VAPAAKAPPALELAKI 2000 TYÖRYHMÄN MUISTIO

Transkriptio

1 VAPAAKAPPALELAKI 2000 TYÖRYHMÄN MUISTIO

2 KUVAILULEHTI Julkaisija: Opetusministeriö Julkaisun päivämäärä: Tekijät (toimielimestä: toimielimen nimi, puheenjohtaja, sihteeri) Vapaakappalelaki työryhmä puheenjohtaja: Juhani Hakkarainen sihteerit: Anne Luoto-Halvari ja Riitta Mattila Julkaisun laji Työryhmän muistio Toimeksiantaja Opetusministeriö Toimielimen asettamispvm Dnro 57/043/99 Julkaisun nimi (myös ruotsinkielinen) Vapaakappalelaki työryhmän muistio Julkaisun osat Tiivistelmä Työryhmä on laatinut ehdotuksen uudeksi vapaakappalelaiksi, jolla kumotaan nykyinen laki (420/80). Esityksen tavoitteena on turvata kansallisen henkisen perinnön säilyttäminen keskeisten joukkoviestinnän alueilla. Esitys laajentaa tallettamisvelvollisuuden koskemaan nykyisten painotuotteiden sekä ääni- ja kuvatallenteiden lisäksi myös sähköistä julkaisutoimintaa kaikissa muodoissaan. Perinteisen painetun vapaakappaleaineiston joidenkin tuotteiden osalta luovutettavien kappaleiden lukumäärää vähennetään. Ehdotus kattaa sekä tekniset tallenteet, kuten CD-ROM ja DVD-levyt, että verkkojulkaisut, joilla tarkoitetaan kaikkia avoimien tietoverkkojen välittämiä aineistoja, myös tietokantoja. Verkossa vapaasti käytettävissä olevan aineiston osalta ehdotetaan säädettäväksi, että Helsingin yliopiston kirjasto tai sen valtuuttama taho huolehtisi dokumenttien keruusta automaattisen keruuohjelman avulla. Luovutusvelvollisuus koskisi tällöin ainoastaan teknisiä tallenteita sekä käyttörajoitusten alaisia verkkojulkaisuja. Uudistetun lain tarkoituksena on nykyisen lain tapaan vapaakappaleiden pysyvä säilyttäminen, luetteloiminen sekä aineiston saattaminen tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Elektronisten julkaisujen käyttöä säätelevät tekijänoikeussäädösten asettamat rajoitukset. Asiakkailla on vapaakappalekirjastoissa aineiston katseluoikeus vain tarkoitukseen varatuilla työasemilla, joilta laiton kopiointi on estetty. Laissa säädettäisiin myös poikkeuksista luovutusvelvollisuudesta sekä annetaan määräyksiä luovutusmenettelyistä. Vapaakappaleiden vuosittaiset luovutuskerrat lisääntyisivät neljästä kuuteen. Sijoituskirjastot säilyisivät ennallaan lukuun ottamatta Eduskunnan kirjastoa, jonka painotuotteita koskeva vapaakappaleoikeus siirtyisi kokonaisuudessaan Joensuun yliopiston kirjastolle. Luovutusvelvollisuuden noudattamista valvoisi edelleen Helsingin yliopiston kirjasto, joka myös antaisi lain toimeenpanon edellyttämät tarkemmat määräykset ja ohjeet. Nykyisen vapaakappalelain

3 tueksi annettuun vapaakappaleasetukseen sisältyvät säännökset on tarpeellisilta osin sisällytetty itse vapaakappalelakiehdotukseen eikä asetusta ehdoteta tässä vaiheessa säädettäväksi. Työryhmä ehdottaa, että radio- ja televisioaineistojen pitkäaikaissäilytys järjestettäisiin lakisääteisesti. Tavoitteena olisi, että näistä aineistoista arkistoitaisiin tutkimuksen tarpeisiin %. Arkistoinnista vastaisi Helsingin yliopiston kirjasto, joka tapauskohtaisesti voisi siirtää tehtävän radio- ja televisiotoiminnan harjoittajalle. Työryhmä on lisäksi tarkastellut digitaalisten aineistojen sijoituspaikkaan liittyviä periaatteellisia näkökohtia. Avainsanat (asiasanat) Vapaakappaleet: Lainsäädäntö Tekijänoikeus: Lainsäädäntö Muut tiedot Sarjan nimi ja numero Opetusministeriön työryhmien muistioita 13:2000 ISSN X Kokonaissivumäärä 46 Kieli Suomi Hinta Jakaja Yliopistopaino ISBN Luottamuksellisuus julkinen Kustantaja Opetusministeriö PRESENTATIONSBLAD Utgivare: Undervisningsministeriet Utgivningsdatum: Författare (uppgifter om organet: organets namn, ordförande, sekreterare) Arbetsgruppen för lagen om friexemplar 2000 Typ av publikation Promemoria Ordförande Juhani Hakkarainen Sekreterare Anne Luoto-Halvari och Riitta Mattila Uppdragsgivare Undervisningsministeriet Datum för tillsättandet av organet Dnr 57/043/99 Publikation (även den finska titeln) Promemoria av arbetsgruppen för lagen om friexemplar 2000 (Vapaakappalelaki työryhmän muistio)

4 Publikationens delar Sammandrag Arbetsgruppen har gjort upp ett förslag till ny lag om friexemplar, som skall upphäva den gällande lagen (420/1980). Målet i förslaget är att säkra bevarandet av det nationella intellektuella arvet på centrala områden inom masskommunikationen. Förslaget utvidgar leveransskyldigheten så att den förutom de nuvarande tryckalstren samt ljud- och bildupptagningarna också gäller elektronisk publiceringsverksamhet i alla former. I fråga om en del produkter som hör till de traditionella tryckta friexemplarsmedierna minskas antalet exemplar som skall överlåtas. Förslaget täcker både tekniska upptagningar, såsom cd-rom- och dvd-skivor, och nätpublikationer, varmed avses alla former av material som förmedlas via öppna datanät, även databaser. Vad gäller sådant material på nätet som får användas fritt föreslås att Helsingfors universitets bibliotek, eller en av biblioteket bemyndigad instans, skall sköta insamlingen av dokument med hjälp av ett automatiskt insamlingsprogram. Överlåtelseskyldigheten kommer då att gälla enbart tekniska upptagningar och nätpublikationer med begränsad användning. Syftet med den reviderade lagen är i likhet med den gällande lagen att friexemplaren skall bevaras varaktigt, katalogiseras samt ställas till förfogande för forskare och andra som behöver dem. Användningen av elektroniska publikationer regleras av begränsningarna i bestämmelserna om upphovsrätt. Kunderna har rätt att se på material i friexemplarsbiblioteken bara vid för ändamålet avsedda arbetsstationer, där olaglig kopiering är förhindrad. Lagen föreslås också innehålla bestämmelser om undantag från överlåtelseskyldigheten och om överlåtelseförfarandet. De årliga överlåtelseomgångarna föreslås öka från fyra till sex. Friexemplaren skall placeras i samma bibliotek som förut med undantag av Riksdagsbiblioteket, vars friexemplarsrätt i fråga om tryckalster i sin helhet övergår till Joensuu universitets bibliotek. Tillsynen över att överlåtelseskyldigheten iakttas skall alltjämt skötas av Helsingfors universitets bibliotek, som också skall utfärda de närmare bestämmelser och anvisningar som verkställigheten av lagen kräver. Bestämmelserna i förordningen till stöd för den gällande lagen om friexemplar har i nödvändiga delar tagits in i själva lagen om friexemplar och någon förordning föreslås inte i detta skede. Arbetsgruppen föreslår lagstiftning om radio- och televisionsmaterial som skall bevaras under en lång tid. Målet är att % av detta material arkiveras för forskningsbehov. För arkiveringen svarar Helsingfors universitets bibliotek, som från fall till fall kan överföra uppgiften på instanser som bedriver radio- och televisionsverksamhet. Arbetsgruppen har vidare granskat principiella synpunkter i samband med var de digitala materialen skall placeras. Nyckelord Friexemplar: Lagstiftning Upphovsrätt: Lagstiftning Övriga uppgifter

5 Seriens namn och nummer Promemorior av undervisningsministeriets arbetsgrupper 13:2000 ISSN X ISBN Sidoantal 46 Språk Finska Pris Sekretessgrad offentlig Distribution Universitetstryckeriet Förlag Undervisningsministeriet DESCRIPTION Publisher: Ministry of Education Date of publication: Authors (If a committee: name of organ, chair, secretary) Committee preparing the Legal Deposit Act 2000 Type of publication Committee report Chair: Juhani Hakkarainen Secretaries: Anne Luoto-Halvari and Riitta Mattila Contracted by Ministry of Education Committee appointed on Dno 57/043/99 Name of publication (also in Swedish) Report of the Committee preparing the Legal Deposit Act 2000 Parts Abstract The committee submits a proposal for a new Legal Deposit Act, which would repeal the current act (420/80). The aim is to preserve the national intellectual heritage published in the new media. The proposal provides for the legal deposit of electronic publication in all its forms in addition to the traditional printed publications and audio and audiovisual recordings. The number of copies of certain traditional materials to be deposited would be decreased. As for the publications in electronic form the proposal concerns both materials in different physical formats, such as CD-ROM and DVD, and net publications, which means all materials maintained in open networks, including databases. As regards freeaccess materials on the net, the committee proposes that the Helsinki University Library or an organisation authorised by it should collect it with the help of an automatic programme. The obligation for legal deposit would thus actually concern only non-print recordings and net publications of restricted use. The purpose of the new act is to ensure the permanent storage and cataloguing of legal

6 deposit copies and researchers' and other users' access to them. The use of electronic publications is restricted by certain provisions of the Copyright Act. The clients could only peruse materials on special terminals at the legal deposit library to prevent illegal copying. The new law would also provide cases of exceptions from the legal deposit and instructions concerning deposit procedures. Deposits would be made six times a year. The legal deposit libraries would be the same as before, except that the entitlement to legal deposit of the Library of Parliament would be transferred to the Joensuu University Library. The Helsinki University Library would continue to supervise compliance with the legal deposit rule and issue more detailed instructions concerning the implementation of the act. The provisions of the current Legal Deposit Decree would be included in the new act, where applicable, and no new decree would be issued at this point. The committee has also considered the question of long-term preservation of radio and television materials for research purposes. It proposes that an act be passed to ensure the long-term storage of radio and television materials, of which 20-30% would be made available for research purposes. This research archive would be kept by the Helsinki University Library, which could assign the task to the radio and television broadcasters, where applicable. The committee also discussed the principles underpinning the question of the geographical location of the archive for digital materials. Key words Other information Name and number of series Ministry of Education committee reports 13:2000 ISSN X Number of pages 46 Language Finnish Price ISBN Degree of confidentiality public Distributed by Helsinki University Press Published by Ministry of Education

7 SISÄLTÖ 1. HALLITUKSEN ESITYS UUDEKSI VAPAAKAPPALELAIKSI ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ YLEISPERUSTELUT YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT VAPAAKAPPALELAKI 2. RADIO- JA TV-AINEISTOJEN PITKÄAIKAISSÄILYTYKSEN JÄRJESTÄMINEN 2.1. Nykytilanne 2.2. Tilanne muualla 2.3. Aikaisemmat ehdotukset 2.4. Radiotoimintaa harjoittavat yhtiöt Yleisradio Kaupallisradiot, paikallisradiot, erikoisradiot ja digitaalinen radio 2.5. Televisiotoimintaa harjoittavat yhtiöt Yleisradio Yksityinen televisiotoiminta 2.6. Ohjelma-aineiston määrän kehitys 2.7. Säilytettävän aineiston määrä Kaikki radio- ja tv-lähetykset tallennetaan Radio- ja tv-lähetyksistä tallennetaan vain osa 2.8. Organisaatiovaihtoehdot pitkäaikaissäilytyksen järjestämiseksi 2.9. Kustannukset Suositukset ja jatkotoimenpiteet 3. ELEKTRONISEN AINEISTON SIJOITUSPAIKKA 3.1. Taustaa 3.2. Hankkeiden luonne ja laajuus 3.3. Digitointi 3.4. Digitoidun aineiston kuvailu 3.5. Elektronisen aineiston vapaakappaleet 3.6. Elektronisen aineiston pitkäaikaissäilytys 3.7. Johtopäätökset

8 Opetusministeriölle Opetusministeriö asetti työryhmän, jonka tehtävänä oli 1. laatia hallituksen esitys uudeksi vapaakappalelaiksi sekä siihen liittyviksi muiksi säädöksiksi; 2. selvittää vaihtoehdot radio- ja tv-ohjelmien pitkäaikaissäilytyksen järjestämiseksi sekä; 3. selvittää vaihtoehdot elektronisen aineiston sijoituspaikaksi. Työryhmän esityksen uudeksi vapaakappalelaiksi tuli keskeisten periaatteiden osalta pohjautua opetusministeriön vuonna 1997 asettaman vapaakappaletyöryhmän esittämiin periaatekannanottoihin (Vapaakappalelain uudistamisen tarve ja suuntaviivat, opetusministeriön työryhmien muistioita 24:1998) siten, että luovutusvelvollisuuden piiriin otetaan myös elektroninen julkaisutuotanto perinteisen painetun aineiston osalta nykyisten sijoituskirjastojen pääosin säilyy; luovutusvelvollisuuden laajentaminen elektroniseen aineistoon tapahtuu siten, että tekijänoikeuden haltijoiden edut turvataan; lainsäädännöllä taataan edellytykset aineiston säilymiselle ja käytettävyydelle. Työryhmän tuli saada työnsä päätökseen mennessä. Työryhmän puheenjohtajaksi opetusministeriö kutsui korkeakouluneuvos Juhani Hakkaraisen opetusministeriöstä sekä jäseniksi ylikirjastonhoitaja Esko Häklin Helsingin yliopiston kirjastosta, ylikirjastonhoitaja Päivi Kytömäen Oulun yliopiston kirjastosta, osastopäällikkö Mikko Laineen WSOY:stä, toimistopäällikkö Riitta Mattilan Helsingin yliopiston kirjastosta, päälakimies Eero Mörän Alma Mediasta, hallitussihteeri Ulla Taskisen opetusministeriöstä sekä arkistopäällikkö Lasse Vihosen Yleisradiosta. Työryhmän pysyväksi asiantuntijaksi määrättiin kehittämisjohtaja Juha Hakala Helsingin yliopiston kirjastosta. Viestintätieteiden yliopistoverkon edustajana on työryhmän työskentelyyn osallistunut professori Ulla-Maija Kivikuru Svenska Social- och kommunalhögskolanista radio- ja tv-arkistointia koskevien kysymysten osalta. Työryhmän sihteereinä toimivat toimistopäällikkö Riitta Mattila ja esittelijä Anne Luoto-Halvari opetusministeriöstä. Työryhmä otti nimekseen Vapaakappalelaki työryhmä. Työryhmän tuli työnsä aikana kuulla niitä tahoja, joihin vapaakappalelain uudistaminen mahdollisesti tulee vaikuttamaan. Työryhmä järjesti tähän liittyen kuulemistilaisuuden, johon kutsuttiin kustantajien, vapaakappale-kirjastojen ja radio- ja televisioyhtiöiden edustajia. Työryhmän puheenjohtaja ja sihteeri ovat lisäksi neuvotelleet radio- ja televisio-aineiston arkistointiin liittyen vielä erikseen Suomen Elokuva-arkiston sekä arkistolaitoksen edustajien kanssa.

9 Työryhmän muistio koostuu seuraavista osista: 1. Hallituksen esitys uudeksi vapaakappalelaiksi 2. Radio- ja tv-aineistojen pitkäaikaissäilytyksen järjestäminen 3. Elektronisen aineiston sijoituspaikka Työryhmä toteaa lisäksi, että vapaakappalelain uudistaminen työryhmän ehdottamalla tavalla edellyttää samanaikaista tekijänoikeussäännösten muuttamista siten, että vapaakappaleaineistojen pitkäaikainen säilyttäminen ja niiden tarkoituksenmukainen käyttäminen on mahdollista. Voimassaolevat tekijänoikeussäädökset tarjoavat jo nykyisellään tältä osin riittävät puitteet perinteisen painateaineiston osalta. Sen sijaan tietyt uudistukset ovat tarpeen sähköisten aineistojen osalta. Työryhmällä ei kuitenkaan ole ollut edellytyksiä tehdä tältä osin täsmällisiä ehdotuksia, vaan tarvittavat säädösmuutokset on tarkoituksenmukaista valmistella tekijänoikeuslainsäädännön muun kansainväliseen kehitykseen liittyvän valmistelun yhteydessä. Radio- ja televisioaineistojen pitkäaikaissäilytyksen osalta työryhmä ehdottaa, että opetusministeriö, hankittuaan työryhmän ehdotuksesta tarvittavat lausunnot, tekisi päätöksen niistä periaatelinjauksista, joiden mukaisesti kysymys tullaan järjestämään sekä välittömästi tämän jälkeen käynnistäisi asian yksityiskohtaisen jatkosuunnittelun. Työryhmä pitää ensiarvoisena, että suunnittelussa toimitaan tiiviissä yhteistyössä keskeisten radio- ja tv-yhtiöiden kanssa. Periaatepäätöksen yhteydessä opetusministeriön tulisi myös varautua hankkeen toteuttamisesta aiheutuviin kustannuksiin. Työryhmä korostaa, että joukkoviestinnän arkistoinnin järjestäminen myös radio- ja televisioaineistojen osalta on suomalaisen tutkimusjärjestelmän kannalta olennainen kysymys. Riippumatta ratkaisumallista, joka jatkovalmistelun pohjaksi otetaan, lähtökohtana tulee olla, että tarkoitukseen voidaan osoittaa verraten merkittävät uudet voimavarat. Varsinaisen vapaakappalelain osalta työryhmä toteaa, että sen jatkovalmistelua tulisi jatkaa mahdollisimman pikaisesti ja pyrkiä saattamaan se voimaan riippumatta radio- ja tvarkistointihankkeen toteuttamisaikataulusta ottaen kuitenkin huomioon erityisesti se, mitä edellä on todettu tähän liittyvästä tekijänoikeussäädösten uudistamistarpeesta. Saatuaan työnsä päätökseen työryhmä jättää kunnioittavasti muistionsa opetusministeriölle. Helsingissä 31 päivänä maaliskuuta 2000 Esko Häkli Mikko Laine Ulla Taskinen Anne Luoto-Halvari Juhani Hakkarainen Päivi Kytömäki Eero Mörä Lasse Vihonen Riitta Mattila

10 1. HALLITUKSEN ESITYS UUDEKSI VAPAAKAPPALELAIKSI Hallituksen esitys vapaakappalelaiksi ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi vapaakappalelaki, jolla korvataan nykyinen vastaava lainsäädäntö. Kansallisen kulttuuriperinnön tuotteiden säilyttämiseksi sekä niiden saattamiseksi ensi sijassa tutkimuksen käyttöön painotuotteet ja monennetut ääntä, kuvaa tai tekstiä sisältävät tekniset tallenteet sekä verkkojulkaisut tulisi luovuttaa Helsingin yliopiston kirjastolle tuotteen laadusta riippuen yhdestä kuuteen kappaleena. Laissa säädettäisiin myös poikkeuksista tähän luovutusvelvollisuuteen. Useana kappaleena luovutettavat tuotteet jaettaisiin myös eräille muille yliopistokirjastoille. Suurin muutos nykyiseen on erilaisten elektronisessa muodossa olevien julkaisujen sisällyttäminen lakiin. Lakiin ei tässä vaiheessa ole sisällytetty radio- ja tv-ohjelmien arkistointia. Elokuvien arkistoinnista on säädetty erikseen laissa elokuvien arkistonnista. Vapaakappaleet olisivat ensi sijassa tutkijoiden, mutta myös muiden tarvitsijoiden käytössä. Niiden käyttöön sovellettaisiin tekijänoikeuslainsäädäntöä. Ehdotettu laki on tarkoitettu tulemaan voimaan vuoden 200 alusta. YLEISPERUSTELUT 1. Nykytila 1.1. Lainsäädäntö Kansallisen henkisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on järjestetty lainsäädännöllisesti arkistolailla (831/94), lailla elokuvien arkistoinnista (576/84) ja vapaakappalelailla (420/80). Arkistolainsäädäntö koskee ensisijaisesti julkishallinnon tuottaman asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilyttämistä. Voimassaoleva arkistolaki kuitenkin kattaa myös muussa kuin perinteisen paperiasiakirjan muodossa olevan julkishallinnon tuottaman informaation. Asiakirjallisen aineiston tallettamisesta ja myöhemmästä käyttöön asettamisesta vastaavat viranomaisten omat arkistot ja viime kädessä valtion hallinnon tuottaman aineiston osalta arkistolaitos eli kansallisarkisto ja maakunta-arkistot. Arkistolainsäädännön tavoitteita tukee laki yksityisluontoisten arkistojen valtionavusta (998/74), jonka nojalla eräät keskeiset yksityiset arkistot saavat valtionavustusta toimintaansa varten. Elokuvien arkistointilaissa säädetään kotimaassa tuotetun liikkuvaa kuvaa sisältävän aineiston tallentamisesta. Laki kattaa varsinaisen elokuvatuotannon, muun liikkuvaa kuvaa sisältävän aineiston ja periaatteessa myös kotimaista tuotantoa olevan televisiota varten tuotetun aineiston. Lain edellyttämistä tehtävistä huolehtii Suomen elokuva-arkisto.

