Yrittäjän tarina ESIPUHE

Yrittäjän tarina ESIPUHE Päätin kirjoittaa tämän teoksen jakaakseni kokemuksiani siitä, millaista on toimia yrittäjänä nuorelta iältä alkaen, ja kokemuksia siitä, millaista on haaveilla suuria haaveita ja kuinka haastavaa niitä voi olla toteuttaa käytännössä. LUKU I

Lapsuuden haaveita Lapsena ja teini-ikäisenä haaveilin lentäjän ammatista. Olin melko hyvin perillä siitä, mitä halusin, koska olin istunut isäni lentämän koneen ohjaamossa lukuisia kertoja. Etenkin lapsena, mutta myös teininä, lentäjien toiminta näytti lähes puolijumalalliselta. Kaikki mitä tehtiin, oli hyvin koordinoitua, käsien liikkeet sulavia ja rauhallisia, mutta tarvittaessa teräviä ja nopeita. Kovissa tuuliolosuhteissa laskeutuminen näytti siltä, että se vaatii äärimmäisen kovaa ammattitaitoa. Oli jännää katsella, kun isä manipuloi ohjaimia nopein liikkein, kunnes lopulta tuli se hetki, että hän veti ohjaussauvan taakse ja ääriasentoonsa tuulta vasten vetäen heti perään kaasut kiinni aivan lähellä kiitoradan pintaa. Sen jälkeen odoteltiin hetki, kunnes lentokone istui laskutelineiden päälle tutun tömähdyksen ja erinäisten pienten natisevien äänten saattelemana. Pidin suurena etuoikeutena sitä, että minulla oli mahdollisuus saada liput aitiopaikalle kymmeniä kertoja elämäni aikana. Lisäksi pidin etuoikeutena sitä, että meillä oli mahdollisuus matkustaa isän työpaikan luontaisetuihin kuuluvien halpojen lentolippujen vuoksi. Ajat olivat erilaiset 1980-luvun Suomessa. Hyvin harva ala-asteen koulutoverini oli koskaan käynyt missään Tukholmaa kauempana saati matkustanut lentokoneella. Haaveet ja mielihalut kuitenkin jalostuvat kokemusten ja sattumien myötä, ja niin oli käyvä tässäkin asiassa. Uteliaana teini-ikäisenä pengoin eräänä päivänä pahvilaatikoita ollessani yksin kotona. Tyrmistyksekseni löysin työhakemuksia, joita isäni oli laatinut. Niistä kävi ilmi, että hän halusi pois lentokoneen ohjaamosta toimistotöihin. Vaikka työpaikat, joihin hakemukset oli kohdistettu, liittyivätkin ilmailuun, olin surullinen, koska se ei ollut enää sama asia kuin lentäminen. Lapsena ja nuorena ihminen on putkinäköisempi kuin vähän vanhempana, ja niin olin minäkin. Muistan että ajattelin usein jonkin yksittäisen asian olevan viisasten kivi tai onnellisuuspilleri. Siihen hetkeen asti olin kuvitellut, että minulle se olisi lentäjän työ. Kuukaudet ja vuodet vierivät, ja oli selvää, etteivät löytämäni työhakemukset olleet kääntyneet todellisuudeksi. Isäni lensi edelleen niin kuin ennenkin, mutta huomasin, että kantani omaa lentäjyyttäni kohtaan oli jatkuvassa muutoksessa. Lukioluokkatoverini isä oli pitkän linjan yrittäjä, ja hän puhui suhteellisen paljon aina, kun olin käymässä heidän luonaan. Mielestäni hänellä oli järkeviä ja mielenkiintoisia näkökulmia ja kokemuksia jaettavanaan. Yrittäjyys kiinnosti minua muutenkin, ja mielenkiintoni yltyi päivä päivältä. Puhuin äidilleni erinäisistä liikeideoista melko usein, ja hän suhtautui niihin hieman humoristisesti, ikään kuin olisin laskenut leikkiä. Aivomyrskyni päätteeksi hän sanoi aina: Hae nyt ensin sinne Finnairille. Lukion loppuessa olin jo siinä mielentilassa, etten halua olla lentäjä vaan yrittäjä. Tuntui vahvasti siltä, että minulla on maailmalle ja maailmalla minulle jotakin muuta annettavaa. Eräänä päivänä isäni soitti ja kertoi, että Finnairille oli avautumassa haku. Hän jopa toimitti minulle hakemuskaavakkeet eikä muutenkaan peitellyt näkemystään siitä, että minun olisi suorastaan pakko hakea sinne. Selailin papereita totisena enkä tohtinut kertoa, etten enää halua. Vastahakoisesti täytin hakemuksen ja lähetin sen eteenpäin. Muutaman kuukauden kuluttua sain postia. Minut kutsuttiin koulutusputken ensimmäiseen karsintavaiheeseen. Luultavasti jokainen muu hakija, joka sai vastaavan kirjeen, tanssi onnesta, mutta itse lähinnä harmittelin, että joudun näkemään lisää vaivaa ja menemään prässättäväksi

päästäkseni koulutukseen, johon en halua, ja sen jälkeen työtehtäviin, joihin en halua. Kaikesta huolimatta päätin mennä testiin, joka pidettiin Finnairin simulaattorikoulutuskeskuksessa Vantaalla. Testipäivänä saavuin paikalle etuajassa, jotta ehdin polttaa tupakan ennen tilaisuuden alkua. Siinä poltellessani paikalle saapui myös muita kokelaita. Ensimmäinen kosketukseni heihin oli, että nämä liituraitapukuiset ikätoverini moittivat minua tupakoinnista ja sen jälkeen keskustelivat tauotta siitä, miten hyvä palkka lentäjällä on. He olivat innoissaan, mutta minun silmin katsottuna väärästä syystä. Olin odottanut, että he keskustelisivat lentokoneista, lentämisestä, lentämisen historiasta ja muusta aiheeseen liittyvästä. Niinhän alasta innostuneen ihmisen voisi kuvitella tekevän. Mutta ei. Mielenkiintoni väheni jälleen edellistä tasoa alemmaksi. Harkitsin jopa, että lähtisin vaan menemään. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ja olisin mieluummin ajellut moottoripyörälläni, mutta tein kuitenkin sen, mitä minulta odotettiin. Euroopasta itsevarmuutta Lukion III luokan syyslukukauden alkaessa olimme luokkatoverini kanssa kiertämässä Eurooppaa moottoripyörällä. Matkaa ei olisi edes pitänyt aloittaa, koska moottoripyöräni tyhjäkäynnissä oli vikaa. Sisimmissäni tiesin, että imuventtiilit kantoivat, eli tilanne oli vakava, mutta selitin asian itselleni parhain päin toteamalla, että kaasuttimien säädöt olivat vähän pielessä. Matkan lähtökohdat olivat muutenkin sellaiset, ettei sitä olisi pitänyt edes aloittaa. Meillä ei ollut varusteita vaan virityksiä. Ei moottoripyöräilijän hansikkaita vaan halvalla ostetut työmiehen liian suuret käsineet, ei ajotakkeja tai housuja, vaan farkut ja tuulipuvun takit, ei moottoripyörälaukkuja asianmukaisine kiinnityksineen, vaan kaksi putkikassia, jotka oli kiinnitetty ajoneuvoon vanhoilla karatepuvun keltaisilla vöillä. Vastoin kaikkia järjellisiä pelisääntöjä lähdimme matkaan ja nautimme aluksi joka hetkestä. Se oli ennenkokematon vapauden ilmentymä erityisesti matkakumppanini elämässä. Olin itse matkannut paljon maailmaa jo siihen mennessä, mutta näin pitkä moottoripyöräseikkailu oli minullekin ensimmäinen laatuaan, enkä ollut aiemmin käynyt monissa niistä maista, joihin olimme nyt matkalla. Aluksi laivalla Naantalista Kapellskäriin, sieltä Tukholmaan, Malmöhön, Kööpenhaminaan, Gedseriin ja laivalla Rostockiin. Määränpääksi olimme valinneet Pohjois-Italian suurimman kaupungin Milanon. Matkan varrelta odotin erityisen paljon sitä, että näkisin ensi kertaa eläessäni Sveitsin Alpit omin silmin. Siinä iässä rahaa ei tietenkään ollut liikaa vaan päinvastoin. Säästösyistä nukuimme oudoissa paikoissa lähes jokaisena yönä. Kööpenhaminassa yövyimme lentoasemalla, Frankfurtissa sentään leirintäalueella, Itävallan Linzissä puistossa pusikon varjossa, Puolan maaseudulla keskellä peltoa ja kerran jopa Gdanskin kadulla. Siihen aikaan Visa Electron -kortti ei käytännössä toiminut Itä-Euroopassa, ja lopulta kävi niin, että rahavarantomme lähestyivät loppuaan. Suomessa tililläni oli noin 6 000 markkaa, mutta siitä ei sillä hetkellä ollut mitään hyötyä. Niinpä jouduimme olemaan säästeliäitä ja luovia. Ajattelimme aluksi ajaa Suomeen Baltian kautta, mutta Liettuan rajalla tuli lunta tupaan. Viisumi olisi maksanut kolmekymmentä dollaria henkilöä kohden. Meillä oli enää kaksikymmentäyhdeksän dollaria taskuissa. Eräs rekkakuski, joka oli jonottamassa Puolan ja Liettuan rajalla, puhui auttavasti englantia. Tiedustelin häneltä, mitä vaihtoehtoja meillä oli. Hän kertoi, että Gdanskista lähtisi laiva Helsinkiin saman päivän iltana. Keskustelimme asiasta ja teimme yhdessä päätöksen ajaa Gdanskiin nopeasti. Oletuksemme oli, että siellä olisi muita suomalaisia tai ainakin mahdollisuus neuvotella laivayhtiön kanssa maksujärjestelyistä.

