Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 1/2012

Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 1/2012 PUTRONNIEMEN KESÄ PÄÄTTYI KORPIMESSUUN s. 4 1

VATJALAISNÄYTTELY AVATTIIN NARVASSA 5.1.2012 arvan Aleksanterin kirkon tornin näyttelytilaan oli 5.1.2012 kokoontunut muutaman kymmenen ihmisen joukko vatjalaisnäyttelyn avajaisiin. Näyttelyn oli järjestänyt Vatjan kulttuuriseura, jonka puheenjohtaja Katja Kuznetsova painotti, miten tärkeä tapahtuma se on heille, onhan se ensimmäinen ulkomailla järjestetty vatjalaisen kulttuurin esittely. Avajaisissa puhuivat lisäksi Aleksanterin kirkon kirkkoherra Villu Jürjo, Skuoritsan kirkkoherra Pavel Krylov ja Marina Iljina Luuditsasta. Paikallinen yhtye Supratki ja vatjalaisten yhtye Maaväzi esiintyivät. Esillä oli näyttelytauluja, karttoja, esineitä, pukuja ja vöitä, prof. Paul Aristen laatimia vatjan kielen oppikirjoja ja Inkerin Kulttuuriseuran tuella valmistetut lasten kuvakirja ja kalenteri. Näyttelyn avajaisissa esiintyi vatjalaisten yhtye Maaväzi: Jekaterina Nikolaeva, viulu, Katja Kuznetsova, harmonikka ja Aleksander Sokolov, rumpu. (Kuva: Aune Kämäräinen) SISÄLLYS Vatjalaisten näyttely avattiin narvassa 2 Väärin syntynyt traditio? 2 Putronniemen kesä päättyi Korpimessuun 4 Inkeriläisetkin kävivät seprakauppaa 6 Inkerin kulttuuriseuran hallitus 9 Matkalle lähtiessä ei koskaan tiedä 10 Sisilialainen messu eli kuinka Potuskapajasta tuli kassipaja Palermossa 12 Jäähyväiset Inkerinmaalle 14 Kaukana omalta maalta 16 Larin Paraskelle lippu salkoon -mutta milloin? 17 Kelton palvelutalossa opiskellaan suomea 18 Kielikylpyjä Marian kirkon vanhusryhmän kanssa 18 Viestijät kieliharjoittelussa 19 Taiteen vuoksi 20 Harvi Varkin kädenjälkiä 21 Samuli Paulaharjun inkeri avaa ikkunoita sadan vuoden takaiseen Inkeriin 22 Kevään ja kesän tapahtumakalenteri 23 Inkeroisten ja vatjalaisten kuulumisia 24 2 nkeri ja inkeriläiset tunnetaan Suomessa toisaalta hyvin, toisaalta erittäin huonosti. Parhaiten tunnetaan jotkut inkeriläisten historian vaiheet, kuten sodanaikainen siirtoväki ja paluumuutto. Valkoisia läiskiä kuitenkin riittää ja niitä täytetään tietoa lisäämällä, mutta myös myytein ja uskomuksin. Tiedottamista riittää, mutta joskus tuntuu siltä, että inkeriläisyys kiinnostaa ns. tavallisia suomalaisia melko heikosti. Mielenkiinto kasvaa usein kontaktien kautta, kun ihmiset joutuvat tekemisiin inkeriläisten kanssa, Inkeri-järjestöt tekevät työtä tiedon lisäämiseksi. Järjestöjen mahdollisuudet ovat rajallisia. Suuriin kampanjoihin ei ole varaa ja järjestöjen toimintapiirissä on usein henkilöitä, joita asia jo valmiiksi kiinnostaa. Inkeri-tiedotusta voi kuitenkin jokainen meistä parantaa. Jos jokainen Suomessa asuva inkeriläistaustainen henkilö pitäisi lippuaan korkealla, Inkeritiedottajien joukko nousisi kymmeniin tuhansiin. Valitettavasti moni meistä mieluummin vaikenee taustoistaan. Inkeriläisyyttä ainakin yritetään tuoda näkyville myös erilaisten tapahtumien kautta, joista inkeriläisten kesäjuhlilla on ollut perinteinen sijansa. Harmi, että vuosikymmenien ketju on murtumassa. Kesällä 2011 ei enää juhlia pidetty. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana on myös järjestetty lukuisia näyttelyjä, konsertteja ja muita tapahtumia. Tällaiseksi tapahtumaksi on vakiintunut myös Inkerin päivä, jota nykyisessä muodossaan ensimmäistä kertaa vietettiin 22 vuotta sitten vuonna 1989. Spontaanisti syntyneen Kansikuva: Arvo Survo Putronniemen Korpimessussa. Kuva Helena Miettinen

Inkerinpäivän viettäminen on omaksuttu myös Inkerinmaalla, Karjalassa ja Virossa. Ilmeisesti juhlapäivään on ollut sosiaalinen ja kulttuurinen tarve. Sen vuoksi hieman ihmetyttää Suomen Inkeri-liiton puheenjohtajan Toivo Flinkin Inkeriläisten Viesti -lehdessä (6/2011) esittämä Inkerin päivän kritiikki ja vaatimus Inkerin päivän korvaamisesta Larin Parasken päivällä. Flink kirjoittaa: NytInkeri-päivästä,Inkerinsuomalaisuuden päivästä ja vieläpä liputuspäivästä. Suomessa vietetty Inkeri päivä oli yhdistetty heimoaatteeseen ja sitä oli vietetty alkuvuodesta. Näin kävi vuosina 1943 ja 1944. Nykyisin kansalaisjärjestöjen ylläpitämä Inkerin päivä liittyy nimipäivään, ja sitä on vietetty lokakuussa. Tämä käytäntö on kymmenkunta vuotta vanha. Inkerin suomalaisuuden päivä on mielestäni kokonaisuutena selkeästi nimipäivää laajempi ja syvällisempi. Yhdistämällä tämä päivä Larin Parasken nimeen me saamme soihduksemme sellaisen suomalaiseen kulttuuriin liittyvän hahmon, josta on muodostunut käsite, ja jota ei Suomessa tarvitse sen enempää esitellä. Täten Larin Paraske nousee Inkerin suomalaisuuden symboliksi. Esitys Larin Parasken päivästä, Inkerin suomalaisuuden päivästä on muotoiltu. Asialle haetaan nyt yhdistysten, järjestöjen, laitosten ja yksityishenkilöiden tukea. Tällä mitataan verkostojemme ja yhteistyötahojemme painoarvo. Tekee mieli uskoa, että hengenheimolaisemme osoittavat jälleen kerran, että ajatuksemme ja aloitteemme ovat meille yhteisiä. Flinkin mainitsema vuosina 1943 ja 1944 vietetty inkerinsuomalaisuuden päivä liittyy jatkosotaan ja senaikaiseen Suur-Suomiideologiaan. Sodanaikainen, kahdesti vietetty Inkerin suomalaisuuden päivä oli suomalaisten keksimä aikansa hurmoshenkisen aatemaailman ilmentymä. Inkerissä tuskin juhlista tiedettiin mitään. Larin Paraske oli mahtava Inkerissä syntynyt runonlaulaja, sen me kaikki tiedämme. Larin Parasken muistaminen liittyy 28.2. vietettävään Kalevalan ja Suomalaisen kulttuurin päivään. Flinkin ehdottama Larin Parasken päivä olisi 4.9. Kolppanan seminaarin perustamispäivänä. Larin Paraske oli syntynyt 27.12.1833 ja kuollut 3.1.1904. Parasken henkilöhistoria ei siis mitenkään puolla nimeään viettävää juhlaa syyskuun alussa. Paraskella ei myöskään ole kiinnikkeitä Kolppanan seminaarin. Parasken taustoissa on toinenkin paha puute, mikä kyseenalaistaa hänen nostamisensa Inkerin suomalaisuuden symboliksi. Larin Paraske oli taustaltaan ortodoksinen inkerikko, ei inkerinsuomalainen. Vaikka Flink kirjoittaakin tekstissään sanat Inkerin suomalainen erikseen, jolloin siihen laajan tulkinnan mukaan voitaisiin sisällyttää myös inkerikot ja vatjalaiset, taustoja tuntematon lukija tuskin näin hienoja viilauksia huomaa. Lukija käsittää Inkerin suomalaiset inkerinsuomalaisiksi siis siksi porukaksi, joka muutti Suomesta Inkeriin Stolbovan rauhan jälkeen ja joiden jälkeläisillä on ollut paluumuutto-oikeus. Tehtäköön kunniaa Larin Parsken inkerikkotaustalle eikä sekoiteta häntä inkerinsuomalaisiin. Esityksen mukaan instituutioksi vakiintunut Inkerin päivä pitäisi siis korvata "yhdistysten, järjestöjen, laitosten ja yksityishenkilöiden tukemalla" juhlalla. (Inkerinpäivää on vietetty 5.10. tienolla jo yli 20 vuotta, ei kymmenkunta). Kiellettäisiinkö samalla Inkerin päivän viettäminen? Uskon, että Inkerin päivää juhlittaisiin joka tapauksessa. Hanke Inkerin suomalaisuuden päivästä nostaa mieleen tarinan väärin sammutetusta tulipalosta. Kerrotaan, että Pispalan VPK Tampereella oli kuuluisa hitaudestaan. Sattui kerran, että Pispalan paloaseman lähistöllä syttyi tulipalo mutta Tampereen palolaitos oli sammuttanut palon ennen kuin paikallinen VPK ehti paikalle. Turhautunut Pispalan VPK:n päällikkö kirosi ja lausui tuolloin kuuluisaksi tulleen arvionsa: Väärin sammutettu! Inkerin päivä on demokratian lapsi inkeriläisten itsensä aloitteesta spontaanisti syntynyt ei keinohelmöityksellä synnytetty. Sitä voidaan pitää myös osoituksena nykyisestä elävästä inkerinsuomalaisesta kulttuurista. Miksi ylhäältä määrätty päivä olisi kansan parissa syntynyttä ansiokkaampi? Hyvää uutta vuotta! Helena Miettinen Puheenjohtaja Inkerin kulttuuriseura 3

