KUINKA ITSE-PRONOMINISTA TULI INDEFINIITTINEN. Työtapaturmia kielioppien historiassa

KUINKA ITSE-PRONOMINISTA TULI INDEFINIITTINEN Työtapaturmia kielioppien historiassa Maria Kok Pro gradu Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto Tammikuussa 2011

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 1.1. Itse-pronomini huoltoa kaipaava kielioppitermi 1 1.2. Tavoitteet, aineisto ja menetelmät 6 1.3. Työn rakenteesta 9 1.4. Merkintätavoista 10 2. REFLEKSIIVISYYS JA INDEFINIITTISYYS KIELIOPILLISINA TERMEINÄ 12 2.1. Mitä on refleksiivisyys? 12 2.1.1. Refleksiivinen tilanne ja refleksiivisyyden merkitsimet 12 2.1.2. Suomen refleksiivimerkitsimien työnjaosta 15 2.1.3. Refleksiivisen itse-pronominin alkuperästä 15 2.2. Mitä on indefiniittisyys? 18 2.2.1. Definiittinen ja indefiniittinen spesies 18 2.2.2. Indefiniittipronominit kieliopillisena roskakorina 19 3. PETRAEUKSESTA PERUSSANAKIRJAAN ITSE-SANAN KUVAUKSEN HISTORIAA 23 3.1. Vanhimmat kieliopit ja varhainen tekstilingvistiikka 23 3.1.1. Eskil Petraeus ja Linguae finnicae brevis institutio 23 3.1.2. Matthius Martinius ja Finsk Wägwijsare 26 3.1.3. Bartholdus Vhael ja Grammatica fennica 28 3.2. Pronominien ryhmäjako syntyy 30 3.2.1. Strahlmann: luokitteleva pronominijärjestelmä ja refleksisyyden hahmottumien 30 3.2.2. Reinhold von Becker ja Finsk Grammatik 33 3.2.3. Muita 1800-luvun alun kielioppeja 35 3.2.4. Gustaf Renvall ja refleksiivisyyden käsite 37 3.2.5. Koranteri ja itse-sana metakielessä 40 3.3. Strahlmannin mallista Setälän malliin 43 3.3.1. Refleksiivisyys täsmentyy, indefiniittisyys epämääräistyy 43 3.3.2. Adnominaalinen ja adverbaalinen itse vanhoissa kieliopeissa 46 3.3.3. Indefiniittinen itse-pronomini 49 3.4. Kilpailevat kuvausmallit 56 3.4.1. Tuomikosken malli 56 3.4.2. Setälän malli murtuu mitä tilalle? 62 3.4.3. Itse-sana moderneissa sanakirjoissa 68 3.5. Päätelmiä 73

4. RAJANKÄYNNISTÄ RAJANVETOON ITSE-SANAN KÄYTÖSTÄ NYKYSUOMESSA 75 4.1. Itse-sanan syntaktiset peruskategoriat ja niiden käyttö näkymä nykysuomeen 75 4.2. Tämän luvun aineistosta ja merkintätavoista 76 4.3. Itse-pronomini kieliopillistunut, obliikvimuotoinen itse-sana 77 4. 3.1. Refleksiivisyyden syntaktiset ja semanttiset kriteerit 77 4.3.2. Emfaattinen itse-rakenne 80 4.4. Perusmuotoinen kieliopillistunut itse 83 4.4.1. Adverbaalinen itse 84 4.4.2. Adverbaalinen itse voi olla kontrastiivinen 90 4.4.3. Subjektiksi subjektin paikalle? 95 4.4.4. Adnominaalinen itse fokuspartikkelina 97 4.4.5. Adnominaalinen itse jälkimääritteenä 100 4.4.6. Adnominaalisuus-adverbaalisuusjatkumo ja jälkimääritteen luonne 102 4.4.7. Lohkeaminen 105 4.5. Substantiivinen itse 107 5. YHTEENVETOA JA JATKOTUTKIMUSSUUNNITELMIA 109 5.1. Itse-paradigma, kielihistoria ja vanhan kirjasuomen mahdollisuudet 109 5.2. Itse ja sukukielet 111 5.3. Itse-sanan käyttö nykysuomen teksteissä 112 LÄHTEET 114