Uskoimme rekkakuskin muistikuvaa laivan aikataulusta. Teimme laskelmat ja päädyimme nuoren miehen vimmalla johtopäätökseen, että ehdimme, jos ajamme täysillä. Uskon ihan vilpittömästi, että siihen päivään mennessä kukaan ei ollut aiemmin ajanut yhtä nopeasti Suwalkista Gdanskiin. Ajoin kovin päämäärätietoisena ja muistan vain vähän hetkiä, jolloin nopeusmittari olisi alittanut 180 km/h. Gdanskiin päästyämme kävi ilmi, että laiva lähteekin seuraavana iltana. Tieto hieman järkytti minua, kun muistelin ajotapaani. Kaahaaminen oli ollut turhaa, mutta myönnettäköön, että olihan siinä hetkensä. Meillä ei ollut rahaa eikä majapaikkaa, joten yritimme tehdä kööpenhaminat eli mennä nukkumaan lentoasemalle. Gdanskin lentoasema oli kuitenkin suljettu yöksi. Seuraavaksi hakeuduimme rautatieasemalle, josta meidät ajettiin pois poliisien no sleep here -huutojen saattelemana. Viimeinen oljenkorsi syvän väsymyksen keskellä oli kokeilla kadulla nukkumista. Pysäköimme moottoripyörän jalkakäytävälle lähelle talon seinää, vedimme telttakankaan sateen suojaksi ja nukuimme siinä. Aamun valjettua pakkasimme kokoonpanomme ja suuntasimme satamaan. Olin vähän jännittynyt, mutta täysin itsevarma siitä, että pääsemme laivan kyytiin tavalla tai toisella. Jos olisi tarpeen, jättäisin moottoripyöräni Gdanskiin, hakisin työmiehen haalarit viereisestä työmaakopista ja kävelisin autokannen kautta laivaan. Keinoista piittaamatta aioin olla laivan kyydissä, kun se lähtee, koska aikataulumme alkoi tulla vastaan. Ellemme olisi seuraavan viikon alussa koulussa, emme enää pääsisi sinne kuin vasta seuraavana vuonna. Satamaan päästyämme pohdimme matkakumppanini kanssa, että yksi vaihtoehto olisi antaa moottoripyörä pantiksi. Ajatus oli, että tarjoamme laivayhtiölle moottoripyörän avaimet pantiksi ja lunastamme ne Helsingissä takaisin matkan maksua vastaan. Kävi kuitenkin selväksi, että Polferriesin virkailijoiden ja meidän välissä oli niin korkea kielimuuri, ettei erityislaatuinen ehdotus ottanut tuulta purjeisiinsa. Joskus onni voi olla myötäinen ja juuri, kun kaipasimme sitä eniten, se näyttäytyi meille. Laivan mukana saapui suomalainen vanhempi herrasmies, jonka kohtasimme terminaalin edessä olevalla tupakkapaikalla. Esitin asiamme hänelle, ja hän kertoi voivansa lainata meille rahat laivalippua varten ja vähän päälle, jotta saamme syödä. Se oli musiikkia korvillemme, erityisesti koska olimme viimeisen kolmen vuorokauden aikana syöneet ainoastaan yhden Big Mac -aterian puoliksi. Nälkä oli niin kova, että ajatus enää hädin tuskin kulki. Syötyämme kamalan makuiset lasagnet sataman ravintolassa ajoimme moottoripyörän laivaan ja siitä alkoi odotus. Laivamatka oli pitkä ja kuoppainen: pieni laiva, kova ristiaallokko ja paljon keinumista. Matkan pituus oli lopulta lähemmäs neljäkymmentä tuntia. Jokainen joka tuskailee kahden tunnin Helsinki Tallinna-matkalla, voi kuvitella, miltä tuntuu, kun laivan käytävillä maleksiminen kerrotaan kahdellakymmenellä siitä. Kokemuksen kruunasi se, että teimme matkan rahattomina. En unohda sitä, kun katselin käytävää mittaillessani ihmisiä, jotka söivät ja söivät ja söivät. Joku söi hot dogia, joku söi pihviä ravintolassa, jotkut istuivat buffetpöydän vieressä, toiset kävelivät röyhtäillen kohti hyttejänsä. Helsinkiin saavuttuamme prioriteetit olivat selkeät: ensin pankkiautomaatille, sitten maksamaan velat pelastavan enkelimme antamaan osoitteeseen ja sen jälkeen pizzalle. Pitkä seikkailumme oli vihdoin tullut päätökseen, ja se tapahtui kreivin aikaan myös moottoripyöräni näkökulmasta. Moottorin imuventtiilit olivat mitä ilmeisimmin palaneet, koska jouduin puhaltamaan bensaa suoraan ilmanpuhdistimeen, jotta sain pyörän käyntiin Helsingin satamassa. Kaikkien ongelmien, haasteiden ja esteiden jälkeen olimme kuitenkin suoriutuneet matkasta

vähäisin kolhuin. Se antoi minulle ylpeyden tunteen ja ajoittain rajuakin itsevarmuutta muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Olin varma, että minun on vielä määrä tehdä ja saavuttaa suuria asioita. Armeijaan Syksyllä 1995 minua odotti varusmiespalvelus. Kuten monet muutkin nuoret miehet, suhtauduin asiaan melko nuivasti. Olisin halunnut aloittaa elämäni enkä armeijaa. Olin ollut koulussa neljätoista vuotta, ja nyt oli määrä mennä jälleen uuteen laitokseen. Monet hieman itseäni vanhemmat kaverit sanoivat, ettei se ole paha, saa viettää vuoden ajattelematta itse mitään. Minusta se kuulosti vielä pahemmalta, koska olin tottunut ajattelemaan itse ja halusin ajatella lisää. Jälkikäteen on kuitenkin todettava, että muistelen armeija-aikaa enimmäkseen hyvällä. Ei tietenkään ollut mukavaa olla alokas, ja kieltämättä syyllistyin monien muiden tapaan luistelemaan erinäisistä epämiellyttävistä tehtävistä. Neljännen armeijaviikon piti alkaa ns. TST-leirillä, jonka hirveydestä aliupseerit olivat uhonneet kolme ensimmäistä viikkoa. Päätin, että sellainen leiri ei hyödytä minua mitenkään, ja kävin kertomassa komppanian varapäällikölle rankasti väritetyn nyyhkytarinan kotopuolessa vallitsevista taloudellisista ongelmista. Satuin vetämään oikeasta narusta, koska hän totesi tietävänsä kaiken ylivelkaantumisesta ja kirjoitti minulle kolme päivää lomaa. Seuraavat inhottaviksi kuvatut leirit vältin kehittämällä kuumemittarin hinkkaustekniikan. Laitoin mittarin kainaloon ja liikutin olkapäätäni ympyräliikkeellä. Mittari näytti korkeita arvoja, koska kitka kuumensi sitä. Käytin tekniikkaa kaksi kertaa alokasaikana ja päädyin molemmilla kerroilla sairaalaan vuodepotilaaksi hinkattuani mittaria liikaa. Sairaalassa ei ollut paha olla; lueskelin Aku Ankkoja sängyssä muutaman päivän ja katselin ikkunasta, kun varusmiestoverit lähtivät vesisateessa metsään raskaita varusteita kantaen. Alokasajan lähestyessä loppuaan komppanian ilmoitustaululle ilmestyi lappu, jossa kerrottiin matruusikilpailusta. Kyseessä oli monivaiheinen urheilukisa, joka sisälsi suunnistusta, esteratoja, juoksua ja muita tehtäviä. Halusin yllättää tupakaverini, jotka pitivät minua mestarina vain velvollisuuksista luistelemisessa. Laitoin nimeni lappuun ja lähdin siten mukaan kisaan. Kun varsinainen kilpailupäivä koitti, päätin, että annan kaiken mikä irtoaa. Koska olin urheillut lapsesta asti, tiesin, ettemme häviäisi kilpailua ainakaan siksi, etten jaksaisi juosta muiden tahdissa. Kilpailussa kävi lopulta niin, että meidän joukkue oli nopein, mutta toinen joukkue suoriutui paremmin eräästä tehtävästä. He voittivat, mutta me olimme hyvin lähellä kakkossijalla, niin lähellä, että myös meidän joukkue sai ykkössijasta luvatut kuntoisuuslomat. Tunsin oloni hyväksi, olin sentään saanut armeijassa jotain aikaiseksi. Kilpailun jälkeisessä endorfiinihumalassa sain ajatuksen, että haluan ottaa mahdollisimman paljon siviilielämään liittyvää hyötyä varsinaisen palveluspaikan valinnassa. Toinen kriteeri oli, että sen pitäisi olla lyhyen kaavan mukainen pesti. Halusin ulos armeijasta sen ajan minimipalvelusajalla eli kahdeksassa kuukaudessa. Alokasajan lopuksi jaettiin pelimerkit. Päädyin traktorin kuljettajaksi enkä ollut erityisen iloinen toimenkuvasta. Muutama viikko vierähti traktorin ratin takana tavaran ja miehistön kuljetustehtävissä, mutta eräänä aamuna ajoneuvokomppanian päällikkö kutsui meidät riviin ja kysyi vapaaehtoista ajoneuvokalustoasentajaa varusmiesten joukosta. Ajattelin, että tässä on tilaisuuteni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Olin koko pienen ikäni harrastanut moottoreita ja tekniikkaa, aluksi lennokkimoottoreita, myöhemmin moottoripyörien ja sittemmin autojen moottoreiden rakentelua.

Hieman empien nostin käden pystyyn ilmoittautuen vapaaehtoiseksi. Ensimmäiseksi minulta kysyttiin koulutustaustaani. Kerroin olevani ylioppilas. Kaikki nauroivat, paitsi komppanian päällikkö, joka käski minua lopettamaan pelleilyn. Tarkensin tarinaani tuomalla julki harrastustaustani ja tiedustelin, josko saisin todistaa käytännössä, että pystyn hoitamaan tehtävää. Koska muita vapaaehtoisia ei ollut, sain pestin. Sovimme, että olen viikon koeajalla, ja jos kaikki menee hyvin, saan jatkaa palvelusajan loppuun saakka. Tiesin, että se oli tilaisuuteni saada armeijasta jotain, mitä suurin osa ei saa: ammattitaitoa aihealueella, jota voi suoraan hyödyntää siviilissä. Suhtauduin tehtävääni vakavasti ja ilmeisesti hoidin työni riittävän hyvin, koska sain toimia asentajana kotiutumiseeni asti. Magneettimoottori Nuoret miehet voivat joskus olla rämäpäisiä ja itsevarmoja. Vaikka nuo ominaisuudet mielletäänkin yleensä kielteisiksi, niistä on myös hyötyä. Ajattelin parikymppisenä, että olen riittävän nerokas keksimään kaikenlaisia asioita, joita kukaan muu ei ollut siihen mennessä keksinyt. Avain pikaiseen menestykseeni tulisi olemaan jo armeija-aikana paperille hahmottelemassani laitteessa, jolle annoin kuivakan kuvaavan nimen Magnetic Motor. Se toimisi ilman mitään ulkoista energianlähdettä, yksinkertaisesti yläasteen fysiikan tunnilta tuttujen kestomagneettien nerokkaalla asettelulla. Laitteessa oli runko, johon oli kiinnitetty kestomagneetteja tiettyihin asentoihin. Niiden keskellä oli roottori, jossa oli myös magneetteja. Roottorin pyörimisliikkeen lisäksi se teki pitkittäistä liikettä suhteessa omaan akseliinsa. Kiertelin erilaisissa kaupoissa ostamassa kaiken tarvittavan. Siihen aikaan Eirassa oli kivijalkakauppa, joka oli erikoistunut magneetteihin. Vaikka periaate oli sama kuin koulun fysiikan luokan magneeteissa, halusin maksimoida tehon, ja mitä vahvempi magneetti, sitä enemmän moottorissani tulisi olemaan tehoa. Muistan hyvin, kun magneettikauppias laittoi kaksi vahvaa magneettia yhteen ja pyysi minua yrittämään niiden irrottamista toisistaan. Se ei onnistunut ilman työkalujen käyttämistä. Olin löytänyt hakemani ja lähdin liikkeestä innoissani, muovipussi puolillaan magneetteja. Oli yllättävää, miten paljon tavaraa pienen moottorin valmistaminen vaatisi ja miten pienimpienkin asioiden vuoksi piti ajaa autolla kaupasta toiseen ja mittailla hyllymetrejä. Tarvitsin kierretankoa, muttereita, prikkoja, juuri sopivan kokoista metalliputkea, viilan, rautasahan, jakoavaimen, ruuvimeisselin, epoksiliimaa, porakoneen, laakereita ja paljon muuta. Tulin myös tosissani ajatelleeksi, miten vaikeaa on ollut rakentaa jotain siihen maailman aikaan, kun mitään valmiita tarvikkeita ei ollut saatavilla. Kierreltyäni kaupoissa neljä päivää aamusta iltaan pääsin lopulta asiaan. Laitteen rakentaminen kaikkine yksityiskohtineen ei sekään ollut helppoa. Kokonaisuudessaan aikaa kului pari viikkoa, mutta tein pitkiä päiviä enkä meinannut malttaa nukkua. Kun väsymys on tarpeeksi pitkällä, asiat alkavat puuroutua. Lisäksi virheiden määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Magnetismin ajatteleminen väsyneenä on melko haastavaa. Jos laitan tämän magneetin tähän ja toisen magneetin tuohon, ne hylkivät toisiaan. Kun roottori pyörähtää, ja erinapaiset magneetit kohtaavat, ne vetävät toisiaan puoleensa, mutta tässä vaiheessa roottorin tulee olla noussut noin senttimetrin verran ylöspäin, jossa sijaitseekin samannapainen magneetti.

