Väestöluettelotietojen paikantamisella voidaan havainnollistaa pitkän ajan asutuskehitystä. Kuvassa rekonstruktio etelähämäläisen Lammin pitäjän asutusrakenteen kehityksestä ryhmäkylistä hajakyliin 1694 1855. Taustalla on esitetty RHR-aineiston mukainen nykyinen asutus. Asutuksen historiasta ja kerroksellisuudesta kertovaa aineistoa tarvitaan monilla aloilla. Vanhan maaseutuasutuksen sijoittumista ja pitkän ajan asutuskehitystä on mahdollista rekonstruoida historiallisten väestöluetteloiden avulla. Tällöin asutuksen paikantaminen voidaan kohdentaa ajallisesti ja alueellisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. VANHAN ASUTUKSEN JÄLJILLÄ ASUTUKSESTA KERTOVAA PAIKKATIETOA on historian saatossa tallentunut karttojen ohella erilaisiin väestöluetteloihin, joissa mainitaan parhaimmillaan kaikki laadinta-ajankohdan asumukset. Koska käytettävissä olevaan historialliseen karttaaineistoon liittyy paljon puutteita ja rajoituksia, suomalaisasumukset on merkitty väestöluetteloihin karttoja kattavammin ja yhteismitallisemmin. Esimerkiksi kaikkia asumuksia, kuten torppia, ei välttämättä ole lainkaan piirretty vanhimmille kartoille. Yhteismitallista, samanaikaista ja yksityiskohtaista karttaaineistoa on Suomessa käytettävissä yksittäisiä kyliä ja jakokuntia laajemmilta alueilta paikoin vasta 1900-luvulta lähtien. Kartta- ja väestöluettelotietoja yhdistelemällä entisaikojen maaseutuasutuksesta on mahdollista saada tarkinta ja luotettavinta tietoa. Väestöluettelotietoja on aikaisemmin yhdistetty historiallisen karttamateriaalin tietoihin ja käytetty lähinnä myöhäiskeskiaikaisen ja uuden ajan alun asutuksen paikantamiseen. Tällaisia tutkimuksia on hyödynnetty ensisijaisesti arkeologisen työn tai seudullisen suunnittelun pohjamateriaalina. Samaan tapaan myös myöhemmän uuden ajan asutuksen paikantamisessa 1600-luvulta 1800-luvulle on järkevää hyödyntää väestöluet- pitkän ajan asutuskehityksen rekonstruointi teloiden sisältämiä epäsuoria sijaintitietoja. Tällöin asumusten paikantamista ei tarvitse sitoa karttojen laadinta-ajankohtiin tai aluerajauksiin, vaan tutkimus voidaan kohdentaa ajallisesti ja alueellisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Näin voidaan rekonstruoida laajankin alueen asutusta tiettynä poikkileikkausajankohtana sekä pitkän aikavälin asutuskehitystä. Väestöluetteloiden ja karttojen tietoja vertailemalla saadaan samalla käsitys myös karttojen luotettavuudesta. 13
Geokoodauksen jälkeen väestöluettelotiedoista tulee spatiaalisesti yhdenvertaista aineistoa nykykarttojen kanssa. Kuvassa rekonstruktio Lammin kirkonkylän vuoden 1855 asutuksesta peruskartan päällä esitettynä. 14
Yhteismitallista, saman aikaista ja yksityiskohtaista kartta aineistoa on Suomessa käytettävissä yksittäisiä kyliä ja jako kuntia laajemmilta alueilta paikoin vasta 1900-luvulta lähtien. VÄESTÖLUETTELOISSA EPÄSUORAA SIJAINTITIETOA ASUTUKSESTA Väestöluetteloiksi kutsutaan valtiovallan ja seurakuntien ylläpitämiä luetteloita tai rekistereitä väestöstä. Historiallisesti merkittävimpiä väestöluetteloita Suomessa ovat olleet valtion laatimat maa- ja henkikirjat sekä kirkolliset rippikirjat. Niiden avulla on mahdollista seurata vanhimpien talonpoikaistalojen historiaa ja asukkaita 1540-luvulta 1900-luvulle saakka. Väestöluetteloihin on henkilönimien lisäksi tallennettu erilaista paikkatietoa henkilöiden asuinpaikoista. Asumusten sijainteihin viitataan epäsuoran sijaintitiedon, kuten talon- ja torpannimien, talonumeroiden, verolukujen, ammattien ja henkilönimien avulla. Talon- ja torpannimissä voi myös itsessään olla viittauksia asumusten sijainteihin. Varsinkin torppia on nimetty paljon niiden sijaintipaikan perusteella. 