11 Vapaakappalelaki ja sen nojalla annettu vapaakappaleasetus säätelevät painotuotteiden ja ääni- ja kuvatallenteiden talletusta. Laki koskee siis lähtökohtaisesti sellaista aineistoa, jota levitetään suurina kappalemäärinä yleisön saataville. Lain mukaan painotuotteen sekä ääni- ja kuvatallenteen valmistaja on velvollinen luovuttamaan valmistamiaan tuotteita Helsingin yliopiston kirjastolle maksuttomina vapaakappaleina. Lainsäädännön tavoitteina ovat kansallisen kulttuurin tuotteiden säilyttäminen, luetteloiminen, tilastoiminen ja niiden saattaminen tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Osa aineistosta kuuluu myös arkistolain piiriin. On kuitenkin ilmeistä, että vapaakappalekirjastojen kautta tämän aineiston käytettävyys lisääntyy tarkemman rekisteröinnin ja väljempien käyttöehtojen ansiosta. Painotuotteita luovutetaan kuusi, sanomalehtiä sekä ääni- ja kuvatallenteita kaksi kappaletta. Painotuotteet sijoitetaan Helsingin, Turun, Jyväskylän ja Oulun yliopistojen kirjastoihin sekä Åbo Akademin kirjastoon ja Eduskunnan kirjastoon. Tuotteet, joita Eduskunnan kirjasto ei liitä kokoelmiinsa, sijoitetaan Joensuun yliopiston kirjastoon. Sanomalehdet sijoitetaan Helsingin yliopiston sekä vaihtoehtoisesti joko Turun yliopiston tai Åbo Akademin kirjastoihin. Ääni- ja kuvatallenteet sijoitetaan Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen kirjastoihin. Vapaakappaleina luovutetaan myös laissa tarkoitettujen tuotteiden yhdistelmät, joita levitetään yhtenä kokonaisuutena esim. niin sanotut opetuspaketit. Samoin tulee luovuttaa ulkomailla valmistetut tuotteet, jotka on pääasiassa tarkoitettu levitettäviksi Suomessa. Vapaakappalelaissa on säädetty eräitä poikkeuksia luovutusvelvollisuudesta joko sillä perusteella, että kyseinen aineisto on informaatiosisällöltään hyvin vähäistä, sen jakelu on rajoitettua tai luovutus muusta syystä on kohtuutonta. Vapaakappalelain mukaan luovutetun aineiston saattamisesta yleisön käyttöön on voimassa, mitä tekijänoikeuslaissa on säädetty. Muun aineiston osalta noudatetaan soveltuvin osin mitä yleisten asiakirjain julkisuudesta on säädetty. Laki sisältää myös rangaistusäännökset luovutusvelvollisuuden rikkomisen varalta. Vapaakappalelain nojalla annettu vapaakappaleasetus sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä vapaakappaleiden luovutusmenettelystä, salassa pidettävien tuotteiden säilyttämisestä sekä perusteista ja menettelystä, joilla voidaan myöntää helpotuksia luovutusvelvollisuuteen. Painovapauslain (1/19) 12 :n mukaan kirjapainojen on lisäksi luovutettava yksi kappale painamistaan tuotteista oikeusministeriöön. Säännös ei koske kaikkia painotuotteita Käytäntö Vapaakappaleina saadaan nykyisin Helsingin yliopiston kirjastoon vuosittain lähes julkaisua. Lukuun sisältyvät kirjat, sanomalehtien ja aikakauslehtien numerot, erilaiset pienpainatteet, kartat, nuottijulkaisut sekä audiovisuaalinen aineisto, kuten äänilevyt ja kasetit. Muihin vapaakappalekirjastoihin aineistoa kertyy jonkin verran vähemmän, koska sanomalehtiä ja av-aineistoa luovutetaan vain kaksi vapaakappaletta.

12 Vapaakappaleiden vuotuinen kartunta on tällä hetkellä seuraava: Kirjasto Painatteet Sanomalehdet Av-aineisto kpl hm kpl hm kpl HYK TYK JYK ÅAB OYK Ek/JoyK Yhteensä Kirjapainot ja muut vapaakappaleaineiston valmistajat toimittavat sekä painatteet että ääni- ja kuvatallenteet suoraan Helsingin yliopiston kirjastoon, missä aineisto lajitellaan ja lähetetään edelleen muihin vapaakappalekirjastoihin. Helsingin yliopiston kirjasto myös valvoo lain noudattamista, ja huolehtii puuttuvien julkaisujen sekä kirjapainolähetysten jälkipyydännästä. Helsingin yliopiston kirjastoon jäävä aineisto lajitellaan aineistotyypeittäin. Kirjat, erilaiset lehdet ja sarjat, kartat, nuottijulkaisut sekä audiovisuaalinen aineisto luetteloidaan kansallisbibliografiatietokantaan Fennicaan tai musiikin yhteisluetteloon Violaan. Kansallisbibliografiaan rekisteröidyt tietueet ovat edelleen koko kirja-alan, niin kirjastojen kuin kustantajien ja kirjakauppojenkin käytettävissä hyvin nopeasti julkaisujen ilmestymisen jälkeen. Fennicaan vietyjen tietojen pohjalta tuotetaan vuosittain maamme julkaisutilastot sekä kotimaisiin että ulkomaisiin tilastojulkaisuihin. Luetteloinnin ulkopuolelle jäävä aineisto, ns. pienpainatteet, joita ovat esimerkiksi mainokset, ohjelmat, esitteet, säännöt, julisteet, puhelinluettelot jne, lajitellaan ja järjestetään julkaisijan mukaan niin että ne ovat asiakkaiden käytettävissä. Myös pienpainatteet tilastoidaan. Kaikki vapaakappaleet muodostavat kirjaston muista kokoelmista erillisen kansalliskokoelman. Myös muissa vapaakappalekirjastoissa aineisto järjestetään siten, että se on tarvitsijoiden käytettävissä. Tältä osin käytännöt vaihtelevat eri kirjastoissa, eikä kaikilla vapaakappalekirjastoilla käytännössä ole ollut mahdollisuutta koko aineiston käsittelyyn siten, että se voitaisiin tyydyttävästi asettaa käyttöön. Opetusministeriön ohjeisiin perustuen kirjastot asettavat vapaakappaleaineiston tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Muun muassa aineiston säilyvyyden vuoksi käyttöä voidaan eri tavoin rajoittaa. Tarkimmin käyttö on rajoitettu Helsingin yliopiston kirjaston kansalliskokoelmassa Kansainvälinen kehitys Suomen vapaakappalelainsäädäntöä peruspiirteiltään vastaava järjestelmä on voimassa useimmissa länsimaisen kulttuurin maissa. Lainsäädännöt poikkeavat kuitenkin niin kattavuudeltaan, talletettavien kappaleiden lukumäärän osalta kuin myös käytännön toteutustavoiltaan

13 huomattavastikin toisistaan. Eräissä maissa on saman lain alaisuuteen kytketty painotuotteiden lisäksi myös radio- ja televisioaineiston ja elokuva-aineiston tallennusjärjestelmä. Uusimpana kehityspiirteenä on se, että vapaakappalelainsäädäntö on ulotettu koskemaan myös uutta sähköistä julkaisutuotantoa. Kaikissa pohjoismaissa lainsäädäntö on pitkälti samansuuntainen. Norjassa tuli jo vuonna 1990 voimaan uudistettu laki, johon on sisällytetty laajasti kaikki aineistotyypit. Laki kattaa painotuotteiden lisäksi audiovisuaalisen aineiston, äänitteet, elokuvat sekä radio- ja televisioohjelmat. Elektronisten aineistojen osalta Norja on edelläkävijämaa, sillä laki kattaa sekä verkkojulkaisut että elektroniset tallenteet, kuten CD-ROM-levyt. Painatteita luovuttaa sekä valmistaja että kustantaja yhteensä à 7 kappaletta, ja muita monennettuja tallenteita toimitetaan à 2 kappaletta. Ruotsin uusi vapaakappalelaki vuodelta 1993 on lähes yhtä kattava kuin Norjan laki, mutta se ei toistaiseksi sisällä verkkojulkaisuja. Luovutusvelvollinen on ensisijaisesti tuotteen valmistaja. Painotuotteita ja atk-tallenteita luovutetaan à 7 kappaletta seitsemään vapaakappalekirjastoon, audiovisuaalinen aineisto talletetaan arkistoon Arkivet för ljud och bild. Vuonna 1998 valmistuneessa selvityksessä ehdotetaan myös verkkojulkaisujen sisällyttämistä lakiin. Ehdotettu luovutusmenettely on pääperiaatteiltaan samansuuntainen kuin vapaakappalelaki työryhmän esitys. Tanskassa vuonna 1998 voimaan astunut uusi laki kattaa painatteiden lisäksi äänitteet, videot sekä elektroniset julkaisut tallenteina ja verkkojulkaisuina. Vapaakappaleaineistoa ovat vain itsenäisen staattisen kokonaisuuden muodostamat dokumentit, verkkojulkaisuista ulkopuolelle rajautuvat tällöin dynaamiset jatkuvasti päivittyvät verkkojulkaisut. Painatteita ja muita tallenteita luovutetaan kaksi kappaletta. Verkkojulkaisujen luovutus perustuu ilmoitusmenettelyyn sekä luovuttajan velvollisuuteen antaa luovutukseen tarvittavat tiedot. Elokuvien arkistoinnista säädetään erikseen, ja radio- ja tv-ohjelmien arkistointi on hoidettu vapaaehtoisin sopimuksin. Islannin vapaakappalelaki vuodelta 1977 kattaa painotuotteet à 4 kappaletta sekä äänitteet à 3 kappaletta. Vuonna 1999 on valmistunut lainuudistusesitys, jonka mukaan sekä tekniset tallenteet että verkkojulkaisut sisällytettäisiin lakiin ja talletettaisiin Kansalliskirjastoon. Elokuvat ja videot luovutettaisiin elokuvamuseoon Kvikmyndasafn Islands. Euroopan unionin piirissä on vapaakappalejärjestelmien kehittämiseksi ja yhtenäistämiseksi tehty asiantuntijaselvityksiä ja laadittu eräitä suosituksia. Vuonna 1995 pidetyssä Euroopan kansalliskirjastojen kokouksessa sekä kirjastojen että kustantajien edustajat olivat yksimielisiä elektronisessa muodossa olevan julkaisutuotannon arkistointitarpeesta. Suositukset arkistoitavan aineiston valintakriteereistä, luetteloinnista sekä pitkäaikaissäilytyksen periaatteista julkaistiinkin jo vuonna Keskeisenä periaatteena on kaikkien aineistotyyppien käsitteleminen samalla tavalla julkaisujen tallennemuodosta riippumatta. Käytännön toteutuksessa on kuitenkin otettava huomioon erilaisten julkaisutyyppien vapaakappaleluovutukseen, pysyvään arkistointiin sekä käyttöön liittyvät rajoitukset. Esim. tietokantojen sekä dynaamisten verkkojulkaisujen arkistointi ei ole mahdollista samassa laajuudessa kuin perinteisten painotuotteiden arkistointi Nykytilan arviointi Voimassaolevan vapaakappalelain kehittämistarve on ollut esillä jo 1980-luvun lopulta lähtien. Kehittämistarpeet liittyvät toisaalta perinteisiin painotuotteisiin, toisaalta erityisesti uusimuotoisiin aineistoihin. Perinteisten painotuotteiden osalta vapaakappalekirjastoilla on tarvetta eräin osin

14 vähentää aineiston kertymistä. Kirjastoihin kertyy tällä hetkellä aineistoa, jonka säilyttämistä useana kappaleena ei voida pitää tarpeellisena, ja toisaalta aineistoryhmiä, joiden asianmukaiseen käsittelyyn kirjastoilla ei ole voimavaroja. Viestinnän volyymin laajentuessa voimakkaasti on aineiston pysyvässä säilyttämisessä tarpeen yleisestikin pyrkiä nykyistä suurempaan valikoivuuteen. Uusien elektronisten julkaisumuotojen laajetessa perinteisen painateaineiston merkitys viestinnän välineenä vähenee suhteellisesti, joskaan ei välttämättä absoluuttisesti. Tämän vuoksi on lainsäädännön tarkoitusperien saavuttamisen kannalta välttämätöntä, että myös nämä uudet julkaisumuodot otettaisiin systemaattisen, julkisen vallan ylläpitämän tallennusjärjestelmän piiriin. Lisäksi voidaan todeta, että elokuvien ja television aineiston tallentamisessa on tällä hetkellä käytännön tasolla selkeitä aukkoja eikä radio-ohjelmiston osalta ole olemassa minkäänlaista julkista tallennusmenettelyä. 2. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset Esityksen tavoitteena on turvata kansallisen henkisen perinnön säilyttäminen keskeisten joukkoviestinnän alueiden osalta. Vapaakappalejärjestelmän avulla on jo nykyiselläänkin turvattu perinteisten painotuotteiden sekä ääni- ja kuvatallenteiden tallettaminen ja pysyvä säilyttäminen. Esitys laajentaa tallettamisvelvollisuuden koskemaan myös sähköistä julkaisutoimintaa sen eri muodoissa. Talletusvelvollisuuden piiriin tulisivat sekä fyysisinä tallenteina levitettävät elektroniset tuotteet että tietoverkkojen kautta yleisön käytettäväksi asetetut julkaisut. Perinteisen painetun vapaakappaleaineiston osalta esitys merkitsee kevennystä nykyiseen luovutusvelvollisuuteen siten, että eräiden tuotteiden osalta luovutettavien kappaleiden lukumäärää vähennetään. Tältä osin esitys helpottaa myös asianomaisten kirjastojen rasitusta. Yksinomaan kansallisen kulttuurin tuotteiden pysyvän arkistoinnin kannalta ei aineiston tallettaminen kuuteen vapaakappalekirjastoon olisi välttämättä tarpeen. Vapaakappalejärjestelmä on kuitenkin ainoa keino luoda nykyisen laajuiset kotimaisen aineiston kokoelmat. Tavanomaisia hankintakanavia käyttäen ei esimerkiksi olisi mahdollista saada kirjastojen kokoelmiin eikaupallista ns. harmaata kirjallisuutta, joka on tärkeää tutkimuksen lähdemateriaalia vapaakappalekirjastoissa eri puolilla Suomea. Siksi on tärkeää, että vapaakappalekirjastojen lukumäärä ja sijoitus tulisi säilymään pääosin ennallaan. Esityksen mukaan Eduskunnan kirjastolle nykyisin kuuluva painotuotteita koskeva vapaakappaleoikeus kuitenkin siirtyisi kokonaisuudessaan Joensuun yliopistolle. Sähköiset julkaisut, jotka luovutettaisiin vain yhtenä kappaleena, asetettaisiin vastaavasti suojattuina tietoverkkojen kautta valvottuun käyttöön myös muissa vapaakappalekirjastoissa. Esityksen suurin muutos koskee elektronisessa muodossa olevien aineistojen sisällyttämistä lakiin. Laki kattaisi sekä tekniset tallenteet, kuten CD-ROM ja DVD levyt, että verkkojulkaisut, joilla tarkoitetaan kaikkia tietoverkkojen välityksellä käytettäviä aineistoja, myös tietokantoja. Osa verkkojulkaisuista on perinteiseen kirjaan rinnastettavia staattisia dokumentteja, joiden arkistoiminen vapaakappalekokoelmiin on johdonmukaista. Suuri osa verkkoaineistoista on kuitenkin dynaamisia jatkuvasti päivittyviä dokumentteja, joiden kaikkia versioita ei ole mahdollista arkistoida. Myös tietokantojen arkistoiminen sellaisenaan on mahdotonta. Ohjelmistot jäisivät pääsääntöisesti lain ulkopuolelle, sen sijaan suuri osa verkossa ja tallenteina ilmestyvistä peleistä olisi vapaakappaleaineistoa. Lakiesitykseen ei ole kirjattu yksityiskohtaisesti, millä laajuudella ja miten kattavasti erilaisia verkkoaineistoja kerätään, ei myöskään tarkkoja säännöksiä luovutuskäytännöistä. Tavoitteena on järjestää elektronisen aineiston luovutuskäytännöt mahdollisimman helpoiksi ja yksinkertaisiksi sekä luovuttajille että vastaanottajalle. Käytännössä erilaiset aineistot edellyttävät erilaisia luovutus-

15 ja arkistointimenetelmiä. Suurin osa verkkojulkaisuista on toistaiseksi vapaasti käytettävissä, lähivuosina kasvava osa aineistosta edellyttää käyttöoikeuksia. Vapaan aineiston keruu, tallennus ja haettavaksi saattaminen on nykyisin mahdollista hoitaa automaattisesti keruuohjelmien avulla. Keruu voidaan ohjelmallisesti hoitaa varsin kattavasti. Tämän vuoksi esitetään, että Helsingin yliopiston kirjasto tai sen valtuuttama taho kerää verkossa vapaasti käytettävät dokumentit. Luovutusvelvollisuus koskisi tällöin ainoastaan teknisiä tallenteita sekä käyttörajoitusten alaisia verkkojulkaisuja. Käyttörajoitusten alaisten verkkojulkaisujen keruu edellyttää yhteistyötä julkaisijan kanssa, ja laissa säädettäisiin julkaisijan velvollisuudesta luovuttaa julkaisuista yksi kopio sekä antaa pitkäaikaissäilytystä varten tarvittavat tiedot ja ohjeet. Käytännössä huomattava osa myös käyttörajoitusten alaisista verkkojulkaisuista voidaan kerätä ohjelmallisesti. Tietokantojen luovutuksesta ei lakiehdotuksessa ole erikseen säädöstä, vaan niiden luovutus arkistointia varten on hoidettava tapauskohtaisesti esim. siinä vaiheessa kun päivitys on lopetettu. Eri aineistoille soveltuvat eri tekniikat ja ajan myötä syntyy uusia ratkaisuja. Tämän vuoksi esitetään, että käytännön luovutus organisoidaan Helsingin yliopiston kirjaston ohjeistuksella, kuitenkin niin ettei luovutuksesta aiheudu luovuttajalle kohtuuttomia kustannuksia. Voimassa olevan vapaakappalelain mukaista linjaa noudattaen myös lakiehdotuksen mukaan vapaakappaleet olisivat tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käytettävissä. Vapaakappalekokoelmat palvelevat sekä tutkimusta että yksittäisten henkilöiden muuta vakavaa tiedonhakua. Varsinaisen tieteellisen tutkimuksen ohella kokoelmia käytetään esimerkiksi lehdistössä ja radio- ja televisiotoiminnassa visuaalisena ja sanallisena aineistona, yksityisille henkilöille kokoelmat ovat erityisesti suku- ja paikallishistorian tutkimuksen lähdemateriaalina. Aineistojen käyttöä säätelevät kuitenkin aina tekijänoikeussäädökset. Perinteisten painotuotteiden osalta käyttöön ei liity ongelmia, ja niiden osalta erilaiset käyttörajoitukset tulisivat liittymään lähinnä aineistojen pitkäaikaissäilytykseen. Sähköisten aineistojen käytön osalta tilanne tulee olemaan monimutkaisempi, koska niitä on helppo muokata ja kopioida eikä niiden kirjastokäyttö ole mahdollista painettujen julkaisujen tavoin. Sähköinen vapaakappaleaineisto on talletettava niin, että dokumenttien autenttisuus on tarpeen tullen todettavissa ja niiden muokkaus ja laiton kopiointi estetään. Vapaakappalejärjestelmällä ei myöskään korvata tuotteiden kaupallista markkinointia eikä sen avulla ratkaista elektronisten aineistojen yleistä käyttöön asettamista, josta vastaavat julkaisujen oikeudenhaltijat. Helsingin yliopiston kirjastossa verkkoaineisto tultaisiin tallettamaan arkistopalvelimelle aineiston pitkäaikaissäilytyksen turvaamiseksi. Asiakkailla tulisi olemaan vapaakappalekirjastoissa tarkoitusta varten varatuilla työasemilla katseluoikeus sekä kontrolloidut kopiointi- ja tulostusmahdollisuudet. Arkistokokoelman käyttö tulisi siis olemaan tarkoin rajattua paikallisiin työasemiin. Jos vapaakappaleena saatu elektroninen julkaisu halutaan normaaliin yleisökäyttöön, siitä hankitaan tavanomaisia hankintakanavia käyttäen kopio, joka on asiakkaiden käytettävissä oikeudenhaltijoiden kanssa tehtyjen sopimusten mukaisesti. Fennica-tietokantaan luetteloitaisiin verkkojulkaisuja samojen valintakriteerien mukaan kuin muutakin vapaakappaleaineistoa. Verkkodokumenttien valtava määrä edellyttää kuitenkin myös muunlaisten hakujärjestelmien kehittämistä. Erityisesti arkistointia varten ohjelmallisesti kerättävälle vapaalle verkkoaineistolle kehitetään automaattiseen indeksointiin perustuva hakujärjestelmä. Jotta verkossa ilmestyvät julkaisut, kuten korkeakoulujen väitöskirjat ja muut tutkimukset saataisiin suunnilleen yhtä kattavasti kuin painotuotteetkin luetteloiduksi kansallisbibliografiaan, on kuitenkin tärkeää kehittää nykyistä laajempaa luetteloinnin yhteistyötä kaikkien vapaakappalekirjastojen sekä mahdollisuuksien mukaan myös muiden tahojen kanssa.

