nro 3, syyskuu 2012 4 E Kiitollisuutta ja iloa evankeliumin työstä Helluntaiseurakuntien lähetystyö 100 vuotta 1
Tässä lehdessä: Helluntaiseurakuntien lähetystyö 100 vuotta s. 2 Eero Ketola Pääkirjoitus s. 3 Voitto Marjeta Kiitollisuutta ja iloa evankeliumin työstä s. 4 Kai Loikkanen Lähettien ja seurakuntien rinnalla s. 5 Kai Loikkanen Rajua johdatusta Japanin saarilla s. 6 Kai Loikkanen Ilmastovaikutuksia s. 7 Samuel Autio Evankeliumia ja käytännön apua Albaniaan s. 8 Mika Rantanen Koulutyöpalsta s. 11 Usko Blommendahl Aktiomatka Unkariin s. 12 Vesa Liljamo Hoxhan pyramidi Tiranassa 14 Eero Ketola Raamattukoulutusta monikulttuurisessa Wienissä s. 15 Anne Anttila Äkkilähtö Phuketiin s. 16 Tarvo Vallinneva Neiti Ellen Stone s. 17 Eero Ketola Evankelioinnin into ei ole sammunut Papualla s. 19 Eero Ketola Helluntaiseurakuntien lähetystyö 100 vuotta Emil Danielsson lähti heinäkuussa 1912 Keniaan Raumalainen merimies Emil Danielsson lähti Keniaan 6. heinäkuuta 1912. Tapahtumassa lasketaan alkaneen Suomen helluntaiherätyksen lähetystyö. Jumala on siunannut sadan vuoden aikana tehdyn lähetystyön. Vanhoilla lähetyskentillä kansalliset seurakunnat tekevät itsenäisesti työtä ja lähettävät vuorostaan lähetystyöntekijöitä eri puolille maailmaa. Helluntaiseurakunnissa lähetystyö on ollut alusta alkaen tärkeässä asemassa. Useissa seurakunnissa tehtiin jo perustamiskokouksessa päätös varojen keräämiseen ja työntekijöiden siunaamisesta lähetystyöhön. Fida Internationalin toiminnanjohtaja Harri Hakola on kiinnittänyt huomiota lähetystyön tunnusmerkkeihin helluntaiherätyksen alkuvuosina. Lahjoittajien ja talkoolaisten valtava panos, lähtijöiden määrä, kutsumustietoisuus ja sitoutuminen, naisten vahva osallistuminen lähetystyöhön sekä kärsivien lähimmäisten auttaminen laaduk- kaan ja monimuotoisen sosiaalisen työn kautta ovat alkuhetkien tunnusmerkkejä. Helluntaiseurakuntien lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fida International (aikaisemmin Suomen Vapaa Ulkolähetys) perustettiin vuonna 1927. Fida toimii kumppanuudessa eri maiden helluntailiikkeiden kanssa. Hakola kertoo, että kumppanuusverkostossa olevien helluntailiikkeiden jäsenmäärä lähentelee 30 miljoonaa. Suuria helluntailiikkeitä on etenkin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Kumppanuusverkoston jäsenten lukumäärä tarkoittaa niitä joihin Fidalla on suora yhteys. Luvuissa ei ole mukana esimerkiksi Amerikan helluntailiike. Ulkoministeriön kumppanuusjärjestö Fida ja paikalliset helluntaiseurakunnat tekevät myös laajaa kehitysyhteistyötä noin 30 eri maassa. Työhön on saatu valtiomme tukea jo vuodesta 1974. Fida on yksi ulkoministeriön kumppanuusjärjestöistä. Fida ja helluntaiseurakunnat toimittavat humanitaarista apua kriisi- ja katastrofialueilla. Fida on maamme kolmanneksi suurin kehitysmaiden lapsia auttava kummilapsijärjestö. Kannen kuva: Eero Ketola 2 Lähetystyön historia kiinnosti juhannuskonferenssissa.