Soitto ja laulu palasivat Putronniemeen 27.8.2011 järjestetyssä perinnepäivässä. Loppukesän hellepäivä houkutteli paikalle satapäisen yleisön nauttimaan sanasta, sävelistä ja maukkaasta ruuasta. Välipaloiksi tarjoiltiin inkeriläisiä loruja ja karjalaisia kaskuja Omenapuutarhan Teatterin tulkitsemana. Teatterin voimahahmo Raija Mäkelä-Eskola esitti Putrosta Korpimessuun -tapahtumassa itkuvirsiä sekä kalevalakielisiä runoja, arvoituksia ja jäsenkorjausta. Mukana olivat myös Aarre Heinonen, Raili Leino ja Anneli Pylkkönen. Kalevalaista jäsenkorjausta esiteltiin hauskasti demonstroiden. Moni juhlavieras olisi varmaan halunnut asettautua Raijan osaavien käsien hoidettavaksi. Jäsenkorjauksen lomassa Omenapuutarhan teatteri tulkitsi uusia ja vanhoja arvoituksia. Taito Salmen käsialaa on seuraava nykyarvoitus: Eipä tiedä tuumaa toisten, jutun juurta aavistele, joka joukkoon tuppaa turvan, papin saarnan pistää poikki. Ja oikea vastus on tietysti kännykkä. Arvo Survon lorut olivat perinteisempää kantaa. Kupanitsasta Maria Survon perinnelippaasta kotoisin oli Putronniemeen hyvin sopiva lastenloru: Harakka putroo keitti, hännällää hämmens, nuokallaa maisto. Täll' anto, täll' anto, täll' anto, täll' anto tämä raukka jäi ilman! Etsii pessää kaiken kessää tiäll' on pesä, tiäll' on pesä tiäll' on pesä: kops kannon piäll! 4 Tapahtumassa vieraana oli Tuutarin kahdeksanhenkinen lauluryhmä, joka lauloi inkeriläisiä ja venäläisiä kansanlauluja. Tuutarin kuoro avusti Korpimessussa lappeenrantalaisen Omenapuutarhan Teatterin esiintyjien rinnalla. Arvo Survon kehittelemä kalevalakielinen Korpimessun liturgia on koettu hyvin läheiseksi ja helposti opittavaksi. Korpimessu sopii hyvin epämuodollisiin ympäristöihin kuten luonnon keskelle. Putronniemen verannasta rakentui ikkunat avaamalla alttari, jota Inkerin lippu kauniisti somisti. Korpimessussa Arvo Survo toimi esilaulajana ja Omenoiden aikaan -ryhmä toimi kalevalaisena ker-

taajakuorona yhdessä Tuutarin seurakuntakuoron (Inkeri) ja lappeenrantalaisen Armonkallio-ryhmän (Sley) kanssa. Raija Mäkelä-Eskola oli osallistunut sekä laulujen valmennukseen että tapahtuman valmisteluun. Omenapuutarhan Teatterin lauluryhmään kuului myös edellä mainittujen lisäksi Jenni Grén ja Kai Grén. Lisäksi esiintymässä nähtiin mm. Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen, pastori Manu Ryösö (Sley, LPR) sekä kirkkoherrat Pavel Krylov (Skuoritsan srk, Inkeri) ja Viktor Vorontsov (Tuutarin srk, Inkeri). Kuvat ylhäältä. Korpimessun nuorimpia vieraita oli runsaan kuukauden ikäinen Helena Juntunen Putronniemen naapurista. Mukana kuvassa vauvan veli Heikki vanhemmat Miia ja Heikki sekä isovanhemmat Väinö Rinne ja Arja Niskanen-Rinne. Tuutarin kuoro hyvästeli isäntäväen luonnollisesti laulamalla. Irja Terävä hoiteli myyntipistettä. Putronniemen pihapiiri osoittautui toimivaksi tapahtumien pitopaikaksi. 5

eprakaupalla tarkoitetaan vaihtokauppaa, jossa vaihdetaan tavaraa tavallisesti elintarvikkeita toisiin rahaa käyttämättä. Sepra on vanha balttilaisperäinen lainasana, joka esiintyy monissa itämerensuomalaisissa kielissä ja se tunnetaan eri muodoissaan Suomenlahden rannoilla sekä etelässä että pohjoisessa. Viron sõber tarkoittaa ystävää. Liettuan sebras on seura, ammattikunta. Lätin kielen serbs on hyvä tuttu, ystävä, sukulainen. Vepsän kielessä sebr merkitsee yhteistä työtä. Samaa juurta on suomen sana seura, jolla tarkoitettiin eräänlaista työyhtymää. Ennen vanhaan työt tehtiin yhdessä. Yhdessä tehtiin heinää, kalastettiin merellä, rakennettiin myllyjä, teitä ja siltoja. Suomenlahden rannikkopitäjien ja ulkosaarten maaperä oli karua, vilja ja peruna kasvoivat siellä huonosti. Suomenlahden eteläpuolella viljelymaat olivat hyvät. Suomen rannikolla taas oli hyviä silakan kutupaikkoja, ja silakkasaaliit olivat siellä runsaat. Virolaiset kävivät kalastamassa Suomenkin puolella merellä silakkaa ja jokien suissa lohta. Mutta vaihtokauppa oli tärkeämpää ja sujuvampaa. Etenkin virolaisten ja suomalaisten välinen vaihtokauppa tunnetaan seprakauppana. Vaihtokaupassa molemmat voittavat, sillä he antavat liiastaan ja ottavat vastaan tarvitsemaansa. Vaihdetaan omaa ylijäämää toisen ylijäämään ja saadaan kummankin osapuolen tarvitsemia tavaroita. Suomenlahden yli tapahtuvassa seprakaupassa suomalaiset vaihtoivat suolasilakkaa virolaisten viljaan, etenkin rukiiseen, myöhemmin myös perunoihin. Seprakauppaa harjoitettiin Suomen puolella Sipoon saaristosta Karjalan kannaksen Koivistolle asti sekä Suomenlahden ulkosaarilla Tytärsaarella, Suursaarella, Lavansaarella ja Seiskarilla. Tärkeitä seprakaupan paikkoja olivat myös Kymin Haapasaari, Vehkalahden Kuorsalo ja Tammio sekä Virolahden Pitkäpaasi, Martinsaari ja Orslahti. Viron puolella seprakaupan satamia olivat lännessä Jägala-joen suu, jossa 1800-luvun alkupuolella kävi jopa sata suomalaisalusta vuodessa. Muita kauppapaikkoja olivat Kuusalun rannikolla Jumida, Hara, Loksa, Perispea ja Kasipea. 6 Verkkoja ja nuottia piti korjailla kaiken aikaa. Inkeriläisiä pidettiin hyvinä verkonkutojina. Suomenlahden ulkosaarelaiset tilasivat LänsiInkeristä verkkoja, jotka valmistaja toimitti tilaajalle kotiin saakka. Käsistään näppäriä inkeriläistyttöjä pestattiin verkonparantajiksi. Kuva: SeiskariSeura ry Suomenlahden etelärannikon mataluus aiheutti sen, että hevonen kärryineen ajettiin veteen mahdollisimman lähelle venettä, jotta tavarat voitiin lastata. (Kuva: Rakveren museo) Itäinen vaihtopaikka oli Narva-Jõesuu ja Viron pohjoisrannikolla Purtse, Mahu, Toolse, Vergi, Võsu ja Käsmu. Mutta seprakauppaa harjoittivat myös

tehnyt Turun yliopistossa väitöskirjan seprakaupasta ja sen hiipumisesta. Sepramarkkinat kahdesti vuodessa Suomalaisten kalastajien aluksia sepramarkkinoilla. Tavallisia alustyyppejä olivat kaljaasi ja kuunari. (Kuva: Rakveren museo) Seprakaupan rituaaleihin kuului tavaroiden tarkastelu, kaupan hieronta ja sen päättäminen. Kun kaupasta oli päätetty, tarjosi virolainen sepra suomalaiselle maitopullon, josta tämä heti otti ryypyn. Sitten lyötiin kättä päälle. Jalmari Kurki (vas.) on päässyt sepransa kanssa jo ystävyyden maljavaiheeseen. (Kuva: Rakveren museo) Länsi-Inkerin asukkaat. He olivat pääasiassa Soikkolanniemen,LaukaanlahdenjaKurkolanniemen asukkaita. Suomalaisina kauppakumppaneina olivat lähimpien ulkosaarten kuten Seiskarin asukkaat. Inkeriläiset kutsuivat Seiskaria nimellä Seitsekaarto. Seiskarin korkeimmalta mäeltä näki kirkkaalla säällä Inkerin rannikolle asti, ja toisin päin tietysti myös. Jorma Leino on tutkinut seprasuhteita, haastatellut ja kerännyt sepramuistoja eri puolilta. Raimo Päiviö on Seprakaupalla on pitkä historia, joka ulottunee esihistoriallisiin aikoihin asti. Siitä on mainintoja keskiaikaisissa kirjallisissa lähteissä. Kauppa oli edullista, mutta työlästä jo matkojenkin takia. Mutta se tarjosi kaupanteon lisäksi hupia, sosiaalisia kontakteja, tilaisuuksia tavata muita ihmisiä aikana, jolloin uutisten levittäminen ei ollut yhtä helppoa ja yleistä kuin nykyään. Sepramarkkinoilla oli juhlan tuntua oheistoimintoineen. Markkinapaikan rannalle pystyttivät myyjät telttansa tai kojunsa, joskus paikalla oli ravintolakin (korssi) ja nuoriso saattoi pistää tanssiksi. Oli mahdollista hankkia myyntikojuista muutakin tavaraa, nimenomaan sellaista jota ei saanut omalta paikkakunnalta, vaan tuotiin suuresta maailmasta Pietarista. Seprakauppaa tehtiin tietyissä paikoissa vähintään kahdesti vuodessa. Kullakin suomalaisella oli oma sepra-perheensä, jonka kanssa kauppaa käytiin jopa sukupolvesta toiseen. Oli ns. ikuisia seproja, jolloin osapuolten vaihtosuhteet olivat ikimuistoisia, tai vuosiseproja, joiden kanssa sovittiin vaihtosuhteista vain yhdeksi satokaudeksi kerrallaan. Koska rannikko oli matalaa, eivät alukset päässeet lähelle rantaa, vaan jäivät ulommaksi ankkuriin. Hevoset ajettiin kärryineen matalaan veteen mahdollisimman lähelle aluksia, ja tynnyrit lastattiin kärryille. Samalla tavalla tuotiin viljatynnyrit maista laivaan. Tavallinen vaihtosuhde oli 1:1, siis yhtä silakkatynnyriä kohti saatiin yksi viljatynnyri. Joskus vaihtosuhde oli kaksi viljatynnyriä yhtä silakkatynnyriä kohden. Toki markkinoilta hankittiin muutakin kuin viljaa: kaalia, lanttua, sipuleita, herneitä, ryynejä, kahvinpapuja, jauhoa ja viinaa. Karuilla rannikko- ja saaristoseuduilla näillä tuontitavaroilla oli suuri merkitys. Vuosirytmissä ensimmäiset sepramarkkinat ajoittuivat kevääseen jäidenlähdön tai Jyrinpäivän (23.4.) tienoille. Markkinoita pidettiin myös juhannuksen aikaan tai syyskesällä Laurin- (10.8.) ja Pertunpäivän (24.8.) välissä. Syksyllä pidettiin markkinoita Mikkelinpäivän (29.9.) ja Martinpäivän (10.11.) vaiheilla. Suursaaresta ja Virolahdelta saatettiin lähteä sepraviroon niinkin myöhään kuin Katariinan päivän (25.11.) aikoihin. Kaupanteon rituaalit Markkinat ajoitettiin niin, että päätapahtuma sijoitettiin sunnuntaille. Silloin virolaisilla talonpojilla oli paremmin aikaa kaupantekoon ja seurusteluun. 7