1. JOHDANTO 1.1. Itse-pronomini huoltoa kaipaava kielioppitermi Sana itse on etenkin syntaktisen käyttönsä kannalta suomen sanojen joukossa ainutlaatuinen. Tutkimukselle se on tuottanut paljon ongelmia, toteaa Osmo Ikola (1995: 25) Sananjalassa. Tarkoitukseni on pureutua jälleen tähän ongelmalliseen sanaan ja tarkastella historiallisesta näkökulmasta sen kuvausta ja käyttöä sekä näiden välistä ristiriitaa. Mielenkiintoni kohteena on ennen kaikkea, kuinka eri aikoina on kuvattu niitä itse-sanan esiintymiä, joita on perinteisissä kielioppikuvauksissa pidetty indefiniittisinä. Itse-sana refleksiivipronominina on yleensä kuvattu hyvin sekä tieteellisissä että kouluille suunnatuissa kieliopeissa. Indefiniittinen itsepronomini sen sijaan on osoittautunut hankalaksi. Erityisen paljon vaikeuksia on tuottanut perusmuotoinen itse-sana, jota perinteisissä kieliopeissa on pidetty indefiniittisen itse-paradigman perusmuotona. Parhaimmillaankin ei-refleksiivisen itse-sanan kuvaukset ovat olleet joko vaillinaisia tai sitten niin äärimmäisen monimutkaisia, että niitä ei voida ajatellakaan perusopetuksen tai maahanmuuttajaopetuksen käyttöön. Tavoitteeni on lopulta luoda itse-sanalle kuvausmalli, joka olisi toimiva, kielitieteellisesti perusteltu ja sopusoinnussa sanan todellisen käytön kanssa. Sen tulisi tehdä oikeutta itse-sanan syntaktiselle omaleimaisuudelle, mutta sen tulisi myös olla riittävän selkeä, jotta siitä voitaisiin muokata pedagogiseen käyttöön soveltuva versio. Ennen kuin uusi kuvaus voidaan tehdä, olisi kuitenkin selvitettävä, millaisia puutteita ja epäjohdonmukaisuuksia vanhassa kuvauksessa on ja mistä ne ovat tulleet. Tutkimukseni tavoite ei ole varsinaisesti kielenhuollollinen. En pyri antamaan suosituksia siitä, kuinka itse-sanaa tulisi käyttää. Tarkoitus ei ole myöskään leimata vääräksi tai tarpeettomaksi tiettyjä sanan käyttötapoja, ei edes sellaisia, jotka ovat poistuneet käytöstä tai ovat olleet luonteeltaan kokeellisia. Sellaiset käyttämäni termit kuin alkuperäinen taimyöhäsyntyinen eivät myöskään ole arvottavia, vaan niillä viitataan yksinomaan erilaisen käyttötapojen synnyn mahdolliseen ajalliseen järjestykseen. Itse-sanan käyttöön ei edes vaikuttaisi liittyvän suuria kielenhuollollisia ongelmia. Jonkin verran ärtymystä näyttää kyllä herättävän sanan nykyisin hyvin yleinen käyttö minä-pronominin paikalla. Lasse Koskela purkaa tuntojaan Kotuksen blogikirjoituksessaan tähän tapaan:

2 Minä häipyy nöyrästi kun itse tulee aidosti Itseäni aidosti ärsyttää itse, vaikka lähestyisin aihetta lähestulkoon nöyrästi. Minä tuntuu katoavan ainakin persoonapronominina. Katsokaa vaikka itse: seuratkaa tekstejä sillä silmällä. Itse ostin juuri kengät ; Itse olen sitä mieltä, että ; Itselläni on uusi auto. ; Itse asun Itäkeskuksessa. ; Itselleni tuli mieleen, että - - Mitä enemmän olen tarkkaillut tekstejä itsen (en itseni) kannalta, sitä enemmän itse on alkanut ärsyttää. Itseäni itse alkaa jo suorastaan raivostuttaa. Rupean itsevainoiseksi. (Koskela 2010, http://www.kotus.fi/?5433_m=6219&l=&s=3245) Kielitoimiston verkkosivuilta, yleisimpien kielenhuoltoon liittyvien kysymysten joukosta, ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan, joka olisi koskenut itse-sanan käyttöä (Kielitoimiston kysytyimmät aakkosittain. http://www.kotus.fi/index.phtml?s=1976). Itse-sanan kuvaukseen liittyy kyllä paljon ongelmia, mutta kielenkäyttäjillä ei näytä olevan suurta epävarmuutta sanan käytön suhteen. Joitakin itse-sanan käyttöön liittyviä neuvoja antaa Terho Itkonen Kielioppaassaan: itse - - Ei genetiiviattribuutin yhteydessä seuraavaan tapaan: teettäjän itsensä tarvikkeista [par. teettäjän omista tarvikkeista] työntekijän itsensä [par. oma] osuus (Itkonen 1997 s.v. itse) Yleisesti ottaen itse-sana ei kuitenkaan näyttäisi olevan suuri kielenhuollollinen haaste. Huoltamista sen sijaan kaipaa itse-sanaan liittyvä kielitieteellinen ja pedagoginen terminologia, ja tältä osin tavoitteeni liittyy myös kielenhuoltoon. Pyrkiessäni korjaamaan itsesanaan liittyvää termistöä pyrin kehittämään parempaa työvälineistöä tutkimus- ja opetuskäyttöön. Marsa Luukkonen kirjoittaa teoksessaan Hauskaa kielenhuoltoa (2006): Tiesitkö tämän termeistä? Lyhyesti määriteltynä sanat ovat asioiden nimiä yleiskielessä ja termit ovat asioiden nimiä erikoiskielissä. Termit ovat siis tavallaan työvälineitä, ja siksi suuri osa eri alojen termeistä on standardoituja eli vakioituja, toisin sanoen niiden merkitys on tarkoin harkittu, määritelty ja sovittu. (Luukkonen 2006: 97) Kielitieteen työvälineitä ovat kielitieteelliset käsitteet. Väittäisin, että itse-sana ei olisi tuottanut tutkimukselle kovin suuria ongelmia, jos tarjolla olisi ollut hyvä välineistö sen analysoimiseksi. Itse-sanasta ei kuitenkaa perinteisissä kieliopeissa, oppikirjoissa ja sanakirjoissa ole puhuttu tarkoin harkituin, määritellyin ja sovituin termein. Itse-sanalla katsotaan perinteisesti olevan