Pääkirjoitus Kadonneita, eksyneitä, haavoittuneita ja heikkoja Profeetta Hesekiel haastaa tämän päivän seurakuntia osuvasti: Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa. (Hes. 34:16) Kastekokous Albaniassa, Shemanissa, Adrianmeren rannalla 22.5.1999. Kastajina Tauno Toukola ja Eero Ketola. Jo sadan vuoden ajan on käsi kädessä kulkenut julistus- ja palvelutyö. Miljoonien ihmisten ulottuville on tuotu armon ja toivon sanoma sekä eväät ihmisarvoisempaan elämään. Vuosisataan mahtuu koskettavia Pauli Runolinna ja Markku Ollikainen keskustelemassa Japanin työstä. kertomuksia lähtemisestä, erilaisesta kulttuurien kohtaamisesta, kristillisen sanoman jakamisesta, lähimmäisen auttamisesta ja kamppailua vaikeissa olosuhteissa, kertoo Harri Hakola. Hän kertoo esimerkkinä Kiinan kulttuurivallankumouksen jalkoihin jääneestä Anna Ekroosista, joka selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä teloituspartiosta ja nälänhädästä. Juutalaisten pariin kutsumuksen saanut Kaarlo Syväntö seurasi aitiopaikalta Israelin valtion itsenäistymistä holokaustin jälkimainingeissa. Pietarsaarelaiset Anna-Liisa ja Sanfrid Mattsson pääsivät ensimmäisinä helluntailähetystyöntekijöinä Etiopiaan keisari Haile Selassien kutsumina. Suomalaiset lähetystyöntekijät ja kansalliset seurakunnat ovat olleet ensimmäisten joukossa auttamassa, kun maailmalla on sattunut luonnonmullistuksia tai aseellisia konflikteja. Teksti ja kuvat: Eero Ketola Lähteet: Lehdistötilaisuus Iso Kirja opistolla 21.6.2012. Harri Hakola/Toiminnanjohtaja, Fida International ry. Fida International 100-vuotisnäyttely. Juhannuskonferenssi 2012, Iso Kirja. Pauli Runolinna, näyttelytyöryhmän puheenjohtaja, 10-vuotisjaksojen ja maailmankartan suunnittelu. Ensimmäisenä uusiin kohdemaihin lähteneet Pohjanmaan lähetit Etiopia 1951 Anna-Liisa ja Sanfrid Mattsson Bangladesh 1975 Annikki Raatikainen Albania 1992 Anne ja Jyrki Palmi Makedonia 2000 Tellervo ja Eero Ketola Romania ja Malta (2010) Marja ja Tauno Toukola Jäsenten syrjään vetäytyminen on tänään monen helluntaiseurakunnan suuri ongelma. Joudumme miettimään, emmekö ole tehneet tarpeeksi vai emmekö ole tehneet asioita oikein? Onko ajan henki, maallistuminen, loitontanut monet seurakuntaelämästä? Olisiko individualismi, yksilökeskeisyys ja kollektiivisuuden heikkeneminen koko yhteiskunnassa myös syynä seurakuntalaisten passiivisuuteen? Onko syy kokemuksiin perustuvassa elämäntyylissä odotetaanko myös seurakuntaelämältä vain extreme-kokemuksia? Vaivaako aikaamme auktoriteettikriisi minua ei kukaan ohjaa tai opeta, ei edes Jumala? Onko tämän päivän hektinen elämärytmi saanut aikaan ylitsepääsemättömän aikakriisin vai olisiko kyseessä vain priorisointiongelma? Vaivaako uskoviakin arvojen ja elämänkatsomusten sekasorto? Vai olisiko jäsenten loitontumiseen syynä seurakunnan ahdasmielisyys tai toisaalta kenties suolan puute? Alkuseurakunta halusi tulla yhteen rukoilemaan, sanan kuuloon ja ehtoolliselle. Kuinka tärkeänä me pidämme seurakunnan yhteisen kokoontumisen? Olemmeko sisäistäneet ehtoollisen hengellisen merkityksen? Koemmeko Pyhän Hengen vaikutusta tilaisuuksissamme? Onko seurakunnassamme tilaa karismaattisuudelle ja Jumalalta saaduille lahjoille? Sisältyykö jumalanpalveluksiimme saarnan lisäksi myös ylistystä, palvontaa tai esirukousta? Kokevatko nuoret yhteyttä jumalanpalveluksissamme? Seurakuntakasvu näyttää vastaavan rukouksessa vietettyä aikaa. John Wesley oli niin vakuuttunut rukouksen ja paaston merkityksestä ja sen tuomista tuloksista, ettei hän ottanut seurakunnan työntekijäksi henkilöä, joka ei sitoutunut rukoukseen ja paastoon. Voisimme jatkaa seurakunnasta loitontumisen syiden pohtimista, mutta yhtä tärkeää lienee suunnata katse eteenpäin ja löytää keinot tämän päivän haasteet kestävän seurakunnan rakentamiseen. Seurakunnan tulisi olla armoituksiin perustuva niin, että seurakuntalaisten armoitukset tulevat esiin ja palvelustehtävät jakautuvat niiden mukaan. Tämän vuoden tammikuussa helluntaiherätyksen talvipäivillä puhuneen Malcolm Heddingin viesti oli seurakunnan paimenille selkeä ja helposti ymmärrettävä: Päämäärättömänä hapuileva, Pyhän Hengen voimaan teoriassa muttei käytännössä uskova seurakunta tarvitsee kosketuksen, joka nostaa sen takaisin Jumalan tarkoittamaan asemaan. Kun Jumala antaa idean tai näyn sinulle, kerro se vanhimmistolle ja ole toteuttamassa sitä itse yhdessä muiden kanssa, älä jätä näkyäsi toisten seurakuntalaisten vastuulle. Jumalan antama palvelustehtävä on sittenkin sovelias, se ei ylityöllistä tai uuvuta, ja se sopii sinun tämän hetkiseen elämäntilanteeseesi ja luonteellesi. Seurakuntakodin tulisi olla paikka, jossa jokaisen on hyvä olla, mutta jossa jokainen perheenjäsen tuntee myös hätää ja vastuuta kadonneista, eksyneistä, haavoittuneista ja heikoista sisaristaan ja veljistään. Voitto Marjeta 3