8 Kartanonherrat antoivat alustalaisilleen joskus Sepramuistoja Seiskarilta ja kaksi vapaapäivää vuodessa juuri sepramarkkinoita Soikkolasta varten. Kaupanteossa vallitsivat omat rituaalinsa. Seiskarilta oli matkaa Inkerinmaan rannikolle Molemmat osapuolet toivat varsinaisen kaupsoikkolanniemen kärkeen alle 20 kilometriä. patavaran lisäksi toisilleen tuliaisia. Suomalaiset Asukkailla oli monia, tiiviitä ja pitkäaikaisia kontakteja toivat hylkeenrasvaa tai tohukalaa eli kuorenkalaa keskenään. Aina ei ollut kyse kaupanteosta, vaan tuohilevylle tai männyn nilalle aseteltuja vastavuoroisesta avusta, esimerkiksi majoituksessa. paahdettuja kaloja, jotka tuotiin paikalle Soikkolalaiset kävivät talvikalassa Seiskarin kangasliinaan käärittynä. Tuomisten hoitaminen ympäristössä. He tulivat hevosella ja reellä mukanaan oli naisten hommia kauppamatkoilla olivat putka eli pieni jäälle pystytettävä maja. Kovilla usein koko perheet mukana. Virolaiset ja pakkasilla ja myrskyillä putka ei tarjonnut tarpeeksi inkeriläiset toivat maataloustuotteita kuten maitoa suojaa. Silloin majoituttiin suomalaisiin taloihin. ja voita. Kun kauppa oli saatu päätetyksi, ojensi Kalastajat asettuivat tupien lattialle nukkumaan, Suomenlahden eteläpuoleinen sepra suomalaiselle joskus samassa tuvassa makasi kymmeniä ihmisiä. maitopullon, josta tämä heti otti ryypyn. Sitten Heitä saattoi tulla yölläkin. Teetä keitettiin viluisille lyötiin kättä päälle. Suomalaiset matkustivat joskus majamiehille kauas sisämaahan asti seprojaan tapaamaan. He Seiskari palveli kayöpyivät heidän kotonaan, lastajien tukikohtana. ja virolaiset ja inkeriläiset Usein he jatkoivat matkäydessään kalamatkoillaan kaansa kauemmaksi Suomen rannikolla tai Suomenlahdelle käyden saarilla yöpyivät siellä Seiskarilla vain muonataloissa vastavuoroisesti. varoja ja hevosten heiniä Sekä yöpyjiä että majoittajia hankkimassa, saunassa ja kutsuttiin maja-miehiksi. myrskyä paossa. Majamiehet Kannaksen rannikkomaksoivat kortteeristaan pitäjissä majamies-käsite mm. perunoina, kaaleina, tarkoitti nimenomaan inkelanttuina, saunavastoina, riläisiä. Voisi ajatella, että villoina ja karpaloina. tällaisissa tilaisuuksissa, Jos kalastajia oli paljon missä nuoriso tapasi toisiaan, liikkeellä, syntyi jäälle olisi syntynyt suhteita, jotka pientä liiketoimintaa: johtivat avioliittoihin asti. tuli tukkuostajia (raasavioliittoja Suomenlahden Sepramarkkinoille oli tapana tuoda tuliaisia seleita) sekä erilaisten molemmin puolisten se- omille kauppakumppaneille. Virolaiset ja myyjiä, praperheiden välillä oli inkeriläiset toivat esimerkiksi maitoa tai voita. tarvikkeiden joiden valikoimat ulokuitenkin melko vähän. Suomalaiset toivat tohukalaa eli paahdettuja ttuivat heinästä viinaan. 1900-luvun alussa oli Soik- pikkukaloja, jollaisia nämä lapset maistelevat. Majamiesten ansiosta kolasta tullut Majamies- (Kuva: Rakveren museo) Seiskarin väkiluku Paavo Seiskarille avioon kasvoi puolella. Seprat Justiina Marttilan kanssa. merkitsivät puolin ja toisin vilkasta toimintaa ja Seiskarilaisia naisia avioitui silloin tällöin Inkeriin. juhlimistakin, tervetullutta vaihtelua arkeen. Kun jokin Seprakauppa perustui luottamukseen. Joskus oli oikein kirjavaa ja värikästä, sanoivat seiskarilaiset: sovitut asiat kirjattiin ylös seprakirjoihin, jotka Majamiesten meininkii tai majamiesten viisii. olivat eräänlaisia velkakirjoja. Jos markkinat pidettiin keväällä, ei virolaisella tai inkeriläisellä ollut vielä viljaa antaa vastineeksi. Hän jäi velkaa Seprakauppa hiipui syksyyn asti, jolloin vilja oli korjattu ja suomalainen kalan toimittaja kävi perimässä saatavansa. Inkeriläisiltä hankittiin kalastusvälineitä, sillä heidät Tynnyrit ja säkit oli varustettu talonmerkeillä. tiedettiin hyviksi verkonkutojiksi. Joku nuottakunnasta Niin jokainen tunsi omansa, jos astioita jouduttiin kävi tilaamassa nuotan Inkeristä, ja kun se oli valmis, jättämään kuukausiksi vieraaseen paikkaan. kauppias toi sen saareen. Maksu hoidettiin saadusta Sepramarkkinoilla käytiin suurimuotoisempaakin saaliista. Talvinuotan veto oli suurisuuntaista touhua. kauppaa. Sinne tuli tukkuostajia, ns. raasseleita, Nuotan vedossa tarvittiin jopa 12 henkeä. Inkeristä jotka rahtasivat kalat Pietariin jälleenmyytäväksi.