Pääni sisällä pyöri tuon kaltaisia hokemia samalla, kun viilasin moottorin eri komponentteja kohti riittävää täydellisyyttä. Pura, viilaa, kasaa, kokeile, ei toimi kunnolla, pura, viilaa ja niin edelleen. On kuitenkin sanottava, että moottorin rakentelu oli yksi mielenkiintoisimmista hetkistä siihenastisessa elämässäni. Tiesin, että monet suuret asiat ovat saaneet alkusysäyksensä jonkun autotallissa. Pudotus Eräänä iltana kaiken hienosäädön jälkeen, tuli vihdoin valmista. Laitoin moottorin kokoon ja annoin sille alkusysäyksen, jonka jälkeen se alkoi pyöriä vimmatusti. Ja kun otin akselista kiinni, tunsin, että siinä on voimaa. Jos puristin akselia, moottori laittoi tosissaan hanttiin. Se halusi pyöriä. En osaa pukea sanoiksi, mitä tunsin sillä hetkellä, mutta olin todella voimissani. Myöhemmin samalla viikolla olin pitkällä juoksulenkillä ja lähestyessäni kotia aloin tuntea, että kenties olen juossut tarpeeksi sille päivälle. Sattumalta olin lähikirjaston kohdalla, ja se kutsui minua. Juoksulenkin jälkeen veri kiertää ja ajatukset leikkaavat. Yksi parhaista hetkistä omaksua uutta tietoa. Kävelin kirjaston portaat ylös ja astuin sisään. Silmäilin hyllyä, jossa oli tietokirjallisuutta, ja silmääni sattui kirja, jossa kerrottiin Yhdysvalloissa patentoiduista konsepteista 1900-luvulla. En vielä tiennyt, mutta suuri egoni oli saava kovan kolahduksen tämän kirjastokäynnin yhteydessä. Patenttikirjasta nimittäin löytyi keksintö, jossa jo sivun otsikko oli pahaenteinen ja erittäin tutun kuuloinen Magnetic Motor. Konsepti, josta oli määrä tulla oma läpimurtoni, oli rakennettu jo 1950-luvulla ja todettu kelvottomaksi keksinnöksi, koska moottorin pyöriessä magneetit kuoleentuivat pikkuhiljaa. APU Magneettimoottori-hankkeen hautautuminen oli takaisku, mutta hihassani oli vielä pakallinen ässiä, eikä minulla ollut lainkaan lannistunut olo. Oli aika siirtyä seuraavan hankkeen pariin. Ilmailusta tuttu konsepti nimeltään auxiliary power unit on lentokoneen takaosassa sijaitseva pieni suihkumoottori, joka antaa lämpöä, vaihtovirtaa, lataa akkuja ja pneumaattisia järjestelmiä, silloin kun varsinaiset moottorit ovat sammutettuina. Kaikki tietävät, että autolla on melko kurjaa lähteä ajamaan kolmenkymmenen asteen pakkasaamuna, kun se on läpeensä jäässä. APU olisi tervetullut lisävaruste ongelman ratkaisemiseksi. 1990-luvun puolivälissä autoihin oli saatavilla Webasto - nimisiä laitteita, jotka oli mahdollista ajastaa käynnistymään tiettyyn kellonaikaan. Kun autoilija lähti töihin klo 7:00 aamulla, Webaston käynnistäminen klo 6:00 takasi sen, että kuljettajan istuessa sisälle auto oli lämmin. Webasto kuitenkin söi akkua ja oli monelle työmatkalaiselle epäkäytännöllinen, koska autolla piti ajaa melko pitkä matka, jotta akku latautui riittävästi pystyäkseen ruokkimaan Webaston tarpeita seuraavanakin aamuna. Webasto myös maksoi tuntuvan paljon, noin 10 000 markkaa sen ajan rahassa. Päätin, että rakennan paremman järjestelmän. APU toimisi autoissa siinä missä lentokoneissakin. Se tuottaisi sähköä ja lämpöä ilman Webaston kaltaisia rajoitteita. Jälleen alkoi kaupoissa kiertely ja suunnittelu. Tarvitsimme metalliputkea, bensiinimoottorin, generaattorin, alumiinia tai peltiä, josta rakentaa lämmön talteenottojärjestelmä, letkua, sähköjohtoa

ja paljon muuta. Koska yli vuoden ajan toimineelle yrityksellemme oli kertynyt jonkin verran tavaraa hyllyihin, kaikkea ei tarvinnut erikseen hakea, mutta silti sain juosta yhtiökumppanin kanssa kaupoissa melkein viikon. Ja samoin kuin magneettimoottorin kanssa, tämäkin hanke valvotti minua yömyöhään päivästä toiseen. Järjestelmän sydämeksi hankimme Briggs & Stratton nelitahtisen bensiinimoottorin. Rakensimme APU:n kehikon puolituumaisesta neliskanttisesta rautaputkesta ja liitimme järjestelmään tasavirtageneraattorin (vanhan traktorin laturin), joka toimi myös käynnistysmoottorina varsinaisen generaattorikäytön lisäksi. Voimansiirtoon käytimme kiilahihnaa, koska moottorissa ja generaattorissa oli keskenään yhteensopivat hihnapyörät. Hyvin pian osoittautui, että uuden kehittäminen on huomattavan paljon kalliimpaa kuin olimme yhtiökumppaneiden kanssa kuvitelleet. Konseptissa oli lukuisia teknisiä ongelmia. Jos moottorin mäntä oli tietyssä asennossa, startti ei jaksanut pyörittää sitä. Ajastimen, starttisekvenssin, vedenlämmityskammion ja kaiken muun rakentaminen oli kuin olisi tervassa uinut. Lisäksi moottori oli käydessään niin meluisa ja paketti fyysisesti niin suurikokoinen, ettei se olisi kelvannut kenellekään. Viimeisenä naulana arkkuun, rahat loppuivat kesken ja kädessä oli pelkkä toimimaton prototyyppi ja lannistunut mieliala. Aloin hiljalleen hyväksyä sen tosiasian, että yrityskokeilumme oli tullut päätökseen. Olisimme voineet pyristellä moottoripyöriä ja autoja korjaamalla, mutta se ei kiinnostanut eikä olisi ollut kovinkaan tuottavaa. Yritys oli perustettu siksi, että saisimme innovoida ja tuottaa jotakin suurta. Toiminnan jatkamisen mielekkyyttä oli siinä kontekstissa vaikea enää nähdä. Muistan aina sen hetken kun istuin vanhassa Toyotassani Helsingin Kruunuhaassa ja haaveilin nälkäisenä pizzasta. Bensavalo paloi eli menovettä oli hädin tuskin kotimatkaa varten. Rahaa oli noin viisitoista markkaa ja sovimme ystäväni kanssa, että syömme kolmekymmentä markkaa maksavan pizzan puoliksi. Siinä vaiheessa ei paljoa naurattanut, mutta sisimmissäni tiesin, että jatkoa olisi alettava suunnitella mahdollisimman pian. Prioriteetti numero yksi oli rahapulan lievittäminen, ja se tarkoitti hakeutumista ansiotöihin. LUKU II Tähän romuun pitäisi saada renkaat Täytyy todeta että olen kiitollinen sen pienen rengasyrityksen johtajalle, jossa olin töissä muutaman sesongin ajan. Hän kutsui omaa yritystään leikkisästi Tattarisuon kauppakorkeakouluksi, mutta ymmärrän nykyään, että nimessä oli enemmän totuutta kuin huumoria. Minulle jäi työsuhteesta palkan lisäksi käteen paljon uusia näkökulmia. Tattarisuo on sen näköinen paikka ja monet yrittäjät sen näköisiä kavereita, että olisi helppo uskoa siellä toimivien olevan vähintäänkin köyhiä. Todellisuudessa Tattarisuolla vuosikymmeniä yrittäjinä toimineista suurin osa on rahassa mitattuna yksiselitteisesti rikkaita. Työantajaani haastateltiin joskus Helsingin Sanomiin, ja hän totesi toimittajalle: Tattarisuo saattaa näyttää köyhältä, mutta täällä on ukoilla rahaa niin paljon taskuissa, ettei peelle taivu. Muutamia avainesimerkkejä siitä mitä opin. Ensinnäkin huomasin nopeasti, että kolmekymmentä