Kiitollisuutta ja iloa evankeliumin työstä Heikki Halkola muistelee ilolla aikaa, jolloin sai olla kaikin voimin ja koko elämällään mukana hengellisessä työssä. Tuohon aikaan kuului myös Pohjanmaan Lähetys ry:n puheenjohtajuus. Saarnaaja Leino Halkolan poikana Heikki tuli jo varhain tuntemaan evankeliumin työn arjen. Seuratessaan isäänsä puhujamatkoille hän sai kokea monia voimakkaita hetkiä, kun isä julisti Pohjanmaan eri paikkakunnilla. Vaaratilanteitakin syntyi. Herätyksen keskellä eräs isäntä saapui kokoukseen ase mukanaan, aikomuksenaan tappaa Heikin isä, koska isännän vaimo oli tullut kokouksissa uskoon. Leino Halkolaa kuitenkin varoitettiin lähtemästä kyseisen miehen kanssa sivummalle juttelemaan, vaikka tämä sitä pyysi. Näin tappoaikeet jäivät toteuttamatta. Mies itse menehtyi myöhemmin pyrkiessään sisään naapuritaloon, johon vaimo oli paennut väkivaltaista puolisoaan. Työhön Isoonkyröön Alun perin vaasalainen Heikki muutti vanhempiensa mukana Seinäjoelle 1963. Vuonna 1965 hän avioitui Lean kanssa. Samana vuonna Heikki perusti Seinäjoen helluntaiseurakunnan ensimmäisen nuorisokuoron. Seinäjoelta pariskunta muutti Isoonkyröön, josta Lea ja Heikki Halkola viettävät paljon aikaa meren äärellä ja saaristossa. Yhteydet entisiin työtovereihin ovat säilyneet ja monien kanssa tavataan, soitellaan ja viestitellään säännöllisesti. käsin he kävivät töissä oman yrityksen puitteissa Seinäjoella ja Vaasassa. Vuonna 1967 pienessä Isonkyrön helluntaiseurakunnassa käytiin vakava keskustelu, joka oli johtaa seurakunnan lakkauttamiseen. Aikomuksena olisi ollut jatkaa toimintaa Vaasan rukouspiirinä. Heikki Halkola käytti puheenvuoron, jossa kehotti uskovia pysymään omana seurakuntana. Puheen seurauksena seurakunta jatkoi olemassaoloaan ja Heikki tuli valituksi työntekijäksi oman toimen ohella. Halkoloiden perheessä alkoi erittäin työntäyteinen ajanjakso. Työpaikat Seinäjoella ja Vaasassa, tuossa vaiheessa kolme lasta ja saarnaajan työ seurakunnassa olivat yhdistelmä, joka ei jättänyt mahdollisuutta pohtia, mitä tekisi vapaa-aikana. Elämä oli työtä ja menoa aamusta iltaan. Halkolat asuivat ja tekivät työtä Isossakyrössä neljäntoista vuoden ajan. Tuona aikana rakennettiin seurakunnan rukous huone. Vuodesta 1975 eteenpäin Heikki jatkoi työtä kokoaikaisena, palkattuna Isonkyrön helluntaiseurakunnan saarnaajana. Kiireisten vuosien vastapainona on nyt aikaa perheelle ja yhdessäololle. 4 Sydän rasituksella Vuonna 1981 tuli aika siirtyä Lapualle. Myös Lapualla tarvittiin uusia tiloja ja rakennustyö toteutettiin Heikin ollessa pastorina. Vuonna 1987 Heikki tuli valituksi Pohjanmaan Lähetys ry:n puheenjohtajaksi. Valinta ajoittui hetkeen jolloin yhdistyksen perustamisasiakirja oli allekirjoitusta vaille valmis. Kova työtahti vaati veronsa. Heikin terveys alkoi rakoilla. Monenlaisia tutkimuksia tehtiin. Vuonna 1992 sairaalassa suoritettu rasituskoe oli sydämelle liikaa. 95-prosenttinen tukos vei miehen sairasvuoteeseen ja leikkaukseen. Elokuussa 1994 tulivat eläkepaperit. Myöhemmin Heikki joutui läpikäymään myös vaativan leikkauksen, jossa poistettiin aivoista löydetty kasvain.
Kaikki evankeliumin työlle Eläkevuosinaan Heikki Halkola on ehtinyt pohtia elettyjä vuosia. Rakkaus Jumalan valtakunnan työhön ei ole hävinnyt mihinkään. Usein Heikki löytää itsensä pohdiskelemasta tarpeita, joita näkee seurakunnissa. Terveys ei anna myöden itse tarttua toimeen ja sekin rasittaa sydäntä, että ei voi rasittaa sydäntä. Kivut eivät ole miestä jättäneet, mutta muutamia kertoja vuodessa Heikki käy puhumassa seurakunnissa. Enemmänkin saisi mennä, mutta voimavarojen rajoissa täytyy toimia. Olen tuolla merellä kalastellessani kiittänyt Jumalaa, että sain terveenä ollessani tehdä sen minkä voin ja antaa kaikkeni evankeliumin työlle. Kiireisten vuosien jälkeen Jumala on suonut vastapainoksi tämän, Heikki toteaa ja viittaa kädellään rannan ja kalastusveneen suuntaan. Entisistä aktiivisista