1700-luvulta lähtien maa- ja henkikirjoihin on kirjattu myös talonumerot, jotka ovat muodostaneet lähes näihin päiviin saakka suomalaisen kiinteistöjärjestelmän perustan. VÄESTÖLUETTELOTIETOJA VOIDAAN GEOKOODATA Väestöluetteloiden epäsuora sijaintitieto on mahdollista muuttaa koordinaattien avulla ilmaistuksi suoraksi sijaintitiedoksi yhdistämällä väestöluettelotiedot eri-ikäisten suurimittakaavaisten karttojen merkintöihin. Tätä kutustaan geokoodaukseksi. Kun vanhat paperikartat muutetaan rasterikuviksi ja georekisteröidään paikkatieto-ohjelmassa nykykoordinaatistoon, väestöluetteloiden asumusmerkinnät saadaan vektoroitua digitaalisiksi paikkatietokohteiksi. Väestöluettelotietojen geokoodauksessa keskeisimpiä viiteaineistoja ovat 1600- ja 1700-lukujen geometriset kartat, isojako- ja uusjakokartat, tilus- ja osittamiskartat, Senaatin kartastot, 1900-luvun pitäjänkartat, suomalaiset topografikartat ja vanhimmat peruskartat. Suurimittakaavaiset kartat mahdollistavat asumusten yksityiskohtaisen paikantamisen, jolloin esimerkiksi ryhmäkylien kaltaisten tiiviisti asuttujen alueiden alueellinen ulottuvuus saadaan näkyviin. Suurimittakaavaisten karttojen ohella väestöluettelotietojen geokoodauksessa voidaan hyödyntää mm. pienimittakaavaisten karttojen asumusmerkintöjä, kiinteistönmuodostumistietoja, kiinteistö- ja torppa-asumusten haltijaketjuja, asumusnimien sijaintiviittauksia, RHR-aineistoa ja muinaisjäännösrekisteriä. Pienimittakaavaisia karttoja voidaan käyttää väestöluettelotietojen yleispiirteiseen paikantamiseen ja suurimittakaavaisten karttojen ajallisten aukkokohtien paikkaamiseen. Asutuksen paikantamisen kannalta keskeisimpiä yleispiirteisiä karttoja ovat 1700-luvun pitäjänkartat ja rekognosointikartasto sekä 1800-luvun kihlakunnankartat ja Kalmbergin kartasto, joista jälkimmäiseen on paikoin tallentunut ainutlaatuinen poikkileikkaus 1800-luvun alkupuoliskolla kehittyneestä haja-asutuksesta. Suurimittakaavaisessa kartta-aineistossa on selvä aukkokohta juuri 1800-luvun alkupuoliskolla, sillä talojen osittaminen oli tuolloin vielä rajoitettua ja pääosa Venäjän sotilaskartoittajien autonomianaikaisesta tuotannosta on kadonnut tai säilötty suomalaisten ulottumattomiin venäläisarkistojen syövereihin. Vanhin käytettävissä oleva laaja-alainen, tarkkuudeltaan peruskarttoihin rinnastettavissa oleva kartasto Suomesta on venäläinen topografinen kartasto 1800-luvun loppupuolelta. Tämä ns. Senaatin kartasto käsittää suurin piirtein linjan Pori Hämeenlinna Lappeenranta eteläpuoleisen Suomen. Niinpä kartaston ulkopuolisilla alueilla 1800-luvun väestöluettelotietojen yksityiskohtaisessa paikantamisessa on paikoin käytettävä myös 1900-luvun kartta-aineistoa, kuten pitäjänkarttoja ja vuokraaluejärjestelyiden karttoja. VAATIVIA LÄHDEAINEISTOJA Vanhat väestöluettelot ja kartat ovat vaativia lähdeaineistoja, joiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää mm. tutkittavan alueen historiallisen kehityksen hahmottamista, maanmittauksen historian ja väestöluetteloiden erityispiirteiden tuntemusta sekä ruotsin kielen ja vanhojen käsialojen hallintaa. Historiallisten karttojen kuvaamat ilmiöt ja mittakaava ovat aina sidoksissa karttojen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen. Karttojen tapaan myös väestöluetteloiden tiedoissa saattaa olla puutteita, ja luotettavan lopputuloksen turvaamiseksi eri väestöluetteloita onkin syytä käyttää rinnakkain. Karttatyypeistä isojakokartat ovat selvästi keskeisin ja monipuolisin lähdeaineisto, jonka perusteella on tietyin edellytyksin mahdollista geokoodata sekä isojakoa edeltäneen että sen jälkeisen ajan väestöluettelotietoja. Myös myöhemmän uuden ajan asutuksen paikantamisessa 1600-luvulta 1800-luvulle on järkevää hyödyntää väestö luetteloiden sisältämiä epä suoria sijaintitietoja. 15