3 kielessämme kahdenlaista käyttöä, refleksiivistä ja indefiniittistä. Sanan refleksiivisen käytön kuvausta voi pitää jokseenkin moitteettomana ja siitä käytetyn käsitteistön voisi katsoa täyttävän erikoiskielen termien kriteerit. Sen sijaan indefiniittisen itse-pronominin kuvauksesta ei voi sanoa samaa. Ensinnäkin sanan perinteinen kuvaus kattaa vain osan tapauksista ja jättää huomiotta merkittävän osan sanan peruskäyttöä. Esimerkiksi seuraavanlaiselta itse-sanan käytöltä puuttuu kuvaus perinteisissä kieliopeissamme: Mielestäni nykysuomalaisten kannattaisi taas alkaa leipoa ruoka- ja kahvileivät itse. Ensinnäkin: leipomalla itse säästää pitkän pennin. Toiseksi: itse tehty leipä on eri makuista kuin kaupasta ostettu. Se on hyvää. - - Antakaamme lapsille muistikuvat leipomisesta. Silloin voimme olla varmat, että vielä opiskeluaikanaan lapset osaavat leipoa itse ja perheen isinä ja äiteinä he opettavat omat lapsensakin leipomaan. (Luontaisterveys 6/2010: 89, kursivointi lisätty) Vain joissain asiantuntijoille suunnatuissa julkaisuissa tällä tavoin käytettyä itse-sanaa nimitetään adverbiksi, sen todellisen syntaktisen luonteen mukaan. Toiseksi termi indefiniittinen kuvaa huonosti itse-sanan merkitystä, joka on täsmentävä, painottava, kontrastiivinen ja siis pikemminkin definiittinen kuin indefiniittinen. Kolmanneksi koko suomen indefiniittipronominien luokitus ja kyseisestä sanaryhmästä käyttöön otettu termi ei ole vakiintunut tarkan harkinnan, määrittelyn ja sopimuksen tuloksena. Puhuttaessa tästä sanaluokasta, jonka jäsenet eivät sovi mihinkään selvärajaiseen pronominien ryhmään, viitataankin usein perinteisiin: Lopuksi syliimme jää suurin ja rajoiltaan epämääräisin ryhmä, jota on perinteisesti sanottu indefiniittipronomineiksi. Nimitys on jo sikäli ontuva, että osa ryhmän jäsenistä sellaiset kuin jokainen ja kaikki ovat pikemminkin definiittisiä eli määräisiä kuin indefiniittisiä (ks. 3.3.3.). Suurinta osaa indefiniittipronomineista kutsutaan usein logiikasta tulevalla nimellä kvanttoreiksi. (Vilkuna 1996: 52) Perinteet ovatkin varmasti ainoa syy, johon voidaan vedota, kun nimitetään indefiniittisiksi sellaisia sanoja, joiden merkitys on definiittinen. Kiinnostavaa onkin selvittää, mistä tällaiset perinteet ovat peräisin, kuka ne aloitti, kuinka ne ovat siirtyneet eteenpäin ja kuka viime kädessä on vastuussa siitä, että niitä edelleen pidetään yllä. Perinteiden ei kuitenkaan tulisi ohjata erikoiskielen termien luomista, kehittämistä tai huoltoa. Jos kielitiedettä pidetään erikoisalana, sitäkin varten tarvitaan erikoiskieli, jonka termeihin kieliopillisiin käsitteisiin tulisi suhtautua kuten erikoisalojen termeihin ylipäätään. Luukkosen mukaan

118 SANAINEN ARKKU 7 = Sanainen arkku 7. Sari Harsu, Kaisu Korhonen. Yrityssanoma Oy, Järvenpää 2001. SETÄLÄ, E. N. 1880: Suomen kielen lauseoppi. Oppikirjan koe. K. E. Holm, Helsinki. SWK 8. 1892: Finska språkets satslära till läroverkens tjänst. Söderström & C:o, Helsingfors. SWK 10. 1898: Suomen kielioppi, äänne- ja sanaoppi. Otava, Helsinki. SWK 10. 1942 [1880]: Suomen kielen lauseoppi oppikouluja varten. Otava, Helsinki, 9. painos. 1963 [1898]: Suomen kielioppi äänne- ja sanaoppi oppikoulua ja omin päin opiskelua varten. Otava, Helsinki, 16. painos. SKS= Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. SKST= Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. SISU 7 = Sisu. Peruskoulun äidinkieli ja kirjallisuus. Väinö Kuukka, Kirsi Lehtinen, Sis-ko Nampajärvi. Tammi, Helsinki 2004. SISU 7, S2 = Sisu 7. Suomea toisena kielenä. Susanna Huhta, Sanna Voipio. Tammi, Hel-sinki 2004. SOHLBERG, HERMAN FREDRIK 1861: Yhteinen Kieli-Oppi. [tekstikorpus] Helsinki: Koti-maisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 16.5.2009]. Sisältyy kokoelmiin Varhais-nykysuomen korpus: Sohlberg. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/sohlberg/yhteinenkielioppi1861_rdf.xml SORJANEN, TIMO 1995: Nykysuomen peruskielioppi. Gummerus, Helsinki. 1998: Suomen kieli Käyttäjän käsikirja. Gummerus, Helsinki. STENBÄCK, GUSTAF LEONHARDT 1844: Sammandrag af Finska Språkets Formlära (efter von Becker;) till Skolornas tjänst. P. Viderholm, Borgå. SWK 3. STRAHLMANN, JOHANN 1810: Finnische Sprachenlehre für Finnen und Nicht-Finnen. M.E. Ibersen, St. Petersburg. SWK 1. SWK= Suomen wanhat kieliopit, toim. Kalevi Wiik. Turun yliopiston fonetiikan laitos, 1987. TAITO = Taito, äidinkieli ja kirjallisuus 7. Anne-Maria Mikkola, Minna-Riitta Luukka, Kaarina Ahonen. WSOY, Helsinki 2005, 1. painos. TAMMINEN, E. 1844: Äidinkielen oppikirja kansakoulujen tarpeeksi. G. W. Edlund, Hel-sinki. SWK 8.