16 Perinteisten aineistojen osalta esitys asiallisesti vastaa keskeisin osin voimassa olevaa vapaakappalelakia. Esityksessä lain systematiikkaa on kuitenkin selkeytetty ja lähes kaikkiin nykyisiin säännöksiin esitetään tarkennuksia. Tämän johdosta on tarkoituksenmukaista säätää kokonaan uusi laki, jolla aiempi vapaakappalelaki kumotaan. Voimassa olevassa vapaakappaleasetuksessa olevista säännöksistä osaa voidaan pitää nykyisellään tarpeettomina. Vapaakappaleiden luovutusmenettelyyn liittyvät, nykyisin asetukseen sisältyvät säännökset on esityksessä ehdotettu otettavaksi lakiin. Tämän vuoksi ei erityistä asetusta nyt ehdoteta säädettäväksi. Useat vapaakappalelain säännökset edellyttävät kuitenkin käytännön tasolla tarkempaa ohjeistusta. Tämä ohjeistus on tarkoituksenmukaista suorittaa lain valvontaviranomaisen, Helsingin yliopiston kirjaston toimesta. Ehdotukseen on otettu tarvittavat valtuussäännökset tätä varten. 3. Esityksen vaikutukset Esityksen tärkein tavoite on, että myös erityyppiset elektronisessa muodossa olevat julkaisut saadaan järjestelmällisesti talletetuksi erityisesti tutkimustoiminnan myöhempää käyttöä varten. Perinteisen painatetuotannon osalta esityksen aiheuttamat muutokset ovat sekä aineiston käyttäjien että luovutusvelvollisten kannalta vähäisiä. Suurimmat vaikutukset johtuvat uusimuotoisten aineistojen tulosta luovutusvelvollisuuden piiriin. Painateaineistoja koskevien uudistusten taloudellinen merkitys ei ole suuri, koska lain kate säilyy lähes ennallaan. Uudistusehdotuksen mukaan vapaakappaleiden kokonaismäärä tulisi vähenemään nykyisestä lähes yksiköstä noin 25 %. Vähennys koskisi sanomalehtiä ja av-aineistoa, joita luovutettaisiin kahden kappaleen sijasta yksi kappale sekä pienpainatteita, joita luovutettaisiin kuuden kappaleen sijasta kaksi kappaletta. Sanomalehtien osalta olisi kyse yhteensä noin lehtinumeron vähennyksestä kahdessa kirjastossa sekä av-aineiston osalta noin 6000 yksikön vähennystä yhdessä kirjastosta. Pienpainatteiden kappalemäärien vähennyksen voidaan arvioida merkitsevän neljässä vapaakappalekirjastossa kutakin kirjastoa kohti noin painatteen eli metrin vähennystä nykyisestä n painatteen ja vajaan 400 metrin vuosikartunnasta. Nykyisin vuotuisen vapaakappaleaineiston vastaanottoon ja järjestämiseen käytetään sijoituskirjastoissa yhteensä lähes 50 henkilötyövuotta, ja markkamääräiset kustannukset vuosikartunnan tila- ja lähetyskustannuksineen ovat noin 7 miljoonaa markkaa. Niissä neljässä kirjastossa, joihin ei pienpainatteita enää karttuisi, kustannussäästöt sekä henkilötyön, kuljetusten että tilakustannusten osalta olisivat arviolta noin 10 %. Helsingin yliopiston kirjastoon talletettavat aineistomäärät pysyisivät lähes ennallaan, tosin muihin kirjastoihin välitettävien painatteiden määrä vähenisi. Toisaalta erilaisten kappalemäärien seuranta sekä tiheämpi luovutuskäytäntö tulee lisäämään lainvalvontaan ja aineiston seurantaan tarvittavaa työpanosta. Turun yliopiston kirjastoon karttuisi myös - sanomalehtiä ja teknisiä tallenteita lukuun ottamatta - lähes täydelliset vapaakappalekokoelmat, joten kustannukset sielläkin säilyisivät suunnilleen nykyisellään. Luovutusvelvollisille painotuotteiden aineistomäärien väheneminen merkitsee jonkin verran alenevia kustannuksia. Kysymys on kuitenkin lähinnä laskennallisista säästöistä. Lähetettävien painatteiden määrä vähenisi n. 25 %, mutta koska vähennys koskee lähinnä pienimuotoisia painatteita, tuotanto- ja lähetyskustannusten vähennys lienee vain % luokkaa. Elektronisessa muodossa olevan aineiston sisällyttäminen lakiin merkitsee muutosta erityisesti Helsingin yliopiston kirjastossa, johon on hankittava aineistojen vastaanottamiseen, säilyttämiseen ja käyttöön asettamiseen tarvittava infrastruktuuri. Aineistot tulee saada käyttöön myös kaikissa muissa vapaakappalekirjastoissa, mutta käytön tulee olla tarkoin valvottua. Henkilöstökuluista

17 suurimman osan on arvioitu menevän uusien luetteloijien palkkaamiseen. Verkkojulkaisujen hakujärjestelmien ja viitetietokantojen ylläpitäminen sekä keskeisten elektronisten julkaisujen rekisteröiminen kansallisbibliografiaan edellyttää n. neljän henkilön vuosittaista työpanosta, muissa vapaakappalekirjastoissa luetteloinnin yhteistyö edellyttäisi kussakin 0.5 henkilötyövuotta. Tavoitteena on kuvailla merkittävä määrä aineistosta tasolla, joka riittää paitsi tehokkaan tiedonhaun myös muiden kirjastojen sekä elektronisen kaupankäynnin tarpeisiin. Verkkokaupat voisivat hankkia aineiston viitetiedot kansalliskirjastosta perinteisen kirja-aineiston viitteiden ohella. Toiminnan koordinointiin sekä järjestelmien ylläpitoon tarvitaan lisäksi kaksi henkilöä Helsinkiin. Laite- ja ohjelmistokuluihin tulee vuonna 2001 sisällyttää verkkoaineiston keruuseen tarvittava ohjelmisto sekä palvelin, arkistotietokannan ja verkkoindeksin ohjelmistot ja palvelimet, CD-ROM -levyjen yleisökäyttöön tarvittavat ohjelmistot ja laitteet sekä PC-laitteet ja ohjelmistot henkilökunnan ja asiakkaiden käyttöön. Vuonna 2002 tulisi hankittavaksi sanomalehtien kokotekstitietokantojen arkistopalvelin sekä ohjelmisto, verkkoharavan palvelinkoneen laajennus sekä vuonna 2001 hankittujen verkkoaineiston palvelimen ja yleisönkäyttöön tarkoitettujen CD- ROM -laitteistojen laajennus. Laite-, ohjelmisto- ja henkilökustannusten arvioidaan olevan lain voimaantulovuotena yhteensä noin 3,5 miljoonaa markkaa, seuraavana vuotena noin 3 miljoonaa markkaa vuodessa, minkä jälkeen kustannukset laskevat vuositasolla runsaaseen 2 miljoonaan markkaan. Kirjastojen kustannukset: Menolaji HYK Muut kirjastot yhteensä Laitteet, ohjelmistot Ulkopuol. konsulttityö Palvelut, (toiminnon ulkoistaminen) Tuki- ja ylläpitokust. Henkilötyövuodet HYK Muut kirjastot yhteensä HYK htv htv htv htv htv Muut kirjastot yhteensä 2 htv Yhteensä Sähköisten aineistojen luovutusvelvollisuus aiheuttaa luovutusvelvollisille lisäkustannuksia. Niiden määrää on kuitenkin vaikeata ennakoida. Vapaasti verkossa käytettävissä olevan aineiston osalta luovuttajille ei oletettavasti synny kustannuksia, koska aineiston kokoamisesta vastaa Helsingin yliopiston kirjasto. Käyttörajoituksellisen verkkoaineiston määrä on ainakin toistaiseksi verraten pieni. Kun kaupallisessa levityksessä olevia painettuja kirjoja julkaistaan vuosittain noin 7000 nimekettä, maksullisia tai muuten käyttörajoituksellisia verkkojulkaisuja on huomattavasti vähemmän,

18 nykyisin ehkä muutama sata, lähivuosina ehkä tuhansia julkaisuja. Luovutus tai aineiston automaattisen keruun edellyttämien tietojen, kuten käyttäjätunnuksen ja salasanan, tai aineiston konvertointiin tarvittavan tuen antaminen Helsingin yliopiston kirjastolle edellyttää luovuttajilta henkilötyötä, jonka taloudellinen arvo ei ole täsmällisesti arvioitavissa. Eri aineistoille on sovellettava eri tekniikoita ja ajan myötä syntyy uusia ratkaisuja, joiden kustannusvaikutukset vaihtelevat. Aineisto voidaan lähettää esimerkiksi FTP:llä verkon yli kirjaston ylläpitämälle palvelimelle. Prosessi on mahdollista automatisoida ja samalla kertaa voidaan lähettää suuri määrä dokumentteja. Kustannuksia vähentää merkitsevästi se, että myös käyttörajoituksellisten dokumenttien keruu on mahdollista ohjelmallisesti sillä edellytyksellä, että julkaisija ilmoittaa keruuta varten tarvittavat tiedot. Teknisten tallenteiden luovutuksesta ei aiheudu lisäkustannuksia tallenteiden valmistajille, koska niitä nykyisen kahden kappaleen sijasta ehdotetaan luovutettavaksi vain yksi; lakiin uutena ryhmänä sisältyviä CD-ROM ja DVD -levyjä valmistetaan vuosittain muutama sata, vanhastaan lain piiriin kuuluvien CD-äänilevyjen määrä on noin 2000 kappaletta. Lisäkustannuksia julkaisijoille aiheuttaa se, että tarvittaessa aineistot on muunnettava arkistointia varten sopivaan muotoon. Kustannukset eivät kuitenkaan näiden osalta muodostu kohtuuttomiksi, koska lakiesityksen mukaan tallenteita tai verkkojulkaisuja, joiden muuntamiseen luovuttajalle ei ole tarvittavaa ohjelmistoa, ei tarvitse luovuttaa. 4. Asian valmistelu Alustavan selvityksen vapaakappalelain uudistamisen suuntaviivoista laati opetusministeriön asettama vapaakappaletyöryhmä, joka jätti muistionsa Tämän ehdotuksen pohjalta on hallituksen esityksen vapaakappalelain uudistamiseksi laatinut opetusministeriön asettama Vapaakappalelaki työryhmä, joka jätti muistionsa Työryhmä kuuli työnsä kuluessa niitä tahoja, joita uudistus koskee. YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT 1. Lakiehdotuksen perustelut 1. Lain tarkoitus Lain tarkoituksena on turvata osaltaan kansallisen kulttuurin säilyttäminen sekä käyttö tutkimukseen ja muuhun perusteltuun tiedonhakuun. Tässä tarkoituksessa tulisi painotuotteet, tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut luovuttaa maksuttomina vapaakappaleina Helsingin yliopiston kirjastoon. Painotuotteiden osalta vapaakappalejärjestelmä juontaa juurensa hyvin pitkälle historiaan. Voimassaolevalla vapaakappalelailla luovutusvelvollisuus laajennettiin 1980-luvun alussa kuva- ja äänitallenteisiin. Sen jälkeen viestinnän tekninen kehitys on ollut hyvin nopeaa. Erityisesti viime vuosina on sähköinen julkaisutoiminta eri muodoissaan laajentunut voimakkaasti. Sen suhteellisen osuuden viestinnän koko kentässä voidaan arvioida edelleenkin vahvistuvan nopeasti. Näin ollen yhä suurempi osa vapaakappalejärjestelmän tarkoittamasta kansallisesta kulttuuriperinnöstä julkaistaan sellaisessa muodossa, jota nykyinen lainsäädäntö ei kata. Lakiehdotuksen tärkein tavoite onkin saattaa myös sähköinen julkaisutoiminta luovutusvelvollisuuden piiriin. Laki koskisi niin erilaisina fyysisinä tallenteina (tekninen tallenne) julkaistuja tuotteita kuin tietoverkkojen kautta käytettäviä julkaisuja. Nykytekniikka myös mahdollistaa sen, että näiden aineistojen saaminen vapaakappaleina voidaan pitkälti hoitaa

19 ohjelmallisesti ja että ne voidaan arkistoida ja antaa käyttöön vapaakappalekirjastoissa kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Vapaakappaleet säilytetään pysyvästi, luetteloidaan sekä annetaan tutkijoiden ja muiden tiedon tarvitsijoiden käyttöön. Pysyvä säilyttäminen merkitsee aktiivisia toimenpiteitä aineiston säilymisen turvaamiseksi. Käytettävissä on erilaisia teknisiä menetelmiä, joiden avulla varmennetaan säilyvyys tuleville sukupolville. Elektronisessa muodossa olevien aineistojen pitkäaikaissäilytys on painetun aineiston säilyttämiseen verrattuna kuitenkin hyvin vaikeaa, ja edellyttää osin uusien menetelmien kehittämistä. Aineiston tallennus on kuitenkin käynnistettävä pian, sillä korvaamatonta aineistoa on jo nyt kadonnut tai muuttunut käyttökelvottomaksi. Helposti muunneltavien elektronisten julkaisujen osalta korostuu myös vapaakappalejärjestelmän merkitys dokumenttien autenttisuuden takaajana. Esimerkiksi verkkojulkaisut tultaisiin tallettamaan niin, että aineiston alkuperäinen sijaintipaikka, poiminta-aika sekä aineiston muuttumattomuuden todistava tarkistussumma tallennetaan tietokantaan varsinaisen dokumentin lisäksi. Tämä auttaa myös tekijänoikeusrikkomusten selvittämistä. Vapaakappaleaineiston luettelointi merkitsee paitsi luettelointia kansallisbibliografia-tietokantaan, myös verkkojulkaisujen hakujärjestelmien ja viitetietokantojen ylläpitämistä. Aineiston kattava luettelointi mahdollistaa myös kansallisten julkaisutilastojen tuottamisen. Vapaakappaleaineiston pysyvällä säilyttämisellä pyritään turvaaman tieteellisen tutkimuksen tarpeet pitkälle tulevaisuuteen. Varsinaisen tutkimuskäytön lisäksi vapaakappalekokoelmat ovat Suomessa aina olleet yksittäisten henkilöiden käytettävissä muuhunkin perusteltuun tiedonhakuun. Kokoelmien käyttöä säätelevät kuitenkin sekä aineiston säilyvyys- ja turvallisuusnäkökohdat että tekijänoikeudet ja muut käyttöä rajaavat säädökset. Helsingin yliopiston kirjastossa kansalliskokoelma-aineisto on käytettävissä vain sitä varten varatussa lukusalissa, ja joitakin aineistoryhmiä esim. viihdekirjallisuutta tai mikrokuvatun aineiston alkuperäiskappaleita annetaan asiakaskäyttöön vain poikkeustapauksissa. Julkaisematonta aineistoa ei ole mahdollista saada edes lukusalikäyttöön ilman tekijänoikeuksien haltijan lupaa. Myös muissa vapaakappalekirjastoissa on erityisesti tekijänoikeus- ym. säädöksiin liittyviä käyttörajoituksia, mutta myös säilyvyyteen liittyvät näkökohdat otetaan huomioon. Elektronisten julkaisujen kohdalla tulisivat olemaan voimassa samat pääperiaatteet ottaen erityisesti huomioon käyttöä rajaavat säädökset: Asiakkailla on arkistoidun aineiston katseluoikeus vapaakappalekirjastoissa tähän tarkoitukseen varatuilla työasemilla, joilta laiton kopiointi on estetty ja tulostusmahdollisuudet tarkoin kontrolloidut. Käytön järjestelyissä noudatetaan tekijänoikeussäädösten asettamia rajoituksia. Vapaakappalelain tavoitteena ei ole elektronisten julkaisujen asettaminen yleiseen käyttöön, vaan se tapahtuu julkaisijoitten omasta toimesta. Vapaakappalelain mukainen luovutusvelvollisuus tulisi eräin osin kohdistumaan sellaisiin aineistoihin, joita myös elokuvien arkistoinnista annettu laki koskee. Viestintätekniikan kehityksen myötä syntyy tilanne, jossa lain tasolla ei ole käytännössä mahdollista tehdä selkeätä rajausta sen suhteen, miten eri aineistot jakautuisivat toisaalta Helsingin yliopiston kirjastolle luovutettavaan vapaakappaleaineistoon ja toisaalta elokuvien arkistointilain mukaan Suomen elokuva-arkistolle luovutettavaan aineistoon. Päällekkäisen luovutusvelvollisuuden ehkäisemiseksi ehdotetaan, että vapaakappalelain nojalla ei olisi tarpeen luovuttaa sellaisia tallenteita tai verkkojulkaisuja, jotka elokuvien arkistointilain nojalla tallennetaan Suomen elokuva-arkistoon. Kysymyksessä olevien laitosten kesken sovittavaksi jäisi tarkempi vastuunjako tässä tarkoitettujen aineistojen osalta.