palkattiin nuottarenkejä. Tai lapsenlikkoja, jos oma väki oli nuotalla. Nuoria inkeriläistyttöjä tuli myös verkonparantajiksi Soikkolasta ja Kurkolanniemeltä. Seiskarilaiset kävivät mielellään Inkerin puolella majamiesten praasniekoissa. Vähämetsäisen Seiskarin miehet kävivät Inkerissä myös tekemässä talvipuita, joita he vetivät talvella saareen hevosreellä. Seprakaupan väheneminen 1800-luvulla johtui yhtäältä parantuneista kulkuyhteyksistä (rautatiet) ja toisaalta muuttuneesta liike-elämän tilanteesta, kun kasvava Pietarin kaupunki tarvitsi monenlaisia tavaroita ja parempien ansioiden toivossa monet suuntasivat myyntitoimensa sinne. Rautateiden ansiosta kalastajat saivat saaliinsa nopeasti markkinoille, silakkaa ei enää kannattanut suolata. Tarton rauhan jälkeen 1920 Suomen aluevedet kapenivat. Yhteydet saarelaisten ja inkeriläisten välillä vähenivät. Seiskarin ja Kannaksen kalastajat suuntasivat toisille vesille. Inkeriläisten tilalle tuli kalamiehiä Koivistolta, Johanneksesta jopa Terijoelta saakka. Inkeriläiset raasselit kävivät kalanostossa vielä Venäjän vallankumouksen jälkeen. Maksuvälineenä oli tuolloin raha, venäläiset hopearuplat. Varsinainen vaihtokauppa suomalaisten ja virolaisten / inkeriläisten välillä loppui taloudellisten ja poliittisten olojen muuttuessa. Myös luonnonolot vaikuttivat: 1927 1928 silakka katosi merestä melkein totaalisesti, ja niin loppui sen kalastuskin tilapäisesti. Kalastus toki jatkui Suomenlahdella. Neuvostoliiton aikaan perustettiin eri elämänaloille kuten kalastukseen kolhooseja ja sovhooseja. Soikkolanniemen vanha elinkeino, kalastus, organisoitiin kalastuskolhooseiksi, jotka työllistivät paljon ihmisiä rannikon kylistä. Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Neuvostoliitto oli vallannut Suomenlahden ulkosaaret, kävivät soikkolalaiset kalassa Seiskarin ja muiden saarten vesillä yöpyen tarvittaessa autioiksi jääneissä suomalaisissa taloissa. Se oli kuin muisto entisaikojen majamiehistä. Puolenkymmentä pienempää kalastuskolhoosia yhdistettiin 1960-luvulla isoksi Baltika-kalanjalostussovhoosiksi. Sillä oli kalastusprikaateja, jollainen käsitti tavallisesti kuusi miestä ja yhden naisen, sekä kalanjalostuslaitos, jossa purkitettiin mm. suosittua sprottia (kilohailia). Kesällä järjestettiin Kalamiesten juhla markkinoineen ja ohjelmineen. Baltika on lopettanut toimintansa 2000-luvun alussa. Sen tyhjillään olevat rakennukset ovat surullinen muisto menneistä ajoista. Soikkolanniemen Vistinässä on kalamiesten juhlan perinnettä viime vuosina elvytetty järjestämällä heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Inkerikkojen kesäjuhla. Laukaanlahden pohjukkaan rakennettu Ust-Lugan satama vaikuttaa voimakkaasti Länsi- Inkerin rannikon elämään, jonka perinneammatit ovat kokeneet suuren mullistuksen. Seprakaupan tunnelmia on viime vuosina yritetty herätellä henkiin uusissa muodoissa. Helsingin syksyiset silakkamarkkinat ovat sepramarkkinoiden suoranainen jatke. Molemmin puolin Suomenlahtea on järjestetty uuden ajan sepramarkkinoita. Ensimmäiset pidettiin Viron Kundassa ja Mahussa vuonna 2000. Siitä pitäen markkinoita on järjestetty kahden vuoden välein vuoron perään Suomen ja Viron rannikolla. Suomessa markkinapaikkoina ovat olleet Klamilan kalasatama 2002 ja Haminan Tervasaaren satama 2006 ja 2010. Seuraavat sepramarkkinat pidetään Viron Kundassa kesällä 2012. Aune Kämäräinen Lähteet: Mikä tappoi seprakaupan? Raimo Päiviön väitöskirja Turun yliopistossa 2009. Raija Herrala-Nurmi: Majamiesten meininkii Seiskari-seuran kevätseminaari 2011. Seiskarilainen n:o 22, 10.7.2011. Inkerin kulttuuriseuran sääntömääräisessä syyskokouksessa valittiin seuralle uusi hallitus kaudelle 2012 2013. Puheenjohtajana jatkaa Helena Miettinen. Varapuheenjohtajina toimivat Toivo Tupin ja Elma Puidet. Hallituksen sihteeri on Aune Kämäräinen ja taloudenhoitaja Marja Karhula. Muut jäsenet ovat: Gennadi Leontjev, Galina Sparane, Irina Terävä ja varajäsen Pekka Wikberg. JÄSENMAKSU 2012 Syyskokous säilytti jäsenmaksun ennallaan. Työikäisiltä se on 18 euroa ja työttömiltä, eläkeläisiltä ja opiskelijoilta 10 euroa. Jäsenmaksulomake liitteenä. 9

Raportti Kreikan UPS -koulutuksesta Thessalonikissa 20. 21.10.2011 Inkeri Sava - Aili Mehiläinen Seniorimaahanmuuttajien koulutusprojekti on saanut kouluttajien suusta useammatkin upsit. Inkerin kulttuuriseuran kouluttajat ovat keväästä lähtien kiertäneet Liettuassa, Saksassa, Kreikassa ja Sisiliassa kouluttamassa elämäntarinallista työapajamenetelmää kumppaniorganisaatioiden 10-päiväisillä kursseilla. Lakot vaikeuttivat sekä Kreikkaan että Sisiliaan matkustamista. Kreikan kouluttajat eivät tahtoneet päästä päämääräänsä ja Sisiliasta tulijat jumittuivat Rooman lentolakkoon. Suomen oma koulutus järjestetään 26.3. 4.4.2012. Paikkoja on vielä jäljellä. Tule ja osallistu ainutlaatuiseen tapahtumaan. eillä - Aili Mehiläinen ja Inkeri Sava - oli miellyttävä yhteinen kokemus ensimmäisestä UPS -muistojen tarinatyyny -työpajasta Liettuassa kesäkuulta 2011, josta kerroimme Inkerin kulttuurikanava -lehdessä numero 2/2011. Kreikan koulutus suunniteltiin samalla aikataulutuksella, ennakkotehtävät ja taustainformaatiota oli lähetetty osallistujille etukäteen jaettavaksi. Kreikan koordinaattori Anastasios oli etukäteen pyytänyt meiltä tällaista materiaalia kreikan kielelle käännettäväksi. Mutta mitä tapahtuikaan? Kreikan talouskriisin vaikutuksia matkantekoomme 10 Aili sai jo pari viikkoa ennen matkaamme tiedon, että Kreikan lakkokalenterissa oli suunnitelma koko maata käsittelevästä yleislakosta juuri meidän Kreikkaan lentopäiväksi. Yritimme varmistua asiasta, Kreikan koordinaattori ei tiennyt asiasta mitään. Lakko kuiten- kin varmistui ennen pitkää kaksipäiväiseksi. Vantaan lentokentällä kyselimme lentomme tilannetta. Moni Thessalonikiin menevä kone oli jo peruttu, mutta tietoa juuri meidän Lufthansan koneesta ei ollut. Meidän oli lennettävä Müncheniin muuten ei tulisi mitään korvauksia, jos pääsymme päätepisteeseen peruuntuisi. Münchenin kentällä kuulimme, ettei yksikään kone lennä Thessalonikiin kahteen päivään. Niinpä ajattelimme palata Suomeen. Oli kuitenkin soitettava Kreikkaan, jossa Kreikan koordinaattorin ensireaktio oli jälleen, ettei ollut kuullut lakon vaikutuksista lentoihin. Ryhdyimme puhelimitse neuvottelemaan UPS-projektin pääkoordinaattorin kanssa asiasta: Mitä olisi tehtävissä? Paluu Suomeen? Videokoulutus Münchenissä, mutta missä siellä? Soittoja puolin ja toisin. Vihdoin tuli ehdotus, jonka sitten toteutimme Lufthansan ystävällisen virkailijan myötävaikutuksella: lentomme muutettiin seikkailuksi halki Euroopan. Lensimme Münchenistä Kroatiaan Zagrebiin, sieltä Makedoniaan Skopjeen, josta sitten bussilla Thessalonikiin. Tai siis piti olla bussi, jolla matkata tuo n. 250 km matka. Pian meille kuitenkin soitettiin, että mitään bussia ei kulje. Meidän on otettava taksi Skopjesta Kreikan rajalle (n. 150 km matka), ylitettävä raja ja Kreikan puolelta meidät sitten noutaisivat koulutuspaikalle Kreikan koordinaattori-kouluttajat Anastasios ja Afroditi. Kävelimme kuin maahanmuuttajat Makedonian ja Kreikan rajan läpi ja juuri ennen kuin pimeä valtasi maiseman. Kreikkalaisilla kollegoillamme ei ollut vaikeuksia tunnistaa kahta tyypillistä suomalaista naista.

Etukäteen lähettämämme materiaalin kohtaloita Ajomatkan aikana ilmeni, ettei Anastasios muka ollut koskaan saanutkaan lähettämäämme materiaalia kreikaksi käännettäväksi. Paikan päällä tulkki Chrisanthi kuitenkin kertoi saaneensa tuon materiaalin, muttei tietoa, että se olisi tullut kirjallisesti kääntää ja ennakkotehtävää antaa osallistujille. Koordinaattori oli siis lähettänyt tulkille kaiken materiaalin, sitä lukematta! Matkan aikana selvisi myös, että ehdotuksemme koulutuksen aloittamisesta klo 9 seuraavana aamuna ei suinkaan onnistuisi, koska osallistujat olivat työssä tai muuten estyneitä tulemaan ennen klo 15:ttä. Koulutus siis alkaisi tuolloin paitsi että osallistujat söivät ensin ja tulivat koulutuspaikalle n. 16.30, kun meidän kehotuksestamme tulkki kävi hakemassa heidät. Kuvansiirtopaperista ei tietenkään myöskään ollut tietoa. Lisäksi Anastasios epäili, mistä sellaista voisi edes saada. Varsinkin kun oli se yleislakko. Mutta kuinka ollakaan, työpajamme alkaessa hänellä oli työskentelyymme käytettäväksi 40 siirtopaperia! Aikataulumuutos oli oikeastaan lopulta hyvin sujuneen koulutuksen onni: tuloiltanamme osa kurssin jäsenistä oli vielä illallisella ja saatoimme antaa ennakkotehtävän heille suullisesti erinomaiseksi osoittautuneen tulkin kääntämänä. Niinpä seuraavana päivänä suurimmalla osalla osallistujia oli kuva tai kuvia, joiden kanssa aloittaa niiden taustalla olevien elämäntarinoiden kerronta ja tyynyn vaiheittainen valmistaminen. Emme olleet saaneet etukäteen juurikaan tietoa osallistujista. Kymmenen heistä osoittautui olevan kotoisin Georgiasta ja yksi Kazakstanista, mikä mahdollisti sen että työskentelyn kuluessa Aili saattoi puhua heidän kanssaan venäjää; Inkeri työskenteli muiden kanssa tulkin välityksellä. Kaksi osallistujaa oli Iranista ja kolme Albaniasta. Osallistujista 4 oli miestä, yhtä lukuun ottamatta vaimojensa kanssa. Lisäksi mukana oli myös mukana kaksi lasta, vanhemmat kun olivat koulutuksessa. Suurella osalla oli kotimaassaan korkeakoulutus. Toisen päivän päättyessä suurimmalla osalla oli muistojen tarinatyynypäällinen joko itselle jätettäväksi, äidille tai muille läheisille lahjoitettavaksi. Tunne Säkkijärven polkan tahdissa tapahtuneessa työskentelystä oli kaiken jälkeen tyytyväisyys. saan osoitti konkreettisesti, mitä on olla tällä hetkellä maahanmuuttaja Kreikassa. Hiukan epäselväksi jäi perimmäinen syy kymmenen vuoden takaiseen muuttoon Iranista Kreikkaan, tuolloin siis vaimonsa kanssa lasta ei vielä ollut. Joka tapauksessa hän viittasi Iraniin ydinasemaana; ainakin osittain muuton syy siis lienee ollut poliittinen. Korkeakoulutus kotimaassa ei taannut vastaavantasoista työtä. Mutta työtä kumminkin elektroniikkatehtaassa. Kun tehdas joutui supistamaan talousvaikeuksissa työntekijöitään, maahanmuuttaja oli yhtenä irtisanottujen joukossa. Hän osasi kreikkaa, oli myös opiskellut muita kieliä. Vaimolla oli ollut lyhytaikainen työsuhde, mutta sekin oli päättynyt. Tunnelma tulevaisuudesta ei ollut valoisa. Ruotsi tuntui olevan toivemaa, koska huhut Ruotsista maahanmuuttajille avoimena maana oli mielessä ja kysymyksenä Inkerille. Suomi ei kohdemaana ollut tullut mieleenkään; syytä hän ei osannut kertoa. Eikä ollut mitään syytä maamme nykyisessä maahanmuuttopoliittisessa ilmapiirissä myöskään Suomea mainostaa. Kymmenen päivän koulutus ja sen päätteeksi meidän konkreettinen työpajamme olivat osallistujille kokonaisuutena ilmeisen hyvää tekevä pysähdys, monelle myös varmaan uutta alkua voimaannuttava kokemus. Mutta mihin tuota voimaa ja energiaa he voivat Kreikassa tällä hetkellä käyttää? Mieleen jäi joidenkin osallistujien huokaus: mitä sitten maanantaina onkaan, kun ei ole tätä koulutusta. Kreikan UPS-kurssilaiset seuraavat silmät tarkkoina potuskakuvien valmistumista. Maahanmuuttajien elämänvaiheet ja vaikeudet myös satuttivat Inkeri haastatteli iranilaisperheen isää, joka oli paitsi lapsensa kaitsija koulutuksessa, myös innokkaasti mukana tekoprosessissa; ei tosin ompelemisessa kuten eivät muutkaan miehet. Keskustelu hänen kans- 11