119 VHAEL, BARTHOLDUS 1733: Grammatica Fennica. Näköispainos, SKS 1968. SWK 1. WESKE, MIHKEL 1881: Soome keele õpetus. SWK 8. WIKSTRÖM, M.W. 1832: Försök till en Finsk Grammatita, framställande en enda Dekli-nation och en enda Conjugation. C.A. Londicer, Wasa. SWK 2. WHITE, LEILA 2001 [1993]: Suomen kielioppia ulkomaalaisille. Finn Lectura, Helsinki, 4. uudistettu painos. YHTEISTÄ JA OMAA = Yhteistä ja omaa, harjoituskirja kahdeksasluokkalaisille. Paula Konsti, Helena Korpela, Anne Luusalo, Riitta Ufacik. Opetushallitus, Helsinki 2006. Tekstinäytteet, painetut lähteet ALTZ, FRANS 1991: Toimittajan alkusanat. C. G. Jung, Tie totuuteen poleemisia es-seitä (Das C.G. Jung Lesebuch 1983) s. 9-13. WSOY, Helsinki. APTEEKIN HYLLYLTÄ: Yliopiston apteekin uniikki-asiakaslehti. Numero 2008/talvi, 2009/kevät Yliopiston apteekki, Helsinki. HISTORIA (TIETEEN KUVALEHTI): numerot 3/2008/ ja 4/2009. Bonniers Publications International, Oslo. HÄKKINEN, KAISA 1997 [1990]: Mistä sanat tulevat: suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. SKS, Helsinki. 2. painos. KARLSSON, LIISA 2005: Sadutus avain osallistavaan toimintakulttuuriin. PS-kustannus, Jyväskylä. KOTILIESI. Numerot 4/2009, 5/2009, 7/2009, 19/2010. Otavamedia, Helsinki. KOTIRUOKAA. Kaisa Isotalo, Raija Kuittinen (toim.). Otava, Helsinki 2000, 69. painos. KOTIVINKKI. Numero 19/2010. Forma Publishing Group Oyj, Helsinki. LEMMIKKI: Numero 12/2008/. Yhtyneet kuvalehdet, Helsinki. LUONTAISTERVEYS. Numero 6/2010. Karprint Oy, Huhmari. MÄKI, REIJO 2006: Harf Luck Cafe. Otava, Helsinki. OPETTAJA. Opetusalan järjestö- ja ammattilehti. Numero 48/2010. Opetusalan ammatti-järjestö OAJ ry, Helsinki.