vuosista Heikki kertoo kaipaavansa eniten yhteyttä työtovereiden, veljien kanssa. Meillä oli loistava yhteys, jossa ei ollut säröä. Jokainen halusi antaa jotain, toista ei nähty uhkana. Kysymys näystä Lähetystyöhön liittyen Heikki Halkola näkee tärkeänä, että niin sanottua perinteistä lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä ei nähtäisi millään tavoin toisilleen vastakkaisina. Jos tehdään kehitysyhteistyötä, tarvitaan myös voimakas julistus. Evankeliumi on se ydin. Suuri kysymys on, miten ydin saavutetaan. Se on näkykysymys, Heikki Halkola pohdiskelee. Pohjanmaan Lähetys ry:n tehtävän Heikki Halkola näkee edelleen tärkeänä. Yhdistyksen rooli on seurakuntia kokoava. Yhdistyksen kautta voidaan nähdä seurakuntien into lähetystyöhön, kuullaan terveiset ja uudet ideat. On tärkeää kuulla lähettejä kentällä. Yhdistyksen hallituksella on mahdollisuus nähdä metsää puilta ja auttaa esimerkiksi sosiaalisissa tarpeissa, Heikki arvioi yhdistyksen nykyistä roolia. Teksti ja kuvat: Kai Loikkanen Pohjanmaan lähetysrahaston ja Lähetys ry:n historiaa Lähettien ja seurakuntien rinnalla 1950-luvulta lähtien 25-vuotiaan Pohjanmaan Lähetys ry:n historia ulottuu vuoden 1959 alkuun, jolloin Pohjanmaan yhteinen lähetysrahasto aloitti toimintansa. Seurakuntien lähettien tukemiseen ja muun muassa maksuliikenteen hoitamiseen tarvittiin yhteistä toimijaa. Päätös lähetysrahaston, lähetyskassan, perustamisesta tehtiin Pietarsaaren työntekijäpäivillä 6.11.1958. Rahaston kassanhoitajaksi valittiin Anton Villikka. Lähetysrahaston päättäväksi elimeksi valittiin lähetystoimikunta, jonka jäseniksi tulivat valituiksi Veikko Mähönen, Yrjö Norppa, Ernst Mattson, Leevi Haikonen, Reino Koivisto sekä puheenjohtajaksi Otto Koivukangas. Toiminta jatkui lähetysrahastona aina vuoteen 1987, johon mennessä työ oli laajentunut ja kassavirrat paisuneet niin merkittäviksi, että tuli tarpeelliseksi perustaa virallinen yhdistys toiminnan taustalle. Lokakuussa 1986 tehdyn päätöksen mukaisesti uusi Pohjanmaan Lähetys ry aloitti toimintansa keväällä 1987. Yhdistyksen hallitukseen valittiin Esko Rautio, Klaus Korhonen, Veikko Vehmas, Jussi Jokisaari, Alpo Renko ja Martti Hautala. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Heikki Halkola. Hän seurasi tehtävässä isäänsä Leino Halkolaa, joka joutui jättäytymään tehtävästä heikentyneen terveydentilan vuoksi. Leino Halkolan johdolla yhdistyksen perustamispaperit oli kuitenkin valmisteltu niin pitkälle, että uuden puheenjohtajan ja hallituksen tehtäväksi jäi allekirjoittaa paperit ja käynnistää toiminta. Viisi vahvaa osa-aluetta Yhdistyksen toimintaan kuului viisi työsarkaa. Yhdeksi merkittäväksi työmuodoksi nousi radiotyö, jota tehtiin yleisradion välityksellä. Työn koordinaattorina ja kehittäjänä toimi Pertti Lukkarila. Myöhemmin paikallisradioiden myötä radiotyö siirtyi paikallisten seurakuntien vastuulle. Yhdistyksen kautta tehty kattava radiointi Lähetysviesti julkaisi erikoisnumeron vuonna 1968 järjestetyn Morris Cerullon kokoussarjan aikaan. Lehden myyjät kiersivät juhlakansan keskellä penkkiriviltä toiselle. Lehteä itsekin myymässä ollut Heikki Halkola muistaa, että lehteä meni kaupaksi juhlien aikaan huomattavia määriä. oli kuitenkin luonut vahvan pohjan ohjelmien teolle ja lisännyt osaamista seurakunnissa. Vuosikymmenien ajan suomalaisille tutuiksi tulleet valkoiset kokousteltat olivat tärkeä osa helluntaiseurakuntien evankelioimistyötä. Pohjanmaalla suurimmat kokousteltat olivat Pohjanmaan Lähetys ry:n hallussa. Seurakunnat vuokrasivat telttoja aktiivisesti. Aina ei ollut helppoa saada kokousviikkoja jaettua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Telttojen pystytystä johtamaan oli palkattu telttamestari, joka huolehti teltan kuljetuksesta ja huollosta. Koulutyöhön haluttiin panostaa myös voimakkaasti. Parhaimmillaan Pohjanmaata kiersi kolme koulutyöntekijää yhdistyksen palkkaamana. Sekä lähetysrahaston että yhdistyksen aikana oman lehden julkaiseminen on nähty tärkeänä osana lähetystyön esillä pitämisen välineenä ja Pohjanmaan uskovien lähetysinnon lisääjänä. Ennen herätysliikkeen yhteisen lähetysjärjestön perustamista Pohjanmaan seurakuntien rahaliikenne oman rahaston ja yhdistyksen kautta oli huomattavan suurta. Kannatusmaksujen lisäksi yhdistyksellä oli mahdollisuus tukea lähetyskohteita myös kertaluonteisesti, kun äkillisiä tai muuten erityisiä tarpeita ilmeni. jatkuu... 5