vuotta renkaita myynyt mies on erinomainen ihmistuntija. Hän oli lähes sataprosenttisesti oikeassa kunkin asiakkaan ostohaluista tai ostohaluttomuudesta. Kun joku ajoi autolla pihaan ja sanoi: Tähän romuun pitäisi saada renkaat, tarkoitti se suomeksi sitä, että renkaat olisi pitänyt saada ilmaiseksi. Miksi? Siksi, että asiakas vähätteli asiaansa ensimmäisessä lauseessa. Jos auton arvo on 2000 markkaa, eihän renkaista pitäisi joutua maksamaan tonnia, sehän olisi puolet auton arvosta. Toinen laji oli asiakas, jonka ensimmäinen lause oli sangen typerästi: Mitä maksaa renkaat?. Myöskään tämä asiakastyyppi ei koskaan ostanut mitään. On melko mahdotonta tietää mitä sellainen asiakas haluaa, joka ei edes kerro, mitä on hakemassa, mutta kysyy jo hintaa. Sillä onko rengas minkä kokoinen, uusi, pinnoitettu, talvi- vai kesärengas, nastoitettu tai nastoittamaton, montako rengasta haluaa ostaa, on olennainen vaikutus hintaan. Nuorilla yrittäjillä on usein niin sanottu laskutuskammo eli pelko siitä, että asiakas suuttuu tai on nuivan näköinen kuultuaan tuotteen tai palvelun hinnan. On totta, että monet järjestävät jonkin sortin kohtauksen, jos mielikuva ja hinta eivät kohtaa. Tattarisuon yksi yleisessä tiedossa oleva liikesalaisuus on paikan surkea ulkoinen olemus. Asiakas, joka päätyy alueelle, ajattelee, että täällä on varmaan halpaa, kun on niin ankean näköistä. Se on yrittäjien kannalta hyvä asia, mutta sillä on myös varjopuolensa. Jossain määrin hintatietoiset asiakkaat järkyttyvät, kun heille kerrotaankin Tattarisuon liikkeissä ihan normaali markkinahinta. Halvan hinnan metsästyksestä on mainittava, että uskon harvan ihmisen koskaan voittaneen mitään sillä, että on päättänyt saada jotain halvalla. Rengassesonkien aikana näki paljon sellaisia asiakkaita, jotka tulivat aamulla kysymään hintaa ja palasivat illalla ostamaan renkaat. Se, että ajelee loskakelissä autolla koko päivän rengasliikkeitä kierrellen, maksaa jo pelkästään bensiinilaskuissa monin verroin enemmän kuin olisi mahdollista säästää löytämällä halvin rengasliike. Kenen tahansa nuoren yrittäjän on alkumetreillä sisäistettävä, että palveluista ja tuotteista on pakko ottaa käypä hinta. On parempi, että asiakas on vähän nuivan näköinen kuin että hän on yhtä aurinkoista hymyä. Jälkimmäinen tarkoittaa pidemmällä tähtäimellä sitä, että yrittäjä on tehnyt töitä hiki otsallaan, mutta hänellä on taskuissa pelkkiä reikiä. Tattarisuolla ei niinkään haluta ottaa hölmöiltä rahoja pois vaan mieluummin jatkuvuutta. Huijaavat ja kiskontaa harjoittavat yrittäjät eivät pötki pitkälle, koska he saavat vain yhden kaupan per asiakas. Asiallinen palvelu ja hyvä hinta-laatusuhde takaavat jatkuvuutta molemmista suunnista. Tyytyväinen asiakas tulee takaisin seuraavanakin vuonna, ja tyytyväinen yrittäjä on vielä olemassa seuraavana vuonna. Henkinen pääoma ja luottamus Muistan ensimmäisen yritykseni jälkeisen ajan sellaisena lukuna elämästäni, että olin ikään kuin tuuliajolla. En suinkaan ollut ollut syrjäytymässä tai täysin hukassa, olin vain tullut varovaiseksi ensimmäisen yrityskokeiluni epäonnistuttua. Jälkikäteen voisi ehkä sanoa, että olin joutunut nielemään terveellisen annoksen todellisuutta ja oppinut samalla hieman nöyryyttä. Tässä elämänvaiheessa yritystoimintani oli vähäistä, lähinnä ostin, kunnostin ja myin autoja. Sen lisäksi osa päivistäni kului sesonkitöissä aiemmin mainitussa rengasliikkeessä. Vaihtaessani pakettiauton renkaita marraskuisessa räntäsateessa tai asioidessani epämääräisiin aikoihin vaihtelevan autonostajien kirjon kanssa, tulin usein miettineeksi, josko olisi olemassa siistimpiä

tapoja tienata leipänsä. Samaan aikaan muutama tuttavani työskenteli tietokoneiden parissa, ja töitä tuntui riittävän. Informaatiovallankumous oli nopeasti kasvava ilmiö. Monet väittivät, että kaikki vähänkään kynnelle kykenevät käytännössä palkattiin alalle. Mikrobitti-lehden säännöllisenä lukijana tiesin, että Intelin prosessoriarkkitehtuuri ja Microsoftin Windows-käyttöjärjestelmä hallitsivat suurinta osaa niistä tietotekniikkamarkkinoista, jotka olivat tuttuja kuluttajille ja yritysten loppukäyttäjille. Paras asiantuntemukseni IT-alalta liittyi muihin tekniikoihin ja jo silloin vanhentuneeseen MS-DOS-käyttöjärjestelmään, mutta suhteutettuna sen ajan yleiseen osaamistasoon minusta tuntui, että saatoin olla jopa tyydyttävän tasoinen Windowsasiantuntija siltä istumalta. Mitä enemmän tutustuin asiaan, sitä enemmän vakuutuin, että kyseessä on tulevaisuudenala, jolla on rajattomat kasvumahdollisuudet. Aloin opiskella asioita vapaa-ajallani ja ilokseni huomasin, että motivaationi kasvoi päivästä toiseen. Vietin iltapäivät kirjastossa lukemassa teoriaa, mutta pian alkoi tuntua, ettei se riittäisi. Halusin päästä kokeilemaan asioita käytännössä, ja se tulisi vaatimaan hankintoja. Uudet tietokoneet olivat sen ajan palkkatasoon nähden erittäin kalliita, joten päädyin hankkimaan muutaman käytetyn koneen, joista rakensin omaan huoneeseeni kuvitteellisen pienyrityksen tietojärjestelmän. Opiskelumotivaatio kasvoi entisestään ja huomasin jälleen valvovani aamuyön tunteihin asti, koska aina löytyi vielä yksi asia, johon oli tutustuttava. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen koin edistyneeni sen verran, että saatoin esiintyä ainakin jonkintasoisena osaajana. Opiskelu oli helppoa, koska olin yhdeksänvuotiaasta asti harrastanut tietotekniikkaa, ja se oli siten luonnollinen osa elämääni. Aloin myös nähdä, että monien väite työllistymisen helppoudesta näytti pitävän paikkansa. Erään ystäväni ystävän myötävaikutuksella pääsin työhaastatteluun IBM:lle alkusyksystä vuonna 1998. Haastattelun alkumetreillä kävi selväksi, että sanonta; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pitää paikkansa. Työhaastattelua johtanut IBM:n esimies kiinnostui keskustelumme alkumetreillä siitä, kun kerroin tekeväni rengastöitä rahoittaakseni epäonnistuneen yrityskokeilun jälkeistä elämääni. Hän halusi tietää, missä rengasfirmassa olin tehnyt sesonkitöitä. Vastattuani kysymykseen hän totesi, että firman omistaja on hänen vanha armeijakaverinsa. Hän soitti työnantajalleni heti ja kysyi, millaista minun kanssa on tehdä töitä. Jotkut pahat kielet sanovat, että asioita junaillaan suhteilla, mutta useimmiten se tarkoittaa, että niitä hoidetaan luottamuksella. Olen asioinut eri yritysten ja yrittäjien kanssa kauan mutta en huvikseni tai siksi, että ollaan joskus oltu samassa saunaillassa, vaan siksi, että tiedän homman toimivan, ja he tietävät, että homma toimii myös minun puoleltani. Luottamus on sitä, että on tehty jonkun kanssa tarpeeksi monta molemmin puolin hyödyllistä kauppaa. Hölmöhän siinä pitäisi olla, jos romuttaisi vuosien yhteistyökumppanuuden siksi, että saisi ostaa halvalla jotain joltain. Palvelualalla on usein niin, että valmiita yrittäjien tai yritysten välisiä tuotteita ei ole, vaan projektit ovat uuden suunnittelua ja räätälöintiä alusta loppuun. Joskus tarvitaan jotain mitä toimittaja ei ole ikinä nähnytkään, mutta tiedetään, että hän osaa selvittää asiat. Kuluttajatasolla luottamukseen perustuva asiointi on yhtä lailla olemassa oleva ilmiö. Ajatellaan vaikka McDonald sia; maailmassa on parempiakin hampurilaisia, mutta ihmiset menevät McDonald siin, koska tietävät, mitä sieltä saa ja että se on aina sama tuote. Hyvistä hampurilaisistaan tunnettu pieni nakkikioski saattaakin yhtenä päivänä vaihtaa hampurilaistensa pihvit kamalan makuisiin einespihveihin. Niin ei McDonald silla lähtökohtaisesti tapahdu, ja jos joskus jossain päin maailmaa on tällainen tapaus ollut, franchise-yrittäjän ura on ollut ohi kahden tunnin sisällä siitä, kun asiakas on julkaissut kokemuksensa sosiaalisessa mediassa.