12 nkerin Kulttuuriseuran muistotyynypajoja on toteutettu jo monena vuonna Suomessa, Inkerissä ja ulkomailla. Seuran mukanaolo kansainvälisissä projekteissa on merkinnyt sitä, että olemme levittäneet potuskapajan ilosanomaa jo moniin maihin, Suomen ja Venäjän lisäksi mm. Norjaan, Ruotsiin ja Skotlantiin. Vuodesta 2010 lähtien olemme olleet yhtenä partnerina Grundtvig-hankkeessa nimeltä Seniorimaahanmuuttajat käyttämättömät voimavarat. Projektia johtaa Saksan maahanmuuttajakysymyksiin erikoistunut oppilaitos St. Hedwigshaus, ja mukana on Suomen lisäksi Liettua, Kreikka ja Italia. Jokaisen maan järjestöllä on tekemistä maahanmuuttajien kanssa. Marraskuussa 2011 seminaari järjestettiin Italiassa, Sisilian Palermossa. Seminaarien ohjelma koostuu kunkin partnerin toteuttamasta 1-2 päivän moduulista. Suomen moduulin hoitivat Palermossa Helena Miettinen ja Aune Kämäräinen. Potuskapaja edellyttää joidenkin tietojen toimittamista osanottajille etukäteen, että he voivat valmistautua. Järjestäjä tarvitsee myös tiedon osallistujien määrästä voidakseen ottaa mukaan tarpeelliset tarvikkeet. Saimme tärkeät tiedot hyvin myöhään eikä etukäteisinfoa ollutkaan toimitettu osallistujille. Sisilialainen työpajamme oli osittain improvisoinnin varassa. Mutta kekseliäisyys auttaa vaikeissakin paikoissa. Kun ei tullut takkia, tehdään liivit! Syksyinen Palermo oli viehättävä. Viileä, tyyni ja kuiva sää, ja Välimeri aaltoili hailakan sinisenä. Ajankohta oli hyvin hiljainen, rannat olivat tyhjät eikä kauppojen joulusesonki vielä ollut alkanut. Sopiva hetki opiskelun kannalta! Isäntälaitoksena oli Centro Danilo Dolci, ja sen työntekijä Fausto Amico hoiti paikalliset järjestelyt. Seminaarin alkupäivät oli pidetty vanhassa luostarissa, mutta meidän osuutemme paikaksi tuli järjestön toimitilat kaupungin keskustassa. Osanottajia oli iso ryhmä, 25 henkeä, ja tunnelma oli tiivis. Nämä maahanmuuttajat olivat toista maata kuin mihin olimme Suomessa tottuneet he edustivat 16 eri kansallisuutta, suurin osa oli Afrikasta värikästä ja iloista joukkoa! Oli maahanmuuttajia Afganistanista, Sri Lankasta, Kuubasta, Somaliasta, Marokosta, Mauritiukselta vain eksoottisimmat mainitakseni. Oli naisia ja miehiä, eivätkä nämä kurssilaiset olleet senioreja, vaan suurin osa nuoria aikuisia tai ainakin työikäisiä. Monet heistä olivat asuneet Italiassa jo vuosia, puhuivat hyvin kieltä ja toimivat Ghanassa heimopäällikkö, Sisiliassa pakolainen. Edward Kofi esittelee entisessä kotimaassaan otettua valokuvaa. l erilaisissa maahanmuuttajajärjestöissä. Apunamme oli koko ajan italian ja englannin hallitseva tulkki. Esittelimme alussa järjestömme ja kerroimme Inkeristä ja inkeriläisistä. Olimme tottuneet siihen, että aihe on kuulijoille tuiki tuntematon, mutta täällä saimme huomata, että monet eivät oikein tienneet mitään Suomestakaan. Tämä seikka pani meidät ajattelemaan kuva- ja esittelyaineistomme uusimista sellaiseksi, että kaikki pääsisivät kärryille. Olimme informaatiokatkojen, ryhmän suuren koon ja ajan lyhyyden takia muokanneet työpajan sisältöä tilanteeseen sopivaksi. Haastattelujen osuus jäi pakostakin melko lyhyeksi. Ei tehty tyynyjä, vaan muistokasseja. Koska osanottajia ei ollut ohjeistettu tuomaan mukanaan omia valokuvia, teimme montaasin osanottajien paikan päällä otetuista muotokuvista, joista suurimman osan saimme Suomeen sähköpostilla juuri ennen kurssin alkua. Puuttuvia kuvia otettiin paikan päällä. Mukaan liitettiin kurssilaisten lähtö-

Potuskakuvien pohjaksi kannettin naapurissa olevasta pesulasta kymmeniä metrejä lakanakangasta. maiden lippuja montaasista tuli värikäs palapeli. Jokainen valmisti itselleen kierrätyspuuvillasta valmistetun kassin koristettuna ryhmämontaasilla. Joku ehti toimittaa kotoa oman kuvan, ja komea tästä potretista afrikkalaisine kansallisasuineen tulikin. Ongelmia meinasi olla ompelukoneiden kanssa niitä ei ollut. Mutta parilla kurssilaisella oli kotona ompelukone, jota saatiin lainata. Ompelutaitokin oli monelta hakusessa mutta onneksi ryhmään kuului kamerunilainen räätäli, joka iloitsi voidessaan auttaa toisia. Hänen tyytyväisyytensä oli ymmärrettävissä, koska tämä oli hänen Italiassa olonsa aikana ensimmäinen kerta, jolloin hän pääsi käyttämään ja näyttämään ammattitaitoaan. Ennen kuin toinen kurssipäivä oli illassa, oli kaikilla kassi kädessä, ja myös kurssitodistus, sillä osuutemme päätti koko seminaarin. Todistusten jaossa oli tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa: halauksia, yleistä puheensorinaa, osoitteiden vaihtoa ja naurua. Tulimme kaukaa Suomesta, ja matka monine lentokoneen vaihtoineen vei päivän suuntaansa. Paluumatkaan tuli vielä ylimääräinen viivytys, kun Italian lennonvalvojien lakko peruutti ja myöhästytti lentoja. Olimme Helsingissä päivää myöhemmin kuin oli suunniteltu yövyttyämme ylimääräisen yön Riiassa. Ei aina käy kuin aatellaan mutta kaikki kokemukset ovat opiksi. Kun siirtopaperin merkitys kirkastui osallistujille Aunen ja Helenan toppuuttelusta huolimatta paperit hupenivat. Palermon kurssin seniorit olivat huomattavasti nuorempia kuin muualla. Mukana oli jopa alle 30-vuotiaita maahanmuuttajia. Työhön osallistuttiin tasa-arvoisesti. Ompelussa tähtenä loisti kamerunilainen räätäli Francis, jonka tuoma ompelukone pelasti tilanteen. Järjestäjiltä oli tarjolla lasten lelukoneita. Teksti: Aune Kämäräinen Kuvat: Helena Miettinen Valmiit kassit kiinnostivat yhtä paljon kuin niiden tekeminen. 13