Lehti tiedottamisen kanavana Heti lähetysrahaston toiminnan käynnistyttyä alettiin keväällä 1959 julkaista Hengen yhteys nimistä lehteä. Toimituskuntaan valittiin Taisto Törni, Leino Halkola, Veikko Mähönen ja toimitussihteeriksi Yrjö Norppa. Lehteä julkaistiin noin kolmen vuoden ajan, kunnes Pietarsaaren työntekijäpäivillä marraskuussa 1962 äänestettiin lehden lakkauttamisesta äänin 64 34 - lakkauttamisen puolesta. Vuoden 1964 alun tienoilla alettiin julkaista Lähetysviesti lehteä. Tämänkin lehden toimittamisesta vastasi Yrjö Norppa. Lehteä julkaistiin usean vuoden ajan, ainakin vuoteen 1968 asti. Toiminta lakkasi jossain vaiheessa, mutta Kälviän työntekijäpäivillä lokakuussa 1973 tehtiin päätös Lähetysviestin henkiin herättämisestä. Toimittajaksi valittiin Onni Vallittu ja lehti alkoi ilmestyä kolme kertaa vuodessa. Vallittu toimitti lehteä lokakuuhun 1981 asti, jolloin tehtävään astui Jukka Klapuri. Vuodesta 1989 eteenpäin toimittamisesta vastasi Pertti Lukkarila. Uusi rooli Lähetystyöhön liittyvä rahaliikenne ja lähettien asioiden hoito on sittemmin siirtynyt suurelta osin herätysliikkeemme valtakunnallisen järjestön Fidan hoidettavaksi. Tieto- ja viestintätekninen kehitys on helpottanut myös seurakuntien omaa maksujen siirtoa ja tiedonkulkua. Pohjanmaan Lähetys ry:n tämänhetkinen rooli on toimia alueen seurakuntia kokoavana ja yhdistävänä voimana sekä lähetystyön haasteiden esillä pitäjänä. Tätä tehtävää hoitaa osaltaan Pohjanmaan Lähetysviesti lehti. Lehden tehtävä on edelleen tuoda tietoa Pohjanmaan lähettien tilanteista ja haasteista sekä muistuttaa uskovia esirukouksen merkityksestä lähetystyössä. Suurin taloudellinen panos yhdistyksen osalta suuntautuu nyt koulutyöhön, johon on palkattu kaksi työntekijää. Varat työntekijöiden palkkaamiseen kertyvät seurakuntien maksamista jäsenmäärään sidotuista kannatusmaksuista sekä lehden tilaus- ja mainostuloista. Kai Loikkanen 6 Hannele ja Samuel Autio kotimaan jaksolle Rajua johdatusta Japanin saarilla 10. maaliskuuta 2011 Hannele ja Samuel Aution muuttokuorma lähti Tokiosta kohti etelä-japania. Kiushun saari tulisi olemaan heidän uutta työaluettaan. Tutuksi ja rakkaaksi tullut Kioto ja siellä oleva seurakunta jäisivät taakse. Jo lähes kokonaan tyhjennetyssä asunnossaan päivälevolla olleet Autiot alkoivat äkkiä tuntea rakennuksen huojuvan. Asiassa ei sinänsä ollut mitään outoa, viikoittaisiin järistyksiin oli Tokiossa totuttu. Tällä kertaa järistykset olivat kuitenkin voimakkaampia ja jatkuivat pitkään. Paras suoja heidän kodissaan oli Mielissä palaa toive palata rakkaalle lähetyskentälle melko pian. keittiön suuri pöytä, jonka alle lähetyssaarnaajapariskunta piiloutui. Ensimmäisten huojuntojen laannuttua ihmiset uskaltautuivat lopulta kaduille, mutta uusia Hannele ja Samuel Autio palasivat reilun viiden vuoden työjaksolta Japanista Suomeen. Tulojuhlaa vietettiin Lapualla.
Ilmastovaikutuksia Maanjäristyksen aiheuttama tsunami tuhosi Japanin rannikkoa keväällä 2011. voimakkaita järistyksiä tuli aina vain uudestaan. Noiden järistysten aiheuttamat tuhot tulivat koko maailmalle tutuksi kuvina Fukushiman savuavasta ydinvoimalasta. Voimalan jäähdytysjärjestelmän lakattua toimimasta järistysten ja tsunamin vaikutuksesta, reaktorit kuumenivat liikaa ja tästä seurasi useita räjähdyksiä. Säteily levisi laajalle alueelle, mutta eniten ovat kärsineet ne kymmenien kilometrien säteellä voimalasta asuneet, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa. He eivät voi koskaan palata. Pioneerityötä Kiushulla Autiot joutuivat aikaistamaan lähtöään Tokiosta Kiushulle parilla viikolla, lähetysjärjestön määräyksestä. Ristiriitaisin tuntein he poistuivat kaupungista, johon jäi monia ystäviä, uskovia ja ei uskovia, joiden olisi selviydyttävä katastrofin keskellä eteenpäin. Uusi työ Kiushun saarella oli pioneerityötä. Heitä odotti pieni rukouspiiri ja ympäristö, jossa ulkomaalainen oli outo näky. Kontaktit paikallisiin ihmisiin alkoivat hämmästyttävällä kohtaamisella ravintolassa, jossa Samuel jututti hetken mielijohteesta lapsenlapsensa kanssa syömään saapunutta pariskuntaa. Myöhemmin paljastui, että rouva oli juuri pyytänyt Jumalaa lähettämään paikalle lähetyssaarnaajan. Kohtaamisen seurauksena rouvan tytär, joka oli vakavasti sairaana, sai ottaa Jeesuksen vastaan pelastajanaan. Parin viikon kuluttua tästä hän siirtyi