On myös tragikoomista kuunnella joidenkin ideologista höpötystä siitä, miten ainoa syy, miksi McDonald silla käydään, on että markkinointi on niin taitavaa ja siihen laitetaan niin paljon rahaa. Jos McDonald s vaihtaisi pihvinsä einespihveihin ja tuhatkertaistaisi markkinointinsa, se olisi silti viikon kuluttua ripustamassa lappua luukulleen. Minusta jokaisen aikuisen ihmisen tulisi tiedostaa se, mitä he itsekin vaativat; tuotteen on vastattava markkinoinnin luomaa mielikuvaa riittävästi. Eihän elokuvakaan sillä parane, että sitä ylimarkkinoidaan; se päinvastoin huononee, koska ihmisten odotukset nousevat liian korkealle. Vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten tunnetun brändin nauttiman luottamuksen horjumisesta nähtiin esimerkki, kun Coca-Cola Company vaihtoi esanssia ja juoman maku muuttui. Satavuotinen firma oli todellisessa vaarassa mennä konkurssiin, koska ihmiset lakkasivat ostamasta uutta kokista ja siirtyivät Pepsin juojiksi. Vaurioiden korjaaminen jatkui 2000-luvulle asti. Vielä vuonna 2000 Suomessakin myytävien Coca-Cola-pullojen etiketeissä luki kaunokirjoitusfontilla Classic. Pidän tätä tarinaa yhtenä parhaista esimerkeistä kuvaamaan sitä, miten käy, kun yritykseen rekrytoidaan huono johtoporras. Pakkalan paratiisi Tasainen vakituinen työpaikka on useimpien ihmisten mieleen. Osoittautui kuitenkin, että minulle se ei koskaan istunut kunnolla. IBM oli hyvä työnantaja, ja työsuhteesta oli jäävä paljon lämpimiä muistoja. Vielä tänäkin päivänä käydessäni Suomessa koen nostalgisia tunnelmia, kun ajan Munkkiniemen konttorin ohitse. Lukeudun niihin ihmisiin, jotka hakevat tietynlaisia riskejä, koska niiden kohtaamisesta ja voittamisesta seuraa mielihyvää. Monet kauhistelevat extreme-lajien harrastajia. Se on ymmärrettävää, koska useimpien mielestä lienee kammottavaa katsottavaa, kun mies kiipeää pilvenpiirtäjän katolle ikkunan karmeja pitkin ilman turvaköysiä. Hän saattaa pudota ja todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin myös putoaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt asian niin, että tarinan kiipeilijä alkaa tylsistyä ja masentua ellei toteuta mielihaluaan. Kiipeämällä hän tavallaan ostaa itselleen lisää mielekästä elinaikaa. Jos näin on, kuka minä olen häntä kritisoimaan? Kun tuttu rutiini jatkui tarpeeksi monta vuotta peräkkäin, aloin vajota kohti äärimmäistä laiskuutta ja mukavuuden halua. Nukuin kolmen tunnin päiväunia töistä tultuani, lihoin, en jaksanut edes katsoa televisiota. Tiedostin, että kaksikymmentäkuusivuotiaan ei pitäisi elää niin, mutta se ei auttanut, jaksoin hoitaa työni tarmolla mutta kotiin tultuani oli hyvä, jos jaksoin viedä roskapussin ulos. Kesäisin kun olin lomalla, hain virikkeitä enemmän tai vähemmän pakenemalla. Eräänä kesänä ajoin autolla Yhdysvaltojen läpi, toisena kesänä lensin Itävaltaan, ostin sieltä moottoripyörän ja ajoin sen Suomeen, kolmantena kesänä kiersin ystäväni kanssa Eurooppaa moottoripyörällä, ikään kuin lukioaikaisen matkani toistettuna kunniakierroksena. Mikään kaikista niistä seikkailuista, joita tuohon aikakauteen mahtui, ei antanut odottamani kaltaisia hyvänolon tunteita. Lopulta päädyin filosofisen pohdiskelun seurauksena sellaiseen ajatukseen, että minun on tehtävä kaikki eri tavalla kuin ennen, koska aiempi tapa ei tuottanut toivottua tulosta. Aiemmin olin käyttänyt kaiken tarmoni siihen, että olin kysynyt itseltäni: Mitä haluat? Nyt halusin alkaa kysyä: Mitä et halua? Totesin, etten missään nimessä halua irtisanoutua töistä, en missään nimessä halua lähteä mukavasta asunnostani enkä missään nimessä halua luopua moottoripyörästäni. Resepti oli valmis, koska kaikista noista asioista kiinni pitämällä mikään ei tulisi muuttumaan. Olinpa mitä

mieltä hyvänsä, lopputulos oli kuitenkin sillä hetkellä, että olin huonossa fyysisessä kunnossa ja flegmatisoitunut. Sille oli aika pistää piste siinä ja sillä hetkellä, tai ainakin yrittää. LUKU III Oikeita ja vääriä valintoja Olen koko aikuisikäni kammoksunut yläpuolelta saneltavia totuuksia, koska useimmat niistä eivät kestä kriittistä tarkastelua. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, kuka on yläpuolella? Kuka on se, joka voi sanella minulle tai sinulle, miten meidän pitäisi elämämme elää? Useimmat poliitikot eivät osaa lyödä naulaa puuhun, miten he osaisivat neuvoa minulle, miten Kawasaki GPz900R -moottoripyörän kaasuttimet synkronoidaan? Puhumattakaan siitä, että he osaisivat käyttää omalla työllä tienaamani rahat paremmin kuin minä itse. Todellisuus on, ettei ole mitään sellaisia johtajia tai tahoja, joilla olisi tarjolla ainoastaan oikeita ratkaisuja. Tämänkään kirjan tarkoitus ei ole vetää kenenkään haaveita alas, vaikka ne sisältäisivätkin APU-generaattorin kehittämistä alle kahden tuhannen euron budjetilla. Projekti ei tule onnistumaan, mutta joka sitä haluaa kokeilla, saa kokeilustaan arvokkaan oppitunnin, joka saattaa hyödyttää myöhemmin elämässä. Yrityksen perustamisen helppous on yksi tärkeimmistä yhteiskunnan perusasioista. Taannoin kolmen taloustieteilijän tiimi tutki perusteellisesti, miksi Egyptissä ja Ecuadorissa kansan enemmistöllä menee taloudellisesti surkeasti, vaikka maiden kansallisvarallisuus on hyvä. Paljastui että asiaan on kaksi syytä ylitse muiden: a) yrityksen perustamisen vaikeus ja b) laillisen omistusoikeuden puuttuminen eli esimerkiksi taloa ei saa kiinnitettyä yrityslainaa vasten. Kun Ecuadorissa halutaan perustaa esimerkiksi nakkikioski, byrokratiaan kuluu aikaa kolme vuotta ja prosessi vaatii sen verran rahaa, ettei keskivertoecuadorilaisella ole mitään mahdollisuutta perustaa laillista yritystä. Edellä mainitun kaltainen järjestelmä yhdistettynä korruptioon johtaa elitismiin, jossa ainoastaan rikkaiden perheiden jälkeläisillä on mahdollisuus pärjätä. Elitistinen isä voi maksaa korruptoituneille viranomaisille voitelurahaa saadakseen pojalleen hyvää. Yritys tulee voida perustaa, vaikkei tietäisi yrittämisestä mitään ja vaikkei olisi juuri lainkaan alkupääomaa, koska virkamiehet ja poliitikot eivät voi määritellä asioita liian pitkälle. Suurimmalla osalla viranomaisista ei yksinkertaisesti ole riittävää osaamista eikä näkemystä siitä mitä yrittäjyys on. Myönnettäköön että he saattavat tietää paperitöistä ja byrokratiasta paljonkin, mutta niillä ei tienata yhtäkään euroa yrityksen kassaan. Muistan kun yli kymmenen vuotta sitten perustin nykyistä Suomen yritystäni ja monet sanoivat minulle, että on otettava selvää siitä ja siitä ja siitä ja tästä. Ummistin korvani tietyn pisteen jälkeen, koska raja turvallisuuden ja käytettävyyden välillä on vedettävä johonkin. Jos ottaa täydellisesti selvää kaikesta, yritys jää perustamatta. Jos vaan yksinkertaisesti perustaa yrityksen, tiettyjä asioita voi selvitellä myöhemmin. Se on vähän sama asia kuin tietokoneen tietoturva, joka on huipussaan, kun ottaa verkkopiuhan irti ja kytkee WLAN-kortin pois päältä. On kuitenkin tiedostettava, ettei koneella sen jälkeen enää pääse nettiin.

Ensimmäiset kaupat vuonna 2003 Vaikka minulla oli IT-alalta ikäisekseni vaikuttavassa määrin kokemusta ja IBM-tausta, sain havaita, että asiakkaiden hankkiminen oli vaikeaa. Se on vähän sama asia kuin entinen McDonald sin työntekijä perustaisi oman hampurilaisravintolansa ja ihmettelisi, miksi asiakkaita ei tulekaan samassa määrin kuin McDonald siin. Suuren firman nimen suojissa on helppo toimia, mutta oman pienen firmani kanssa kohtasin potentiaalisten asiakkaiden epäluuloja, epäluottamusta ja haluttomuutta. Ensimmäinen kauppa oli sellainen, että voitimme sen rimaa hipoen. Olennainen sysäys tuli nimenomaan omasta IBM-taustastani, jota käytin hyväkseni toteamalla: miksi te ette luottaisi minuun, kun kerran IBM:kin luottaa. Keikassa oli kyse pahasti vanhentuneen tietojärjestelmäinfrastruktuurin uudistamisesta. Asiakas tarvitsi uudet tietokoneet, uudemman sukupolven käyttöjärjestelmät, VPN-infrastruktuurin ja uudemmat ohjelmistot. Yrityksessä oli kymmenen työntekijää ja siten myös kymmenen tietokonetta. Lisäksi heillä oli yksi Debian Linux -käyttöjärjestelmällä varustettu palvelintietokone. Teknisessä mielessä työ oli helppo, mutta yrittäjän näkökulmasta hieman pelottava. Jouduin ostamaan heille laitteet ja lisenssit, jotta toimintani katu-uskottavuus säilyi. Saisin tehtyä pakettitoimituksen ja laskuttaisin sen sitten, kun työ on valmis. Valitettavasti toimitus oli syövä melkein kaikki rahani, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Riski oli pakko ottaa. Projekti onnistui hyvin, ja asiakas oli tyytyväinen. Ainoa ongelma oli, että itselläni ei ollut enää rahaa kuin muutama satanen. Ongelmaa korosti se, että asiakas ei ollut maksanut laskua eräpäivänä eikä edes viikko sen jälkeen. Lopulta päädyin odottelemaan rahoja kolme kuukautta. Koska en tiennyt, milloin tai miten voisin maksaa takaisin, en uskaltanut lainata kavereilta enkä sukulaisilta. Irtisanoin asunnon ja vaihdoin auton halvempaan. Asuin tilapäisesti toimistomme sohvalla. Ratkaisu oli siedettävissä, koska tiloissa oli suihku ja minikeittiö. Mahdollisuus laittaa ruuat itse oli tärkeä juttu, koska siinä taloudellisessa tilanteessa ulkona syöminen ei tullut kysymykseen. Niukkuudessa ja askeettisuudessa ei mielestäni ole mitään pahaa, kunhan se on tilapäistä. Olin varma, ettei tilanne jatku loputtomiin, joten tunnelma oli luottavainen ja katse oli koko ajan eteenpäin. Jonain päivänä tietokonetoimituksemme maksettaisiin, ja sen jälkeen normaali päiväjärjestys palaisi. Eräänä päivänä lapsuudenystäväni, joka työskenteli siihen aikaan logistiikkajärjestelmiä valmistavan yrityksen palveluksessa, soitti minulle ja ehdotti, että olisin yhteydessä hänen esimieheensä. Ystäväni tunsi mekaanisen osaamistasoni melko tarkkaan ja kertoi, että he saattaisivat tarvita palveluksiani aina silloin tällöin. Tein työtä käskettyä ja soitin. Ilokseni puhelu johti siihen, että sain heti pienen keikan. Kävimme huoltamassa korkeavarastohissejä erään yrityksen tiloissa. Työhön meni pari vajaata päivää, mikä tarkoitti rahassa noin kolmeasataa euroa. Muistan aina sen hetken, kun katsoin yritykseni tilille pari viikkoa laskun lähettämisen jälkeen ja näin, että suoritus oli tullut perille. Kävin nostamassa rahaa ja menin suoraan Citymarketiin, josta ostin puoli kiloa naudan ulkofilettä. Lisäksi kävin Alkossa ja ostin pullon viskiä ja viiniä. Päätin, että sinä perjantaina nuukailu ja köyhäily saisi hellittää hetkeksi. Pihvi ei ole koskaan ennen sitä eikä vielä tähän mennessä maistunut yhtä hyvältä kuin silloin.