120 PYHÄ RAAMATTU. Vanha Testamentti: XI yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933 hyväksymä painos. Uusi Testamentti: XII ykeisen Kirkolliskokouksen vuonna 1938 hyväksymä painos. Suomen Pipliaseura, Helsinki. SAARINEN, MIKAEL KOKKONEN, MARJA 2003: Tunneäly kohti KOKOnaista elämää. WSOY, Helsinki. TIEDE: numerot 8/2008/, 11/2008/, 1/2009. Sanoma Magazines, Helsinki. Tekstinäytteet: korpus-, verkko- ja muut painamattomat lähteet AGRICOLA, MIKAEL: Mikael Agricolan teokset [TEKSTIKORPUS]. Lähdekoodi A-I, A-II ja A-III. Aineistona on Agricolan teosten 1. uudistettu näköispainos vuodelta 1987, WSOY, Porvoo. Helsinki. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 16.5.2009]. Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Agricola. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/agricola/ ALMANAKKATEKSTEJÄ 1700- JA 1800-LUVULTA [TEKSTIKORPUS]: 76 almanakkaa vuosilta 1705-1806. Sisältää 76 almanakkaa vuosilta 1705 06, 1708 10, 1713, 1726 1727,1729 30, 1732, 1735 39, 1741 42, 1745 88, 1798, 1800, 1803 06 ja 1809.Vuosien 1726, 1729, 1738 39 ja 1751 1806 almanakkatekstit on saatu toimittaja Seppo Ojalta. Lähdekoodi [Alm+vuosiluku]. Helsinki : Kotimaisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 16.5.2009]. Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Almanakat. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/almanakat/almanakat_coll_rdf.xml FLORINUS, HENRIK 1688 (suom.) [TEKSTIKORPUS]: Kircko-Laki Ja Ordningi. Lähdekoodi [Flor1688]. Helsinki : Kotimaisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 16.5.2009]. Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: laki- ja asetustekstejä. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/lait_coll_rdf.xml GANANDER, KRISTFRID 1784: Uudempia Uloswalituita Satuja. Lähdekoodi [Gan1784]. [TEKSTIKORPUS]. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 16.5.2009]. Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Ganander. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/ganander/gan1784_rdf.xml ILTALEHTI.fi. Sähköinen uutispalvelu. www.iltalehti.fi KOSKELA, LASSE 2010: blogikirjoitus 4.3.2010. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: http://www.kotus.fi/?5433_m=6219&l=&s=3245

121 RAAMATTU, V:N 1642 SUOMENNOS [tekstikorpus]. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 16.5.2009]. Lähdekoodi [B1]. Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Biblia. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/biblia/biblia_coll_rdf.xml TUPPURAINEN, ALLAN 1990: Rölli onnea etsimässä. CD-äänite. VL-Musiikki Oy, Nummela. VOITTOPOSTI.FI. Sähköpostimainos 3.5.2009. TUTKIMUSKIRJALLISUUS AHLQVIST, AUGUST 1877: Suomen kielen rakennus. Vertaavia kieliopillisia tutkimuksia. Helsinki, SKS. SWK 7. ELI = The Encyclopedia of Language and Linguistics. Ed. R.E. Asher, J.M.Y. Simpson. Pergamon Press, Oxford New York Seoul Tokyo 1994. GIVÓN, TALMY 2001: Syntax. An Introduction. Volume II. John Benjamins, Amsterdam/Philaledphia. HAKULINEN, AULI 1982: Itse-sanan merkityksestä ja käytöstä. Vir. 26 s. 43 57. HAKULINEN, LAURI 1968: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, Helsinki, 2. painos. 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, Helsinki, 4. korjattu ja lisätty painos. HEINE, BERND CLAUDI, ULRIKE HÜNNEMEYER, FRIEDERIKE 1991: Grammaticalization: A Conceptual Framework. The University of Chicago Press, Chicago. HEINE, BERND KUTEVA, TANJA 2002: World Lexicon of Grammaticalization. Cambridge University Press, Cambridge. IKOLA, OSMO 1995: Itse-sanan syntaktinen käyttö suomen yleiskielessä ja murteissa. SJ 37 s. 25 54. ISK = Iso suomen kielioppi. AULI HAKULINEN (päätoim.), MARIA VILKUNA, RIITTA KORHONEN, VESA KOIVISTO, TARJA-RIITTA HEINONEN, IRJA ALHO. SKST 950. ITKONEN, ESA 1998: Mitä on 'kieliopilistuminen''? ANNELI PAJUNEN (toim.), Kieliopillistumisesta, analogiasta ja typologiasta s. 11 41. Suomi 185. Helsinki: SKS.