iankaikkisuuteen. Hautajaiset sekä rukouspiirin tiloissa vietetty muistojuhla olivat ensimmäiset kristilliset tilaisuudet läsnä olleille läheisille. Valmiina seuraavaan lähtöön Vähän yli viiden vuoden työjakso Japanissa on takana ja Autiot totuttelevat taas suomalaiseen elämänmenoon. Nyt päättyneeseen työjaksoon on sisältynyt paljon rajuakin Jumalan johdatusta. Rajulta tuntuu myös kulttuurishokki, jonka työkentältä kotimaanjaksolle saapuva lähetti väistämättä kokee. Lapuan helluntaiseurakunnassa vietetyssä tulojuhlassa Samuel Autio kertoi odottavansa johdatusta tulevaisuudenkin suhteen. Toiveemme on saada elää jatkossakin Taivaan Isän johdatuksessa. Lähetystyötä emme halua jättää, Samuel Autio totesi. Autioiden lähettäjäseurakuntina ovat toimineet Lapuan, Jurvan, Ähtärin, Härmän ja Kauhavan helluntaiseurakunnat. Teksti ja kuva: Kai Loikkanen Kuluneena viitenä vuotena Japanin ilmasto yllätti minut, tai siis vaatetukseni. Olin itse hyvinkin varautunut taifuuneihin, sisätilapakkasiin, kosteaan kesälöyhkään, keltaiseen pölyyn (jota kantautui Kiinasta), tulivuorentuhkaan, maanjäristyksiin ja huonehomeeseen. Mutta vaatetukselleni viisi vuotta Japanin ilmanalaa teki tepposen. Suomesta lähtiessä kaikki vaatteet ja uudet hienot puvut sopivat vähintäänkin auttavasti ylleni. Mutta Japanin vuosina ne kimpsahtivat jok ikinen, kutistuivat. Muuta selitystä en löydä kuin subtrooppisen ilmastovyöhykkeen, joka ei selvästikään tekstiileilleni sopinut. Suomen vuosina kun kyseistä ongelmaa ei ollut. Kohta heinäkuussa Suomeen palattuamme tarvitsin mustaa pukua, joka pahaksi onneksi oli ollut Japanissa kutistumassa viisi vuotta. Se ei ennättänyt muutamassa viikossa palautua aikaisempien Suomen vuosien mittoihin. Oli siis suunnistettava vaatekauppaan, eli ikävystyttävimpään ja tylsimpään paikkaan maan päällä. Pelkäsin, että joudun koepukemaan lukemattomia pukuja, mihin turhaan tuhlautuisi monta minuuttia kaunista ja viileää suomalaista kesäsäätä. Mutta onni olikin myötä, ja selvisin raastavan rasittavasta vaateostosta kymmenellä minuutilla. Lisäksi pukukangas oli jotakin kumman stretch-tyyppiä. Suomensin itselleni, että se tarkoittaa varmasti venymistä. Kestäisiköhän se Japanin kaltaista ilmastoa, jollaiseksi Finlandiankin ilmasto ehkä muuttuu kasvihuoneilmiön myötä? Sivumennen huomasin, että pukukauppias oli hengellisesti valveutunut, koska pukukopissa luki sovitus. Eikä siinä vielä kaikki kristillisyys. Kun palasin makutuomarin kanssa väliaikaiselle asunnollemme, huomasin parkkipaikan päässä lisää kristillistä rekvisiittaa. Pysäköintikieltoliikennemerkin alla luki: Pelastustie! Vaikka vaatteeni eivät siis japanilaisesta ilmasta tykänneet, sieluni ja ruumiini tykkäsivät sitäkin enemmän. Japanilainen ilmasto tarjoaa paljon herkkuja: raakaa kalaa, raakaa mustekalaa, upporasvassa kypsytettyä korppujauhokuorrutettua sikaa tirisevine paistoöljyineen ja kypsää riisiä (ei liian pehmeänä). Vielä suurempaa herkkua on elävinä syötävät mustekalat ja ravut. Niiden täytyy olla hyvää, koska teeveessä sanottiin niin ja näytettiin, miten värisevä ja potkiva meren elävä katosi kulinaristin ruokatorveen. Itse olen henkilökohtaisesti kuitenkin keskittynyt, en elävien, vaan tapettujen ja täten siis kuolleiden eläinten syömiseen. Tosin raaka kana, kuolleenakaan, ei minulle maistu, elävästä puhumattakaan. Niin suurta herkkua kuin kypsentämätön kukonpoika eteläjapanilaisille onkin. Onneksi kuitenkin myös Suomen ilmasto tarjoaa herkkuja: näkkileipää, juustoa, metvurstia, silliä, uusia perunoita, käristemakkaraa, kotijuustoa ja lakkahilloa. Muistan yhdet suomalaiset häät, joissa seisoin leipäjuustotarjottimen lähistöllä. Hain lautaselleni kerrallaan juustopalan tai kaksi, korkeintaan kolme, ja aina muutama lusikka lakkahilloa päälle. Olisi ollut epäfiksua kasata kerralla isoa röykkiötä lautaselle, vaikka mieli teki. Niinpä otin vain aina palan tai kaksi kolme, kunnes vasta kahdettatoista kertaa juustoa hakiessani vaimo ytimekkäästi huikkasi: Sami, heti pois sieltä! Miksi? Vanhassa Testamentissa on tekstikohta, jossa käsketään juomaan makeita juomia ja syömään rasvaisia ruokia. Tunnustan avoimesti ja nöyrästi, että ruokakulttuuriltani en ole pystynyt noudattamaan Vanhan Testamentin lukuisia ruokasäädöksiä. Tykkään mm. pekonista ja kinkusta. Mutta edellä mainitun kohdan käskyä olen onneksi pystynyt menestyksekkäästi noudattamaan lähes katkoitta. On se vain niin hienoa, että vapauteen Kristus vapautti meidät. Hän antaa meille kaikkinaista hyvää nautittavaksemme. Ja näissä mietteissä seuraan, kuinka nopeasti vaatteeni toipuvat subtropiikin kutistuksesta alkuperäiseen kuosiinsa. Vaikka vielä ei ole näkyvissä pienintäkään merkkiä vaatteiden uudelleenväljistymisestä. Samuel Autio 7