Asiat rullaavat Pikkuhiljaa sain nimeä ja luottamusta itsenäisenä toimijana. Olin eräässä pienessä lehtikustantamossa työkeikalla, kun puhelin soi. Soittaja oli suuremman IT-yrityksen kohtuullisen korkeassa asemassa oleva päällikkö. Hän tarjosi minulle konsulttisopimusta, ja otin sen auliisti vastaan. Vielä saman viikon aikana kävin paikan päällä ja allekirjoitimme tarpeelliset paperit. Samalla viikolla maksunsa kanssa melkein kolme kuukautta myöhässä ollut ensimmäinen merkittävä asiakkaamme maksoi laskunsa. Taloudelliset huolet olivat ohi ainakin toistaiseksi. Se oli omalla tavallaan upeaa aikaa, mutta ei niinkään rahan vuoksi, vaan sen vuoksi, että niin monen kompastumisen jälkeen näytti siltä, että olen vihdoin jossain määrin onnistunut yrittäjänä. Eräänä perjantai-iltana istuin toimistomme pihalla Keravalla ja käsittelin mielessäni yrittäjyyden olemusta. Se on ilmiönä syvällinen, ihmisyyden heijastuma, jos näin voisi sanoa. Yrittäjyydessä on kyse siitä, että miljoonat ihmiset pitkin maailmaa heräävät aamulla, lähtevät kahvikuppi kädessään kotiovesta ulos ja menevät pohtimaan, tekemään ja soveltamaan asioita. Heidän päämääränään on toki vaurastua, mutta siinä sivussa ne yrittäjät, jotka onnistuvat hankkeissaan, luovat maailmaan jotain uutta ja parempaa. Pidän suomalaisuuden vakavana häpeäpilkkuna sitä, että niin monet ihmiset maalaavat yrittäjistä kielteistä kuvaa mielissään, mielipidekirjoituksissaan, internetin keskustelupalstoilla ja kahvipöydissä. Suuremman yrityksen kanssa solmimamme konsulttisopimuksen piti alun perin olla vuoden mittainen, mutta se jatkui kolme ja puoli vuotta, koska asiakkaamme kauppa kävi ja töitä riitti. Tietotekniikan parissa työskentely on aina ollut minulle pääsääntöisesti mielekästä, mutta on ollut aikoja, jolloin tuntemukset ovat olleet laskusuhdanteessa. Vuosina 2004 2007 teimme paljon töitä palkkamme eteen, ja palkka oli hyvä. Tunsin kuitenkin alati kasvavaa halua tehdä uusia aluevaltauksia, minkä vuoksi rutiinityyppinen työ alkoi tuntua vastenmieliseltä. Jokainen päivä oli kopio edellisestä päivästä, ja samaa olisi luultavasti voinut jatkaa seuraavat kymmenen vuotta, jos halua olisi riittänyt. Syksyllä 2007 vuoden määräaikainen sopimuksemme oli menossa katkolle ja tuli aika pohtia, josko se tälläkin kertaa uusittaisiin seuraavaksi vuodeksi. Sopimus oli rahalliselta arvoltaan merkittävä, ja oli suuri houkutus pitää siitä kiinni. Toisaalta tiesin, että mikäli tekisin niin, olisi edessä jälleen vuosi, jonka jokainen päivä toistaisi itseään. Harkitsin asiaa pitkään, ja niin vaikeaa kuin olikin sanoa ei, tein sen kuitenkin. Ilmoitin siirtyväni uusien haasteiden pariin ja sopimuskauden päätyttyä kävelin ulos vapaana miehenä. Minulla ei sillä hetkellä ollut mitään suunnitelmaa, koska rutiininomainen elämä oli aina tehnyt, kuten myös tällä kertaa, minulle sen, että aloitekykyni alkoi rapistua. Muuttuneessa tilanteessa vapaus tarkoitti sitä, että töitä oli keskimäärin kymmenen tuntia viikossa lähinnä pienten asiakkaiden parissa. Lisäksi tein aika ajoin keikkaa aiemmin mainitulle logistiikkaalan yritykselle sekä kahdelle yrittäjälle, jotka toimivat samassa rakennuksessa, jossa toimistomme sijaitsi. Sekalaista sirkusta jatkui melkein vuoden päivät ja aika ajoin tuntui siltä, että IT-alalta lomailu alkoi riittää. Syksyllä 2008 olin naapurifirman mukana mittailemassa raaka-ainemääriä erään keskisuomalaisen tehtaan pihalla. Kulkiessani GPS-laitteen kanssa puukasan päällä puhelimeni soi. Vanhastaan tuttu IT-alan yrittäjä soitti minulle ja kysyi, josko voisin alkaa tehdä heille keikkaa. Joskus käy niin, että palat loksahtavat kohdilleen, ja tämä oli yksi niistä kerroista. Sovimme

tapaamisen, ja koska edellisestä kerrasta oli kulunut vuosia, yrittäjä halusi ymmärrettävästi hieman tunnustella, mihin oli ryhtymässä ennen kuin laitoimme nimet paperiin. Juttelin hänen yrityksensä teknisten asiantuntijoiden kanssa hieman työhaastattelun luonteisesti, ja pian sen jälkeen allekirjoitimme sopimuksen. Pestin piti olla vuoden mittainen, mutta se on nyt jatkunut yli viisi vuotta ja jatkuu edelleen. LUKU IV Teneriffalle 2000-luvun onnistumisten lomaan mahtuu luonnollisesti myös epäonnistumisia. Yksi niistä oli Teneriffan observatorioprojekti. Yhdysvaltalaisten pistämättömän bisnesosaamisen voi jokainen kokea omakohtaisesti menemällä turistimatkalle paikan päälle. Siellä on tarjolla lähes kaikki kuviteltavissa olevat palvelut, eikä niiden löytäminen ole hankalaa. Arizonan osavaltiossa sijaitsee kansallinen optisen tähtitieteen keskus, Kitt Peakin observatorio. Laitos on nimeltään tuttu kaikille, jotka ovat 1980-luvulla lukeneet tähtitiedejulkaisuja. Merkittävä osa sen ajan kirjojen ja lehtien valokuvista oli peräisin Kitt Peakin kaukoputkien kameroista. Kitt Peakissa tehdään pääasiassa tutkimustyötä, ja pääosa läsnäolijoista on tiedemiehiä ja laitoksen omaa henkilökuntaa. Sinne on kuitenkin rakennettu kaksi tähtitornia, jotka palvelevat yksinomaan kaupallista tarkoitusta. Kuka tahansa halukas voi varata itselleen kokonaisen kaukoputken ja tähtitornin yhdeksi yöksi hintaan 550 dollaria / 2 henkilöä. Palvelu on yksinkertainen: katsele ja valokuvaa haluamiasi tähtitaivaan kohteita koko yö ystäväsi kanssa. Se on myös ilmeisen suosittu, koska varauskirja on jatkuvasti myyty täyteen viisi kuukautta eteenpäin. Euroopassa vastaavanlaiset palvelut ovat vähissä tai huonoja, huonoja johtuen siitä, että suurin osa Eurooppaa on pilviolosuhteiltaan ja leveysasteeltaan sellaisessa asemassa, että kirkkaan havaintoyön mahdollisuus on liian huono tässä kontekstissa. Jos palvelua ajattelee liiketoiminnan näkökulmasta, on suotavaa, että oven takana on vähintään kahden kuukauden jono. Siinä on kuitenkin asiakkaan näkökulmasta sellainen varjopuoli, että mikäli hänelle sattuu pilvinen havaintoyö, elämys jää osittain tai kokonaan kokematta. Mitä suurempi on pilvisen yön riski, sitä suurempi ihmisten kynnys tilata palvelua. Esimerkiksi Suomessa on vuosittain keskimäärin vain kolmekymmentä hyvää havaintoyötä. Kesällä on valoisaa, syksyllä on pilvistä ja osa muuten kirkkaista öistä tärveltyy siksi, että kuun vaihe on liian suuri ja vaikutus havainnointiolosuhteisiin yhtä sokaiseva kuin katulampulla. Eräänä iltana helmikuussa 2010 katselin taivasta Keravan toimistomme pihalla. Mieleeni palasi vuonna 2006 tekemämme matka Teneriffalle ja muistin, että siellä oli näyttävä tähtitaivas, eikä kyse ollut ainoastaan mielikuvasta. Teneriffalla nimittäin sijaitsee Izanan tähtitieteellinen observatorio, ja observatorioiden rakentamispäätöstä edeltää aina perusteellinen selvitystyö kohteen havaintoolosuhteista. Idealamppu syttyi, ja aloin hahmotella suunnitelmia. Tiesin, että voisin hoitaa asiakkaidemme ITylläpitotehtäviä internetin kautta, joten en sinänsä ollut sidottuna Keravan toimistolle enkä