122 ITKONEN, TERHO 1980: Spesies suomessa ja germaanisissa kielissä. Vir. 84 s. 27 38. KAUNIO-VÄISÄNEN, SATU 1992: Itse-sanue suomen kielessä. Pro gradu -tutkielma. Suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos, Turun yliopisto. KK = Kieli ja sen kieliopit. Opetuksen suuntaviivoja. Opetusministeriön 26.1.1993 asettaman työryhmän mietintö. Opetusministerion painatuskeskus, Helsinki 1994. KKS = Karjalan kielen sanakirja. Ensimmäinen osa. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki 1968. KLEEMOLA, KATRI 2005: Itse-sanan käyttö suomen kielessä. Pro gradu -tutkielma. Suomen kielen laitos, Helsingin yliopisto. KOIVISTO, JOUKO 1990: Suomen murteiden refleksiivitaivutus. SKST 532 KOIVISTO, VESA 1995: Itämerensuomen reflektiivit. SKST 622. KOTUS = Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. KOUKI, ELINA 2010: Käsitteitä tarpeen mukaan". Kirjallisuustieteelliset käsitteet lukion kirjallisuudenopetuksessa. Kasvatustieteen väitöskirja. Turun opettajankoulutuslaitos, Turun yliopisto. Sähköinen teksti saatavissa: http://urn.fi/urn:isbn:978-951-29-4169-8 NS 6 = Nykysuomen sanakirja 6 Etymologinen sanakirja 1987. Toim. Kaisa Häkkinen. WSOY, Helsinki. OJUTKANGAS, KRISTA 1998: Itämerensuomalainen näkökulma kieliopillistumiseen. SJ 40 s. 67 86. 2001: Ruumiinosannimien kieliopillistuminen suomessa ja virossa. SKST 845. SIRO, PAAVO 1957: Suomen kielen subjektista kielen rakenteen osana. Vir. 61 s. 181 190. SJ = Sananjalka. Suomen kielen seuran vuosikirja. SKES = Suomen kielen etymologinen sanakirja. Toim. Y.H. Toivonen. Tutkimuslaitos Suomen suvun julkaisuja III. Suomalais-ugrilainen seura, 1981 [1954], neljäs painos, Helsinki. SKS = Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. SKST = Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia. Helsinki. SMS = Suomen murteiden sanakirja IV. Kotus, Painatuskeskus, Helsinki 1994. SSA = Suomen sanojan alkuperä Etymologinen sanakirja. SKST 556 ja Kotuksen julkaisuja 62. 1992, Helsinki.

123 SUOJANEN, M. K. 1977: Michael Agricolan teosten indefiniittipronominit: totalitiivit. SKST 334. PS= Suomen kielen perussanakirja. Päätoim. Risto Haarala. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1990. SWK= Suomen Wanhat Kieliopit, toim. Kalevi Wiik. Turun yliopiston fonetiikan laitos, 1987. TOIVONEN, Y. H. 1944: Sanat puhuvat Muutamien sanojen ja kuvitelmien historiaa. WSOY, Helsinki. TUOMIKOSKI, RISTO 1969: Asemoisilmaustemme luokittelusta. SKS. VIR. = VIRITTÄJÄ. Kotikielen seuran aikakauslehti. Helsinki. VKS. = Vanhan kirjasuomen sanakirja. Ensimmäinen osa A I. KOTUS, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1985. ÖSTERBACK, ANN-CHRISTIN 1998: Refleksiivisyyden ilmaiseminen suomen kirjakielessä 1500- luvulta lähtien. Pro gradu. Åbo Akademi, Finska institutionen, Humanistiska fakulteten. Sähköiset tutkimusaineistot ja muut painamattomat lähteet AINEISTOPALVELU KAINO. Sähköinen aineisto. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki: http://kaino.kotus.fi/ KIELITOIMISTON KYSYTYIMMÄT AAKKOSITTAIN.Verkkosivusto. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=1976, luetttu 19.11.2010. KOK, MARIA 2006: Itse-sanan syntaktinen käyttö vanhassa kirjasuomessa. Seminaariesitelmä, Joensuun yliopisto. Tekijän hallussa. LA = Lauseopin arkisto. Turun yliopisto. VISK = Ison suomen kieliopin verkkoversio. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php, luettu 19.11.2010.

124