Evankeliumia ja käytännön apua Albaniaan Tavoite oli kunnostaa Tiranan lähellä Dajti-vuoren rinteellä Surrelin kylässä sijaitseva koulu LKA:n kurssi- ja seurakuntakäyttöön. Vuorenrinteellä maisemat saivat haukkomaan henkeään. Työhömme kuului rakennustyötä ja sen valvontaa. Olosuhteet olivat aluksi haastavat. Talvi ei ollut lämmin, vaikka etelässä luulisi niin olevan. Koululla, jossa asuimme, lähes kaikki ikkunalasit olivat hajalla. Suihkun sai kun lämmitti vettä ensin hellalla ja kantoi sen vadissa alakertaan, jossa turkkilaisen vessan pöntön päällä heitti sen niskaansa. Puhdasta tuli! Sitten kiireesti tuulitunnelia pitkin takaisin omaan kämppään. Ehkä ensimmäisen albanialaisen sanan opin pieneltä tytöltä, joka halusi meitä auttaa. Tarvitsimme vettä ja hän vei vesipisteelle, käänsi hanasta. Mitään ei tapahtunut, ja tyttö sanoi: Ska. Ymmärsin, että se tarkoitti: Ei ole. Siihen aikaan ei montaa muutakaan asiaa ollut. Tosin suurin aineellinen hätä ja puute oli jo ohitettu, olihan avustuksia alkanut virrata maahan lähimaista ja kauempaakin. Albania oli avautunut ulkomaailmalle muutama vuosi aikaisemmin kommunismidiktatuurin romahdettua. Elettiin vuotta 1994. Ei ollut tietoa Jumalastakaan. Kansalle oli vuosikymmeniä syötetty valhetta, että Jumalaa ei ole. Kirkot ja moskeijat oli tuhottu tai otettu muuhun käyttöön. Ei ollut tietoa muusta maailmastakaan. Kansaa oli pidetty kuin säkissä. Projekti päättyi ja toinen alkoi Työt Surrelin kylässä valmistuivat syksyllä 1995. Siihen mennessä olin tutustunut myös lähetysjärjestö Patmoksen työhön ja henkilökuntaan Albaniassa. Sisimmässäni olin jo tuntenut, että Surrelin projektin päätyttyä jatkaisin Patmoksen projektissa. Patmos oli rakentamassa mittavaa vesihuoltosysteemiä Divjaken kaupunkiin. Työpaikka sinne avautui ja aloitin projektin johtajana. Työ oli haastava, sillä nuorena insinöörinä työtovereinani oli myös suomalaisia ammattimiehiä. Paikallisia työmiehiä oli toistakymmentä. Suhteita piti yrittää hoitaa joka suuntaan. Monien esirukousten ja Jumalan armon avulla työ meni eteenpäin. Läheisen Fierin kaupungin seurakunnan tuella aloitimme evan- 8 Mika ja Eranda Rantanen asuvat nyt perheineen Alavudella, jossa Mika toimii paikallisen helluntaiseurakunnan pastorina. Perhekuva vuodelta 2009. keliointitoiminnan Divjakessa. Pidimme ulkoilmatilaisuuksia keskustassa ja aloimme kokoontua koululuokassa. Tuolloin toiminnalle oli täydet vapaudet. Myös koulutunneille pääsimme kertomaan Jeesuksesta. Ihmiset olivat avoimia, mutta erityisesti nuoret ja lapset olivat innokkaasti mukana. Ensimmäisiä uskoon tulleita oli Feko. Nuori muslimitaustainen mies antoi elämänsä Jeesukselle erään kokouksen päätyttyä. Varjelus kaaoksesta Vuoden 1997 tammikuussa palasimme Suomeen. Erandavaimoni odotti esikoistamme. Hengellistä työtä jäi jatkamaan Sauli ja Hilja Ahola ja vesiprojektikin vielä jatkui. Kun olimme
olleet Suomessa kaksi viikkoa, kuulimme uutisissa levottomuuksista, jotka olivat alkaneet Albaniassa juuri silloin, kun lähdimme maasta. Pyramidiyhtiöt olivat keränneet rahaa ja luvanneet korkeita korkoja sekä maksaneet niitä jo joillekin. Pyramidit romahtivat ja alkoi anarkia. Aseita oli kaikilla pienestä suureen, naisilla ja miehillä. Maa oli täysin sekasortoisessa tilassa. Kiitimme Jumalaa, että hän johdatti meidät noista vaiheista pois. Synnyttäminen ja pienen vauvan hoitaminen tuossa tilanteessa olisi ollut vaikeaa. Myös Patmoksen suomalaista työntekijää ja tulkkia ammuttiin ryöstöyrityksen yhteydessä. Jumala kuitenkin varjeli heidät osumalta, vaikka luodit viuhuivat korvan vierestä lävistäen auton peltejä. Takaisin Albaniaan nuorisokeskushankkeeseen Palasimme vuonna 2002 Fidan kehitysyhteistyöprojektiin Fieriin. Suunnitelmissa oli aloittaa yhteistyössä paikallisen seurakunnan kanssa nuorisokeskus, joka tarjoaisi valmiuksien kehittämistä elämän haasteisiin. Viidessä vuodessa paljon oli muuttunut Albaniassa. Paljon oli rakennettu ja tiestöä oli ehditty osittain kunnostella, mutta kuoppaista tietä jouduimme vielä ajelemaan