asiakaskäynteihin. Vaivihkaa kuulostelin eri asiakkailta, mitä mieltä he olivat siitä, että olisin vähän aikaa fyysisesti poissa paikalta. Vaikka asiakkaiden luona vierailu on teknisestä näkökulmasta yleensä tarpeetonta, sosiaalinen aspekti on otettava huomioon. Jotkut yrittäjät yksinkertaisesti haluavat välillä nähdä sen kaverin, joka heidän tietoverkkoaan hoitaa ja valvoo. Kierroksen lopputulos oli kuitenkin sataprosenttisesti hankkeelleni myönteinen, kuten saatoin yrittäjien taholta vähän odottaakin. Jäljellä oleva kysymysmerkki liittyi sosiaaliseen elämääni Suomessa. Tapasin muutamia hyviä ystäviäni useamman kerran viikossa, mutta myös heillä oli uusia suunnitelmia. Yksi oli muuttamassa Joensuuhun asumaan ja perustamaan uutta yritystä, toisen menojalka vipatti kohti Thaimaata. Useimmilla muilla ystävilläni oli pieniä lapsia ja/tai omat perherutiininsa, joten heitä tuli tavattua vain kerran pari vuodessa muutenkin. On sanottu, että ihminen katuu kuolinvuoteellaan eniten niitä asioita, jotka jätti tekemättä, enkä epäile sitä hetkeäkään. Kaiken tämän valossa tein lopulta päätöksen lähteä katsomaan, saisinko observatorioprojektin kukoistamaan ja aloitin käytännön järjestelyjen tekemisen. Teneriffalle pääsee Helsingistä suoralla lennolla, mutta ainoastaan talvikuukausina. Maaliskuusta lokakuuhun matka on tehtävä Keski-Euroopan tai Ison-Britannian kautta. Tähänkin projektiin päti se periaate, että tietty määrä selvittämistä ja valmistautumista saa riittää, loput haasteet ratkotaan sitä mukaa kuin niitä tulee eteen. Internetin kautta saatoin tehdä ne muutamat asiat, joilla otettiin ensimmäinen askel: liput Air Berliniltä Düsseldorfin kautta, hotellivaraus, asuntomarkkinoiden tutkiminen. Matkalle mukaan vaatteita ja hammasharja, mutta ennen kaikkea lompakko ja puhelin. Hammasharjan voi ostaa, mutta sillä ei voi syödä eikä maksaa vuokraa. Kokeneelle ulkomaan kävijälle asioiden käynnistäminen on länsimaissa enemmän tai vähemmän helppoa. Teneriffalla se oli enemmän helppoa, koska saaren asukaskunta on melko kansainvälistä. Asuntomarkkinat ovat toimivat ja vuokraaminen helppoa. Siitä voi päätellä paljon, että asiat ovat hoituneet myös kymmenille tuhansille ulkomaalaisille eläkeläisille, jotka asuvat talvet eri puolilla saarta sijaitsevissa loma-asunnoissaan eivätkä puhu sanaakaan muuta kuin äidinkieltään. Saaren sääolosuhteet olivat niin otolliset, että päädyin auton sijaan hankkimaan kulkuneuvokseni moottoripyörän. Se oli siinä mielessä hieman virheellinen siirto, että korkeuserojen mukana tulee myös lämpötilaerot. Pitkät housut ja takki saattoivat olla liikaa meren pinnan tason lähellä, mutta liian vähän yöaikaan kahden kilometrin korkeudessa. Tämä on asia, jota ei paljoa motoristipiireissä mainosteta, mutta moottoripyöräily on todellisuudessa usein kaukana vapaudesta. Vaatteet ovat aina väärät, kypärä on riesa, vesisade tekee ajelusta kurjaa. Oikeastaan ainoat kerrat kun olen kokenut moottoripyöräilyn vapaaksi, on ollut käydessäni Arizonassa ja ajaessani Harley Davidsonilla shortsit jalassa, t-paita ylläni ja ilman kypärää. Totta kai kypärättä ajelussa on riskinsä, mutta moottoripyörää ei saa turvalliseksi millään. Ihmiselle joka hakee turvaa, HD:tä parempi kulkuneuvo on kaikissa olosuhteissa Volvo. Viikot ja kuukaudet vierivät ja harva se yö ajelin kiikarit repussa Teneriffan saaren pohjoisharjannetta yli kahden kilometrin korkeudessa kulkevaa maantietä pitkin. Totesin toistuvasti, että havainto-olosuhteet ovat loistavat, silmämääräisesti arvioiden jopa paremmat kuin Kitt Peakissa, koska valosaastetta ei ollut lainkaan. Muutenkin miljöö näyttäytyi edukseen. Saari oli satumaisen kaunis, suomalaisen silmin katsottuna melkein kuin olisi toisella planeetalla. Teneriffaa halkoo itä-länsisuunnassa korkea harju, ja keskellä on tulivuori, Teide, joka nousee yli kolmen kilometrin korkeuteen. Harju pysäyttää luoteesta tulevia säärintamia, ja sen vuoksi pohjoisosassa sataa paljon enemmän kuin etelässä. Eteläinen puoli on maisemaltaan kuiva ja lämpötilaltaan kuuma, pohjoinen on vihreä kuin viidakko ja lämpötilaltaan miellyttävä.

Kotona Puerto de la Cruzissa piirsin ja laskin observatorion konseptit valmiiksi. Ainoa järkevä menettelytapa olisi rakentaa se merikonttiin tai työmaakoppiin, jotta sen voisi viedä paikalle kuorma-autolla. Observatorio tulisi kuitenkin vaatimaan pienen kiinteän rakenteen, koska kaukoputken jalusta on pidettävä irti muista rakenteista. Muutoin käy niin, että isoja suurennoksia käytettäessä kaukoputken heilunta tuntuu näkökentässä, jos joku observatoriossa oleskelevista edes aivastaa. Olin suunnitellut kokonaisuutta myös estetiikan näkökulmasta. Observatorion sisätiloissa tulisi olla tiedeharrastajia kutkuttava miljöö. Vaikka kaukoputken operointiin riittäisi yksi tietokone, suunnittelin, että niitä olisi asennettava enemmän, koska se näyttäisi vakuuttavammalta. Koska olin itse ollut koko ikäni tieteen harrastaja ja Star Trek -fani, tiesin peiliin katsomalla, mitä kaikkia pieniä yksityiskohtia asiakkaani kaipaisivat. Näytillä oleviin tietokoneisiin suunnittelin asentavani Sun Microsystemsin OpenSolaris-käyttöjärjestelmän. Edellä mainittu nippelitieto on sinänsä tärkeä yksityiskohta, että asiakaskunta tulisi kiinnittämään huomiota myös siihen. Jos observatorio olisi täynnä Windows 7:llä tai XP:llä varustettuja tietokoneita, monet asiakkaat ajattelisivat, että koko operaatio on toteutettu osaamistasolla, joka riittää klikkaamaan hiirellä next - ja yes -nappeja. Joskus toiselle ihmiselle pieneltä tuntuva yksityiskohta voi olla toiselle melkein elämää suurempi asia. Kaukoputkeksi hahmottelin Meade Instrumentsin neljäntoista tuuman pääpeilillä varustettua LX- 200-mallia. Tunsin kyseisen putken ohjaustietokoneen riittävän hyvin, että osaisin operoida sitä välittömästi, kun se on nostettu jalustalleen. Putken valintaan vaikutti myös se, että Meade on riittävän katu-uskottava merkki tähtiharrastuspiireissä. Projekti vaati asiantuntemusta ja rahaa. Minulla oli molempia riittävästi, mutta asiat osaavat joskus monimutkaistua nopeasti. Teneriffan luonnonsuojelualuetta laajennettiin lyhyellä varoitusajalla siten, että käytännössä mitään ei saanut enää rakentaa yli kahden kilometrin korkeuteen. Tieto oli kieltämättä vastoinkäyminen, mutta katselin karttaa ja totesin, että saarella on paljon paikkoja, jotka ovat alle kahden, mutta yli kilometrin korkeudessa. Aloitin uuden selvitystyön. Varasin huoneen Santiago del Teiden kylästä, Seniorio del Valle -nimisestä hotellista, jotta saisin yhdistää hyödyn ja huvin. Oli perjantai-ilta, minulla oli käytössäni huone, jossa oli terassi. Saatoin tehdä havaintoja koko yön ja nauttia samalla muutaman lasillisen viskiä. Auringon laskettua makoilin patiolla ja katselin kiikareilla avoimia ja pallomaisia tähtijoukkoja. Esimerkiksi Messier 13 -pallomaisen tähtijoukon pitäisi näkyä tahrana kiikarin näkökentässä, mutta en nähnyt mitään. Juhlaintoni laski nopeasti, kun huomasin, että seeing eli taivaan läpinäkyvyys oli sinä yönä erittäin huono, vaikka pilviä ei ollut. Yksi yö ei tietenkään kerro koko totuutta, mutten ollut kovinkaan lupaavissa tunnelmissa sijainnin mielekkyydestä. Tulevan kuukauden aikana palasin paikalle vielä kahtena satunnaisena yönä, ja tilanne oli identtinen ensimmäisen yön kanssa. Oli selvää, että Santiago del Teide ei sijaintina palvelisi hankettani. Kotona Puerto Cruzissa tutkin karttoja etsien lisää vaihtoehtoja. Aloin katsella harjun eteläistä puolta. Tutustuin maastoon Google Mapsin satelliittikuvien avulla ja hetken selailtuani huomasin, että erään talon läheisyydessä näkyi observatorion kupoli. Se oli hyvä merkki; jos joku oli nähnyt niin suuren vaivan, hänellä oli luultavasti perusteet ainakin jollakin tavoin kunnossa. Oli aika aloittaa kartoitustyö Vilaflorin kylässä, joka sijaitsee noin 1 500 metrin korkeudella harjun eteläisessä rinteessä. Useamman yön aikana tekemäni testihavainnot osoittivat, että se oli parempi kuin Santiago del Teide, muttei kuitenkaan riittävän hyvä. Jos rakentaisin observatorion Vilafloriin,

minulla olisi iso nipullinen pettyneitä asiakkaita ensimmäisen vuoden jälkeen, ja kun sana kiertäisi, seuraavana vuonna bisnes kuihtuisi. Yksi osa elämystä on, että observatorion luukuista taivaalle katsottaessa on nähtävä eläinratavyö eli Linnunradan sivuprofiili. Ellei sitä näy, seeing ei riitä tai valosaastetta on liikaa. Kymmenen kuukauden taistelun jälkeen totesin, että hanke on Teneriffan osalta hylättävä. Jotkut ehdottivat viranomaisten lahjomista, ja kieltämättä harkitsinkin asiaa. Espanjassa sitä tapahtuu enemmän tai vähemmän. Lahjonnan ongelmana kuitenkin on, että se on loputon suo. Nimittäin viranhaltija, jonka lahjot tänään, saattaa vaihtua huomenna, ja sen jälkeen on lahjottava uudestaan tai vielä hankalampaa, seuraavaa viranhaltijaa ei ehkä voikaan lahjoa ja observatorio on purettava. Olin pettynyt, mutta olen kuitenkin toiminut yrittäjänä niin kauan, että osasin odottaa myös toteutuneen kaltaista lopputulosta. Omalla tavallaan oli helpottavaa, että jonkinlainen johtopäätös oli syntynyt. Projekti oli haudattava, mutta samalla pääsin jatkamaan eteenpäin muiden asioiden kanssa. Koska minun oli mahdollista hoitaa Suomessa ja muualla päin maailmaa sijaitsevia asiakkuuksia verkon välityksellä etätyönä, olisin halutessani voinut jäädä Teneriffalle pidemmäksikin ajaksi. Pidin pari viikkoa lomaa. Kävin rannalla paistattelemassa päivää, uimassa, kävin lomalla Playa de las Americasissa, ajamassa moottoripyörällä La Gomeran saaren ympäri ystävieni kanssa, mutta lopulta raja tuli vastaan. Oli jälleen aika kääntää katse eteenpäin ja alkaa pohtia uusia kujeita. Järjestin asiat: irtisanoin asunnon vuokrasopimuksen, myin moottoripyöräni, pakkasin matkalaukut ja tilasin Air Finlandilta lentoliput. Viikon kuluttua lähtöpäätöksestä istuin Boeing 757 -lentokoneen kyydissä ja katselin etääntyvää Teideä ikkunasta. Teneriffa jäi taakse, mutta matkalaukun lisäksi otin mukaani aimo annoksen uusia kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia. Sisälläni ei ollut tippaakaan katumusta siitä, että olin kokenut tämän seikkailun, mutta olin lopen uupunut ja ajattelin, että päästyäni Keravan toimistollemme nukun viikon. LUKU V Takaisin tietokoneiden pariin - Business as usual Ihmiskunta on naimisissa sähköisen tiedon kanssa, ja kyseessä on jollakin tasolla viharakkaussuhde. Filmikameroiden aikaan valokuvaaminen oli huomattavasti vaivalloisempaa ja epämääräisempää kuin nykyään. Onnistuiko kuva vai ei, selvisi vasta kun filmi oli kehitetty. Kuvaaminen oli myös suhteellisen kallista, ja sen vuoksi kuvien määrän rajoittamiseen oli jo pelkästään taloudellinen motiivi. Nykyaikana asiat ovat toisin. Digikameroiden, halpojen SSDkorttien ja kiintolevyjen ansiosta kuvia voi ottaa niin paljon kuin ehtii. Varjopuolena on, että useimmat ihmiset ottavat niitä liikaa eivätkä siivoa jälkiään. Ajan kuluessa turhia kuvia syntyy niin paljon, että niiden poistaminen käsityönä on korkean kynnyksen takana. Sama periaate koskee myös muuntyyppistä sähköistä dataa, ja siksi tilanne paisuu kuin pullataikina. Ajatellaan lapsiperheen kannettavaa tietokonetta. Sinne synkronoidaan digitaalikameroilla, puhelimilla ja tableteilla otettuja valokuvia, jonka jälkeen sisältö monesti poistetaan lähteestään. Tämän jälkeen kuvat ovat ainoastaan kannettavan tietokoneen levyllä. Valitettavasti yksittäistä tietokonetta uhkaavat monet onnettomuudet: levy saattaa hajota, kone saattaa pudota laiturilta