Juhani Jääskeläinen: 14 uhani Jääskeläinen on kirjoittanut kirjan isästään teologian tohtorista, Keltosta lähtöisin olleesta inkeriläispastorista Juhani Jääskeläisestä. Kirja ilmestyi 28.11.2011. Kun perintöä jaettiin isän kuoleman jälkeen vuonna 1988, huomasin saaneeni mahdottoman määrän erilaista materiaalia, mahdottomat pinot päiväkirjoja, kirjoja ja esityksiä. Yksin Toivo-serkulle isä oli kirjoittanut 200 kirjettä. Syntyi ajatus tehdä isästä kirja, Juhani Jääskeläinen kertoi Jäähyväiset Inkerinmaalle kirjan taustoista 22.9.2011 Inkerin kulttuurikahvilassa. Jääskeläisen suku on kotoisin Kelton Vanhastakylästä. Isä aloitti koulunkäynnin Vitsilän kylässä ja siirtyi Pietarin suomalaiseen vähemmistökansojen työkouluun, entiseen Pietarin suomalaiseen kirkkokouluun pariksi vuodeksi. Koulu sijaitsi Pyhän Marian kirkon vieressä. Isä halusi päästä Suomeen opiskeleman, mutta hänet lähetettiin Hatsinan seminaariin. Opiskelu jäi lyhyeksi ja poika otettiin pois, koska koulussa oli kommunistinen sävy. Jääskeläiset halusivat Suomeen, mutta eivät uskaltaneet. Syksyllä 1925 Juhani siirtyi kuitenkin Rajajoelta Suomen puolelle kolmen kuukauden oleskeluluvalla. Juhani Jääskeläinen osti muistivihon, johon tallensi kokemuksiaan. Ensimmäisissä muistiinpanoissaan Juhani ihmettelee Suomen siisteyttä, kun paperrosseja ei näkynyt missään. Rajajoella join lasin kahvia. Oi, olen onnellinen, tulokas kirjoittaa. Jääskeläinen pääsi Käkisalmen yhteiskouluun ja pääsi tenttauksen jälkeen kuudennelle luokalle. Isä tuli Suomeen NEP:in aikana. Vuonna 1928 hän pääsi ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan teologiaa Helsingin Yliopistoon. Sitten raja sulkeutui, eikä paluuta takaisin ollut. Viimeisessä kotoa saadussa rahalähetyksessä Juhanin isä kirjoittaakin: Sanon sinulle kuin jänis pojalleen: Sinulla on yhtä suuret silmät kuin minulla. Tule toimeen omillasi, kirjailija Juhani Jääskeläinen kertoo. Pääsiäisaamuna 3.4.1931 Jääskeläisen koko perhe: isä, äiti, kaksi veljeä karkotettiin Siperiaan. Isä ja äiti sekä kaksi veljeä kuolivat karkotuksessa. Jotkut pääsivät myöhemmin siirtymään. Juhani Jääskeläinen ei koskaan toipunut sokista. Isä osallistui jatkosotaan. Jatkosodan aikana sattui hyvin erikoinen tapaus. Isän serkku Toivo oli karkotettu 15-vuotiaana Kazakstaniin, josta karkasi. Muutaman tuhat kilometriä hän matkusti junien alla, mutta palasi Kelttoon, jossa hän eli karkulaisena. Sodan sytyttyä karkulaisille annettiin anteeksi, ja niin Toivokin joutui puna-armeijaan. Hän palveli tarkkampujarykmentissä leipurina. Suoju-joella serkukset taistelivat vastakkaisilla puolilla ja olisivat teoriassa tappaa toiseensa. Toivo antautui suomalaisten vangiksi. Toivo kertoi kuulusteluissa, että hänellä on sukulaisia Suomessa ja kävi ilmi, että tuo sukulainen saattoi olla rykmentin pastori. Isä oli nähnyt Toivon viimeksi 6-vuotiaana. Vähällä Juhani ei serkkuaan päästänyt, vaan piti kunnon ristikuulustelun. Itse asiassa Toivo olisi ollut aivan loistava venäläisagentti, kun luotettavuuden takaajana oli suomalainen pappi. Kun saksalaiset valtasi Inkerinmaan, Leningradin ympärille tuli saartorengas. Rintamalinja vakiintui. Inkeriläisiä jäi piiritykseen, mutta suuri osa noin 60 000 inkeriläistä oli saksalaisten miehitysalueella. Vuonna 1942 määrättiin komissio tutkimaan inkeriläisten tilannetta ja arvioimaan, oliko mahdollista siirtää inkeriläisväestö Suomeen. Suomalaiset eivät aluksi siirrosta innostuneet, mutta myöhemmin tilanne kääntyi. Saksalaiset eivät olisi päästäneet inkeriläisiä Suomeen, vaan olisivat käyttäneet heitä työvoimana. Puoli vuotta myöhemmin Juhani Jääskeläinen sai kutsun sotilaspastoriksi Inkeriin. Hän toimi tehtävässä puolitoista vuotta syksystä 1942 alkaen. Tehtävä oli vaativa. Sama kuin suomalainen

pastori hoitaisi yksin 20 seurakuntaa. Isä teki töitä yötä päivää. Muistiinpanjojen mukaan hän yhtenä päivänä ajoi Kloogaan junalla, klo 11 jumalanpalvelus ja 118 lapsen kaste, kastoi myös lapsia orpokodissa. Kloogasta matka jatkui Paldiskiin, jossa vietettiin ehtoollinen vanhainkodissa. Paldiskista hän polki pyörällä Pölkkylän leirille. Vakituiseen käyttöön pyörää ei annettu, vaan Jääskeläinen kulki työmatkat jalan tai heil-tyylillä, kättä nostamalla. Isä oli silloin 37-vuotias. Se oli elämäntehtävä. Hän osasi hyvin saksaa ja venäjää ja teki päättäjille ainakin 40 ehdotusta parantamiseksi. Monista vaikeuksista ja tehtävän kovuudesta huolimatta se oli hänen elämänsä parasta aikaa. Väestönsiirtojen käynnistyttyä Jääskeläinen toimi inkeriläisten siviilien parissa Suomessa ja kävi tapaamassa myös Ruotsiin paenneita heimopataljoonalaisia. Matkoista. Isä oli hyvä kertoja. Pikkupoikana pyysin, että isä kerro sodasta ja isä kertoi. On jäänyt mieleen nimet: Kupanitsa, Serepetta, Korpina. Niistä kerrottiin tarinoita ruokapöydässä. Juhani Jääskeläinen väitteli 83-vuotiaana tohtoriksi aiheenaan Inkerin kirkko NEP:n aikana. - Vuonna 1980 aiheesta väitteleminen oli kova juttu. Väitöstilaisuuteen tuli paljon Neuvostoliiton lähetystön väkeä. Suomettumisesta kertoo, että vastaväittäjän jälkiarvio vastusti vaino-sanan käyttöä, piti puhua vain inkerinsuomalaisen väestön siirroista. Inkerinsuomalaiset haluttiin pelastaa sodan jaloista siirtämällä heidät Siperiaan. Isä kuoli vuoden 1988 joulukuussa. Mitä tapahtuikaan sen jälkeen! Tulee mieleen vertaus Mooseksesta, ei saanut koskaan nähdä luvattua maata. Juuri ne asiat, joita isä yritti ajaa toteutuivat. Vuonna 1988 Kupanitsan kirkko otettiin käyttöön. Vuonna 1989 pidettiin Kelton kesäjuhlat ja 1992 vihittiin uusi Kelton kirkko, jonne Jääskeläisen perikunta on lahjoittanut alttaritauluun. Vuonna 2002 vihittiin Pyhän Marian kirkko. Inkeri-kirjallisuutta on saatavilla Inkerin kulttuuriseurasta. Internet-sivuilla löytyy koko tarjolla oleva valikoima. Saatavana myös Inkerin pöytälippuja, KeskiInkerin kartoja, postikortteja, Inkerin kirkkojen kuvilla varustettuja koristetyynyjä ja käsitöitä. Tilaukset koivujatahti@inkeri.com tai puhelimitse 09-2733 225. Marja-Liisa Kinturi. Isi. Laita Saimaan väriä. 45 euroa. Aira Kuronen Inkerin keittiö 25 euroa. Helena Miettinen Vieläkö kukkivat omenapuut 30 euroa. Juhani Jääskeläinen: JÄÄHYVÄISET INKERINMAALLE Kirjaa saatavilla Inkerin kulttuuriseurasta 30 Postitoimituksissa lisätään postituskulut. Tilaukset koivujatahti@inkeri.com tai puhelimitse : 09-2733 225. INKERIN KULTTUURIKANAVA Päätoimittaja: Helena Miettinen.email: helena.miettinen@inkeri.com. Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, 00530 Helsinki. Auki ma-pe 10 16. Puhelin 09-2733 225 email: koivujatahti@ inkeri.com Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki FI37 4260 1420 0537 41 Internet: www.inkeri.com 15