monia vuosia. Poikamme Elias 4v pukikin sanoiksi oman kokemuksensa: Isi, tää on rankka tie. Rankka tie Yllättävän rankka tie meitä odotti muutoinkin ensimmäisten vuosien aikana. Vaikka Eranda palasi takaisin syntymäseurakuntaansa, vastaanotto ei ollut ollenkaan sen mukainen. Vastassa näytti olevan valtataisteluja ja ristiriitoja. Niihin ei kai kovasti toivottu lisää osanottajia. Seurakunta oli käymässä läpi monia myllerryksiä ja työmme aloittaminen oli vaikeaa. Ajatus kumppanuudesta ei toteutunut. Ei ollut vastuunkantajia ja niiden harvojenkin välillä oli suuria ristiriitoja. Vaikka vääryyksien tunnustaminen kenelle tahansa on vaikeaa, erityisen vaikeaa se näytti olevan albanialaiselle miehelle. Albaniahan kuuluu häpeäkulttuuriin. Kasvoja ei saisi menettää. Nuorisokeskustoiminta pyörähti käyntiin, mutta lähinnä meidän Rrumbullakin kylän komiteaa. He olivat kaikki muslimeja. Xhelal on kolmas oikealta. johtamana ja ohjaamana. Seurakunnan tilat saneerasimme sopiviksi kurssitoiminnan mahdollistamiseksi. Palkkasimme työntekijöitä; paikallisen koordinaattorin, englannin kielen opettajan ja tietokoneopettajan. Aloitimme myös videoeditointikurssin. Pari vuotta nuorisokeskus toimi ja tavoitimme sen kautta monia nuoria. Syntyi hyvä yhteistyö lähikaupungin Roskovecin seurakunnan kanssa. Joukko nuoria sieltä kävi tietokoneiden peruskurssin ja he aloittivat avustuksellamme samanlaisen toiminnan omassa seurakunnassaan. Seurakunnassa palvelimme mahdollisuuksiemme mukaan. Saimme olla mukana järjestämässä lasten leirejä ja evankelioivaa toimintaa. Olimme tekemässä Matka Ensimmäiseen Jouluun näytelmää, jossa vieraili suuri joukko Fierin koululaisia. Kylän miehet tekemässä kehitysprojektia. Jälleen uusi kehitysprojekti Vuoden 2003 syksyllä muutimme Tiranaan, koska Aliisa aloitti siellä koulun. Nuorisokeskusprojekti päättyi ja aloitimme uudessa kyläkehityshankkeessa. Tarkoituksena oli auttaa kyliä ottamaan vastuu elämästään. Saimme työtiimin, johon kuului kolme albanialaista uskovaa. Ensimmäinen kohdekylämme oli Baltezin kylä, jossa olimme tehneet työtä aikaisemminkin. Toiseksi kohdekyläksi johdattui Rrumbullakin kylä. Vierailimme molemmissa kylissä usein kaksikin kertaa viikossa ja olimme edelleen tiiminä mukana auttamassa Fierin seurakuntatyössä. Matkustimme paljon, sillä matka yhteen suuntaan kesti Balteziin noin kaksi tuntia ja Rrumbullakiin puolitoista. Usein matkamme venyivät yömyöhään. Lapset kulkivat aluksi mukana, mutta myöhemmin meillä oli kotona lastenhoitaja. Autosta tuli meille kuin liikkuva toimisto ja monta hauskaa hetkeä vietimme tiimiläistemme kanssa pyörien päällä. Järjestimme myös kyläkehitystyökoulutuksia seurakunnissa ja muissa yhteyksissä. Oli hyvät lähtökohdat kouluttaa muita, kun itse jatkuvasti yritti käytännössä toteuttaa. Molemmat vuonna 2004 aloittamamme kyläkehityshankkeet jatkuvat vieläkin silloisen tiimiläisemme johtamana. Muslimijohtajan uhkaus ja tuho Baltezin kylässä oli rakenteilla muhamettilaisten pyhäkkö. Kun olimme järjestämässä kylän kulttuuritapahtumaa ja katselimme sopivaa paikkaa, paikallinen muslimijohtaja pysäytti autonsa meidän automme viereen. Hän avasi ikkunan ja puhui jotakin arabiaksi. En ymmärtänyt mitään, mutta seuranneesta käsimerkistä kyllä käsitin, mistä kohden pääni laitettaisiin poikki. Yleensä muslimit ovat Albaniassa hyvin maltillisia. Tämä Baltezin muslimijohtaja oli uhkaillut myös kyläläisiä ja puhui meistä pahaa. Mies oli kehottanut kylän poikia kivittämään meitä. Kyläläisetkin pelkäsivät häntä hänen rikollisen taustansa vuoksi. Hän oli joutunut Italiassa vankilaan naisten salakuljetuksesta. Siellä hänestä oli tullut muslimi. Myös Albaniassa häntä syytettiin erinäisistä rikoksista ja hän joutui vankilaan moneksi kuukaudeksi. Muutaman kuukauden kuluttua kuulimme, että hän oli päässyt vapaaksi ja näimmekin hänet ohimennen autostamme. Rukoilimme edelleen hänen puolestaan, että Herra häntä armahtaisi. Kuitenkin vähän ajan päästä hän joutui niittämään sitä, mitä oli kylvänyt ja oli kylvämässä. Hän oli ollut valmistelemassa pommia terrori-iskua varten, mutta ilmeisesti puhelimen soitto aktivoi pommin ja se räjähti hänen käsiinsä. Lähimmäisemme vajosi iankaikkiseen pimeyteen ilman Jumalaa ja ilman pelastusta Kristuksessa mielessään viha ja väkivalta. Hänen uhkauksensa meitäkään kohtaan ei siis ollut turhaa puhetta, mutta Jumala varjeli meidät. jatkuu... 9