisen omahyväisyyteen. Amerikkalainen Timothy Keller lainaa maanmiestään Flannery O Connoria, joka on kuvannut yhtä hahmoaan: mies tiesi, että paras keino vältellä Jeesusta on vältellä syntiä. - Jos välttelemme syntiä ja elämme moraalisesti niin, että Jumalan on pakko siunata meitä, niin saatamme luottaa kyllä Jeesukseen opettajana, esikuvana ja auttajana, mutta välttelemme häntä Vapahtajana. Yritämme pelastaa itsemme seuraamalla Jeesusta. JUMALA ON RAKKAUS Jos risti kertoo Jumalan oikeudenmukaisuudesta, se kertoo samalla myös Hänen rakkaudestaan. Oletko muuten koskaan miettinyt, mistä sinä tiedät, että Jumala on rakkaus? Jos tutkit eri uskontojen käsitystä vaikkapa maailman luomisesta, niin kristinuskon ulkopuolelta et löydä yhtään kirjoitusta tai tarinaa, joka kertoisi Jumalan luoneen maailman rakkaudesta ja ilosta. Rakkaus ei ole minkään muun uskonnon vallitseva käsitys Jumalasta. Itse asiassa on pakko päätellä, että ajatus siitä, että Jumala on rakkaus, on peräisin Raamatusta. RISTI Raamatun Jumala ei ole niin kuin alkukantaisten kansojen jumalat, jotka vaativat muiden verta uhriksi ja sovitukseksi. Raamatun Jumala tuli itse maailmaan ja uhrasi oman verensä kunnioittaakseen moraalista oikeudenmukaisuutta ja armeliasta rakkautta, jotta hän eräänä päivänä voisi tuhota pahuuden kokonaan tuhoamatta meitä. "Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh 3:15-16). Juuri tässä on se ristin hulluus, käsittämättömyys ja ristin suunnaton voima. Jokunen vuosi sitten edesmennyt englantilainen John Stott on sanonut: Synnin ydinolemus on se, että me ihmiset korvaamme Jumalan itsellämme, kun taas pelastuksen ydinolemus on se, että Jumala korvaa meidät itsellään. - - - Me panemme itsemme sinne, missä ainoastaan Jumala ansaitsee olla; Jumala panee itsensä sinne, missä me ansaitsemme olla. (Keller 229). Samainen Stott on myös sanonut: En ikimaailmassa voisi uskoa Jumalaan, ellei ristiä olisi. Kuinka ihminen todellisessa kivun maailmassa voisi palvoa Jumalaa, joka oli immuuni kivulle (Keller 230). Philip Yancey lainaa amerikkalaista John Howard Yoderia, joka on pohtinut kirjassaan sitä, mitä olisi tapahtunut, jos Jeesus olisi oikeasti väistänyt ristin. Yancey lainaa yhden lauseen: Risti ei ole
kiertotie tai este matkalla valtakuntaan eikä se ole myöskään tie valtakuntaan. Se on valtakunta, joka on tullut (Yancey, 238) Rohkenen tässä kohdin sanoa ajatukseni siitä, mikä voisi meitä kirkkomme kriisissä auttaa. Sen sijaan, että heittelemme kaiken aikaa lokaa toistemme silmille oikean opin, oikeiden mielipiteiden ja oikeassa olemisen innossa ja halussa, jos me suostuisimme ymmärtämään tuon lauseen: Risti ja kaikki, mitä se meidän uskossamme sisältää on juuri se valtakunta, jonka olemme Häneltä saaneet, ja jos me kerääntyisimme tämän ristin juurelle kaikki yhdessä, niin me voisimme päästä eteenpäin ja nähdä Jumalan siunauksia maassamme. TYHJÄ RISTI Vielä yksi näkökulma ristiin. - Se on tyhjä. - Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista (Luuk 24:6). Meillä Suomessakin on esiintynyt ajattelua, jonka mukaan kristinuskon ensisijainen sanoma ei ole sanoma sovituksesta. Sen sanotaan astuneen kuvaan vasta myöhemmin. Ensin oli sanoma kuoleman voittamisesta. Joidenkin opetuksen mukaan saisimme jättää tuon verisen ristin sanoman vähän vähemmälle ja keskittyä enemmän tähän myönteiseen, positiiviseen puoleen kuoleman voittamiseen. Meidän on syytä muistaa, mitä Paavali, joka korinttilaiskirjeen alussa kirjoitti nuo ajatukset ristin hullutuksesta, myöhemmin vielä vahvisti, kun hän sanoi: Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi. Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: -- Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. (1 Kor 15: 1-8) Risti ja ylösnousemus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Iankaikkinen elämä on totta. Taivas on totta. Meidän päämääränämme ei todellakaan ole kasvaa aina vain paremmiksi ihmisiksi. Meidän päämäärämme on kauempana. Se on siellä, missä meitä odottavat uusi taivas ja uusi maa. Täällä jää kaikki kesken. Mutta Jeesuksen ylösnousemus kertoo, ettei täällä ole tarkoituskaan päästä lopulliseen maaliin. Se odottaa meitä vasta siellä, iankaikkisuudessa, taivaassa. Risti kertoo sinulle tänään, että ei ole mitään sinun ja Jumalasi välissä: - pyhä ja vanhurskas Jumala, joka ei voi katsoa mitään syntiä läpi sormien, on hyväksynyt poikansa suorittaman sovituksen puolestasi. Se ei ole enää esteenä - yksikään synti ei voi enää estää sinua pääsemästä yhteyteen elävän Jumalan kanssa kaikki velat on maksettu, kaikki synnit sovitettu.
Tänään Jumala pyytää: suostu sovintoon Hänen kanssaan. Älä enää pakene. Älä myöskään selittele itsellesi, että et kelpaa Hänelle. Se selitys on menettänyt merkityksensä jo pari vuosituhatta sitten. Ota vastaan Hänen tarjoamansa pelastus. Urho Muroma 100 vuotta sitten, kun Albert Lunde sanoi: kun sinä kerran makaat kuolinvuoteellasi ja mietit elämäsi ratkaisuja, voit todeta, että tein monia vääriä ratkaisuja, mutta tuona iltana tein oikean ratkaisun, ja siksi rohkenen astua ikuisuuteen Armo on myös uhka. Timothy Keller lainaa erään naisen tekstiä: Jos pelastuisin hyvien tekojeni kautta, olisi olemassa raja sille, mitä Jumala voisi pyytää minulta tai panna minut käymään läpi. Olisin kuin veronmaksaja, jolla on oikeuksia olisin tehnyt velvollisuuteni ja nyt ansaitsisin tietyn elämänlaadun. Mutta jos olen synnintekijä, joka on pelastunut silkasta armosta, silloin ei olisi mitään, mitä Jumala ei voi pyytää minulta (Keller 216). Muut uskonnot ja suuret opettajat osoittavat tietä pelastukseen. Kristinuskossa Jeesus itse on pelastus. Vapahdus on Vapahtaja. Evankeliumi ei ole oppi, se on persoona. Jeesus ei puhunut evankeliumista. Hän on itse se evankeliumi, joka pelastaa. Ja tuon evankeliumin, pelastuksen näkyvin merkki on risti. Evankeliumi on siinä, että olen niin syntinen, että Jeesus kuoli puolestani, mutta samalla niin rakastettu ja arvossapidetty, että Jeesus kuoli puolestani.