Sisko Latvus 16 isko Latvuksen Kaukana omalta maalta on inkerinsuomalaisesta Paavosta kertova nuortenkirja, jonka tapahtumat sijoittuvat 1940 1950-luvuille. Tarina on kuvaus 13-vuotiaan Paavon selviytymismatkasta Leningradin piirityksestä Siperiaan ja kasvamisesta aikuiseksi monien vaikeuksien keskellä. Paavon perhe on jäänyt toisen maailmansodan sytyttyä Leningradin piiritykseen, jossa he ovat onnistuneet sinnittelemään hengissä nälkätalven 1941 1942. Kuvauksiin perheen selviytymisestä nälän keskellä kiteytyy inkeriläisten selviytymistarinoiden keskeisiä elementtejä leipäjonoista ja nahkavyöstä keitettävästä muhennoksesta. Lukijalle jää kytemään ihmettely siitä, miten piiritetyssä pulan kourimassa Leningradissa kirjahyllyn kirjat ja huonekalut riittivät kuukausien ajan koko päivän kestäviin nahkavyömuhennosten keittämisiin. Inkeriläisten kärsimystarinoiden tapahtumapaikka on useimmiten maaseutu, jossa nokkoset, suolaheinä ja paleltuneet kaalit olivat helpommin saatavilla ja hellan lämmittämiseen löytyi puita. Inkerinsuomalaiset evakuoitiin Laatokan yli Siperiaan 23. 28.3.1942. Myös Paavon perhe sai lähtökäskyn. Kirjasta saa vaikutelman, että kyseessä oli pelastusoperaatio, mutta varsimaisesti kyseessä oli poliittinen teko Leningradin alueella asuvien suomalaisten siirtämiseksi pois Suomen rajan läheltä. Myös junamatkan kuvaus noudattaa klassista karkotusmatkojen kerrontatapaa. Siperiassa Paavon perhe yrittää pärjätä vaikeista olosuhteista ja nälästä huolimatta, mutta 13-vuotiaan Paavon täytyy aikuistua nopeasti ja selvitä rankoistakin kokemuksista. Isän kuolema heijastuu Paavon elämään, kun hänen nuorille harteilleen laskeutuu vastuu perheestä. Poika aikuistuu nopeasti, ja kirjassa kuljetaankin pitkä aikaväli vuoteen 1953, kun Paavo täyttää kaksikymmentäneljä vuotta. Koko kirjan läpi kulkevana juonensäikeenä kulkee Paavon ihastus ja rakastuminen karkotusmatkalla kohtaamaansa virolaistyttöön Mareen. Paavon ja Maren suhteen kuvaus tuo mieleen 1950-luvun tyttökirjat. Nykynuorten voi olla vaikea päästä samalle kerronnan tasolle ja ymmärtää vuosikymmenien takaisia kulttuurieroja. Lipsuminen inkeriläiskertomusten suosimaan mustavalkoiseen rooliasetelmaan on harmittavaa. Erityisesti nuorille suunnatussa kirjassa venäläisiä voisi kuvata myös muissa rooleissa kuin epäoikeudenmukaisina neuvostobyrokraatteina, huonoina naisina ja viinaanmenevinä, petollisina miehinä. Tosin muitakin löytyi erityisesti kirjan alkupuolelta: mm. Kirjailija: Sisko Latvus Kustantaja: WSOY Sidosasu: Sidottu Kieli: suomi Julkaistu: 2011 Sivumäärä: 216 ISBN10: 9510379441 ISBN13:9789510379448 avulias kelkanvetäjä ja apuaan tarjoava lääkäri. Mutta kansallisuuksiin liittyvät stereotypiat pääsivät voitolle: inkerinsuomalaiset ja virolaiset olivat kaikki moraaliltaan moitteettomia. Harmaat sävyt olisivat lisänneet tarinan uskottavuutta, tukeneet suvaitsevaisuutta ja ravistelleet luutuneita asenteita. Kaukana omalta maalta on kuitenkin kirja, joka kannattaa hankkia lahjaksi nuorille inkeriläispolville tutustumispaketiksi inkeriläisjuuristen yhteiseen kokemusmaailmaan. Kirjailija Sisko Latvus eli Sisko Pörsti 26.4. klo 16-18 INKERIN KULTTUURIKAHVILASSA Tule tapaamaan kirjailijaa ja keskustelemaan. Osoite Wallininkatu, 7 00530 Helsinki

- mutta milloin? nkerin suomalaisuuden päivää on vietetty parikymmentä vuotta lokakuussa Inkerin nimipäivänä. Nyt esitetään runonlaulaja Larin Parasken kohottamista Inkerin suomalaisuuden symboliksi. Esitys Larin Parasken päivästä, Inkerin suomalaisuuden päivästä, on jo muotoiltu. Hankkeen toteuttamiseksi haetaan tukea järjestöiltä, yhteisöiltä ja yksityishenkilöiltä. (Inkeriläisten viesti 8/2011) Senni Timonen kertoo kirjassaan Näin lauloi Larin Paraske runonlaulajan elämänhistoriasta. Larin Paraske oli inkeroinen eli inkerikko, Inkerinmaan alkuperäiskansan jälkeläinen ei inkerinsuomalainen. Parasken lapsuudenkoti sijaitsi Pohjois-Inkerissä lähellä Suomen rajaa Lempaalan pitäjän Mäkienklän Miskulassa. Isä Nikitta Nikitanpoika oli miskulaisia, äiti Tatjana Vaslintytär Suomen puolelta Sakkolasta. Se osa pitäjää kuului myöhemmin Metsäpirtin Vaskelan kylään. Molemmat vanhemmat olivat inkeroisia ja uskonnoltaan ortodokseja. Ortodoksiseen uskontoon kastettiin myös heidän neljäs lapsensa Paraskeva, joka syntyi joulun aikaan 1833 tai 1834 Parakseva Nikitantytär avioitui 20-vuotiaana äitinsä kotikylään Vaskelaan köyhän ja heikkokuntoisen Kaurila Teppananpojan kanssa. Nuorikon muuttaessa miehensä kotitaloon Larilaan hänestä tuli Larilan elli Larin Paraske. Kun perhe kasvoi, Paraske joutui saamattoman nahjuksen vaimona suuren perheen elättäjäksi, kituuttamaan ainaisessa köyhyydessä. Leskeksi jäätyään 54-vuotiaana Paraske löysi uuden ansiolähteen. Sattuma ohjasi hänet Sakkolan luterilaisen seurakunnan apupapin Adolf Neoviuksen luo. Neovius keräsi kansanrunoutta, ja Paraske kävi ahkerasti papin luona laulamassa. Parasken runojen taito oli ehtymätön, ruplan tuntipalkalla hän sai kahden vuoden aikana kahdesti mökkinsä laulamalla pelastetuksi pakkohuutokaupalta. Kun Neovius muutti 1889 Porvooseen, yhteistyö jatkui. Larin Paraskesta luotiin runonlaulajanhahmo. Neovius sai ostetuksi Sakkolasta uudenveroisen kansannaisen puvun, kun se oli juuri mennyt pois muodista. Tässä puvussa naidun naisen päähine, harakka, päässään ja viitta hartioillaan Paraske esiintyi ihmisten ihailtavana tuon ajan valokuvissa ja maalauksissa. Larin Paraske lauloi noin 11 000 toisintoineen jopa 32 000 kalevalanmittaista runonsäettä, suurin määrä, mitä yhdeltä laulajalta on muistiin merkitty itämerensuomalaisella alueella. Runot sisältyvät henkisenä rikkautena Suomen kansan vanhat runot kirjoihin. Aineellisesti köyhä Larin Paraske lauloi ne Larin Paraske poseeraa Sakkolasta ostetussa kansannaisen puvussaan noin vuonna 1890-94 otetussa valokuvassa. Suomen puolella, mutta unohdettu on se, että runonlaulaja itse oli inkerikko. Kansanrunot eivät ole omaa suomalaiskansallista perintöämme, vaan kulttuurivelkaa nyt jo häviävän pienelle inkerikkokansalle. Alpo Sailon veistämää Larin Parasken patsasta puuhattiin 1948 Helsingin keskustaan Hankkijan edustalle Hankkijan osallistuessa kustannuksin. Paikkaa ei kuitenkaan hyväksytty. Patsas pystytettiin seuraavana vuonna Hakasalmen puistoon. Nimetön runonlaulajanainen tarkkaili Mannerheimintien vilkasta liikennettä vuosikymmeniä unohdettuna. Vasta vuonna 1995 Parasken patsas sai jalustaansa nimikyltin. Asialla olivat Kalevalaiset Naiset ja Kalevalaseura. Nimikyltin paljastustilaisuus pidettiin 21.4.1995. Larin Paraske on muistolaattansa ansainnut. Aira Kuronen Aira Kuronen on eläkkeellä oleva Museoviraston tutkija. Hän on tutkinut inkeroisten kulttuuria. Hän on kirjoittanut mm. kirjan Inkerikot, historia, uskonto, perinne. 17

Kelton palvelutalon henkilökunta on viime keväästä lähtien opiskellut suomen kieltä. Venäjänkieliset hoitajat haluavat puhua inkeriläisvanhusten kanssa heidän äidinkieltään tai ainakin ymmärtää heidän puhettaan. Kelton hoitohenkilökunta johtajansa Irina Skholdinan kanssa kokoontuu keskiviikkoisin oppitunnille Julia Gordinan johdolla. Julia Gordinan opetustapa on aikuisopiskelijat huomioiden käytännönläheinen: yhdistelmä suggestopediaajaluonnonmenetelmää kielioppia unohtamatta. Julia on valmistanut erilaisia apuvälineitä oppitunneille. Sanastoa opiskellaan joskus aikakauslehtien avulla, usein roolipelejä näytellen. Jokaisessa lapussa on oma rooli: suomalainen nimi, osoite ja ammatti. Laitan kortit pöydälle ja osallistujat nostavat. Kirjoitamme toisillemme kirjeet, joissa kerrotaan omasta elämästä. Tulee paljon uusia sanoja: ammattien nimet, suomalaiset nimet, suomalaiset kaupungit. Opiskelemme myös kielioppia ja lauserakenteita. Olemme täyttäneet myös vuokrasopimuskaavakkeita. Julian vaari oli inkerinsuomalainen. Hän oli syntynyt lähellä Viron rajaa, josta perhe muutti Kelttoon. Julia rupesi opiskelemaan suomea Kelton koulussa Irja Myllärin opastuksella. Suomen kieli ei ollut pakollista. Silloin ei ollut vielä oppikirjoja. Koulun jälkeen pääsin opiskelemaan Pietarin yliopistoon ja olen suorittanut suomalais-ugrilaisen osaston vuonna 2000. Olen ollut töissä kääntäjänä ja rupesin opettamaan suomea ensin Inkerin liiton järjestämillä kursseilla, sitten paluumuuttokursseilla. Olen myös juristi. Vuonna 2008 minulle syntyi lapsi. Sen jälkeen olen tehnyt vain tilapäistöitä. Tämä työ on sopinut minulle hyvin, koska kurssi on päivällä. Inkerin kulttuuriseuran projektihenkilöt poikkesivat Marian kirkon kielikylpymatkalla Keltossa tervehtimässä kielikurssilaisia. Suomalaisryhmän tulo näytti aluksi jännittävän opiskelijoita ja roolipelissä sanat pyrkivät karkailemaan. Nopeasti kurssilaiset tottuivat vieraisiinsa etenkin kun he osallistuivat roolipeliin tasa-arvoisesti. Loppupäätelmänä olikin, että joskus olisi todella hyödyllistä vaihtaa lappuja äidinkieleltään suomalaisten kanssa. Myös vierailijoista oli riemukasta nähdä, miten innokkaasti henkilökunta pureutuu suomen kielen saloihin. KIELIKYLPYJÄ MARIAN KIRKON VANHUSRYHMÄN KANSSA htenä kärkenä Suomen kielen ja kulttuurin tukiprojektissa on Marian kirkolla kokoontuvan inkeriläisvanhusten ryhmän suomen kielen opetus. Kohde voi aluksi tuntua yllättävältäkin: kohderyhmä on iäkäs ja heille opetetaan omaa äidinkieltä ja kaiken lisäksi vanhojen oppimiskyky on huono. Marian kirkon vanhusryhmä murtaa ennakkoluuloja. Aloite tuli ryhmältä itseltään: he haluavat verestää omaa äidinkieltään, joka on saattanut viimeisinä vuosikymmeninä jäädä venäjänkielenvarjoon.lopputuloson,että Suomen kielen ja inkeriläisen kulttuurin tukijoukko osoittaa esimerkkiä nuoremmilleen siinä, miten omaa kulttuuriperintöä olisi hoidettava. Kurssi koostuu kahdesta eri elementistä. Pietarin 18 InkerinliitonpuheenjohtajaWladimir Kokko pitää ryhmälle kielitunteja ja kahdesti lukukaudessa paikalla vierailee Inkerin kulttuuriseuran kielikylvettäjät keskustelemassa ja työskentelemässä vanhusten kanssa. Ajatuksena oli, että epämuodollinen koulutusmetodi sopii luokkahuoneopetusta paremmin varttuneille kielen opiskelijoille. Ja yhdessä tehdessä puhumisen kynnys madaltuu. Kielikylvyistä vastasivat syksyllä 2011 Merja Nuora ja Marja Karhula. He vierailivat Pietarissa kahdesti 28.9. ja 16.11. Syyskuun kielikylpypäivänä Marian kirkon vanhusryhmän kanssa työskenneltiin sadonkorjuuteemalla. Keskustelu oli vilkasta, sillä puutarhanhoito