20 2. Määritelmät Pykälässä määritellään aineistot, jotka 1 pykälän mukaan tulee luovuttaa vapaakappaleina. Painotuotteella tarkoitetaan esitystä, joka on monennettu paperille tai vastaavalle pohjamateriaalille. Määrittelyä on tarkennettu lain aiemmasta määrittelystä, joka mahdollisti lain tulkinnan koskemaan varsin laajasti myös esineellisen kulttuurin piiriin kuuluvia tuotteita. Teknisiä tallenteita ovat äänitteet (esim. CD-äänilevyt), kuvatallenteet (esim. filmikortit, diat), jotka jo aiemmin ovat olleet luovutusvelvollisuuden alaisia, sekä muutoksena aiempaan myös elektroniset tallenteet (esim. CD-ROM, DVD levyt). Määritelmä kattaa kaikki ääntä, kuvaa, tekstiä tai niiden yhdistelmiä, ns. multimedioita, sisältävät tallenteet, joita käytetään tietokoneen tai muun teknisen apuvälineen avulla. Säännöksen sanamuoto kattaa myös sellaisia tallenteita, jotka kuuluvat elokuvien arkistointia koskevan lainsäädännön piiriin. Laissa elokuvien arkistoinnista elokuvalla tarkoitetaan optisen kuvanmuodostuksen avulla tai muulla menetelmällä tehtyä tallennetta, jonka sisältö voidaan teknisin keinoin esittää liikkuvina kuvina. Lakiehdotuksen 1 :n 3 momentin ja 4 :n 2 momentin mukaan lain ulkopuolelle rajautuisivat kuitenkin elokuvat ja esimerkiksi sellaiset multimediat, jotka koostuvat pääasiassa elokuvien arkistoinnista annetussa laissa tarkoitetusta elokuvasta. Elektronisessa muodossa olevien tallenteiden lisäksi tulisi luovuttaa myös verkkojulkaisut. Verkkojulkaisuilla tarkoitetaan kaikkia tietoverkkojen välityksellä käytettäviä aineistoja, myös tietokantoja. Verkkojulkaisut ovat joko staattisia perinteiseen kirjaan verrattavia dokumentteja tai dynaamisia jatkuvasti muuttuvia aineistoja, joiden tallentaminen on mahdollista vain otoksina. 3. Luovutettavat aineistot Vapaakappaleina olisi luovutettava aineistot, jotka on julkaistu tai saatettu yleisön saataville Suomessa. Tämän määrittelyn osalta ehdotus nojautuu ensi sijassa painovapauslain 3 pykälään, jonka mukaan painokirjoitus on katsottava julkaistuksi kun sitä on myyty tai kaupaksi tarjottu taikka muuten levitetty tahi pantu näytteille tai julki sillä tavalla, että yleisö voi saada sen sisällyksestä tiedon. Määrittely koskisi kaikkia vapaakappaleina luovutettavia aineistoja, niin painotuotteita, teknisiä tallenteita kuin verkkojulkaisujakin. Myös ulkomailla valmistetut tuotteet, jotka on tarkoitettu pääasiassa levitykseen Suomessa, kuuluisivat lain piiriin. Unescon vapaakappalesäädöksiä koskevien suositusten mukaan vapaakappaleaineistoa ovat myös suurehkon suljetun piirin, kuten tieteellisen seuran, ammatillisen järjestön tai urheiluseuran käyttöön tarkoitetut julkaisut, jotka voivat olla myös laajemmin yleisön saatavilla. Luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle rajautuu tämän mukaisesti kaikki sisäiseen tai yksityiseen käyttöön tarkoitettu aineisto, kaikki julkaisematon, salainen, luottamuksellinen tai vain virkakäyttöön tarkoitettu aineisto. Ulkopuolelle rajautuu myös sellainen aineisto, jota ei levitetä ja jota ei ole saatavissa varsinaisen käyttöyhteisön, yrityksen, viranomaisen tai oppilaitoksen toimitilojen ulkopuolella; näitä ovat esimerkiksi yrityksen tai viranomaisen sisäiset selvitykset, muistiot ja tiedotteet. Vapaakappaleina ei myöskään tarvitsisi luovuttaa yhtä koulutustilaisuutta varten tuotettua kurssimateriaalia, yhden koululuokan tarpeisiin räätälöityjä oppikirjoja eikä perheen tai suvun käyttöön tarkoitettuja muistelmia, joita valmistetaan pieninä alle sadan kappaleen painoksina. Painoksen pienuus ei tietenkään ole määräävä tekijä silloin, kun tuote on tarkoitettu julkiseen levitykseen, vaan esim. muutaman kymmenen kappaleen

21 painoksina julkaistut väitöskirjat tai tarvepainatuksena aluksi vain muutamien kappaleiden erinä tuotetut julkaisut kuuluvat luovutettavaan aineistoon. Pykälässä säädetään vapaakappaleina luovutettavat kappalemäärät. Valtaosa painotuotteista luovutettaisiin edelleenkin kuutena kappaleena. Kahtena kappaleena ehdotetaan luovutettavaksi ns. pienpainatteet, joita ovat esimerkiksi erilaiset tuote-esitteet ja hinnastot, käyttöohjeet, teatteri-, urheilu- ym. ohjelmat, aikataulut, päivyrit, julisteet ja puhelinluettelot. Vapaakappalelain tavoitteiden kannalta on näiden tuotteiden osalta pidettävä riittävänä kahden kappaleen arkistoimista vapaakappalekokoelmiin. Kun aineistoja voimassaolevan lain mukaan luovutetaan kuusi kappaletta, uudistus merkitsee säästöjä myös säilytyskustannuksissa. Muutos on perusteltu senkin vuoksi, että vapaakappaleina luovutettavien painotuotteiden vuosikartunta on nykyisen lain voimaantultua 1980-luvulla kaksinkertaistunut siten, että lisäyksestä merkittävä osa on juuri pienpainatteita. Vapaakappaleiden luovuttajille muutos merkitsisi pientä vähennystä tuotanto- ja lähetyskustannuksiin, mutta lisäisi jonkin verran valintatyötä. Aineiston vastaanotosta huolehtivaan Helsingin yliopiston kirjastoon tulisi edelleen muihin sijoituskirjastoihin lähetettäväksi noin 25 % aikaisempaa vähemmän. Toisaalta laintulkinta, aineiston saapumisvalvonta sekä puuttuvien kappaleiden jälkipyydäntä lisäisivät vastaavasti työtä. Lakiehdotuksen mukaan vähintään kerran viikossa ilmestyvistä sanomalehdistä luovutettaisiin vain yksi kappale nykyisen kahden kappaleen sijasta. Nykyisin kaikki sanomalehdet mikrokuvataan Helsingin yliopiston kirjastossa, mikä mahdollistaa niiden käytön mikrofilmeinä. Lisäksi sanomalehdet ovat tulevaisuudessa käytettävissä myös digitaalisessa muodossa. Alkuperäisessä muodossaan sanomalehdet eivät happamen paperin vuoksi säily pysyvästi. Teknisistä tallenteista luovutettaisiin yksi vapaakappale. Tallenteiden käyttöikä on niiden alkuperäisellä tallennealustalla lyhyt, joten ne täytyy arkistointia ja käyttöä varten konvertoida joka tapauksessa säilyvämpään muotoon. Vapaakappalekirjastoissa tekniset tallenteet olisivat käytettävissä tietoverkon välityksellä, minkä vuoksi luovutus useampana kappaleena ei ole tarpeen. Nykyisin ääni- ja kuvatallenteita luovutetaan kaksi kappaletta. Yhtenä vapaakappaleena ehdotetaan luovutettavaksi myös kahden tai useamman valmistajan valmistamat tuotteet, jotka on tarkoitettu käytettäväksi yhtenä kokonaisuutena. Näitä ovat esimerkiksi opetuspaketit, jotka koostuvat esim. painatteesta sekä siihen kiinteästi kuuluvasta äänitteestä tai CD-ROM-levystä. Opetuspakettien luovuttaminen kokonaisuutena on tärkeää, koska näin varmistetaan, että ne arkistoidaan samassa muodossa kuin niitä levitetään yleisön saataville. Käyttörajoitusten alaisista verkkojulkaisuista ehdotetaan luovutettavaksi vapaakappaleina yksi kopio. Kotimaisilla palvelimilla vapaasti saatavilla olevat verkkojulkaisut Helsingin yliopiston kirjasto tai sen valtuuttama taho kerää ja tallettaa arkistopalvelimelle ohjelmallisesti ns. haravointiohjelman avulla. 4. Poikkeukset luovutusvelvollisuudesta Luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle jäävät aineistot määräytyvät keskeisin osin 3 :n perusteella. Tämän lisäksi on perusteltua rajata eräitä erityisiä aineistoryhmiä luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. Näistä poikkeuksista säädettäisiin 4 :ssä. Vapaakappaleina ei ole tarpeen luovuttaa aineistoja, joilla on erityisen vähäinen informaatiosisältö. Näitä aineistoja ovat mm. käyntikortit, nimilaput, lomakkeet, tavaranpäällykset, kirjepaperit, ohjelmattomat pääsyliput, vähittäiskaupan tarjouslehtiset ja muut näihin verrattavat painotuotteet.

22 Myös osa teknisistä tallenteista ja verkkojulkaisuista jäisi vähäisen informaatiosisältönsä vuoksi luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. Ohjelmistoista ulkopuolelle jäisivät tällä perusteella esimerkiksi käyttöjärjestelmien suomennetut versiot sekä tekstin- ja kuvankäsittelyohjelmien tapaiset perusohjelmat. Sen sijaan suuri osa verkossa ja tallenteina ilmestyvistä peleistä olisi runsaan vuorovaikutteisen sisältönsä vuoksi vapaakappaleaineistoa. Luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle ehdotetaan jätettäväksi painotuotteiden sekä teknisten tallenteiden muuttamattomat lisäpainokset. Julkaisutuotannon kasvu sekä uusien teknisten menetelmien suomat mahdollisuudet valmistaa tarpeen mukaan jatkuvasti uusia eriä samoista julkaisuista aiheuttaisivat luovutusvelvollisille kohtuuttomia lisäkustannuksia. Sisällöltään identtisten tuotteiden arkistointi ei myöskään vapaakappalekirjastojen kannalta ole mielekästä. Nykyisessä laissa luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle on rajattu vain ne ääni- ja kuvatallenteet, jotka on uudelleen monistettu samaa muottia tai alkuperäiskappaletta käyttämällä. Pistekirjoituksella valmistettut tuotteet sekä taidegraafiset alkuperäisvedokset jäisivät edelleenkin luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle.vaikka kyseiset tuotteet teknisesti täyttävät 2 :n määritelmät, niiden ei voi katsoa kuuluvan lain tavoitteiden piiriin, minkä lisäksi luovutusvelvollisuus olisi kohtuutonta. Suomessa valmistetaan nykyisin runsaasti ulkomailla julkaistavia tuotteita. Näiden luovuttaminen ei kuitenkaan palvelisi lain tavoitetta, kansallisen kulttuurin tallentamista, joten ne on syytä rajata luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. Nykyisen vapaakappalelain mukaan kotimaisilla kielillä valmistetut, ulkomaille levitettäväksi tarkoitetut tuotteet on luovutettava. Tätä ei enää voida pitää tarpeellisena, koska kyseisten tuotteiden joukossa itse asiassa varsin harvoin on suomenkielisiä julkaisuja ja ruotsinkieliset julkaisut ovat poikkeuksetta tarkoitettu levitykseen Ruotsissa. Jäljempänä 7 :ssä säädetään, että luovutusvelvollisen tulisi vastata teknisen tallenteen tai verkkojulkaisun muuntamisesta luovutuskelpoiseen muotoon. Mikäli luovutusvelvollisella ei kuitenkaan ole käytettävissään tämän tarkoituksen edellyttämää muunnosohjelmaa, ei voida edellyttää, että luovutusvelvollinen sellaisen pelkästään tätä tarkoitusta varten hankkisi. Tästä syystä tallenteita tai verkkojulkaisuja, joiden muuntamiseen luovuttajalla ei ole tarvittavaa ohjelmistoa, ei myöskään tarvitsisi luovuttaa. Hyväksyttävistä luovutuskelpoisista muodoista antaisi Helsingin yliopiston kirjasto 12 :n nojalla tarkempia määräyksiä. Selvyyden vuoksi ehdotetaan myös, ettei verkkojulkaisujen ja teknisten tallenteiden käyttöön tarvittavia ohjelmia ja laitteita luovuteta. Elokuvien arkistoinnista säädetään lailla elokuvien arkistoinnista (576/1984). Aiemmin edellä todetuin perustein ehdotetaan, että vapaakappalelain mukaisen luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle jäisivät sellaiset multimedia-aineistot, jotka sisältönsä pääasiallisen luonteen vuoksi tallennetaan elokuvien arkistointilain mukaisesti. 5. Luovutusvelvolliset Pykälässä säädettäisiin siitä, kuka tai mikä taho on vastuussa aineiston luovuttamisesta. Vapaakappaleiden luovutusvelvollinen olisi yleensä tuotteen valmistaja, käytännössä esim. kirjapaino tai CD-levyjä valmistava yritys. Jos Suomessa levitettäväksi tarkoitettu tuote on valmistettu ulkomailla, luovutusvelvollinen olisi kuitenkin kustantaja, tai jos kustantajalla ei ole toimipaikkaa Suomessa, maahantuoja. Samoin kustantaja luovuttaisi vapaakappaleina 3 :n 2 momentissa tarkoitetut kahden tai useamman valmistajan tekemät tuotteet, jotka julkaistaan yhtenä

23 kokonaisuutena. Käyttörajoitusten alaiset verkkojulkaisut luovuttaisi julkaisija, jonka toimeksiannosta julkaisu ilmestyy. Vapaata verkkoaineistoa ei tarvitsisi varsinaisesti luovuttaa, vaan aineiston hankinnasta vastaisi Helsingin yliopiston kirjasto, joka keräisi sen automaattisen keruuohjelman avulla. 6. Luovutusmenettely Pykälässä säädetään aineiston luovuttamisessa noudatettavista menettelytavoista. Kunkin kahden kuukauden jakson aikana valmistuneet painotuotteet ja tekniset tallenteet olisi luovutettava kuukauden kuluessa aikajakson päättymisestä. Vapaakappaleet tulisi tämän mukaan luovuttaa kuusi kertaa vuodessa nykyisen neljän sijasta. Suuret kirjapainot lähettävätkin aineistonsa jo nyt lakisääteistä luovutustiheyttä useammin. Muutos vapaakappaleiden luovutustiheydessä nopeuttaisi pienten omakustanteiden ja ns. harmaan kirjallisuuden luettelointia kansallisbibliografiaan. Tällä on merkitystä myös painojen asiakkaille, koska Fennica-tietokannan välityksellä tieto heidän julkaisuistaan leviää kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Samalla tasoitettaisiin jonkin verran aineiston vastaanoton ja käsittelyn ruuhkahuippuja vapaakappalekirjastoissa. Vapaakappaleiden on oltava täydellisiä, virheettömiä ja siinä asussa, missä ne on julkaistu tai muutoin saatettu yleisön saataville. Esimerkiksi elektronisessa julkaisussa ei saa olla virusta tai muuta haitallista, alkuperäiseen julkaisuun kuulumatonta ohjelmaa. Luovuttaja ei kuitenkaan ole vastuussa viruksista jotka luovuttajan tietämättä ovat saattaneet joutua dokumentteihin, ja luovuttajan vastuu tämän säännöksen perusteella rajautuisi uuden virheettömän tuotteen toimittamiseen tarvittaessa. Ehdotuksen mukaan tuotteen rinnakkaiset julkaisumuodot tulee luovuttaa 3 :n mukaisesti. Tällaisia ovat esimerkiksi painotuotteiden elektronisessa muodossa olevat rinnakkaisversiot verkkojulkaisuina tai CD-ROM levyinä. Säännös on tarpeen, koska rinnakkaiset julkaisumuodot yleensä poikkeavat toisistaan sekä sisällöltään että käyttötavoiltaan. Sisällöltään ja käytöltään rinnakkaisista versioista, esimerkiksi verkkojulkaisua HTML- ja PDF-muodossa, riittäisi yhden kopion luovuttaminen. Nykyisen lain säännös, jonka mukaan saman painoksen tai erän ulkoasultaan erilaisia kappaleita on kutakin luovutettava yksi kappale, on poistettu tarpeettomana (esim. erilaiset sidosasut). Samoin on poistettu luovutusvelvollisen ilmoitusvelvollisuus mikäli tiettynä aikana ei ole valmistettu vapaakappaleina luovutettavaa aineistoa. Säännöstä voidaan sen tuottamaan hyötyyn nähden pitää kohtuuttomana. 7 Luovutusta koskevat vaatimukset Jos tuotteesta julkaistaan käyttöoikeuksiltaan erilaisia versioita, on luovutettava käyttöoikeuksiltaan laajin versio, esimerkiksi CD-ROM -levyn verkkoversio yhden käyttäjän version sijasta. Säännös takaa sen, että aineiston käyttö vapaakappalelain tarkoittamalla tavalla on mahdollista. Tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut luovutetaan alkuperäisessä muodossa aina kun se on mahdollista. Luovutusvelvollinen huolehtii aineiston muuntamisesta toiseen julkaisumuotoon

24 silloin kun alkuperäinen aineisto ei ole luettavissa Helsingin yliopiston kirjastossa. Muunnetun muodon tulee olla informaatiosisällöltään niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista. Edellä 4 :n 1 momentin mukaan julkaisijan ei kuitenkaan tarvitse luovuttaa tallenteita ja aineistoja, joiden muuntamiseen luovuttajalla ei ole tarvittavia ohjelmistoja. Tallennusvälineiden ja julkaisumuotojen suuren kirjon vuoksi Helsingin yliopiston kirjastolla ei voi olla kaikkia tarvittavia laitteita ja ohjelmistoja käytössään. Esimerkiksi Teko-tekstinkäsittelyohjelmalla tai 5 tuuman levykkeellä olevan aineiston käyttäminen on nykyään vaikeaa, vaikka alle 10 vuotta sitten tämä julkaisumuoto ja tallennusväline olivat tavallisia. Toisaalta tietokantojen käyttäminen sellaisenaan saattaisi edellyttää koko alkuperäisen tuotantoympäristön kahdentamista Helsingin yliopiston kirjastossa. Atk-tallenteiden vapaakappaleluovutuksessa hyväksyttävistä tallennusvälineistä ja verkkojulkaisujen julkaisumuodoista on Helsingin yliopiston kirjaston ylläpidettävä luetteloa, joka tekniikan kehittyessä tulee jatkuvasti muuttumaan. Koska on tärkeää saada aineisto siinä muodossa kuin se on julkaistu, kasvaa hyväksyttävien julkaisumuotojen määrä suureksi ja sisältää myös sellaisia vaihtoehtoja, joiden muuntaminen toiseen muotoon on vaikeaa. Pitkäaikaissäilytyksen turvaamiseksi luovutusvelvollisen on tarvittaessa luovutettava tiedot tai ohjeet, joiden avulla tekninen tallenne tai verkkojulkaisu on muunnettavissa sopivaan muotoon. Vapaakappalelähetykseen tulee liittää painotuotteista ja teknisistä tallenteista kahtena kappaleena lähetysluettelot, joista toinen palautetaan lähettäjälle kuittauksena saadusta lähetyksestä. Nykyisen vapaakappaleasetuksen mukaan luetteloita tulee luovuttaa à 4-10 kpl luovutettavasta aineistosta riippuen. Jos vapaakappaleiden luovutusvelvollinen tietää, että tietojen antamista vapaakappaleesta on rajoitettu, on siitä ilmoitettava vapaakappaletta luovutettaessa. Säännös sisältyy myös nykyiseen lakiin. 8. Vapaakappalekirjastot Helsingin yliopiston kirjastoon kuutena kappaleena luovutetut vapaakappaleet ehdotetaan jaettavaksi siten, että Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, Oulun, Turun yliopistojen kirjastot ja Åbo Akademin kirjasto saavat kukin yhden kappaleen. Ehdotuksen mukaan Eduskunnan kirjastolle tähän asti tulleet vapaakappaleet saisi Joensuun yliopiston kirjasto. Perusteluna on, että Eduskunnan kirjasto saa tarvitsemansa kotimaisen aineiston nopeammin muuta kautta. Vapaakappaleoikeutta ei näin ollen ole pidettävä sen kannalta kovin keskeisenä. Painotuotteiden osalta vapaakappaleoikeudet säilyisivät kirjastojen kannalta valtaosin nykyisen kaltaisina. Sanomalehdet, tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut tultaisiin säilyttämään Helsingin yliopiston kirjastossa. Verkkojulkaisujen teknisestä keruusta, vastaanotosta ja säilytyksestä voi tarvittaessa huolehtia myös jokin muu Helsingin yliopiston kirjaston valtuuttama taho. Kahtena kappaleena luovutettavista painotuotteista Helsingin yliopiston kirjasto ja Turun yliopiston kirjasto tulisivat saamaan molemmat yhden kappaleen. 9. Vapaakappalekirjastojen toimintaa koskevat säännökset Elektroninen vapaakappaleaineisto on tallennettava siten, että sen luvaton käyttö ja kopiointi on mahdotonta. Tämä on tärkeää myös tietoturvan vuoksi: elektronisia tallenteita on helppo muokata, minkä vuoksi aineiston autenttisuuden takaaminen on mahdotonta ilman pitävää suojaa.