Kansallisarkisto Väestöluetteloissa asumusten sijainteihin viitataan epäsuorasti mm. kylän- ja talonnimillä. Kuvassa maakirjamerkintöjä vuodelta 1699. Länsisuomalainen asutus on vanhastaan muodostanut ryhmäkyliä. Kuvassa Lammin Kataloisten kylä 1900-luvun alussa. Väestöluettelotietojen avulla tehtyjä asumuspaikannuksia voidaan hyödyntää maan käytön suunnittelussa, historianja maisemantutkimuksessa, nimistö suunnittelussa sekä arkeo logisissa tutkimuksissa. ASUTUSPAIKANNUSTEN LUOTETTAVUUS Ruotsalaistutkimuksissa on osoitettu, että keskiaikaiset asumukset eivät välttämättä ole sijainneet vanhimpiin karttoihin piirretyissä paikoissa, vaan niiden lähistöllä tai reunoilla. Sisällöltään, tarkkuudeltaan ja iältään erilaisten lähdemateriaalien käyttäminen tuo väistämättä epävarmuutta myös uuden ajan asutuksen paikantamiseen. Mahdollisia virheitä voi liittyä varsinkin niihin geokoodauksiin, joissa suurimittakaavaiset karttalähteet ovat ajallisesti kaukana väestöluettelon laadinta-ajankohdasta. Tällaisissa tapauksissa on mahdollista, että asutuksen todellinen jatkuvuus poikkeaa nuorempaan tai vanhempaan kartta-aineistoon perustuvasta tulkinnasta. Väestöluettelotietojen geokoodausprosessista onkin järkevää tehdä mahdollisimman läpinäkyvä raportoimalla tehdyt geokoodaukset yksityiskohtaisesti. Tällä tavalla tehtyjen tulkintojen luotettavuutta ja käytettävyyttä voidaan tarvittaessa myöhemmin arvioida tapauskohtaisesti. Paikannusten luotettavuutta voidaan parantaa edellä mainittujen viiteaineistojen sekä arkeologisten inventointien avulla. Samalla on syytä korostaa, että kaikkia väestöluetteloihin kirjattuja asumuksia ei ole mahdollista paikantaa. Erityisesti tämä koskee mäkitupia, käsityöläis- ja itsellisasumuksia ja muita sellaisia asu- 16
muksia, joita ei ole nimetty väestöluetteloissa tai joiden sijaintia ei ole esitetty kartoissa. Hämeenlinnan Lammin alueelta on tuotettu väestöluettelotietoihin perustuvat rekonstruktiot 1690-, 1770- ja 1850-luvun asutuksesta. Lammin paikannukset osoittavat, että merkittävä osa myöhemmän uuden ajan väestöluettelotiedoista on mahdollista paikantaa yksityiskohtaisesti ainakin länsisuomalaisen asutuskehityksen alueilla. HAASTEENA AJALLISESTI MUUTTUVA PAIKKATIETO Vanhojen väestöluettelotietojen geokoodaaminen ei käytännössä ole mahdollista ohjelmistopohjaisilla menetelmillä, koska käytettävissä on harvoin tarkoitukseen soveltuvaa viiteaineistoa. Paikkatiedon ajallinen muuttuminen on suurin geokoodaukseen liittyvistä haasteita, eikä väestöluetteloon kirjattu paikannimi välttämättä yksinään edes riitä asumuksen yksiselitteiseen paikantamiseen. Väestöluettelotietojen manuaalisessakin geokoodaamisessa voidaan kuitenkin hyödyntää digitoituja historiallisia aineistoja. Maanmittauslaitoksen ja Kansallisarkiston digitoimat paperikartat ja väestöluettelot hakemistoineen sujuvoittavat väestöluettelotietojen geokoodausprosessia merkittävästi ja parantavat välillisesti myös paikannusten luotettavuutta. Työmäärään vaikuttavat mm. paikannettavan asutuksen määrä, tuotettavan paikkatietoaineiston käyttötarkoitus ja -mittakaava, tarkasteltavan alueen maantieteellinen laajuus sekä käytettävissä oleva suurimittakaavainen kartta-aineisto. TIETOA PITKÄN AJAN ASUTUSKEHITYKSESTÄ Väestöluettelotietojen avulla tehtyjä asumuspaikannuksia voidaan hyödyntää maankäytön suunnittelussa, historian- ja maisemantutkimuksessa, nimistösuunnittelussa sekä arkeologisissa tutkimuksissa. Maankäytön suunnittelussa tällaiset paikannukset palvelevat erityisesti yleiskaavatason suunnittelua. Niiden perusteella voidaan myös arvioida muinaisjäännöspotentiaalia ja muinaisjäännöksiin liittyviä selvitystarpeita. Väestöluettelotiedot mahdollistavat pitkän ajan asutuskehityksen rekonstruoinnin ja tuovat siten monin paikoin lisäarvoa erityisesti karttaköyhän 1800-luvun asutuksen tarkastelemiseen sekä maaseudun hajaasutuskehityksen tutkimiseen. Artikkeli perustuu kirjoittajan opinnäytetyöhön Lammin pitäjän asutuskehityksen rekonstruointi ryhmäkylistä hajakyliin 1694 1855: Väestöluettelotietojen hyödyntäminen uuden ajan asutuksen paikantamisessa (2017). JUHA RIIHIRANTA on maanmittausinsinööri (ylempi AMK), joka työskentelee maankäytön suunnittelun projektipäällikkönä Ramboll Finland Oy:ssa ja on erikoistunut historiallisen paikkatiedon tuottamiseen. Sähköposti juha.riihiranta ramboll.fi. 17