ja vihannesten kasvattaminen oli tuttua ja rakasta puuhaa useimmille. Yhdessä muisteltiin ja etsittiin vihannesten ja juurikkaiden nimiä. Päivän aikana valmistettiin huovasta yhteinen puutarha kukkineen ja kasveineen. Juttua virisi myös säilönnästä ja yrttien parantavasta vaikutuksesta. Marraskuun kielikylpypäivän virikkeinä toimivat vanhat joulukortit, joista tehtiin yhteinen teos. Joulusta riitti muistoja ja kortit kirvoittivat monia tarinoita. Kielikylvyt jatkuvat vielä vuonna 2012 Marja Karhulan, Aune Kämäräisen, Toivo Tupinin ja Helena Miettisen voimin. Marian kirkon kerholaiset innostuivat katselemaan vanhoja joulukortteja. Kauniit kuvat kiinnostivat, mutta myös niiden tekstit. Tervehdyksiä kirjoitettiin myös muistiin tulevia jouluja varten. Suomen kielen ja viestinnän tukiprojektiin kuuluu myös Pietarissa toimivien, suomen kieltä tarvitsevien henkilöiden koulutus. Koulutus tapahtuu Pietarissa Waldimir Kokon ja Toivo Tupinin ohjauksessa. Lisäpotkua opiskeluun antaa harjoittelujaksot Suomessa.Lilja-Elisvatea Aleksandrova raportoi joulukuista matkaa. Inkerin kulttuuriseuran ja Pietarin Inkerin Liiton yhteisenä hankkeena Inkerinmaalla koulutetaan viestijöitä eli ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan Inkerinmaan suomalaisista tapahtumista. 6. 11.12 viisi koulutettavaa: L.-E. Aleksandrova, O. Asikainen, O. Dyba, A. Jaakkola ja L. Pilvinskaja, oli koulutusmatkalla Helsingissä. Koulutuspäivien ohjelma oli varsin monipuolinen. Siihen kuuluivat käynnit Inkerin kulttuuriseuran toimistossa, Lähiradion studiossa, Helsingin Sanomien museossa, Kansallisarkistossa ja venäjänkielisen Spektr-lehden toimituksessa. Minusta käynti kansallisarkistossa oli mielenkiintoisinta. Kansallisarkisto perustettiin vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Ennen sitä asiakirjoja sälytettiin vain Tukholmassa. Nykyisin Kansallisarkiston aineistot ulottuvat keskiajalta nykypäivään. Vanhin dokumentti on kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Meille oli tärkeää, että Kansallisarkisto säilyttää tietoja Venäjälle muuttaneista (1819 1918), toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneista sekä Puna-armeijan sotavangeista. Runsaasti tietoa saa myös luterilaisten ja ortodoksien seurakuntien kirkkokirjoista. Jotkut kirkkokirjat Suomen kielen ja viestinnän opiskelijat tutustuivat koulutuspäivien alussa Inkerin kulttuuriseuran toimintaan ja Koivussa ja tähdessä esillä olevaan muistorasioiden ja -tyynyjen näyttelyyn. tuotiin Suomeen Inkeristä vallankumouksen jälkeen. Kansallisarkiston lukusalit ovat avoimia kaikille tutkijoille. Aineisto on saatavana myös digitalisoituna ja palvelut eri kielillä. Koulutusmatkan aikana oli paljon muutakin kivaa. Tutustuimme Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaan, yhdessä Pietari-seuran kanssa juhlittiin pikkujoulua Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa, kävimme Karjalatalon joulumarkkinoilla ja olimme adventtisunnuntain messussa Tuomiokirkossa. Olemme kiitollisia Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtajalle Helena Miettiselle ja kouluttaja Toivo Tupinille, että niin antoisa koulutusmatka on järjestynyt. Lilja-Elisaveta Aleksandrova 19

Lokakuun kulttuurikahvilassa tarjolla oli taidetta ja musiikkia. Otso Kantokorpi ja paikalle saapuneet inkeriläistaiteilijat verestivät yhteisiä muistoja ja Eila Pöllänen toi musiikkiterveisiä Ruotsista. Koivu ja tähti oli viimeistä tuolia myöten täynnä yleisöä. Otso Kantokorpi oli 1990-luvulla vetäjänä viidellä, kuudella inkeriläistaiteilijoiden leirillä, joita pidettiin Pyhtään Kaunissaaressa. Kesätapahtumiin osallistui yhteensä yli 40 inkeriläissyntyistä taiteilijaa eri puolilta entistä Neuvostoliittoa. Taideleirit olivat ainutlaatuinen inkeriläisten luovien voimien generaattori. Toisilleen tuntemattomat kuvataiteilijat tutustuivat ja jopa ystävystyivät keskenään. Olen valitettavasti pessimisti, koska musta tuntuu, että taidemaailma on koventunut ja arvot ovat alkaneet muistuttaa enemmän muun kovan yhteiskunnan arvoja. Onko enää syytä sellaiseen optimismiin, joka oli inkeriläistaiteilijoiden kokoontuessa. Mielestäni pitää olla ja enemmän kuin koskaan, sillä nyt tarvittaisiin yhteisöllisyyden ja ruohonjuurijoukkovoiman eheytymistä. Uskon, että minun roolini on tulla sanomaan, että meidän tulee viedä asioita eteenpäin. Taide-elämän pitäisi olla muutakin kuin Guggenheimia ja tekeminen myös arjen tasolla olisi tärkeää. Tällöin myös inkeriläistaustaiset taiteilijat ovat tärkeämpiä kuin koskaan ennen. Jos perustetaan inkeriläistaiteilijoiden seura, joka pystyy liittymään Suomen kuvataiteilijoiden liittoon, päästäisiin vaikuttamaan. Minimihyöty on ainakin informaatio, mikä Suomen taide-elämässä on tärkeää. Strategiaa täytyy miettiä, se tuottaa resursseja, joilla luovuutta voi harrastaa. Jos muistelen 10 vuotta sitten aikaa. Taiteilijaryhmä ei muodosta yhtä homogeenista joukkoa. Se on hyvin monitasoisen joukko, osa on ammattialaisia, toiset amatöörejä. Täystaiteilijan ja taidetta rakastavan amatöörin intressit eivät ole samanlaisia. Useimmissa järjestöissä on kuitenkin kumpiakin. Inkeriläisten taiteilijoiden yhdistys, olisi aika kiinnostava poikkeus, koska siinä paikallisuus on jotakin, joka ei kiinnity tiettyyn paikkaan, vaan yhteiseen historian tuottamaan immateriaaliseen paikkaan. Voisi olla strategisesti kiinnostavaa, ettei olla Hämeenlinnassa tai Pieksämäellä vaan kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa paikassa, joka sijaitsee ihmisten muistissa ja kertoo lähihistorian traagisista muistoista. Se voisi olla hyvä strategia. Inkeriläisessä historiassa on aineksia, jotka ovat tänäkin päivänä yhä ajankohtaisempia ja ajankohtaisempia 20 Inkerin taiteiden illan tähtivieraita olivat taidekriitikko Otso Kantokorpi ja kalevalaisen runonlaulun maailmanmestari Eila Pöllänen. Otso piti alustuksensa pianotuolilla istuen. Eila kuuntelee vasemmalla vieressä. Vasemmalla pöydän ääressä taidemaalari Eino Lappalainen, Oikealta taitelija Nikolai Pakki, vieressä veljensä Rudolf Pakki ja kirjailija Toivo Kempi. Taiteilijat Gennadi Leontjev ja Valeri Nuija jäivät kameran linssin ulkopuolelle. Alakuva vie Otson esille nostamiin muistoihin Kaunissaaren taideleireistä. Nyt jo edesmenneen taiteilijan Nikolai Gulin ohjauksessa toteutettiin performasnssi Silta yli Suomenlahden. Aihe on yhä ajankohtainen, vaikka maailmaon 20 vuodessa muuttunut järisyttävästi. Viroon ei tarvita kutsua ja viisumia. Inkeriläistäkulttuuriavoidaanajatellamyösosana maahanmuuttajakulttuuria, mutta ei Suomen taideelämässä tarvita maahanmuuttajataidetta. Suomen taide-elämä on ollut aina maahanmuuttomyönteinen. Meillä on loputon määrä taiteilijoita, jotka ovat integroituneet suomalaiseen taide-elämään luontevasti ilman mitään maahanmuuttajaulottuvuutta.