25 Elektronisessa muodossa olevat vapaakappaleet sijoitetaan erilliselle arkistopalvelimelle, jonka tietoturva varmistetaan. Lakiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan vapaakappaleina säilytettävät verkkojulkaisut ja tekniset tallenteet ovat käytettävissä vapaakappalekirjastoissa vain tätä tarkoitusta varten varatuilla laitteilla. Lisäksi ehdotetaan, että vapaakappalekirjastot velvoitetaan varmistamaan se, ettei vapaakappaleina säilytettäviä teknisiä tallenteita laittomasti muokata tai käytetä. Kuitenkin pitkäaikaissäilytyksen edellyttämät muunnokset toiseen muotoon voivat aiheuttaa sisältöön pieniä muutoksia, joita ei voi välttää. Nykyiseen vapaakappalelakiin nähden muutosta merkitsisi se, että 9 :n 3 momentin mukaan vapaakappalekirjastoilla olisi oikeus poistaa kokoelmista huonokuntoiset painotuotteet, joista säilytystä ja käyttöä varten on olemassa kopiot toisessa muodossa, sekä tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut, jotka eivät alkuperäisellä tallennusvälineellä tai alkuperäisessä julkaisumuodossaan enää ole käytettävissä. Osa vapaakappaleaineistosta ei kestä pitkäaikaista säilytystä, vaan se on konvertoitava toiseen muotoon arkistointia ja käyttöä varten. Painotuotteista tällaisia ovat happamelle paperille painetut sanomalehdet, jotka pysyvää säilytystä varten mikrokuvataan ja ovat käytettävissä mikrofilmeinä. Elektroninen aineisto voi muuttua alkuperäisessä muodossaan nopeasti käyttökelvottomaksi. Tekninen tallenne - esimerkiksi levyke tai videonauha - säilyy lukukelpoisena alimmillaan vain muutamia vuosia ja parhaimmillaan vain joitakin vuosikymmeniä. Tallenteiden sisältämä data on kopioitava sellaisenaan jollekin toiselle tallennusvälineelle pitkäaikaissäilytyksen mahdollistamiseksi. Ohjelmisto, jota julkaisun käyttö edellyttää, on käytettävissä vain niin kauan kuin tuon ohjelmiston edellyttämä tekninen ympäristö on olemassa. Usein säilytyksen kannalta helpoin ratkaisu on konvertointi; aineisto muunnetaan vanhasta julkaisumuodosta uuteen, esimerkiksi Tekosta XMLään. Kun aineiston säilyminen on taattu kopioinnin ja konvertoinnin avulla, alkuperäisen aineiston säilyttämiseen ei enää ole tarvetta. Siksi Helsingin yliopiston kirjastolla, joka vastaa teknisten tallenteiden ja verkkojulkaisujen säilytyksestä, tulee olla lakiin perustuva oikeus poistaa vapaakappalekokoelmasta helpommin säilytettävään muotoon konvertoitujen elektronisten aineistojen aikaisemmat versiot. 10. Konkurssipesän luovutusvelvollisuus Vapaakappaleiden luovutusvelvollisen joutuessa konkurssiin konkurssipesä on velvollinen luovuttamaan vapaakappaleet ennen konkurssin alkua valmistetuista tuotteista kuukauden kuluessa konkurssiin asettamisesta. Tämä säännös sisältyy myös nykyiseen lakiin. 11. Luovutusvelvollisuuden laiminlyöminen Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi luovutusvelvollisuuden laiminlyömistä koskevista rangaistusseuraamuksista. Säännökset vastaavat jo voimassaolevaan lakiin sisältyviä vastaavia säännöksiä.

26 12. Valvonta, määräysten antaminen ja poikkeusten myöntäminen Luovutusvelvollisuuden noudattamista valvoisi Helsingin yliopiston kirjasto. Säännös on myös nykyisessä laissa. Sekä 3 :n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetut pienpainatteet että 4 :n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetut informaatiosisällöltään vähäiset aineistot sisältävät varsin monenlaisia tuoteryhmiä, joiden yksityiskohtainen tai yksiselitteinen määrittely laissa on mahdotonta. Siksi ehdotetaan, että tarkemmat määräykset näistä aineistoryhmistä antaisi Helsingin yliopiston kirjasto, joka lakia valvovana viranomaisena joutuisi joka tapauksessa käytännön ohjein täsmentämään säännösten sisältöä. Lisäksi kirjasto antaisi tarkemmat määräykset 7 :n luovutusta koskevista vaatimuksista. Helsingin yliopiston kirjasto voisi luovutusvelvollisen hakemuksesta myöntää poikkeuksia 3 :n mukaan luovutettavista aineistoista ja 6 :n mukaisesta luovutusmenettelystä. Vastaavat säännökset sisältyvät nykyisin vapaakappaleasetukseen. 13. Muutoksenhaku Pykälässä säädetään luovutusvelvollisen oikeudesta muutoksenhakuun. Tätä säännöstä ei nykyisessä laissa ole. 2. Tarkemmat säännökset ja määräykset Nykyisen vapaakappalelain nojalla annettuun vapaakappaleasetukseen sisältyvät säännökset on tarpeellisilta osin sisällytetty uuteen vapaakappalelakiehdotukseen. Tämän vuoksi ei lain täytäntöönpanosta ole tässä vaiheessa tarkoitus antaa asetusta. Mikäli myöhemmin ilmenee tarvetta antaa yksityiskohtaisempia säännöksiä lain soveltamisesta ja täytäntöönpanosta sisältyy lakiehdotuksen 14 :ään kuitenkin asetuksenantovaltuutus. Lain tarkoituksenmukainen toimeenpano edellyttää kuitenkin luovutusvelvollisiin kohdistuvaa tarkempaa ohjausta. Lainsäädännön tasolla ei ole mahdollista riittävän konkreettisesti, yksityiskohtaisesti ja tyhjentävästi määritellä luovutusvelvollisuuden alaisia tuotteita, tuotteita, joita ei tarvitse luovuttaa, elektronisen aineiston osalta hyväksyttäviä luovutuskelpoisia julkaisumuotoja eikä luovutusmenettelyn teknisiä menettelytapoja. Tämän vuoksi on edellä 12 :ssä ehdotettu tarvittavat valtuutussäädökset, joiden nojalla Helsingin yliopiston kirjasto voisi antaa näitä koskevat tarpeelliset määräykset ja ohjeet. 3. Voimaantulo Ennen lain voimaantuloa on varattava riittävästi aikaa toisaalta vapaakappalekirjastoissa tarvittaviin valmistelutoimiin ja toisaalta luovutusvelvollisiin kohdistuvaan tiedotukseen. Laki on tarkoituksenmukaista saattaa voimaan kalenterivuoden alusta. Näin ollen laki ehdotetaan tulemaan voimaan aikaisintaan Ehdotetulla lailla kumotaan voimassa oleva vapaakappalelaki vuodelta 1980.

27 Vapaakappalekirjastoihin on voimassa olevan lain aikana kertynyt runsaasti pienpainatteita, joita lakiesityksen mukaan tulisi luovuttaa kaksi kappaletta talletettaviksi Helsingin ja Turun yliopiston kirjastoihin. Koska lain tavoitteiden kannalta kahden kappaleen arkistointia voidaan pitää riittävänä, lakiin esitetään säännöstä, jonka mukaan muut vapakappalekirjastot voisivat myös takautuvasti karsia tätä aineistoa. Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus: Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään: Vapaakappalelaki 1 Lain tarkoitus Painotuotteet, tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut on luovutettava Helsingin yliopiston kirjastolle maksuttomina vapaakappaleina siten kuin tässä laissa säädetään. Kansallisen kulttuurin tuotteiden säilyttämiseksi ja niiden saattamiseksi tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön vapaakappaleet säilytetään pysyvästi ja luetteloidaan. Tätä lakia ei sovelleta 1 momentissa tarkoitettuun tallenteeseen eikä käyttörajoitusten alaiseen verkkojulkaisuun, joka tallennetaan elokuvien arkistoinnista annetun lain (576/1984) nojalla. 2 Määritelmät Tässä laissa tarkoitetaan: 1) painotuotteella tuotetta, jossa kirjoitus tai kuvallinen esitys on jotakin teknistä menetelmää käyttämällä monennettu paperille tai vastaavalle pohjalle; 2) teknisellä tallenteella tekstiä, ääntä tai kuvaa sisältävää monentamalla valmistettua tuotetta, joka on tarkoitettu käytettäväksi tietokoneen tai muun teknisen apuvälineen avulla; 3) verkkojulkaisulla avoimessa tietoverkossa yleisön saataville asetettua aineistoa.

28 3 Luovutettavat aineistot Vapaakappaleina luovutetaan Suomessa julkaistut tai yleisön saataville asetetut aineistot seuraavina määrinä, jollei jäljempänä 2 tai 3 momentissa tai 4 :ssä toisin säädetä: 1. painotuotteita kuusi kappaletta; 2. pienpainatteita, kuten esitteitä, ohjelmia, käyttöohjeita sekä muita niihin verrattavia painotuotteita kaksi kappaletta; 3. sanomalehtiä, jotka ilmestyvät painettuina vähintään kerran viikossa, yksi kappale; 4. teknisiä tallenteita yksi kappale, Jos kahden tai useamman valmistajan tekemiä tässä laissa tarkoitettuja tuotteita julkaistaan yhtenä kokonaisuutena, luovutetaan tällaisesta kokonaisuudesta yksi kappale. Verkkojulkaisusta, jonka käyttöä avoimessa tietoverkossa on teknisesti rajoitettu, luovutetaan Helsingin yliopiston kirjastolle yksi kopio. Vapaasti saatavilla olevat verkkojulkaisut Helsingin yliopiston kirjasto tai sen valtuuttama taho kerää avoimesta tietoverkosta. 4 Poikkeukset luovutusvelvollisuudesta Vapaakappaleina ei luovuteta: 1. edellä 3 :ssä tarkoitettuja aineistoja, joiden informaatiosisältö on erityisen vähäinen; 2. painotuotteiden ja teknisten tallenteiden muuttamattomia lisäpainoksia, 3. pistekirjoituksella valmistettuja tuotteita, 4. taidegraafisia alkuperäisvedoksia, 5. ulkomailla julkaistavia tuotteita, 6. verkkojulkaisuja tai teknisiä tallenteita, joiden muuntamiseen luovutuskelpoiseen muotoon luovuttajalla ei ole käytettävissä muunnosohjelmistoa, 7. edellä 6 kohdassa mainittujen aineistojen käyttöön tarvittavia ohjelmistoja ja laitteita. Jos aineisto koostuu pääasiassa elokuvien arkistoinnista annetussa laissa tarkoitetusta elokuvasta, sitä ei luovuteta tämän lain nojalla.

29 5 Luovutusvelvolliset Vapaakappaleet luovuttaa aineiston valmistaja, jollei jäljempänä toisin säädetä. Vapaakappaleet ulkomailla valmistetuista Suomessa julkaistavista tuotteista luovuttaa tuotteen kustantaja tai, jos kustantajalla ei ole toimipaikkaa Suomessa, tuotteen maahantuoja. Verkkojulkaisut, joiden käyttö on rajoitettu, luovuttaa julkaisija, jonka toimeksiannosta julkaisu ilmestyy tai saatetaan yleisön saataville. Edellä 3 :n 2 momentissa mainitut kahden tai useamman valmistajan tekemät tuotteet luovuttaa kustantaja. 6 Luovutusmenettely Kunkin kahden kuukauden jakson aikana valmistuneet painotuotteet ja tekniset tallenteet on luovutettava kuukauden kuluessa aikajakson päättymisestä. Ensimmäinen kahden kuukauden aikajakso alkaa tämän lain tultua voimaan. Vapaakappaleiden on oltava täydellisiä, virheettömiä ja siinä asussa, missä ne on julkaistu tai muutoin saatettu yleisön saataville, jollei teknisen tallenteen tai verkkojulkaisun muuntaminen luovutuskelpoiseen muotoon edellytä muutoksia. Tuotteen rinnakkaiset julkaisumuodot tulee luovuttaa 3 :n mukaisesti. 7 Luovutusta koskevat vaatimukset Jos tuotteesta julkaistaan käyttöoikeuksiltaan erilaisia versioita, on luovutettava versio, jossa on laajimmat käyttöoikeudet. Tekninen tallenne ja verkkojulkaisu luovutetaan ensisijaisesti siinä muodossa, jossa se on saatettu yleisesti käytettäväksi. Helsingin yliopiston kirjasto päättää luovutuskelpoisista tallennus- ja julkaisumuodoista. Luovutusvelvollinen huolehtii tarvittaessa teknisen tallenteen tai verkkojulkaisun muuntamisesta luovutuskelpoiseen muotoon, jollei 4 :n 1 momentista muuta johdu. Muunnetun muodon tulee olla informaatiosisällöltään niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista. Luovutusvelvollisen on tarvittaessa luovutettava tiedot tai ohjeet, joiden avulla tekninen tallenne tai verkkojulkaisu on kopioitavissa tallennusvälineeltä toiselle tai muunnettavissa pitkäaikaissäilytykseen sopivaan muotoon.

30 Vapaakappalelähetykseen tulee liittää painotuotteista ja teknisistä tallenteista kaksi kappaletta lähetysluetteloita, joista toinen palautetaan lähettäjälle kuittauksena saadusta lähetyksestä. Jos vapaakappaleiden luovutusvelvollinen tietää, että tietojen antamista vapaakappaleesta on rajoitettu, on siitä ilmoitettava vapaakappaletta luovutettaessa. 8 Vapaakappalekirjastot ja kullekin kirjastolle jaettava aineisto Helsingin yliopiston kirjastoon kuutena kappaleena luovutetut vapaakappaleet jaetaan siten, että Helsingin yliopiston kirjasto, Joensuun yliopiston kirjasto, Jyväskylän yliopiston kirjasto, Oulun yliopiston kirjasto, Turun yliopiston kirjasto ja Åbo Akademin kirjasto saavat kukin yhden kappaleen. Sanomalehdet, tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut säilytetään Helsingin yliopiston kirjastossa. Tarvittaessa verkkojulkaisujen keruusta, vastaanotosta ja säilytyksestä voi huolehtia myös jokin muu Helsingin yliopiston kirjaston valtuuttama taho. Kahtena kappaleena luovutettavista painotuotteista Helsingin yliopiston kirjasto ja Turun yliopiston kirjasto saavat molemmat yhden kappaleen. 9 Vapaakappalekirjastojen toimintaa koskevat säännökset Vapaakappaleina säilytettävät verkkojulkaisut ja tekniset tallenteet ovat käytettävissä vapaakappalekirjastoissa vain tätä tarkoitusta varten varatuilla laitteilla. Vapaakappalekirjastoilla on velvollisuus huolehtia siitä, että vapaakappaleina säilytettäviä teknisiä tallenteita tai verkkojulkaisuja ei sisällöltään muuteta eikä laittomasti käytetä. Vapaakappalekirjastoilla on oikeus poistaa kokoelmista huonokuntoiset painotuotteet, joista on kopio säilytystä ja käyttöä varten. Silloin kun vapaakappaleen alkuperäistä muotoa ei enää voida käyttää, Helsingin yliopiston kirjastolla on oikeus poistaa myös tekniset tallenteet ja verkkojulkaisut, jotka on kopioitu pitkäaikaissäilytykseen soveltuvaan muotoon. 10 Konkurssipesän luovutusvelvollisuus Vapaakappaleiden luovutusvelvollisen joutuessa konkurssiin konkurssipesä on velvollinen luovuttamaan vapaakappaleet ennen konkurssin alkua valmistetuista tuotteista kuukauden kuluessa konkurssiin asettamisesta.

31 11 Luovutusvelvollisuuden laiminlyöminen Joka ei tämän lain mukaisesti luovuta vapaakappaletta, on tuomittava vapaakappalerikkomuksesta sakkoon. Milloin vapaakappaleiden luovutusvelvollinen on laiminlyönyt tässä laissa tarkoitetun vapaakappaleen luovuttamisen, lääninhallitus voi velvoittaa asianomaisen siihen uhkasakolla. 12 Valvonta, määräysten antaminen ja poikkeusten myöntäminen Tässä laissa säädetyn luovutusvelvollisuuden noudattamista valvoo Helsingin yliopiston kirjasto. Helsingin yliopiston kirjasto määrittelee tarkemmin 3 :n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun pienpainatteen ja 4 :n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun aineiston sekä antaa tarkemmat määräykset teknisten tallenteiden ja verkkojulkaisujen muuntamisesta luovutuskelpoiseen muotoon. Helsingin yliopiston kirjasto voi luovutusvelvollisen hakemuksesta myöntää poikkeuksia 3 :n 1 momentin ja 7 :n 2 momentin säännöksistä. 13 Muutoksenhaku Luovutusvelvollinen, joka on tyytymätön Helsingin yliopiston kirjaston päätökseen 12 :n 3 momentissa tarkoitetussa asiassa, voi hakea muutosta kuten hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Hallinto-oikeuden päätökseen 1 momentissa tarkoitetussa asiassa ei saa hakea muutosta valittamalla. 14 Tarkemmat säännökset Tarkempia säännöksiä tämän lain täytäntöönpanosta voidaan antaa asetuksella.

32 15 Voimaantulo Tämä laki tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 200. Tällä lailla kumotaan 12 päivänä kesäkuuta 1980 annettu vapaakappalelaki (420/1980) siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen. Vapaakappalekirjasto, joka ei tämän lain nojalla saa 3 :n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja pienpainatteita, voi hävittää kumotun vapaakappalelain nojalla saamiaan painotuotteita, jotka mainitun kohdan ja 12 :n 2 momentin nojalla annettujen määräysten mukaan ovat pienpainatteita. Helsingissä päivänä kuuta 200 Tasavallan Presidentti Opetusministeri 2. RADIO- JA TV-AINEISTOJEN PITKÄAIKAISSÄILYTYKSEN JÄRJESTÄMINEN 2.1. Nykytilanne Suomessa lähetettyjen radio- ja tv-ohjelmien määrät ovat viime vuosien aikana kasvaneet merkittävällä tavalla. Esimerkiksi yleisradio lähetti vuonna 1999 kahdella tv-kanavallaan ohjelmia yhteensä tuntia ja MTV ja Ruutunelonen yhteensä lähes yhtä monta tuntia tv-ohjelmia kuin Yleisradio omilla kanavillaan. Yleisradion lähettämien valtakunnallisten ja alueellisten radioohjelmien yhteinen tuntimäärä kohosi yli tunnin. Suomessa toimivat kaupalliset radioasemat lähettivät ohjelmia yhteensä lähes tuntia. Digitaalisten jakelujärjestelmien käyttöönoton myötä lähetettyjen radio- ja tv-ohjelmien tuntimäärät tulevat kasvamaan huomattavasti lähivuosien aikana. Suomalaiset seuraavat joukkoviestimiä noin kahdeksan tuntia päivässä. Tästä ajasta yli 70 % eli runsaat 5,5 tuntia kuluu sähköisten joukkoviestinten parissa. Viestinnän seuraamiseen käytetty aika on kasvanut 1990-luvulla tuntuvasti, joskaan ei yhtä paljon kuin mediatarjonta. Televisiota katsoo päivittäin lähes 90 % suomalaisista ja radiota kuuntelee kolme neljännestä. Radio ja televisio ovat voimakkaita mielipiteenmuokkaajia ja niiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus on huomattava. Etenkin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta ne ovat merkittävä tutkimuskohde, ja niissä lähetetyn aineiston arkistointi tulisi jo siksi järjestää.

33 Radio- ja tv-ohjelmien arkistoinnista on säädetty Suomessa radiovastuuasetuksessa ja laissa elokuvien arkistoinnista. Vuoden 1999 alusta voimaan tullut uusi televisio- ja radiotoimintaa koskeva lainsäädäntö ei sisällä ohjelmien tallentamista tai pitkäaikaissäilytystä koskevia säädöksiä. Radiovastuuasetuksen (621/1971) mukaan yhtiön on huolehdittava siitä, että jokainen lähetetty ohjelma tallennetaan ääninauhalle. Tallennettua ohjelmaa ei saa hävittää ennen kuin vähintään kolme kuukautta on kulunut ohjelman lähettämisestä. Käytännössä radioyhtiöt tallentavat ohjelmat suoraan lähetyksestä ns. referenssinauhoille, joiden tekninen laatu on yleensä vaatimaton. Yhtiöt myös kierrättävät referenssinauhoja niin, että ohjelmat äänitetään uudelleen samoille nauhoille kolmen kuukauden säilytysajan jälkeen. Mitään muuta lakisääteistä tallennusvelvollisuutta ei radioohjelmille Suomessa toistaiseksi ole. Radio-ohjelmien laajamittaista arkistointia harjoittaa vain Yleisradio, joka säilyttää pysyvästi vuosittain noin 8000 valtakunnanverkoissa lähetettyä otsikko-ohjelmaa ja kaikki radiouutisten pääuutislähetykset sekä eräät ajankohtaismakasiinit. Yleisradion alueohjelmia on arkistoitu vaihtelevasti. Suomessa toimii tällä hetkellä yksi valtakunnallinen mainosradio (Radio Nova) sekä kuutisenkymmentä alueellista mainosradiota (paikallisradiota). Radiovastuuasetuksessa säädetty kolmen kuukauden säilytysvelvollisuus koskee myös niitä. Ohjelmien pysyvää arkistointia ei Suomen Radioiden Liiton arvion mukaan kuitenkaan mikään paikallisradio harjoita. Paikallisradiot saattavat tallentaa joitakin yksittäisiä erikoisohjelmia. Radio-ohjelmien pysyväissäilytys on radioyhtiöissä ennen kaikkea raha- ja resurssikysymys. Vuosina oli toimintansa lopettaneita paikallisradioita nelisenkymmentä. Kaupallisen radiotoiminnan historiassa lienee jo tapauksia, että joidenkin jo loppuneiden asemien lähetyksistä ei ole tallella yhtään esimerkkiä. Elokuvien arkistoinnista säädetään lailla elokuvien arkistoinnista (576/1984). Laissa elokuvalla tarkoitetaan optisen kuvanmuodostuksen avulla tai muulla menetelmällä tehtyä tallennetta, jonka sisältö voidaan teknisin keinoin esittää liikkuvina kuvina. Lain tarkoituksena on elokuvan muodossa tallennetun kulttuuriomaisuuden säilyttäminen sekä elokuvan tuntemuksen ja tutkimuksen edistäminen. Laissa elokuvien arkistoinnista säädetään, että kotimaisen tuottajan valmistaman elokuvan alkuperäisaineistoa ja siihen liittyvää ääniteaineistoa ei saa tuhota ennen kuin Suomen elokuvaarkistolle on tarjottu mahdollisuus ottaa sanottu aineisto säilytettäväkseen. Alkuperäisaineiston omistajan on talletettava aineisto laissa säädetyssä ajassa elokuva-arkistoon tai arkiston tähän tarkoitukseen hyväksymään muuhun säilytystilaan. Elokuvien arkistoinnista annettuun lakiin sisältyvä elokuvan alkuperäisaineiston tuhoamiskielto koskee periaatteessa myös kotimaisesti tuotettuja ja tallenteella olevia televisio-ohjelmia, mutta ei suoria lähetyksiä eikä ulkomaisen tuottajan valmistamia ohjelmia. Televisioyhtiöt voisivat tällä perusteella lähettää ohjelmansa Suomen elokuva-arkistoon pysyvään säilytykseen. Resurssisyistä ei elokuva-arkisto ole tätä aineistoa kuitenkaan vastaanottanut, vaan on luovuttanut arkistointioikeuden televisioyhtiölle. Tällöin yhtiöt eivät saa aineistoa myöskään hävittää. Käytännössä monet televisioyhtiöt kuten Yleisradio, MTV3 ja Ruutunelonen säilyttävät alkuperäisaineistonsa omissa arkistoissaan. Elokuva-arkisto on toisaalta antanut tv-yhtiöille joitakin ohjelmien säilytysvelvollisuutta koskevia helpotuksia. Yhtiöt ovat saaneet esimerkiksi lupia, että niiden tarvitsee säilyttää sarjaohjelmista vain joitakin näytteitä. Ulkomaisia tv-ohjelmia ei säilytysvelvollisuus koske; yhtiöt palauttavat ne yleensä takaisin asianomaisten ohjelmien tuottajille lyhyen säilytysajan jälkeen.

