VERBIEN KERTAUS UNOHDETTU VARTTI / ROSA LIKSOM 1987 (Imperfekti) Toisessa kerroksessa (olla) yksiö, valoisa huone ja kylpyamme. He (tavata) toisensa huhtikuussa ostarilla ja poika (muuttaa) tytön kotiin. Hän (tuoda) muovikassillisen vaatteita ja koulukirjat. He (olla) niin pieniä ja rakastuneita. Tytön äiti (nukkua) ikkunan alla sohvalla ja he patjalla heti television alla. Heillä (olla) hyvä olo ja tytön äiti (ostaa) pojalle nahkatakin ja antoi rahaa meikkeihin ja savukkeisiin. He (maata) päivät kuumassa vaahtokylvyssä, (rakastella) seitsemän kertaa vuorokaudessa ja (vannoa) toisilleen ikuista rakkautta. Sitten (tulla) toukokuu ja rakkaus (kadota). Poika (kantaa) tytön vaahtokylvystä vuoteeseen, mutta tyttö enää (ei haluta). Pojan ilme (olla) samalla toivoton ja vihainen. Hän (kerätä) vaatteensa ja (heittää) ne mennessään roskakuiluun.
ISÄNI, SANKARI / JONI SKIFTESVIK 1987 Imperfekti Hiekka (ei pettää). Se (ei juosta) pois kyynärpäiden ja polvien alta. Se (ei repiä) irti kynsiä (eikä luisua) hän sorakuopan pohjalle muurahaisten polun päälle. Hän (nostaa) käsiään. Niihin (tuntua) jo tuulen puhallus. Kun hän (katsoa) taivaalle, häntä (oudoksuttaa), että aurinko (ei polttaa) ihoa (eikä kirvellä) silmiä. Auringon edessä oli samea verho. Kuopan reunalla hän (katsoa) taakseen ja (tuntea) ylpeyttä; hän (uhrata pluskvamperfekti) voimansa, mutta hän (voittaa pluskvamperfekti). Sitten hän (värähtää). Häneen koskettiin. Hän (ojentaa) arasti kätensä. Hetken hän (olla) epätietoinen, hätäinen. Kun kädet (tarttua) ja (kuljettaa) hänet yhä kauemmas kuopasta, hän (nauraa) ääneen. (Eikä olla) kuoppaa enää kaan. Siihen (kaatua) sihisten hiekkaa, joka teki sen yhtä tasaiseksi kuin (olla) ympäröivä maa.
ISÄNI, SANKARI / JONI SKIFTESVIK 1987 (konditionaali) Jos minä (olla) isäni poika, minä (harppoa) nyt sisälle kämppään kuin panomies ainakin, (heittää) nuo suulaat tarjokkaat seinälle ja (huutaa), että näin se kasakan poika tekee. Sitten minä (kellistää) ne neljä akkaa riviin lattialle ja naida (nitkuttaa) niitä vuoronperään niin kauan, että vitut kuivuuttaan (napsua). Kun ne (vollottaa) kivusta, minä (kysyä), että eikö muka kasakan pojassa ole miehen vikaa? Mutta kun minussa ei ole voimaa, minä istun tässä kuusen alla ja itken kohtaloani ja äitiäni ja isääni ja kuuntelen haitarinsoittoa, naisten naurua ja toisten naintia. Jos minun isäni (karauttaa) nyt oriilla tuohon kämpän eteen, hän (ei itkeä) (eikä voihkia) (eikä hakea) minun tavoin hyyläpaikkaa kuusen alta. Naiset (odottaa) avosylin, iso nyrkki (iskeä) tarjokkaat haudan partaalle ja Miihkali (naida) heidän naisiaan vielä aamulla, kun tokkuraiset miehet (herätä) ihmettelemään, kuka kumma tuo naisia köyrivä viiksiukko on? Onko tuollaista olemassakaan? Minä (puristaa) isän oriin suitsia pihamaalla ja (huutaa) niin, että tähdet aamutaivaalla (vapista) : - Hän on minun isäni! Sen kuultuaan he (pelätä) minua yhtä paljon kuin isääkin, (katsoa) minua kunnioittavasti. Sana (kulkea) kylällä, maine (kasvaa), (eikä uskaltaa) kukaan enää sanoa pilkkasanoja Miihkalin pojasta.