järveen, sen päälle voi kaatua lasillinen juomaa, se saatetaan varastaa autosta, asunnosta tai hotellihuoneesta. Mikäli tietokoneesta ei ole otettu varmuuskopiota, edellä mainituissa tilanteissa voi käydä niin, että tiedot on ikiajoiksi menetetty. Yrityksissä varmuuskopioiden puuttuminen maksaa ongelmatilanteessa selvää rahaa. Otetaan esimerkiksi arkkitehtitoimisto, joka tuottaa AutoCAD-ohjelmistolla talojen piirustuksia omille asiakkailleen. Arkkitehti X:n palkkakulut ovat 40 /h ja hän tekee piirustuksen eteen kymmenen tuntia töitä. Tiedoston hinta on nyt 400 euroa. Tiedoston kadotessa tai serverin hajotessa firmalle koituu asiasta suoraan 800 euron tappiot. Tämä johtuu siitä, että kadotettu tiedosto maksoi 400 euroa ja sen uudelleen piirtäminen maksaa 400 euroa. On toki inhimillistä, ettei osata pelätä uhkaa, joka on näkymätön ja abstrakti ja jota ei edes ymmärretä. Yhtä inhimillistä on, että tietojen häviämisen uhrista tulee fanaattinen varmuuskopioija, mutta valitettavasti tavallaan liian myöhään. Aihe on ollut mielenkiintoni kohteena noin kaksikymmentä vuotta, koska menetin aikoinaan paljon dataa tietokoneeni kiintolevyn rikkouduttua ilman varoitusta. Siitä lähtien kaikki henkilökohtaiset tiedostoni ovat olleet turvassa useammassa eri paikassa. Jos lähden kotoa, otan aina joko kannettavan tietokoneen tai ajantasaisen varmistuslevyn mukaani. Olen elämäni aikana tuottanut niin paljon valokuvia, dokumentteja, nauhoitteita, videopäiväkirjoja ja muuta sellaista, minkä katoaminen olisi henkilökohtainen tragedia, etten viitsi laittaa kaikkia munia yhteen koriin. Työtehtäväni yrittäjänä koostuvat nykyään pääsääntöisesti tiedon varmistukseen liittyvistä asioista. Työn kuva on käytännönläheinen, aihe mielenkiintoinen ja kasvumahdollisuudet suuret. Ironisesti kasvumahdollisuuksien suuruus johtuu siitä, että varmistukset ovat retuperällä yllättävän monessa yrityksessä. Missä on hänen pihvinsä? On kaiken järjen mukaista kysyä itsekriittisiä kysymyksiä aika ajoin. Aina kun olen ostamassa tuotetta tai palvelua, haluan, että myyjälle jää kaupasta jotain käteen. Eihän kukaan meistä tee ilmaiseksi töitä pidemmän päälle. Harmillisen usein ihmiset hakevat pelkkää hintaa, ja se on yksisilmäistä toimintaa, ellei ymmärrä, että on myös olemassa asia nimeltään laatu. Mitä yrittäjä voi tehdä asiakkaan kanssa, jota ei kiinnosta hinta-laatusuhde niin kuin pitäisi vaan ainoastaan hinta? Helppo vastaus siihen on älä myy. Niin Tattarisuolla tehdään, ja niin monen nykyään entisen yrittäjänkin olisi pitänyt aikoinaan tehdä. Asia on iskostunut syvälle mieleeni, koska ensimmäisen yritykseni epäonnistumista vauhditti se, että myin liian halvalla. Nykyisen yritykseni aikana on käynyt muutaman kerran niin, että asiakas on soittanut ja vaatinut työtunnin hinnan alentamista. Olen toki yrittänyt perustella, miksi se ei ole minulle mielekästä, mutta perustelu ei mene perille, jos joku on päättänyt asiansa tarpeeksi vahvasti. Niinpä kyseisistä asiakkaista on tullut entisiä asiakkaita olen ohjannut heidät ottamaan tuen muualta. Yhdessä tapauksessa tosin kävi niin, että asiakas tuli hätääntyneenä takaisin, koska kävi ilmi, että halpa palvelu ei sisältänytkään muuta kuin oikeuden ostaa palvelua kalliilla. Uskon että yksi kestävän yrittäjyyden kulmakivistä on yrittäjän empatiakyky. Mikäli hän ei osaa haistaa, miltä hänen tuotteensa ja palvelunsa maistuvat asiakkaiden mielestä, hänen uransa jää joko lyhyeksi tai liikkuvaksi. Liikkuvaksi sen vuoksi, että täytyy jatkuvasti vaihtaa maisemaa, koska ei

saa kuin yhden kaupan per asiakas. Käytännönläheinen esimerkki asiasta liittyy syömiseen. Olen huomannut, että ihmisten huumorintaju on yleisesti ottaen aika vähissä silloin, kun heidän ruokansa kanssa aletaan leikkiä. Ravintola, jossa työskentelin pizzakuskina, keräsi paljon mainetta upean makuisilla suurilla pizzoillaan. Ne eivät olleet lainkaan verrattavissa tyypillisen itämaisen ravintolan pizzoihin, joita Helsingistä saa nykyään melkein jokaisen talon kivijalkaravintolasta. Ei, ne olivat täyteläisiä laadukkaista raaka-aineista tehtyjä pitkän kehittelytyön tuloksia. Työskennellessäni viimeisiä viikkoja kyseisessä ravintolassa kävi niin, että ravintolan omistaja tuli eräänä päivänä sisälle keittiön ovesta. Hänellä oli mukanaan laatikollinen tukusta ostettua juustoa ja ylimielinen ilme kasvoillaan. Lähes jokaiseen työpäivääni kuului satunnaisella hiljaisella hetkellä vietettävä lounastauko. Ruokavalinta oli raadollinen mutta maistui hyvältä: kinkkupizza tuplajuustolla. Sinä päivänä pizza oli erinäköinen ja tuoksui erilaiselle. Maistoin ja totesin välittömästi, että juusto oli pahaa, sellaista kuin siihen olisi sotkettu kananmunaa ennen paistamista ja se oli myös palanut pintakuivaksi uunissa. Omistajan mukaan kyseistä juustoa tultaisiin käyttämään jatkossa kustannuksien säästämiseksi. Kuukauden kuluttua siitä kukaan ei enää soittanut tilatakseen pizzaa ja alueellisesti kuuluisan pizzakuljetuspalvelun ovet menivät kiinni. Tapahtumaketjun myötä opin, että mikäli laatu putoaa tietyn kynnyksen alapuolelle, firman olemassaolon viimeisiä sivuja kirjoitetaan jo. Kynnyksen korkeuden määrittää useimmiten asiakkaiden makuaisti, olipa kyseessä pizza tai älypuhelin. En tosin voi ehdoitta syyttää ravintolan omistajaa tyhmäksi, olihan hän pyörittänyt yritystään menestyksekkäästi vuosikausia. Laadukkaimmillaan pizzat saattoivat olla niin kalliita valmistaa, ettei toiminta enää kannattanut ja omistaja päätti kokeilla kepillä jäätä. Jos vaihtoehdot on laittaa lappu luukulle suoraan tai kokeilla viimeistä oljenkortta, moni valitsee jälkimmäisen. Inhimillinen tekijä Kaikessa mihin liittyvät ihmiset, on otettava huomioon seikkoja, jotka liittyvät ihmisyyteen. Miten ihmiset pääasiassa reagoivat mihinkin? Mielestäni ihmiskuvaa tai ihmiskäsitystä on mystifioitu liikaa kenties aina, mutta eritoten 1900-luvulla. Viittaan tällä laajalti vallinneeseen kuvitelmaan siitä, että aate nimeltään sosialismi toisi tilanteen, jossa kaikki vaan tanssisivat käsi kädessä sateenkaaren alla ja hymyilisivät niin kuin Pohjois-Korean propagandamaalauksissa. Minulle, ja kaikille ketkä tunnen, oma lähipiiri on tärkeämpi kuin tuntemattomat ihmiset. Väitän, että asia on näin käytännössä kaikille ihmisille ympäri maailman. Voi olla jotain pieniä aatteellisia yhteisöjä, jotka väittävät ja elävät sen mukaan, että ollaan yhtä tasapäistä yhteisöä, mutten usko, että hekään sisimmissään mieluummin pelastaisivat naapurin lapset tulipalosta kuin omansa, jos valintatilanne tulisi eteen. En kuitenkaan näe, että tuossa olisi mitään pahaa, asiat järjestyvät varsin hyvin siten, että teen ahkerasti töitä itseni ja läheisteni eteen ja turvaksi, koska samalla muut hyötyvät siitä ja jaksavat tehdä töitä omien läheistensä eteen, mikä taas vastavuoroisesti hyödyttää minua. Se on kokonaisuutta silmällä pitäen harvinaisen hyvä kauppa verrattuna siihen, että meidät määrätään maksamaan kaikki työmme hedelmät jollekin komissaarille, joka päättää, miten tuhlaa rahamme. Jälkimmäistä kutsutaan monilla nimillä, mutta orjuutta se silti on.