34 Yleisradioyhtiöiden ohjelma-arkistot ovat nykyisin lähinnä asianosaisten yhtiöiden omien toimittajien käytössä. Resurssisyistä ja myös tekijänoikeuksiin liittyvien rajoitusten vuoksi arkistot ovat pystyneet palvelemaan esimerkiksi tiedotusalan tutkijoita ja opiskelijoita vain rajoitetusti. Tutkijoilta on toisinaan jouduttu perimään korvauksia arkiston palvelujen käytöstä Tilanne muualla Radio- ja tv-ohjelmien arkistointia on säädelty eri valtioiden lainsäädännössä hyvin kirjavasti. Kattavimmin radio- ja tv-ohjelmien arkistoinnista on määrätty Ruotsissa ja Norjassa. Ruotsin vapaakappalelakia muutettiin vuonna 1978 niin, että radio- ja tv-ohjelmat tulivat lain piiriin. Lain perusteella kaikki Ruotsissa lähetetyt valtakunnalliset radio- ja TV-ohjelmat on tallennettava ja säilytettävä pysyvästi. Alueellisista ohjelmista tallennetaan ja säilytetään otantoja. Käytännössä asianomaiset radio- ja tv-yhtiöt nauhoittavat omat ohjelmansa suoraan lähetyksestä ja toimittavat referenssinauhat kuuden kuukauden kuluttua vuonna 1979 perustettuun valtiolliseen erikoisarkistoon, Arkivet för Ljud och Bildiin (ALB). Arkistoidut ohjelmat ovat ALB:ssa tieteellistä tutkimusta harjoittavien käytettävissä. Vuonna 1991 arkistointivelvollisuus laajeni koskemaan myös kaikkia Ruotsin maaperältä ruotsalaisten yhtiöiden satelliittien välityksellä lähettämiä radio- ja tvohjelmia. Tällä hetkellä ALB:ssä työskentelee yhteensä 50 henkilöä. Laitoksen vuosibudjetti on noin 30 miljoonaa kruunua. Norjassa vapaakappalelakia muutettiin Ruotsin mallin mukaan vuonna 1989 ja se tuli voimaan Norjan valtiollinen radio- ja tv-yhtiö (NRK) sekä kaupalliset toimijat ovat siten tallentaneet ohjelmiaan Norjan kansalliskirjaston Mo i Ranassa sijaitsevaan erikoisarkistoon. Vuonna 1995 arkistointivelvollisuus laajeni käsittämään myös satelliittien välityksellä lähetetyt radio- ja tvohjelmat. Norjassa on lisäksi käynnistetty laaja projekti, jonka tavoitteena on digitoida huomattava osa NRK:n vanhasta arkistosta ja siirtää se Mo i Ranaan. Tanskassa radio- ja tv-aineiston arkistointi on hoidettu vapaaehtoisin sopimuksin. Muualla Euroopassa vapaakappalelakia ei ole sovellettu Ruotsin ja Norjan tapaan radio- ja tvohjelmiin. Kuitenkin useissa valtioissa radio- ja tv-ohjelmia on systemaattisesti kerätty julkisiin arkistoihin tieteellisen tutkimuksen tarpeisiin sekä esimerkkinä kansallisen kulttuurin tuotteista. Tähän tavoitteeseen on useimmiten pyritty radio- ja tv-yhtiöiden kanssa solmittuilla talletussopimuksilla. Laajinta toiminta on Ranskassa, jonne on tarkoitusta varten perustettu valtiollinen erikoisarkisto, Institut National de l Audiovisuel (INA). Sen kokoelmissa on radio-ohjelmaa, joista vanhimmat ovat vuodelta INA:ssa on myös tv-ohjelmaa käsittävä kokoelma. Vanhimmat tv-ohjelmat ovat vuodelta Kokoelman laajuutta ja ikää kuvaa se, että INA:aan on tallennettu Ranskan kansallisten radio- ja TV-kanavien vanhoja arkistoja, jotka erilaisten organisaatiomuutosten seurauksena ovat jääneet "isättömiksi". Englannissa valtiollinen yleisradioyhtiö BBC arkistoi itse huomattavan määrän omista radio- ja tvohjelmistaan, mutta erilaisten sopimusten nojalla BBC:n ja muiden yhtiöiden ohjelmia tallennetaan myös muihin julkisiin arkistoihin. Esimerkiksi Kansallinen Filmi- ja TV-arkisto (National Film and Television Archive NFTA) nauhoittaa kansallista merkitystä omaavia ohjelmia suoraan lähetyksistä tieteellistä tutkimusta varten. Kansallisiin erityispiirteisiin liittyen Englannissa tallennetaan radio- ja tv-ohjelmia myös alueellisiin arkistoihin. Esimerkiksi Walesissa on elokuvaja tv-arkisto, joka kokoaa oman alueensa kulttuuriin liittyviä ohjelmia. Euroopan neuvostossa on useiden vuosien aikana ollut valmisteilla luonnos audiovisuaalisen perinnön säilyttämistä koskevaksi konventioksi. Parin viime vuoden aikana konvention oheen on laadittu televisio-ohjelmien säilyttämistä koskeva lisäpöytäkirja, joka tullee vuoden 2000 aikana

35 allekirjoitettavaksi. Tämän kansainvälisen sopimuksen olennaisena periaatteena on, että esimerkiksi televisio-ohjelmat heijastavat keskeisellä tavalla senhetkistä yhteiskuntaa ja että niiden tallentamisesta ja käyttöönasettamisesta huolehtiminen on kunkin maan tehtävä. Euroopan ulkopuolella lähinnä vain Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa kootaan julkisiin arkistoihin huomattavassa määrin radio- ja tv-ohjelmia kansallisen kulttuurin tuotteina ja tutkimustarkoituksia varten. Muutoin ohjelmien arkistointi on jätetty pääsääntöisesti asianomaisten yleisradioyhtiöiden vastuulle. Yhtiöiden arkistointipolitiikassa ei ole mitään yhtenäistä linjaa. Osa yhtiöistä säilyttää pysyvästi huomattavan määrän ohjelmiaan, osa vain satunnaisia näytteitä. Myös se, miten arkistot ovat ulkopuolisten tutkijoiden käytössä, vaihtelee yhtiöittäin Aikaisemmat ehdotukset Radio- ja tv-aineiston pysyvän säilyttämisen järjestämiseen kiinnitti huomiota jo vuonna 1987 opetusministeriön asettama viestintäkulttuuritoimikunta, jonka tehtävänä oli laatia perusselvitys joukkoviestinnän alan kysymyksistä. Tähän sisältyi selvityksen ja ehdotusten tekeminen myös audiovisuaalisen aineiston arkistoinnista ottaen huomioon kulttuurihistorialliset ja tutkimuksen tarpeet. Viestintäkulttuuritoimikunnan keskuudestaan asettaman jaoston raportti, Viestintäkulttuuritoimikunnan muistio n:o 1; Audiovisuaalisen viestinnän arkistointi (Opetusministeriön muistioita 1988: 23), ilmestyi keväällä Jaoston laatimassa muistiossa erityistä huomiota pantiin talletusvelvollisuuden ulkopuolelle jäävän aineiston arkistointitarpeisiin. Muistiossa ehdotettiin perustettavaksi Valtion radio- ja televisioarkisto, jonka tehtävänä olisi arkistoida, järjestää ja dokumentoida radio- ja televisioohjelmat sekä tarjota ne tutkimuskäyttöön. Muistiossa esitettiin, että radio- ja tv-ohjelmista otettaisiin referenssitallenne, joka arkistoitaisiin. Paikallisista radio-ohjelmista arkistoitaisiin vuosittain kuitenkin vain muutama ohjelmaviikko. Mietinnössä tarkasteltiin myös neljää erilaista radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnin organisaatiomallia: Keskitetty malli, jossa Suomen elokuva-arkistosta muodostettaisiin Elokuva- televisio- ja radioarkisto esikuvana Ruotsin Arkivet för Ljud och bild; Yleisradiomalli, jossa Oy Yleisradio Ab:n arkistoista muodostettaisiin lakisääteisesti tai sopimusperusteisesti julkinen arkisto, johon yleisöllä olisi pääsy samassa laajuudessa kuin muihinkin julkisiin kokoelmiin; Hajautettu malli, jossa Yleisradio Ab vastaisi omien ohjelmiensa arkistoinnista, Suomen elokuva-arkisto arkistoisi paikalliset televisio-ohjelmat ja Helsingin yliopiston kirjasto arkistoisi otantaperusteisesti paikallisradio-ohjelmat; Valtion radio- ja televisioarkisto-malli, jossa perustettava uusi arkisto huolehtisi radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista. Eri vaihtoehdoista pidettiin parhaimpana uuden laitoksen, valtion radio- ja televisioarkiston perustamista. Viestintäkulttuuritoimikunta valmisteli laaditun selvityksen ja siitä annettujen lausuntojen pohjalta ehdotuksen radio- ja televisio-ohjelmien arkistointia koskevaksi lainsäädännöksi (Viestintäkulttuuritoimikunnan mietintö n:o 5, Komiteamietintö 1991:17). Siinä ehdotettiin säädettäväksi laki radio- ja televisiolähetysten arkistoinnista. Ehdotetun lain mukaan kaikki valtakunnalliset radio- ja televisiolähetykset tallennettaisiin ja niistä muodostettaisiin julkinen

36 arkisto. Alueellisia ja paikallisia lähetyksiä tallennettaisiin otantaperusteisesti. Lakia sovellettaisiin myös kaapelitelevisioihin. Tallentamisvelvollinen olisi asianomainen yleisradio- tai kaapelilähetystoiminnan harjoittaja. Tallenteiden arkistoinnista huolehtiva radio- ja televisioohjelmien arkistokeskus olisi opetusministeriön alainen laitos. Myös ääniviestintätyöryhmän laatimassa Viestintäkulttuuritoimikunnan VI mietinnössä Radio ja äänitteet (komiteamietintö 1991:24) esitettiin, että Suomeen tulee viestintätoimikunnan V mietinnössä tehdyn esityksen mukaisesti perustaa radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista vastaava arkistokeskus. Viestintäkulttuuritoimikunnan ehdotukset eivät ole johtaneet toimenpiteisiin Radiotoimintaa harjoittavat yhtiöt Yleisradio Yleisradio lähettää radio-ohjelmia kahdeksalla kanavalla koko Suomeen. Kanavia ovat Ylen ykkönen, Radiomafia ja Radio Suomi, jolla aluetoimitukset lähettävät ohjelmia. Vega ja Extrem lähettävät ruotsinkielistä ohjelmaa. Ruotsinkielisen kanavat kuuluvat täydessä laajuudessaan vain ruotsinkielisillä alueilla. Lisäksi Yleisradiolla on vain Lapissa kuuluva saamenkielinen radio, eri Euroopan kielillä ohjelmaa lähettävä Radio Finland sekä Capital FM, jonka ohjelma on koottu Radio Finlandin ja ulkomaisten radioyhtiöiden ohjelmista. Yleisradio tuottaa vuodessa valtakunnallista radio-ohjelmaa noin tuntia ja alueellista radio-ohjelmaa noin tuntia. Ulkomaanlähetyksiä lähetetään noin tuntia. Lisäksi Yleisradio aloitti syksyllä 1998 digitaalisen radiolähetystoiminnan ensimmäisenä Suomessa. Keväällä 1999 digitaalisen radion kuuluvuusalue kattoi jo yli 2 miljoonaa suomalaista. Digitaalisen radion kuuntelijamäärä on käytännössä vielä kuitenkin suhteellisen pieni. Vuoteen 2000 mennessä Yle lähettää ohjelmaa kolmella digitaalisella radiokanavalla Kaupallisradiot, paikallisradiot, erikoisradiot ja digitaalinen radio Suomen ainoa kaupallinen valtakunnallinen radiokanava on keväällä 1997 toimintansa aloittanut Radio Nova. Sen kuuluvuusalueella asuu tällä hetkellä runsaat 96 prosenttia suomalaisista. Suomessa toimii lisäksi noin 60 yksityistä radioasemaa (paikallisradiot), joita on Lappia lukuun ottamatta kaikkialla maassa. Lisäksi Suomessa on seitsemän ns. erikoisradiota, jotka toimivat usean kunnan alueella. Erikoisradiot lähettävät esimerkiksi venäjänkielistä ohjelmaa, jazz-musiikkiin ja suomalaiseen iskelmämusiikkiin erikoistunutta ohjelmaa. Valtioneuvosto myöntää toimilupia yksityisille radioasemille viideksi vuodeksi kerrallaan. Digitaaliradiotoimintaa harjoittaa Suomessa toistaiseksi vain Yleisradio. ULA-lähetyksiä lähetetään digitaalisten lähetysten kanssa rinnan noin vuotta, kunnes digitaaliset radiot ovat yleistyneet riittävästi Televisiotoimintaa harjoittavat yhtiöt Yleisradio Valtakunnallista televisiotoimintaa harjoittaa Suomessa kolme yhtiötä: Yleisradio, joka on eikaupallinen julkisen palvelun yhtiö sekä yksityiset, mainostuloilla toimintansa rahoittavat MTV Oy

37 ja Oy Ruutunelonen Ab. Valtakunnallisen televisiotoiminnan käytössä on neljä kanavaa. Yleisradio lähettää ohjelmia 1- ja 2-kanavalla, MTV Oy 3-kanavalla ja Ruutunelonen 4-kanavalla. TV 1 lähettää ohjelmat pääkaupungista Helsingistä ja TV 2 Tampereelta. Yleisradio lähettää yhdellä kanavalla myös Ruotsin television ohjelmia. Yleisradion toiminnalla turvataan julkisen palvelun velvoitteeseen perustuva ohjelmatarjonta suomeksi ja ruotsiksi. Yleisradio valmistaa ja lähettää kulttuurisesti ja alueellisesti monipuolisia ohjelmia maanlaajuisesti. Näiden lisäksi julkisen palvelun televisiotoiminnan toteuttamiseksi Yleisradio saa käyttöönsä yhden Suomen kolmesta digitaalisesta kanavanipusta. Digitaaliset televisio-ohjelmat aloitetaan Suomessa todennäköisesti vuonna Yleisradio lähetti vuonna 1999 kahdella kanavallaan ohjelmaa yhteensä noin tuntia. Yleisradion oman tuotannon osuus ohjelmistosta on 53 prosenttia. Yleisradio tarjoaa päivittäin kymmenen tuntia uusia kotimaisia televisio-ohjelmia. Runsas 40 prosenttia ohjelmista on ulkomaisia (1998) Yksityinen televisiotoiminta MTV toimii valtioneuvoston myöntämällä toimiluvalla ja rahoittaa toimintansa mainostuloilla. Ohjelmisto koostuu uutis-, ajankohtais- ja ajanvieteohjelmistosta. MTV lähettää vuodessa noin 5300 tuntia ohjelmaa. Oman tuotannon ja kotimaisten hankintojen osuus on 54 prosenttia. Kesällä 1997 toimintansa aloittaneen Nelos-kanavan omistaa Oy Ruutunelonen Ab. Myös Nelonen toimii valtioneuvoston myöntämällä toimiluvalla. Nelonen tuottaa ohjelmistostaan itse uutiset. Muu kotimainen ohjelmisto ostetaan alan tuotantoyhtiöiltä. Digitaaliset televisiolähetykset on tarkoitus aloittaa Suomessa vuoden 2000 syksyllä. Valtioneuvoston tavoitteena on, että analoginen eli perinteiseen tekniikkaan perustuva televisiopalvelu voidaan lopettaa vuoden 2006 lopussa. Vuoden 2001 loppuun mennessä yli 70 prosentin Suomen väestöstä tulisi voida seurata digitaalisia lähetyksiä. Digitaalisen tekniikan avulla ohjelmapalveluita voidaan lisätä ja monipuolistaa. Perinteisten ohjelmapalveluiden lisäksi digitaalisissa jakeluverkoissa voidaan tulevaisuudessa esim. hoitaa pankkipalveluja ja viranomaisten tietoyhteiskuntapalveluja sekä lähettää sähköpostia. Käyttäjät tarvitsevat digitaalikanavien katseluun televisioon liitettävän erillisen lisälaitteen, ns. set top boxin tai digitaalisen television, joiden hankkiminen merkitsee kuluttajalle selviä lisäkustannuksia. Suomella on käytössään kolme multipleksiä eli kanavanippua. Yksi kanavanippu mahdollistaa nykytekniikalla neljän televisiokanavan lähettämisen. Yleisradio Oy:llä on käytössään yksi multipleksi. Kaksi muuta multipleksiä jaetaan yksityisten televisioyhtiöiden kesken. Kaapelilähetystoiminta painottuu Suomessa yleisradio- ja satelliittiohjelmien jakeluun. Maksutelevisiotoiminta ja paikallinen ohjelmatarjonta on suhteellisen vähäistä. Televisio- ja radiotoiminta kaapeliverkoissa muuttui vuoden 1999 alusta ilmoituksenvaraiseksi toiminnaksi. Jos kaapeliverkossa lähetetään vain ulkomaisia satelliittiohjelmia, siitä ei tarvita edes ilmoitusta. Vuonna 1998 kaapeliverkkoon liittyneitä kotitalouksia oli Suomessa noin 40 prosenttia kaikista kotitalouksista. Kaapelitelevisiotoimintaa harjoitetaan noin puolessa Suomen kunnista. Kaapeliverkoissa lähetetään neljän valtakunnallisen kanavan lisäksi noin 40 ulkomaista ja noin 50 paikallista televisiokanavaa.