ANNA KARENINA / LEO TOLSTOI 1981 ss. 473-474 Pluskvamperfekti Aleksei Aleksandrovits (tehdä) virheen, kun hän tullessaan sairasta vaimoaan tapaamaan (ei ottaa) lukuun sitä mahdollisuutta, että sairaan katumus olisi vilpitön ja hän itse antaisi anteeksi, mutta sairas ei kuolisikaan ja se virhe (selvitä) nyt, kaksi kuukautta hänen Moskovasta tulonsa jälkeen hänelle koko suuruudessaan. (Eikä johtua) tuo virhe yksinomaan siitä, että (ei harkita) hän sellaista mahdollisuutta, vaan myöskin siitä, että (ei tuntea) hän omaa sydäntään. Kuolemankielissä olevan oman vaimonsa vuoteen ääressä hän (antautua) ensi kerran sen hellän säälintunteensa valtaan, jota toisten ihmisten kärsimykset (herättää) aina hänessä ja jota hän ennen (hävetä) pitäen sitä vaarallisena heikkoutena. Ja sääli tuota naista kohtaan ja katumus siitä, että hän (toivoa) naisen kuolevan, ja ennen kaikkea itse anteeksiantamisen ilo (tehdä) sen, että hän paitsi lievitystä kärsimyksilleen (saada) sellaisen sisäisen rauhan, jollaista hän (ei tuntea) koskaan ennen. Hän (saada) äkkiä tuntea, että se, mikä (olla) hänen kärsimystensä lähteenä, (muuttua) hänen henkisen ilonsa lähteeksi; mikä (näyttää) ennen, hänen tuomitessaan ja vihatessaan, ratkaisemattomalta, se (muuttua) nyt anteeksiannon ja rakkauden valossa selväksi ja yksinkertaiseksi.
SYYSPRINSSI / ANJA KAURANEN 1996 Preesens ja perfekti Rakas Syysprinssi, nyt me (vanheta). Pian henki (haista) pahalta ja hampaiden väliin (unohtua) vastasyntyneen kakan väristä keltaista mönjää jota lapsemme (katsoa) inhoten. Me (miettiä) mikä meitä kerran nuorina yhdisti, mistä puhuimme yökaudet, mitä kirjeissä luki, miten ihmeessä saimme kaiken sen ajan kulumaan, (ei keksiä) heti ja (naputtaa) kynsienkärjillä kahvipöytää. Pieni kynttilä (palaa) loppuun yksinään, jäätelö (sulaa), tuoksut (muistuttaa) jostakin. Me (ei keksiä), jotain me (menettää) selvästikin yhdessä. Minä (kertoa) tässä meidän tarinamme, Syysprinssi, (anastaa), (omia), (raiskata), (vääristellä), (uhmata), (haaskata), rakastin sitä niin. Me (olla) syvällä sinussa, kätkettynä sinuun, vaitioloosi, unohdukseesi, siellä jossakin on yhteinen kotimme. Sinun vaikenemisesi (paljastaa) vihdoin meidät, siinä on jänisräikän viimeinen pyörähdys. Sinun hiljaisuutesi (saada) minut haluamaan sanoja, haluamaan kirjoittamista enemmän kuin mitään muuta, kiitos siitä, minä olen ylpeä että olen osa sinun unohdustasi. Minä (kirjoittaa) tämän pienen rakkaustarinan hulluna kirjoittamisen ilosta, (kertoa) nyt sen, samanlaisia (olla) ja samanlaisia (tulla), tällaisina meidän tarinamme tulee lopulta unohtumaan, taivas varjele, vihdoinkin me (vanheta) yhdessä. Nyt lasteni isä (tietää) että (ei paeta) enää. En nuoruuteeni, en Syysprinssin kanssa.