38 Maksutelevisiokanavat eivät Suomessa ole kovin suosittuja. Tilatuimpia maksutelevisiokanavia tilaa alle viisi prosenttia kaapeliverkkoon liitetyistä kotitalouksista. Vuoden 1998 lopussa oli voimassa 183 kaapelilähetystoimilupaa. Suurin osa luvista oli telealan yrityksillä. Vakiintuneiden kaapelitelevisioverkon käyttötapojen lisäksi kehitellään jatkuvasti uusia tuotteita ja palveluita. Kokeiluasteella on jo Internet-pohjaisia tietoverkkopalveluita sekä ns. tilausvideojärjestelmiä, joissa kuluttaja maksaa ainoastaan niistä ohjelmista, joita haluaa katsoa. Satelliittikanavien yksittäisvastaanotto on lisääntynyt Suomessa koko 1990-luvun. Vuonna 1998 noin 12 % kotitalouksista katseli satelliittilähetyksiä omalla kiinteistökohtaisella lautasantennilla. Kanavatarjonta on pääosin samaa kuin kaapeliverkoissakin. Suomessa ei ole satelliittiohjelmien lähetystoimintaa. Muualla Euroopassa asuville suomalaisille lähetetään Yleisradion ja MTV3:n omatuotantoisista ohjelmista koostettua TV Finland -kanavaa. Lähitelevisiotoiminta on käynnistynyt Suomessa hitaasti luvun aikana vain kolme yrittäjää on harjoittanut toimintaa Paikallistelevisiotoiminnan tavoitteena on edistää paikallista kulttuuria ja tarjota tietoja ja mielipiteitä alueen asioista Ohjelma-aineiston määrän kehitys Sähköisessä viestinnässä on tapahtunut huomattavia muutoksia viimeisten viidentoista vuoden aikana. Kaapelitelevisiolähetykset alkoivat Suomessa vuonna Laajemmin kaapelilähetysverkkoja alettiin rakentaa kuitenkin 1980-luvulla. Samoihin aikoihin alkoi yksityinen paikallisradiotoiminta luvun puolivälissä perustettiin myös kolmas tv-yhtiö Oy Kolmostelevisio. Yllä mainituista syistä on ohjelmatarjonta niin radion kuin televisionkin puolella lisääntynyt huomattavasti. Esimerkiksi vuonna 1985 Yleisradio ja MTV lähettivät televisio-ohjelmaa yhteensä tuntia, vuonna 1998 jo noin tuntia. Tuntimäärää kasvattavat näiden lisäksi vielä Ruutunelosen, kaapelitelevisioiden ja satelliittikanavien tarjoamat ohjelmat. Myös digitaaliset televisiolähetykset lisäävät lähitulevaisuudessa huomattavasti ohjelmatarjontaa: syksyllä 2000 Yleisradio aloittaa uuden 24 tuntia vuorokaudessa uutisia lähettävän TV-kanavan. Täyteen mittaan päästyään digitaalituotanto moninkertaistanee nykyisetkin tuotantoluvut. Myös radio-ohjelmien tarjonta on lisääntynyt viime vuosina selvästi. Vuonna 1985 Yleisradio lähetti radio-ohjelmaa tuntia ja vuonna 1999 jo noin tuntia. Näiden päälle tulevat vielä paikallisradioiden lähettämät radio-ohjelmat. Radion digitalisointi tuo radioon paitsi entistä korkealaatuisemman äänen, myös lisää kanavia ja ohjelmia sekä mahdollisuuden vastaanottaa ohjelmiin liittyviä monipuolisia lisäpalveluita. Digitaalisessa radiossa lähetyksen sisältö voi olla muutakin kuin ääntä: dataa, tekstiä ja kuvia Säilytettävän aineiston määrä Kaikki radio- ja tv-lähetykset tallennetaan Kansallisen kulttuurin säilymistä sekä tutkijoita ja eri tieteenalojen tutkimuksen tarpeita ajatellen olisi periaatteessa hyvä, että pyrittäisiin säilyttämään kaikki aineisto. Se ei kuitenkaan liene taloudellisesti mahdollista, kun otetaan huomioon aineistotarjonnan viimeaikainen sekä tuleva

39 kasvu. Jos kaikki valtakunnalliset ja alueelliset radio-ohjelmat paikallisradiot mukaan lukien tallennettaisiin, merkitsisi pelkästään se noin miljoonan tunnin tallentamista vuodessa. Kaikkien ohjelmien säilyttäminen on kyseenalaista myös ohjelmistoon sisältyvän runsaan toiston vuoksi. Esimerkiksi vuonna 1999 Yleisradio lähetti TV 1:ssä yhteensä lähes 6000 tuntia ohjelmia. Niistä uusintoja oli noin 1600 tuntia. TV 2:n lähetyksissä lähes kolmannes oli toistoa. Kun ohjelmatarjonta esimerkiksi televisiossa koostuu kotimaisten ohjelmien lisäksi ulkomaisista sarjoista ja elokuvista, toisaalta erilaisista uusinnoista ja radion puolella useasti päivässä soitettavista samoista musiikkikappaleista, ei aineistoa ole tarkoituksenmukaista tallentaa kokonaisuudessaan vuoden jokaiselta päivältä. Ulkomaisen aineiston saaminen tallennuksen piiriin voi kuitenkin jo sopimuksellisista syistä olla ongelmallista radio- ja tv-lähetyksistä tallennetaan vain osa a) kaikki valtakunnalliset radio- ja tv-lähetykset tallennetaan, alueellisista tallennetaan vain osa (vrt. viestintäkulttuuritoimikunnan esitys) Viestintäkulttuuritoimikunta ehdotti Radio ja televisio-ohjelmien arkistointia koskevassa mietinnössään (1991:17), että valtakunnalliset sekä otantaperusteisesti myös paikalliset yleisradiolähetykset ja kaapelitse välitettävät lähetykset on tallennettava ja arkistoitava. Lakia olisi sovellettu yleisradiotoiminnassa tapahtuviin suoraan yleisön vastaanotettavaksi tarkoitettuihin yleisradiolähetyksiin sekä tietyiltä osin myös kaapelitse välitettäviin lähetyksiin. Tallennusvelvollisuus olisi ollut erilainen riippuen siitä, onko lähetys valtakunnallinen, alueellinen tai paikallinen. Periaatteena oli, että kaikki valtakunnalliset lähetykset tallennetaan ja arkistoidaan. Muut kuin valtakunnalliset lähetykset olisi tullut tallentaa enintään 30 vuorokaudelta. Nykyisin Suomessa lähetettyjen radio- ja televisio-ohjelmien tuntimäärät ovat kuitenkin huomattavasti suuremmat kuin esimerkiksi vuonna 1991, jolloin viestintäkulttuuritoimikunnan ehdotus radio- ja tv-ohjelmien arkistoinnista valmistui. Valtakunnallista radio-ohjelmaa lähetetään vuodessa noin tuntia ja valtakunnallista televisio-ohjelmaa noin tuntia. Tv-ohjelmat ovat yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan merkittävämpiä kuin radio-ohjelmat, toisaalta valtakunnalliset ohjelmat ovat ehkä tutkimuksen kannalta mielenkiintoisempia kuin alueellisten yhtiöiden ohjelmat. Kuten edellä on todettu, koostuu valtakunnallinenkin ohjelmisto kuitenkin monelta osin toistosta. Alueellisista lähetyksistä tallennettaisiin vain osa. Kyseeseen tulisi tällöin jokin tietty prosenttiosuus alueellisesti lähetetystä ohjelmasta tai esimerkiksi tietty määrä näytepäiviä vuodessa. b) sekä valtakunnallisista että alueellisista ohjelmista tallennetaan vain osa (porrasteinen järjestelmä) Arkistolaitoksen toimintapolitiikassa on jo pidemmän aikaa säilytetty vain noin 15 % tarjolla olevasta aineistosta. Koska radio- ja tv-yhtiöiden ohjelmatuotanto on massiivista ja kallista säilyttää kokonaisuudessaan, voisi samantyylistä tarveharkintaan ja erilaisiin muihin kriteereihin perustuvaa seulontaa harjoittaa myös radio- ja tv-aineiston säilyttämisessä. Vaihtoehdossa lähdetään siitä, että kaikkea aineistoa ei tallenneta. Tavoitteeksi voitaisiin asettaa, että kotimaiset radio- ja televisioyhtiöt sekä omaa tuotantoa harjoittavat kaapelitelevisioyhtiöt (arviolta kymmenen) tallentaisivat keskimäärin % kaikesta vuoden ohjelmatarjonnasta porrasteisella kolmitasoisella järjestelmällä mediatyypistä riippuen esimerkiksi seuraavasti:

40 kaupallisradiolähetykset ja YLE:n alueelliset radiolähetykset: tallennetaan vain pienessä laajuudessa valtakunnalliset radio-ohjelmat: tallennetaan edellistä vaihtoehto enemmän valtakunnalliset tv-ohjelmat kaapeli- ja lähitelevisioyhtiöt mukaan lukien: aineistoa tallennetaan eniten. Työryhmän suositus: Tarkasteltuaan eri malleja tallennettavan aineiston laajuudeksi työryhmä on päätynyt vaihtoehtoon b, jolloin sekä valtakunnallisista että alueellisista ohjelmista tallennetaan porrasteisella järjestelmällä keskimäärin % vuodessa mediatyypistä riippuen. Talletettavan aineiston valinta- ja seulontaperiaatteiden määrittelyssä tulee ottaa huomioon eri tieteen- ja tutkimusalojen tiedontarpeet ja tutkimustraditiot ja radio- ja televisiotoiminnassa ilmentyvät kulttuurin eri vivahteet. Huomioon tulee ottaa muun muassa eri ohjelmatyypit sekä toiston, viikonpäivien ja vuodenaikojen vaikutus ohjelmatarjontaan. Aineistoa voidaan tallentaa näytepäivinä koko vuorokauden ajalta ja osin myös harkinnanvaraisesti Organisaatiovaihtoehdot pitkäaikaissäilytyksen järjestämiseksi Radio- ja tv-aineiston pysyvän säilyttämisen ja käyttöönasettamisen osalta organisaatiovaihtoehdot ovat seuraavat: 1. Nykyinen tilanne Nykyisen tilanteen säilyttäminen ennallaan on tutkimuksen tarpeita ja tulevia sukupolvia ajatellen kestämätön ratkaisu. Jo nyt huomattava määrä radio- ja tv-aineistoa on jäänyt tallentamatta. Elokuvien arkistointilain perusteella kotimaiset tv-ohjelmat säilytetään käytännössä televisioyhtiöissä, mutta tutkijoiden käytössä ne ovat vain erikoistapauksissa asianomaisen televisioyhtiön luvalla. Kaupallisen radiotoiminnan piirissä on tapauksia, joissa toimintansa lopettaneen aseman lähetyksistä ei ole säilynyt minkäänlaista esimerkkiä. Suomen tilanne ei kansainvälisessä vertailussa myöskään ole hyvä. Esimerkiksi pohjoismaissa radio- ja televisioaineiston arkistointi on järjestetty joko sopimuksin tai lainsäädännöllä. 2. Aineistot säilytetään ja tutkijapalvelu järjestetään radio- ja tv-yhtiöiden toimesta, mutta toimintaa tuetaan valtion varoin Kyseessä voisi olla lakisääteinen valtionapujärjestelmä. Esimerkiksi yksityisluontoisten arkistojen valtionapulakia (998/1974) voitaisiin muuttaa niin, että radio- ja televisioaineiston arkistoinnista ja tutkijapalvelusta aiheutuvia kuluja katettaisiin valtionapujärjestelmän kautta veikkausvoittovaroista. Vaihtoehdon hyvänä puolena olisi se, että valtio maksaisi vain siitä lisäpalvelusta, mitä tutkimuksen tarpeet edellyttävät. Vaihtoehdon haittana on, että pienten paikallisradioiden ohjelmien arkistoiminen saattaisi olla epävarmaa. Myöskään tutkijoiden esittämä toive, ns. yhden luukun periaate ei toteutuisi, vaan aineistot olisivat hajallaan, mikä mahdollisesti vielä lisäisi aineiston käytöstä aiheutuvia kustannuksia. 3. Suomen elokuva-arkisto Viestintäkulttuuritoimikunta esitti Radio ja televisio-ohjelmien arkistointia koskevassa mietinnössään vuonna 1991 eri organisaatiomalleja radio- ja tv-aineiston säilyttämiseksi. Yhtenä

41 vaihtoehtona esitettiin jo tuolloin ns. keskitettyä mallia, jossa Suomen elokuva-arkistosta olisi tehty Elokuva- televisio- ja radioarkisto, esikuvana Ruotsin Arkivet för ljud och bild. Vaihtoehto olisi merkinnyt kaiken audiovisuaalisen aineiston arkistointia samaan laitokseen yliopistokirjastoissa säilytettäviä äänitteitä myöten. Käydyissä keskusteluissa Suomen Elokuva-arkisto tuolloin ilmoitti, ettei se ollut kiinnostunut toimintansa laajentamisesta, vaan halusi keskittyä varsinaiseen elokuvien arkistointiin ns. kinemateekki -periaatteen mukaisesti. Nykytilanteessa radio- ja tv-aineiston tallentamista Suomen elokuva-arkistoon puoltaisi se, että elokuva-arkisto jo nyt periaatteessa vastaa televisio-aineiston arkistoinnista. Laitekustannusten osalta säästöä voisi tulla jossain määrin, joskin tiettyjä suhteellisen kalliita perusinvestointeja pitäisi alkuvaiheessa tehdä. Tutkijan kannalta elokuva-, radio- ja tv-aineiston sijoittaminen samaan arkistoon olisi tarkoituksenmukainen ratkaisu. Samoin kuin vaihtoehto 4:ssa voi ongelmaksi muodostua rajanveto Helsingin yliopiston kirjaston toimialaan tiettyjen vapaakappaleaineistojen osalta. Aineiston sijoittaminen elokuva-arkistoon vaatisi myös lisätilajärjestelyjä. 4. Erillinen laitos Viestintäkulttuuritoimikunta piti vuoden 1991 mietinnössään eri vaihtoehdoista parhaimpana erillisen uuden laitoksen, Valtion radio- ja televisioarkiston perustamista. Erillisen laitoksen perustaminen olisi tutkijoiden näkökulmasta ihanteellinen ratkaisu, koska koko radio- ja televisioaineisto olisi saatavissa samalta luukulta. Eri yhteyksissä, muun muassa vapaakappalelain uudistamista koskevassa kuulemistilaisuudessa tutkijat ovat esittäneet ns. media-arkiston perustamista. Vaihtoehdon etuna voidaan pitää myös sitä, että laitos voitaisiin sijoittaa alueellisesti vapaasti. Toisaalta erillisen laitoksen perustaminen olisi yllä esitetyistä vaihtoehdoista kaikkein kallein, koska synenergiaetuja ei olisi eikä säilytys- tai laitehankinnoissa voitaisi aikaansaada säästöjä yhteiskäytöllä. Niinikään rajanveto sekä Helsingin yliopiston kirjaston säilyttämään aineistoon että toisaalta elokuva-arkistossa säilytettävään aineistoon tulisi olemaan ongelmallista. Mikäli radio- ja televisioaineisto päätettäisiin sijoittaa esimerkiksi Lahden radio- ja tv-museoon, merkitsisi se käytännössä samaa kuin uuden laitoksen perustaminen. 5. Helsingin yliopiston kirjasto Tässä vaihtoehdossa Helsingin yliopiston kirjasto vastaisi radio- ja televisioaineiston arkistoinnista ja luetteloinnista, mutta voisi tapauskohtaisesti antaa radio- ja tv-yhtiöille luvan säilyttää aineistoa yhtiöiden omissa arkistoissa. Kirjastolla tulee tällöin olla verkon kautta käyttöoikeus yhtiössä säilytettävään aineistoon. Lainsäädännöllä taattaisiin Helsingin yliopiston kirjastolle valtuudet määritellä, mitä aineistoa tulee säilyttää pysyvästi sekä oikeudet antaa yhtiöille lupa säilyttää aineistoa näiden omissa arkistoissa. Kansalliskirjastona toimivan Helsingin yliopiston kirjaston valitsemista edellä mainitun aineiston kuvailusta ja osin myös säilytyksestä vastaavaksi organisaatioksi puoltavat tietyt synenergiaedut. Kirjasto on vapaakappalekirjasto, jossa säilytetään sekä painate- että äänitallenteita: kirjasto vastaa Suomen kansalliskirjastona musiikin alan kulttuuriperinnön säilyttämisestä. Kansallinen äänitearkisto aloitti toimintansa kirjastossa vuoden 1999 alussa. Äänitearkiston tavoitteena on koota, säilyttää ja antaa yleisön käyttöön kotimainen äänitetuotanto sekä ulkomailla julkaistut äänitteet, joissa on suomalaisia esittäjiä tai suomalaisten säveltäjien teoksia. Mikäli uuteen vapaakappalelakiin mahdollisesti sisältyvä verkkojulkaisujen tallentamisvelvollisuus osoitetaan Helsingin yliopiston kirjastolle, synergia siltä osin vielä lisääntyy.

42 Radio- ja tv-aineiston luettelointi ja osittainen säilyttäminen kansalliskirjastossa olisi tarkoituksenmukaista tilanteessa, jossa eri aineistot alkavat olla enenevässä määrin digitaalisessa muodossa ja joukkoviestinnän eri muodot yhä enemmän konvergoitua keskenään. Kustannuksissa säästettäisiin, kun suuret, käytännössä jo nyt omia televisio- ja radio-ohjelmia arkistoivat yhtiöt voisivat jatkossakin hoitaa arkistoinnin itse. Vaihtoehtoa puoltavat synenergiaedut muun muassa laitteiston ja asiantuntemuksen osalta. Sen sijaan aineiston käytettävyyden takaaminen toisi kustannuksia, kun aineisto kopioidaan uuteen formaattiin manuaalisesti, esimerkiksi vanhalta nauhalta uudelle. Työryhmän suositus: Tutkittuaan eri vaihtoehtoja työryhmä on päätynyt vaihtoehtoon 5, jolloin Helsingin yliopiston kirjasto vastaa radio- ja televisioaineiston arkistoinnista ja luetteloinnista, mutta voi sopimuskohtaisesti antaa radio- ja tv-yhtiöille luvan säilyttää aineistoa yhtiöiden omissa arkistoissa. Työryhmän mielestä näin vältytään päällekkäiseltä työltä. Esimerkiksi Yleisradion aineistoa ei tarvitsisi tallentaa kahteen paikkaan eikä taata kahden rinnakkaisen version käytettävyyttä. Valintaa puoltaa se, että kansalliskirjastolle esitetään vapaakappalelain uudistamisen yhteydessä vastuuta elektronisten julkaisujen hoidosta tilanteessa, jossa esimerkiksi radio- ja tv-aineisto muuttuvat digitaaliseksi ja niiden erottaminen muista elektronisista tallenteista muuttuu yhä vaikeammaksi. Jo nyt radio-ohjelmia välitetään verkossa, josta ne tulisivat päätymään kansalliskirjaston ylläpitämään verkkoarkistoon. Kehitteillä oleva ISO:n ISAN-standardi (International Standard Audiovisual Number) edellyttää, että jokainen ISAN-järjestelmään osallistuva maa perustaa kansallisen keskuksen. Kansallinen keskus jakaa ISAN-identifikaatiotunnukset järjestelmässä mukana oleville tahoille (AV-aineiston kustantajat, tv-yhtiöt, elokuvayhtiöt) ISAN-identifikaatiotunnukset ja kerää ISAN-tunnuksella varustettujen elokuvien, tv-ohjelmien ynnä muiden aineistojen kuvailutiedot yhdeksi kansalliseksi rekisteriksi, josta tiedot lähetetään edelleen kansainväliseen ISAN-tietokantaan. Mikäli luodaan vaihtoehdon 5 mukainen toimintamalli, ISAN-toiminnan organisointi Suomessa tullee olemaan suhteellisen helppoa. Nykyinen tilanne, jossa Yleisradiolla ja muilla radio- ja tv-yhtiöillä, Suomen elokuva-arkistolla ja kansalliskirjastolla on jokaisella osavastuu ISAN-aineistojen kuvailusta, olisi toiminnallisesti varsin hankala Kustannukset Tässä luvussa esitetyt kustannukset ovat karkeita arvioita. Kustannusten suuruuteen vaikuttaa muun muassa tallennustekniikka ja se, miten aineiston luettelointi tulee tapahtumaan. Alla oleva kustannusmalli perustuu nykyiseen toimintatekniikkaan, jossa aineisto tallennetaan nauhalle. Monissa yhtiöissä tämä tekniikka pysyy vallitsevana vielä pitkään, vaikka tekniikka periaatteessa mahdollistaa on-line tallennuksen jo nyt. Tulevassa on-line ympäristössä luovuttajan ja myös vastaanottajan kustannukset on mahdollista saada oleellisesti pienemmiksi kuin nykyisellä tekniikalla. Laiteinvestoinnit ovat on-line -toimintamallissa korkeat, mutta tallennuskustannukset laskevat huomattavalla vuosivauhdilla. Tallennuksesta TV-yhtiöille (YLE, MTV3 ja Ruutunelonen) aiheutuvat kustannukset: Kustannusmallin lähtökohtana on, että n. 20 % (= n. 70 vrk) koko vuoden ohjelmatarjonnasta tallennetaan. Yhden vuorokauden aikana lähetetään keskimäärin 20 tuntia ohjelmaa. Tallennuskustannukset kanavaa kohti olisivat noin 2000 mk/vuorokausi. Vuonna 2002 edellä

43 mainitut yhtiöt lähettänevät valtakunnallisia ohjelmia yhteensä kuudella TV-kanavalla. Myöhemmän käytön ja lähetysten dokumentoinnin kannalta olisi järkevää, että tallennusvelvolliset toimittaisivat nauhoitteiden lisäksi ohjelmista tarpeelliset kuvaustiedot. Kuvaustietojen kokoaminen ja toimittaminen aiheuttaa tallennusvelvollisille jonkin verran ylimääräisiä kustannuksia. mk/vuosi Tallennuskustannukset DVCPRO-kasetilla, 6 kanavaa Kuvaustietojen kokoaminen Yhteensä Kaapeli- ja lähi-tv-yhtiöille aiheutuvat kustannukset: Kaapeli-TV-yhtiöitä on lukumääräisesti paljon, mutta vain muutama niistä lähettää omatuotantoisia ohjelmia. Lähi-TV-toimintaa harjoittaa Suomessa vain muutama yhtiö. Tarkkoja lukuja ei ole saatavissa, koska alan edunvalvoja, Suomen Kaapelitelevisioliitto ei kerää tilastotietoja jäsenyritystensä toiminnasta. Vuonna 2000 mahdollisen tallennusvelvollisuuden piiriin tulisi arviolta 10 yhtiötä, jotka lähettävät keskimäärin 10 tuntia omatuotantoista ohjelmaa vuorokaudessa. Tallennuskustannukset yhtiötä kohti olisivat 1000 mk/vuorokausi. mk/vuosi Tallennuskustannukset, n. 10 yhtiötä Kuvaustietojen kokoaminen Yhteensä Yleisradiolle ja muille radioyhtiöille aiheutuvat kustannukset: Yleisradio ja muut radioyhtiöt joutuisivat vuonna 2002 tallentamaan yhteensä noin 100 kanavan lähetykset. Koska tarkoitukseen voidaan ehkä käyttää samaa tallennustekniikkaa, jota käytetään radiovastuulain mukaiseen lähetysten taltiointiin, kustannukset ovat noin 100 markkaa vuorokaudelta. Koska kaupallisilla radioilla ei ole ohjelmistaan valmiina kunnollisia kuvaustietoja, niiden keräämisestä syntyisi jonkin verran ylimääräisiä kustannuksia. mk/vuosi Tallennuskustannukset Kuvaustietojen kokoaminen Yhteensä Tallennusvelvollisten kustannukset yhteensä vuodessa ovat noin markkaa.

44 Helsingin yliopiston kirjastolle aiheutuvat kustannukset: Jos kaikki näytepäivien taltiot toimitetaan mahdollisesti perustettavaan kansalliseen radio- ja tvarkistoon, sille aiheutuisi seuraavia käyttökustannuksia vuosittain: mk/vuodessa Aineiston varastointikulut Aineiston luettelointikulut, 11 dokumentoijan palkka- ym. kulut Teknisen henkilökunnan palkat, 4 henkeä Asiakaspalvelua hoitavien palkat, 2 henkeä Hallinnollisen henkilöstön palkat, 2 henkeä Arkiston tekniikan vuosittaiset tarvehankinnat Muut vuosittaiset tarvehankinnat Radio- ja tv-arkiston käyttökustannukset yhteensä/vuosi Lisäksi kiinteistökustannukset, n mk/vuosi Arkiston alkuvaiheen laiteinvestoinnit, n mk Suositukset ja toimenpiteet Työryhmä suosittaa seuraavaa: Tallennettavan aineiston laajuuden osalta työryhmä suosittelee vaihtoehtoa b, jonka mukaan sekä valtakunnallisista että alueellisista ohjelmista tallennetaan vain osa mediatyypistä riippuen (porrasteinen järjestelmä). Kotimaiset radio- ja televisioyhtiöt sekä omaa tuotantoa harjoittavat kaapelitelevisioyhtiöt (arviolta kymmenen) tallentavat % ohjelmatarjonnasta porrasteisella kolmitasoisella järjestelmällä mediatyypistä riippuen seuraavasti: kaupallisradiolähetykset ja YLE:n alueelliset radiolähetykset: tallennetaan vain pienessä laajuudessa valtakunnalliset radio-ohjelmat: tallennetaan edellistä vaihtoehtoa enemmän valtakunnalliset tv-ohjelmat kaapeli- ja lähitelevisioyhtiöt mukaan lukien: aineistoa tallennetaan eniten. Työryhmä toteaa, että otannan määrittelyssä tulee ottaa huomioon eri tieteen- ja tutkimusalojen tiedontarpeet ja tutkimustraditiot. Mahdollisen jatkovalmistelun yhteydessä on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että näytepäivät valitaan niin, että tutkimuksen käyttöön saadaan mahdollisimman kattava otos radio- ja tv-ohjelmien tarjonnan koko kirjosta. Jatkovalmistelun yhteydessä tulee selvittää myös se, voidaanko ulkomaiset tv-ohjelmat sisällyttää näytteisiin. Ulkomaiset TVohjelmien poistaminen näytteistä lisää kaikella todennäköisyydellä tallennuskustannuksia ja vähentää aineiston arvoa tutkijoiden kannalta. Radio- ja tv-aineiston pitkäaikaissäilytyksen organisaatiovaihtoehdoksi työryhmä suosittelee vaihtoehtoa 5, jonka mukaan Helsingin yliopiston kirjasto vastaa radio- ja televisioaineiston arkistoinnista ja luetteloinnista, mutta voi sopimuskohtaisesti antaa radio- ja tv-yhtiöille luvan säilyttää aineistoa yhtiöiden omissa arkistoissa. Kirjastolla tulee tällöin olla verkon kautta käyttöoikeus yhtiössä säilytettävään aineistoon. Lainsäädännöllä taataan Helsingin yliopiston

45 kirjastolle valtuudet määritellä, mitä aineistoa tulee säilyttää pysyvästi sekä oikeudet antaa yhtiöille lupa säilyttää aineistoa näiden omissa arkistoissa. Työryhmä katsoo, että Helsingin yliopiston kirjastossa radio- ja tv-aineiston arkistointi olisi luontevaa organisoida omaksi yksikökseen. Jatkosuunnittelun yhteydessä tulee määritellä myös se, kuinka tarkat ohjelmien kuvailutiedot tallennusvelvolliset luovuttavat ehdotetulle arkistolle näytepäivien tallenteiden mukana. Kustannuksiin kuvailutietojen antamisella on olennainen vaikutus. Mikäli tallennusvelvolliset säilyttävät itse näytepäivien tallenteet ja järjestävät niitä koskevan tutkijapalvelun, tulisi myös tästä vaihtoehdoista käydä asianomaisten yhtiöiden kanssa keskusteluja sekä tehdä niiden pohjalta sopimusluonnokset ja ehdotukset tallennusvelvollisille tehtävän hoidosta maksettavista korvauksista. Työryhmä toteaa lisäksi, että radio- ja televisioarkistoinnin tarkoituksenmukainen järjestäminen edellyttää kaikin puolin riittävää resurssointia riippumatta aineiston sijoituspaikasta. Radio- ja televisioaineiston pitkäaikaissäilytyksen järjestämiseksi opetusministeriön tulisi tehdä päätös periaatelinjauksista, joiden mukaan radio- ja tv-aineiston arkistointi tullaan järjestämään sekä käynnistää yksityiskohtainen jatkosuunnittelu. 3. ELEKTRONISEN AINEISTON SIJOITUSPAIKKA 3.1. Taustaa Vapaakappaletyöryhmä 2000 yhtenä tehtävänä on ollut laatia selvitys elektronisen aineiston sijoituspaikaksi. Tältä osin tehtäväksiannon taustana oli erityisesti Lapin yliopiston ja Lapin lääninhallituksen yhteinen aloite, jossa esitettiin kansalliskirjaston sivuosaston, digitaalisen arkiston perustamista Rovaniemelle. Työryhmän työn aikana tekivät myös Mikkelin kaupunki, Mikkelin ammattikorkeakoulu, Suomen Elinkeinoelämän keskusarkisto ja Mikkelin maakunta-arkisto yhteisen aloitteen opetusministeriölle vapaakappaleiden ja muiden digitaalisten arkistotoimintojen sijoittamisesta Mikkeliin. Työryhmä on seuraavassa käsitellyt digitaalisten arkistoaineistojen sijoituspaikkakysymystä rajoittuen ensi sijassa ehdotetun vapaakappalelain mukaisten aineistojen ja muiden digitaalisten kansalliskirjastoaineistojen käsittelyyn Hankkeiden luonne ja laajuus Elektroniset aineistot, joita Helsingin yliopiston kirjasto Suomen kansalliskirjastona käsittelee, jakautuvat kolmeen pääosaan: elektroniset vapaakappaleet (kun vapaakappalelaki on uudistettu), kirjaston itsensä digitoima aineisto ja kirjaston muualta välittämä aineisto, hankittu ensi sijassa Kansallisen elektronisen kirjaston ohjelmasta rahoitettujen lisenssien avulla. Näistä vapaakappaleisiin ja digitoituun aineistoon liittyy kiinteästi arkistointi, josta kirjaston on vastattava itse. Lisenssein hankitun aineiston arkistoimisen hoitavat tässä vaiheessa kustantajat; pysyvä arkistointi hoidettaneen kansainvälisen yhteistyön avulla. On oletettavissa, että toiminnan laajuus pysyy varsin vaatimattomana eikä sitä voida verrata esimerkiksi Norjan kansalliskirjaston Mo i Ranassa toimivaan suureen osastoon. Sekä elektronisten vapaakappaleitten että digitoidun aineiston osalta puhutaan suhteellisen pienestä henkilömäärästä.

46 Elektronisen aineiston käsittelyä organisoitaessa ratkaisevaa ei ole ensi sijassa se, että kysymyksessä on elektroninen aineisto. Tärkeämpiä ovat aineiston käsittelyn yhteydet vastaavan painetun aineiston käsittelyyn, mitkä myös ratkaisevat sen, missä aineiston käsittely tulee hoitaa. Tästä seuraa mm. se, että elektronisen aineiston käsittelyä kehitettäessä ei voida ajatella lähdettäväksi tyhjästä, vaan kapasiteettia joudutaan kehittämään asteittain ja tukeutumaan painetun aineiston käsittelyssä käytössä oleviin voimavaroihin. Internet-verkon ansiosta arkistopalvelimien tekninen ylläpito voidaan niin haluttaessa ulkoistaa eikä sillä ole merkittävää työllistämisvaikutusta. Olennaista on, että palvelimet on sijoitettu asiantuntevaan ympäristöön, joka voi tarjota välttämättömän tietoturvallisuuden myös pitkällä tähtäyksellä Digitointi Digitointi jakautuu kuvanluvun ja OCR-käsittelyn avulla tapahtuvaan tekniseen tuotantovaiheeseen ja digitoidun aineiston kuvailuun, arkistointiin jne. eli sisällöllisiin työvaiheisiin. Helsingin yliopiston kirjastossa digitointiin kuuluva tekninen kuvanluku on suunniteltu keskitettäväksi Mikrokuvaus- ja konservointilaitokseen Mikkeliin, muut työvaiheet muun elektronisen aineiston käsittelyn yhteyteen Helsinkiin. Syynä Mikkelin valinnalle on se, että varsinkin suuria aineistomääriä digitoitaessa mikrokuvaus kytkeytyy läheisesti digitointiin sekä digitointimenetelmänä että eräissä tapauksissa myös aineiston pitkäaikaissäilytyksen menettelytapana.. Mikrokuvaus ja digitointi voidaan nykyisillä laitteilla myös yhdistää yhdeksi ainoaksi työvaiheeksi. Kansallisaineiston digitointi edellyttää yleensä myös konservaattorien käsittelyä, koska digitoitavat alkuperäiskappaleet ovat olleet vuosikymmeniä käytössä ja koska niiden on digitoitaessa oltava mahdollisimman moitteettomassa kunnossa. Voitaisiin ajatella että digitointia hoidettaisiin ainakin osittain ostopalvelujen turvin. Tähänastisen kokemuksen mukaan suomalaiset kaupalliset digitointipalvelut ovat kuitenkin olleet kalliita ja laadullisesti kirjaston tarpeisiin nähden heikkoja. Pelkkä kuvanluku on lisäksi vain vähäinen osa työstä, minkä takia kaupalliset palvelut kykenevät parhaimmillaankin hoitamaan vain pienen osan kokonaisprosessista. Merkittävämpi tekijä on se, missä ja miten hoidetaan perinteisen aineiston digitointi, digitoidun ja elektronisena syntyneen aineiston luettelointi ja sisällönkuvailu sekä elektronisen aineiston pitkäaikaissäilytys. Perusdigitoinnin ulkoistaminen ei sen takia kuulu kirjaston lähiaikojen suunnitelmiin. Kansalliskirjaston on kokoelmiinsa liittyvien turvallisuusnäkökohtien sekä kokoelmien kunnon aiheuttaman konservointitarpeen takia hoidettava huomattava osa kokoelmien digitoinnista itse. Harvinaista ja usein jopa haurasta aineistoa ei voida antaa pois kirjastosta ja sen konservaattorien valvonnasta. Kansalliskirjaston hoitaman digitointityön hajauttaminen niin, että osa aineistosta digitoitaisiin muualla, kaksinkertaistaisi kalliit laitteistokustannukset ja aiheuttaisi korkeat ylimääräiset työvoimakustannukset. Mikkeli tarjoaa mahdollisuudet kehittää yhteistyötä myös paikallisen ammattikorkeakoulun kanssa, joka kehittää mm. digitointikoulutusta.. Mikkelin puolesta puhuvat myös alueelliset kehittämisnäkökohdat. Mikrokuvaus- ja konservointilaitos on tähän mennessä digitoinut lähes yksinomaan sanomalehtiä ja muuta tekstiaineistoa. Kansallisen äänitearkiston vuoksi Helsingin yliopiston kirjaston on perehdyttävä myös äänitteiden digitointiin, mutta yhteistyö Yleisradion kanssa rajoittanee kirjaston oman digitointikapasiteetin tarpeen suhteellisen pieneksi.

47 Äänitteiden sekä radio- ja TV-aineiston takautuvaa digitointia voidaan tehdä vain alan yhtiöissä niiden omin varoin. Esimerkiksi Yleisradio siirtää itse äänitteitä ja TV-ohjelmiaan digitaaliseen muotoon. Työhön tarvitaan suuret lisäinvestoinnit ja pitkäaikainen pysyvä henkilöstö. Tämä työ on yksi niistä suurista hankkeista, joita Norjan kansalliskirjaston osasto Mo i Ranassa hoitaa. Suomessa Norjan kaltaista keskitettyä rahoitusta tai kansalliskirjaston Mo i Ranan yksikön kaltaisen suuren digitointikeskuksen perustamista ei ole näköpiirissä. Aineiston digitointi on kallista ja suurta asiantuntemusta vaativaa työtä. Toiminnan rahoituksen lisäksi on kyettävä luomaan ratkaisut, jotka mahdollistavat sen, että tekijänoikeuskysymykset voidaan hoitaa kollektiivijärjestelyjen avulla. Ellei käyttökelpoista menettelyä kyetä kehittämään, kovin paljon merkityksellistä kansallista aineistoa ei kirjastoissa ole digitoitavissa Digitoidun aineiston kuvailu Ulkomaisissa tutkimuksissa on havaittu, että kun perinteistä aineistoa digitoidaan, kuvaillaan ja saatetaan asiakkaiden käytettäväksi, itse digitointitoimenpide aiheuttaa vain noin 20 % kaikista kuluista. Suurin kustannus on aineiston kuvailu. Elektronisen aineiston luettelointi on samanlaista luettelointia kuin painetun aineiston kansallisbibliografiatasoinen luettelointikin. Helsingin yliopiston kirjastossa elektronisen aineiston luettelointia tehdään kirjaston muun vapaakappaleaineiston luetteloinnin yhteydessä. Tavoitteena on keskittää kaikki luettelointi samaan paikkaan ja varmistua siitä, että kaikki kirjastoverkon tarvitsema luettelointipalvelu, mukaan lukien elektroninen aineisto, tehdään taloudellisesti mahdollisimman edullisesti ja että työssä hyödynnetään kirjaston koottua asiantuntemusta. Sama yksikkö vastaa myös luetteloinnin pohjana olevan FINMARC-formaatin sekä Dublin Core - formaatin suomalaisen version kehittämisestä sekä luetteloinnissa tarvittavien auktoriteettitietokantojen ylläpidosta. Luetteloinnin osuutta pyritään kirjastoissa kaiken kaikkiaan vähentämään ja tuottamaan luettelointi kustannussyistä keskitetysti. Luetteloinnin hajauttaminen saman laitoksen sisällä ei sen takia ole perusteltua Elektronisen aineiston vapaakappaleet Vapaakappalelain uudistaminen tähtää siihen, että lähitulevaisuudessa myös elektroniset julkaisut tulevat luovutusvelvollisuuden piiriin. Vapaakappaleiden luovuttamista valvovana viranomaisena toimii Helsingin yliopiston kirjasto. Elektronisen aineiston luovuttamisen valvonta on osa samaa valvontaa, joka kohdistuu myös painettuihin julkaisuihin ja luovutettavaan audiovisuaaliseen aineistoon. Elektronisen aineiston vapaakappaleisiin liittyvä toiminta sijoitetaan sen takia samaan yhteyteen kuin muukin vapaakappaleisiin liittyvä viranomaistoiminta Elektronisen aineiston pitkäaikaissäilytys Sekä digitoitu aineisto että elektroniset vapaakappaleet edellyttävät pitkäaikaissäilytystä. Elektronisten julkaisujen säilyttämistä on tutkittu Suomessa ja ylipäätään koko maailmassa erittäin

48 vähän. Tarve selvittää asiaa on kuitenkin polttava: korvaamattomien aineistojen katoamisen riski kasvaa koko ajan, ellei mitään tehdä. Helsingin yliopiston kirjasto on mukana Euroopan kansalliskirjastojen NEDLIB (Networked European Deposit Library) -hankkeessa, jossa kehitetään periaateratkaisuja ja käytännön työmenetelmiä elektronisten julkaisujen säilyttämiseen. Lisäksi kirjasto tekee opetusministeriön varoin selvitystä elektronisten julkaisujen pitkäaikaissäilytyksen edellyttämistä kuvailutiedoista sekä säilyttämisen menetelmistä yleensä. Kirjastolla on siis jo nyt runsaasti kokemusta sekä pitkäaikaissäilytyksen teknisistä ratkaisuista että julkaisujen kuvailuun liittyvistä kysymyksistä. Pitkäaikaissäilytyksen järjestäminen ja jatkuva hoitaminen jakautuu kahteen osaan. Kuten jo aivan alussa on todettu, arkistopalvelimien sijoitus voidaan ratkaista omana kysymyksenään, joka ei ole riippuvainen siitä, missä muu osa työstä tehdään. Olennaista on se, mihin arkistoinnin ja sen kehittämisen asiantuntijat sijoittuvat. Koska heidän on oltava kiinteässä yhteistyössä Kirjaston verkkopalveluissa toimivien luetteloijien ja teknisten asiantuntijoiden kanssa, heidät on tarkoitus sijoittaa samaan yhteyteen. Tämä tarkoittaa sitä, että myös Mikkelissä tapahtuvan digitoinnin arkistointi hoidetaan osana kirjaston yhteistä elektronisten resurssien arkistointia Johtopäätökset Käytännön johtopäätöksiä ovat mm. seuraavat ilmeiset tosiasiat: 1. Suomessa ei ole taloudellisista syistä mahdollisuuksia luoda uutta suurta elektronisen aineiston käsittely-yksikköä esimerkiksi Norjan tapaan, vaan toimintaa joudutaan kehittämään olemassa olevien laitosten varassa. 2. Elektronisen aineiston käsittelyssä ratkaisevia ovat toiminnalliset yhteydet, ei se että kysymys on elektronisesta aineistosta. Tämän johdosta kaikkea elektronisen aineiston käsittelyä ei voida sijoittaa samaan fyysiseen yksikköön, vaan kaikki elektronisen aineiston luettelointi sijoitetaan painetun aineiston luetteloinnin yhteyteen aineiston digitointi sijoitetaan konservoinnin ja mikrokuvauksen yhteyteen sekä vapaakappaleiden että digitoidun aineiston arkistointi ja käyttöön asettaminen sijoitetaan kansalliskirjaston muun atk-toiminnan yhteyteen. 3. Elektronisen aineiston tekniseen säilyttämiseen tarvittavat arkistopalvelimet voidaan sijoittaa sopivimmaksi katsottuun paikkaan. Toiminta ei edellytä merkittävää henkilötyötä.